Karasuannosta olivat "koirat lähetetyt Kautokeinoon meteliä pitämään".[10] Kolme lappalaista, kolme kainulaista ja eräs vaimo, yhteensä seitsemän henkeä, tulivat kuni "Herran enkelit" taivaasta kuvailemaan ja maalaamaan helvetin tulisia tuskia.
Lappalaiset kutsuttiin ripitettäviksi, ja julkinen jumalan tuomio langetettiin.
"Kuinka monta lasta (= syntiä) sinull' on?" kysyi tuomari.
"Viis," vastasi syytetty.
"Mitkä niiden nimet ovat?"
"Tanssi, juopumus, kortti- ia lautapeli, minä pidän joka sunnuntai hetalevyötä vyötäisilläni."
"Tapa nämä lapses, hylkää nämä syntis kahdeksan päivän kuluessa; tule sitten jälleen, jotta sinut punnitaan. Voi sinua silloin, jos sinut liian köykäiseksi löydetään!"
Kahdeksan päivän kuluttua täytyi syntisen taas tulla tuomioistuimen eteen.
"Oletkos tappanut lapses?" kysyi tuomari tuossa salaisess' oikeudessa.
"Olen," vastasi lappalainen.
"Milloinka?"
"Toissapäivänä kello ykstoista."
"Näitkös sielus ja ruumiis kärventyvän helvetin hulmuavissa liekeissä?"
"Näin."
"Näitkö Kristuksen tulevan vapauttamaan sieluas ja ruumistas?"
"Näin."
"Saattoiko Hän ruumiis ja sielus taivaasen?"
"Saattoi. Minä huomasin Herran enkelin, jok' astui alas ja liikutti
Bethesdan vettä."
"Sitt' olet sä toissa päivänä kello yhdentoist' aikaan saanut hengen. Mene kaikkeen maailmaan ja saarnaa kadotusta kaikille kääntymättömille ja katumattomille."
Mihin Herra Jumala asettaa temppelinsä, siihen perkele usein rakentaa kappelinsa sen rinnalle. Pyhän askelissa toisinaan hiipii pahus.
Ihmissydänten pyhimpäin ja salatuimpainkin tunteiden tuli nyt ilmestyksiss' ilmoittautua.
Murheen hahmona oli ulvonta ja äkäjäminen, ilon Jumalassa sitä vastoin ilmaisi nauru, tanssi, keikkuminen ja juoksenteleminen. Uupumus ja suonenvetoiset väristykset pidettiin silminnähtävinä "hengen liikkeiden" tunnusmerkkeinä.
Mielen murtumisen merkiks oli vyötähis-hetalevyö pannaan julistettava ja vaimojen myssyin sarvekkeet piti tasaisiksi litistettämän; sillä noiss' ontoissa sarven muotoisissa puupalasiss' istua kökötti itse — perkele.
Samoin kuin kreivi Vasili, sanoi lappalainenkin: "kaikki riippuu muodosta!"
"Osoitas minulle Rievdadusmerkkis (kielimurteesi)! Oma suus on sinut tuomitseva!"
Julkisen Herranehtoollisella käynnin ohessa, joka siihen aikaan Kautokeinon kirkossa pidettiin, valloitti hurmaus nuo herkästi liikutuksiin tulevat lappalaiset ja tämä muutamissa minuuteissa koho' semmoiseks innostukseksi pyhän pöydän sakramentista, että "hengellisestä viinistä" ilon juoneet syöksähtelivät toistensa sylihin ja riehuisasti riemuten tanssivat juuri kuin päihtyneet Bachuksen pojat alttarin edessä.
Koko seurakunta nousi seisoalleen. Etäimmällä istuvat kipusivat penkeille ja katselivat toisten päiden yli.
Kauhistus kuvautui useimpain kasvoilla. Muutamat saivat suonenvedon ja pyörrytyksen, toiset kiiruhtivat kirkost' ulos.
Lamik Rikkut katseli kauan tuota meteliä. Fanttasiia kuohui hänessä, ja hän mietti Raamattua yöt päivät päähytysten. Hirmuinen hurjuus hehkui lappalaisten aivoissa, Viimein leimahti tuli, ja Lamik Rikkutin, miten hänen kanssaveljensäkin, sai henki valtahansa.
Oli kylmä, tähtikirkas jouluyö. Valkea Lamik Rikkutin majass' oli melkein sammunut, kun Seimke heräs siitä' että hänen miehensä seisoi nojautuen hänen ylitsensä. Kiljuvan hiiloksen paiste panihe hänen poskilleen.
"Hyvästi, sinä synnin vaimo!" sanoi hän. "Nyt menen minä ulos työhön
Herrani viinamäkeen."
"Lamik! Lamik!" huudahti Seimke, "aiotko jättää minut?"
"Herra sanoo," vastasi Rikkut, "'joka rakastaa isää, äitiä, vaimoa, sisarta tai veljeä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias.' Tän' yönä on Hän ilmestynyt minulle, miten Pietarille Genesaretin järven rannalla ja sanonut: seuraa minua, täst' edes saat sinä ihmisiä."
Ja Lamik Rikkut otti sukset ja kiiruhti pois maamajaltaan.
Seimke kapsahti ylös. Hän syöks ulos yöhön ja huuteli: "Lamik! Lamik!"
Mutt' ainoastaan hänen lohdutuksettoman äänensä kaiku hihuili hänelle vastaan, eikä hän mitään vastausta saanut.
Ja epäilyksen hetkenä kääntyi tämä kristitty lappalainen sen äidillisyyden ja armahtamisen suojaan, jonka lappalais-pakana löytää Mader-akka'lta, samoin kuin katolilainen neitsy Martalta.
Ylös nostetuin käsin kiiruhti Seimke yli laaksojen ja tasankojen ja huuteli: "Mader-akka! Mader-akka!"
Joulutähdet kiiluivat Kautokeinon tunturien päällä. Enkelit lauloivat: "kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"
Mutta tämä joulu näytti pikemmin siltä, kuin perkeleen sotajoukot olisivat vetäinneet esille Finmarkenin tundralle helvetin tulta virittelemään.
Suru sydämmessä oli Andreas Thorsen lukenut jouluevankeliuminsa ja käynyt levolle. Tuo nykyinen hiljaisuus ei ennustanut mitään hyvää; se oli ainoastaan myrskyn edelläkävijä.
Kun tuo vanha mies, miten aina tavallista, oli uskonut vaimonsa, poikansa, itsensä ja kaikki ihmiset Herran Jesuksen huostaan, nukahti hän; mutta hänen maatessansa leveni huuto kulovalkean lailla Kautokeinossa, että nyt oli helluntaijuhla toistamiseen tapahtuva maan päällä.
Lappalais-maamajat olivat tyhjinä. Lamik Rikkutin johtamina olivat samilaiset samonneet tunturille ja siellä näkivät he kaikki tuliset kielet alas tulevan taivaasta ja palavan heidän kunkin päänsä päällä. "Herran valitut" lankesivat hurmautuneina polvillensa lumeen.
Kello oli kaks, kun Thorsen heräsi kovast' ovelle kolkuttamisesta.
"Nouse ylös, kanttori!" huudahti ääni. "Onko sull' öljyä lampussas?
Herra on läsnä!"
Thorsen kapsahti ylös sängystään, viskas vaatteet yllensä, sytytti kynttilän ja avas oven. Lamik Rikkut ja useita lappalaisia seisoi suksillansa oven edessä.
Nämä olivat repineet myssyt päästänsä ja taivahan tähdet valaisivat heidän ylön kiihtyneitä kasvojansa.
"Tule ulos!" äännähti Rikkut. "Minä olen herättänyt sinut synninunestas puhumaan sielulles. Poikas tähden, jok' on sielunheimolaiseni, tahdon vapahtaa sinut. Tuomion basuuna soi, Herra on ovessa ja kolkuttaa. Pueta itses Kristuksen vanhurskauden pukuun, ennenkun se sinulle myöhäist' on."
Juuri tänä hetkenä kuului sydäntä särkevä valitushuuto. Mustine, alas olkapäille liehuvine hiuksinensa ja hömmämekko edest' ylös vedettynä syöksi Seimke joukkoon.
Seimke tunsi taas oitis miehensä, hän laskihe kohta miestänsä polvista halailemaan.
"Lamik!" äänsi hän, "tule takaisin kotihis!" Lappalainen potkasi pois vaimonsa hurmatussa hehkussansa.
"Kristus sanoo: 'Eriä minusta saatana!'" tiuskas hän. "Ja Hänen sanansa voimalla olen minä oikeutettu nimittämään sinua saatanaksi."
Thorsen otti Seimkeä kätehen ja työnnälsi häntä syrjähän.
"Mene pois täältä," sanoi hän vakaisella arvollisuudella, "mene pois täältä, lapsi! Viini on teidät juovuttanut. Menkäät pois ja maatkaat itsenne selviksi Jumalan nimessä. Sinua, Lamik Rikkut, kiitän hyvästä tahdostas."
"Kiitä isääs perkelettä;" huusivat lappalaiset pois rientäessään. "Jumalan lapset eivät taida vastaanottaa kirotun kiitollisuutta. Me pyyhkiämme tomun jaloistamme."
Thorsen kumartui Seimkehen, joka epätoivoisena lepäsi kyyristyneenä lumessa.
"Mene kotiin, Seimke," sanoi hän lempeästi, "mene kotiin ja odota miestäs Jesuksen nimessä."
Seimke nous ylös, ja nähtyänsä rakkahat silmät, jotka hänehen katsoivat, kääntyi hän tottelevaisesti ja meni kotiin.
"Herra Jumala, Isä! — Katso laupeudessas meihin ja ole meille kaikille armollinen," rukoili ukko Thorsen, kun hän jälleen sulki oven ja meni levolle.
Ja samalla kun lappalaisten "helluntaikaste" täytti jouluyön hoiluulla ja kirkunalla, istui Seimke maamajassaan tuikkivan tulosen ääressä ja odotti miestänsä Jesuksen nimessä. Pienten jouluenkelien liekissä tanssiessa, nukkui pienokainen, vastasyntynyt Vaidi lämpöiseksi sisustetussa komsissaan.
Kuitenkin tuskin oli Lamik Rikkut sekoittanut itsensä tuohon uskonnolliseen liikkeesen, ennenkun hän valistuksensa ja lahjainsa tähden tuli sen johtajaksi. Mutta samalla kertaa kun hänen ruumiillinen persoonansa vankistui, tuli hänen hengellinen luontonsa siihen suostumaan ja puhalsi hänehen raivoisan, pöyhkeän sielun.
Lamik Rikkutin herätys on samalla jonkunlainen runollisuus, jonka innostuksen hän itse luonnollisesti uskoi olevan Pyhältä Hengeltä.
Nyt Jumalan lasten ei pitänyt tarvita ei kastetta, ei sakramentteja eikä P. Raamattua; sillä "liikettensä" ja "havahdustensa" avulla saivat he suorahan Jumalan vieraisille luoksensa ja näin tulivat he saatetuiks ilmestyksest' ilmestykseen.
"Henki! henki!" tuli siksi päästösanaksi, joka kajahteli tunturista tunturiin.
Nöyryys ja itsenkieltäminen olivat "olleita ja menneitä" asioita. Itsepintaisuus, uhmeus, omahyöty, viha ja lihalliset huvitukset seurasivat ylpeydenperkeleen askelissa, ja kunnianhimon kuume heräsi lappalaisten veressä. Hirmuinen kilpajuoksu ja taistelu siitä, ken on suurin Jumalan valtakunnassa, alkoi taudinoireena levittäidä ylt' yli koko Kautokeinon.
Kun lappalaiset olivat vuossatoja olleet Jumalan Sanan saannista suljetut, niin muuttuivat he nyt sen saatuansa lapsiksi, jotka tulen kanssa leikittelivät. Nuo uudet kirjat olivat nyt vielä heille liiaksi väkevää ravintoa; he eivät voineet sitä sulattaa.
Vaikka Lamik Rikkut selitti P. Raamatun olevan ylikuohuva lähde, kiskoi hän kuitenkin omituisen terävätaitoisesti yhden Raamatun paikan eli lauseen toisensa jälkeen oikeasta yhteydestänsä ja sommitteli sitten tästä omavaltaisesti rikki revitystä sanasta järjestelmän eli systeemin, jonka järjestys ja ajatusopillinen eli loogillinen johdonmukaisuus eli konseqvenssi ilmoitti filosoofisesti ja matemaattisesti tahountunutta aivoa.
Turhaan koki Andreas Thorsen salvata sitä virtaa, joka niin pian oli puhkaissut penkereensä, nyt tulvehti ja huuhteli kaikkia. Lumiaavikon kuolonhiljainen autioisuus vaatii lappalaisen korvan kuuntelemaan jotakin ja kun useimmiten nuo luonnonäänet vaikkenevat, luopi hän itse itsestänsä nuo salauksekkaat ja yliluonnolliset.
Ja — kun kerran lappalaisen kuvitusvoima tulee kiihoitetuksi ja säikäytetyksi, saattaa hän fanttisierailla itsensä kuolijaksi. Thorsenin petollinen aavistus oli toteuntunut. Fanttasiia oli pistäinnyt heräysliikkeesen ja alkoi toimitella pimeyden töitä.
Seimke ja hänen isänsä, Jakob Tudekas, olivat ainoat, joit' ei raivo ollut käsittänyt; he uskollisesti liittäyivät kanttoriin.
Thorsenin lohduttamana ja kehoittamana oli Seimke nyt tyyntynyt ja odotteli, lohdutuksekkaana lapsellisessa uskossaan sitä hetkeä, jolloinka Lamik väsyis ja itsestänsä tulis kotiinsa takaisin.
Ja niin olivat nuo pyöreät lappalaismaamajat siellä vieretysten, samalla kun leimuava rompsi roihuutti punertavaa paistettansa ulos talvi yöhön. Lappalaiset pitävät paljo pyöreästä muodosta; aurinko on pyöreä ja lappalaiset rakastavat aurinkoa.
"Sä arvelet niinmuodoin, ett'ei täällä tule mitään sielun ravintoa."
"En, sit' en tarkoita."
"Mitä tarkoitat sitten, rakas lukkari?"
"No sitä, ell'ette, jonkun vanhan ystävän kanssa tahdo tulla yhdessä rukoilemaan, niin voittehan sen sitten jättää."
"Mutta sittenhän ei täällä mitään sielun ravintoa tule."
"Kyllä, kyllä, sitä tok' tulee."
"No, mutt' annatteko sitä silloinkin, kun ei ketään saavu sitä saamaan?"
"Onpa kuitenkin yksi sanonut tahtovansa tulla."
"Ja tämän ainoan tähden aiot sinä todellakin pitää kokonaisen sielujen ravitsemissaarnan.
"Aivan, niin aion minä."
Lappalaiset pärähtivät hillimättömään nauruun.
"Kuka on sitte tämä ainoa, lukkari?"
Andreas Thorsen nous ylös.
"Ibmel — Jumala," sanoi hän juhlallisesti.
Pelästyneinä kunnioituksesta paljastivat lappalaiset päänsä ja tekivät äänettömän kumarruksen.
Silmänräpäyksen hiljaisuuden käytti Thorsen hyväksensä ja alkoi rukouksen, mutta tuskin oli hän lopettanut, ennenkun hiljaisuus jo katosi, ja ääni kuului keskeltä seurakuntaa.
"Uskotko, lukkari, puhuvas hengessä sen, mitä nyt puhut meille ihmisille?"
"Uskon," vastasi Thorsen, antamatta itseänsä häiritä, "minä uskon sen, sentähden ett'en koskaan puhu mitään, muuta kuin mitä pyhä Raamattu selvillä sanoilla on lausunut."
"Se on valhetta," huusivat lappalaiset, "sillä jos hengest' olisit, miten me hengest' olemme, niin et sinä, joka sanot opettaja olevas, antais kenenkään pitää rauhaa eikä eloa, joll'ei hän hengest' olis, miten sinä ja me."
Hän tuskin oli puheensa lopettanut, kun eräs vanha vaivanen vaimo leukkaleukoinensa, paljain päin ja harmaat hiukset vanutteisina riippuen alas hartioille, syöksi sisään.
"Samilaiset! Samilaiset!" ulvahti Saara Hurri hiuksiansa sipaisten, "Kristus on ilmestynyt minulle. Seisoen loistavalla pilvellä uskoi Hän minulle tuomarivallan, ja Pietarin avaimet. Minä tulen herättämään kuolleet profeetat. Ja Herra sanoi: 'Johdata tänne minun viholliseni, jotk' eivät tahdo, että minä hallitsen heitä, ja tapa heidät minun silmäini edessä!'"
"Rakkahimpani," sanoi Thorsen, "älkäät uskoko jokaista henkeä, mutta koetelkaatte henget, ovatko ne Jumalasta! Sillä monta väärää profeettaa on maailmaan tullut."
Saara Hurri navahutti nyrkkinsä pöytään ja viskasi Raamatun laattialle.
"Lukkari!" äyhkäs hän. "Minä kiroan sinut, sinä olet Jumalan vihollinen!"
"Tuo vaimo on profeetta!" riehuvina huusivat lappalaiset, "kuulkaa, kuulkaa, mitä hän vielä sanoo!"
"Kahlehtikaatte hänet!" sanoi Saara Hurri ja osoitti Thorsenia.
"Sitokaa hänet ja tappakaa hänet; sillä hän julistaa väärää oppia!"
Ja nuo lempeämieliset lappalaiset tulivat julmiks uskonvimmassaan, ja tämä heidän julmuutensa käänsiin hillitsemättömimmällä raivolla kanttoria vastaan, jota he aikoinansa kaikk' olivat rakastaneet.
"Sinä olet vaakalla punnittu ja köykäiseksi havaittu!" hälisivät he, ja — yhtenä miehenä kääntyivät he häntä vastaan ja mielivät törmätä hänen päällensä.
Kyynel silmin katseli Thorsen heitä ja virkkoi: "Isä, anna heille anteeks, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät."
Ja tuo hillimätön lauma kääntyi takaisin, ei kukaan uskaltanut laskea kättänsä hänen päällensä.
Tuo vanha mies seisoi nyt koskemattomaksi julistettuna joukossa, ikäänkuin hänt' olis näkyväin enkelien sotajoukko piirittänyt.
Kaikki kävivät ulos toinen toisensa jäljestä, ja kun huone oli tyhjänä, lähti Thorsen pois ja sulki etuhuoneen ovea.
Tämäkin oli juhlallisuutta; sillä tuskin olivat lappalaiset ulos pakkaseen päässeet, ennenkun joku selittämätön voima, joka heit' oli ohjissa pitänyt, oli murtunut.
Uhkauksia ja juuri kuin kesyttömäin eläinten ulvontaa kuului huoneen ympäri ja he hyökäilivät vasten ovea. Mutta vahva rautakanki kesti heidän hyökkäyksensä.
Thorsen sammutti valkean.
"Jumalan nimessä!" sanoi hän sitä pöydälle laskiessaan.
Kirousten sade lankesi vielä hänen päällensä näiden hurjain ihmisten suusta, huolimatta siitä, että Thorsen oli heit' opettanut, auttanut ja lohduttanut.
"Tämä on liiallista, Herra," sanoi hän, "tämä on liiallista!"
Sammuttaissansa kynttilää, tuntui Thorsenista ikäänkuin kylmää vett' olis hänen suonihinsa suihkutettu.
Lappalaiset viskasivat vieläkin yhden kiven ovehen, vaan sitten vetäysivät pois.
Ulisten ja räyhäten yön pimeydessä lappelivat suksillansa peurakylästä peurakylään, karkasivat maamajoihin, vetivät lapset ja vaimot ulos lumeen ja ruoskivat heitä siksi, kunnes he uskoivat heidän Jumalaansa.
Thorsen, joka hetkisen tämän jälkeen oli mennyt ulos, seisoi hiljaa huoneensa edustalla ja murhemielin kauhulla kuunteli hirmuisia huutoja, jotk' yön läpi vihloutuivat.
"Isä Thorsen," kuului ääni hänen sivullaan.
Hän käännähti ja näki nuoren lappalaispojan, jonka kauniit kasvot kääntyivät hänehen päin. Nuo ovat hurskaan näköiset ja iloa sädehtivät, kuni enkelin kasvot.
"Isä Thorsen" sanoi hän, "isäntäni on minut lähettänyt asialle Jakob Tudekkaan luo, mutt' uhkaten kovan kovalla selkäsaunall' on minua kieltänyt sinun luokses poikkeamasta ja puhumasta sinun kanssas. Mutta mun täytyy, isä Thorsen, mun täytyy sinun luokses tulla."
"No, minkätähden, Aiken Judnir?" kysyi kanttori.
"Niin, isä Thorsen. Isäntäni, Alits Virtotak, on tuot' uutt' uskoa, ja hän on piessyt ja rääkännyt minua, — nähkääs näit' arpia ruumiillani," hän paljasti rintansa, "niin, hän on houkutellut minua ja luvannut rahoja minulle, jos minä luopuisin vanhasta ja rupeaisin uuteen uskoon. Mutta minä tahdon pysyä vanhass' uskossani, isä Thorsen, ja sano nyt jotakin hyvää minulle Jesuksen nimessä. Minä tarvitsen lohdutusta."
Tuon vanhan miehen sydän avartui, ja hän tunsi Herran armahtavaisuuden ja uskollisuuden, Herran rakkauden, jok' ei unhoita omiansa.
Ja yön hiljaisuudessa, kun "saatana kävi laaksoiss' ympäri niinkuin kiljuva jalopeura etsien, kenen hän sais niellä," istui vanhus ja tuo nuori poika puhellen Jesuksesta ja Hänen autuaast' armostansa, ja kiitollisuuden kyyneleet kastelivat heidän kasvojansa. Ja molemmat he tiesivät, että heidän Herransa oli heidän keskellänsä; sill' olivathan he kokountuneet Hänen nimessään.
"Tahdotko nyt salata, ett' olet minun luonani ollut?" kysyi kanttori, kun lappalaispoika nous ylös pois lähteäksensä.
"En!" vakuutti hän riemuten. "En tahdo salata mitään, en vaiketa mistään, vaan kärsiä kaikki, kaikki, ja tahdon vastaan ottaa selkäsaunani!"
"Mene Jumalan kanssa," sanoi Thorsen; laulellen ja hypellen, kuni lapsi, kävi Aiken marttyyriuttansa kohden.
Hän ties, että Alits Virtotak oli tuossa raivoavassa joukkiossa, mutta miss' oli tämä? Hän kuuli sen kaikkialla, mutt' ei nähnyt ketäkään. Ei edes yht' ainoata ihmisen kuvainta langennut lumelle.
"Ehk' ovat tuoll' ylähällä kirkossa?" ajatteli Aiken Judnir.
Aika vauhtia hiihtoa hivelti hän, mutt' ehdittyänsä kukkulan kupehelle, seisahti hän ja eräs outo värähdys kävi hänen olemuksensa läpi.
Kirkkokunnas kiehui ihmisiä mustanaan. Kuni kääpiöitä kumpusi lappalaisia ylös maasta; kivi, kivi ja taas kivi viukui ilmassa ja kieppuen lensi kirkon akkunoita kohden. Oli yleinen kivitäntä.
Hengästyneenä viuhtoi Aiken vastamäkeä ylös ja syöstyi joukkoon.
"Malttakaas, malttakaas!" kiljahti hän nostaen kätensä pystyyn. "Te ette saa kivittää Herran huonetta!"
Mutt' Alits Virtotak juoks esille ylös nostettu suksisauva kädessään ja tarttui pojan käspuoleen.
"Miss' olet ollut?" ärjyi hän.
"Kanttorin kotona," vastas Aiken Judnir. "Minun kaikin mokomin täytyi saada Jumalan lohdutusta uudenvuoden päiväksi."
"Hänehen on mennyt perkele," ärjyivät lappalaiset, "tuo paholainen on hänest' ulos suomittava."
"Suokaa minulle anteeks, isäntäni," rukoili Aiken, "mutt' enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."
Nämä sanat olivat nyt merkkinä siihen myrähän, joka nyt vallan sai.
Päski riistettiin häneltä, selkä paljastettiin ja hänet sidottiin hihnoilla koivuhun kiinni.
"Herra Jesus! auta minua niinkuin sinä autoit pyhää Stefanusta!" rukoili Aiken.
Suomitseminen alkoi. Lyönti seuras lyöntiä ja veri virtas valkealle lumelle punaten sen.
"Auta, auta minua, Herra Jesus!" rukoili Aiken Judnir, "anna minun saada Sinun tähtes kuolla."
Viimein vilpeni raivo.
Vihdoin väsyivät nuo ylös nostetut kädet ja vaipuivat alas!
Aiken päästettiin puust' irti, viskattiin kirkon oven edustalle, ja enemmän verta janoavat lappalaiset kiiruhtivat pois paikalta.
Hiljaisuus alkoi kirkkokynnähällä. Uudenvuoden yö sädehtien katseli kirkkaasti alas maahan.
Tuolla, tuolla lepäs hän kirkon oven edustalla, verehtivänä, puol'alastonna, voimatta liikuttaa yht' ainoata jäsentänsä.
Aiken koki vetää itseänsä pois paikaltaan, saadakseen päskinsä käsihinsä, mutt' oli mahdotonta. Ei mikään huuto voinut vapauttaa häntä; sill' ei ketäkään ihmislast' ollut kuuluvissa, ja vaikkapa joku olis ollutkin, niin hän ei jaksanut huutaa.
Nyt ties Aiken, että hänen oli kuolijaksi paleltuminen. Mutta hän makas Jumalan huoneen oven edustalla kasvot käännetyt ylöspäin, ja uudenvuoden tähtöset valaisivat hänt' alas.
Ristihin liitetyin käsin ja tyynt' onnellisuutta puhuvin katsehin makas tuo nuori lappalainen odottaen kuolemaansa.
"Herra, tule pian ja kanna minut kotihin!"
Sädekiilto kimalteli lumella ja levittäytyi Kautokeinon laaksoon. Se loisteli taivaast' alas maahan ja maast' ylös taivaasen ja tässä sädekiillossa nyökäytteli enkelinpää alas hänelle. He lepäsivät kaikki.
"Kiitos, Herra Jesus, kiitos!" huo'ahteli Aiken.
Silloin heleä veisu kajahti kirkossa. Veisun hurskaat säveleet soivat kauas uudenvuoden yöhön, ja Aiken ties, että nämä olivat Jumalan enkeleitä, jotka lauloivat:
"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto."
Kun kuu kohos yli tunturien, oli Herra Jesus Aiken Judnirin kantanut kotihin.
Hän makas kuolleena kirkon oven edessä, autuaallinen hymy huulilla, kasvoilla ja hän vietti uudenvuoden juhlaa taivaassa.
Uudenvuoden päivän aamuna löydettiin hänen ruumiinsa lumesta. Thorsen katsoi välttämättömäksi, että vakaviin hillitsemis-ohjeihin oli tartuttava, joll'ei kapinaa tahdottu päästää semmoiseen leveyteen, jota hän tuskin uskals ajatellakaan. Sentähden läks hän pois ja meni nimismiehen luo.
"Meidän täytyy heti paikalla lähettää pikasanansaattaja voudille, jotta hän lähettäis poliispalvelijoita," sanoi hän.
"Kenenkä lähetämme?" kysyi vallesmanni. "Täällä Kautokeinoss ei löydy yhden yhtä lappalaista, johon uskaltaisimme luottaa. Jakob Tudekas on liiaks vanha."
"Sitten täytyy sun itses matkustaa," tuumas Thorsen. "Lähde nyt aivan paikalla, täss' ei auta minuuttikaan siekailla, ja ota mukahas varaporo."
Vallesmannin lähdettyä kasvoivat kuitenkin levottomuudet hetki hetkeltä.
"Mit' on minun tekeminen, pitääkseni heit' ohjissa?" mietti kanttori. "On uudenvuodenpäivä. Menenkö avaamaan kirkon, sytytänkö kynttilät ja pidänkö rukoukset kuorin ovella? Mahtaneehan tuo tok' olla minulle luvallista hätätilassa, pelastaakseni ihmishenkiä."
Kohta tämän päätöksen tehtyäänsä meni hän Jakob Tudekkaan maamajalle.
"Tule mukahani, Jakob," sanoi hän, "menemme kirkkoon ja sytytämme kynttilät. Sinä soitat kelloja."
Sanaakaan sanomatta nous samilainen ylös ja seuras häntä.
Kirkko avattiin, kynttilät sytytettiin ja kirkonkellojen hurskaasti kutsuva ääni kajahteli ylt'ympäri Kautokeinon.
Lappalaiset seisoivat ja kuuntelivat.
Mit' on tuo? Eihän siellä tähän vuoden aikaan koskoinkaan ole jumalanpalvelusta pidetty?
Mutta kirkonkellot kaikuivat yhä vaan, ja kynttilät loistelivat ulos akkunoista.
"Tämä täytyy olla jotain ihmettä," ajattelivat lappalaiset ja virtasivat tuot' imehtimään. Jok' ainoalta haaralta heitä riens ja tunkeutuivat kirkkoon.
Andreas Thorsen seisoi kuorissa, ja jonkun sekunnin näki hän ikäänkuin vilahdukselta Lamik Rikkutin haahmon, joka hiipi kirkon ovesta sisähän.
Kirkko tuli tungoksen täyteen, ja lappalaisten uteliaat kasvot olivat käännetyt ylös kanttoriin päin.
"Jumalan nimessä!" ajatteli Thorsen, samalla kun hän alkoi lukea alkurukousta.
Mutta samalla kajahti korkea, voimakas ääni kautta kirkon:
"Kirottu ole sinä, Andreas Thorsen!"
Kanttori käännähti ja näki Lamik Rikkutin, joka seisoi tuoll' ylähällä saarnastuolissa ja tähysteli Thorsenia tuonne kuorihin alas vihaa puhkuvin kasvoin.
"Astuos alas, Lamik Rikkut," lausui Thorsen tyynesti, käännähtäen taas seurakuntaan päin, alkaen rukoilla:
"Isä meidän, jok' olet taivaissa — — —."
"Sinä, Andreas Thorsen, valhettelet!" lausui Lamik Rikkut kiitäen saarnastuolist' alas kuorin etehen. "Sun on sanominen: 'isä meidän, jok' olet helvetissä!' sill' isäs on perkele. Liittykäätte minuhun, samilaiset! Semmoist' opettajaa emme kärsiä saa. Helvettiin hänet alas, siell' on itku ja hammasten kiristys!"
Tuo lappalainenpa oli melkeen kunnioitusta vaikuttavan kaunis, siellä sädehtivin silmin seisoessaan, avopäin ja sanain yhtenä virtana juostessa hänen huuliltaan loimuavassa loistopuheliaisuudessa.
"Minä olen lihatta ylösnoussut!" ylpeili hän. "Hengen voimast' olen
totinen Jumala, ja ihmisellisen luontoni voimast' olen totinen ihminen.
Langetkaatte, samilaiset, polvillenne ja rukoilkaatte! Minä olen
Kristus!"
Tämä tuntui kuitenkin ylön rohkealta sille lappalaisparvelle, joka samana päivän' oli Karasjoelta saapunut, ja jot' ei vielä villitys ollut käsittänyt. Nämä astuivat esille ja ottivat Lamik Rikkutin kiinni.
Rikkut teki riivattua vastarintaa, hän heittelihe oikeaan ja vasempaan, ja kun hänen "uskonveljensä" kiiruhtivat hänen avukseen, murtausi hän joukon läpi ja syöksihe ulos.
Kirkossa nousi nyt hirmuinen kahakka Karasjoen ja Kautokeinon lappalaisten kesken. Verta virtas siunatulle permannolle, vannomiset ja kiroukset tunkeutuivat ylös alttarille asti.
Thorsen, joka tunsi lappalaisten jok' ainoan uuden vaikutteen vastaanottavaisuuden, huomas oitis, ett' ainoa pelastuskeino oli pika pimeys.
"Sammuta kynttilät, Tudekas," sanoi hän. Mutta Jakob Tudekas remalla silmin seisoi liikkumatonna tutkien tuimasti taistelevaa joukkiota. Saastutus oli hänehenkin alkanut tarttua, ja kun pieni lappalaistyttö, noin yhdentoista vuoden ikäinen yht'äkkiä juoks esille vaimojen joukosta ylös alttarille ja viukuvall' äänellä huuteli: "veren! veren! veren! veren, joka ristillä vuoti, anna vuotaa kiroukseksi!" syöksyi Tudekas esille, laskihe polvilleen ja riemuitsi:
"Herra on totisesti kansaansa etsinyt! Herra, sinä olet tämän kätkenyt viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen yksinkertaisille ja halvoille!"
"Varo itseäs, Tudekas!" varoitteli Thorsen. "Seuraa kanssani kotiin."
Turhaan! Varoitukset ja kehoitukset sattuivat kuuroihin korvihin.
"Kun ihmiset vaitiutuvat, niin kivet puhuvat," huusi Jakob Tudekas.
Silloin sammutti Thorsen kynttilät ja pilkko pimeäksi muuttui kirkko.
Yht'äkkiä syntyi nyt kuolon hiljaisuus. Ei kuulunut hiiren hievahdusta, ainoastaan lappalaisten ähkyvä hengintä.
Kymmenen minuutin kuluttua seisoi Thorsen ypö yksinänsä jäljellä tuossa pimeydessä.
Lamik Rikkut oli sill' aikaa kiitänyt kirkost' alas omalle maamajallensa.
Seimke istui poron taljalla valkean ääressä, puol'alaston lapsi polvillaan, silloin syöksyi hänen miehensä sisään.
"Nuo syntiset koirat vainoavat minua!" virkkoi hän. "Annas minulle vähäsen lihaa ja leipää, minun täytyy kivuta ylös tuntureille!"
Seimke laski pikku Vaidin taljalle ja vavisten täytti hänen pyyntönsä, samall' otti Lamik eväspussin ja kiinnitti sukset jalkoihinsa.
"Jää lapses luo, Lamik," sanoi Seimke ja rukoillen tarttui hänen käteensä.
Rikkut kiskas kiivaasti kätensä ja lausuen: "Jok' auraan laskee kätensä, älköön katsoko taaksensa, muutoin muuttuu hän suolapatsaaksi, miten Lothin vaimo!" kiiruhti hän pois vaan.
"Herra Jumala, Isä!" sanoi Seimke ottaessaan lapsen sylihinsä ja itkien kokoon kääriytyi valkean ääreen. "Minun sydämeni on hento, voimaton niinkuin siivetön lituraukka. Tule, tule Sinä ja ota se käsihis!"
Muutamia hetkiä sen jälkeen, kun Thorsen oli kotihinsa palannut, tuli
Seimke syöksähtäen hänen luoksensa lapsi seljässä.
"Tule ylös, rakas kanttori, tule ylös!" huusi hän, kyyneleet virtasivat hänen kasvoiltaan. "Minun isänikin on saanut saastutuksen, tule ja vapahda hänet!"
Thorsen seuras kohta häntä tämän maamajaan, mutta kun hän nosti ylös porontaljan ja astui sisään, peräytyi hän ehdottomasti takaisin nähdessään nä'yn, joka hänen silmäänsä kohtasi.
Jakob Tudekas puol'alastonna istui maalaattian keskellä ja vaikersi niissä nuorissa, joilla hän sidottu oli. Vaahti kumpusi hänen suustaan, ja hän oli Raamatussa mainittujen hortotilaan joutuneiden kaltainen. Paljainpäin seisoivat lappalaiset hänen ympärillään ja katselivat häntä pyhällä kunnioittamisella.
"Me täydyimme sitoa hänet," virkkoi joku heistä. "Henki tulvas hänehen suuressa mitassa, ett'ei hänen ruumiinsa voinut kestää sitä."[11]
Thorsen silmäili häntä.
"Kuink' on nyt laitas?" kysyi hän.
"Minunko? jok' olin, olen ja olen oleva!" tutkas Tudekas. "Taivuta polves!" ärjähti tyttärelleen.
"Kyllä, minun on se tehtävä," vastasi hän ja lankes polvilleen hänen eteensä.
Tudekas nosti ylös sidotut kätensä.
"Tuo ei ole kylliks. Sinun tulee rukoilla minua, niinkuin — — —."
"Malttakaas, malttakaas!" sanoi Thorsen, "ei kuitenkaan missään tapauksessa Jakob Tudekasta! Nouse ylös Seimke!" jatkoi hän, "sinun tulee rukoilla Herraa, sinun Jumalaas ja hänt' ainoata palvella!"
Kun Seimke verkalleen nous ylös, loi Tudekas silmäyksen Thorseniin, täynnä vihaa, mutta myöskin pelkoa.
"Saatana ottakoon sinut!" huusi hän.
"Sinä et saa nuhdella," sanoi lukkari.
"Kyllä, Belialin poika! Kun nuhtelemisen voima tulee ylitseni, niin nuhtelen minä."
"Hänellä on oikeus nuhdella sinua," huusivat lappalaiset. "Jakob
Tudekas on hengissään, aavehissaan."
"Se henki, joka puhuu teidän suustanne, todistaa parhaiten, minkä hengen lapsia olette," vastasi Thorsen. "Samilaiset, te olette näyttäneet minulle teidän Rievdadus-merkkinne."
Pohjoisnapaseutujen pieni Pariisi. — Näin monen monia vuosia sitten kutsuttiin, kunnioitettiin Ultima Thulen pääkaupunkia, sen vaurastuneen seuraelämän loiston, säädyllisyyden ja hienouden vuoksi, sen taideaistin ja ihmetyttävän musiikkitaide "yksityiskokoelman" ja erityisten etevien draamallisten kykyjen perusteella — ylisummaan lahjakasten ihmisten tähden.
Kavaljieri, joka vaan menestyksekkäästi ja suosiota saaden Tromsöön seurapiireiss' esiytyi, saattoi empimättä esiytyä mimmoisess' ulkomaankin salongissa hyvänsä; olihan hänen tapansa kyllin silitetty ja polierattu.
Tuon omituisuuden sille osaks antoi sen virkeä meriliike, sen alituinen kanssakäynti muun ulkomaailman kanssa, ja osaks myöskin se seikka, ett' useat sen nuorisosta saivat kasvatuksensa ulkomaisissa kasvatus- ja opetuslaitoksissa.
Että Tromsöön seuraelämä muodostui noin kauniisti ja niin rikkaasti, oli kuitenkin samall' eräs välttämättömyys. Luonto suurinn' osana vuodess' ei tarjoa mitään; tromsööläiset olivat eroitetut ja viitatut omihin itsihinsä.
Samall' aikaa kun tuo edellämainittu, verinen draama varttui Kautokeinossa, jatkui pariisilaiselämä vähäisvauhtisella väsymättömyydellä ja lakkaamattomilla konserteilla ja dilettantti- eli taiteensuosija-näytelmillä, illallisilla ja tanssiiaisilla, vaikka paksu pimeys peitti pohjoisnapakaupungin niin sakeasti, että jopa puol'-päivän aikanakin poltettiin kynttilöitä.
Mikä kirjava panoraama oli näillä kaduilla nähtävänä: luminietosten peitossa ja himmeästi valaistut katselijan silmälle!
Kalleilla suden- ja karhun nahkoilla varustetut ja kudotuilla verkkopeitteillä koristetut venäläiset re'et ryömivät pitkin katuja. Mikä kulkusten kulina, mitkä näpeät piiskan viukehet! Mikä nauru, kiljunta ja kiroileminen norjaksi, lapiksi, suomeksi ja venäjäksi!
Lotjia vilisi salmessa ja merimiehiä rantasilloilla. Mustaparrat, vakahat venäläiset kauppamiehet kävelivät ympäri, taskut täynnä ryssän pähkinöitä. Venäläiset ovat sävyisiä, hyvä luontoisia. He ovat lapsrakkaita ja kernaasti tahtovat houkutella iloisen hymyilyn kaikille laps-kasvoille, jotka he vaan kohtaavat, ja etenkin ryssän pähkinäin avulla.
Mustilaistavoin olivat merilappalaisten joukkiot asettainneet kullekin kadulle ja jokaiselle rantasillalle, jo etäämmältä tunsi heidät peuranvuotainsa hajusta.
He nauraa hohottelivat ja purpattain pakinoivat, kingotuita kuivia kalojansa kastoivat hylkeen-rasvaan ja kiittivät Jumalaa "hyvälle maistuvasta" ateriasta.
Mikä harvinainen, kirjava olelma! Ylöllinen hienonnus ja sivistämätön paimenelämä, raukea väsymys ja tajuamaton naiviteetti (viattomuus).
Jatkaos vaan olelmaas, sä omituinen pohjoisnavan elämä! Sinä vaahtoava ja raitis, Tromsöön, jäämeren aalloill' uiskennellessa ja pohjoisnapakaupungin tuhansien kotojen kynttilöistä valon paksuun pimeyteen paistaessa.
Kuun hopea hohtehen valaisemana lepäs Ultima Thulen pääkaupunki selittämättömänä, puoliks aavehen kaltaisena Fata Morgaanana (heiastusten maana), jonka peljätään katoavan, jos sitä vaan lähestyy, samalla kun taivaan tahtisoihdut piirustelivat ihmeteltäviä riimukirjaimia sen pään päälle.
Tähdenlennot seurasivat tiheään toisiansa ja laskivat alas pohjoisnavan mereen.
Seisahdu, sa kimeltävä sade, sä sekoitat nä'ön ja ajatuksen!
Revontulet leimahtelivat läp' avaruuden. Ne loistivat, ne säkenöitsivät, ne vihelsivät sähkön viemaavassa viehkurissa. Täm' oli alkehishenkien hillimätön linnustus.
Tromsö liemusi täydess' ilotulituksessa ja sädehtien loisti satuisehen yöhön.
Kaikk' oli kuitenkin vielä tyyntä, eikä Kautokeinostakaan ollut vielä mitään onnettomuus-sanomaa näille maille tunturien ylitse ehtinyt.
Mutta Tromsöön ilokkaassa seuraelamäss' alkoi pian hiljainen aallehtiminen loiskaa. Tuo uskonnollinen herätys rupesi vähitellen orastamaan hiippakaupungissakin, mutta tämä tapahtui kaikessa tyyneydessä, hiljaisuudessa. Ei tämä viel' ollut päässyt niihin piireihin, joiss' André asuskeli. Kuitenkin oli hän sattumoilta saanut haahmeita tästä "mystillisest' ilmiöstä", kun hän väliin iltasilla katuja vaelteli, kuuli hän virren veisuun yhdestä ja toisesta huoneesta, joissa kristillisiä hartauden harjoituksia pidettiin.
Silloin André usein seisoi hiljaa, kuunteli ja katseli ylös akkunoihin, joist' alas laskettujen kardiinien takaa valkeat loistivat.
Nämä satunnaiset haahmeet olivat kuitenkin kylliks antamaan hänen helposti liikutuksiin joutuvalle fanttasiiallensa määrättömän vaikutteen jostakin salauksekkaasta siin' ilmassa, jota hän hengitti, kuohuvista, salatuista voimista, joit' ei hän vallita voinut.
Tuota pitkitettyä taistelua Andrén ja hänen nuoren rouvansa välill' yllytti vielä hermoja kiihoittava unettomuus, jok' useinkin on synkeiden aikojen armoton, laupeudeton seurakumppani. Molemmat olivat he nuoret, elinvoimaiset ja — — väkevät, ei kumpikaan tahtonut vaatimuksissaan mukautua, eikä kumpikaan tahtonut alentautua. Kiihkeä, mielistynyt rakkaus, jonka he molemmin puolin tunsivat toisihinsa, antoi taistelulle vauhtia, joka saattoi sen kukkupääksi.
Samoin kuin André viistoista vuotta sitten Kautokeinossa kietousi tuohon nuoreen tyttöön yleispalvelijan okkeluudella valloittaakseen hänet vihdoin, sen tähden taisteli hän nyt kuni Pygmalion, että hänen Galatheansa sais sen hehkun ja miellynnän, jota hän vaati.
Pygmalion tahtoi tulla Galathean jumalaksi.
Olga ikävöitsi Andrén isää äärettömästi.
Tämä lopulta kävi niin rasittavaksi, ett'ei sit' enää kärsiä voinut, sillä hänell' oli tunne siitä, että jos hän vaan pääsis tuolle vanhalle miehelle purkamaan ja keventämään epäilevää sydäntänsä, niin kaikk' on parhaaks kääntyvä.
Andrén "suuri työ" oli nyt valmis, tämä romanttinen eepos, — sill' Ultima Thulen poika oli luonnollisesti täysverinen romantiikko, — joka kaikkein toivoa myöten oli laittava maailman imehtimään.
Nuori runoilija oli nyt juuri lähettänyt käsikirjoituksen kustantajalleen, kun hän ja kreivi Vasili erään' iltana promeneerailivat kaupungin kävelypaikoilla.
Edellinen heistä nautti sydämessään innostuksensa tähteitä, samalla kun jälkimmäinen sommitteli teoriiojansa prae existenssin (edelt'-olon) kauneudesta ja syvämielisyydestä.
Hänen vävynsä vastaili hajamielisesti ja ykstavuisilla sanoilla. André oli "anderswo engagirt (toisaalle tilattu)" eikä voinut luovuttaa ajatuksiansa siit' äitinsä kuvasta, minkä hän runoelmassaan oli esihin loihtinut.
Vihdoin täytti tämä kuva koko hänen sielunsa hivuttavall' ikävällä, saada kerran nähdä hänet kasvoista kasvoihin.
Olishan ihme, jos tuo tapahtuis, mutta visseinä aikoina on ihmisluonto valmis toivomaan jotakin odottamatonta jopa melkein kuin jos tuo ikävöitty, kaivattu, kuvallisesti puhuen, kuolleist' ylös nousis.
Kreivi Vasili seisahti yht'äkkiä. He olivat juuri erään pahanpäiväisen ravintolan, Hanssonäs'in edessä, johonka muudan matkaileva karamattijoukkio oli avoimen juomalan eteen asettainnut.
"Voilà (kas tuossa)!" virkkoi kreivi Vasili, "Käykäämmepä hetkeksi tuonne noita kuojailijoita katsomaan. Minä nä'in eräät kasvot, joita minuutti parisen kyllä silmäillä sietää."
Kreivi avas portin, ja André konemaisesti seuras häntä, yhä edelleen ollen vaipuneena omihin ajatuksihinsa.
"Tuoppinen olutta, ruo'ankauppiatar!" virkkoi kreivi Vasili hymyillen.
André, joka juuri silloin fanttasiiassansa katseli äitiä semmoisena, mimmoiseksi hän oli hänet loppunäytöksessä kuvannut, kun tämä Valkyrianin tulisell' ihastuksella sotisoihtua liehutteli, katsoi nyt sitä naista, jok' olut tuoppisen heille toi.
Hän peräytyi, ikäänkuin käärme olis häntä puraissut. Hän heitti tuoppisen kädestään naista vasten ja syöksyi ulos, ikään kuin tuo virmahenki, joka häness' asui, ja jonka hän äidin maidoss' oli imenyt, olis seurannut hänen askeleissaan.
Nyt oli hän seissut kasvot kasvoja päin tämän perkeleen kanssa. Tuo oli hänen äitinsä! André tunsi hänet jälleen sen puoliks pois-pyyhkiyntyneen valokuvan mukaan, jot' isänsä oli hänelle näyttänyt; osoittihan tämä hänen juuri omia kasvojansa!
Ja vaikkapa koko maailma tahtois todistaa, ett'ei se ollut hän, olis ääni hänen sydämessään kuitenkin sanonut: "sinun äitis oli hän!"
Oliko tämä veren ääni?
Kiirein askelin kiiti André eteenpäin, hän yht'äkkiä rupes pelkäämään omaa luontoansa.
Kuva, jonka hän oli luonut ja esihin nostanut, oli ideaalisuuden kantakiveltä rojahtanut alas todellisuuden lokahan, jota hän jaloin tallaeli.
Pikaista pelkoa ja vastenmielisyyttä tuntien kiiruhti hän pois hotellihin, pois vaimonsa luo hengittämään raitist' ilmaa.
"Laita kapineet matkareilaan, Olga," virkki hän, "parin päivän päästä matkustamme Kautokeinoon!"
Sill' isä tuli nyt yhtämittaa maailmass' ainoaks ihmiseksi, joka hänet pelastaa voi.
André tarttui vaimonsa käteen, ja nyt seuras eräs noista naurunpuuskista, jotk' Olga jo ennalta tunsi.
Pikaisesti kiskas Olga kätensä, piti sitä silmäinsä edessä ja pakeni tuota kamoittavaa pilkkanaurua, joka seuras häntä ja ytimiin saakka jääti hänen elimensä.
"Kaikki, kaikki vaipuu minun jalkaini alla, minä pyörryn! Mik' olen minä? Olenko kainulainen? Olenko lappalainen? Olenko norjalainen? Oi, josp' olisin vaan yksi näistä, enkä vähäsen näistä kaikista! — Jumala taivaassa!" huudahti André, "jos voisin vaan päästä selville omass' itsessäni!"
Kreivi Vasili oli kuitenkin jäänyt seisomaan ja remalla silmin tähysteli tuota rihaista kainulaisvaimoa, jok' oli hänelle oluttuopin ojentanut.
Vaikka vaimo oli jo viidenkymmenen vuoden vanha, jaksoipa hän vielä vetää huomiota puoleensa. Tuhkanväriset hiukset olivat harmaiksi tulleet, mutta nuoruuden tuli loisti vielä hänen mustissa silmissään.
"Nuot kasvot minä tunnen," mutisi hän pihtisilmäimiä nenällensä laskiessaan.
"Niin," sanoi nainen, ihmeellinen tukahduttava pilkkahymy huulillaan, "nuot kasvot tunnet sinä ja — ne olet sinä häväissyt. Sinun tähtes jätin minä sen miehen, joka sinuun ja minuun verraten oli ikäänkuin Jumala. Sinun, kurjan, tähtes hylkäsin minä hänet, jonka jalkojakaan sinä et ole kelvollinen suutelemaan, — sen vanhan miehen, joka varmaankin on anteeks antanut ijäkkäälle vaimollensa."
Hänen mustat silmänsä suitsuttivat vihansalamoita, ja porttia osoittaessaan, kuvailemattomalla ylpeäll' ylenkatseella niin äänessä kuin katseessa, sanoi hän:
"Mene, minä en enää saastua tahdo sinun henkimisestäs!"
Tuot' ei kreivi Vasili antanut toista kertaa ilmoittaa itsellensä. Tämä vastaanotto oli liiaksi vastenmielistä. Kuinka taivahan nimessä tämä, jo kauan sitten unhoitettu Karasuannon vaimo, oli tänne tullut, ikäänkuin pilvistä pudoten!
Kreivi peräytyi pian ja yht'äkkiä tuns itsensä kerrassaan niin harmittavan pikkaraiseksi.
Mutt' Andreas Thorsenin vaimo jäi jäljelle seisomaan, kyynäspäällään nojaten portinpieleen, ja tähysteli tuota pois rientävää.
Hän ei ollut nähnyt poikaansa, hän oli nähnyt ainoastaan kreivi
Vasilin.
Kun hän juuri ehtoon' ennen oli tullut sinne erään kuojailijajoukkion kanssa, joka hänelle elatuksen antoi, ei hän tiennytkään Andrén olevan Tromsöössä, yhtä vähän kuin huhukaan hänen poikansa satumaisesta onnen kohtalosta koskoinkaan hänen häilyvän elämänsä ajall' oli hänen korvillensa päässyt.
Aina ei ajatellut lastansa. Hän ajatteli ainoastaan sitä miestä, jonka hän oli hyljännyt ja jok' oli niin hyvä hänelle ollut.
"Ja minä vanha vaimo olen tarvinnut seitsemän ja kakskymmentä vuotta tullakseni takaisin hänen luokseen!" ajatteli hän murheellisesti. "Nyt enää en minä voi! Oi, josp' edes saisin kontata hänen jalkainsa eteen ja sitten — kuolla."
Kreivi Vasili kiiruhti tiehensä, ikäänkuin hiis jonkun vastenmielisen muiston muodoss' olis tavotellut tallata hänen kantapäilleen.
"Nyt matkustamme Kautokeinoon," sanoi hän hengästyneenä hotelliin tultuansa. "Ilma ei ole hyvä täällä, me tarvitsemme näyttämön vaihetusta."
Kreivi Vasilin ilo siitä, ett' Andrén päätös oli yhtäpitävä hänen oman päätöksensä kanssa, sai tuon pienen miehen hurmouksesta hämilleen.
Olga kätki kuitenkin ihmetyksensä täst' yhtä pikaisesta kuin odottamattomasta kääntehestä.
Matka määrättiin pian, ja kun Andréta vastoin uutta miel'alaansa ei voinut pakoittaa antamasta muutamien voittoriemun kukkain maassa maata ja kuihtua niit' oitis poimimatta, niin — vuoden ajan ankaruudesta huolimatta — määrättiin matkustus tapahtumaan Hammarfestiin, Vardöön ja Vasinon kautta eräällä lotjalla, jonk' oli Vesisaareen määrä mennä. André sen ohessa toivoi, että hänen vaimonsa näkis nämä paikat talven aikana.
André, hänen vaimonsa ja appivaarinsa olivat kuitenkin tuskin Tromsööstä lähteneet ennenkun tieto Kautokeinon levottomuuksista saapui hiippakaupunkiin ja herätti hirmuista hälinää ja suurta murhetta.
Erinomaisiin toimenpitoihin ryhdyttiin ja virastot, nimittäin: pispa ja piirinamtmanni, suoriutuivat heti paikalla matkalle Kautokeinoon.
André läheni verkalleen Itäfinmarkenia.
Hänell' oli siellä joku työ tehtävänä — mutt' itse ei hän aavistanut, mikä.
Louise Walter, jonka kasvatusvanhempainsa kanssa piti käymän tervehtimässä muutamia sukulaisia Vesisaaressa, seuras mukana matkaseurassa. Andrén huomio oli jotenkin höltynyt; hän väsyi, kun ei hän voinut mitään päätöstä puristaa näkyviin.
"Tuo nuori tyttö on liian alakyntinen hänelle, voidaksensa herättää hänen mustasukkaisuuttansa," ajatteli hän. "Minä saan silmäillä löytääkseni jonkun etevämpi lahjaisen naisen, joka paremmin osaa Olgaa pinteessä pitää. Minä en antaunnu, Olga Vasili. Venhe kaatuu, ja sinun on silmäs avaaminen ja nostaminen!"
Joulupäivän ehtoo oli.
Vanhan Vardöhus'in — muinoin Vargögarhus, luultavasti vuonna 1310 perustanut Gissur Galle, joka kuningas Hakon viidennen hallitessa oli lähetetty ylös Finmarkeniin veroa kiskomaan, — mannermaast' eroittaa tuo paria pyssynkantamaa leveä Busesundin salmi.
Saattavatpa kuitenkin talven myrskyt meuruta tuossa kaidassa salmessa niin, ett' yhdistys mannermaan kanssa usein on lakkautuneena, ja Vardöön asukkaat silloin ovat täydellisesti eroitetut koko muusta maailmasta. He näinä myrskyajan piustoina ovat kokonaan joutuneet jäämeren hillimättömän vihan lapsiksi.
Muutoin on talven kylmyys verrattain heikko ja meren rannikkoa pitkin nähdään koko talven aika kauttaaltansa lampaita, jotka haeskelevat jäkälää niillä main, joist' on lumi tuiskussa muualle siirtynyt.
André vaimoinensa ja kreivi Vasili Vardöön hienon, sivistyneen yleisön kera olivat kutsutut illallisille ja tanssiaisiin Vardöhus'in komendantin luo.
Myllyävä myrsky ulvoi. Venäläiset lotjat, jotka kelluivat kiinnitettyinä Busesundissa, repivät ja ruhjoivat ankkurivitjansa kuni voimattomassa kuolon kamppauksessa. Haahkatelkät ja kalalokit koettivat kirkuen saada töppösensä tarttumaan mastojen huippuihin, ja tuota viittäkymmentä kyynärää korkeata kallioseinää vasten, joka seisoi ryntähin avoimeen mereen päin, ja jonka suojelevassa turvassa kaupunki pienine kirkkoinensa rähjötti, pursuivat aallot semmoisessa raivossa, että poreilevan vaahdon pirottelivat kallioseinän suippoiset särmät, ja myrsky suomitsi eteenpäin yli saaren.
Sakea lumiryöppy esti vieraita näkemästä eteensä askeltakaan. Ainoastaan silloin kun revontulet leimahtelivat ylös pyryilman läpi, saattoivat he jonkun sekunnin nähdä komendantin asumuksen häämöittävän ja noita ystävällisiä, punaisiksi maalattuja huoneita, jotka kohottautuivat linnan muurien yli.
Väsyneinä ja melkeinpä uupuneina ryömivät vieraat edes kaitaa, kaadetuista koivun vesoista laitettua kujaa, jok' aina talven aikana yhdisti linnan ja kaupungin. Tämä varovaisuus oli samalla joku käskevä välttämättömyys; sill' ilman noiden alastomain, rapistuneiden tienosoittajain käsivarsitta olisivat kulkijat eksyneet lumi-pyryssä ja armotta joutuneet pois radalta ulos meren nieltäviksi.
Komendantin asunto oli valoisa ja hauska. Naisten valkoiset puvut ja kukkais-kiehkurat sointuivat sangen hyvin pyryn ja pakkasen maalaamien rusoposkien kanssa. Samovaara kiehui kihisten ja karavaanitee höyrysi.
André oli taas oma itsensä. Mielenkiihko oli haihtunut pois, hänen "paaninen kauhunsa" oli tyyntynyt ja tuntui hänestä nyt ainoastaan pieneltä jutkulta, jonka hänen kiihtynyt fanttasiiansa oli matkaan saanut. Hän tuns itsensä vakuutetuksi siitä, niin, hän saattais vaikkapa vetoa lyödä, ett'ei se ainakaan ollut hänen äitinsä. Melkeinpä hän naureli itse hänellensä, samalla kun hän kurttisieraili nuorta englannikkoa, Miss Hopea, jok' isänsä kera Kaasjordenista sinne tullut oli. Tuo oli nuori nainen, jonka nyt kaikkein sielutieteellisten olettamusten mukaan piti osaaman Olgaa pinteessä pitää. Hän tahtoi vaimollensa osoittaa, mitä hänell' oli oikeus tehdä. Hänen tuli nostaa ja avata silmiänsä!
Olga otti kuitenkin huomioonsa tät' uutta lemmityistä yhtä vähän kuin entistäkään; sillä hänen ajatuksensa samassa saivat suunnan, joka hänet täytti tuskalla ja levottomuudella.
Aina sen mukaan kuin ilta kului, eivät nimittäin hänen silmänsä kääntyneet Louise Walterin kasvoista, joiss' oli kiusallinen värivaihdos huomattava.
"Tuliskohan todellakin tämä kurja, syntinen leikki saamaan vakavat seuraukset!" ajatteli hän, ja närkästys valahti hänen keveästi kuohuvaan vereensä.
Katiljongitanssi alkoi. André valitsi Miss Hopen tanssikumppanittarekseen, mutta samana hetkenä, kun hän kiinnitti solmiota neitosensa vaatetukseen, käännähti Louise Walter nopeasti ympäri ja kävi vierehiseen huoneesen.
Olga, jok' oli hoksannut kyyneleet hänen silmissään, nous istuimeltaan särjetyin sydämin ja kiiruhti heidän jäljissä tuohon vierailuhuoneesen.
"Hyvä lapsi," sanoi hän, samalla kun hän koko hänen pikaisen luonteensa jalolla elävyydellä kietoi neiden sylihinsä juuri kuin suojellaksensa häntä, "ole levollinen, ole levollinen, kyllä se menee ohi, kaikki tyyni! Minä olen hänen vaimonsa ja näes, — minähän tään kannan, sentähden että kunnioitus minulle itselleni sanoo: sinun täytyy se kantaa."
Hätäisessä kiitollisuuden tunnossa ja samalla häpeästä ja katumuksesta, painoi tuo nuor' impi lämpimän suutelon hänen huulilleen ja lennähti pois.
"Hän on pelastettu," ajatteli Olga. "Oi, Jumalani! — Kuinkahan monta eloni ajalla tulen olemaan pakoitettu pelastamaan hänestä?!"
Kreivi Vasili avas nyt oven ja hiljaa sulki sen jälkeensä.
"Olga, minä olen nähnyt, mitä juonia sinull' on ollut; minä näin, että sinä kävit sisään hänen jäljissään. Allons (no hyvä)! Minä tahdon ainoastaan pyytää sinua, ett'et osanottavaisuuttas näytä niin ihan ilmeisesti. Tässä tilaisuudessa huomaan minä sen jopa jotenkin kiihkoutuneeksi ja exaltteeratuksi (intomieliseksi), eikä täysin motivieratuksi (aprikoituksi). Kunniani nimessä, tuo nuori nainen mahtaa varmaankin olla hyvin ahdasmielinen, sangen tyhmä, pöllöpää, jos hän vaan minkään syvemmän merkityksen on antanut Andrén huomioon otolle. Minä itse aikoinani olen exelloinut (loistanut) samallaisissa viattomissa kurttiiseissa, ja — kunniani nimessä, tohdin käytännöllisen kokemukseni perusteella varmasti vakuuttaa, että tämmöisillä kurttiiseill' on peräti pieni, ihmetyttävän vähäinen merkitys. Joku runoilija, taideniekka — par exemple (esmerkiks) — alinomaa tarvitsee yhden tai toisen viattoman stimulatioonin (yllykkeen). Tämä on psykolooginen tripuutti (sielutieteellinen vero) nerolle, — voyez (katsokaas) Göthe!"
"Jota minä halveksun enemmän kuin sulttaani haaremissaan," keskeytti Olga hänet tukahtuneell' äänellä, mielipahan valloittamana rikki reväisten hansikkaansa.
"Te käytätte ylön ankaria lausumia, madame! Tuop' ei ollut comme il faut (miten olla pitää), — noita modereeraten (kohtuullisentain) tehette te viisaimmin."
"En. Päinvastoin toivoisin löytyvän vieläkin ankarampia lausumia, voidakseni niillä täysin ilmaista sen inhon, jota minä tunnen tätä suunnittelun mukaista murhasysteemiä vastaan."
"Murha, madame?"
"Aivan niin, — naissydämen pyhimpäin tunteiden murha, murha hänen sielussaan asuvasta parhaimmasta, murha sille hänen omaisuudelleen, joka kerran on kääntäivä vasten murhaajaa, vasten murhaajaa koston enkelinä, Nemesiksenä, koston haltijattarena."
"Sinua, tyttäreni, en jaksa seurata. Sinun ajatuksillas, minun silmissäni, aina on se vika, että ne saavat korkealle lennättävät siivet. Sinä puhut murhasta ja Nemesiksestä, jota vastaan minä ainoastaan sivumennen ryhdyin muistuttamaan sinua tuosta pienestä, huokeasti käsitettävästä ja helposti anteeks annettavasta etuusoikeudesta, joka — —"
"On helvetistä kotoisin."
"Fi donc (hyi sentään)! Joka kerta, kun runoilija luo jonkun uuden naiskuvan, ja hän yhdenaikaisesti sattumoilta kohtaa jonkun kaavan kuvallensa, täytyy hänen, voidakseen tälle luonnoksellensa antaa elämän ja hengen, rakastua sulostautua siihen, siks kunnes sen vartalo valmis on, eikä hän sit' enää tarvitse. Tämä on tarpeellinen värityksen vuoksi."
"Ja kuitenkin venyttää hän uhrinsa piinapenkille ja uskoo tehneensä velvollisuutensa, kun hän on piinapenkille ja uhrin päälle ruusuja riputellut; ja kun modelli eli malli on kuollut, pusertaa jonkun kyyneleen hänen muistonsa kunniaksi ja lohdutaksen sillä, että hän tällä kyyneleellä, tällä surumielilisen suloisella, soinnukkaalla kukkiolla on lepyttänyt vihoitetun Jumalan."
"Tuop' on oikeen ihmetyttävää, miten sinun kieles on realistista, aineellista, aistillista; eip' uskoisi sinua minun tyttärekseni."
"Se lienee realistista sentähden, että se valitettavasti on totta."
"Mutta myöskin epäkaunista, rumaa."
"No hyvä! Sata kertaa kernaammin rumaakin kuin valhetta."
"Pardon! Sinull' ei ole ideaalista perustusta, sinä et jaksa käsittää eikä sinulla sentähden ole mitään sympathiaa (myötätuntoisuutta) niihin uhreihin, joit' ideaali vaatii. Mieluisemmin toivoisin, että sinun miel'alas sointuis enemmän siihen suuntaan, minkä tanskalainen runoilija kuvaa antaessaan kuningattaren Dyveke'lle, joka hänen kanssaan kilpaili kuninkaan rakkaudesta, sanoa näin: 'olkaamme ystävykset! — Me itse iloisina ja onnellisina, tulee meidän tehdä Kristiern'imme päivät onnellisiksi.' Tämä oli naisen rakkauden suuruus, madame, tämähän unhoitti itsensä rakastetun tähden."
"Suuruus, jok' oli kiihoitettu ja siis naiselle liian halp'arvoinen.
Tuo tanskalainen runoilija oli kuitenkin psykoloogi kyllin, antaaksensa
Dyveke'n kiittää itseänsä tuosta kunniasta. 'Hänen rakkauttansa en
jonkun muun kanssa jakaa voi!'"
Kreivi Vasilin katsanto kävi perin norpalleen, saadessaan kuulla tuon äkkinäisen, odottamattoman varustusmuutoksen; kreivi haeskeli turhaan teoriioissansa tuota odottamatonta.
"Vaimon täytyy taipua miehensä tahdon mukaan," sanoi hän vihdoin peljästyneenä.
"Tietysti, isäni! Mutta naisen jalous ja korkeus ei saa taipua miehen kurjuudelle ja itsekkäisyydelle." — —
"Miss' olet ollut?'" kysyi André, kun hän pian sen jälkeen meni Olgan sivuitse franseisin vuorossa.
"Minä olen koettanut tehdä hyvää vähäsen siellä, missä sinä olet tehnyt pahaa," vastasi hän matalasti.
"Mit' olet uskaltanut?"
"Minä en ole mitään uskaltanut," sanoi hänen vaimonsa. "Minä olen ainoastaan tehnyt velvollisuuteni."
Samassa silmän räpäyksessä riens eräs linnoituksen upseereista sisään tanssivien keskelle.
"Tietoja Kautokeinosta!" huusi hän. "Uskonvimma on tullut Karasuannosta ja tehnyt Kautokeinon lappalaiset hulluiksi. Siellä on täydellinen kapina ja meteli, väkivaltaisuus ja oma kosto, kukaan ei ole varma hengestään!"
Kovasti sattui tämä sanoma. Hämmästyneinä ja kauhistuneina kokoutuivat vieraat hänen ympärilleen.
André, jok' oli päästänyt neitonsa tanssin tau'ottua, puikahti piirihin. Hän oli kuolon kalpea kasvoiltaan. "Minun isäni!" huudahti hän.
"Kanttori on turvassa," vastasi luutnantti, "ei kukaan rohkene koskea hänehen."
André hengähteli syvästi, ikään kuin olis tahtonut jonkun odottamattoman ja vasten mieltä tulleen kuorman pois viskata rinnoiltaan.
Tällä kauhun sanomalla ja sen saattamalla pikaisella peloll' oli se kiitettävä vaikutus, ett' iltakemut kohta lakkautettiin ja kun ilmakin oli tyyntynyt, niin pääsivät vieraat aikaiseen kotihinsa.
"Mit' on uskonto!" huudahti André, kun he kävelivät takaisin Vardöhön.
"Esthetiikkiä," vastasi kreivi Vasili. "Joll'ei niin olis, niin tohtisin antautua sanomaan: sinull' ei ole mitään uskontoa. Sinä olet protestantti ollut, sinä olet — sen verran, minkä minä tiedän, — vielä roomalais-katolilainen."
"Bravo (hyvä)! Minä yhtä kernaasti saattaisin olla kreikkalais-katolilainen, tulenpalvelija, muhamettiläinen, — minull' olis halu koetella kaikkia uskontoja, ko'otakseni —"
"Extraktia (mehustetta)!" virkkoi kreivi Vasili.
"Extraktia!" kertoi André. "Aivan hyvä! Ratkaise vaan minulle problemi (tehtävä)! Kuinka voipi jumalisuus tulla elinvoimaksi?"
"Sen ehkä tulet nyt näkemään," sanoi Olga.
André seisahti.
"No, mitäs sitten on olevinansa tämä uskonvimma?" virkkoi hän. "Minä Tromsöössä vaiston tapaisesti aavistin, kun minä seisoin, katselin akkunoihin ja virsiveisun kuulin kaikuvan ulos huoneista. Mitä taivahan nimessä on tämä?"
"En tiedä," vastas Olga. "Tiedän vaan, ett'ei elämä ole leikkiä, ei, vaan vakavuutta, eikä sillä sentään ole lainkaan leikittelemistäkään. Uskonvimma ei ole luotu kokeiden tekemisen välikappaleeksi."
"Minun täytyy päästä Kautokeinoon," huudahti André. "Ken uskaltaa tulla seurassani?"
"Minä, minä," sanoi Olga, "minä tahdon tavata sinun isäs."
"Ja minä seuraan myötä, mes enfants (lapsukaiseni)," vakuutti kreivi Vasili. "Kosk' eivät lappalaiset uskalla koskea kanttoriin, niin eivät he uskalla meihinkään koskea."
"Varo sinuas, André!" pyys Olga. "Varo sinuas, kun Kautokeinoon tulemme. Vaatia taivasta taisteluun kanssansa, saa koston."
"Saamme nähdä," sanoi André.