Siinä makasivat he — — äiti ja poika. Olgan haudellessa Andrén otsaa lumella, seisoi hänen isänsä kumartuneena, yli tuon vierahan, jok' oli hänen henkensä pelastanut. Veri virtasi hänen rinnastaan, punasi lumen siltä kohdalta.
Thorsen katsoi noihin mustihin silmihin, jotka kiiluivat kuumehin välkkyen tähtien tuikkivassa valossa. Thorsen hypähti taaksepäin.
"Aina!" äännähti hän vapisevin äänin, "näinkö saan sinut kohdata jälleen?!"
"Andreas," sanoi kuoleva, "minä olen syntiä tehnyt taivasta ja sinua vastaan, enk' enää ole kelvollinen sinun vaimokses nimittää."
André avas silmänsä. Samana hetkenä, jona hänen tajuntansa toipua alkoi, ei hän muuta nähnyt kuin synkeät kasvot, joita hän, aina siit' aikain kuin hän Tromsöössä nämä ensi kerran näki, pahan henkensä kasvoiksi nimitti. Täss' olivat ne taas! Nämä olivat kuitenkin hänen äitinsä kasvot!
Sama inho ja peljästyksekäs kauhu valtas hänet nyt, miten silloinkin.
Ja ikään kuin olis tahtonut työntää koko syyn nyt tapahtuneesta hänelle, ikään kuin olis tahtonut syyttää häntä siitä perinnöstä, minkä hän Andrélle antanut oli, ja joka kaiken tämän oli matkaan saanut, vieritti André koko vastauksen, koko syntikuorman tuon heikon olennon hartioille.
Hän kavahti seisoalleen.
"Kirottu ole sinä!" huudahti hän.
Thorsen nosti kätensä.
"Älä kiroa!" sanoi hän.
"Aina," virkkoi vanhus, "miehes oli viimeinen, ken tahtoi heittää ensimmäisen kiven".
"Andreas", lausui hänen vaimonsa, kätensä ristihin liittäin, "minä hylkäsin sinut erään miehen tähden, jok' ei ollut arvollinen sinun kenkärihmojas päästämään. Minä olin hänet erään kerran Karasuannossa nähnyt, mutt' et sinä siitä mitään tiennyt, siit' en sinulle mitään maininnut. Tämän miehen tähden jätin sinut, Andreas, ja luulottelin rakastavani häntä sentähden, että hän lupas minulle vapautta, loistoa ja diamantteja; tuohan oli kokonainen satu. Hän ei pitänyt mitään lupausta, Andreas, hän ei pitänyt mitään. Hän ryöväsi minulta viattomuuteni ja sitten — hylkäsi minut."
"Hänen nimensä!" huudahti Andreas Thorsen kuolon kalpeana, raskaasti ja harnaasti henkeä vetäen.
"Kreivi Vasili!" virkkoi Aina.
"Kreivi Vasili!" huudahtivat nuo kolme, jotka seisoivat hänen ympärillään.
Tuo oli kolm'ääninen, hengetön huudahdus.
"Hänen nimensä oli Henri Vasili ja oli kotoisin Riiasta. Hänet näin minä kuukaus sitten Tromsöössä, — hän oli tullut vanhaksi mieheksi. Andreas! Sittenkun hän minut hylkäsi, olen minä elänyt kunniallist' elämää: minä ajattelin sinua. Minä monessa maass' olen elänyt suuressa köyhyydessä, mutt' olen kuitenkin aina kunnialla henkeni elättänyt, häpeämättä ja punastumatta mitään tekoani. Tänne nyt olen hiihdellyt ain' ikävöiden sinua."
"Aina, Aina!" itkien nyyhki tuo vanha mies. "Miks'et ole ennemmin tullut kuin vasta nyt?"
"Häpeä esti minua takaisin tulemasta, Andreas. Syntini poltti, se korvensi sieluani, minä isosin, minä janosin nähdäkseni sinun kasvos, mutt' en saanut sanotuksi; 'Anna minulle anteeksi.' En voinut nöyryyttää minuani, Andreas, minun itsepintaisuuteni on tarvinnut seitsemänkolmatta vuotta päästääksensä minut sinun luokses.
"Vaimo," sanoi Andreas Thorsen suudellen häntä. "Sinä tulit, vaikka vast' yhdennellätoista hetkellä. Sinä tulit ja annoit minulle sydänveres."
"Oi, jospa se vois sovittaa! Minä olen väsynyt, Andreas. Minä olen vetäinnyt esille niinkuin koira, kuollakseni sinun jalkais juuressa. Tuo oikeushan vanhalla vaimollas kumminkin oli".
"Lapsi, lapsi!" huudahti hänen miehensä kokiessaan uudestaan ehkäistä veren vuotamista, "minä tiesin sinun tulevan. En vielä koskaan ole epäillyt sinua, minä olen sinua rakastanut ja odottanut sinua."
"Sittenpä kuolen mä iloisena. Vapahtaja, jot' olet minut opettanut tuntemaan, on nyt minut kotihin saattanut. Anna veren vuotaa, Andreas, anna sen vuotaa, onhan se sinun tähtes, sinun edestäs. Minä olen saanut pelastaa sinun henkes! Anna nyt minun saada näin kuolla! Minä olen kumminkin ollut rakas sinulle, niin rakas!"
Andreas Thorsenin vaimo oli kuollut, kun kreivi Vasilin pulkka seisattui kanttorin asumuksen edustalle.
Veren näki hän lumella, kuolleen kasvot näki hän myös, hän tunsi ne jälleen, ja nuo kolme, jotka hänen ruumiinsa ympärillä seisoivat. He silmäilivät häntä.
Kreivi Vasili seisahti, hän tuns olevansa liika olento, vastenmielisesti otti hän hatun päästään.
"Kreivi Vasili," virkkoi Andreas Thorsen vapajavin äänin, "mit' olette syntiä tehneet vaimoani vastaan, antakoon sen Jumala teille anteeks! tänä hetkenä en minä sitä tehdä voi. Menkäätte, menkäätte!"
Sanaakaan sanomatta, silmäystäkään heittämättä heittihe ryssä pulkkaansa ja — ajoi matkahansa.
"Karasuanto — Tammikuulla.
Ma chera fille![16]
Koska persoonallinen läsnäoloni Kautokeinossa nykyisten katalain ja erittäin tukalain asianhaarain vallitessa olis täydellisesti väärin asetettua, nim.: olis poissa paikaltaan, matkustan minä täältä suoraan Pietariin, joss' ai'on viettää talven ja päälliseks odottaa teidän tuloanne.
Ilma Finmarkeniss' ei minusta tunnu hyvältä, se ei soinnu minun ruumiini rakennukseen.
Viattomaksi ja syyttömäksi todistaminen olis kerrassaan liiallista, — tarkoitan tuota tapahtunutta, — vielä sitäkin suuremmalla syyllä, kun minä jollain tämmöisellä tulisin samalla tunnustaneeks erään vian, jota minä — rikoksena — en voi osakseni ottaa. Herrasmies on velvollinen täyttämään kaiken sen, minkä hänen omantuntonsa hänelle myönnyttää.
Ett' yhden kerran nuoruuteni päivinä olen hätäisän matkustuksen tehnyt ruotsalaisessa Lapinmaassa, mutta norjalaisell' alueella käymättä, on tosasia, mutta mi myöskin on tosasia, on se, että minä — parole d'honneur! — olen yhtä vähän aavistanut, että tuo murhattu Karasuantolais-vaimo oli Kautokeinosta kotoisin, kuin myöskin, että hän — quel fatalite (mikä sattuma!) — oli kanttorin vaimo.
Käytökseni häntä kohtaan oli luonnollisesti järjestynyt hänen arvonsa mukaan, eikähän aatelismiehen kunnialta voitane enempää vaatiakaan.
Tyttäreni, sä lienet niin hyvä, ettäs sillä hellyydellä, mikä näin tukalassa tilaisuudessa tarpeellinen olla saattaa, appi-isälles esihin viet minun sympathiani eli myötätuntoisuuteni ja vilpittömän osanottamiseni hänen aviolliseen tragediiaansa (surunäytelmäänsä), jossa minä kaikessa viattomuudessani, onnen kohtalon määräyksestä, olen noin onnetonta näyttöosaa näyttelemään joutunut. — Ken kohtaloansa vastaan voi sotia?
Aivan epäilemättömänä pidän, että hän minulle anteeks antaa, kun minä, kiitos kaunis täydelliselle tietämättömyydelleni, en tuota vaimoa tiennyt hänen puolisokseen enkä siis tosasiassa ole tahtonut enkä myös olekaan loukannut häntä.
Mitä hänen pojalleen sitä paitse olen tehnyt, täytynee näin bon ton'isten (hyväsointuisten) herrasmiesten kesken pitää jonakuna satisfactioonina (loukkauksen sovituksena).
Sinun mielistynyt isäs
Henri Vasili."
Olga kietas kätensä Andreas Thorsenin kaulaan.
"Anna anteeks hänelle, isä," lausui hän. "Anna hänelle anteeks minun tähteni."
"Minä olen hänelle anteeks antanut," vastas vanhus, "minä olen hänelle anteeks antanut hänen tähtensä. Lapseni, oletko oikeen hänen kasvonsa nähnyt?"
Aivan kuin marmoriin hakattuna lepäs siellä kainulaisvaimo valkoisella vuotehella ja rauha kuvautui hänen kasvoillaan.
Poliispalveliat olivat, olivat vihdoin viimeinkin Kautokeinohon saapuneet, ja Lamik Rikkut toisten vallattomimpain kapinan nostajain kera oli vangittu.
Andreas Thorsenin vaimo ja vallesmanni haudattiin, ja pispa, joka päivää ennen oli paikalle saapunut, itse toimitti hautausmenot.
Myrskyn jälkeen oli tyyni tullut.
Katuin, surren ja murehtien kokoutuivat lappalaiset noiden murhattujen vereksille haudoille.
Hehän olivat murhanneet nuo kuolleet, ja olihan Jumala vaativa heidät heidän kädestään!
He olivat selvinneet juovustilastaan ja kauhistuen näkivät nyt, että lyönti oli kohdannut kanttorin vaimoa, häntä, juuri häntä, jota he kaikin olivat odottaneet, ja joka nyt oli tullut hänen henkeänsä pelastamaan — — heiltä, ja sitten kuolla!
"Jumala antakoon anteeks! Jumala antakoon meille anteeksi!" huusivat he. "Anna meidän itkeä kanssas! Isä Thorsen! Suo meidän hänet ostaa takaisin kyynelillämme!"
Ja Andreas Thorsen katseli heitä, kun nämä, yks toistansa seuraten, heittäytyivät kasvoillensa maahan hänen jalkojansa halailemaan. Vanhuksen kasvot olivat ikäänkuin kirkastetut.
"Sä olit kuitenkin niin rakas mulle!" lausui hän.
Hänen elämänsä pulmaisa arvoitus oli nyt ratkaistu, ja nyt oli hän katsellut Jumalan vapahdusta.
Sittenkun pispa oli puheensa lopettanut astui Jakob Tudekas esihin haudan partahalle.
"Samelaiset," sanoi hän paljastaen päänsä, "minä tunnustan, että minä olen mennyt harhaan, minä olen poikennut Jumalan sanan totuudesta. Minä olen anteeks anonut Jumalalta ja ihmisiltä, ja nyt minä hylkään tuon väärän uskon." Tuskin kuuluvalla äänellä, itkun pusertamana, lisäsi hän:
"Minä pyydän noilta kuolleiltakin anteeks." Huokaillen ja ähkyen lankesivat lappalaiset polvilleen, nostivat ylös kätensä ja huusivat:
"Kuolleilt' anteeks anomme!" Sitten lukivat he kuuluvasti niitä rukouksia, joita pispa heidän luettavikseen edellä luki.
Kapina oli ohitse; tukahdutettu yhdell' iskulla.
Hitunen todellisuuttakin tuossa liikkeess' ilmautui siellä ja täällä, mutt' useimmat kuitenkin pian hoksasivat, ett' uusi paikka vanhaan vaatteesen pantuna rikkoo koko vaatteen.
Nuo herätyksen hedelmät, jotka näkyvin pääsivät, osoittivat kuitenkin, "ett' uskonvimma oli sisältänyt jonkun verran Jumalalle mieleistäkin murhetta, vimmaiset tuulahdukset kumminkin tähtäsivät Häntä, jok' yksin ja ainoastaan antaa sielun rauhan."[17]
Paloviinan juonti samoin kuin sen kauppakin oli täydellisesti lakannut ja vanhemmat nauttivat lasten opetusta kaksinkertaisell' innolla.
Jumala oli antanut "hengen tuulahduksen" leuhahtaa kansansa ylitse, ja Kautokeinon seurakunta lähetti uudistetun pyynnön saadaksensa papin, jok' asuis vakinaisesti siellä ja osais heidän omaa kieltänsä.
Kun hallitus edellisiin tapahtumiin ja pyyntöön nähden oli huomannut papin tarpeellisuuden, niin lappalaisten toivomus vihdoin viimeinkin täytettiin vuonna 1852.
Ruumissaaton kirkosta lähdettyä, istui vielä jäljellä lappalaisvaimo eräällä hautakivellä nyyhkyttäin itkien.
Seimke oli tuo. Laps hänen polvellaan oli ruvennut itkemään, vaikk'ei hältä mitään puuttunut, mutta Seimke ties tämän itkevän isänsä synteilyjen tähden.
Lamik Rikkut noiden toisten vangittujen kanssa oli lähetetty vankeuteen Tromsööhön, missä hän esivaltaan vaikutti urhealla lujuudellaan ja hehkuvalla vakuutuksellaan.
Kaikki kokeet, saada häntä huomaamaan syntinsä, olivat kuitenkin kerrassaan hedelmättömät. Jok' ainoan Raamatun lauseen odan, joka häntä vastaan asetettiin, käänsi hän taitavuudella ahdistajaa itseä vastaan.
Joka kerta kun pispa jätti hänet hyvästi lausuen: "Jumala olkoon sinun kanssas", vastas Lamik Rikkut aina uhmeasti ja itseensä tyytyvänä:
"Aivan varmaan! Minä jään tänne kaiken Jumalan voiman kanssa, ja niinpä menee pispa tiehensä ilman Jumalatta!"
Muutamat metelin nostajista tuomittiin vankeuteen, mi lyhemäksi, ku pitemäks ajaksi, toisia taas vesi- ja leipä-vankeuteen, mutta metelin itse johtajina tuomittiin Lamik Rikkut, eräs toinen lappalainen ja kaks vaimon puolta kuritushuoneesen Kristianiaan. Se lappalaisista, jok' antoi kuolon iskun vallesmannille, mestattiin.[18]
Heidän tuomioissaan otettiin kuitenkin melkoisesti huomioon armoittamiseen kehoittavat asianhaarat, että, näette sen, fanatismi oli jollain tavoin saattanut heidät syynalaisuudettomiksi.
"Tuomios, Lamik Rikkut, on langennut," vakuutti pispa.
"Minä vetoan isän, kuninkaan päätettäväksi," vastas Lamik Rikkut karskisti. "Minä tahdon koetella, onko hän Jumalasta vai perkeleestä."
Kun tuomio armoituksetta palas takaisin, repäs Lamik Rikkut sen kahtia, huudahtaen:
"Isä kuningas on tuomittu! Anathema (kirous) langetkoon tuomitulle!"
Tällä välin väippyi André elämän ja kuoleman välillä.
Hänen elonsa rakennus hänen ympärillään oli rojahtanut kokohon ja haudannut hänet.
Hänen teeskennelty ideaalinsa katosi tyhjyyteen. Todellisuus asettautti hänen eteensä; se pakoitti hänet itseänsä silmihin katsomaan.
Hänen äitinsä oli langennut vaimo, hänen johtajansa ja kasvattajansa oli hänen äitinsä viettelijä, ja kaiken tämän romun keskellä seisoi ainoastaan hänen isänsä horjumatonna, suorana, ilman huojahtamatta; se isä, jota hän oli epäillyt ja kartellut häntä. Sielläp' oli viimeinkin suuruus, ja tuossa suuruudessa varmaan asui joku jumaluus.
Täm' oli hirvittävä herääminen unelmasta. Tuossa kuolon taistelussaan sai hän todellisuuden tuekseen ja havaitsi, ett'ei se ollutkaan etheriä (ohuinta kaasua), vaan tanevaa lihaa ja verta.
Hänell' oli syytä äitinsä kuolemaan, samaa myöskin vallesmannin, hän oli tappanut nämä, ja Herran käsi lepäs raskaasti hänen päällään.
André oli havahtunut ja näki, että hirmuist' oli langeta elävän Jumalan käsiin.
Hän oli nyt kokenut, kuinka uskonto saattaa tulla joksikuksi joko — tai, hän oli tuntenut, että se oli elinvoima, ja hän oli kokenut, että löytyi Jumala, joka sanoo: "minä olen Jumala, eikä minua paitse ole ketäkään."
Kuni Herodes oli hän tuomittu, ja hänen pilkkaava ylpeytensä oli punnittu ja aivan köykäiseksi löydetty.
Hän muisti sen kerran, kun poikana heitti kivellä nimismiestä päätä kohti: Laupeas Jumala, kuinka polttivat nämä kuollehen sanat: "Jumala antakoon anteeks, lapsukaiseni", niinkuin palavat kekäleet hänen päänsä päällä. Kuinka paljo hän olis antanut jos vielä kerran nämä sanat olis saanut kuulla.
Se nimi, jota hän oli ylenkatsonut, olis nyt ollut hänen suurin lohdutuksensa.
Tämä raskas, kömpelömäinen käsi, jonka koskettamista hän oli vihannut, se lepäsi nyt hengetönnä ja kylmänä.
Taudin houreissa pyysi André, että tämä laskettaisiin hänen päänsä päälle.
Hänen isänsä ja vaimonsa eivät saaneet mennä hänen luotansa.
Hän huus heidän nimiänsä, ja raivoisassa kuumeessansa taisteli hän lakkaamatta heidän elämästänsä. Hän oli olevinaan näiden kahden vainajan kuolonkamppauksess' uudelleen ja uudelleen, siks kunnes se hänet itsensä kulutti.
Andrén rakkaus vaimohonsa ja isäänsä murtautui viimein aivan estämättä esihin läp' itsekkäisen kalliomuurin, aivan kuin kaikkea nielevä, tulivuoresta tupruten vyöryvä laavavirta. Itsekkäisyys oli murrettu ja epäjumalan kuva kukistunut maahan. Rakkaus tasoitti epäsoinnut ja loi uudelleen tuon rikkuneen yhteyden.
Ja Olga sovitti pojalle sen, mink' isä oli äidille rikkonut.
Ahdistuksessa rakastettunsa kadottamisesta, oppi tuo voimakas vaimo tulemaan lapseksi, jättämään tahtonsa Jumalan käteen.
Pelkistettynä ja puhdistettuna kasvoi hänen rakkautensa niin, että se tuli yhtä suureks kuin tuon vanhan miehen, jok' äskettäin oli vaimonsa ruumista siunannut.
Vanhus vei hänet edes Jesuksen jalkain juureen, ja siellä taisteli Olga puolisonsa hengen edestä, siks kunnes Jumala oli siunannut hänen rukouksensa ja vapahtanut Andrén Olgalle ja hänelle itselleen.
André katsoi alinomaa vaimoonsa; hän ei voinut luovuttaa silmäyksiänsä
Olgan kasvoista.
"Olga", sanoi hän, "minä olen syntiä tehnyt Jumalaa ja sinua vastaan, rakastatko minua vielä?"
"Rakastan, minä rakastan sinua!"
"Minä olen tappanut äitini ja vallesmanni-vanhuksen, minä olen tappanut lapsuuteni ystävän sielun, minä olen tallannut isäni sydäntä, minä olen kolmimurhaaja, rakastatko minua yhä vielä?"
Olga laskihe polvilleen miehensä kupehelle ja kieriävin kyynelin vakuutti:
"Rakastan, minä rakasta sinua!"
"Voiko Jumala anteeks antaa?" kysyi André. —
Jo ens päivänä, kun Andrén sairaus oli tietoon tullut, tuli Seimke
Olgan luo.
"Sinä olet yksin," sanoi hän, "suo minun saada auttaa sinuas ja sinun palvelijattarenas olla".
Ja uskollisesti täyttikin Seimke ne velvollisuudet, mitkä hän täyttääkseen oli ottanut, sillä hän ties miehensä veistä nytkyttäneen Olgan pään päällä.
"Sinä olit hyvä minulle lasna viel' ollessas," sanoi Seimke koko sydämen tulvivalla kiitollisuudella. "Sit' en mä unhoita koskaan."
André tervehtyi, mutt' oli heikko vaan ja jokin häness oli taittunut.
Elinhaava, jonka hän saanut oli, näytti olevan ylön vaikea parantaa.
Tähän aikaan ennätti kritiikki (arvostelu) hänen eepoksestaan Kautokeinoon. Se puhui fiasco'a (epäonnistuntaa). Andrén ylimielisyys oli paistanut kaikkein rajojen ylitse, ja kritiikki lopult' oli kohdannut hänen päätänsä.
"Tämä on Nemesis," sanoi André tyveneesti. "Minä olen rangaistukseni ansainnut sentähden, että minä runoelmassani kielsin isäni rakkauden."
Aikaa kului.
"Oi, jospa vaan aurinko tulis", virkkoi André.
"Oi, josp' aurinko pian tulis!" kertoi isä. "Sitä hän tarvitsee, se vuodattaa lohdutusta hänen sairaasen mieleensä; pimeys turmelee hänet."
Idässä kuumoittava heikko valo, joka koko Tammikuun osoittaa auringon kulkua taivaan rannan alapuolella, kävi ain' enemmän ja enemmän rusoittavammaksi, värihohteisemmaksi.
Viimein ilmestyihe korkea leimuava pyramiidi.
Andrén silmät olivat kääntämättömät tähdätyt itäänpäin. Oi, kuinka hän ikävöi aurinkoa!
Ja aurinko tuli.
"Aurinko tulee!" kajahteli suusta suuhun. Tuhannet sielut riemuitsevat vuos vuodelta kahdennenkymmenennen Tammikuun päivän aamuna.
"Tänään tulee aurinko!"
Ilo lennähti kuni sähkön kipinä sydämestä sydämeen, huoneesta huoneesen. Jokainen, ken vaan saattoi käpäliänsä käyttää, oli jalkeilla.
Seisottiin ja vuotettiin; siell' oli hiljaista niinkuin kirkossa.
Kello oli kymmentä minuuttia vailla kakstoista.
Pinnistys kävi melkeen kärsimättömäksi.
Kello oli viittä minuuttia vailla kakstoista.
Katsos! Silloin alkoi kultainen hohde levittäytyä pyramiidissä noiden kahden tunturihuipun välillä, johonka kaikkein silmät tähtäsivät.
Hohto kävi yhä heleämmäksi ja heleämmäksi. André ei hengittänytkään.
Joki levittäysi louhien välillä kirkkaana kuvastimena vastaan ottaakseen tuon jumalallisen kuvan; jok' ainoa aalto oli sileä ja tasoitettu.
Aurinko nous esihin!
Verkalleen kohoitti se sädehtivän silmänsä.
Vuoriseinät avasivat valtaporttinsa, ja sen kautta nähtiin tuota pikaa taivasten taivahasen, Jumalan ijankaikkiseen autuuteen.
Katselijat laskeusivat polvilleen ja lauloivat:
"Kuin kulta aurink' esiin käy."
Mutt' André puhkes itkuun; jokin häness' oli nyt tullut vapautetuksi.
"Anna anteeks minulle!" virkkoi hän vaimolleen ja isälleen, "anna minulle anteeks, samoin kuin Jesus Kristuskin katkeralla kärsimisellään ja kuolemallaan minulle anteeks antanut on."
Kertomat Lamik Rikkutin tuomiosta ehtivät nyt Kautokeinoon.
André, jok' oli vielä niin heikko, ett'ei hän jaksanut matkalle lahtea, kääntyi Olgahan päin ja tarttui hänen käteensä. Kyyneleet kiiluivat hänen silmissään:
"Vaimoni," virkkoi hän, "matkustatko minun sijassani Tromsööhön ja rukoilet Lamik Rikkutia minulle anteeks antamaan?"
"Kyllä, minä matkustan!" myönnytti Olga.
"Sano hänelle, ett'en minä saa lepoa ennenkun tiedän, ett'ei hän kanna vihaa minua vastaan."
Kun Olga oli matkahan valmistainnut, tuli Seimke hänen luokseen ja lapsi seljässä komsissaan.
Hän laskihe polvilleen ja nosti kyyneleiden kostuttamat kasvonsa Olgaan päin.
"Anna minun seurata myötä", anoi hän. "Isän kaari (= vesikaari) on uskollinen. Minull' on jano, nähdä mieheni viimeiset silmät."[19]
Erityiset esteet viivyttivät kuitenkin niin, ett' Olga ja Seimke saapuivat Tromsööhön vasta paria päivää ennen, kun Lamik Rikkut oli vietävä laivaan, jok' aikoi matkata etelään päin.
Seimke kiiruhti kohta paikalla lapsinensa vankihuoneelle.
"Kuink' on hänen laitansa?" kysäs hän.
"Hän on yhtä taipumaton," vakuutti vanginvartija, "hän ei tahdo katuen tunnustaa."
"Päästäkäätte meidät sisään," anoi Seimke.
Vanginvartija avas oven.
Lamik Rikkut nous seisoalleen, hänen kahleensa kalisivat.
"Seimke!" sanoi hän.
Seimke otti lapsen ja nosti sen ylös käsivarsillaan.
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle!" virkkoi hän kyyneleitä tulvaavin silmin, "ell'et Jumalan valtakuntaa vastaan ota, miten pieni lapsi, et suinkaan pääse sisälle sinne!"
Kun Lamik Rikkut näki lapsensa, lankes hän polvilleen. Hän riipas lakin päästään ja kätki kasvonsa.
Iloa säihkyvin silmin kiiruhti Seimke Olgan luo takaisin.
"Lapsemme on vapahtanut hänet," riemuitsi hän. "Hän katuu ja tunnustaa!"
Lamik Rikkutin katumus oli yhtä raju kuin hänen rääväämisensäkin oli ohjaton ollut.
Oli kauhea yö.
Lamik Rikkut ei saanut unta.
Kuu hopeoitsi tuon ruosteisen rautaristikon ja paistoi vankilaan, jonka täytti vaalean sinertävä valo, juuri kuin jos se Belialin tempeli ollut olis.
Hän kavahti ylös ikäänkuin miel'puoli, kiskoi kahleitansa. Näiden kilisevä ja kaliseva ääni sytytti kauhua viel' enemmän hänen verehensä.
"Mit' oli hän tehnyt?"
Hän lähettiin otsalleen, jonka hän loukkas kiviseen permantoon niin, että veri virtas hänen kasvojansa myöten.
Hänen esisäinsä jumalat, lum'aavikon autuus ja koko maailman ääretön kaikkius vetäytyivät hänen luoksensa. Tunturin alkehishenget täyttivät vankilan, nämä marsivat hänen jalkainsa yli, nämä pieksivät noitarumpua, he lauloivat laulujansa, he tarttuivat hänen sieluhunsa. —
"Mit' on hän tehnyt?"
Lamik Rikkut kavahti seisoalleen. Kylmä hiki valui hänen ruumiiltaan, hän riisti päskin päältään ja paljasti rintansa. Omantunnon piti sitä piiskaella.
Oliko tuo joku varjo kuun paistehessa?
Se oli Rota (= paholainen), joka tuli, ajaen uhrihevosellaan, noutamaan häntä kuolleitten valtakuntaan.
Lamik Rikkut päästi kipeän kirkunan, — raatihuoneen tornikello löi kakstoista.
"Puol'yön aikaan!" jupis Rikkut, hänen polvensa lysmistyivät hänen allansa.
Helvetiss' oli hän. Lappalaisten kuolleitten valtakunta oli muutettu kristittyjen helvetiksi.
Saatana seisoi hänen edessään: hän katseli saatanaa silmästä sisään.
"Mit' oli hän tehnyt?"
Lamik Rikkut paiskahti pitkälleen permannolle, permanto luokkoutui pois hänen altaan: hän vajos alas pimeyteen.
Silloin näki hän itsensä rauhattomana, kirottuna henkenä vaeltelevan ympäri maamajalta maamajalle Kautokeinossa, nostavan porontaljaa ja löytääksensä vaimonsa huutaakseen: "Nanna! Nanna! Nannacam (rakastettusein)!"
Ja silloin seisoi hänen vaimonsa hänen edessään, laps käsvarsillaan, sen kohoitti ylös äännähtäin:
"Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, joll'et Jumalan valtakuntaa lapsen tavoin ota vastaan, niin et sinne sisähän pääse!"
Mutta hänen takanansa seisoi Vapahtaja, Jesus Kristus, joka sanoi: "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, tänään olet sinä minun kanssani oleva paradiisissa!"
Ja Lamik Rikkut laskihe polvilleen.
Kaikella lappalaisen lapsenuskolla omisti hän armon ja
anteeksantamuksen juur samana hetkenä, minä se hänelle annettukin oli.
Miten ryöväri ristillä, antoi hän koko sydämensä ristiinnaulitulle,
Jesukselle Kristukselle.
"Seimke", sanoi Lamik Rikkut, "minulle on tunturiasukasten kirous julistettu, mutta minä siinä kärsin ansioni mukaan. Kun maamajassas istut, laps käsvarrellas, niin ajatellos hänen isäänsä, jok' on korkeiden muurien sisälle suljettu, ja rukoile Jesusta, että Hän pian tulis vankihuoneen oven avaamaan, että vangittu siit' ulos vois käydä."
"Lamik," sanoi Seimke, "vapauteni on vankiutta, ell'en sitä sinun kanssas jakaa saa!"
"Terveisiä isälles," sanoi Rikkut.
"Kyllä, hänelle vien terveisiä."
"Terveisiä poroille", anoi Lamik Rikkut.
"Minun on niitä tervehdittävä," sanoi Seimke itkien.
Vanginvartija avas oven, ja Olga astui sisään.
Olga astui vangin luo ja tarttui hänen kätehensä.
"Lamik Rikkut", pyysi hän, "André lähettää minut, vaimonsa, sinun luokses ja pyytää: anna anteeks hänelle!"
"Minä annan anteeks hänelle", lausui Lamik Rikkut, ja ylpeydellinen nöyryys levittihe tuon nuoren lappalaisen voimakkaissa kasvoissa. "Hän oli sieluni sukulainen. Me molemmat olemme syntiä tehneet ja molempia koskee Jumalan kunnia. Suo anteeks mulle, sä! — Jos vaan paholainen minuss' olis tekonsa täyttänyt, niin et enää elävien joukoss' oliskaan. Sano hänelle, rouva, että tämä kaikk' ei ollut mitään (= valhetta) ja että kirous karkoittuu, mutta siunaus lähestyy. Sanokaatte, rouva, hänelle, että me kohtaamme toinen toisemme Jumalan luona."
Lamik Rikkut puhkes itkuun ja suuteli vaimonsa ja lapsensa kättä.
"Lamik!" huudahti Seimke, kietoessaan kätensä hänen kaulaansa, "Jumala Kaikkivaltias suokoon meidän taas kohdata toinen toisemme taivaallisessa rauhallisuudessansa!"
Kun höyryalus luikui pois yli salmen, seisoi Lamik Rikkut laivan peräosiolla ristihin lyödyin käsin ja katseli taaksensa Tromsööhön päin.
Hän ajatteli sit' aikaa, jona hän linkoili Javrisduoddarin tasangoilla.
"Jumalan kanssa", lausui hän. "Ken tälle kivelle lankee, hän olkoon muserrettu; mutta se, jonka päälle hän lankee, sen lyö hän kappaleiksi."
Nordkapin edustall' oltiin, kesä oli ja oli myöskin yö silloin.
André yksin keinui venheessään tuoll' ulkona Pohjolan merellä ja tähtäili etähälle avaruuteen. Puol'yönaurinko paistoi.
Runoilijan pursi piirs eteenpäin tuon läpikuultoisen vedenpintaa, ikäänkuin olis itse ilmassa keinunut.
Maailma hänen yläpuolellaan, maailma ympärillään ja maailma hänen allahan.
Maat' ei lainkaan nähtäviss' ollut. Euroopaa ainoastaan Nordkap, jok' yksin seisoi vahdissa Maggeröötä. Pohjoiseen päin olivat pohjoisnapa, Bären Ejland ja Huippuvuoret, muutoin — ainoastaan taivasta ja merta.
Ei mitään esinettä silmälle, paitse sukeltelevia kalalokki parvia ja eräs venäläinen lotja, jonka kaitainen runko kuvasteliin jyrkissä, mustissa linjoissa tuolla rauhaisalla kultamerellä.
André lepäs paikallaan venheessään, samalla kun aaltoset hiljalleen läiskehtivät hänen ympärillään, yksin puol'yön auringon ja tuomarinsa sekä vapahtajansa kanssa.
Ja katsos! Sielläpä juuri auringonterä hehkui, avas itse näköalan, taivasrannan, vaan taivasrantaa monin verroin korkeamman ja avaramman.
Levittihe maa, jota ruusuiset pilvet kannattivat. Enkelien päät pistäytyivät niist' ulos ja enkelien siipyet hopealta hohtelivat.
Eräs meri oli tuoll' ylähällä Fata Morganan[20] maassa niin kiiltoisana, niin läpikuultoisana, niin kristallikirkkaana, ett'ei semmoista maan päällä konsahan nähty.
Mutt' eteenpäin matkaansa liiteli joutsen.
Erään slavilaisen laulun säveleet kajahtelivat tuosta venäläisestä lotjasta, nuo suruisat säveleet vyöryskelivät etähälle pohjoisnavan merellä, mutta noissa säveliss' kuuli André joutsenen laulun, joutsenen, joka tuoll' ylähällä pyhässä puhtaudess' uiskenteli.
Sen tunsi hän. Täm' oli Ahdin kipua ja surumielisyyttä, joka kohos ylös
Jumalan istuimen eteen.
Mutta — mitä sin' yönä pohjoisauringon valossa runoilijan ja hänen sielunsa lunastajan välillä tapahtui, ei kukahan tiedä.
Mit' André näki tuossa luvatussa maassa, johonka hän sin' yönä silmäillä sai, ei tiedä kukaan.
Mitä joutsen lauloi, ei sitäkään kukaan tiedä.
Ainoastaan se, joka sen oli kuullut ja nähnyt.
Mutt' aamun tultua oli runoilija uudesti syntynyt, kastettu puol'yönauringon tulikylpehessä kaukana Jäämeren aaltoloilla, — hän oli katsellut Ahtia kasvoista kasvoihin.
André Kautokeinolainen saattoi sen hetken kuluttua kertoa ihmisille, mitä joutsen tuoll' ylähällä pohjoisnavalla lauloi.
[1] Ultima = äärimmäinen, laidimmainen. Thulella ymmärsivät vanhimmat sivistyskansat jotakin satumaista saarimaata maailman viimeisessä ääressä. Ehkä tarkoitettiin sillä pohjoista Skotlandia, Norjan rannikkoa tai Islandia. Suomentajan muist.
[2] Tundra on aina jäässä oleva lakea kenttä.
[3] Tosiasia, jonka lääkärit Finmarkenissa ovat huomanneet.
[4] Sopinee epäillä.
[5] Eräs puinen purtilo, jok' on nahalla päällystetty, karitsan nahalla ja sammalella sisustettu ja varustettu pienellä suffletilla, jonka reunoiss' on useat rivit kirjavia lasihelmiä.
[6] Huolimatta tästä mielen keveästä ja pikaisesta muutteesta surust' iloon, saattaa kuitenkin lappalaisten suru ja kaipaus käydä niin syväksi jonkun rakkaan vainajan jälkeen, ett'ei se lakkaa ennenkun kuolemassa.
[7] Huomaatte, että vaikka vauhti on kylläkin suuri, täytyy kuitenkin soutaa siksi, että venhe paremmin peräsintä tottelisi, kun, näette, venhe kulkee vettä kiireemmin!
[8] Jos 70:ttä leveysastetta tahtois vaan ympäri matkustaa, mitä merkillisen synkeitä ja kauhuttavia vastakohtia saiskaan silloin nähdä!
[9] Janus on entisten roomalaisten eräs jumalaisolento.
[10] Tosiallinen lappalaisten oma lausuma. Ks. norsk theologisk tidskrift. Kapina Kautokeinoss' oli vuosina 1851-52.
[11] Stocksleth'in mukaan tos'asia.
[12] Tämä taikausko sietää kiittämistä sentähden, että lapsen murhat lappalaisilla ovat sangen harvinaiset, ja jos tuo joskus tapahtuu, niin äiti leikkaa murhatulta lapseltaan kielen, ett'ei tämä muka kykenis hänt' ilmaisemaan.
[13] Noaidit edell' olleen paastoamisen jälkeen nukkuvat taikatarmoisess' unessa.
[14] Nuo kuolleet sukulaiset vaivailevat eläviä kaikellaisilla taudeilla.
[15] Katso Stocksleth.
[16] Rakas tyttäreni.
[17] Pispa Juelin kirjeestä.
[18] Tosasiallisesti tapahtui itse mestaus vasta marrask. 8 p. 1852.
[19] Halajan nähdä hänet ennenkun hän matkustaa.
[20] Fata Morgana = heijastusten maa. — Nordkap'in sen tuvill' usein tapahtuu heijastuksia.