Vieras pisti raivoissaan kätensä povitaskuun, mutta toinen ehti häntä ennen.
— Nuo vanhat temput saatte jättää sikseen; niitä ei käytetä täällä Suomessa — ja niin sanoen riisti Lithau häneltä kaksi pientä, taskuun kätkettyä pistoolia, laukaisi ne uuniin ja antoi ne sitten takaisin omistajalle. — Teette viisaasti, jos katsotte, missä ovi on, lisäsi hän, sillä te olette tottunut pääsemään ulos vapaalla kyydillä. Minä muistelen, että Homburgin portaat olivat hieman tämän talon portaita korkeammat.
— Minä olen Geldernin kauppahuoneen asiamies ja vien teiltä viimeisenkin kopeekan, huusi entinen kreivi vimmoissaan.
— Voitte säästää koko vaivanne, sillä paitsi sitä, että Danzigin todistus on väärä, saattaa paroni Littow koska tahansa näyttää kuitin, jossa Sigismund Littowin velka on siirretty kruunulle…
— Todisteita! Näyttäkää toteen!
— Kyllä, kun oikeus sitä tahtoo. Herra paronin luvalla annan minä teille aikaa kymmenen minuuttia poistua Linnaisten alueelta. Jos viivytte minuuttiakaan kauemmin, otetaan teiltä danzigilainen paperinne ja viedään asianomaiseen paikkaan tarkastettavaksi…
Entinen kreivi livahti sukkelasti käpälämäkeen. Mutta vanha Holming, joka luultavasti oli kuunnellut oven takana ja näki miehen jo toistamiseen saavan lähteä pikemmin kiireesti kuin kohteliaasti, ei voinut olla tekemättä pientä koiran kuria. Lumi oli suojaa, ja renkipojat olivat juuri lumisilla.
— Hopearaha sille, ken antaa tuolle herralle aimo pallon selkään! kuiskasi Holming lähimpänä seisoville.
Heille ei tarvinnut sanoa sitä kahdesti, lumipalloja alkoi lennellä kuin rakeita katkeroituneen pakolaisen ympärillä.
— Se hänelle siitä, että hän tekeytyi kreiviksi. Niinkuin me emme tietäisi, minkä näköinen kreivi on! mumisi ylimysmielinen vanha palvelija suutuksissaan säädyn arvon loukkaamisesta.
Paroni Littow puristi arkkitehdin kättä.
— Te olette paljastanut konnan ja huojentanut kunniallisen miehen sydämen, sanoi hän. Mutta kuittia, josta puhuitte, ei ole olemassa.
— On, herra paroni!
— Mahdotonta. Minä olen etsinyt sitä kaksikymmentä vuotta.
— Se on tammikaapissa Viheriässä kamarissa.
— Kuinka? Te olette … toisin sanoen, joku on avannut tammikaapin? Minä koetin turhaan avata sitä, ja kun minä vanhasta kalustokirjasta tiesin, että siinä oli ainoastaan isoisäni kivennäiskokoelmia, annoin sen olla sinään.
— Siinä on myöskin tärkeitä papereita ja niiden joukossa kaivattu kuitti, laillisesti oikeaksi todistettuna. Saatatte olla huoletta Sigismund Littowin velasta, jos Geldernin kauppahuone näkisi hyväksi pitkittää vaatimuksiaan.
— Suvaitseeko arkkitehti lähteä kanssani Viheriään kamariin, niin murratan heti kaapin auki, sanoi eversti paroni Littow nuorelle vieraalleen.
Lithau seurasi häntä. Kartanon seppä otti mukaansa tarpeelliset aseet, ja kun oli turhaan koetettu kaikenlaisia avaimia ja tiirikoita, käskettiin hänen käyttää väkivaltaa.
— Minun on sääli vanhaa kapinetta, virkkoi eversti. Niinkauan kuin muistan, on se tuossa kenenkään häiritsemättä seisonut ja nauttinut etuoikeuksiaan kuin se olisi perheen jäsen. Mutta se ei saa olla mikään lohikäärme, joka kätkee salaisia aarteita herransa vahingoksi.
— Jospa hän tietäisi, mitä siinä on ollut! ajatteli Lithau, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.
— Niin tosiaankin, hyvä herra arkkitehti — odottakaa vähäisen, seppä! — muistuupa jotakin mieleeni. Te ette ole vielä sanonut, mitenkä yksin te kaikista Linnaisten asukkaista olette päässyt lohikäärmeen kätköä tarkastamaan. Jos tiedätte taikasauvan niin voimallisen, että sillä pihdeittä ja sorkkaraudatta pääsee lohikäärmeen luolaan, niin olisi se minusta hyvin mieluista. Olette vaiti? Liittyisikö tämä kaappi ehkä jollakin tavoin tämän Viheriän kamarin kuuluisaan kummitteluun?
— En saata kieltää, että se on minun luuloni, vastasi Lithau hymyillen.
— Siinäpä vielä syy lisää loihtia lohikäärme esiin, vaikkapa se täytyisi tehdä terävällä teräksellä. Mutta mitä näen. Isoisäni suuri sapeli on vedetty huotrastaan ja kiilloitettu niin, etten koskaan ole nähnyt sitä sellaisena! Holming … mitä hullutuksia sinä olet tehnyt, vanha narri?
Holming vakuutti mieluummin koskevansa hehkuvaan rautaan kuin siihen jaloon aseeseen, ja hän saattoi vielä vähemmän käsittää, kuka oli uskaltanut tehdä sen, kun kamari oli ollut suljettuna ja hänellä, Holmingilla, oli ollut avain aina siitä asti, kun prefehti makasi huoneessa.
— Se, joka on kiilloittanut miekan, sanokoon nimensä, jos sen hyväksi näkee, mutta ei sitä ole varsin vaikeata arvata, mutisi vanha palvelija katsahtaen arasti ympärilleen, vaikka olikin valoisa päivä.
Eversti tuskin kuuli hänen pakinaansa. Hän oli ottanut seinältä puolalaisen sapelin ja tarkasteli kallista muistoa nähtävästi siihen mieltyneenä.
— Tässä — sanoi hän — on kantaisäni nimi Jagiel, jonka hän kasteessa sai herransa ja suuriruhtinaansa mukaan. Se oli ennen vain puoleksi näkyvissä; nyt erottaa sen aivan selvästi terään piirrettynä. Ja tässä — kaksitoista nuolta toisella puolen … kummallista! Minä en ole koskaan ennen huomannut niitä. Teidän tulee tietää, nuori vieraani, että nämä nuolet liittyvät erääseen sukutaruun; minä ehkä toiste kerron sen, jos se huvittaa teitä. Holming, pöllö, kuka on kirkastanut sapelin?
— Armollisen paronin pitäisi arvata hänen nimensä, vastasi hovimestari vääntäen hyvin naurettavasti suutaan, minkä tuli tehdä vastaus leikillisen tapaiseksi, mutta mistä kyllin selvään näkyi, että sanojalla oli toinen ajatus asiasta.
Eversti nauroi.
— Arkkitehti tuntee ehkä Grillparzerin murhenäytelmän "Kantaäiti", Die Ahnfrau? Anna kertoi, että sitä näyteltiin viime talvena Helsingissä Weylandtin saksalaisessa teatterissa. Muistaako arkkitehti, mitä kaikkea vallatonta Jaromir ryöväri sai kokea ollessaan ensimmäistä yötä kreivi Borotinin linnassa?
— Muistan ne kohtaukset varsin hyvin.
— Kuvittelen mielessäni, minkä suloisen yön arkkitehti niitä muistaen lienee viettänyt tässä Viheriässä kamarissa. Linnaisten kartano ansaitsee todellakin kummituslinnan nimen, ja päättäen siitä, mitä on tapahtunut, voisitte te olematta mikään ryöväri pitää itseänne todellisena Jaromirina.
Kuin salama välähti ajatus Lithaun mieleen.
— Jos herra paroni on lukenut näytelmän, muistaa herra paroni ehkä syyn, miksi Jaromir ensi kerran linnassa käydessään niin kietoutui linnan onnettomaan salaisuuteen ja miksi häntä kaikki nuo hirmunäyt kiduttivat, sanoi hän empien.
— Minä muistelen, että Jaromir oli vanhan kreivin oikea poika, jonka rosvot olivat ryöstäneet lapsena.
— Jos olisin taikauskoinen, herra paroni, saattaisin luulla, että
Linnaisten kummitukset jonkin sellaisen syyn tähden muistavat minua…
— Sen sanotte te aivan sen näköisenä kuin…
Everstin äsken vielä hymyilevä muoto synkistyi.
— Murtakaa auki kaappi! huudahti hän äkkiä.
Lithau ymmärsi hänet. Paroni Littow oli muistanut hänen isoisäänsä.
Seppä käytti kaikkea käsivoimaansa, ja hänen onnistui vihdoin murtaa ovi auki, jolloin kuitenkin melkoinen kappale lähti irti lukon mukana. Kaapin sisus oli muuttumattomana samassa kunnossa, jossa Lithau oli sen yöllä nähnyt. Keräelmät ja paperit olivat laatikoissaan. Sigismund Littowin varmennettu kuittikin oli kuin olikin paperien joukossa. Everstiä kummastutti kaapista löytyvä Linnaisten kartanon tärkeiden asiakirjojen paljous.
— Olen aina luullut — sanoi hän — näiden paperien hukkuneen 1788:n vuoden sodassa. Tästäkin löydöstä tulee minun kiittää herra arkkitehtiä.
— Ei minua, herra paroni, vaan sitä salaperäistä olentoa, joka käy tässä huoneessa. Minä pyydän, että tämä kaappi tutkitaan tarkoin, sillä minulla on syytä luulla, että se voidaan avata sisältäpäin ja että siellä voi olla ihminen piilossa.
— Sitä minä en todellakaan enää saata käsittää, huomautti eversti. Ovi sulkeutuu niin lähelle laatikoita, että tuskin paperiarkkia mahtuisi väliin. Mutta vetäkäämme pois laatikot.
Laatikot vedettiin kaapista. Tutkittiin kaapin takaseinä. Se näytti olevan aivan kiinteä ja oli sitä paitsi niin lähellä huoneen seinää, että oli mahdotonta kenenkään olla sen takana kätkössä.
— Menkää tiehenne, Holming, ja viekää seppä mukananne, käski eversti miettiväisenä. — Kohta hän oli kahden kesken Lithaun kanssa Viheriässä kamarissa.
— Arkkitehti on ennakkoluuloton mies, enkä minäkään ole niitä, jotka uskovat kaikkia akkain juttuja kuin kirveen silmään. Mutta minä tunnustan, että nämä kujeet kummastuttavat minua. Minä en voi sallia minkään osan talostani olevan sellaisten juttujen näyttämönä, jotka muistuttavat Anjalan kummitteluja. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa, mitä tapahtui sinä yönä, jonka olitte tässä huoneessa? Siitä ehkä voisimme päästä vähän jäljille.
Lithau kertoi yöllisen seikkailunsa, vielä kuitenkaan mainitsematta mitään asessori von Littowin tunnustuksesta, joka oli hänen povitaskussaan.
— Minä en saa päästäni, ettei vanha Holming peijakas olisi tässä kaikessa osallisena, jatkoi eversti. Eikö teillä ole mitään syytä epäillä häntä?
— Kaikesta siitä päättäen, mitä hän kertoi sekä ennen että jälkeen, on minulla syytä luulla hänen olevan liitossa kummitusten kanssa; mutta minä tunnustan, etten voi keksiä mitään perusteellista vaikutinta siihen.
— En minäkään, ellei syynä ole se, että hän haluaa esiintyä tärkeänä henkilönä. Tutkikaamme nyt sininen kamari ja tasakatto.
Herrat lähtivät sinne. Oli kirkas talvipäivä; vaikka sisimmän huoneen ainoasta ikkunasta tuleva valo oli heikko, näkyivät kaikki esineet kuitenkin selvästi. Mutta mitään epäiltävää ei ollut huomattavissa, ei kamarissa eikä katolla. Ainoastaan epäselvä, hevosen jalan jäljen muotoinen poltinmerkki näkyi puoleksi lahonneissa laudoissa, jotka olivat tasakaton pohjana.
— Minä höyläytän pois tuon tyhjänpäiväisen merkin, sanoi eversti närkästyneenä. Se on luultavasti kulunut siihen rautakaiteita taottaessa, joka työ tehtiin kotona Linnaisissa, mutta siitä kansa saa aihetta kaikenlaiseen taikauskoon… Tulkaa, menkäämme alas. Jotakin vastenmielistä on näissä huoneissa. Väkisinkin tuntuu minusta, kuin olisi täällä ympärillämme näkymättömiä olentoja. Mutta minun täytyy saada tietää, mikä meille ilvettä pitää; minä aion maata tulevana yönä Viheriässä kamarissa.
Oli joulukuun alkupuoli. Äsken satanut lumi ja kirkas talviaurinko houkuttelivat Linnaisten asukkaat ulos raittiiseen ilmaan. Kapteeni Winterloo oli kutsunut koko perheen päivällisille, ja koska ne tapaukset, joista puhuttiin tämän kertomuksen kahdessa edellisessä luvussa, olivat sattuneet aamulla ja aamupäivällä, oli jo aika lähteä matkaan, sillä järven yli Syrjänkoskelle oli lähes peninkulman verran.
— Toivoakseni rupeaa arkkitehti mielelläänkin neiti Triste-Rubanin ritariksi? kysyi eversti leikillisesti, juuri kun suuri kuomireki, jonka eteen oli valjastettu kaksi komeaa hevosta, ajoi pihaan ja sen perästä pieni, kaunis kasanilainen reki, Linnaisten paras juoksija edessä. Ja vastausta odottamatta eversti nousi tyttärineen suureen kuomirekeen, kun taas opettajatar parka onnestaan hämmästyksissään asettui paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pikku rekeen. Lithaulla ei ollut varaa valita. Hän istuutui naisensa viereen ja tarttui ohjaksiin.
Muissa oloissa tämä järjestys olisi näyttänyt hänestä niin luonnolliselta, että mistään muusta tuskin olisi saattanut olla puhettakaan. Mutta nyt se loukkasi suuresti hänen synnynnäistä ylpeyttään. Se näytti hänestä selvältä viittaukselta, joka oli tarkoitettu osoittamaan korkeasukuisten neitien ja hänen välillään olevaa juopaa, ja samalla hän huomasi everstin leikillisessä äänessä viittauksen hänen otaksuttuun mieltymykseensä. Mikään ei ihmistä suututa niin suuresti kuin pelko siitä, että hän näyttää naurettavalta niistä, joiden silmissä hän toivoisi olevansa ihan toisessa valossa, ja naurettava oli todellakin tuon nuoren miehen tila sinä hetkenä. Hän uskaltaa kohottaa katseensa aina neiti Littowiin saakka, ja hänen luullaan mieltyneen neitien opettajattareen, vieläpä loukataankin häntä siten, että hoivataan hänen luultua taipumustaan, ja hänen täytyy mukautua siihen, samalla kuin se, jota hän rakastaa, saa ylhäiseen tapaan sijoittua korkeampaan piiriin ja tulee vielä entistään varmemmaksi siinä väärinkäsityksessä, joka nöyryyttää häntä, miestä. Tuo ajatus kiusasi nuorta arkkitehtiä sietämättömästi.
— Kummalla meistä on toisen onni käsissään? sanoi hän itsekseen. — He kohtelevat minua kuin henkilöä, joka on paljon alempana heidän korkeasukuisuuttaan; tekisipä toden totta mieleni vaihtaa paikkaa heidän kanssaan, vaikkei muun vuoksi, niin sentähden, että he luulevat olevansa niin paljon minua korkeammalla.
Niin ajatellen Lithau tuskin huomasi, että kaikkeen siihen aivan syytön Triste-Ruban, joka oli odottamistaan odottanut kohteliasta sanaa äänettömältä retkikumppaniltaan, lopulta aloittaakseen keskustelun kysyi häneltä, mitä hän pitää talvipukuisten kuusten kaunistamasta maisemasta.
Vähitellen tyyntyi hänen ajajansa sen verran, että saattoi tehdä päätöksen, ja hän tiesi, että hänessä oli miestä sen toimeenpanemiseen. Hän päätti alkaa silloisesta naiskumppanistaan.
— Nämä kuuset — vastasi hän — ovat oikeita pohjolan luonnon poikia. Lunta on niiden oksilla, mutta mehua ytimessä. Ne viheriöivät silloinkin, kun kaikki niiden ympärillä kuihtuu. Täällä pohjolassa ei aina saa päättää ulkomuodon mukaan. Meidän tulemme on usein jäätä, mutta yhtä usein on meidän jäämme tulta.
— Comme je l'aime ce beau pays du nord, kuinka minä rakastan tätä kaunista pohjolan maata! huokasi opettajatar luoden häneen katseen, joka ei suinkaan ollut jäätä.
— Mutta te ette vielä ymmärrä meitä, hyvä neiti. Te ette tiedä, minkälaisia teeskentelijöitä me olemme. Kun esimerkiksi rakastamme, rakastamme tavallisesti niitä, joita vähimmin uskallamme lähestyä. Genèvessä pidettäisiin samassa reessä ajamista melkein varmana kihlauksena.
— Genèvessä ajetaan harvoin reellä, vastasi Triste-Ruban hämillään ja tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tuo avomielisyys.
Arkkitehti hymyili. Häntä miltei säälitti harhaluulo, jonka hävittämistä hän piti velvollisuutenaan.
— Genèvessä ollaan onnellisia, jatkoi hän; siellä nähdään talvi melkein yksinomaan vain lumihuippuisilta vuorilta. Täällä tapaatte sen usein sydämestäkin. Älkää koskaan rakastako pohjolaista, hyvä neiti, hän pettää teidät, ja te olette liian hyvä petettäväksi.
Tyttö raukka ei vastannut mitään. Hän ei vieläkään tiennyt, miten hänen tuli kaikki tuo selittää.
— Vaikka te usein tuntenettekin itsenne hyvin yksinäiseksi — jatkoi arkkitehti — olisi petetyksi joutuminen kaksin verroin tuskallista, ja julma olisi se teeskentelijä, joka hennoisi sen tehdä. Pidättekö minua luottamuksenne arvoisena, hyvä neiti?
— En ymmärrä teitä, vastasi tyttö katsahtaen pelokkaasti ja kysyvästi häneen.
— Jos katsotte minun ansaitsevan luottamuksenne, niin ette saa myöskään kieltäytyä ottamasta vastaan minun luottamustani. Näettekö kuusta ja koivua tuolla rinteellä. Niitä voisi luulla yhtä korkeiksi, ja niin ne ovatkin. Ja kuitenkin ovat kuusen juuret syvällä alhossa ja koivu kasvaa korkealla, päivänpaisteisella rinteellä. Pidättekö kuusta liian rohkeana, jos se rakastaa koivua?
— Ne ovat niin erilaiset, herra…
— Juuri sentähden, näettekö, juuri sentähden. Kaukana täältä on tyttö, jota minä rakastan. Hän on vaaleaverinen.
Triste-Ruban vapisi. Hän oli tummaverinen.
— Hän on vaalea kuin vihreä keväinen koivu, ja hän kasvaa kunnaalla päivänpaisteessa, ja minä olen syntynyt syvällä laakson varjossa. Minä annan arvoa teidän mielipiteellenne, hyvä neiti. Sanokaa, onko rikos kohottaa katseensa aurinkoon?
— Enhän minä tiedä sitä, hyvä herra. Tehkää mielenne mukaan!
Eikä tyttöparka voinut, vaikka olisi kuinka koettanut, pidättää kyyneleitä, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Salatakseen niitä hän käänsi päänsä toisaanne ja oli syventyvinään ihailemaan tuon suuren järven rannoilla olevia ihania seutuja, järven, jonka ulappa ulottui Linnaisista Syrjänkoskelle. Lithau oli siksi hienotunteinen, ettei häirinnyt häntä. Vain silloin tällöin hän virkahti jonkin ystävällisen sanan, selitellen suuren pohjolan luonnon salaisuuksia, ja niin kunnioittavainen, niin miltei veljellinen oli hänen äänensä hänen puheenaihetta vaihtaessaan, että hänen seuralaisensa oli vieläkin hetkisen epätietoinen siitä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Ehkäpä hän odotti, että aikaisempi oli vain sukkela käänne, jonka avulla pääsisi vaaleaverisestä tummaveriseen. Mutta kun hänen odotuksensa oli turhaa, selvisi hänelle lopulta tarkoitus kokonaan, ja silloin vaihtui hänen etelämainen tulisuutensa kuin itsepäisen lapsen kiivaus kyynelistä pistosanoihin ja pistosanoista taas kyyneliin. Kaikki muuttui nyt hänen silmissään inhoittavaksi, maisemat olivat ikäviä ja yksitoikkoisia, taivas oli harmaa, kylmyys kiusallinen ja kaikki pohjolan asukkaat vielä kiusallisempia. Mutta Lithau ei muuttanut kasvojensa ilmettä eikä ääntään, ei ollut mitään huomaavinaan ja jatkoi vain puhettaan metsästä ja järvistä. Sillä välin hän ajoi yli kivien ja kantojen monta kertaa suuren kuomireen ohitse; retki oli hengenvaarallinen, mutta huima varsa tunsi hänen voimakkaan käsivartensa ja totteli pienintäkin ohjasten käskyä. Siten saavuttiin onnellisesti Syrjänkoskelle, matkan jälkeen, joka "rakastuneista" tuntui ainakin kahdeksan peninkulman pituiselta.
Rosengren seisoi tuloportilla tilaisuutta varten paikkaillussa puvussa, kukon sulka hatussa ja kapteenin vanhat saappaat jalassa, varret polviin asti vedettyinä. Piha oli koristettu kuusilla ja rappeutuneet portaat katajanoksilla. Siinäpä oli jo kapteeni Winterloo itsekin univormuun puettuna auttamassa sievästi neitejä reestä, kun taas arkkitehti tarjosi käsivartensa hylätylle lemmitylleen. Hovineuvoksetar katsoi soveliaisuuden vaativan, että hän oli eteisessä vastassa vieraitaan ja kursaili loppumatta ovella, kunnes kaikki vapaasukuiset olivat asianmukaisesti saapuneet saliin. Vain arkkitehti ja hänen naisensa olivat vielä kenenkään huomaamatta portailla. Triste-Ruban valitteli, etteivät hänen silmänsä sietäneet lumen loistoa, ja viipyi muutaman silmänräpäyksen kostuttaakseen niitä hajuvedellä.
Kun hovineuvoksetar Winterloolle juolahti mieleen hyvä ajatus comme il faut, upeilla päivällisillä haihduttaa epäedullinen muisto poikansa, kapteenin, viimeisestä urheudesta Linnaisissa, otti hän edeltäkäsin Eusebiukseltansa juhlallisen lupauksen, että hän sinä päivänä oli peloton ja moitteeton ritari.
— Muista — varoitti hän — että olet Winterloo, äitisi puolelta Ahlekors, ja että sinusta itsestäsi riippuu, pääsetkö Littowin perheen jäseneksi.
Kapteeni lupasi sanoin ja kättä lyöden; mutta itsekseen hän päätti olla paljon parempikin kuin äiti toivoi.
Ja niin saivat vasikat ja porsaat astuskella Syrjänkoskella teurastuspenkkiin, ja läheisestä herraskartanosta, Virolasta, kutsuttiin vanha ontuva luutnantti von Weder ja hänen yhtä vanha sisarensa, neiti Renata, Littowien seuraksi. Mutta ei oltu Lukkilan kylän Lorusta, ruununvouti Hirmusta, nimismies Grönforsista eikä edes rovasti Malistakaan katsottu kyllin arvokkaiksi pääsemään seuraan — mikä seudun aatelittomien ylhäisten halveksiminen tuli sittemmin kapteeni Winterloolle hyvin kalliiksi.
Syrjänkoski ja Winterloot olivat näihin hienoihin päivällisiin käyttäneet kaikki voimansa, saadakseen aikaan sellaisen loiston, mikä himmentäisi kaikkien pahain kielten kuiskutukset heidän kohdakkoin tapahtuvasta häviöstään. Wederiläisiltä oli lainattu korkeat, hopeiset kynttilänjalat; paras hevonen oli juossut kaupunkiin muuttuakseen viineiksi ja mausteiksi. Saliin oli pantu kuusia rikkinäisten seinäpaperien peitteeksi; matot oli otettu kaupungista purkamiskaupalla, ja lukkarin väeltä oli lainattu juhlapuvut "kamarineitsyeille", jotka edellisenä päivänä olivat olleet vain viattomia palvelijattaria, mutta joilla nyt näkyi olevan valkoiset esiliinat edessä, kiiltokaulukset kaulassa ja kammat hiuksissa. Mamseli Nylanderin kokkikirjaa oli tutkisteltu viikon aikaa kuin parasta hienon ruoanlaittamisen neuvojaa hovineuvoksettaren vähän hataroituneen muistin elvykkeeksi. Kelpo rouvalla oli yllään sama keltainen silkkihame, joka tehtiin viisikolmatta vuotta sitten suuriin keisari Aleksanterille ja Ruotsin perintöprinssille pidettyihin tanssiaisiin.
Koska paikat päivällispöydässä olivat tarkoin määrätyt kullekin arvon ja sukuperän mukaan, niin oli aivan luonnollista, että arkkitehti Lithau joutui vaatimattomasti istumaan naisensa, opettajattaren, neiti Triste-Rubanin viereen. Mutta siitä pöytäpaikasta, vaikka se ehkä muutamia tunteja aikaisemmin olisi ollut hänestä hyvin kiusallinen, ei hän nyt ollut millänsäkään. Hän oli lujasti päättänyt kohta murskata kaikki nuo pienet ennakkoluulot ja hymyili entiselle tukalalle pulalleen. Toisinaan hän luuli huomaavansa, että Ringan katse etsi häntä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Triste-Ruban raukka koetti kostaa kärsimänsä tappion, milloin osoittaen teeskenneltyä välinpitämättömyyttä, milloin purevaa ivaa. Arkkitehtiin ei pystynyt mikään; hän odotti aikaansa ja oli niin levollinen, niin ujostelematon kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Jo oli onnellisesti päästy porsaan- ja vasikanpaisteista, kun kapteeni Winterloo huomattavan juhlallisesti pyyhki viiksiänsä ja nousi puhumaan. Hovineuvoksettaren sydän sykki kuuluvasti. Totta puhuen hän odotti, kuten kaikki muutkin, kapteeni Eusebiuksen kaunopuheisuudesta joko lyhyttä lorua tai pitkää tyhmyyttä. Mutta lopusta näkyi, että kapteenilla oli toisinaan älykkäitä mieleenjohtumia.
Iloisena ja punakkana hän tarttui lasiinsa ja esitti aivan lyhyesti arvokkaiden vieraittensa maljan.
— Mutta — sanoi hän — tänään on niin suuri kunnia tapahtunut Syrjänkoskelle, että tätä päivää, kissa vieköön, muistelevat lapsemme ja lastemmekin lapset. Hyvä herrasväki, me vietämme tänään Waterloon taistelun muistoa — minä muistelen, että se tapahtui keskikesällä, mutta samantekevä, ovathan kaikki päivät yhtä hyviä kunnian niittämiseen. Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei, tuhat tulimmaista, enää toiste tapahdu. Mitä aioinkaan nyt taas sanoa lapsista ja lapsenlapsista? Niin, minun piti kaikkein nöyrimmästi omistaa malja armolliselle serkulleni, neiti Ringalle, joka keksi Waterloon taistelun, ja selittää — hm, hm — että hän voitti siinä ja että minä luovun aseista — hm, hm — äiti kulta on niin kuumissaan, juokaa lasi samppanjaa Waterloon kunniaksi! Mutta palatakseni taisteluun, niin vakuutan minä, Eusebius Winterloo, täten aatelisen vaakunani kautta, että minä annan Syrjänkosken senkin lemmolle (ai perhana, nyt kirosin taaskin) ja nimitän neiti Ringan kunniaksi suuren herraskartanoni tästälähin Waterlooksi, ja jos henkikirjuri murisee, on hän, niin totta kuin minulla on espanjanruokoinen keppi, saava siitä selkäänsä. Siis, armollinen herrasväki, kapteeni Winterloo, Waterloon herra, vieritteleikse tomussa neiti Ringan jalkojen juuressa ja juo hänen maljansa, eläköön!
— Eläköön! sanon minä — toisti kunnon kapteeni, kun vieraat hämillään vain nimeksi maistoivat laseistaan eivätkä yhtyneet riemuhuutoon — eläköön… Rosengren vetelys, esiin ilvekuva!
Viimeiset sanat käänsivät seuran huomion jotakuinkin odottamatta Rosengreniin, joka salin päässä koki kaikin voimin kiskoa ylös vastahakoista ja siihen asti kuusien peitossa ollutta esirippua. Se onnistui viimein, ja kas, seuran huviksi näkyi kuultokuva, paksuvartaloinen kruunupäinen mies polvillaan pitkän, hontelon ja siveellisen naisen edessä, joka oikealla kädellään ojensi hänelle tavattoman suurta seppelettä ja näytti hirveän pitkällä vasemmalla kädellään tarttuvan polvistuvan miehen kaulukseen. Kapteeni Winterloo oli ylen ihastuksissaan sukkelasta yllätyksestä, jota ei edes hovineuvoksetarkaan näyttänyt aavistavan, ja otti itse vaivakseen selittää kuvan hieman vaikeatajuista merkitystä.
— Ajatus on minun, vaikka minä itse sanon, mutta taulun maalasi Partanen, pitäjän maalari, joka on nuorena ollut kisällinä Viipurissa. Tuo sankari on keisari Napoleon, senhän herrasväki kai ymmärtänee; hän on hieman tanakka, kuten minäkin, ja tuo armollinen neiti on voiton jumalatar, joka antaa hänelle palkinnoksi myrttiseppeleen ja sanoo hänelle: suuri Napoleon, sinä olet vankini, mutta sitä et, lempo vie, ole katuva!
Niin sanoen kapteeni iski tarkoittavasti silmää Ringa neidille, joka samassa taas oli tulvillaan entistä veitikkamaisuuttaan ja selitti, että serkku Waterloo ja Napoleon olivat niin toisensa näköisiä kuin kaksi marjaa; mieheltä puuttui vain historiallinen hännystakki ja sotainen katse. Mutta voiton jumalattaren selkä oli jonkinverran liian pitkä.
— Hän kasvaa, armollinen serkkuni, hän kasvaa pelkistä voitoista, kuten muut nuoret naiset kasvavat rieskamaidosta ja mannaryynipuurosta. Hän kasvaa vielä sittenkin, kun hänestä on tullut rouva!
Seura ihaili yksimielisesti onnistunutta laitetta ja vahvisti vakuutuksensa kahvikupilla. Vain hovineuvoksettaren levottomista kursailuista ja alati onnistumattomista kokeista saada kapteenin suorasukaiset kohteliaisuudet hieman hienommiksi saattoi aavistaa, että hän itsekseen toivoi koko päivälliset kaikkine vieraineen Napoleonin mukana S:t Helenan saarelle.
Lithausta alkoi lopulta sisässä tuntua liian tukahduttavalta. Hänen täytyi koota ajatuksensa tehtävään päätökseen. Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin seura hajaantui sivuhuoneisiin, hän otti ylleen päällystakkinsa ja meni ulos.
Päivälliset olivat kestäneet hyvinkin kolme tuntia, ja oli jo kauan aikaa ollut pimeä. Talvi oli sinä vuonna aikainen ja ankara, illalla oli alkanut pyryttää miltei yhtä kovasti kuin jokin aika sitten, kun lumituisku peitti Linnaisten jään ja keskeytti Ringan luistinretken. Siinä muistossa ei ollut mitään vastenmielistä. Pyry pieksi raikkaana ja viileänä nuorukaisen polttavia poskia, hän nautti siitä ja lähti, pitäen samantekevänä, mihin kulkisi, astelemaan ensi polkua, minkä hän pimeässä tapasi.
Pian nousi polku korkealle, metsäiselle harjulle, joka oli lähellä kartanoa Syrjänkosken puoleisena järven rajamuurina ja erottajana pohjoisempana olevista vesistä. Koska ne olivat korkeammalla, oli kapea joki uurtanut itselleen tien harjussa olevaa rotkoa myöten ja syöksyi alempana sijaitsevaan järveen pienenä, mutta kuohuvaisena putouksena, mistä Syrjänkoski oli saanut nimensä. Pakkanen ei ollut vielä voittanut koskea; selvästi kuului sen kohina talvi-illan myrskyssä, näkyipä vielä lumen himmeässä heijastuksessa veden välkkyminen kinosten keskellä, jotka peittivät kosken vastaisen rannan.
Maisema, vaikka se olikin synkkä ja myrskyinen, miellytti Lithauta. Hän nousi harjanteen korkeimmalle harjalle ja kuunteli mielihyvin tuulen huminaa korkeissa hongissa. Luonnon jylhä suuruus herätti vastakaikua hänen rinnassaan, samalla kuin tuo elämä, elämä siinä seurassa, josta hän juuri oli lähtenyt, näytti hänestä pieneltä, mitättömältä.
— Aateli? sanoi hän itsekseen. — Mitä onkaan Suomen aateli tähän aikaan? Mitä suuria pyrintöjä se harrastaa eturivissä käyden? Mitkä suuret ajatukset oikeuttavat sen etusijan meidän muiden rinnalla? Mitä hedelmiä, muita jalompia, versoo noiden vanhentuneiden vaakunakilpien juuresta? Mitä urotöitä, kaikkien muiden urotöitä loistavampia on kerran piirrettävä sen hautapatsaisiin? Mitä on Suomen aateli?… Mitä se on ollut, tietää jokainen koulupoika, mutta mitä se on, sitä en toden totta voi käsittää.
— Minä tiedän toisen aateliston — jatkoi hän — jolla ei ole muuta aateliskirjaa kuin luonnon ikuinen suuruuden leima korkealla otsallaan. Nämä hongat, jotka nyt juhlallisesti humisevat ympärilläni talvisen illan myrskyssä, ne ovat sitä aatelistoa. Sattuma on kylvänyt niiden siemenet tälle harjulle, missä katajakin on kyllin korkealla nähdäkseen kauas alhaalla avartuvan seudun yli. Mutta vaikkapa ne seisoisivat kaikkein syvimmässä notkossakin, olisi niissä ylevyyden leima sielläkin, ja yhtä rohkeasti, yhtä ylpeästi silmäilisivät ne maassa matelevia kasveja. Nämä hongat ovat sentään muurina myrskyssä ja suojaavat maata; ne ottavat vastaan salamat, ne kokoavat ympärilleen pilvet siunausta tuottavine sateineen, jotka hedelmöittävät maan. Näistä hongista tehdään kattopalkkeja ja mastoja, kun taas niiden juurella olevat katajat väännetään notkeiksi vanteiksi onteloastiain ympärille. Antakaa anteeksi, paroni Littow; antakaa anteeksi, jalot kreivit ja ritarit — nämä hongat ovat pohjolan, ovat Suomen todellista, ainoata todellista aatelia.
— Te ette saata enää sanoa minulle, että sanani ovat vain aatelittomain säätyjen tavallista kateutta. Olenhan minäkin nyt teidän joukkoanne. Onhan minulla ikivanha aateliskirja taskussani, milloin vain tahdon. Samapa se, mitä teen sillä, ellen käytä sitä ulottuakseni pienen, viehättävän tytön jalkojen juureen?
— Käytänkö minä sitä? Nousenko uhitellen onneeni? Koko Littowin perheen kohtalo on minun käsissäni. Muutamilla vanhoilla paperilehtisillä, jos ne ihmisten näkösälle veisin, riistäisin tuolta perheeltä nimen, esi-isät, aateliuden, ylpeyden, ja ylenisin itse sen sijalle ottaen takaisin sen, mikä oikeuden mukaan on omaani. Mitä? Ylenisinkö? Mikä musta hengetär kuiskaa taas korvaani tuon kiusauksen? Olisinkohan Littow, olisinko tuon ikivanhan nimen arvoinen, jos olisin kurjan varkaan tavoin tullut Linnaisten kartanoon riistämään ihmisiltä heidän kunniansa ja palkitsemaan heidän vieraanvaraisuutensa heidän perikadollaan? Ansaitsisinko Ringan rakkautta, jos tahtoisin uhmaillen vaatia häntä omakseni aseilla, jotka sattuma on käsiini saattanut?
— Sattumako! Oliko se sattuma? Eikö kostotar itse käske minua kostamaan Sigismund Littowin pojan, isoisäni ja hänen jälkeensä isäni ja koko sukuni puolesta, joilta on häpeällisesti ryöstetty heidän laillinen perintönsä?… Ei! Ei! Ei! Tämä ilta on pimeä, tämä myrsky on kammottava, ja pahat ajatukset syntyvät pimeydessä. Minä palaan Ringan luo, taistelemaan hänestä, jos taistelua tarvitaan, mutta taistelemaan kirkkain asein, niinkuin miehen, todellisen Littowin sopii.
Littow kääntyi lähteäkseen alas harjulta. Hänen silmänsä etsivät Syrjänkosken kartanoa kaukaa järven rannalta. Vähää ennen hän oli nähnyt tulien välkkyvän pimeässä; nyt ne näkyivät paljoa kirkkaammin kuin äsken. Hän pysähtyi. Jokainen nuorukainen on joskus seisonut, kuten hänkin seisoi, pimeänä iltana katsellen kaukaista valoa mielessä yksinäisyyden kaihoisa, suloinen ajatus: tuolla on hän!
Mutta yhä kirkkaammin tulet alkoivat loistaa Syrjänkoskelta. Pienet ikkunat ikäänkuin hohtivat kokonaan tulessa.
— Kapteenilla on tekeillä jokin uusi kuje, arveli Lithau ja astuskeli hitaasti edelleen.
Mutta valo kävi lopulta niin suureksi, ettei mikään pila voinut olla kyseessä. Koko kartano oli valoisa; punainen tulenkieleke leimahti ulos ikkunasta; hätähuutoja kuului selvästi myrskyn ja lumipyryn halki. Ei enää epäilemistä: pila oli totta, Syrjänkoski — äsken Waterlooksi ristitty — oli tulessa.
— Littowit! Ringa! Salin kuuset! Tätä tappiota ei Napoleon ole muistanut ottaa lukuun Waterloon taistelussa! — ja yöllinen kulkija riensi nopein askelin palavaa herraskartanoa kohden.
Melua ja hälinää, huutoa ja rähinää; käskijöitä kaikkialla eikä käskyn kuulijoita missään; huutoja: vettä, vettä, jota ei kuitenkaan ollut, vaikka järvi oli siitä viidenkymmenen askeleen päässä; paksuja savupilviä; tulen räiskettä; hajoavan huoneen ryskettä; karjan ammumista; koirain ulvontaa; koko seutu laajalti valoisana palosta, ja ympärillä raivoava myrsky ja lumipyry — sellainen näky kohtasi Lithauta hänen palatessaan Syrjänkoskelle, josta hän tuskin tunti sitten oli lähtenyt talon kaikuessa kapteeni Winterloon "Waterloon taistelun" iloista hälinää. Ensi silmäyksellä hän näki, ettei talo enää ollut pelastettavissa. Tuli leimahti jo räystäitten alta, ja salista, josta palo oli ensin alkanut, oli jo välikatto romahtaen pudonnut.
Meidän täytyy valitettavasti tunnustaa, ettei tämän kertomuksen sankari saanut, sankarien kiitettävän tavan mukaan syöstä palavan talon liekkeihin eikä pelastaa sitä eikä tätä nuorta naista, joka sitten varmasti olisi ollut velvollinen antamaan hänelle rakkautensa ja sen mukana kätensä ja myötäjäisensä. Mutta asian laita oli nyt vain niin yksinkertainen ja arkipäiväinen, että talon kaikki asukkaat ja vieraat olivat syösseet suinpäin ulos, paroni Littow tytär kummassakin kainalossa, kapteeni Winterloo äiteineen, luutnantti Weder sisarineen ja Triste-Ruban puolitainnuksissa Rosengrenin kantamana. Neiti Weder oli tosin äkkiä muistanut hopeiset kynttilänjalkansa ja rynnännyt kuin raivotar liekkeihin, huutaen: sen saa kiitokseksi siitä, kun lainaa hopeitansa hulttioille, jotka polttavat talonsa! Hovineuvoksetar oli juossut hänen ohitsensa, mutta seisahtunut vanhan tapansa mukaan eteisen ovelle ja kursaillen kohteliaasti pyytänyt neitiä astumaan sisään. Kapteeni oli syössyt heidän perässään, saanut heistä yhden kumpaankin kainaloonsa ja laahannut heidät ulkoilmaan, jossa sitten huomattiin, että neiti oli pelastanut pari rikkonaista tinaista kynttilänjalkaa ja hovineuvoksetar tyhjän pullon ja tyhjän maitopytyn. Triste-Ruban oli kaikin mokomin tahtonut päästä sisään käsipuuhkaansa hakemaan, ja Ringa, urhoollisena, kuten ainakin, oli paljain päin ja ohuissa vaatteissa juossut rantaan jäälle ja tuonut sieltä sangollisen vettä. Anna neiti, joka oli yhtä rohkea, oli päästänyt hevoset tallista. Luutnantti von Weder oli tavannut käsiruiskun ja valeli sillä itsepäisesti palavia ikkunapieliä, eikä häntä millään tavoin saatu luopumaan ruiskusta, jota kyllä olisi muualla paremmin tarvittu. Eversti lähetti noutamaan apua lähimmistä kartanoista, ja kapteeni Winterloo kuritti omin käsin paria poikavetelystä, jotka katsoa töllistelivät tulta eivätkä olleet millänsäkään hänen komennuksistaan. Mutia kaikki olivat kuitenkin pelastuneet, eikä kellekään ollut henkilökohtaisesti tapahtunut mitään hengenvaarallista tai vahinkoa, jollei siksi lueta sitä, että kipinät olivat polttaneet reikiä Anna neidin hameeseen, että Ringa neidin jalat ja kädet olivat niin märät kuin olisi hän ollut pyykkiä pesemässä, että Triste-Ruban oli noennut valkoiset kätensä ja että Renata von Weder yhä vain syyti suustaan verrattoman rumia haukkumasanoja hovineuvoksetar paralle menettämistään kynttilänjaloista, nimittäen häntä kärryrämäksi ja kerjäläisakaksi, mihin hovineuvoksetar suuttuneena vastasi, että sellaiset nousukkaat, joiden isoisä oli ollut vain halpa kihlakunnan tuomari ja joiden äiti oli ollut köyhä pappilan mamseli, voisivat hieman kunnioittavammin puhutella heitä itseään parempisukuisia ihmisiä. Lisäksi kaikki olivat lumisia kuin talvikyyhkyset, ja kapteeni kiroili kuin turkkilainen, että tämähän ei ollut mikään Waterloo, vaan Moskovasta palaaminen.
Nähtyään, että Syrjänkosken asukkaat olivat kaikki turvassa, ja ollen muita kylmäverisempi Lithau käski heti miesten asettua ketjuksi rannasta pihaan mahdollisesti pelastaakseen jäljellä olevat rakennukset. Vaunuvajaa ei saatu varjelluksi, se paloi kaikkine ajokaluineen, mutta häthätää kyhätyllä palopurjeella saatiin vihdoin tulen vauhti hillityksi juuri, kun se oli käydä navettaan ja talliin käsiksi. Kaikki riippui siitä, miten saatiin lähinnä tuulen alla oleva sivuseinä suojelluksi, kun Lithau istuen katolla näki hovineuvoksettaren suuttuneena tempaisevan alas erään läpimärän maton, joka suojeli nurkkaa.
— Se on otettu purkamiskaupalla, huusi hän; vai tulette te tänne vain turmelemaan minun mattojani!
— Antaa rievun roihuta! huudahti kapteeni tullen juuri parahiksi estämään sopimatonta säästäväisyyttä. — Ellei yleinen paloapuyhtiö olisi tinkinyt puolta talon arvosta, nauraisimme me, tuhat tulimmaista, koko kokolle. Mutta samapa se, päivää aikaisemmin tai myöhemmin; Grönforsin katselmusluetteloon olisit sinä kuitenkin joutunut, Syrjänkoski parka. Eläköön, Syrjänkoski on perdu, mennyttä kalua, eläköön Waterloo! Onko arkkitehdillä mitään juotavaa siellä katolla?
— Vettä tarpeeksi! vastasi Lithau istuen siellä läpimärkänä kiireestä kantapäähän.
— Vettä vain, mies parka. Kaksitoista pulloa samppanjaa palaa sisällä, ja täällä ulkona saamme juoda pelkkää kirkasta järvivettä.
— Sinun pitäisi hävetä, Eusebius, niin, hävetä sinun pitäisi! huokasi hovineuvoksetar. Sinun joutava kuultokuvasihan sytytti tuleen kuuset ja saattoi meidät keppikerjäläisiksi.
— Se asia voidaan vielä auttaa, äitiseni, vastasi kapteeni sävyisästi. Se voidaan auttaa, sanon minä. Ensiksi pölytän minä Rosengrenin selän; hän joi neitien samppanjalasien loput päivällisen jälkeen ja unohti voitonjumalattaren, kunnes tuli pääsi sen siipiin. Ja sitten, uskokaa, äiti, minä nain Ringa Littowin! Lisää vettä tuonne katolle; ensi Marian päivänä on juokseva yhtä paljon samppanjaa Linnaisissa kuin nyt juoksee vettä Syrjänkoskella.
Puoli kartanoa pelastui kuitenkin. Toinen puoli oli parissa tunnissa tuhkana. Yö ja paha sää pakottivat majattomat ajattelemaan paluumatkaa.
Luutnantti von Weder, avulias mies, pyysi Winterlooeja luokseen Virolaan, jonne oli tuskin puolta peninkulmaa, mutta hovineuvoksetar oli niin syvästi loukkautunut, ettei hän saattanut ottaa tarjousta vastaan, vaan päätti lähteä Littowien kanssa Linnaisiin, vaikka sinne olikin pitempi matka. Naiset saivat tyytyä lähimmistä talonpoikaistaloista lainattuihin turkkeihin, koska heidän päällysvaatteensa olivat palaneet, ja niin varustauduttiin lähtemään.
Mutta tuli vielä uusi pulma eteen. Paroni Littowin suuri kuomireki oli palanut vaunuvajassa, johon se aivan tarpeettomasti oli työnnetty, ja herrasväen oli pakko jakautua pienempiin rekiin. Mukavimpaan, mitä oli jäljellä, sijoitettiin hovineuvoksetar ja neiti Anna, ja eversti rupesi heidän ajajakseen. Peläten jättää Ringaa kapteeni Winteerloon raakojen kohteliaisuuksien alaiseksi eversti määräsi tällä kertaa kapteenin suojelemaan Triste-Rubania eikä ollut kuulevinaankaan hämmästyneen ritarin häikäilemätöntä vastustelemista: mitä p—a minä teen ranskalaisella mamselilla?
— Kuulkaas, appivaari, eiköhän soveltuisi paremmin, että minä saisin Ringa serkun osakseni? Hyvä, rakas appivaari, minä pitelisin häntä varovasti kuin mämmirovetta, jatkoi kapteeni hyvin tyytymättömänä saamaansa osaan.
— Anna mennä, serkku Winterloo, hevoset käyvät levottomiksi ja neiti
Triste-Ruban pelkää, että ne pillastuvat! huusi eversti kiirehtien.
— Pelkää, että ne pillastuvat! mutisi Winterloo suuttuneena. Kyllä minä, lempo vie, opetan hänet pillastumaan!
Ja sitten hän lyödä läimäytti hevosta koko voimallaan ja hävisi lumipyryyn onnettomine naisineen, jonka kova kohtalo siten saattoi toiselta hyvältä rekiretkikumppanilta toiselle, ojasta allikkoon.
Aivan vastoin odotusta Lithau sai siis Ringan osakseen. Pikku neiti näytti sangen hauskan näköiseltä mustassa, lumisessa lammasnahkaturkissaan ja hyppäsi iloisesti kapeaan talonpoikaisrekeen, ja arkkitehti istuutui hänen viereensä.
— Meidän kohtalomme näyttää olevan vain harhailla pyryssä, huomautti
Ringa hämillään, mikä sopi hänelle mainiosti.
— Ja kuitenkin päästä onnellisesti satamaan, vastasi arkkitehti, antaen hevosen juosta aivan lähellä everstin rekeä. — Linnaisten päivänpaiste ei olisi puoleksikaan niin kaunis, ellei se paistaisi pilvisen ilman jälkeen, lisäsi hän. Hyvät tähdet valaisevat Ringa neidin polkuja.
— Jospa meillä sentään olisi Mefisto mukanamme! Minä pelkään, että eksymme pyryssä.
— Pelkääkö neiti ajaa minun kanssani?
— Enpä juuri … en ollenkaan; mutta katsokaa, kuinka kipinöitä vielä lentelee Syrjänkoskelta!
— Pysyttelemme aivan everstin perässä. Silloinhan neidillä on oikea suojelijansa aina lähellä.
— Minä surkuttelen, että arkkitehti menetti naisensa ja hyötyi niin vähän vaihdosta.
— Luulenpa tuskin kummankaan meistä, Triste-Rubanin tai minun, katuvan kauppaamme. Me kiistelimme melkein koko ajan, kun ajoimme yhdessä.
— Tosiaanko — kuka uskaltaisi kiistellä arkkitehdin kanssa?
— Olenko minä sitten niin peloittavan näköinen?
— Eipä juuri. Mutta hieman ankaran. Mistä kiistelitte sitten?
— Valko- ja tummaverisistä. Minä sanoin hänelle, että sen, jota minä olen rakastava, tulee olla vaaleaverinen.
— Hän on sentään hyvä tyttö, tuo Triste-Ruban, vaikka mekin kiistelemme toisinaan. Mutta silloinkin vain säännöttömistä verbeistä, joita en voi koskaan saada päähäni. Ja sitten on minulla niin hirveän monta vikaa, ja hän on niin hirveän täydellinen.
— Minä luulen todellakin, että neidillä on vikoja.
— Varmasti on. Arkkitehdin pitäisi kerran sanoa minulle kaikki vikani. Silloin arkkitehti olisi vilpitön ystävä, ja minä saisin kerran oikein tietää ne. Minulla on niin ilkeä luonne, että minä melkein aina suutun, kun ma bonne rupeaa moittimaan.
— Lapsella on oikkuja, naisella sydäntä ja miehellä periaatteita.
— Minulla ei varmaankaan ole koskaan muuta kuin oikkuja, vastasi
Ringa. Milloin hyviä, milloin pahoja, ja enimmäkseen aivan syyttä.
Tietäkää, arkkitehti, minua värisytti, kun luin paroni Motte-Fouqué'n
Aallottaren. Sellainen hetkellinen olento minäkin olen, ilman
todellista sielua.
— Aallotar oli sielutta syntynyt luonnon alkuhaltiatar. Mutta hän rakasti ja muuttui kuolemattomaksi.
— Ritari Huldebrand, Lempi, petti hänet kuitenkin.
— Ritari ei ollut hänen arvoisensa. Ja kuitenkin Aallotar uhrasi kaikkensa rakkautensa tähden. Neiti ei ole valinnut itselleen huonoa esikuvaa. Jokainen Aallotar voi tulla kuolemattomaksi.
— Mutta koska hän on luonnon alkuolento, ei hän voinut kuolla ennen alkuaineita. Rakastaessaan Huldebrandia hän tuli kuolevaiseksi niinkuin me muutkin.
— Emmekö me elä paljon kauemmin kuin alkuaineet? Aallottaren satu on yhtä syvällinen kuin rakastettavakin. Lukekaa se uudelleen vielä kerran. Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet sammuvat, mutta todellinen rakkaus ei kuole; se seuraa sielujamme ikuisuuksien tuolle puolen.
Ringa oli vaiti. Syntyi äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin kulkusten helinä lumipyryssä metsän keskellä.
Kun arkkitehti Lithau oli muutamia minuutteja ääneti ajanut edelleen, kysyi hän äkkiä matkakumppaniltaan.
— Onko neidillä mitään asiaa Helsinkiin?
Ringa hämmästyi ja huudahti:
— Lähteekö arkkitehti pois?
Lithausta tuntui kuin pimeys olisi hänen ympärillään valjennut tuosta ajattelemattomasta huudahduksesta ja kuin lumipeitteinen talvinen metsä olisi yht'äkkiä muuttunut kesäisen viheriäksi puistoksi.
— Minä matkustan huomenna, vastasi hän.
— Ja tulette takaisin keväällä rakentamaan kartanoamme?
Äänen vieno, hapuileva värinä sanoi paljoa enemmän kuin kysymys.
— Jos Linnaisten kartano olisi koko minun maailmani, ei minua voisi mikään pidättää palaamasta. Mutta täällä ei kukaan kaipaa minua. Minä lähden keväällä Italiaan kahdeksi vuodeksi. Tietääkö neiti, minkä arvoinen Italia on halvimmallekin meistä, jotka tutkimme ja rakastamme taidetta?
— Minä ymmärrän, että siellä voi unohtaa kaikki, yksinpä ystävänsäkin.
— Ei unohtaa entisiä vaikutelmia, ei, vain tehdä ne ihanammiksi, vain jalostaa niitä. Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin onnellinen tai hyvin onneton. Kun, kuten minä, ei olla kumpaakaan, kun tehdään kysymys elämälle, kuten minä nyt teen, ja odotetaan vastausta, silloin on jokainen uusi vaikutelma vain tulevaisuudelle piirretty kysymysmerkki. Ellen minä olisi mies, ellei minun täytyisi olla mies, tahtoisin minä olla teidän kaltaisenne, neiti Ringa.
— Enpä olisi koskaan uskonut, että arkkitehti tahtoisi vaihtaa osaa kanssani.
— En minä sanokaan tahtovani. Mutta lähinnä sitä, että voi valloittaa maailman lujalla tahdollansa, pidän sen osaa onnellisena, joka voi valloittaa sen sydämellään.
— Tiedättekö, tuon kaiken ymmärtäisi Anna paljoa paremmin kuin minä. Minä olen hirveän tyhmä. Minä voisin pitää sitä imarteluna, ja siksihän ette tarkoittanut sitä.
— En. En tahtonut sanoa muuta, kuin että te olette lapsi.
— Suokaa anteeksi … sen minä olen usein, ehkä liiankin usein, kuullut ma bonnelta.
— On tuleva aika, jolloin olisitte onnellinen, jos saisitte kuulla sen. Me muut olemme vain katkelmia, sirpaleita, lapsi on kokonainen, kaikki. Ja sentähden, että olette lapsi, voitte myöskin, mitä minä en voi — unohtaa!
— Arkkitehdinhän piti sanoa minulle vikani?
— Sanoin, että olette lapsi.
— Eikö sen pahempaa? Se vikahan poistuu vuosien kuluessa.
— Kehittymätön, epäitsenäinen, pehmeä kuin vaha ottamaan vastaan kaikkia vaikutelmia, kaikkien oikkujen leikkikalu…
— Jatkakaa vain! Siinä on edes jotakin.
— Sanoin jo pahimman, mitä tiedän hyvästä lapsesta, ja luullakseni on siinä kylliksi.
Uuden vaitiolon jälkeen Ringa kysyi:
— Onko sitten aivan varma, ettei kukaan kaipaa arkkitehtiä
Linnaisissa?
— En tiedä ketään, joka kaipaisi.
— Isähän pitää arkkitehtiä niin suuressa arvossa…
— Hän on saava yhtä hyvän tai paremmankin rakennustöittensä valvojan.
— Ei kukaan voi olla sellainen kuin arkkitehti, niin samanlainen kaikkia kohtaan.
— Neiti Ringahan on itsekin. Neitihän tietää, kuten minäkin, ettei sääty, suku, eipä edes sivistyskään määrää ihmisen arvoa.
— Ja sitten … me iloitsisimme kaikki, jos arkkitehti palaisi Linnaisiin. Mefisto unohtaa muuten kaikki temput, mitkä arkkitehti on sille opettanut.
— Miksei neiti mainitse Triste-Rubania?
— Onko arkkitehti pahoillaan, että olen maininnut hänet ennen?
— Neitihän tietää, että se on minusta aivan yhdentekevää.
— Antakaa anteeksi! Minä en enää puhu hänestä.
— Nyt näkyvät jo Linnaisten tulet. Muutaman minuutin kuluttua emme enää ole, kuten nyt, kaksi vapaata olentoa, kahden kesken lumiaavikolla. Minä en tahdo käyttää väärin aavikon oikeuksia. Sanokaa minulle: minua paleltaa! Ja minä ajan täyttä laukkaa Linnaisten lämpimän takkavalkean ääreen.
— Mutta minua ei palella ollenkaan…
— Kun nämä hanget sulavat keväällä, on Ringa neiti kuuleva peipposen visertävän koivussa ja muisteleva, miten me kerran ajoimme tästä Linnaisten puistoon lumikinoksissa. Minä kuuntelen satakielen laulua Firenzessä ja olen kuitenkin kaipaava takaisin tähän lumiseen talvi-iltaan. Minä olen ehkä katuva, etten ollut täysin suora sinä ainoana kertana elämässäni, jolloin minulta puuttui rohkeutta siihen. Salliiko neiti minun tehdä yhden ainoan kysymyksen?
Ringa oli vaiti, mutta reki kiiti jo veräjästä pihaan ja läheni suuria portaita.
— Kysykää! kuiskasi hän kiireesti ja vavisten.
— Saanko minä, pitääkö minun tulla takaisin Linnaisiin?
Reki pysähtyi, Ringa hypähti maahan. Mefisto oli jo siinä ja hyppäsi korkealle hänen olkapäitään vasten.
— Tulkaa! sanoi hän nopeasti tavallisella leikillisellä äänellään, kääntäen pois päänsä, jottei lyhtyjen valo valaisisi hänen kasvojaan, ja juoksi kaikkia muita nopeammin ylös korkeita portaita.
Arkkitehti oli kuullut kylliksi.