Tunturiretki alkoi.
Lappalaiset olivat evästetyt kakkusilla, jotka, päällystettyinä sakealla nisujauhotahtaalla ja maidolla ja sitten kuivatut, siroeltiin voilla, siirapilla ja vihdoin piroteltiin jauhettua poron juustoa niiden päälle.
Poron lihaa, poron kieliä, kylmetettyä poron maitoa, ydinluita ja nahkoja sekä vuotia, määrätyt myötäviksi tuoll' alahalla Tenojoella, kaikki nämä kokohon suorittiin ja tungettiin kuormarekihin.
Nuo vierahat, jotka ilman kylmyyden tähden näkivät olevansa pakoitetut paneimaan lappalaisten talvipukuun, pian näyttäytyivät maan omituisessa kostyymissa (pukineessa).
Karvaiset säärykkäät, jotka nilkoista polviin ulottuivat, valkoiset punaisella reunustetut komagit (puol'saappaat), täytetyt pehmoisella kuivatulla arovillalla, ja kiinni sidotut nilkoista värillisillä villanauhoilla, ynnä päski, jok' otetaan ylle miten paita pään ylitse, hetalevyö, poronnahkaiset kinttaat ja puuhkea karvainen lakki loivat yhtenä jonkun kokonaisen, joka näiss' oloiss' oli yhtä käytännöllinen kuin se vieraiden silmissä sen ohess' oli täydellisesti originaalinen (alkuperäinen).
Porot ainoine hylkeennahkasine ohjaksinensa, päitsineen, kaulanauhoineen, nuorinensa ja kulkusinensa, tanssivat levottomina noiden pienten lattea tällaisten venhetten edessä, jotka venheet olivat sevältä suipot, mutta perältä tasapäiset. Nämä kantavat nimiä pulkka, kärris ja ahkio ja ovat lappalaisten rekinä. Tämmöisen re'en pohjalla sojottaa matkaava pitkällään.
Kärris on avonainen venhe, jota vastaan pulkka on varustettu eteenpäin kaartavalla ja peuran nahkalla päällystetyllä kannella, jonk' alle jalat työnnetään. Pulkka katteensa takia on turvallisempi naisten käytettäväksi.
Miss Hope ja hänen isänsä olivat päättäneet matkustaa mukana Karasjoelle, jost' aikoivat kääntyä takaisin Kaasjordeniin, eräälle englantilaisten kuparikaivokselle Finmarkenissa.
André, joka lahjoitti englannikolle koko jakamattoman huomionsa, jätti kreivi Vasilin toimeksi, saada Olga oikeen hyvin asetetuksi ja pakatuksi pulkkaansa.
Tuo nuori venakko pusers itkua, joka kiipes ylös hänen kurkkuunsa, ja näytti yksinomaisesti miettivän vaan taidekäsitettä, mitenkä poroa ainoastaan yhdell' ainoall' ohjaksell' ohjataan.
Eikö hän edes yht' ainoata sanaa tule sanomaan, ennenkun lähdetään luistamaan?
Ei. Hän jo hyppäs kärrikseensä, mutt' oli tuskin pohjihin ennättänyt, ennenkun hän yht'äkkiä syöks ulos jälleen ja heitti hätäisen silmäyksen Olgahan — pulmallisen, tuskaisen.
"Älä ole pelokas," selitti lappalainen, "vaimos on tunturilappalaisen hoteissa."
"Oletteko kaikki jo valmiit?" kysyi vappus (tien osoittaja).
"Kyllä, antakaatte mennä!" vastas André.
Vappus vaan kerran rostas poroansa ohjasperillä, ja katso, karavaani jo ens hetkess' oli täydessä vauhdissa.
Noiden meuhaavien, suippokuonoisten lapinkoirain kiihoittamina laskettelivat porot toistensa ohi vallattomimmassa ja hillitsemättömimmässä laukassa ja hyppeessä.
Pulkat ja kärriset kiitelivät ja kimpoilivat ja hillimättömimmästi kiepsahtelivat puolelle ja toiselle, kumohon keiskahtivat ja taas kääntyivät oikealle tallallensa, samalla kun lappalaiset hilpeä luonteisina ajoin istuivat pohjalla, toisin taas ratsastivat perälaudan syrjällä ja toisinaan taas seisoivat suorina rekilöissään.
Vähitellen järjestyi jata paremmin; jyrkimpäin tunturisyvänteiden ääriä ajettiin niin täpärältä, että nuo tottumattomat matkustajat melkein luulivat joka hetki noine kiepsahtelevine rekinensä syöstyvänsä alas syvyyteen.
Olgan huomiohon ei tuo sattunut. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi ja veri kuohui hänen suonissaan, ajatellessaan niitä vaaroja, jotk' Andrén isää uhkasivat.
Jospa me nyt vaan ehtisimme ajoissa perille pelastaaksemme hänet!
Sisällisessä levottomuudessa ja puoleks unessa, niinkuin elämänsä olikin ollut haaveileva talvisatu, vaelsi hän eteenpäin tasaisessa lakkaamattomassa vauhdissa läpi ykstoikkoisten lum'aavikkojen, jotka säteilivät eriskummallisen loistavass' aamu- ja iltaruskossa, joka pimeän ajalla valaisee taivaanrannan (horisont) yhdeksäst' aamulla kolmeen iltapäivällä.
Juhlallisena ja synkkämielisenä säteili se hämärässä ja kuvasti lumitunturin alabasterikuvut (valkeakivi) ruusunpunaisiksi.
Olga ei voinut silmiänsä kääntää pois erääst' edessään olevasta paikasta, joka kiilsi niinkuin kulta.
"Mitä on tuo?" kysyi hän.
"Se on hautakivi," vastas lappalainen.
Hätäisä tervehdys, jonka hän teki, kun hän salaman nopeudella ajoi sen sivuitse, antoi tietää, hänen vielä salaisuudessa palvelevan samilaisten kivijumalia.
Kaukaa häämötti Olgalle lappalainen, joka polvillaan laahas itseänsä kivelle rukoilemaan Ibmeliä.
Sakea sumu levittihe tuon maiseman yli.
"Seis," kiljasi tienosoittaja. "Meidän täytyy nyt antautua rajuilman valtaan!" miten lappalaiset itse tavallisesti lausuvat.
Jata seisahti. Oli kokonaan tyyni ja niin sakea sumu, että sitä, vappuksen sanain mukaan, saattoi veitsellä leikata.
"Mik' ääni tuolta kaukaa sumusta kuuluu?" kysäs Olga.
"Se on Apparas (= salassa synnytetty ja murhattu lapsi), joka lepäjää tunturilla ja huutaa äitiänsä," vastas lappalainen. "Kysykäätte vaan! Apparas kyllä vastaa teille ja sanoo, kuka hänen äitinsä on"[12]
"Ajammeko eteenpäin?" kysyi André.
"Kyllä," vastas tienneuvoja, "minä ja minun poroni tiedämme tien."
"Onko tuo joku gaupe (susi), jok' ulvoo?" virkkoi Olga.
"Se on Apparas, joka valittaa," lausui lappalainen.
Karavaani eli matkue läksi taas liikkeelle ja mentiin entistä vauhtia, vaikka sumu oli niin sakea ja niin läpäisemätön, ett'ei kukaan matkueessa voinut omaa poroansa edessään eroittaa.
"Eihän tuoll' ole ketään!" virkkoi Olga pelollisena. "Taivahan nimessä, sanos minulle, mikä tuo on?
"Se on Apparas, joka nauraa," vastas lappalainen.
Ja kun Olga neljännen kerran hermokiihkoisessa levottomuudessaan kysyi:
"Mik' on tuo ääni tuoll' etäällä sumussa?" antoi lappalainen muuttumattoman vastauksen, min ennenkin:
"Se on Apparas, jok' itkee."
Yhäti eikä koskaan pettävällä vakavuudell' ajoi kuitenkin vappus esinenässä; joka viides minuutti hän heittihe ulos kärriksestä, kaivoi kädellään pois lumen ja pulkan pohjaa koeteltuaan, hyppäs hän siihen taas takaisin.
Tämä omituinen sokean pukin matka oli jo kestänyt koko vihaisen tunnin, — matkalaiset alkoivat jo tuntea merikipeän oireita, — kun sumu yhtä päätä alkoi hälvetä tuntumatta vähimmänkään tuulen viuhkan, jok' olis puhallellut sitä pois.
Muutos tuosta sakeasta sumusta kirkkaimpaan sädeloistohon, joka, selittämättömän rikeneen sumun pois ajoi, ylös taivahalle ampuihe, oli niin pikainen ja valtaava, että nuo matkaajat, huikaistuina, täytyivät pitää kätensä silmäinsä edessä.
Revontulten kaarre näkyi taivahan rannalla ja ylenihe aina taivaslaelle.
Kaari katosi, ja valon luihkekielekkeitä ampulehti ylös pohjoisesta keltaisina, sinisinä, punaisina ja sinipunervina raketteina.
Pyöriviä tulilaineita vyöryi idästä länteen ja lännestä itään.
Suurenmoinen luonnon leikkitulitus muodostihe niin loistoisilla, vaihtelevilla värikiuhtehilla ja niin haaveellisissa muodostumissa, ett'ei minkään ihmisen kuvatteluvoima olis osannut loitsia edes vähääkään tuon kaltaista.
Valoisat usvat ja vaalevat kiertehiskaarteet heijailivat taivaan ja maan välillä.
Vaikka kaiken maailman timantit, rubiinit, safiirit ja topaassit kaikk' olisivat ko'otut yhteen ainoaan säde kiehkeröön, niin eivät ne sittekään, lähi mainkaan, olis voineet olla kuvauksina tämän väririkkaus kaarteen taivahaisesta loistoisuudesta.
Ilman läpi viilsi räjähtelevä kohiseminen.
"Onko tuo nyt sähkö?" kysyi Olga.
"Se on Saivo Sarvak (porot manalasta)," vastas lappalainen.
"Revontulissa vaeltavat ne ain' yli vuorten."
Olga vaikkeni. Hän arvas ymmärtävänsä lappalaisten miel'kuvatin, niin että jokaisella purolla, kullain kukkasella, jok' ainoalla heinän korrella, niin, jopa sillä pulkallakin, missä hän istui, oli oma, kuolematon sielunsa; sillä kaikk' yht'äkkiä muuttui hänen ympärillään eläväksi.
Lappalaisen mielessä kiehuu koko avaruudessa, auringossa, kuussa ja tähdissä legiooneja sieluja.
Talvikuu tuli nyt revontulten sekaan, ja kaikki varjo katosi pohjoisnavan mailta.
Porot juosta hölkyttelivät äänettöminä matkojansa yli soiden ja maiden, yli tunturitasankojen; eivät porot eikä re'et heittäneet himmeintäkään varjoa lumelle.
Tämä luonnonilmiö vaikutti taikavoimaisesti, yliluonnollisesti, ja täydellinen varjottomuus lopulta tuntui tuskalliselta.
"Kunniani puolesta!" jupisi kreivi Vasili arastavin hermoin. "Ihminen ei kestä omaa varjoansa turhaan etsiessään."
Ei kukaan lausunut sanaakaan; hiljaisuus hiveli mieliä melkein kuin joku lohdullinen lumous.
Tälle taivahan itämaiselle loisteliaisuudelle alastomana vastakohtana levitettynä lepäsi puuton talvimaisema. Kituvat vaivaiskoivut ja kaks pientä, mustaa lappalaistelttiä olivat ainoat esineet, joiden varjosteet näkyivät valkoisella lumella. Mutta muutoin vaan lunta, lunta ja taas lunta!
Metsikanat olivat kaivainneet hyydykseensä, tuohon talven pehmoisehen untuvavuoteesen. Silmät vaan näkyivät ja nämä olivat nähdä ikäänkuin mustat kivihiili-helmet, jotka matkaaville ystävällisesti tuikkivat.
"Miltäs teistä tuntuu tämä maa?" kysyi vappus.
"Tääll' on ylön paljon lunta," vastas kreivi Vasili.
"Aivan niin, mutta sepä juur' on hyvä poroille," virkkoi lappalainen tyytyväisenä. "Poro menestyy parhaiten lumessa."
Lyhkänen päivä oli illalle joutunut, ja koivuviidakko, jok' ylensi päänsä lumitasangon yli, valittiin yksikaksi.
"Täss' asuu Läibbe-olmai, metsän jumala!" ilmoitti lappalainen.
"Oletteko suurempaa puuta nähneet?" kysyi tienosoittaja riemuten.
Lappalaiset riisuivat porot. Sukset saatihin käytäntöön, sillä porot olivat oitis laitumelle laitettavat, sill' aikaa kun toiset lappalaiset laulaen ja nauraen heiluttivat teräviksi tahkottuja kirveitänsä, hakkasivat teltin varaseipäitä, kokoilivat oksia ja lapioivat tuon irtaimen lumen pois, laatien täydellisesti säännöllisen ympyrän.
Muutamien minuuttien kuluttua oli tuo musta, savuttunut liinainen telttikota kuntohon laitettu. Oivallinen valkea roihuten paloi keskellä, ja savu tupruili ylös tuost' avarasta, nelikulmaisesta teltin kattoaukosta.
Vaatteista lumen kopisteltua ripustettiin pata tulelle. Tähän pantiin kylmettynyttä poron lihaa, mutta tämän padan viereen pantiin kihisemään toinen lumella täytetty pata.
Allensa pistetyin jaloin kokoutuivat samilaiset rompsin ympärille, sammuttivat janoansa lumesta sulaneella vedellä, jota he ryypiskelivät padasta, sanoen:
"Jumalalle olkoon kiitos hyvästä ja lämpimästä huoneesta!"
Roihuava rompsi valaisi polvillaan kämpivän keittäjän kasvoja, samalla kun hän tuossa tärkeässä virassaan, pois puhallellen poron lihan päälle nousevaa rasvaa, siirteli suukkostaan edes takaisin padan laidalla.
Matkustajat olivat asettainneet vähän etäämmälle roviosta, mutt' yhtä kaikki tuiskahtelivat kipinät toisinaan vallan vasten silmiä ja jokaisen kymmenen minuutin kuluttua täytyi heidän nostaa telttavaatteen lievettä saadaksensa hiemasen raitist' ilmaa.
Olgan sydän oli raskas. Savu ja kuumuus saattoivat hänet viel' enemmän ahdistavaan asemaan.
André, jonka silmät ja korvat taas uudestaan olivat englannikkoon kiinnitetyt, ei vaimolleen lausunut sanaakaan ja tuskinpa silmäs sinnenpäinkään, miss' Olga oli asustava.
Epäilys uudistui taas ja sen mukana miel'paha ja alakuloisuus.
Ruokaa laiteltiin ja pian olikin uhkea illallinen syötävänä. Lappalaiset ahmivat kakkusia, ruisjauhopiirakoita, savustettua lohta ja kylmettynyttä poronmaitoa, jok' oli sekoitettu "variksenmarjoilla."
Yövahti valppaan koiransa, Tschalmon, tuon nelisilmän kera, laitettiin laitumelle poroja kaitsemaan ja vartioimaan, mutta jäljelle jääneet lappalaiset, päät toistensa polvilla, latoutuivat levolle tulisijan ympärille.
Nuo matkustajat liittyivät likelle heitä. Kaikki nukkuivat — paitse
Olga.
Tuli sammui. Hän kuuli ainoastaan noiden nukkuvain ihmisten hengityksen ja sutten ulvonnan teltin ympärillä. Semmoinen kamoittava, haikeasti vaikeroiva susikööri!
"Susi on ulkona!" mykisivät lappalaiset unimielissään.
Ihmeellinen, rampaava tunne jostakin oudosta ja hyljätystä käsitti hänen mielensä.
Olihan hänenkin elämänsä, aivan niinkuin tämä maakin, sumea ja vaaroja täynnä!
Hän kauhistui ajatellessaan näitä molempia. Lämpönen käsi laski hiljaa ja varovasti hienon nahkavaatteen hänen kasvoinsa yli.
Hän ties oitis tämän miehensä kädeksi. Hänen nuori sydämenä tuli kohta lämpimämmäksi, ja kun hän savuaukosta katseli tähtitaivasta ja sivutse sähähteleviä revontulia, ajatteli hän ahkerasti vanhusta Kautokeinossa. Olga rukoili hartaasti Jumalaa suojelemaan häntä.
"Oi, jospa nyt ajoissa joutuisimme sinne," kuiskas Olga.
"Eivät he rohkene koskea hänehen," sanoi André. —
Aamu tuli.
Lappalaiset syöksyivät ulos teltistä, pesivät kasvonsa ja kätensä lumella, laskeutuivat polvillensa aamurukousta pitämään, ottaen lakit päästänsä kolmenkymmenen asteen pakkasessa.
Tuskin olivat he siitä polviltansa nousseet, ennenkun ympärill' olevat kukkulat, kunnahat ja tunturit kajahtelivat huudoista ja koirain haukunnasta.
Ja alas kukkuloilta, alas tuntureilta lasketteli poroja tuhansittain, kiitäen keveää laukkaa.
Porojen kyntyräiset eivät kopise.
Sitä vastaan antaa näiden jäsenten liike sähköllisesti räiskyvän äänen, jonka tuiskutuulen suhinan tai, pikemmin rankkasateen läiskinän tapaisena äänenpitona suittaa monen penikulman päähän kuulla.
Nuoret neitoset työpussinensa puumaljainsa kera kuljeskelivat eläimen luot' eläimen luo, — samalla kun nuoret miehet pyydystivät lipsoilla poroja kiinni.
Porot olivat lypsettävät.
Punehtivina, naurellen ja hiestyneenä heittivät lappalaiset kirjaillut pästinsä, riisuen rintansa jähdyttääksensä tuota kuumettunutta verta, niin sanottiin.
Lappalaispojat kieputtivat lämpsiänsä. Nämä viuhuivat ilmassa, porot nostelivat päitänsä pudistellen ilmassa ja kiinni ottivat lipsiä korkeilla, haaraisilla sarvillansa.
Lappalainen piti taas täydellä voimallansa. Poro hyppeli pystyyn ja veteli häntä mukanansa, mutt' eipä lappalainen vaan hellittänyt, hän piti kiinni!
"Oletteko jotain uutta Kautokeinosta kuulleet? huudahti André.
"Hullusti ovat asiat," vastasivat lappalaiset. "Siell' ovat ne erään pieksämällä tappaneet ja kirkossakin tapelleet."
"No entäs kanttori?" kysyi André.
"Hän jaksaa aivan hyvin," vastasivat lappalaiset. "Ne perkeleet eivät uskalla koskea hänehen."
"Valjasta poro!" komensi tienosoittaja.
Matkaa jatkettiin Varangintunturin yli.
Lappalaiset alkoivat laulaa, muutamat kyselivät, toiset vastasivat.
Olipa Bäive barnek. Värsy värsyltä luisti edes takaisin kärriksestä kärrikseen matkueen eteenpäin rientäessä.
Puol'päivän ajoissa tuli kuu näkyviin Tenojoen toisella puolella. Se valeli seudulle hiljaista, juhlivaa valoansa.
Olga ajatteli tuota muinoista kesäpäivää Varangin-tunturilla ja nääs: André sattui ajattelemaan juuri samaa. Mutt'ei kumpikaan tuost' ilmoittanut toisellensa.
Matkue seisahti sen jyrkän vierun harjamalle, joka laski Tenojoen alanteesen.
"No eihän meill' ole varaporoa mukana!" huomautti André äkkiä. Hän huomas nyt vasta, että varaporot olivat jätetyt jäkälälaitumille.
"Niit' emme tarvitsekaan," vakuutti tienosoittaja. Poro porohon ja pulkka pulkkahan köytettiin kiinni, toinen toisensa viereen yhteen riviin. Ja näin sitä sitten kiidettiin alas tuohon huimaavaan syvyyteen.
Olga sulki silmänsä.
"Jumalan nimessä!" sanoi hän itsekseen.
Tämä matka oli kuva hänen avioliitostaan. Ei hänell' ollut muuta tehtävää kuin "antaa mennä," ja jättää itsensä Jumalan käteen, ajattelematta sitä kadotuksenkuoppaa, joka hänen jokaisella puolellaan oli ehkä avautuva.
Porot ja pulkat sommiteltiin kaikk' yhteen sekasotkuun. Ohjakset, vetohihnat ja kärrikset koipien välissä syöksyivät eläimet suin päin yhdessä vyörehessä jyrkänteest' alas.
Vihdoin päästiin pohjahan. Notkeina ja elastillisina (kimmoisina) nostivat porot jälleen itsensä ylös vahingoittumattomin koivin, samalla kun lappalaisetkin limpoilivät pulkistaan ja asettivat kaikk' uudelleen järjestykseen.
Miss Hope oli tuosta jyrkästä mäenrinteest' alas tullessa päästänyt kovan kirkunan, jota vastaan Olga, miten tavallista, ei ääntänyt hituistakaan.
Ajopelist' ulos päästyä kääntyi André vaimoonsa päin ja uudisti ne kysymykset, mitkä hän jo poikana kaks kertaa oli tehnyt:
"Miks et kirkunut?"
Ja samoin, miten Olga silloin vastasikin:
"Minä en kiru koskaan."
"Hänell' on kaunis veri (= hän näyttää kauniilta)!" huudahti vappus, osoittaen Olgaa viattomuuden kuvailemattomalla ihmeellä. "Hän on Ruona niejdda (= kevään jumalatar)."
André käännähti hätäisesti, kieppas viinaryyppäimen lähimmän lappalaisen kädestä ja kaatoi sisään.
"Ryyppääs, tienosoittaja," huudahti hän ryyppäintä heiluttaen.
"Tämä on André Thorsenin malja," virkkoi tienosoittaja.
Martensnäs'istä Palmak'iin, Palmak'ista Karasjokeen!
Kertomukset Kautokeinosta muuttuivat yhä enemmän ja enemmän levottomuutta herättäviksi, mutta kun nämä samalla toivat sen rauhoittavan vakuutuksen, ett'ei kanttoria mikään onnettomuus kohdannut, niin katosi kuitenkin Andrén pelko täydellisesti.
Ylimalkaan antoi hän aina helposti rauhoittaa itsensä ja kaikesta sielustaan inhoi jokaista häiritsevää huolta ja levottomuutta. Samall' aikaa kun Olgaa, kaikista järjen syistä huolimatta vaivasi ja vainosi tuskansa tuon vanhan, puolustuksettoman miehen tähden, André tyytyväisenä lyöttihe lepohon, varmasti vakuutettuna, ett'ei kukaan rohkene koskea hänehen.
Erikoiskohdat ja asia noille matkalaisille maalattiin kaikilla todellisuuden, hirmua herättävillä väreillä.
"Voilà, (nääs tuossa), poeetinen perkele, André!" huudahti kreivi Vasili käsiänsä käppäellen. "Tuossa se on! Sen häijyydess' on suuruus ja jokaisessa suuruudess' asuu joku jumaluus."
"Yhtä kaikki tohtis tapahtua, että te lähemmässä tuttavuudess' ette näkiskään tätä perkelettä niin täysin poeetiseksi," huomautti Olga ivallisesti. "Jumaluus ei pelkää mitäkään arvioimisia, se vois helposti nähdä hyväksi, ilahduttaa teitä kysymyksellä elämästä tai kuolemasta."
"Aivan, kyll' ymmärretään!" virkki André, jok' yhtämittaa puuttui kykyä "tätä elonvoiman" probleemia eli suoritettavaa ratkaisemaan, "mutta tässähän nyt juuri kohtaamme tuon gordiolaissolmun: kuinka voipi uskonto tulla kysymykseksi elämästä tai kuolemasta?"
"Etkö tästä jotain aavistusta tuntenut silloin, kun poikasena katolisen kirkon helmaan heittäysit?" kysyi Olga.
"Tuo oli vaan taiteen viehätys," tokas André, "se oli uskontoa, puettuna runollisuuden muotohon. Mutt' uskonto sinänsä ja pelkästään, kuinka taivahan nimessä voi se tulla joko — — — tai."
"Sen lapsuudessas kumminkin kyllin kyllä näit."
André seisahti.
"Näinkö minä sen? missä sitten?
"Isäs luona."
"Tuost' uskonnosta minä olen unhoittanut ihan kaikki, paitse ainoan sen, että minä inhoksuin sitä. Uskonto on joku aate, idea, ja siitä voipi väitellä, uskonto on eräs miel'ala, ja sillä saattaa fanttisierata".
"André, miks ei sinun sieluus koskaan se pelko pääse, että sinä kuitenkin mahdollisesti voisit joutua vääriin päätöksiin Jumalasta?"
"Sentähden, ett'en usko hänehen. Jumalan ovat luoneet ainoastaan meidän omat aivomme; hän on meidän oman kuvitteluvoimamme sikiö."
"Elämän nautinto," huudahti kreivi Vasili, "on määritelmä pahan ja hyvän alkuatoomeille (hiukkeille). Näiden alkuatoomien täytyy löytyä Kautokeinossa."
Oleskeleminen Karasjoessa tuli kuitenkin koko joukon pitemmäksi, kuin mikä oli määrätty. Täällä piti englantilainen matkaseurue hyvästi jätettämän, mutt' André lykkäsi hyvästijättöä niin pitkälle kuin mahdollista.
Miss Hopen englantilainen hidasluontoisuus ärsytti ja hänen välinpitämätön vastustamisensa kiihoitti häntä, ja kun André ei ollut tottunut tahtomaan voittaa naista, olematta hänellä myöskin voimaa osaamaan sen, tuli se viimein kunnian asiaksi hänelle, ei jättää taistelutannerta ennenkun oli saanut voiton ja tehnyt tehokkaan vaikutteen. Kainulainen tahtoi "esille!"
Tämä odottamaton vastaanottamattomuus alkoi huvittaa häntä, miten joku ilmiö, ja hänen huomionsa alkoi saada hieman vakavuuden hahmoa, jot' ikäänkuin kylmä teräs tunki sisälle hänen vaimonsa sydämeen.
Mit' oli tämä? Alkoiko hän tuta mustasukkaisuutta ja oliko hänellä todellista syytä siihen? Eiköpä hän muuta tiennytkään, kuin sokeana sinne tänne kuljeskella?
"Hän poimii kukkia kuni Göthe," selitti kreivi Vasili.
"Jotk' ovat kastellut sydänverellä," vastas Olga.
"Itkeekö hän? kysyi André."
"Ei," vastas kreivi Vasili.
"Jospa minä vaan yhden ainoan kerran jaksaisin pusertaa jonkunkaan kyyneleen näist' ylpeistä silmistä!" huudahti André kiihkeästi.
"Sit' et koskaan voi," makuutti kreivi Vasili. "Jos joku sydämen kavaltaja kohoaa, niin hän sen jo syntyessä tukahduttaa".
"Sep' ei ole naisellista! Kyyneleethän ovat sangen sopivat naiselle!"
Andrén puolisoa inhoitti kuitenkin tämä epäselvä ja luonnoton elämä, joss' ei kenelläkään ollut tolkkua itsestänsä eikä muistakaan; joss' ei kukahan tiennyt, millä perustalla hän seisoi, mutta kukin vaan näytteli rooliansa komediiassa (pilanäytelmässä). Tuo viheliäinen elämä, jota vietettiin, ei ollut senlaatuista, jommoista hän tahtoi sen olemaan, parempi silloin siis paeta tuon vanhan isän luo!
Kärsimättömyys kiehui hänen koko olennossaan, hänen veressään. pitkällistä, asteettain tapahtuvaa varttumusta, joko hyvään tai pahaan ei hän jaksanut seurata. Olga Vasili vaati korjausta ja muutosta kohta paikalla. Ja ennen kaikkia; mik' oli väärin, se oli väärin. Vääryys täytyy huomata heti, ja kerran täytyy huomattuna, on se oitis ojennettava. Hän vaati täysin valmista, selvää seurausta, eikä hän tahtonut odottaa,
"Itkeekö hän?" kysyi André.
"Ei," vastas kreivi Vasili, "hän ei itke koskaan".
"En, minä en itke koskaan," ajatteli Olga, jok' oli kuullut heidän keskustelunsa, "minä en itke koskaan."
Sydämen syvä suru, joka kiristää aina epäilykseen asti, ei voi saada kyyneleitä. — "Miks elämme, hän ja minä? Tehdäksemmekö toisemme onnettomiksi? Ja minähän tahdoin vaan onnea hänelle saaduttaa."
"André," virkkoi Olga kolmantena päivänä jälkeen heidän tulonsa
Karasjoelle, "toimita nyt niin, että minä saan vappus'sen, minä en
jaksa varrota kauempaa, minun oitis täytyy päästä matkalle
Kautokeinoon."
"Ole niin hyvä," sanoi André, "vappukses saat huomen aamulla.
"Etkö sinä tule myötä?"
"En," vastas André.
Kun Olga seuraavana päivänä pulkassaan varustettuna istui, uudisti hän varoituksensa: "varo sinuas, André, Kautokeinoon tultuas. Et osaa tietää, mikä vaikutus sanoillas on."
"Siit' en huoli," vastas André kylmästi. "Jos lappalaiset minun kertomuksistani hulluiks tulevat, mitäpä minun siihen tulee!"
Olga silmäs häntä, mutta hänen silmäyksensä kohtas uudestaan vaan pelkkää — kainulaisen uhmeutta.
"André," sanoi hän, "Nemesis vartioitsee sinua: varo, varo tutkainta vastaan potkimista!"
"Voitko vannoa, ett'ei vaan vuorill' ole yhtäkään lappalaista?" virkki
André vappukselle.
"Kyllä, aivan varmaan! Niit' ei ole Kautokeinossakaan, sillä ne kaikk' ovat vetäinneet Karasuantoon päin".
"Niinp' aja sitten! Minä 'annan nyt puolisoni sinun kunnias kätehen,' miten lappalaisen tapa on sanoa."
Heidän lähdettyä saattoi André heittäidä maahan ja kieritellä itseänsä aivan niinkuin kerran poikana ollessaan tehnyt oli.
"Minä rakastan ainoastaan sinua, sinua ainoastaan, ainoastaan sinua!" huusi hän, "mutta minä tahdon esille 'hyvän', joka sinuss' on. Parempi, kymmenkertaisesti parempi olis, jos olisit vähemmin hyvä; sillä silloin kumminkin voisimme paremmin yhteen sopia!"
Neljänneksen matkan kuitenkin seurasivat Olgaa, hänen tietämättänsä, hänen miehensä ja isänsä. Nämä seurasivat hänen pulkkaansa ja seisahtivat, arvatessaan hänen seisattavan, sillä he toivoivat, ett'ei Olga olis aavistanut heidän läheisyydess' oloansa.
* * * * *
Jäätyneitä jäkäliä ja jäätyneitä järviä!
Siellä täällä vaan sammaltuneita kiviä. Nämä lepäsivät hiljaa ja liikkumattomina.
Oli, näette, lappalaisia, jotka väijyivät yhtä ja toista, ja joita, pään yli vedettyine päskinensä ei tarkinkaan silmä sammalest' eikä sen kivest' osannut eroittaa.
Vappus hyräili ensimmäiset säikeet "Karhunampujan laulusta:"
"Kiitos, hyvä sä: et oo vahingoittanut, keihäst' etkä sauvoa!"
Tuo pitkäveteinen, ykstoikkoinen laulu soi kaihten surumielisesti tyveneessä ja hiljaisuudessa.
"Tuolla lensi joku lintu," virkkoi Olga.
"Se oli taikalintu," sanoi vappus.
Hän tuskin sai sanottavansa sanotuks' ennenkun eräs pilvi lumiryöpyn kera kulki heidän ohitsensa.
Vappus kieppas kohta lakkinsa päästään.
"Tuossa ratsasti Rota (= paholainen) ohi uhrihevosellansa!" huudahti hän.
Ympärillensä tähystelemisestä väsyneenä, saamatta silmäilynsä esineeksi yht' ainoata elävää olentoa, keksi Olga vihdoinkin erään olennon, joka hypellen tuli heitä vastaan.
"Se on samilainen," sanoi vappus.
"Nyt olen minäkin saanut vallan tuomita!" huusi lappalainen, kättänsä huiskutti ja hyppeli edelleen.
"Luulisitteko jonkun lappalaisteltin tääll' olevan?" virkkoi opas.
Olgan sydän sykki ja hämäränä aavistuksena liikkui siellä joku kamoittava, jok' oli heitä kohtaava.
Kaks poroa keu'otti kuolleena tunturilla, sarvistaan sekautuneina toinen toisehensa. Sattuu, näette, toisinaan, että porot puskuillessaan käyvät sarvista irtipääsemättömästi kiinni.
Lappalaisteltti het' ilmestyi heidän eteensä.
"Olispa parempi ollut, ett'emme olis noita kohdanneet," virkkoi vappus, "mutta koska nyt nain on sattunut, niin paras käydä sinne ja lämmitellä."
Vaikka vastenmielistä, seuras Olga kuitenkin hänen viittaustaan, mutt' astuttuansa sisään, hän kääntyi kauhistuneena takaisin.
Teltti oli tapö täynnä lappalaisia, joista muutamat hyppelivät valkean ympäri, toiset loikuivat maassa, vääntelehtivät ja suonenvedon tapaisesti tempoivat itsiänsä, ikään kuin olisivat noidutut olleet.
Hurjamielinen ulvonta kaikui hänen ympärillään.
Eräs kymmen vuotias poika kirkui kaikesta voimastaan.
"Hän tahtoo antaa siitä hengestä, mikä hänell' on!" huusivat lappalaiset.
Vanha harmaa hiuksinen vaimo kävi ympäri paljain päin. Hän lyykisteli ja naureli:
"Minä olen neitsy Maria," sanoi hän, "minä olen siittänyt Pyhästä
Hengestä. Minä olen siunattu vaimoin seassa."
Olga kiiruhti pulkkaan. "Joutuisasti matkalle!" käski hän. "Minä en voi tuolla sisäll' olla!"
Meluavain ihmisten raa'at huudot ja elämöimiset kohosivat korkeuteen hänen ympärillään, ikään kuin lainehtiva meri, ain' enemmän ja enemmän kuta kauemmaks alaspäin päästiin.
Vallattomuudet, ruoskimiset ja sisälle murtaumiset olivat kauhua ja hämmästystä levittäneet porokylihin.
Hyppien, ulvoen ja kiroillen, kähein määräämättömin kurkkuäänin ärjähdellen kulkivat joukkiot maamajalta maamajalle.
"Herramme, katso armossa meidän puolehemme," rukoili vappus, "minä luulin Kautokeinon lappalaisten lapelleen Karasuantoon käsin."
"Minä en ole pelkuri," vakuutti Olga. "Aja vaan!"
Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä kaikuivat valitus- ja avunanomushuudot läp' ilman. Nuo harhauntuneet kuljeskelivat siellä täällä "suont'iskemäss' ihmis-lapsiin; sillä synnin meri piti uloslaskettaman."
"Tätäkö se onkin?" ajattel' Olga, inhoen ja kauhun valtaamana sulkien silmänsä. "Tätäkö se onkin?"
Hänestä tuntui siltä, kuin jos hän helvettiin joutunut olis.
He seisahtivat jälleen eräälle lappalaisteltille. Miehet ja vaimot hartaina piiriss' istuivat rompsin ympärillä; sisäänkäytävän edess' oikoi eräs lappalainen maaten.
"Hiljaa!" varoittivat miehet. "Noaid nukkuu,[13] ja henget käyvät hänen jalkojensa yli." ..
"Noaid nukkuu," tuumivat vaimot, "ja kuoleman lintu saattaa hänen sielunsa kuolletten valtakuntaan."
"Alits Tario on kipeä," sanoivat lappalaiset. "Noaid matkustaa kuolletten valtakuntaan, rukoilemaan hänen kuollutt' äitiänsä,[14] ett'ei tämä enää kiusais häntä."
"Ysss — — hiljaa!" kuiskasivat kaikki, "Noaid nukkuu!" Olga, hän laskihe taas pulkkaansa ja ajoi eteenpäin.
Uskonnollisen haaveilun keskellä viel' yks palanen rauhallista, uinailevaa pakanallisuutta! Vastaan inttailu oli voittavana.
* * * * *
Olga tuli Kautokeinoon; siellä vallitsi kuolon hiljaisuus. Lappalaiset kaikin olivat vetäinneet vuorille, joilta hän nyt juuri oli tullut. Ei tuulen hievahdusta eikä jalan kapsahdusta.
Pulkka seisahti kanttorin huoneen edustalle. Hän tuns aivan hyvin tämän jälleen!
Olga nous ylös pulkasta, maksoi vappukselle, avas oven, joka tavallista tapaa vastaan oli lukeitsematta jäänyt, viistoista vuott' oli kulunut siitä, kun hän oli tämän kynnyksen yli astunut! — ja kiiruhti sisään.
Tääll' istui hän tuon yksinäisen kynttelin ääressä, joka loisti akkunasta, ja Raamatustaan luki kertomusta tuhlaaja pojasta.
Liikkuminen häiritsi häntä, hän katsahti ylöspäin.
Olga heitti päskinsä päältään.
Hän se oli! Olga tunsi hänet jälleen! Olivat nuo samat siunatut silmät.
Kunnia vanhukselle! Hän on yks noita kunniasukuisia ja yksnäisiä elämässä.
"Isä, isä auta minua!" virkkoi Olga, laskihe polvilleen ja ojens yhteen puristetut kätensä ylös häntä vastaan.
Andreas Thorsen kavahti seisoalleen.
"Minä olen Olga, sinun tyttäres. Auta minua, auta minua taistelussa mieheni itsepintaisuutta vastaan!"
Thorsen nojautui hänehen.
"Mit' on hän rikkonut sinua vastaan?" kysy Thorsen kähein äänin.
"Minun isäni ja minun mieheni ovat molemmat virittäneet paulan vangitaksensa minua, he ovat liittoutuneet pakoittaaksensa minua vääryyteen ja valheesen. Kuule sinä, vanha mies, kuule!
"Minun täytyy varoittaa miestäni omalta isältäni; hän on hänen henkensä vihollinen!"
"Mitä hän on pahaa tehnyt sinua vastaan?" kysäsi Thorsen. Hänen kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi.
Olga kertoi. Hän avas sydämmensä ja sill' elävyydellä, joka virtas ulos, ilmaisi hän ikään kuin omaa taistelevaa, hiukenevaa sieluansa.
"Tuo oli itsekkäisyyttä ja itsenjumaloimista! Tämä oli se, jota minä hänessä vihasin jo vielä lapsina ollessamme, mutta kun minä sinulle lupasin, tullakseni hänen sisareksensa, niin silloin unhotin, sentähden että minä aloin rakastaa häntä ja uhrata minuni hänen tähtensä. Tuot' en, isä Thorsen, enää nähnyt, sit' en minä nähnyt, kun annoin nuoren rakkauteni hänelle! Minä rakastin häntä niin kiivaasti, ett' unhotin taistelun, mutta — nyt on se alkanut uudelleen. Oli ainoastaan aselepoa, ei rauhaa, ei!"
"Lapsukainen, lapsukainen," virkkoi vanhus, "maltas, älä sano enempää!
Tuo on hänen äitinsä luonto."
"Ja onko tämä seuraava hänt' asti kuolemaan? Onko hurskas miel'paha ja halveksiminen tuomitseva minun rakkauteni sammumaan?"
"Halveksiminen on raskas sana. Paremp' itselles, jos halvekimises muuttuis sääliksi. Sääli on parempi sana."
"Ei sääliä mitään semmoiselle, jok' on alhaista ja kurjaa!"
"Älkäät tuomitko! Mitalla, millä muille mittaat, mitataan sinulle takaisin. — Laps raukka, tule tänne! Sinull' ei ole äitiä ollut ollenkaan."
"Ei, minull' ei ole äitiä ollut ollenkaan. Minä olen itse minuni kasvattanut. Yksinäni oman itseni kanssa olen minä kasvanut ja saanut siksi, mik' olen niin hyvässä kuin pahassakin."
"Sinull' on herttainen, ylevämielinen luonto," sanoi Andreas Thorsen, silmäillen häntä isällisellä rakkaudella, "ja sinull' on luja tahto. Sinun on huokea toimia ja taistella, mutt' aivan varmaan vaikea kärsiä ja suvaita."
"Sit' en minä voi," sanoi Olga, "mun täytyy sinulle tunnustaa totuus."
"Mutta Raamatuss' on vieläkin kirjoitettuna: rakkaus kärsii kaikki, suvaitsee kaikki, toivoo kaikki."
"Vaikeaa on, isä, vaikeaa on. Kun André tekee vääryyttä, niin minun täytyy siitä sanoa hänelle. Minä en jaksa olla vaiti, minun täytyy puhua."
"Paremp' on, lapsi, parempi, jos et niin paljoa puhuis hänelle, vaan olisit ääneti ja rukoilisit hänen edestään."
"Mahdotonta! Ken vaikkenee, hän suostuu. Isä Thorsen, minä kirjoitin sinulle: 'Rukoile minun puolestani, ett'en häntä rakastais enempää kuin Jumalaa!'"
"Ja tuon tottakin tekisin, joll'en olis hänelle sanonut totuutta."
"Mutta totuudenkin saattaa sanoa joko sopivaan tai sopimattomaan aikaan. Sinä työskentelet liiaksi, sinä oletkin aivan kuoleman rajahan väsynyt. Jätä nyt kaikki työ Jumalalle. Rukoile ja — odota."
"Odota!"
"Rakastava ei koskaan vuottamisessa väsy."
"Ei koskaan väsy — vuottamisessa!"
"Ei. Minä olen varronnut vaimoani jo seitsemänkolmatta vuotta."
"Seitsemänkolmatta vuotta!"
Olga katsahti ylöspäin ja alkoi saada aavistuksen rakkauden kaikkivallasta ja suuruudesta.
"Minä vieläkin vuotan häntä, minä vuotan häntä kuolemaani asti. Vaikk' en varrota tahtoiskaan, niin vartoaisin minä kuitenkin yhtä kaikki. Odota nyt sinäkin miestäs, hän tulee kyllä. Hyvä Jesus on varmaan hänet herättävä uudestaan ja hänet saattava sinun luokses, mutta meidän, Olga, täytyy molemmin jättää tämä asia Jumalan huomaan, ei hätäillä eikä tahtoa pakolla saada mitataan edistymään. Mutta meidän täytyy vaan uskoa, että se tapahtuu! Uskotko sinä?"
"Uskon, minä uskon, isäni, mutt' auta minun epäuskoani!"
"Siispä tahdomme me molemmin, lapseni, odottaa Jumalalta vapahtamista ja valmistaa meitämme Jumalan kirkkautta katselemaan."
"Antaos suudelma mulle, isäni! Minä olen äiditön ja isätön. Minull' ei ole ketäkään isää, paitse sinua."
Mutta juuri samassa, kun Olga laskeusi polvilleen tuon vanhan miehen edessä, ottaaksensa hänen siunauksensa, pilkistivät akkunasta sisään kalpeat, korskeat kasvot. Mustat silmät tähtäsivät kauan ja äänettä heitä molempia.
Keveä kynsäys akkunan ruudulle sai Thorsenin ylöspäin katsahtamaan, ja kasvot katosivat, mutta kun hän hetkisen kuluttua kävi sulkemaan auki jäännyttä ovea, puikahti ylävä hahmo sivulle päin, samalla kun se isoovass' ikävöimisess' ojensi käsivartensa Thorseniin päin.
Oi, miks eivät tuon naisolennon silmäykset polttaneet vanhuksen kasvoja?
Tuo uskollinen kynttilä oli viimeinkin saanut kutsutuksi hänen vaimonsa kotihin.
Thorsen seisoi pikaisesti hiljaa ja kuunteli.
"Mit' on tuo ääni tuoll' etääll' yön helmassa?"
Eräs yksinäinen lappalaismaja lepäsi tunturin keskellä; virren säveleet soivat sielt' ulos lum'aavikon hiljaisuuteen.
Lamik Rikkut saarnasi; lappalaismajassa pidettiin jumalista kokousta.
Mutta samalla hiipi "hänen sielunsa veli," Fantasus, varjotonna, ikään kuin joku revontulten kyöpeli, ylös tunturihökkelin ylitse.
Fanatismin eli vimman perkele oli pukeunut fanttasiian loistoisimpaan pukuun.
André tuli ajaen kärriksessään pois yli ylänkötasankojen. Hän oli vähän verran päässyt kreivi Vasilin edelle, hän kun osas olla omana oppahanansa.
Poro juosta helkytteli matkoansa, ikäänkuin untuvaista tietä myöten, ja äänt' antamatta viilsi kärris va'on keveään lumiriittahan, mutta sitä seurasi Nemesis jäljissä.
André oli "syynalaisuudeton," ärtyhermoinen, kiihoittunut, hän oli haltijoissaan. Revontulet tekivät hänehen saman sähköllisen vaikutuksen kuin ukkonen tekee muihin. Lappalaisen Renvot oli hänehen käynyt käsiksi; hän näki näkyjä, ilmakuvastelmia, hallucinatiooneja eli hourehullutelmia.
Talv'yöhyt! Kätkeös valo, joka punertavana ja suruisena yölamppuna loistaa ulos pimeyteen. Te ihmisten hyvät enkelit! Sammuttakaatte Jumalan tähden tämä valo, tämä köyhä, pettävä valo!
Myöhään! Lappalais-majan läheisyys oli Andrélle jo ilmitullut.
Hän seisahti ja astui ulos käärien ohjasta käsivarteensa. Hän kuuli virren veisuun ja itkun tiherrystä.
"Minä olen utelias," ajatteli hän ja kohoitti poron taljaa.
Eräs kuvaama hänen edessään näyttäytyi niin pistävältä, niin tavattomalta, että se olis voinut aikaan saada rajun mieltymysmelun teaatterissa.
Tuo peuran talilla täytetty lamppu olis tuskin kyennyt valaisemaan majan sisustaa, joll'ei roihuava rompsi tulisijalla olis heittänyt epätasaista paistettansa kokountuneiden päälle.
Ja tungokseen tungettuina, pästeihinsä punareunaisiin peittäytyneinä ja linkkuveitsiin vyöhön pistetyin seisoivat lappalaiset.
Ääneti seisoivat kaikki, lakittomat kurkistetut päät ja silmät tähdätyt erääsen mieheen, siihen lappalaiseen, joka heille julisti ilmestyksen Sanaa seitsenpäisestä pedosta. Olipa jotain mystillistä tuossa näössä, erittäinkin siinä punaisessa, helvetillisessä valaistuksessa.
"Tuo täytyy olla Lamik Rikkut!" ajatteli André, seisoessaan ulkopuolella ja katsellen peurannahkan alle.
Joku ihmeellinen, viel' uinaileva lausuma lepäs noissa kiinni vedetyissä pupilleissa (silmäteräsissä).
Tuo ol' itse Loke, joka jumalaistarun palatsista alas astuneena esteellisesti nautitsi tätä nykyä.
"Samelaiset!" huudahti Lamik Rikkut.
"Peljätäksensä Jumalaa, täytyy tehdä syntiä;[15] sill' ainoastaan hän, ken synteilee, pelkääpi Jumalaa. Mutta me, samelaiset, emme pelkää Jumalaa, sillä ne, joill' on henki, eivät voi synteillä. Me olemme Jumalan jäseniä, ja eihän Jumala jäsentänsä voi rangaista eikä tuomita. Me olemme kuolleet, emmekä sentähden enään voi kuolla. Löytyy hengellinen ja lihallinen ruumis, veljet, mutta meillä ei ole lihallinen, vaan hengellinen ruumis.
"Se kylvetään katoavaisuudessa, mutta nousee ylös katoamattomuudessa, se kylvetään kunniattomuudessa, mutta nousee ylös kunniassa, se kylvetään heikkoudessa, mutta nousee ylös voimassa.
"Samelaiset, me olemme uuden maan päällä! Me olemme Raamattu, me olemme uusi Testamentti, me olemme Sinai, meidän ruumiimme on laki, sentähden olemme oikeutetut tuomitsemaan mailmaa.
"Me olemme Isä Jumala, Poika ja Henki, me olemme kolminaisuus! Poika on kadottanut voimansa; sillä se on meille annettu, ja meissä se on saanut kuolonvoiman tappamiseen.
"Veljet! Me olemme tulleet tekemään sotaa. Siellä, missä me olemme, ei rauhaa saa olla. Te ette saa luulla minun tulleen rauhaa tuomaan maan päälle. Minä en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa. Lasten pitää riitelemän vanhempainsa kanssa, sillä kirouksen pitää menemän polvesta polvehen, aina meidän ensimmäisiin esivanhempihimme saakka.
"Jotka tässä mailmassa eivät pääse synnistä vapaiksi, eivät tule taivaan valtakuutaan.
"Samelaiset! Me tutkistelemme kaikkein ihmisten sydämmet ja munaskuut, me olemme kaikkitietäviä! Me emme tarvitse antaa papeille, emme esivallalle veroa, emmekä osotttaa sille kuuliaisuutta.
"Anna Isän tulen (= pitkäisen tulen) langeta maan päälle ja hävittää jumalattomat.
"Saata tänne minun viholliseni, jotk' eivät tahdo, että minä heitä hallitsisin, ja tapa heidät minun silmäini edessä!"
"Amen! Amen!" huusivat lappalaiset kätensä ylentäen. Seurakunta lankes polvillensa.
Tuop' oli kohtaus, joka kyllin oli vallitsemaan arvollinen!
Eikö Andrélla jo lapsuudest' ollut vakaa tunto siitä, että kaikki oli hänen tähtensä? Samoin kuin Lamik Rikkut oli runoilijakin jumala, jota tuomitsemaan ei kenelläkään oikeutt' ollut. Täss' oli hengellinen sukulaisuus molempien fanttasiioissa: ne lensivät taivaasen.
Ens hetkenä seisoi André kivellä korkeammalla polvillaan olevata joukkoa.
Varo sinuas, varo sinuas, runoilija! Onko innostukses Jumalasta vai saatanasta?
Luonto otti oikeutensa! Sivistyksen siteet katkaistiin tuokiossa, ja koko lappalaisen hillimättömyys oli päässyt vallalleen. Mutt' olihan André päässytkin ylös korkealle tunturille.
Paholaisen voimat, jotka vallitsevat Ultima Thulen talv'yössä, valittavat äänet, haikeat huokaukset, ja kauhun parkuna, joka kuuluu ylt'ympäri pohjannavan, kaikki tämä sai yllykettä.
Ne parkuivat kiukussa, raivossa, mielettömyydessä.
Käsitteet hairauntuivat, ja yks asia sekoitettiin toisehen yhdeksi sotkuiseksi sekamelskaksi.
Lappalaisten aivoissa suli kansallisuus kristillisyydeksi, synti kansallisuuspetokseksi, perkeleen ijes samaksi kuin eurooppalaiset, lappalainen samaksi kuin kristitty ja norjalainen ol' yhtä kuin pakana.
Ei André koskaan ollut niin tajutta luonnostellut (improvisoinut), niin saatanaisin ihastuksin kuin tänä hetkenä.
Mutt' edesvastaus, runoilija, edesvastaus? Milloink' olet syynalaisuudeton?
Ja lappalaiset kuuntelivat. He silmäilivät ylös noihin hehkuviin kasvoihin, paholaisemaisesti kauniit kaikessa kesyttömyydessä, langenneen enkelin kasvot, jumalallinen ilmestys.
Nämä ne olivat kasvot, joit' Olga jo lapsena aavistanut oli.
Hän tuohusti ne jollain manalan tulella, joka myrkyn tavoin virtas heidän suonissaan.
"André on tuo!" riemuitsi Lamik Rikkut ja taivuttihe ylivoiman edessä, jok' oli vallinnut hänen lapsuuttaan. Hänen onnenkohtalonsa oli tämä voima.
"Kosto! kosto!" huuteli André ankarasti. "He ovat juovuksissa jumalattomuuden hengestä. Pois juurittakaatte heidät, samelaiset!"
"Lappalaiset, te Jumalan valitut, eteenpäin suuruutehen, loistohon, ja vapauteen! Excelsior (etevämpi)!"
Hengellisesti päihtyneinä tulivat lappalaiset ulos.
Erämaan lasten fanttasiia on helposti liikutettu, ja se on synkkä kuin itse sydänyö.
He riensivät ulos. Ajatuksesta tekohon on ainoastaan yks askel samelaisilla.
Sanaakaan virkkamatta Lamik Rikkut ja hänen toverinsa suorivat sukset jalkoihinsa. Sukset olivat asetetut pitkihin riveihin ja vartoilivat tuoll' ulkona maamajan edessä.
He ottivat sauvat kätehensä ja luistivat tiehensä.
Oi runoilija, runoilija, mit' olet tehnyt sä?
Porokylästä porokylään vyöryi joukkio.
Yön pimeydessä kolkuttivat he oville, huusivat asukkaita ulos Pyhän, Jehovan nimessä, Jumalan rangaistuksella perkeleen lapsia rangaistaviksi.
Kutsumus oli tullut cherubilta, sanansaattajalta, joka juuri samana yönä oli taivaast' astunut tunturille.
Tämä oli heille antanut jonkun jumalallisen tunnussanan, joka kuului:
"Excelsior!"
Tuo muukalainen sana antoi kunnioituksen ainetta, juuri sentähden, ett'eivät he sit' ymmärtäneet.
Kolkkona talv'yönä kasvoi metelöitsevä joukkio. Kulkiessa porokyläin sivutse suurentui joukkio yhtämittaa, kuni kieriävä lumipallo nädällä lumella.
Mutta Kautokeino uinaili jäässä, lumipeittoisessa rauhassa. Nimismiehen rouva ja lapset lepäsivät unessa, lapset uneksuivat.
Silloin yön pimeydessä ja hiljaisuudessa marsivat nuo koston janoiset lappalaiset liukuen mustina varjoina myötämäkeen, joka laaksoa ympöröitsi.
"Excelsior! Excelsior!" mäen vierteheltä mäen viertehelle.
Kaikilta haaroilta, kaikilta kukkuloilta tulla huuhtoivat he, nämä äänettömät hahmot ja syöksivät kiireesti, äänettöminä tiikerin tavoin, noita kahta norjalaista huonetta kohti.
Nukkuvat herätettiin sotahuudolla: "Excelsior!" Tuo hirmua herättävä huuto kajahteli kuni villien ulvonta, aivan niinkuin perkelitten parku Gehennassa.
* * * * *
Kun André sai miettonsa takaisin jälleen, oli hän ypö yksinään.
Maamaja oli typö tyhjä, ja lamppu räystähän all' alkoi sammua. Puut tulisijall' olivat jo tovi aikaa sitten tuhkaksi palaneet.
André kavahti seisoalleen ja syöksyi ulos. Tuoll' ulkon' oli tyhjää. Hänen kärriksensä, hänen poronsa, ja suksetkin olivat poissa, ei yht' ainoata elävää olentoa nähtävissä.
"Burist! Burist!" huusi hän.
Ei mitään vastausta, — tunturitasanko oli tyhjä.
Silloin hiipi hänen mielehensä aavistus jostain hirmuttavasta, kauhistavasta — hän ei tiennyt itsekään miksi, — kalvaava katumus, jommoista joskus juopunut yht'äkkiä selittyänsä saattaa tuntea.
Mik' oli syynä lappalaisten arvoituksekkaasen katoamiseen? Minnek' olivat he menneet?
Jäljet! — Jäljet? Kuinkahan olisivat jäljet yön aikaan löydettävät? Suksien latua kylmettyneellä hangell' on valoisimmalla päivälläkin työläs seurata.
Tekemistänsä tietämättä, kiinnitti hän ainoat jääneet sukset jalkoihinsa, koppoi sauvan kätehensä ja läksi luistamaan.
Jyrkänteit' alas, kallion reustojen yli, tasangolta tasangolle!
Nimeämätön kauhu käsitti hänet.
Porokylästä porokylään, — ei niin yhden yhtä miest' ollut koko tunturilla.
"Minnek' ovat ne menneet?" kysyi hän vaimoilta. "Alas laaksoon," vastattiin, "Jumalan tuomiota toimittamaan."
Alaspäin, lakkaamatt' alaspäin! Ei koskaan hän elämässään viel' ennen ollut tehnyt moista suksiretkeä.
Hänen polvensa kangistuivat, veri huulilla karpaloitsi kovan ilmanpainon tähden, hänen hampaansa olivat yhteen purrut, kaula kiedottu, valtimosuonet löivät, jokainen veripisara hänen ruumissaan huusi: "eteenpäin!"
Pohjanpalon liemuavat liekit raivottarina seurasivat häntä ylähällä hänen päänsä päällä.
André oli alahalla. Arkaillen vilkasi hän ympärillensä, kuni pahan omantunnon kouristellessa.
Oli aivan tukahduttavan hiljaista, ja tämä kamottava hiljaisuus uudisti hänen tuskansa. Se oli kätkeytyneen, piilevän vihamiehen kaltainen.
Miettimättä miksi, ohjasi hän kuitenkin matkansa nimismiehen ja isänsä asunnoille armahille. Siell' ei hän ollut viiteentoista vuoteen ollut!
André taivutti muutamia kuuraisia oksia sivulle ja kuunteli.
Silloin kuuli hän yöss' äänen, jok' oli veren hyytää hänen suonissaan.
Eikä tämä mitään muut' ollut kuin kerrottu huuto: "Excelsior!"
Oi laupeas Jumala! Tuo oli murhaparku.
Hän kiirehti matkaansa. Nimismiehen rouva lapsinensa pakeni sisään ja sulkeutui huoneesen, mies kiskottiin ulos.
Tili, tili, runoilija! Etkö sinä te'e tiliä tästä?
Linkkuveitsi nostettiin nimismiehen pään päälle.
André survaisi sauvan pois lumehen, syöksyi esille ja heittihe hänen päällensä. Hän nosti kätensä.
"Pidättäkää!" huudahti hän. "Hänen verensä tulkoon teidän ja teidän lastenne päälle!"
Mutta runoilija oli tullut heikoksi ja voimattomaksi sitä helvetin kummitusta vastustamaan, jota hän juur itse oli esihin kehoittanut.
Lappalaiset eivät häntä kuunnelleet.
André näki viimeisen silmäyksen vallesmannin sammuvista silmistä, silloin kun tämä kaatui lumelle, hän kuuli vaimojen selkiin lämähteleväin ruoskain viuahtelevat sävelyet, hän kuuli lasten viattoman hätäitkun; kääntyi hän minne kääntyi näki hän näitä pilkkahymyisiä, virnailevia lappalaisnaamoja, ja kaiken tämän yli kuun vaalevan, kauhuttavan kuolonpaistehen!
Hän luuli joutuneensa Rognarok'in hirmuihin. Sieluu tuskat, kauhu ja kipu musersivat hänet. André riensi toisen luota toisen luo, hän rukoili, hän uhkaili, hän kiroili — turhaan!
Nemesis oli valloittanut hänet, sillä hän oli potkinut tutkainta vastaan ja vähänä pitänyt Jumalaa.
Runollisen perkeleen kera ei ollut leikittelemistä, sillä se käänsi kyntensä omaa itseä vasten.
Mutta vaikka lappalaiset joutuivat raivoon hänen sanoistansa, piti hän siitä vähät väliä!
Sitten käännähti hän ympäri ja näki isänsä ja vaimonsa raivoisan joukon keskellä.
Hänen isänsä, hänen vanha harmaapää isänsä, — oi, kuinka vanhaksi hän oli tullut! Andreas Thorsen paiskattiin maahan, mutta samassa silmänräpäyksessä juoksahti ylevä kainulaisvaimo hänen päällensä, peitti hänet ruumiillansa ja vastaan otti sen kuolonpiston, jok' oli tarkoitettu Andreas Thorsenin sydämeen.
Hän otti sen omaan rintahansa.
Lamik Rikkut nosti linkkuveitsen Olgan pään varalle.
Silloin kiskas André veitsen hänen kädestään, sulki vaimonsa sylihinsä, ja melkein tainnuksissa laskihe polvilleen ja rukoili taivaan Jumalan apua soveliaiden sanojen sovittamiseen noille hillimättömille.
André kapsahti lähell' olevalle kivelle, pitäen Olgaa kiinteästi sylihinsä suljettuna hän nosti kätensä, miten Moses Israelin kansan puolesta, ja epäilyksen hehkusta loistivat hänen kasvonsa.
"Voi teitä! Te langenneet. Te, jotk' ette tiedä laupeudesta! Henki hengestä, silmä silmästä ja hammas hampaasta. Ken miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu. Kirous sulle, sä samelainen rotu! Sä kadotat ijankaikkisen autuutes, sanoo Herra Kaikkivaltias."
Väristen niinkuin kaisla, tuskallisest' odottamisesta, nojasi hän puunkantoa vasten.
Ja katso! Hänen vanha mahtinsa tuli takaisin, lappalaiset väistyivät peljästyksen lannistamina, melkeinpä kuin jos joku jumala olis heille puhunut.
Yks ainoa, vakoileva silmäys sivulle, peljästynyt kuni kärppä, varastihe ulos Andrén silmistä.
Mielen maltti sai ylivoiman. Hänen täytyi yhtä mittaa käyttää tät' etua, minkä hän voittanut oli, ja käyttää se viimeiseen asti, jos hän voittaa tahtoi.
Hän osoitti ylös tuntureille ja katseli niitä.
Hiljaisina väistyivät lappalaiset takaisin.
André piti heitä silmällä, hän piti kätensä ojennettuna, pitäen heit' edelleen peloitettuina. Hän ties tämän kohtauksen maksavan puolisonsa ja isänsä hengen. Hänen hermonsa olivat pinnistetyt niinkuin eläinkesyttäjän hermot.
Ja nuo kesyttömät eläimet tottelivat heidän herransa käskeviä silmäyksiä. Lamik Rikkut taivuttihe taas "kohtaloonsa" ja — esimiehensä valtaan.
Arastaen ja vavisten kätki hän kasvonsa, samoin kuin Mefistofeles piiloutui ristin edessä.
He pistivät veitsensä vöihinsä, sitasivat suksensa ja hiihtivät ylös tunturille päin.
Mutta hiihtäessä viimeisen lappalaisen mustahkona varjona kuvastellen tähtitaivasta vasten tuolt' ylähältä valkean mäen harjulta, lankes André tainnoksiin. Sielun jännitys oli liian ankara ollut.
Runoilija oli oppinut voimansa tuntemaan, — mutta millä hinnalla?
Hän oli langennut alas tuon murhatun kupehelle ja sai pilkun otsahansa tämän verestä.
Todistaneekohan tämä veri häntä vastaan ja huutaneekohan se taivaasen tuomiopäivänä.