Seimke lauloi:
On satu sanellut,
Myös satu laulellut:
Pois pohjantähden
Takan' auringon ja kuun
Hopeesta, kullasta
Kaikk' kalliotkin luodut on.
Lamik vastasi:
Kulta, ku kuultaa,
Hopea hohtaa!
Tunturi meressä kuvastelee
Ja säihky kuvalleen hymähtelee.
Seimke jatkoi:
Mistä tulet sä?
Ketä etsit sä?
Kuolon pöytäliinaako?
Poik' auringon!
Ja Seimke vastasi:
Sarakka minut loi jäntevist' isäni jäntehistä,
Voimaa sylihini join maidost' äidin valkeasta.
Uljakka sekoitti maidon,
Mieltä mun päähäni valoi,
Mä myrskyn suojoa etsin,
Ymmärrystä, mi vihan vois
Lauhdutella vaan lemmeks pois,
Menestyksess' ohjeita,
Vastuksissa neuvoja,
Onness', eloss ystävää,
Ystävää myös kuolossa,
Palkintoa suruissa,
Lohdutusta tuskissa,
Toisest' elost' aavistusta,
Meist' molemmista perillistä.
Seimke silloin riemuitsi
Ja riemuissaan hän lauleli:
Sekoitamme veremme,
Yhdistämme syömmemme,
Niin suruissa kuin iloissa,
Poik' äidin viattoman!
Ja noina valoisina kesäöinä valvoi Lamik yhdess' auringon kanssa.
Hän käyskeli maamajojen välillä ja huudahteli:
"Nanna (rakastettu), tullos nannacam (lemmityinen) sielus lemmityisen luoksi!"
Lamik Rikkut ja Seimke vihittiin Maaliskuun 15 päivänä Kautokeinon kirkossa.
Pitkä valkoinen vyöhyt ristissä rinnan yli ja vyötäisen ympäri, seisoi sulho morsiamen sivulla ja morsiamell' oli kaunis kruunu otsalla.
Hopeiset korko-ompelukset ja kirjavat nauhaset kimaltelivat talviauringon paisteessa.
Vihittäessä pidettiin teltaa uskontaivahana morsiusparin pään päällä.
Yhteen aikaan ja juuri samana päivänä, valkoiseen silkkihin puettuna ja rusokeltaisilla kukkasilla koristettuna, laski Olga Vasilikin polvillensa André Thorsenin kanssa kreivi Vasilin "rukouskamarissa" hänen palatsissansa Genuan kaupungissa.
Molempien parien huulilta läksi yhtäläinen uskollisuuden lupaus ja kummallekin lausuttiin tuo jumalallinen, niin usein rikottu, mutt' yhtähyvin täydesti muuttumattomassa voimass oleva käsky: "Jonka Jumal' on yhdistänyt, sit' ei ihminen eroittaa saa." Ja ennen taivas ja maa hukkuva on, ennenkun piirtokaan Jumalan sanasta.
Ensimmäinen tunturiposti, joka tämän yhteisen hääpäivän jälkeen
Kautokeinohon saapui, toi morsiuslahjan Andrélta ja hänen nuorelta
puolisoltaan Lamik Rikkutille ja juuri samalla kertaa sai Andreas
Thorsen seuraavat rivit:
"Rakas Isä!
Sydämeni on ylöllisesti täynnä riemua ja rakkautta, voidakseni lähettää Teille muita sanoja kuin seuraavat: 'Häntä rakastan rajattomasti!' Poikaas, rakas isäni, rakastan minä niin, että sinun täytyy rukoilla minun puolestani, ett'en vaan häntä rupeais Jumalanani pitämään! Rakastettu isällinen isä! Siunaa uskollista tytärtäs. Olga Vasililta.
J. M. Ensi viikolla lähdemme Genuasta ja Heinäkuun alussa tulemme luokses."
"Herra Jesus," huudahti Andreas Thorsen, "jospa vaimonikin nyt jo olis tullut, niin saattaisin sanoa; 'Herra, sinä olet osoittanut vapahtavaisuutes. Herra, nyt suot palvelijas käydä rauhaan!' — Mutt' ei hän viel' ole tullut."
Viistoista vuott' oli vierinyt Finmarkenin tunturien yli ja nämä olivat jättäneet jälkiä, jotk' isku iskulta tulivat kivihin hakatuiksi. Pontevan tahdon ja palavan rakkauden innostamana samilaiseen kansaan oli pastori Stocksleth vihdoin viimeinkin saanut voiton. Samilainen kieli oli saatu muuttumaan kirjakieleksi. Se oli saanut sanakirjan, kieliopin, käsikirjan, biblian historian ja katkismuksen. Lutheruksen kirjoittamat Kristuksen piinasaarnat, Uusi Testamentti, Davidin Psalmit ja ote viidestä Mooseksen kirjasta olivat lapinkielelle käännetyt.
Lappalaisten kiitollisuus-riemu oli ääretön. Kahdeksan-yhdeksänkymmenen vuoden vanhat ukot opettelivat lastensa lapsilta kirjaimet ja sommittelivat niitä kokohon, oppiaksensa hekin vielä vanhoilla päivillänsä lukemaan "omia kirjojansa" ennen hautaan joutumistansa.
Lutheruksen pientä katkismusta kannettiin talismaanina (taika- eli suojeluskapineena) ryntähillä päskin eli hömmämekon alla.
"Nyt vasta voimme oikein nähdä, mitä meidän uskoa tulee ja mitä meidän tehdä tulee!" riemuilivat lappalaiset ja sommittelivat seuraavan kirjeen, joka pastori Stocksleth'ille lähetettiin.
"Armollinen opettaja ja sielujen paimen! Kautokeinon seurakunta on paljo pitänyt Stocksleth'in kirjoista. Me kiitämme sinua, kun sinä olet kääntänyt kirjoja meidän omalle kielellemme, ja rukoilemme sinua edespäinkin, että Jumalan armiaall' avulla, jos mahdollist' on, hankkisit tänne meille virsikirjoja, joita kirkoissa saattaisimme käyttää. Toivoisimme, jos mahdollista, saavamme jonkun lapinkieltä taitavan papin, joka vois saarnata meille meidän äidinkielellämme. Ruumiillisten tarvetten puolesta tulemme sangen hyvin toimeen. Jumalan armost' on osaksemme tullut, ett' olemme alkaneet käsittää syntisen elämämme, jossa vaeltaneet olemme, ja Jumalan armosta tahdomme me nöyryydessä liittyä Lunastajahan. Koko seurakunta enemmän kuin monen monet terveiset."
Radien Attschje alkoi ainoan, totisen Jumalan edestä valtaistuimelta siirtyä syrjään, ja alkehishengetkin uskalsivat enää ainoastaan pimeässä sangen hiljaa kuiskaella. Se, joka kaikist' innokkaimmin tarttui noihin uusiin kirjoihin, oli kumminkin Lamik Rikkut. Jo ensimmäisenä päivänä, jona hän U. Testamentin kätehensä sai, opetteli hän Johanneksen evankeliumin aivan ulkoa.
Päivän pojan kaltaisesti alkoi hän saada "aavistuksia toisesta maailmasta."
Lappalaisen veress' asuva fanttasiia, jok' Andréta viimeisinä aikoina oli ravinnut kaikellaisilla sekasotkuisilla esityksillä, pysähtyi viimein raamattuun. Davidin psalmit olivat hänen runouttansa, ja Salomonin korkeaveisu, jota hän suurella vaivalla ja vastuksella norjankielellä tavaili, tuli hänen rakkaimmaksi laulukokoelmakseen. Vähitellen loi Lamik Rikkut uskonnon itsellensä, ja täss' uskonnoss' olivat erotiikki (rakkauden jumalaisuus), mystiikki (salaperäisyys) ja symboliikki (tunnustuskirjaisuus) sulatettuna yhteen yht' omituiseksi kuin ylöllisesti pinnistäväksi palvelukseksi, joka puoliks muistutti Andrén katolilaisuutta. Molemmat kokivat saaduttaa Jumalan aistien avulla.
Tromsö, Ultima Thulen pääkaupunki, on viljelyksen ja sivistyksen omituisin rajapaikka pohjoiseen päin.
Sen asema on tuoll' ylähällä saarella, jok' uipi jäämeressä, ja jota sydänyön aurinko kultailee.
Tätä pientä, ystävällistä viljeltyä saarta koristavat valkoisen vehreät koivut, huvilat verandoinensa ja balkongeinensa, läiskyvin suihkulähtehin ja ystävällisine kukastoinensa.
Juhannusaurinko, saaden toisinaan semmoisen polttavuuden, että tuskin sen silmäin edessä voipi käydä kadun poikki ja varjossakin nousee lämpö kolmattakymmentä astetta, antaa ehdottomasti sen vaikutuksen, että luulee joutuneensa kukkien kasvatushuoneesen. Ehkäpä vielä vilkaisee ylös lasikattoonkin, joka lienee nämä tuoksuavat kukkain kuvut suojellut vilulta ja lumelta.
Tromsö lepäilee siellä pienoisine, virkeine kaupunkinensa ja katselee Tromsöön harjulle, joka, ikuisen lumen peitossa, vartioitsee salmen toisella puolella. Tuo valkoinen, kumpea harju seisoo fanttasiian vahtimiesnä.
Itse saari nukkuu siellä välkkyvill' aaltoloilla vehreänä, niin naurelevana ja auringon valaisemana, ikään jos sitä huuhtelis vesi lämpöisempi kuin pohjoisen jäämeren vesi on, ja sitä paistelis lämpimämpi aurinko kuin minkä pohjoisnapa omaa.
Tromsö on Jan van Huysum'in, jään, lumen ja hallan helmahan siveltämä kukkaismaalaus.
Mutta pohjoisnavan aurinko laittaa myöskin kesäisen kukkain kasvatushuoneensa niin paahtavan helteiseksi, että lehdet ja kukat syntyvät tuota pikaa, vaan kuolevatkin yhtä pikaisesti. Nämä ovat Pohjan auringon intokiihkoja.
Tuona kuumana kesäpäivänä, jona kreivi Vasili, hänen tyttärensä ja André palasivat Finmarkeniin, ei Tromsö läheskään ollut niin sivistetty ja kaunistettu kuin nyt, — muistettakoon, ett' olemme ajassa muuttainneet kolmekymmentä vuotta taaksepäin! — mutta sill' oli kuitenkin kyllin kyllä näytettävää, millä se saattoi kummastuttaa vierahan semmoisen, jok' oli tullut Norjan pohjoisimpaan hiippakaupunkiin vakuutettuna, siellä löytävänsä vaan lumen ja jään yksinomaisen vallan.
Vaikkap' ei siellä vuonna 1851 ollutkaan niin monta huvilaa ja puutarhaa kuin vuonna 1879, niin löytyipä joitakuita kumminkin, ja vaikkap' eivät nämä olleetkaan erittäin täydellisiä, niin olivatpa ne kuitenkin mitäkään ennalta aavistamattomalle oikein oiva virkistys.
Tromsöön asukkaisto oli jo aikaisin jalkeilla. Oltiin juhlatuulella jo ennenkun unikaan oikein oli silmistä kadonnut. Niin henkisesti kuin ruumiillisesti ojenneltiin itsiänsä lippujen istuttamisella, ripustamalla kukkaiskiehkuroita ja heittämällä viimein tarkastava silmäys tanssijaispukuihin, ruokaseteleihin ja juhlaprogrammiin.
Viestit runoilijan juhlallisesta vastaanotosta olivat jo Kristianiaan ennättäneet, niistä riemusaatoista, joita hän rannikkokaupungeissa osaksensa sai; mutta Finmarken tahtoi loistaa yli muun Norjan, aivan niinkuin aurinko loistaa kuuta kirkkaammin. Jos muun Norjan innostus oli tyyni ja vakainen ollut, niin tuli Finmarkenin vaahdota kuni sen sampanjan, jota sen laivat suorastaan Ranskasta sinne saattelivat, ja jonka katot ja kalaparvet, mitkä jäämerta hopeoitsivat, kalliisti kyllä omilta itsiltänsä maksaa saivat.
Samoin kuin vuoristolaisilla on Finmarkenilaisillakin yks etu: tämä miellyttävä ja vastustamaton innostumisen mahti, tämä salayhteinen lahja, etelän kansojen tapaan tulla — lapseksi hetken huumauksessa, jota "lapsellista viattomuutta" itämaalainen ja lämpösen maan mies tavallisesti kainostelis, näette, jos hän tuntis sen.
Mutta — miten sanottu! Nyt oli toden totta jotakin uutta aikaan saatava, jotakin semmoista, jot' ei ennen oltu nähty. Juhlaprogrammi oli näin kuuluva:
1. "Kun höyryalus näkösälle joutuu" — tykin laukaus, yleinen liputus.
2. Kun höyrylaiva heittää ankkurin satamassa — kerrottu kanuunan laukaus.
3. Kun maallenousu laiturilla on tapahtunut — kolmas laukaus, esitelmä, laulua, nuoret naiset antavat kukkaisvihkon, yleinen kukkaisten heittäminen ja hurraahuuto.
4. Tanssiaiset klupin huoneissa, tanssiaiset, serenaadi (iltalaulu) ja huvitulitus. Juhlakomitean esimies lainaili Göthen teoksista, ja naisten sydämet sykkäilivät ajatellessa, saada tuota pikaa istua vastakkain "jumalaispojan" kanssa. Jopa silloinkin, kun joku lyyrillinen runoilija naimisiss' on, vaikuttaa hänehen kuitenkin jonkunmoinen rakkaudellisuus; hänhän henkii kokonansa maan erotiikkia (rakkausoppia).
Tromsöön hieno yleisö oli yksmielinen kaikessa, paitse seuraavan kysymyksen vastaamisessa:
"Oliko kukkaisvihko — tämä merkityksekäs kukkio — — annettava itselle runoilijalle vaiko hänen nuorelle armollensa?"
Naiset sanoivat: "runoilijalle. Me suosimme runoilijaa, mutt' emme hänen puolisoansa."
Herrat taas, joiden sisuss' alkoi ritarius kuohua, määräsivät kuitenkin yksissä mielin: "hänen puolisollensa. Me suosimme runoilijaa juuri hänen puolisonsa kautta. Me osoitamme suurinta huomiotamme suosimalla sitä, ketä hän suosii."
Ja yleisess' äänestyksessä, miten tavallista, herrat voittivat.
Kello oli kolme. Koristettuna lipuilla ja viirilipuilla, näyttelihe
"Prins Gustaf" Tromsöön satamassa, yleisen ammunnan kestäessä.
Kreivi Vasili oli vanhentunut viistoista vuotta. Aika oli piirrellyt lukemattomat, hienoiset ja tiheät ryppypiirteet hänen keltaisille kasvoillensa. Hän seisoi laivan kannella Andrén kupehella, jonka hän oli "suvainnut" vävyksensä päästää, "sill' olivathan runoilijat kuitenkin — aatelia ylempänä." Taiteilijana oli hän nyt kuukauden ajan matkustellut luomansa taideteoksen kanssa. Eläinkesyttäjä näytteli harvinaist' eläintä, jonka hän muinahismetsästä löytänyt oli ja sen sitten dresseerannut (totuttanut).
Kreivi oli tyytyväinen itsehensä, vävyynsä ja koko maailmaan.
Tämä vanha kulunut maailma oli kuitenkin yht'äkkiä samalla omituisen tapaiseksi muuttunut!
Maallenousu oli tapahtunut, puheenjohtaja oli puheensa pitänyt, ja huumaavan hurraahuudon raikuessa kajahti kolmas tervehdyslaukaus Tromsöön salmen ylitse.
André seisoi paljain päin. Vaikkapa hän nyt päivät yöt oli elostanut jonkummoisessa juhlaviehkurissa, ei hän tuosta kuitenkaan tuntenut pienintäkään väsymistä eikä tylsistymistä. Hänen luontainen, hehkuva pontevuutensa saattoi kyllä ylellisyyttäkin kärsiä, kärsiä myöskin kohmelot. Hänen oman toivonsa mukaan olikin hänen koko elämänsä oleva joku henkinen viehkuroimus, muutoin ei hän elämästänsä väliä pitänyt.
Sädehtivin silmin, joiss' oli jonkunmoinen itsesyöpä tuli, ja pörhistelevin sieramin seisoi hän siellä kyllästyneenä ja hauskauntuneena juhlariemuhun.
Magneetisella voimalla veti hän mielet puolehensa ja valloitti ne myrskyisellä väkirynnäköllä. Suurempi arvoista "haltijattaren hengestä" ja "hengen tulivuoresta" muodostunutta persoonallista olentoa ympärillä seisojat tuskin jaksoivat tajutakaan.
Hetki oli joutunut, jolloin tuo valmistettu uhkea kukkio oli annettava nuorelle venakolle, jok' oli runoilijan puolisoksi tullut.
Kun nuori neitonen, jolle tämä kunniatehtävä oli uskottu, lähestyi tuota nuorta rouvaa, käännälsi André tulisella liikkeellä päätänsä ja heitti terävän, syövän silmäyksen Olgahan. Äänetönnä, kysyvänä oli silmäys kiinnitettynä hänen kasvoihinsa.
Maltteliaan väsyneen näköisenä, kuitenkin ystävällisesti, kiitollisesti hymyillen ojensi hän kätensä kukkiota vastaan ottamaan.
"Noli me tangere (älä kosketa minua), milloin näen sinut muserrettuna!" mukisi André, samalla kun hänen silmäyksensä lensi tuohon kukoistavaan olentoon, joka heidän edessänsä seisoi.
Tuosta pikaisesta ja odottamattomasta salaman säteestä peljästyneenä, pudotti tuo nuori tyttö kukkion. André kumarsi pian sitä ylös ottamaan; mutta kun hän sen antoi vaimollensa, kuiskasi hän, ja niin hiljaa, ett' eivät muut kuin juuri Olga sitä kuulleet:
"Pardon (anteeks), madame!"
Ympärillä seisovat, jotka tätä kuiskausta luulivat joksikin suosion osoitukseks Olgalle, päästivät raikuvan riemu- ja mieltymyshuudon; mutt' "yleisön" riemuitessa ja käsiänsä taputellessa veti hänen vaimonsa hunnun silmillensä.
Päivälliset olivat sangen onnistuneet, puheet maljojen ääressä samoin — oltiin aivan hurmauksissa, ja kreivi Vasili selitti "näytelmä-järjestelmän" olevan "verraton".
"Beau monde" (hieno yleisö) oli vetäinnyt takaisin siihen huvilaan, jossa suvitanssiaiset olivat pidettävät. "Viininhöyryssä" avartuivat niin sydämet kuin aivotkin. Nuoret herrat heittelivät kirjavilla nauhoilla käärittyjä renkaita ilmaan ja juoksivat ruohostoilla, kesäisissä vaaleissa pukineissa hilpottelevien naisten kanssa kilpaa.
Väsyneinä ja hengästyneinä tuosta hilpeästä leikistä istuutuivat vierahat pehmoiselle ruohostolle, tirkistelivät ylös puiden haarojen lävitse sädehtivää, vaaleata kesätaivasta ja uteliaisuudella seurasivat auringon sädetten leikkiä varjojen kanssa.
He kuuntelivat musiikin säveleitä ja lintujen laulua, samalla kun monien kansallisuutten liput liehuivat ja viirit värisivät yli koko salmen.
"Oi, oi tätä heijastusten maata!" huudahti kreivi Vasili innoissansa ja tähysteli pihtisilmäimillään "kuvaamata" kädet ristissä rinnallaan.
André Thorsen hurmaannutti kaikkia.
Karski, voimakas, mutta samalla kaunis ja sopusointuinen runko kantoi päätä, jok' oli pienoinen ja hienosti muodostunut.
Nämät kasvot, jotk' eivät olleet kauniit, mutta kuitenkin lumoavat, tämä hymyily, joka paljasti nuo kauniit hammasrivit, nämä mustat silmät, joista loisti jonkunmoinen sähköisä tuli, yhdessä jonkun luontaisen, notkean soreuden mukana vaikutti jonakuna niin aistillisena kuin hengellisenä hurmauksena.
Beau mond'ella, miten tästä voi huomata, ei ollut jälkeäkään runoilijaa vastaan tehdystä arvostelusta eli kritiikistä, mutta sitä raskaammin kohtasi tämä nyt hänen nuorta puolisoansa, sillä kritiikillähän joka tilassa täytyy olla tehtävää.
Olga Vasili ei ollut mikään kaunotar, huomaattesen, jos "kaunottarella" tarkoitettiin semmoista kaunista, joka hohtaa etähältä.
Hänen kasvojensa juonteet olivat säännölliset, hänen ihonsa kalpea ja klassillisesti (oiva-arvoisesti) muodostunut päänsä tarkasti määrätty; mutt' omituista koko hänen olennossaan oli joku hienous ja isous, joku comme il faut, kohtelias hellätuntoisuus, jok' ei koskaan kieltäytynyt.
Hänen notkuva käyntinsä, viehättävät liikkeensä ja pukimensa, jonka yksinkertainen, mutta valittu somuus näytti olevan joku pyhä salaisuus, ikään kuin Eroksen (rakkauden jumalan) taiteessa harjauntuneen käden jollekulle tai jotakin varten järjestelemä, tuli tuo kuitenkin kaikessa salaisuudessa ja hiljaisuudessa kadehdituksi, mutta samalla myöskin ankarasti arvostelluksi.
Tuolla nuorella venakoll' oli tapana, jonka hän oli aina lapsuudestansa säilyttänyt, näettehän, pitää silmänsä puoliks ummessa jonkin tai jonkun, jot' ei hän hyväksynyt, edess' ollessaan. Tämä tapa useinkin antoi hänen silmäyksilleen jonkin suurellisen ja hyljeksivän katseen.
André oli häntä silmäillyt koko ajan, huomasi nyt kohta ja tiesi, mitä "kello oli lyönyt".
Hän, joka kyllin tunsi näiden silmien eloisan suuruuden ja loistavan tulen niiden avoimina ollessa, kirosi noita laskeutuneita silmäluomia; hän tiesi nyt, mitä ne merkitsivät.
"Avaa silmäs!" jupisi hän hammasta purren.
"Mitä haluttaa!" kysäsi lähellä seisova kavaljieri. "Minä otaksuin
Teidän jotakin sanoneen."
"En mitään", vastas André, vetäen hansikkaan käteensä.
Tanssimusiikki alkoi uudelleen, ja André, jok' oli nuoren, kukkionantaja neiden tanssihin pyytänyt, alkoi tanssin pyörtehessä ryntäävän arvostelun.
"Voiá" kuiskasi kreivi Vasili. "Varo, varo, Olga, sinä virität tulen".
"Nous verrons", vastas Olga.
Juuri silloin kumars André kumppanitanssijattarellensa ja astui pois poikki permannon puolisonsa luo.
"Minä tahdon tanssia sinun kanssas," sanoi hän käskevästi.
"Minä olen väsynyt", vastas Olga kylmästi.
Kreivi Vasili nojautui takaapäin Olgan olkapään ylitse.
"Kaikki silmät ovat tähdätyt sinuhun", kuiskasi kreivi hätäisesti.
"Taivahan nimessä, älä herätä huomiota!"
Olga nous oitis jalkeillensa.
Hurmaavat valsin säveleet täyttivät salin, he astuivat tanssivien rivihin, mutt' Andrén kietoessa kätensä hänen vartalonsa ympäri, värisivät hänen huulensa salatussa tuskassa.
André vedälsi kiivaasti häntä puolehensa, hän oli tukahtua, hänen jalkansa tuskin liikahtivat laattialla, ja Andrén silmäys poltti hänen kasvojansa.
Olikohan kärsimystä vai kostoa tässä kiukkuisessa syleilyksessä?
Yhtä pikaisesti kuin oli ottanutkin Olgan, jättikin hän hänet jälleen.
Ens hetkenä tarttui hän sampanjalasihin ja astui sitten keskelle salia.
Vapaan esittelyn henki oli hänehen iskenyt.
Tuota pikaa kokoontuivat tanssijat hänen ympärillensä. Soitto sammui, kuolon hiljaisuus seurassa syntyi.
"En viiteentoista vuoteen", lausui hän, "ole nähnyt syntymäseutuani. Väsymättä olen vaeltanut maasta maahan, nähnyt kaikkea ja nauttinut kaikkea. Rauhatonna en ole löytänyt lepoa missäkään, paimentolaisena, miten isoäitini kansa.
"Minä olen nauttinut etelän ylenpaltisuutta, minä olen lukenut Vatikaanin saleissa ja unelmoinut Akropoolin raunioilla, mutt' en missäkään ole voinut unhoittaa kesk'yön aurinkoa ja revontulten liehuvaa liekkiä; ne melkein tuskaa tuovina seurasivat minua.
"Kun neljä kuukautta sitten seisoin Laokoonin kuvasarjan edessä, huudahdin minä: 'mun täytyy mennä ylös Ultima Thulehen!'
"Halua, mikä minua veti, täydyin seurata; sill' Ahdin sielu vielä vartosi turhaan vapauttajaansa. Hänen hätähuutonsa kohtasi korvani maailman meuhun keskellä, keskell' innostusta, hurmauksen heltehessä.
"Niin vetäysin Pohjahan päin, ehdoton veto sinne, kuni magneetineulalla.
"Oi, Ultima Thule! Kärsiväisyys peittää sinun kuvas. Suru selittää hymys, kadotetun autuaallisuuden jälkipaiste lepäjää sun kalpealla otsallas, ja läpikuultoisess' ilmass' on puhtaus.
"Tuntekaatte se, jos Te voitte, Te Ultima Thulen pojat uljahat!
"Jos Te sen voitte, niin kuunnelkaatte, kuinka luonto vaikeroitsee kirouksen alaisena!
"Tuo huokaus, joka tuulessa väräjää, meren kuohuessa, virtain loiskuttelussa, kaikessa tuossa luonnon-äänessä, joka maailman avaruuden halki soipi, tuo täällä, tääll' ylähällä pohjoisnavan hiljaisuudessa kaikista selkeimmin kuuluu, kaikki, kaikki ja jok' ikinen esine tuntuu kuuntelevan, kätkevän kasvonsa ja kuiskaavan: 'pyhä, pyhä!' ikäänkuin seisoisivat he Jumalan kasvoin edessä.
"Täm' on luonnon vapahtamisikävöiminen, täm' on Ahdin valitus:
"Onko minulla mitään sielua?"
Suunnaton riemuhuuto purskahti niinkuin väkevä virta Andrén pään päällä.
Tämä riehuva innostus ei kuitenkaan ollut mitään yhtä salaman nopeaa silmäystä vastaan, yht' ainoata silmäystä, joka lennähti hänen vaimonsa silmistä. Se tuiki kuni tulisäde ylt'ympäri Olgan koko olemuksen.
André ei tätä kuitenkaan huomannut; sillä kun hän käännähti sinne päin, oli se jo laattiahan tähdättynä.
Andrén kasvot muuttuivat vihaa ilmaiseviksi.
Suosimus, jot' André illan kuluella osoitti tuota nuorta Louise Walter'ia kohtaan, oli niin varomattoman huomattava, että tuommoisen saattoi sallia ainoastaan sille, jok' on saanut yhteiskunnan moraalisen (siveellisen) vapakirjeen. Jokaista muuta vastaan olisi seura varmaankin "soveliaan" nimessä julistanut yksmielisen protestin (kiellon); mutta suositulla runoilijallahan oli lupa kaikkiin oikkuihin, jok' ainoaan juonehen.
Täss' erinäisessä tilassa pääteltiin ja jopa tuomittiinkin: "ei ihmettä, että tuo mies voipi viluun kuolla! Tuommoisen vaimon kanssa täytyy semmoisen runoilijaluonteen joutua kuolon kaltehelle. Hänen vaimonsa on kylmä ja tunteeton kuni sadun lumikuningatar."
Ja niin tuli runoilijan armastelu eli kurttusi kuitatuksi ja anteeks annetuksi, niin, melkeinpä tavallansa puolustetuksi sanalla: "oikeutettu".
Ja imarteleva turhamaisuus sai tuon nuoren neidon kasvot rusoelemaan.
André tuskin näytti huomaavan muita kuin tuon armastelunsa esineen, ja hän katsoi kaunotarta kasvoihin katkeamatta.
Olga ei tuota ollut huomaavinansakaan. Mutta kuitenkin silloin tällöin loi hän silmäyksen tuohon nuoreen neitoon, ei mustasukkaisuuden, vaan ihmeellisen, osaaottavan, äidillisen huolen katsehella.
Kauniin kaunis serenaadi (iltalaulu) lopetti juhlan, ja vielä kotvanen seuran hajauttua ja sen hälinän tau'ottua sähähteli raketteja ilmaan ja sampanjapullojen tulpat paukahtelivat.
* * * * *
"Bon soir (Hyvää iltaa)!" sanoi kreivi Vasili laskiessansa kätensä lukon käsimeen käydäksensä huoneesensa. "Minä onnittelen sinua, André! Tämä mehuste (extrakt) oli ehtaa, väärentämätöntä, se oli oivallista."
Mies ja vaimo olivat nyt kahden kesken. Olga seisoi pienen akkunan edessä ja silmäili edess' olevalle pienelle viheriälle tasangolle, jota kesk'yön aurinko sangen herttaisesti lemmiten valaisi.
André kauan aikaa käyskeltyänsä edes takaisin laattialla, seisahtui yht'äkkiä Olgan eteen ja keikisti päänsä ylpeästi taaksepäin.
"Sielläp' oli elävyyttä," sanoi André.
"Aivan niin, siell' oli elämää!" vastas Olga. "Sull' on oikein. Tuo vast' oli elämää; sill' elämä on myöskin taikasokaisua (humbug)."
André tarttui Olgansa ranteihin ja kouristi niitä niin kovasti, ett'
Olgan täytyi kivusta kalveta.
"Hellitä, André."
"Oliko tämän iltainen ilo taikasokaisua?"
"Aivan niin!" virkkoi Olga avaten ja kohottaen silmiänsä.
"Eiköhän mitään totuutt' ollut siinä, mitä tunsivat nämä tuhannet, jotka tänään riemuitsivat minun tulolleni?"
"Tosin, André, sinä hetkenä siell' oli totuutta, mutta kun sampanjan höyryt ovat haihtuneet, niin on innostuksenkin verho heidän silmiltänsä langennut ja ankara kritiikki pääsee sisähän. Se, André, on kerran sinun pääsi päälle lankeava, niin totta kuin sinä et ole Jumala, jonka työt täydelliset ovat. Koko matkan olen vaiti ollut, mutta nyt täydyn sanoa, mit' ajattelen ja mikä mieltäni painaa."
"Sinä et usko viehätystä sentähden, ett'et rakasta sitä."
"Kyllä, minä uskon Excelsiorin viehätyksen, joka tahtoo eteenpäin — vaikkapa kuolemaan; minä rakastan sankarien ja marttyyrien viehätystä, joka kivun ja kuolon keskellä näkee taivaan avoinna, mutta sit' en minä usko päivällispöydän juhlaviehkurin muodossa. — André! Tän' iltana, seisoissas sampanjalasi kädessä, kun ympärillä seisojain imarteleva riemuriehu kietoi laakeriseppeleen pääs ympäri, ja kaikki muuttui sinulle luvalliseksi neron nimessä, silloin näki vaimos hengess' ajan, jolloinka sinun tähtes ei enää niin kirkkaasti sädehti, miten nyt; silloin uuteuden ja tuoreuden nimbus (pyhyyssätehistö) on sinun osaltas kadonnut, ja — ja — hän näki, että jos runomus äkkiä sinulta ryöstettäisiin, jos siinä et seisoisi runoilijana, vaan ihmisenä, heikkona, puuttuvaisena ihmisenä, silloin anathemaa (kirousta) huudeltaisiin siitä, mikä nyt on suotuna sinulle, silloin sinua pidettäisiin kanteen alaisena ja syytöksen alaisena tuomittaisiin, ja silloin, André, näin minä kaikki ne, jotka nyt parina kuukautena ovat suostumustansa soittaneet sinulle, kaikki, kaikki yhtenä miehenä kivittävän sinua hyvien avujen mielipahassa ja omavanhurskaudessa; ei ainoakaan silloin siekailis eikä kukaan kysyis: 'kuka rohkenee viskata ensimmäisen kiven?'"
André kavahti seisalleen.
"Olga Vasili!" huudahti hän. "Tämä on enemmän heijastavaa järkeä, kuin mitä runoilija suvaita saattaa."
"Runoilijan tulee kärsiä, vaikka hän kuulee totuuden, jos hän itse totuudest' on."
"Sinä sanoit silloin, kun minä olin tulkkina Karasjoen kirkossa: 'sinä näyttelit oivallisesti komediiaa.' Minä en sitä silloin ymmärtänyt, minä ymmärrän sen nyt! Näyttelinkö minä komediiaa tän' iltana?"
"Et, André, sinä olit ainoastaan sinä itse, sinun oma tulinen, voimakas minäs; mutta se oli miel'ala, joka — myöskin haihtuu pois."
André seisahti taas Olgan eteen, hänen silmäyksensä oli jääkylmä.
"Hän oli kaunis," sanoi André lyhyesti.
"Aivan, hän oli kaunis, mutta hän oli vielä jotakin muut' enemmän, jok' oli parempi."
"Mitä?"
"Hän oli liika hyvä leikkikaluksi."
André naureli ivallisesti.
"Ken sanoo, että minä leikittelen hänen kanssaan?" kysäsi hän.
"Minä."
André kapsahti ylös ja nojausi Olgaan.
"Joka rakastaa, ei ole niin varma omistamisestansa, mutta rakastaa pelolla ja vavistuksella. Sinä kuitenkin kerran olet joutuva kerjäämään niitä muruja, jotka sinä kopeudessas hylkäsit!"
André sieppasi hattunsa ja syöks ulos.
Viereisen huoneen ovi avautui ja kreivi Vasili varovasti astui sisään.
"Pardon (anteeks), tyttäreni, mutt' isänäs on minun velvollisuuteni varoittaa sinua. Sinä lasket leikin liika pitkälle."
Olga nojautui pöytään. Hänen rintansa nouseskeli nopein lyönnin ja ilmaisi hänen kiihkeää mielen liikutustaan.
"Hän, jok' ei tahdo mitään voittaa, ei mitään voitakaan," vastasi hän.
"Suo anteeksi, mon enfant (lapseni), en ole oikein selvillä, — mitä sinä oikeastaan tahdot voittaa?"
"Andrén parempaa minää, hänt' itseä, vapaaksi kuonasta, jok' on kultahan seoitettuna".
"Très bien (aivan hyvä)! Minä luulin tyttäreni sun tietävän, mihin hän sitoutui ottaessansa runoilijan mieheksensä".
"Sen, isäni, kyllä tiesin ja tiesin myöskin, ett' en suinkaan pääse ruusuille tanssimaan".
"Bien (hyvä), juuri sentähden, että sinä olet se, jonka sallimus on määrännyt kukkia kylvämään hänen tiellensä".
"Kätkeäksenikö niitä kiviä, jotka minun hänen tieltänsä ja hänen avullansa raivata tulis?"
"Miten tuon olettaakin, hyvä rouva (madame)! Antaun ainoastaan kertomaan: sinun on vastattava, mihinkä sitoutunut olet. Pardon! Miks et tahtonut tanssia hänen kanssaan tän' iltana? Sinun muistoas luulin minä paremmaksi. Runoilijan vaimon ominaisuudeks ei mustasukkaisuus ole sovelias; on aivan vähä palkitseva."
"Mustasukkainen en ole. Olisinpa jo tämän lyhyen avioaikani kuluessa luullut kyllin kyllä osoittaneeni, ett'ei tuo ruma ominaisuus ole minun luontooni kuuluva".
"Ole järjellinen, madame (rouva)! Suo'os hänelle nämä pienet vapaudet".
"Minä suon hänelle ne kaikki!"
"Mutta siin' ei kyllin; sun tulee ne unhoittaakin. Sun tulee unhoittaa kaikki, paitse häntä, sun tulee ajatella ainoastaan häntä, eikä mitään muuta. Mon enfant (lapseni), sun tulee totella neroa, joka häness' asuu".
"En. Hänen puhdasta ihmisellistä tottelen ja taivun sen vaatimuksiin, se sen ansaitsee".
"Silloin ei minulla ole mitään enempää sanottavana. Eri tavoin tahdomme päämaalihin päästä, eri meill' on elämän katsantokantakin — que faire (mitä tehdä)? Syöksit miehes pois luotas sen sijaan kuin sun tuli hänet suosittaa itsehes ja kelvata hänelle".
"Kelvata hänelle! Jumalani! Enköhän minä, tosiaan, kyllin ajatelle puvullani koketteeraamista (kiekailemista), niin että jok' ikinen poime, jok' ainoa rosetti (nauhasolmio) olisi hänen kauneuden tuntoansa viehättävä? Enköhän minä laulele niitä lauluja, joita hän huviksensa kuuntelee? Enkö minä lue niitä kirjoja, jotka hänelle kelpaavat? Elänenkö ja hengittänenkö minä päivät päähytysten jollekin muulle kuin hänelle? Uneksunenko minä öisin muista kuin hänestä? Mutta minun parempaa minääni en myö hänen rakkautensa tähden; sittenpä en enää sen ansaitsemisen arvoinen oliskaan".
"Charmant! charmant (viehättävää)! Nyt olet oikeaan lämpöasteesen ennättänyt, madame (rouva). Parole d'honneur (kunniasanallani), sinä olet hurmaava, sinä Olga Vasili, mutta sinun täytyy käytännöllisesti opetella toleranssia (suvaitsevaisuutta)! Anna hänen parvia, anna hänen kurttisierata ja fanttisierata, se ei merkitse mitään. Kun hän on kyllästynyt ja väsynyt sonetteihinsa ja serenaadeihinsa, niin kääntyy hän kuitenkin aina takaisin sinun luokses".
"Minä kiitän sinua, isäni, minä kiitän sinua! Sinun isälliset neuvos vivahtavat jotenkin siihen, mitä Shakespeare antaa Capuciuksen sanoa, silloin kuu hän, Henrikki kahdeksannen niin julmasti ja raa'asti hyljättyä puolisonsa, astuu kuningatar Kathariinan kuolinvuoteen viereen. 'Kuningasta surettaa, että Te olette sairas. Minun kauttani lähettää hän Teille kuninkaallisen tervehdyksensä, ja anoo Teitä lohdutusta vastaan ottamaan.' — Ja minäkö levollisesti ja nöyrästi vastaan ottaisin rakkauden, jok' on lainass' ollut? En koskaan! Minä rakastan hänt' yli kaiken täällä maan päällä, mutta minä en alenna itseäni syntiä hyväksymään".
"Hyvää yötä, madame! Sinä olet hieman tulistunut".
Kreivi meni, ja Olga laskihe polvilleen.
"Kaks yhtä vastaan! Yksinäni, yksin, yksin! Oi, isä Thorsen, oi jos luokses pian päästä voisin! Sinä voisit tämän sekasotkun selvitellä. — Oi Jumalani! Auta minua pelastamaan häness' ihminen, vaikkapa runoilija kukistuiskin!"
André oli kumminkin syössyt ulos, raivoissaan siitä, että hänen vaimonsa oli ainoa olento, joka hänen voimaansa vastusti, ja jot' ei hän voinut vetää tenhopiirihinsä.
Hänen vaatimustansa, ett' Olgan tuli olla yhtä innostuksekas ja kritiikitön, miten muutkin kaikki, ett' Olgan ei tullut nähdä mitään virheitä hänessä, että hän sais olla vaimonsa jumala ja vaimo hänen rukoilijattarensa, jonka tuli olla onnellinen kyllä saadessaan suudella tomua hänen jalkainsa alta, ei Olga tahtonut täyttää; tätä vaatimusta vastaan kohos Olgan koko luonto kehoittavana protestina.
Ethillinen (siveellinen) Olgassa varustautui kuolon kamppailuun Andrén esteetillisen (kaunotieteisen) kanssa.
Tätä elementtiä vihasi hän jo poikasena ja tahtoi ärsytellä. Ja André vihasi sitä nytkin, vaikka hän rakasti Olgaa silmittömästi. André tahtoi voittaa maksoi mitä maksoi eikä kammonut mitään välikappaletta herättääksensä uinaelevaa mustasukkaisuutta, pelkoa kadottaa sen, josta Olga nyt itsetunnossansa ja paremmuudessansa niin varma oli.
Hän tahtoi pakoittaa Olgaa avaamaan ja nostamaan silmiänsä samoin kuin silloin, kun hän Tenojoella venehen kaasi. Hän oli kerjännyt Olgan rakkautta, nyt piti Olgan saada kerjätä hänen rakkauttansa! Hän ei ollut ilmaiseksi saanut kainulaisen uhmeutta perintönä!
Itseä jumaloitsevassa ja itsekkääss' elämässä, jok' alkoi hänen lapsuudessaan ja sitten jatkui yhtä mittaa, täss' elämäss' oli vaan yks ainoa, jok' uskalsi nousta häntä vastaan, ja tuo ainoa oli vaimo, jok' oli hänelle kuuliaisuutta vannonut.
Tuo, tuo myrskysi ja kuohuili hänen sydämessään, kun hän verkalleen käyskeli alaspäin kaupunkia, jok' uinaellen lepäsi puol'yö auringon paisteessa.
Perhoset lepertelivät hänen ympärillään. Hän kuunteli hyttysten surinaa, käkösen yksmuotoista kukuntaa, surumielisiä säveliä ja aaltojen hiljaista höllytystä salmella.
Laulu kuului tuolt' etäältä.
André seisahti.
Joukkue venäläisiä matruuseja laulaen, pajattaen marsiskeli Tromsöön katuja, parittain kaksin kaksin, äänenantaja esinenässä.
Viimeinen alkoi yksinkertaisell' äänellä, muut tarttuivat sitten pari parilta, siks kunnes koko kööri oli täydessä pajatuksessa.
Tuo kaikk' oli yhten' äänneaaltona, joka kasvoi ja yleni, kunnes tulvas ylitse. Kummallinen rytmi (polento), joka paussaa (vait' on) siinä, missä toiset alkavat, ja alkaa siinä, missä toiset paussaavat!
Joku noista surumielisistä, slaavilaisista sävelistä veteisesti ja ykstoikkoisesti, mutta sanomattoman vaikuttavasti ja liikuttavasti kajahteli nyt Tromsöön salmella.
André ei hievahtanutkaan. Mit' aavisti hän tänä hetkenä? Aavistiko hän kesänilossa salattua kipua ja alakuloisuutta, jota jok' ainoa Ultima Thulen lapsi tuntee?
Itse heidän nautintonsa on kipua, sillä heti synnyttyänsä kuolee se.
Aavistiko hän yht'äkkiä tänä hetkenä kaikkein kappalten katoamista — hänen oman elämänsäkin? André purskahti jääkylmään, särkevään nauruun, niin vimmattuun, niin kauhuttavaan, jommoist' ainoastaan hulluhuoneessa kuulla saa; sillä pahain henkien täytyi saada hänessä mekastaa.
Nuo häness' asuvat kolme luonnonomituisuutta, nim. lappalaisen, kainulaisen ja norjalaisen, olivat nyt joutuneet rikkovaan eripuraisuuteen keskenänsä, Nämä kiskoivat kukin suunnallensa rikki repiäksensä hänen sielunsa.
Hänen rinnassansa liikkui sekasorto vihollisia, yhdistettyjä voimia, mutta tässä sekasorross' oli keskus ja tässä keskuksess' istui "sisähinen tuomari", jonka lappalaiset olivat hänelle matkaan lähtiessään antaneet, eikä tuo "sisähinen tuomari" jättänyt häntä rauhaan. Mutta kun Andrén paha henki tuli hänen päällensä, niin silloin oli taivas ja maa yhtenä sekasortona, ja tässäkin sekasorross' oli keskus ja tämä keskus — "Olen minä!"
Mutta henki kulkee kulkujansa. Ei kukaan tiedä, mistä hän tulee tai kuhunka menee.
Tuulosen liekan lailla kiirehtää hän kautta maailman, kautta kansojen, maiden, kaiken kautta virtavi se, laskihe polvilleen.
Yleinen ja suurenmoinen uskonnollinen herätys leveni Ameriikasta, jossa teaatterihuoneita käytettiin P. Raamatun lukuhuoneina, Englantiin ja sieltä Norjaan. Sama liike löysi tien myöskin ylös norjalaiseen Finmarkeniin, se tarttui lappalaisiinkin (samilaisiinkin); sillä kaikki, kaikki taivuttaivat Kaikkivaltiaan tahdon mukaan.
Sill' aikaa kun juhla juhlan jälkeen Tromsöössä pidettiin Andrén tulon kunniaksi, puristelivat Kautokeinon miehet, vaimot ja lapset syleillen toisiansa, valittivat syntejänsä, kehoittivat ja vannoivat toisillensa ruveta kääntymystä ja parannusta tekemään.
Jo vuonna 1847 oli herätys ruotsalaisesta Karasuannosta hiipinyt
Finmarkeniin, mutta nyt alkoi se levitä yhä laveampiin piireihin.
Lappalaiset tulivat vapatahtoisesti ja antoivat omistajilleen kaikki, mit' olivat lainanneet tai varastaneet. Omatunto heräsi synninunestaan, ja viina oltiin vähällä kokonaan ajaa maanpakoon.
* * * * *
"Jumalalle olkoon kiitos siitä Herran siunauksesta, joka Kautokeinon osaksi tullut on!" kirjoitti Andreas Thorsen pojallensa. "Varjelkoon toki Hän, armollinen Isä, ett'ei vaan lappalaisten fanttasiia pääsis tuossa herätyksessä sijaa saamaan; sillä silloin saa se ohjaamattoman luonteen, ja silloin muuttuu se kokonaan perkeleen asiaksi. Silloin on sen ohjaaminen vaikeampi kuin poron hillimättömän."
"Olisko mahdollista!" arveli André. "Olin ainoastaan viidentoista vuoden vanha jättäissäni heidät, siks en voi muistaa, onko tuo samilainen fantasiia todellakin niin ohjaamaton. Minun on käytävä sinne ja koeteltava, miten rikas tuo oikeastaan on. Tuop' olis komea koetus heidän luonnonlaatunsa niin ymmärtämiseksi kuin myöskin sen selittämiseksi."
"Karta, André!" pyys Olga. "Runoilija saattaa olla runoilija niin paljo kuin hän tahtoo, mutta sill' ei ole oikeutta tehdä kokeita kanssaihmistensä sieluissa."
"Kyllä, suo anteeks, siihen hänell' on oikeus silloin, kun hän luo jotakin kuolematonta. Sankarina uudess' eepoksessani (sankarirunossani) on lappalainen oleva, sentähden on minun tutkinnoita tehtävä. Et, ystäväni, kuitenkaan tarvitse peloillas olla. Sankarirunoni ensimmäinen osa tapahtuu Tromsöössä; täydyn sentähden, miel'alasta kiinni pitääkseni, pysähtyä tänne siks, kunnes se valmis on. Vasta joulun jälkeen matkaamme Kautokeinoon."
Olga kavahti seisoalleen.
"Vasta joulun jälkeen! André, kuink' on sydäntä sulla tämmöiseen viivytykseen? Tuo vanha mies on varronnut poikaansa jo viistoista vuotta, ja kun poika tulee, voipi hän isälliseen syliin kiiruhtamatta olla julma kyllä viivytelläksensä kokonaisen puolivuotta vielä."
André yht'äkkiä käännähti.
"Olga Vasili, näyttääpä siltä kuin olisit vaivaloisimman työn tehdäkses ottanut, seuratakses minua elämän läpi, minun omanatuntonani."
"Niin, André! Tuota juuri tahdonkin. Minä tahdon olla sinun omatuntos, joka sinua aina väärintehdessäs muistuttaa."
"Ei täss' ole puhetta vääryydestä. Minä uhraan sydämeni runoilija-kutsumukselleni. Aatteen, joka minut Tromsöönsalmelle päästessäni valtasi, täydyn minä ensin vapauttaa — sit' ennen en matkustaa minä voi."
"Niin, sentähden että sinun runoilijakutsumukses on kultainen vasikka, jonka sinä olet nostanut Jumalan sijalle ja rukoilet sitä."
"Malta, malta, tämä menee ylöllisyyteen! Etkö sinä tiedä, että runoilijani innostus vaatii kaikkea muuta ennen maailmassa?"
"Ei tok' ennen kaikkia! ei tok' ennen kaikkia! Minä tiedän kaikista parahin, että runoilijan intoumuksella on vaatimus, saadaksensa etiketin ja seuraelämän velvollisuuksista poiketa, ja sinä tiedät parahin minun itseäs suojelevan Arguksen silmillä, ett'ei sinua häirittäisi; mutta kuitenkin löytyy korkeampi vaatimus, jost' et sinä voi vapautua, vaikkap' olisit ensimmäinen kuolevaisista. Siunatuks' ei tule se runon alttari, jolla pojan velvollisuus ja sellainen isän rakkaus uhrataan."
Kreivi Vasili oli kiintynyt joidenkuiden sanomalehtien lukemiseen, hän nousi seisoalleen.
Hän ei kärsinyt enempää, hän tuprutti tulta ja liekkiä lävähytteli.
"Runoilijassa, madame, täytyy ethillisen vaatimuksen väistyä esteetillisen edestä!" huudahti hän raivostuneena, kouristi korviansa ja syöksyi ulos.
"André! André!" lausui Olga sydämensä kivussa. "Älä Esaun tavoin myö esikoisuuttas kryynivellistä!"
"Olga Vasili," ärjäsi André hammasta purren, "sinun elämäs tarkoitus on sekoittaa minun eloni viini koiruohoilla."
"Ei, puolisoni, ei! Tarkoitukseni on ainoastaan antaa oikeata viiniä väärennetyn sijasta. Oi, Jumalani! Todellisuus saaduttakoon sinut ja herättäköön sinut unelmistas! Sinun itsekkäisyydessäs asuu Nemesis (kostonhaltija)."
"Nemesist' en voi peljätä".
"Mutta Jumalata täytyy sinun peljätä!"
"Kyllä," sanoi kainuulaisvaimon poika, käännähti samalla ja meni.
* * * * *
"Hänen täytyy taipua, André," virkkoi kreivi Vasili, kun he kohtasivat toisensa ruokasalissa. "Äidin oikut taas elävät hänessä; minä olen hänen kanssaan riidassa uudelleen, ja minä sanon sinulle, André, minä tahdon nähdä tämän taistelun loppuun taisteltuna niinkuin toinenkin taisteltiin."
"Kuinka?" kysäs André.
"Hänen täytyy taivuttautua," vastasi kreivi. "Hän tuli kesytetyksi, vapaalla tahdolla luopui hän vaatimuksistaan ja vastaan otti minun rakkauteni, aivan armona. Vaimostani tuli elävä esimerkki, joka osoitti, miten nöyryys tekee onnelliseksi. Ei ole soveliasta pakoittaa miestä tekemään moraalisia tililaskuja vaimollensa. Voilà tout (kah kaikkea)!"
André naurahteli. Jälleen yks noita synkeitä säihkeitä hänen mustilla kasvoillansa.
Hän heittihe soffalle ja nosti käsivartensa päänsä päälle.
"Olga Vasili, sinun on niin hurmauntuneeksi tultava, että sinä unhoitat omantuntos ja järkes rakkauden voiman vaikutuksesta!" huudahti hän. "Mutta tämä nyt vielä on minun salaisuuteni, ja sillä tulen minä kerran aivan aavistamattas ihastuttamaan sinua."
Hän nous ylös ja tuimin askelin asteli edes takaisin huoneessa, ikäänkuin leijona rautahäkissänsä.
"Siks kunnes aika joutuu, jolloin rakastat minua siten, miten minä rakastan sinua — kaikesta sydämestäs, siks kunnes uskaltaisit uhrata ijankaikkisen autuutes rakkauden riemulle, siks — vihaan sinua!"
Hän pakottautui pukeimaan, mennäksensä sinne seuraan, jonne hän kutsun oli saanut, mutta tuo "sisähinen tuomari" hänt' ei vaan jättänyt rauhaan.
* * * * *
Kesä kului ja talvi tuli. Juhlailut ja juhlamielet kestivät vielä, miten Andrén nautintovoimatkin tämän synnyttämät. Tromsö ei vielä ollut kyllästynyt Andrésen, eikä Andrékaan ollut kyllästynyt Tromsööhön.
Hän vaivahti tyyneen, tyytymys olemaan, oikein puhtaasen samilaiseen huolettomuuteen. Tuo "sisähinen tuomari" nukahti, ja jos, jota tahdomme epäillä, hänen omatuntonsa häntä silloin tällöin tölmiskeli, niin tuli tämä epäsuotuinen muistuttaja täydellisesti äänettömäksi saatetuksi hänen isänsä kirjeellä, jonka loppu kuului näin:
"Rakas André! Sinä tiedät, kuinka isäs odotti sinua ja sitä päivää, jona hän sais sinut jälleen nähdä. Eikös tott' ole, lapseni, ett' ethän konsaan ole epäillyt vanhan isäs ikävöimystä? Mutta minä kuitenkin tyydyttäin siihen, mik' on isääs korkeampi, minä nimittäin tarkoitan sinun elämäs kutsumusta; minä tulen lukemaan päivät ja odotan kärsivällisesti, siks kunnes asian haarat sallivat sun saapua tänne. Isäs ei ole ymmärtämätön, André, eikä hänellä ole mitään vaatimuksiakaan, jotk' eivät hänelle kuulu. Jää Jumalan nimessä sinne, miss' olet siks kunnes valmis olet, äläkä kiiruhda, sillä se saattais olla vahingoksi sinun suurelle työlles."
Itsekkäisyydell' on tavallisesti vahva nahka, jok' ei tunne toisten puutteita, samoin kuin se ei myöskään jaksa arvata kallisarvoista sympatheettistä (myötätuntoista) kykyä, "voida rivien välistä lukea".
"Siinäpä näetsä!" sanoi hän vaimollensa. "Isäni ei toki täydelleen ollut niin vaativainen ja ymmärtämätön kuin sinä luulit."
"Ei, minä näen sen," vastas Olga, kääntäen itsensä poispäin, lopettaaksensa pukemisensa. Hänen kasvonsa olivat surumieliset, surumielisyydess' oli katkeruutta ja myöskin hieman ylenkatsetta, mutta hän kätki sen nostaissaan kätensä hiuksiansa järjestääksensä.
"Tuo suuri työ" kävi reippaasti eteenpäin, ja aina sen mukaan kuin tuo työ edistyi, joutui isän kuva syrjemmälle ja syrjemmälle, niin, runon loitsivassa valossa joutui se viimein vallan unheesen. Tuo harvinaisen miellyttävä ja ihastuttava haamu, jonka hän jo aikaisimmasta lapsuudestansa alkain oli tuolle tuntemattomalle äidillensä laatinut, oli nyt tässä hänen uudessa eepoksessansa luotava lihaksi ja vereksi.
Mutta samalla kun hän vaipui tähän luontohon, jonka hän tuon äidin oli arvannut omanneen, luontoon, jok' oli hänen omansa kaltainen, lankesi sangen tumma varjo isän kuvalle.
Hänen oma lapsuutensa leikitsi hänen edessään. Ei hän muistanut isänsä rakkautta, ainoastaan kodin ahtaan piirin vaan, sen suljetun ilman ja oman ikävänsä.
Äiti lienee aikoinansa samaa elämää viettänyt, hän lienee tuntenut samaa ikävää, ja hän pojan fanttasiiassa muodostui väkeväksi, voimaisaksi kotkaksi, joka tahtoi lentää ulos vapauteen ja nousta korkeuteen, samalla kun isä oli linnunvangitsija, joka piti nauhasta ja häntä veti maata kohden.
Eräs tunne, vastenmielisyyden kaltainen, kohosi vähitellen runoilijan mielessä tuota vanhaa miestä vastaan, jok' odotti, luki päivät, tunnit ja yhtä haavaa nuhteli itseänsä kärsimättömyydestänsä. Niin kauan kun André eli innostuksen hurmauksessa, oli lappalainen elementti (alje) voittavana ja rakkaudellinen vallitsevana.
André kurttisieraili Louise Walteria yhä edelleen, mutta kun Olga oli päättänyt olla olevinansa täydellisesti tietämättä koko asiasta ja sentähden aina loi silmänsä alaspäin välttääksensä enempää näkemästä kuin mitä tarpeellist' oli, ei hän aavistanutkaan, kuinka pitkälle tuo oli mennyt. Eräs satunnainen lausuma herätti hänet kuitenkin tuosta välipitämättömyydestä.
Tuo sattui eräänä iltana, jolloin yks noista tavallisista viikkokonserteista, jotka koko talven ajan antoivat Troms'öön seuraelämälle juhlallisluonteensa, pidettiin tilaisuutta varten määrätyssä huoneuksessa.
Sali oli kauniisti valaistu, ja naisten puvut olivat säännellyt uusimman pariisilaismuodin mukaan, mutt' Olga kuitenkin voitti palkinnon näistä kaikista. Tuo valkoinen kaschmiiripuku, joutsenen untuvalla reunustettu, edullisesti osoitti nuo hienot haahmoviivat hänen kuvaimessansa ja kasvoissansa.
"Madame on sangen onnistunut!" kuiskasi kreivi Vasili ja katseli pihtisilmäintensä läpi tytärtänsä. "Ryhti on oivallinen."
André puras huultansa, käännähti päätänsä ja heitti Olgaan silmäyksen, joka näytti tahtovan nielaista Olgan koko olennon.
Sittenkun ensimmäiset musiikkinumerot olivat suoritetut, nous hän tällä välin ylös ja asettihe Louise Walterin viereen istumaan.
Kaikkein silmät olivat nyt yhtä haavaa tähdätyt sille penkille, jossa nämä istuivat. Tahallansa oli Olga sinnepäin katsomatta, mutt' yht'äkkiä heräs hän tajuntoon kuullessaan paria sananvaihtoa, jotka hänen takanansa kuiskaamalla kuiskattiin.
"Ot' hiis, näetkös, mitkä palavat silmänluonnit hän tuon tuostakin
Louise Walteriin iskee?"
"En. Minä näen, että hän kurttisieraa häntä himoitsevasti, mutta niitä hupaisia erityisyyksiä en ole huomiooni ottanut."
"Niinpä katso niitä nyt sitten! Ne polttavat kuni saatana itse olis nuo sytyttänyt. Hitto soikoon, poika! Jospa joku meistä muista kuolevaisist' olis ollut tuo, ken noin huomattavasti olis uskaltanut asettaida kansan juttelusta huolimattomaan tilaan, niin totta mar olisimme saaneet kuritusta kärsiä, toverini!"
"Ja se oliskin oikeuden mukaista! Synti vaan, että tuo nuori tyttö on vanhuksiton; hän puuttuu suojaa sieppaajasissejä ja maantie-rosvoja vastaan. Hän on varomaton, hänestä puhutaan jo enemmänkin kuin nuoren tytön maine sietää. Likapilkku lumella —."
"Aivan, niin on puhdasmaineisuus mennyt kaiken maailman tietä."
Olga punehtui ja hänen sydämensä lyöskeli kiivaasti. Hänestä tuntui ikäänkuin jok' ainoa salissa huomais hänen punehtumisensa.
Kuitenkin täytyi hänen tämä kiusaus kestää. Hän istui liikkumatta. Liekit lieskuivat hänen silmäinsä edessä, musiikin säveleet kohisivat hänen sormiensa ohi, yks sävelkappale alkoi toinen loppui ja tämän kaiken kestäessä hän ties, että kaikkein silmät olivat tähdätyt määrättyyn paikkaan, ja että hän oli ainoa, jok' ei rohjennut silmätä sinne.
"Tuota neittä täytyy varoittaa!" ajatteli hän. "Häntä täytyy varoittaa, mutta, Jumalani — miten?"
Kun naiset olivat etuhuoneesen päällysvaatteitansa ottamaan kokountuneet, päätti Olga empimättä käyttää tätä tilaisuutta.
Käydessään tuon nuoren neiden sivutse, sanoi Olga hänelle hätäisesti ja niin kuiskaamalla, ett'ei sitä muut kuin asianomainen kuulleet.
"Varo itseäs, lapsi! Teistä puhutaan. Runoilijat leikitsevät fanttasiian kanssa ikäänkuin lapset leikkivät pallojen kanssa."
Hätäisen hurmauksen ruso levittihe Louise Walterin kasvoille. "Oliko tuo totta otettu niin vakavalta kannalta, että siitä puhuttiin?"
Tuon nuoren tytön mairiteltu turhamaisuus vietti tänä konsert'iltana loistavimman voittoriemunsa: "runoilijan rouva oli tullut mustasukkaiseksi — hänehen!"
Kun Olga oli päässyt huoneesensa, viskasi hän päällysvaatteen yltänsä ikään kuin se olis tukahduttanut häntä, seisahti keskelle laattiaa ja puristi kätensä kovasti vastatusten.
"Hänen tähtensä täytyy minun se tehdä," ajatteli hän, "hänen tähtensä on minun velvollisuuteni — alentautua, ja puhua Andrélle tästä — tästä kurttisieruusta!"
Hän kuuli Andrén askeleet ulkona käytävällä; sydän sykki tuimasti, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan.
André astui sisään ja sulki oven.
"André," virkkoi Olga niin tyynesti kuin suinkin mahdollista ja päätänsä kääntämättä, "sinä — osoitat tuolle nuorelle Louise Walterille jotakin — jotakin tavatonta suosita."
Andrén silmät säihkyivät, ne kipenöitsivät. Yht'äkkiä hän syöks esille ja taivuttihe Olgaa vasten kireästi jännitettynä.
"Niin, oletko sinä sen nähnyt?" tiuskasi hän.
"Kyllä, ja olen minä sen kuullutkin."
"No missä?"
"Tän'iltana — konsertissa."
"Ja mitä sanot siitä?"
"En mitään —"
"Et mitään!"
"En. Minä en sano mitään muuta kuin — tulee sääli tuota nuorta tyttöä.
Minä en sano muuta, André —."
"Et — sinä et — sano mitään muuta!"
Olga pusersi kätösensä mykkyrään. Hänen miehensä ei nähnyt, että ne suonenvedon tapaisesti tärisivät.
"Minä en ole mustasukkainen."
"Et, Jumala tuon tiennee, sinä et ole mustasukkainen!"
"Mutta sinä saatat pilata hänen maineensa, André."
André päästi pilkkanaurun. "Sinä pikkarainen, avuisa laupeuden sisar! Minä vakuutan sinua, että sinä turvallisesti saatat tyynnyttää ylön hellän omantuntos. Vaikka runoilija, ylistetty suuruus, kurttisieraa häntä, on niin kaukana hänen vahingoittamisestaan, että se pikemmin koroittaa häntä toisten silmissä. Juuri se, että taideniekan silmät valitsevat hänen kasvonsa katseltavaksensa, täytynee tulla kunniaksi hänelle."
"Kunniaksi!" sanoi Olga. "Kunniaksi se, jok' on pilkka ja häpeä!"
"Tuon pilkan kantaa hän varmaan ilolla, madame! Mä annan hänelle lahjan, jot' ei hän unhoita koko ikänänsä, vaan tallettaa sen pyhäin jäännöstensä joukossa kallehinna muistonansa. En minä suinkaan te'e hänelle mitään pahaa, hyvää vaan."
"André," uudisti Olga toistamiseen, "varo Nemesistä (kostonhaltijatarta). Tämä sydämetön, harkittu 'flirtatiooni' (leikintä) on kissan leikkiä hiiren kanssa. Tuo silloin olis parempi, jos todellakin olisit rakastunut."
"Ja jos niin olis?"
"Jos niin olis!"
André kohautti olkapäitään ja syöks ylös.
"Jos niin olis!" äännähti Olga lyöden kätensä kasvoillensa. Kauhu, joka hänet nyt äkkiä valloitti, oli ennen tuntematon, aavistamaton. "Onko todellakin rakkautta kaikissa näissä kurttiiseissa? Mahtaisko hän — ei! ei! ei! Oi, Jumalani, hän rakastaa ainoastaan minua, ainoastaan minua! Tuo, tuo on hänen fanttasiiansa vaan, mutt' ei hänen sydämensä!"
Aurinko jätti pohjoisnavan, viimeinen höyryalus läksi sattumalta samana päivänä etelään päin.
Isänsä kreivi Vasilin seurassa kävi Olga ylös saarelle sanoaksensa jäähyväiset niin auringolle kuin höyryaluksellekin, tuolle suorastaan muuhun maailmaan yhdistäjälle.
He kiiruhtivat saaren korkeimmalle paikalle, josta he kauemmaksi saattoivat silmin seurata matkaajia, ja tähystivät etäälle salmen yli.
Keveät hölkkä-aallot kirmaisivat ja tanssivat höyryaluksen vetämällä juovehella. Miks eivät voineet hillitä ratasta, joka niin armottomasti riens eteenpäin?
Aurinko lähenihe yhä enemmän ja enemmän tunturin harjamaa.
Höyryalus hieppuvine savuinensa ja lieppuvine lippuinensa liuskeli kau'emmaks ja kau'emmaks — valoa, aurinkoa ja — eloa kohden!
Auringon hehkuva silmä koski jo tunturin harjamaan.
Olga seisoi hengähtämättä, eteenpäin nojauntuneena. Oi, jospa hän vaan vois saada kiinni tuon hehkuvan tuliterän ja pysyttää sen luonansa!
Höyryalus laski kanuunan laukauksen. Tomu pölähti yli salmen lähdön merkkinä. Tromsöönsalmen kalalokki-parvet pyrähtivät ilmaan kirkuen ja parkuen. Auringon silmä katseli alakuloisena Finmarkenin ylitse.
Laukaus vieläkin! — Ja samassa hetkessä laskeus aurinko.
Kuolon hiljaisuus. Melkeinpä kalalokitkin hiljenivät. Ainoastaan kanuunan paukaukset vielä viereskelivät, vakaisa kaiku kuului yhä.
Ei kukahan liikkunut tuoll' ylähällä saaren korkeimmalla paikalla. Joko tajuten tai tajuamatta tunsivat he, että jumalais-olemus oli heiltä nyt hyvästinsä ottanut. Silloin tuli André paljain päin kiiruhtaen tielle päin. Hänell' oli hattunsa kädessään ja hänen käyntinsä oli poikkelehiava ja kiiruinen ikäänkuin jos joku olis häntä takaa ajanut.
Vaimonsa kohdattua oli hänen hengityksensä hätäinen ja lyhyläntä; Olga saattoi kyllä huomata, että hänen sydämensä löi kiihkeästi. Andrén kasvot olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmänsä levottomasti mulkoilivat sinne tänne.
Nimeättömällä kauhulla katseli Olga häntä. Tämmöisinä hetkinä muuttui André aina niin ihmeellisen kylmäksi ja vieraaksi hänelle. Olikohan jotain mielisairautta hänen veressään?
André pisti hatun päähänsä, mutt' otti sen kiiruusti pois jälleen, ikäänkuin hänen aivonsa olisivat tuless' olleet.
"Mitä merkitsee tämä?" kysäs Olga kauhistuneena.
"Täm' on minun salaisuuteni," vastas André.
Jokunen valon loiste heijaili hiljaisena vavistuksena, heijastuksena tuolla kaukana veden pinnalla; se kalpeni kapenemistaan ja — katosi.
Raskas kuni plyijy, harmaa miten ikukallio, yhdeksän viikon pituinen hämärä levittäytyi Finmarkenin ylitse.
Äänettöminä käännyttiin ja kukin kävi kotihin omainsa luo.
André kuitenkin pian otti norjalaisen itsevallinnon, joka sielunsa ja hulluutensa rautapaitahan kätkee, ja tämän lävitse on muiden vaikea tunkeutua. Niinkuin kilpikonna vetäysi hän kuorehensa ja — kätkeysi.
Hän oli nyt muuttunut ennalleen, puheli iloisesti ja reippaasti.
Olga silmäili hänen Janus-kasvojansa.[9] Minkä puolen käänsi hän nyt heille? Ja minne oli toinen puoli joutunut?
Mutta sydämessänsä salas André tunteen siitä, että viimeinen höyryaluksen kanuunan laukaus oli merkkinä Ultima Thulen pahoille hengille.
Näiden tapana oli yllyttää häntä, kun aurinkoinen pois kulki.
Sillä tuon pitkän talv'yön tultua perimpään Pohjolaan, pääsevät pahat henget irralleen.