Ainoat matkailut, joita Andreas Thorsen vuoden kuluessa teki, olivat talvi- ja kesäkäräjille. Ei kaupan innoss' eikä uutisten halussa kuitenkaan näille matkoille antautunut, vaan sentähden, että häntä joka kerta sinne houkutteli salainen toive — edes hiukan saada vihiä kadonneesta vaimostansa. André seuras isäänsä, ja nämä käräjäretket olivatkin hänen riemujansa ja salaisia toiveitansa.
Oli Heinäkuun ensimmäinen päivä. Vesisaari, joka nyt on Finmarkenin etevin kauppapaikka, oli silloin pahanpäiväinen kalastajapaikka, jonka norjalainen asukkaisto tuskin nousi 200 suurempaan lukuun.
Lippujen liehunta ja kanuunan laukaukset ilmoittivat jo amtmannin (virkamiehen) tuloa silloin, kun Kautokeinon matkalaiset ehtivät kauppapaikalle. Kanuunan laukaukset tekivät Andréssa saman vaikutuksen kuin vaskitorven räikkävä ääni ratsumiehen hevosessa.
Ensi laukauksella korpit, varikset ja kalakaijat parkasivat pahat säveleet, toisella uudistivat he samat säveleet, mutta kolmannella muuttui tämä yhdeks ainoaksi, korvia halkaisevaksi lintujen konsertiksi, joka kajahteli kauas yli Varanginvuonon.
Aurinko paistoi noille turpeisille ja ruohopeittoisille miniatyyribastioneille (pienoiskuva-vallinsarville), mitk' ympäröivät Vesisaaren hökkeleitä, joita ne suojasivat ikäänkuin nämä olisivat arkkusiss' olleet, ja valaisi kalansuomujakin, jotka koristivat pakkahuonetta ja rantasiltoja.
Lappalaisten siniset, ruskeat, tulipunaiset ja vehreät mekot, jotka selvästi eroitti valkoisista sarkahousuista, kilpailivat naisten kirjavain, pitseillä koristettuin myssyjen kanssa.
"Diervan! diervan! burist! burist!" ääntelivät lappalaiset, samalla kun he syleilivät toistansa toisin käsin. Lapset naurelivat ja itkivät pienissä sammalilla vaatetetuissa komseissansa,[5] jotk' olivat kiinnitetyt äitien hartioille.
Suomalaisia Haapajärveltä, karjalaisia Pää- ja Kuitojärvien rannoilta ja pohjoismatkaajia, muodostaen heleänpunaisten huippulakkiensa kanssa sekasotkuisen sekasorron, jossa venäläisiä kauppiaita Kuolasta ja laivureita Valkealtamereltä pitkine partoinensa, korkeine, turbaanimaisine takkeinensa ja kantapäille ulottuvine kauhtanoinensa marsiskelivat sinne tänne niinkuin vapauden sankarit.
Tääll' ovat käräjät, täällä markkinat, tääll' on paljon paljo liittynyt yhtehen ja yhdeksi, papin, kauppiaan ja esivallan on saatava osansa hyödystä, koska kerran paikall' ollaan. Kirkonkellot ja hautaus-virret soivat kilvan hää- ja ristiäisilojen kanssa.
"Nauttikaamme päivän vielä ollessa, ennenkun yö yllättävi, jolloin nautinnot ovat lopussa!" Tämä pohjois-matkaajan, lappalaisen ja kainulaisen tunnussana kesäkäräjillä.
Aurinko ei laskeudu konsaan, päivä, pitkän pitkä, lakkaamaton kesäpäivä, jok' ei lopu koskaan, miksikäs nyt maattaisiin?
Sentahdenpä ei maatakaan. Yö kyll' aikanansa tulee, tulee tuo loputon talviyö, jolloin Finmarkenilainen saa makailla kylläksensä.
Eihän nyt voi laata nauramasta, laulamasta, juttelemasta, ostamasta, myömäst', ei syömäst' eikä juomasta!
Lappalaisten sydämellinen ja iloisa puheliaisuus kuului kaikkialta, samalla kun kainulaisleiristä kaikuu:
"Perkele! Perkele!"
Mutta tämän yhtämittaisen valvomisen välttämätön seuraus on väsymystila, jonka rajana on puoliks hengellinen hulluus. Kuljeskellaan sinne tänne ikäänkuin kohmelossa, tai käyttääkseni jokapäiväistä lausumaa: "ollaan hourehissa."
Kello oli kaks yöllä viimeisenä käräjäpäivänä, kun André hiljalleen käyskeli lappalaisleirin läpi. Tavallisen paimentolaisen tapaisesti olivat he asettaneet asumuksensa paljaan taivaan alle.
Puol'yön aurinko paistoi uneliaasti noille pienoisille, satunnaisesti sovitetuille telttakujille, jotk' olivat muodostetut purjeista ja kumotuista venheistä laitetuilla teltoilla. Ruokapadat kiehuivat tulella, ja ympärillä kihisevien lappalaisten kasvoista saattoi kyllin huomata rohkean matkavieraan läsnäolon, samalla kun toiset joukkiot, ollen maassa polvillansa, pelasivat sakkuspeliä (jonkunmoista schakkia.)
Kun André oli yhden rivin ohi kulkenut, tuli hän toiseen, jossa hautajaisia vietettiin. Viinapullo kävi kädestä käteen, mutta vaimot löivät rintoihinsa ja reviskelivät hiuksiansa myötäänsä ähisten ja puhisten.
Tuon naurattavan näytelmän suututtamana André, niin pian kun hän huomasi nuo tuskaiset ja väärähän vedetyt kasvot, erkani ja yhdell' ainoalla harppauksella kävi kivelle ja alkoi kertoa ketusta, joka pappina oli olevinansa.
Lappalaiset hämmästyivät ja katselivat ensin aivan kauhistuneina Andréta, mutta pian kuitenkin voitti heidät Andrén naurattava kasvojen juonnematkinta, jossa hän matki juuri heidän omia kasvojensa juonteita, ja lopuksi pärähtivät he itkusuin hillitsemättömään nauruun.[6]
Joku omituinen, ulkomainen muoto, joka juuri oli paikalle saapunut, seisoi täll' aikaa tuolla takapuolella ja tähtäili Andréta pihtisilmäinten läpi.
Tuo oli kesk' ikäinen herra, vähäläntä ja rihainen, laiha kasvoiltaan, joiden keltaista väriä vastaan valkoinen, hyvin hoidettu poskiparta ja siihen kuuluva muu parta sekä samoin valkoiset, hyvin huolellisesti käheroidyt hiukset loivat aivan omituisen nä'ön.
Hänen pukunsa oli sovitettu kasvojen värin mukaan. Sirotekoinen, vaalean keltanen nankkiininen puku kilpaili kullankeltaisten hansikkaiden, kullankarvaisen kauluksen ja rantehisten sekä rusokeltaisen hellesuojimen (parasoll) kanssa.
Nuori tyttö, jok' oli hänen muassaan, oli kenties neljäntoista vuoden ikäinen, ehkäpä hieman vanhempi! Somasti sovitettu matkapuku, jok' oli hänen yllähän, osoitti piirteitä, mitkä kykenivät todistamaan kypsyneempää ikää; hän näytti jo täysin kehittyneeltä.
"Mitkä merkilliset kasvot!" virkkoi vieras.
"Tämä pistävä sekoitus, tämä ositetun meren rotu!"
Tuo nuori tyttö käännälti päätänsä ja katsoi Andréta muutaman minuutin ra'ollansa olevin silmin, mutta sitten taas tähysteli Varanginvuonoa rantoinensa.
André, joka silmänräpäyksess' otti tuon iloisen, välinpitämättömän silmäyksen solvaavimmaksi loukkaukseksi, vaikeni ja tuota pikaa tahtoi laskeutua kivelt' alas.
"Seiso paikallas garcon (poika)!" huudahti vieras erinomaisella ranskalais-norjalais-venäläisell' äänen kajeella. "Minä tahdon piirustaa sinun kasvos!"
Hän veti luonnoskirjansa taskustaan, heitti hellesuojimensa kentälle ja alkoi piirrellä pirteästi.
André jäi seisomaan kuni noiduttu ja katseli vierahan kättä, jonka kallihit timanttisormukset kimaltelivat käden kiidellessä paperilla. Olip' ihme, että miehen käsi saattaa kuitenkin olla niin pienoinen ja niin valkoinen!
Uteliaina niinkuin lapset, tunkeutuivat lappalaiset yhä sakeampaan matkustajan ympärille.
"Pää oikeaan! Valon tulee langeta suorempaan etupuolelle! — Sinullahan ovat oikeen syvät varjot silmien alla, — niin — très-bien! kumarra päätäs, kumarra päätäs, mon garcon (poikaseni), niin että syntyperäinen kasvojen hämärre oikeen pääsee näkyviin! — Mon dieu (jumalani)! Tuommoiset tummat, puolimongolilaiset kasvot, joita pohjoisnavan puol'yön aurinko valaisee, — tuop' olis ollut arvollinen esine Remgrandt'ille. — Olga!"
Tuo nuori tyttö kumartui hänen olkapäänsä yli ja tarkasteli luonnosta, originaalia (alkuperäistä) yhdelläkään silmäyksellä kunnioittamatta.
Andrén veri alkoi kiehua, ja vastenmielisesti hän puristi käsiänsä.
"Oivallisesti osattu," sanoi Olga, "otsan ainoastaan tulis olla yhtä viivaa matalampi."
"Kuinka voi hän tietää sen olevan minun näköiseni, kosk' ei hän ole tahtonut minua katsoa muuten kuin suljetuin silmin?" ajatteli André.
"Hän on itsensä näköinen!" huusivat lappalaiset käsiänsä taputellen.
"Hän on yhtäläinen oman lihansa ja verensä kanssa!"
Vieras heitti luonnoskirjan kärsimättömänä kädestään.
"Mikä on nimes?" huudahti hän.
"André!"
"Mist' olet kotoisin?"
"Kautokeinosta."
"Löytyykö Kautokeinoss' useampia ihmeolentoja kuin sinä?"
"Ei," vastasi André.
"Très-bien (aivan hyvä)!" Siellä kuitenkin lienee omituinen kansa, sangen omituinen. Sinähän puhut ranskaa, — sinä puhut venättä, minä tahdon päästä sinne, minun pitää päästä sinne! Milloinka matkustat?"
"Aamull' ani varaksin."
"Kenen kera matkustat?"
"Isäni kera."
"Osoitas minua hänen luoksensa," sanoi venäläinen.
Siks aikaa jäi tuo nuori tyttö siihen. André käänsi päätään ja silmäili häntä, mutta hän oli istuutunut kivelle ja tähysteli kiikarin avulla Venäjän puolisia seutuja ja maisemia.
André ja tuo vieras herra kohtasivat Thorsenin, jota ympäröitsi suuri ryhmä kainulaisia.
Venäläinen mursi vyöhykkeen ja astui suoraan Thorsenin luo.
"Nimeni on kreivi Vasili," sanoi hän, "olen Riikasta kotoisin ja protestantti uskonnoltani, tyttäreni on kanssani, hän seuraa minua kaikkialla, hän on seurannut minua jo kymmenennestä ikävuodestaan alkain, olen hänet totuttanut aikaan tulemaan kamaripalvelijattaretta. Me ai'omme matkata mukananne Kautokeinoon, monsieur Thorsen. Jos teidän poikanne ottaa ollaksensa minun tulkkinani Kautokeinoon ja sieltä takaisin Vesisaareen, niin luovutan minä tromsöläisen tulkkini ja maksan teidän pojallenne 60 kruunua kuukaudessa."
Andreas Thorsen myöntyi mielellään tähän ehdotukseen ja lähtö päätettiin tapahtuvaksi kolmen tunnin kuluttua.
Tämän suostumuksen tehtyä jättivät Thorsen ja André kreivi Vasilin, — André tuiki tuimistuneena tuolle nuorelle tytölle siitä, ett'ei tuo tahtonut katsoa hänehen.
Kun nämä matkalaiset kolmen tunnin kuluttua kohtasivat toisensa venheen luona, oli matkueesen liittynyt Lamik Rikkut ja hänen setänsä Jaakko Tudekas, ja hänen tyttärensä, jotk' olivat ainoat norjan kieltä puhuvat lappalaiset, jotka löytyivät Kautokeinossa.
"Keitä nämä ovat?" kysyi kreivi.
"Kautokeinolaista väkeä, joka käräjiltä palajaa," vastasi Thorsen.
"Allons (no hyvä)!" sanoi kreivi Vasili ja sytytteli sikariansa.
Olga katseli kanttoria ja noita kolmea lappalaista tutkivilla silmäyksillä; sitten ojensi hän yht'äkkiä kätensä Thorsenille hymyillen ja uskoi hänelle itsensä venheesen nostamistoimen.
Thorsen otti hänet varovasti sylihinsä, ikäänkuin pienen lapsen, ja kun hän huolellisesti levitti peuran nahkan hänen jalkainsa alle, katseli Olga hänehen entisenlaisella lauhkealla hymyllä ja sanoi: "kiitos!"
André seisoi hiljaa ihmeissään. Sitten kävi hän suoraan Olgan ohitse, niin että, hänen kyynärpäänsä sipasi Olgan vaattehesen.
"Miks et katso minuhun?" kysyi André kehoittaen.
"Katsonhan minä sinuhun," vastasi Olga välinpitämättömästi.
"Irtauta venhe maasta!" komensi Jaakko Tudekas. Kiireesti ja keveästi viilsi venhe Varanginvuonon yli ja piirsi karhean, kaitaisen va'on sen rasvatyyneen pintaan.
Olga, jok' oli asettainnut selin Andrésen, nojasi venheen laidalle ja antoi veden pulputa sormiensa ra'oista.
André, jok' oli yksi soutajista, ei voinut olla tuohon hienoiseen niskaan katsomatta, vaikka se niin ynseästi hänehen päin käännettiin. Hän ei saattanut selittää miksi, mutta hän vihasi kuitenkin sitä.
Kun matkustajat olivat Varanginvuonon toisella puolella maalle nousseet, sideltiin venäläisten matkalaukut ja kanninarkut kyytilappalaisten hartioille nuoralla, joka kävi ristiin ryntäiden yli.
Varangintunturille aljettiin nousta leveätä postitietä myöten. Tämän kiipeämisen vaivaloisuutta vielä enensivät hyttyset, jotk' ilmassa sakeana kiehuivat, ja jotka matkalaisten vaatteille naavittautuen kutoivat keveät huntuverhot heidän ympärillensä.
Kreivi Vasili vilvoitteli itseänsä yhtämittaa palmuleuhuttimella, jonka hän kerran oli ostanut Egyptistä.
"On jo kahdeskymmenes vuorelle kiipeys, joita ma eläissäni olen tehnyt," kertoili hän.
Jok' ainoalla vesipaikalla, jonka ohi he kulkivat, syöksivät lappalaiset vedenpartaalle, heittäytyivät vatsallensa ja kurnivat vettä kuni janoiset koirat.
André astui ulomma kreivin tyttären luo. "Tarvitsetko apuani?" kysyi hän töykeästi.
"Kernaammin käyn yksinäni," vastas Olga ja luottavaisena läheni Andreas
Thorsenia.
Vaikk' Olga piti isää parempana, — no hyvä, tuohan tok' ei tehnyt mitään, mutta mikä häntä raivostutti, oli ystävällisyys, jot' Olga osoitti Lamik Rikkutille ja Seimke Tudekkaalle, ystävyys, joka tuli vieläkin silmään pistävämmäksi sen isoisen välinpitämättömyyden kautta, jota tuo nuor' immyt edelleen osoitti hänt' itseä kohtaan.
Kun Olga Vasili, songertaen norjankieltä, jota hän Norjass' ollessaan oli oppinut, puhutteli noita nuoria lappalaisia, piili siinä aina hänen nuorissa kasvoissansa joku kuvailematon ja Andrélle selittämätön suojelevan hyvyyden lausuma. Kielen, jota nuo ra'ollansa olevat silmät samall' aikaa puhuivat, saattoi ainoastaan Andrén kateuksekas vaisto aavistaa, sill' ei hän niitä koskaan kohdannut, mutta tämä ärsyytti häntä sitä eneimmin ja kiihoitti kostoon.
André kiiruhti edelle, hihuili, naureli ja vilkutteli valkoisia, kiiluvia hampaitansa. Nämä pienet, kimakasti helähtelevät naurut murtautuivat esille tummissa kasvoissa niinkuin salamat ja vaikenivat yhtä pian.
Vaikka vaaleat itsessään, olivat nämä poikaiskasvot kuitenkin tummat.
Näissä äkillisissä salamoissa loisti jotakin kesytöntä.
Pitkä ja notkea kasvulleen oli, hyppeli hän kiveltä kivelle kuni vuorivuohi. Tuota pikaa kiipesi hän irtanaiselle kallion lohkareelle, ja samalla kun hän käännähti jäljestä tuleviin päin, nosti hän oikean kätensä ja osoitti kärsimättömästi alaspäin,
"Tenojoki!" huudahti hän.
"Mon garcon (poikaseni)!" äännähti kreivi. "Aina ensimmäinen! Sinä saat nimen Excelsior (etevämpi)."
Matala koivumetsä kohosi verkalleen aina yhä sen mukaan kuin eteenpäin tultiin, ensin latvat, sitten ylimmät oksat ja viimein koko rungot, siks kunnes Tenon pitäjäs koivumetsäisillä tuntureillansa, ikäänkuin noitaiskulla lepäsi levitettynä heidän jalkainsa edessä.
Valtava Tenojoki kuohuen kulki iloisesti eteenpäin ja heinävien niittyjen ja hyvälle hajahtelevien heinäsuovien ohitse. Valkoisten koivunrunkojen muodostamain patsaistojen välistä näkyi lohipatoja ja pitkiä jokivenheitä, joissa punaisiin ja keltaisiin kauhtanoihin pukeuneet jokilappalaiset loiskivat.
Venäläiseltä ja hänen tyttäreltään pääsi imehdys-huudahdus.
"Ai — C'est ca (tuossapa se)!" äännähti edellinen. "Tämäp' on jotakin virvoittavaa; onpa jotakin uutta — pohjoisleveyden 70:llä asteella. Täss' on meidän ruokailtava."
Ennenkun kulku myötämaahan aljettiin, päätettiin levähtää.
Thorsen käveli kauemmaksi tasangolle löytääksensä joitakuita tunturikasveja noille matkustavaisille. Täll' aikaa André ja lappalaiset kokoilivat oksia ja sytyttivät roihuavan risuvalkean karkoittaaksensa kutsumattomia vieraita, hyttysjoukkioita.
Täll' aikaa oli Olga, Seimke ja Lamik Rikkut asettainneet istumaan muutamille kiville ja katselivat Tenojokea, tätä kumpuilevaa virtaa, joka päilyi niinkuin leveä hopeainen vyö alahalla syvyydessä.
"Mikä on sen paikan nimi mistä sinä olet kotoisin?" kysyi Seimke.
"Genua", vastas Olga.
"Onko siellä niin kaunista kuin täällä?" jatkoi lappalaistyttö.
"Huoneet ovat marmorista".
"No, mitä se marmori on?" kysyi Seimke.
"Se on erästä valkoista kiveä", sanoi Lamik Rikkut kiireesti. "André on kertoellut minulle siitä. Kerrotaanhan sadussa, että huoneet ovat vallan valkoiset ja niiss' asuu haltijattaria."
"Onko marmori niin valkoista kuin lumi?" kysäs Seimke epäillen.
"Ei juuri täydesti niin valkoista", vastas Olga. "Niin, sittenpä en täällä paljoa kauniimpaa, kun Jumala talven tekee".
"Se riippuu, minä mikin sen pitää. Kaikki kuitenkin kiittävät Genuaa kauniiksi kaupungiksi".
"Onko siellä kadut kullasta?" keskeytti Seimke.
"Ei toki", vastas Olga, joka huomasi että luonnonlapsen vaatimukset olivat ylön suuret tyydyttääksensä niitä.
"Taivaallisessa Jerusalemissa ovat kadut kullasta ja portit jalokivistä", selitti Seimke.
"Miss' äitis on?" kysyi venäläinen tyttö.
"Rakkaan Jumalan luona"
"Siell' on minunkin äitini", sanoi Olga.
Lappalaisen tytön hellä, tuntehikas sydän sykähti kohta häntä vastaan. Seimke puhkes itkuun. "Älä itke," lohdutteli Olga. "Löytyy yksi, joka kyllä tahtoo olla meidän molempien äitimme."
Sill' aikaa kun tätä keskustelua mäenrinteellä pidettiin, oli André illallisesta huolta pitänyt. Sukkelasti ja taitavasti asetti hän aurinkomajan, otti ruokakalut esille ja pani ruokaa tuolle pehmoiselle sammalvaipalle. Loikoen mukavasti venyttäytyneenä karhuntaljalle, löysi kreivi Vasili nyt juuri uuden ja harvinaisen kasvin. Koko pitkän elämänsä ajan etsittyänsä olemuksen kaunotieteellisiä kukkasia kokoili hän vuosi vuodelta kukkaiskiehkuraista, jonka hän viimein aikoi viedä mukanansa hautaan, jossa tämä, kuihtuneena ja kuivettuneena, yhdessä hänen oman ruumiinsa kanssa mullaksi muuttuva oli.
"Pulmalliset kasvot!" jupisi hän, "inhoittava, mutta miellyttävä samalla. Taivahan nimessä, miss' olen nämä kasvot ennen nähnyt? — Ai, c'est ca, nyt muistan jo. Kakstoista vuott' on sitten. Hän oli nouvaute (uutinen), mutta hänt' ei voinut kesyttää. Très-bien (aivan hyvä), tuo on samaa sekoitettua rotua, tässä kuitenkin enemmän euroopalaista ainesta, joka tuon mongoolilaisen tekee vieläkin huvittavammaksi. Garcon," huudahti hän rajusti, "tunnetko runollista perkelettä?"
"Kyllä, kyllä minä perkeleen tunnen," vastas André.
"Très-bien! Mutta löytyy, huomaatsä, eräs yksinkertainen perkele, joku halpa-arvoinen alhainen henki, jok' yksinomaisesti jakaa pikkumaisia vihoja, — hän on karhea, hän ei ole kaunotieteinen, häneltä, huomaat sen, puuttuu dressyyriä (totutusta). Se, joll' on saatana nimenä, garcon, on 'ein Gemisch' (sekasotku), eräs häjyhenki, kauhuttava pahan ja hyvän sekoitus; hänen vihassansa on suuruus ja jok' ainoassa suuruudess' asuu joku jumaluus."
André ei vastannut; niinkuin ammuttu nuoli kiiti hänen silmäyksensä pois Olgahan, joka telttiä läheni.
"Tääll' on kenttätuoli!" huudahti hän. Mutt' Olga käännähti ympäri
Rikkutiin päin.
"Anna minulle tuoli, Lamik", sanoi hän.
Lappalainen työnsi tuolin pian hänelle. Jos André olisi vaan uskaltanut, niin olis hän samassa silmänräpäyksessä lyönyt tuolin antajan maahan nyrkeittänsä.
"Sampanjaa!" äännähti kreivi.
André antoi korkin kiitää ilmaan ja laski lasihin.
"Kas niin, aivan vanhan juomanlaskijan taitavuudella!" virkkoi venäläinen.
"Taivahan nimessä, monsieur André, kuka sinut on opettanut sampanjankorkkia pompahuttamaan Varangintunturilla?"
Tuskin oli kreivi lausuttavansa loppuhun ehtinyt; ennenkun Thorsen näkyi palajavan, ja yht' aikaa hänen kanssaan kiirehti eräs eriskummainen jata toiselta puolelta ylös tunturiharjun yli.
Täm' oli joukkio lappalaisia, jotka kantoivat sairasta välissänsä. Sairas makasi pitkällänsä peurantaljalla, mutta niin pian kun lappalaiset näkivät Thorsenin, laskivat he kuormansa sammalikolle ja temmelsivät siinä sen ympärillä.
"Rukoile hänen edestänsä, pane kätes hänen päällensä, niin hän tulee terveeksi."
"Oi, rakkaat lapset, jos Jumala niin tahtoo!"
"Armollinen, laupeas isä kanttori! Armoinen, laupeas Isä Jumala! Älä salli hänen kuolla, suo hänen saada elää, anna hänen saada kivussa huojennus, hänell' ovat kovat tuskat, katso, hän voipi tuskin hengittää, henki lähtee hänestä! Auta, Herra, auta!"
Ajoin nostivat he kätensä taivasta kohden ja toisin taas ojensivat ne Thorseniin päin. Heidän rukousta kuvaavat liikuntonsa ja heidän palava avuksi huutonsa, jonka hartautta vieläkin enensi samilaisen kielen sujuvuus ja soinnollisuus, oli todellakin rukous, oli niin vastustamaton, niin voimakas, että se kivikovan sydämenkin särkymään sai.
Kyynel silmin katseli Thorsen heitä.
"Rakkaat lapset, Jesuksen nimessä!"
Lappalaiset ottivat lakit päästänsä ja laskeutuivat polvillensa, kääntäen kasvonsa maata kohden.
"Omituinen näytelmä!" virkkoi Vasili kreivi, asettaen pihtisilmäimet nenällensä ja astui joukkohon sampanjalasi kädessään.
"Mene sinäkin sinne", sanoi Olga Andrélle, mutta hänp' ei liikahtanut paikaltaan, jäi uhkeasti paikallensa vaan.
Hätäisä silmäys sivulle luikahti tuon nuoren tytön tummain silmiripsien alta ja pysähtyi hetkiseksi Andrén kasvoihin.
Pikainen tunne kävi Olgan sielussa siitä, että nämä kasvot kenties kerran, asian haarain niin sattuessa, saattaisivat tulla peljästystä tuottaviksi.
Salaman sukkeluudella tarttui Olga portviini pulloon, täytti pikarin, kiiruhti pois, laskihe polvilleen sairaan viereen ja piti pikaria hänen huulillaan.
Andrén silmät paloivat hänehen, mutta hän käänsi silmäyksen pois liikkeen tekemällä, ikäänkuin jotakin olisi nieluun takertunut ja tahtonut tukehduttaa häntä. Muiden huomaamatta polki hän kenttää.
Vaivaloisesti tyhjensi sairas lasin, jonka tehtyä hänen päänsä jälleen vaipui peurantaljalle takaisin.
Polviltansa nousematta, näppäsi Olga kätensä ristiin. Hänen hattunsa oli pudonnut, ja hajalla olevat hiukset laskeutuivat hartioille, kun hän nosti hehkuvat kasvonsa Thorseniin päin.
"Herra Jesus Kristus", rukoili Thorsen, "jos sinun armollinen tahtos on, että tämä sairas vielä saa elää, niin te'e hänet pian terveeksi, pian, mutta jos Sinä olet päättänyt, että hänen tulee kuolla, niin vapahda hänet, Herra, äläkä salli hänen pitemmältä vaivaa kärsiä. Sinä et tahdo, että hän pitemmältä vaivaa kärsii, Herra Jesus! Onhan meillä sinulta lupaus, että missä kaksi taikka kolme kokountuvat Sinun nimees, niin Sinä olet heidän keskellänsä. Ja nyt rukoilemme me kaikki Jesuksen nimeen: joko Sinä tahdot elämän tai kuoleman, niin älä anna hänen enempää vaivaa kärsiä! Amen".
"Bravo! (hyvä)!" huudahti kreivi, mutta keskeytti ilohuutonsa, kävi teltille takaisin ja pani pois sampanjalasinsa.
"Hän nukkuu", sanoi Olga.
"Viini!" sanoi kreivi Vasili.
"Usko!" huusivat lappalaiset samalla kun he kavahtivat ylös ja riemuitsevassa kiitollisuudessa ojensivat kätensä valoisaa kesätaivasta kohden.
Nuo hartaan virkeät kasvojen väreet, kätten liikkeet ja kyyneleet, jotka vierren vettivät heidän kasvojansa, yhdessä loivat semmoisen sydämeen koskevan te deum'in (Jumalan ylistyksen), jommoist' ei vielä ennen ole minkään tuomiokirkon lakikuvuissa kajahdellut.
"Tunteita ilmaisevaa, kuvaavaa!" myhyili kreivi ja päätänsä nyökähyttäen ilmoitti mieltymystään.
Kiitollisuutta uhkuen suutelivat lappalaiset Olgan ja Thorsenin käsiä, nostivat sitten varovasti tuon nukkuvan sairaan vuoteinensa käsillensä ja vaieten vaelsivat tiehensä.
"Monsieur Thorsen", sanoi kreivi, "voitteko selittää arvoituksen? Minä sanoin, että viini oli se, jok' antoi tuolle sairaalle unta, lappalaiset sanoivat, että se oli usko. Pardon (suokaa anteeksi), — mitäs sanotte Te?"
"Minä sanon, että Jumala siunasi viinin ja käytti sitä terveysvälikappaleena, ja juuri sentähden, että Hän näki meidän uskovan, ja että Hän tahtoi auttaa".
"Se on kauniisti, sangen kauniisti!" huomautti venäläinen.
"Se on totinen tosi," sanoi Thorsen nöyrästi.
"Nous verrons (saamme nähdä)!" vastasi kreivi. "Kaunotieteinen totuus saattaa esiyntyä rumassa, inhoittavassa muodossa, ja se saattaa myöskin ilmautua kauniissa muodossa. Vive la forme (eläköön muoto)! Kaikki elämässä perustuu siihen".
Kreivi oli hurmoutunut, hän oli innostunut. Monen monta vuott' oli hän etsinyt originaalia (alkuperäistä), tavatonta, mi nyt täällä "erämaassa" yht'äkkiä kumpusi vilpeänä, virvoittavana lähteensilmänä, jonka nuorentavassa virrassa hän saattoi kylvettää vanhaa, riutunutta ruumistansa.
Olga ja kreivi Vasili olivat istuutuneet peurantaljalle, jok' oli tuon seitsentä kyynärää pitkän, kapean ja tasapohjaisen jokivenheen pohjalle levitettynä. Tenojokea oli matkustettava.
"Nyt ette Te saa puhua, ette tyttärenne ettekä muidenkaan kanssa," sanoi Thorsen. "Istukaatte hiljaa! Vähinkin liikahdus saattaa aikaan saada venheen kaatumisen."
"Soutakaatte, aivan niinkuin henki kysymyksess olis",[7] huudahti viilettäjä, joka peräkaarten välissä seisoi.
Leveät, lyhkäiset airot vihloivat vettä tihein airauksin, ja nyt viilsi venhe salaman nopeudella yhdestä kuohuvasta pudotteest' alas toisensa jälkeen ja samalla suikelteli niinkuin käärme louhien lomitse.
Kuolon hiljaisuus vallitsi venheessä. Noiden kahden soutajan silmät seurasivat tarkkaavaisesti perimiehen liikkeitä. Jok' ainoa jänner hänen ruumiissansa oli pinnistyksessä, kulkua ohjatessansa tuota louhten luomaa väylää myöten. Hiukankin vaan puolelle tai toiselle, niin venhe on pirstoina ja matkaajat saavat sovittaa sormet soutimiksi. Kun jäiden kulku keväisin koskissa mylläilee kiviä eri asemiin ja paikkoihin, niin vaatii tämmöisten koskien kulku suurta tarkkuutta ja taitavuutta. Kreivi ei hiustansakaan hievahuttanut; pidättipä melkein hengenvetoansakin. Joka kerta, kun vaahto roiskahti hänen kasvoillensa, hän vilkasi vaan. Tuntui hänestä, juuri kuin hän olis "Charons'in" venheess' ollut.
Mutt' olipa kuitenkin yhtä melskettä ja kohinaa, joka saattoi ihmisen kuuroksi tehdä. Notkeana ja kimmoisena tanssi jokivenhe jok' ainoan aallon harjalla ja myötäili tavattomalle veden voimalle, joka järvivenheen olis tuokiossa musertanut. Vesipisarat putosivat alas niinkuin timanttisade.
André ei voinut silmäyksiänsä irroittaa Olgasta, jok' istui liikkumatta ja ihmehtien katseli veden pyörteitä.
Ihme, ett'ei edes hätä ja pelko saanut nostamaan silmiänsä niin paljo, ett' André olis viimeinkin voittanut edes kerran sen riemun, saada suoraan katsoa Olgan silmiin, sen koston, saada nähdä Olgan peljästyneenä.
"Vitahan rantaan!" komensi perimies ja venhe laskettiin rantaan
Polmak'in salvohuoneen viereen.
Kun Olga hyppäsi rannalle, seisoi André ja katseli häntä.
"Pelkäsitkös?" kysyi hän kiusotellen.
"Kyllä."
"Miks et kirkunut?"
"Minä en kiru koskaan."
Kun kreivi Vasili tunsi vakavan maan jalkainsa alla, oli hän hervoton ja voipunut. Olipa varmaan jotakin uutta, jota hän nyt oli nähnyt ja kokenut, mutta tämä uus oli nyt tarjoutunut niin tuimassa vastemielisessä muodossa, että hermojen kiihoitus oli tuskaksi tullut ja kaikki tyynihän, hänen mielensä mukaan, elämässä riippui muodosta.
Päätettiin siis ensinnä ja ennen kaikkia viipyä täss' yli yön ja levähtää.
Polmak'ista, jossa Tenojoki tekee rajan Norjan ja venäläis-suomalaisen Utsjoen välillä, (yhdellä rannall' asuu venäläisiä ja toisella norjalaisia), jatkettiin matkaa Heinäkuun kuudentena päivänä, samaan aikaan, jolloin Varangintuntureilla raikkaasti kajahtelivat kanuunain paukahdukset, jotk' osoittavat käräjämatkojen suuntaa yhdeltä kauppapaikalta toiselle kauppapaikalle.
Heinäkuun yhdeksäntenä päivänä oli Karasjoki pienine kirkkoinensa ja kirkon säilöhuoneinensa jo levitettynä matkustavain silmäiltäväksi tuolla kauniilla niemekkeellä, jonka tekee Karasjoki.
Hiekkaperäisiä maita, kauniiden lehtipuiden ja ikihonkain varjostamia harjanteita, joiden päälakien ylitse paljas tunturi kohotaksen aina pilvihin asti, aidaten tuon amfiiteaatterimaisen maapaikan.
190 vuotta sitten asettui muutamia kainulaisia Karasjoen varrelle lohen pyytöä harjoittamaan. Tämä on Karasjoen seurakunnan perustaminen, mutta taru tietää niinkin, että se on jo ammoisist' ajoist' ollut asuttu, ja että nuo alkuasukkaat neljännellä- ja viidennellätoista vuosisadalla karkoittivat ja hävittivät venäläiset, jotka taas vuorostaan saivat väistyä länteenpäin tartarien edestä.
Fama (huhun jumalatar) lisää: "viimein oli siell' yks ainoa elävä mies jäljell' Altenissa ja yksi Varangissa".
On kuitenkin Asfibagtin luona todellakin löydetty muutamien kiviraunioiden jätteitä ja venäläinen keihäs.
Oli sunnuntai. Kun kreivi Vasili oli päättänyt ollaksensa jumalanpalveluksessa, matkusti Thorsen, Lamik Rikkutin ja Jaakko Tudekkaan seuraamana, etukynnessä Kautokeinoon.
Kirkko oli täpö täynnä lappalaisia, mutta kun pappi astui alttarille, ilmoitettiin samalla, että kirkkotulkki oli tullut äkillisesti kipeäksi.
Mit' oli nyt tässä tehtävä! Pappi ei tainnut sanaakaan samiskaa, eivätkä lappalaiset ymmärtäneet ainoatakaan norjankielistä sanaa. Täss' yleisessä hämmästyksessä ja säikähdyksessä löi André tuumansa tukkuun ja tavallisella rohkeudellaan teki uskaliaan päätöksen. Hän tahtoi Olgalle osoittaa, ken hän oli, hän tahtoi pakoittaa Olgaa silmäämään hänehen. Lakki kädess' astui hän suoraan kuoriin alttarin eteen.
"Minä voin tulkkin' olla," sanoi hän. Pappi silmäili ihmetellen häntä, mutt' antoi jumalanpalveluksen kuitenkin alkaa.
"Mitä pappi sanoo? Mitä pappi sanoo?" kuiskattiin Andrén ympärillä.
Selkein sanoin, vahvalla äänellä selitti hän papin saarnan sanasta sanaan. Samoin kuin näyttelijään, tarttui hänehenkin vallitseva miel'ala, hän taisi tarkalleen tehtävänsä, jota ylensi vielä tämmöinen satunta eli situationi. Papin esitys jäi vähäpätöiseksi tuon viistoista vuotiaan tulkin esittelyn rinnalla.
Pitkänä ja suorana seisoi André kuorissa; hänen silmänsä säteilivät elävyyttä, ja tuo samilainen (lappalainen) kieli hänen suustansa soi hurmaavalla innolla ja alkuperäisyydellä.
Lappalaiset itkivät, ohkivat ja vohkivat.
"Voipa saakelin poika!" jupisi kreivi Vasili. "Hänhän seisoo tuolla, juuri kuin jos olis teaatterissa syntynyt ja kasvanut!"
Jumalanpalveluksen päätyttyä lähti pappi pois koko seurakunnan nähden ja kiitti kauniisti Andréta. Nuorukaisen posket punin kukkivat, ja hän vakoili Olgaa. Katsoiko hän sitä kunnianosoitusta, jok' Andrén osaksi osui? Ei! Samassa silmänräpäyksessä, jolloin pappi tarttui hänen käteensä, oli Olga kääntänyt päänsä alttariin päin.
Niin pian kun he olivat tulleet kirkost' ulos, koetti André kaikin mokomin päästä Olgan kupehelle; sill' Andréta poltti se seikka, saada tietää Olgan arvostelun noista nyt juuri täytetyistä tehtävistä.
"Enköstä minä tehnyt tehtävääni hyvin?" kysyi hän.
"Aivan. Sinä näyttelit komediian vallan hyvin!" vastas Olga.
Loppu matkan mietti André turhaan tuota ratkaistavaa, jot' ei hän voinut suorittaa.
* * * * *
Kautokeinoon tultuansa pyysi ja saikin kreivi Vasili asunnon kanttorin luona.
Kreivi otti esille pihtisilmäimensä.
"Schlegelin filosofiia, Schleiermacherin teologiia, Göthen Faust, tähtitieteellisiä teoksia! Mon dieu (jumalani), monsieur Thorsen, mitä lukkarill' on tähtitieteen kanssa tekemistä?"
"Pitkinä, pimein' öinä on finmarkenilaisella kylläkin hauska tilaisuus tähtitaivaan ihmetten selvittämiseen," sanoi Thorsen puolustaiden. "Tähtitaivas on hänen lohdutuksensa ja hänen toivonsa."
"Tuop' oli siveellisesti kauniisti sanottu," tuumi kreivi.
"Sit' en tiedä," vastasi Thorsen. "Tiedän sen vaan siveellisesti tott' olevan, ja siinn' on minuiselle kylliksi."
"Miss' emäntänne on, monsieur Thorsen," kysäsi; venäläinen.
Tuo puhuteltu vaaleni.
"Vaimoni ei — ole kotona," vastasi hän tuskallisesti.
"Ai c'est ca (sepä se). Hän niinmuodoin on matkalla," huomautti kreivi.
"Teidän suruanne valitan. Mies aina puuttuu vaimoansa, monsieur
Thorsen."
Ensimmäinen ilta läheni loppuansa. Kreivi, jok' illallisen jälkeen oli asettainnut akkunan viereen, havaitsi nyt joukon lappalaisia, jotk' eri suunnilta marsiskelivat suoraan kanttorin asumuksen ovea kohti.
"Mitä nämä miehet tahtovat?" kysyi hän.
"Iltarukouksia pitää," selitti hänen isäntänsä. "Olen jo kahtenakymmenenä vuonna pitänyt tääll' asumuksessani lappalaisten kanssa ilta- ja aamurukoukset. Kreivi suokoon anteeks, ett'en tän' iltanakaan te'e poikkeusta."
"Älkäätte epäröikö ollenkaan," sanoi kreivi Vasili. "Minä itsekin tahdon olla läsnä tässä patriarkallisessa jumalanpalveluksessa." Lappalaiset astuivat sisään.
"Hyvää päivää, isä!" lausuivat he kukin vuorollansa syleillessänsä rakasta kanttoriansa. "Hyvää päivää, ja tervetuloa kotiisi jälleen. Raste vifui (rauha huoneessa)!"
"Ihmel addi (Jumal' on se, joka sen lahjoittaa)!" vastasi kanttori.
"Ojenna kätes mulle, André! sanoi nimismies ja laski uskollisen oikean kätensä Andrén pään päälle".
André pudisti sitä pois.
"Ota pois se!" kiljahti hän kiukkuisesti.
Lyhyen rukouksen jälkeen avasi Thorsen raamatun ja alkoi lukea yksiä niistä luvuista, joita hän aivan ominpäin lappalaisia varten oli kääntänyt.
Lappalaiset olivat kokountuneet hänen ympärillensä; muutamat istuivat lattialla, toiset seisoivat ristissä käsin ja nojasivat toistensa olkapäihin.
Kreivi Vasili istui hetkisen ja tarkasteli tuota joukkiota juuri niinkuin hän olis tahtonut siitä mitat ottaa ja katsella sitä erityisiltä näkökohdilta; sitten hän kiireimmiten heitti pois sikarinsa, otti luonnoskirjansa taskustaan ja alkoi piirustella.
André, jok' oli tämän liikkeen keksinyt, tuli tyyni uteliaaksi. Hän heitti pikaisen silmäyksen isäänsä; mutta kun tämä sattumalla käänsi selkänsä hänehen päin, hiipi hän varovasti lähemmä ja tähysteli alas kreivin olkapään yli.
Venäläisen käsi loitsi rohkeilla piirteillä kokonaisen kokouksen peikkoja, hännäkkäitä ja sarvikkaita karilaita.
Hartaalla tarkkaamisella seurasivat Andrén silmät plyijyskynää aina sen mukaan kuin tämä muodosti kaavion kaavion jälkeen. Se läheni lukkaria.
Thorsen sanoi "amen", ja kreivi pisti luonnoskirjansa kiinni; mutta monen monta päivää senjälkeen seuras Andréta tyydyttämätön uteliaisuuden tunne: "Oi voi, kun vaan saisin tietää, mitenkä hän isäni oli aikonut piirustaa!"
Olga oli kuitenkin yhä edelleen täydellisesti välinpitämätön Andrén suhteen. Hän kartteli Andréta niin usein kuin vaan voi ja otti kehoittavan "sinän," jonka André yhtäpäätä viskasi hänelle vasten silmiä, aivan sinnepäin vilkaisematta vastaan.
Hän kietoi itsensä Olgan ympärille niinkuin notkea käärme, ajoin rohkeana ja epähäveliäänä, mutta toisin taas herttaisena, rakastettavana ja miellyttävänä, nöyränä juuri kuin neapoolilainen yleisön palvelija. Mutt' ei auttanut mikään.
Olga liittyi vaan likemmin Andreas Thorseniin. Kenties yks tunsi toisen uhraavan ja alttiiks antauvan luonteen toisen myötätuntoisesta mieltymyksestä. Seimke ja Lamik Rikkut olivat hänen mieltyneitä orjiansa; sill' Olga otti aina puolustaaksensa heitä joka kerta, kun hän huomasi, että nämä Andrén vallitsemishimosta kärsiä saivat.
Ankara oikeudentunto ja taipumus ain' ottamaan heikomman puolta pitääksensä näkyi häness' olevan myötäsyntynyt ominaisuus, — kaks ominaisuutta, jotk' useinkin osoittavat vakavaa, jaloa luonnetta.
Jos sanoa vois, ett' André nuorukais-innoss' oli rakastunut Olga Vasiliin, niin täytyy kuitenkin samall' aikaa lisätä, että tässä rakkaudess osoittautui jonkunmoinen viha.
André aistontapaisesti tunsi, ett' Olgass' oli jotain semmoista, jot' ei hän ymmärtänyt, ja jota hän sen tähden tahtoi esillä pitää.
Ja niin hän kuitenkin kuljeskeli, ollen mustasukkainen niin Lamik Rikkutille kuin Seimkellekin osoitetusta, jok' ainoasta hymyilystä ja kustakin katsahduksesta, jokaisesta sanasta, jonka he Andrélta ryöstivät.
"Älä tottele häntä, Lamik, miten kuningatarta."
"Mahdotont' on muutoin," vakuutti Rikkut. "Oletko häntä konsaan katsonut silmihin?"
"En!" huudahti André.
"Niinpä niin, sillä silloinpa sinä tottelisitkin. Veden haltija asuu niissä sangen syvällä," vastasi lappalainen.
"Tuota vedenhaltijaapa juuri tahtoisin katsoa silmästä silmään," ajatteli André.
Hän tuskin oli päässyt mietteensä loppuun, ennenkun heidän ohellansa
Olga seisoi.
"Vies minua vähäsen venheellä joelle, Rikkut," sanoi Olga, ja samass' astui lähellä maata kiikuskelevaan venheesen.
André juoksi kiireesti hänen jäljessään, päästi kiinitysnuoran ja ponnalsi venheen maasta, ennenkun lappalainen mukahan ehti. Tämä kaikki tapahtui semmoisella kiiruulla, ett'ei tuo nuori tyttö ennättänyt selvitä ensi hämmästyksestänsäkään, ennenkun Lamik Rikkut huulin hyypynyisin ja lupalla korvin kääntyi isänsä maamajahan takaisin.
Kun André oli venheen soutanut keskijoelle, paiskasi hän airot linkkuun ja kapsahti seisoalleen.
Samassa silmänräpäyksess' ymmärsi Olga uhkaavan vaadinnan hänen kasvoissansa. Hetki, jota hän oli aavistanut, oli nyt tullut: nämä kasvot vaikuttivat hänehen selittämätöntä ja salaista pelkoa. Hän kalpeni, mutt' ei virkkanut mitään.
André alkoi hurmalleen heilutella venettä.
Olga loi silmäyksensä ylöspäin, aivan ylöspäin, ja kallisti päänsä taaksepäin, — he katsoivat suoraan ja sirkeästi toisiansa silmiin.
"Nyt juur enskerta! Nyt juur enskerta!" riemuitsi André, seisoen vähän etunojassa, ikäänkuin olis tahtonut ottaa harppauksen.
Hänen vihdoinkin nyt piti löytää Ahti syväll' aalloissa ja juuri näiss' ylevissä silmäyksissä, näette, jos vaan se siell' asui! Nuo neljä silmää eivät erenneet toisistansa, ne olivat sidottuina toisihinsa ikäänkuin edeltämääräämisen taikavoimalla.
Olga ei tähystellyt, eikä hän liikahtanutkaan, mutta näpisti vaan huulensa yhteen.
Silloin kaatoi André venheen. Mutta juuri samassa, kun he molemmin jokehen joutuivat, tarttui hän Olgaan ja ripein ottein ui rantaan.
"Pelkäsitkös?" kysyi hän lyhyesti.
"Pelkäsin, — minä kun en osaa uida."
"Miks et kirkunut?"
"Minä en kiru koskaan," vastasi hän kiiruhtaen ylös huoneesen.
André katsoi hänen jälkeensä niin kauan, kun hän vaan näkyviss' oli; sitten hän heittihe ruohokolle kasvot maata vasten.
Jos hän vaan vois nuo silmät unhoittaa! Niin, nyt oli hän nähnyt Ahdin, ja Ahti oli ryöstänyt hänen ymmärryksensä.
Tuo pitkäläntä sanaton silmäys oli iskenyt tulen nuorukaisen suonissa.
Morraava melu ja lovajastaminen läheni pakoittaen kuitenkin Andrén pian nousemaan. Parvikunta ihmisiä, eriskummallisia nä'öltään: korppimustat hiukset hurjasti riippuivat silmillä, vaimoilla, joita oli muutamia mukana, olivat tulipunaiset housut, korko-ommellut komaginauhat ja suipot mieshatut päässä. Tämmöinen parvikunta retki nyt joen parrasta.
Täm' oli Ruotsin lappalaisia Gellivaarasta ja Jackmock'ista. Heidän kolkkean puhuntansa kai'ahdus, ja rumat kantapäille ylettyvät, likaisilla alaspäin riippuvilla vuohen karvoilla leveältä reunustetut mekot eroittivat nämä ensi silmäyksellä noista soreista, maalaustaiteisesti puetuista Norjan lappalaisista.
Nimismies tuli samass' ulos huoneestansa.
"Sinä lapsenikos se oletkin!" sanoi hän.
"Älä sano minua lapsekses!" huudahti André vimmaatuneena, otti kiven ja paiskasi sen hänen ovehensa.
Joll'ei nimismies samassa silmänräpäyksessä, kun André nosti kättänsä, olis askelta syrjähän siirtynyt, niin olis varmaankin saanut kiven otsaansa.
"Jumal' anteeks antakoon sinulle, sinä lapsukainen!" sanoi nimismies lempeästi ja samassa kääntyi sisälle mennäksensä.
Andrén kasvot vääntyivät.
"Lapsukainen," oli nimitys, jota hän vihas yhtä katkerasti, kuin hän vihasi nimismiestä, nimismiehen tyhmyyttä ja hänen hyvyyttänsä.
Andrén vastenmielisyys kasvoi voimakkaammaksi kuin hänen järkensä ja tahtonsa; täm' otti hänet valtaansa ja näyttipä tuo toisin hetkin tekevän hänet melkein syynalaisuudettomaksi.
"Jospa Jumala vaan olis suonut minun saada hänehen sattumaan!" sanoi hän.
Heinäkuun loppupuolen ja alun Elokuuta oli kreivi Vasili matkoilla
Finmarkenissa ja Ruotsin Lapissa.
André seurasi häntä kaikkialla kielenkääntäjänä ja hellesuojimen kantajana. Missä vaan venäläinen istuutui kivelle luonnoskirjansa polvillensa levittäen, seisoi, huomaatte sen, André, miten kiinalainen palvelija, hänen takanansa pidellen hellesuojinta hänen päänsä päällä.
Yks panoraama vaihtoi toisen kanssa.
Pientä laaksoa tuolla rehoittavine ruohoketoinensa, siimeksineine metsinensä ja rikkaine kukastoinensa ympäröitsee sinertävä tunturien luoma kehäke, — tuo on Ruotsin Lapin paradiisi, se on Kvickjoki! Paradiisin sulkee cherubi jäävaltikalla, tuo armoton, kuoloa uhkuva Sulitelma.
Nämä sammalpukineiset temppelit, missä ne kuusen kuorella peitetyin parjaisin muodostavat juhlallisia patsaskäytäviä, — tääll' on Jukasjärven ja Gellivaaran tunturipitäjäät!
Nämä maailman pohjoisimmat viljelysmaat, tämä siimehikäs metsä juuri sillä rajalla, missä puukasvuisuus kaikki loppuu, nämä rehoittavat viljapellot ja niityt, pursuavat puroset ja värehtivät järvet, joita säpelehtävät saarnit ja lepät seppelöitsevät, nämä vapaat näköalat, tuo peilikirkas joki perspektiivikuvissa näkyvine pitkine puukujinensa, — tuo on Alten, Ultima Thulen seutujen päärly ja kruunu!
Ei siis ihme, että kreivi Vasili oli tyyni ihastunut täss' ihmeellisessä maassa,[8] viehättynyt korkean Pohjolan kauneuteen, niin viehättävään surumielisyyteen, sen hurmauttavaan hempeyteen, niin juhlivaan suuruuteen, sen vaikutuksen viehättämänä ja elähdyttämänä sen elon, jonka nämä pienet piipoittavat kääpiöt, kirjavine pukuinensa tauluille toivat!
Tämä keveä, luonteva puku, jok' on taas jätteenä kaukaisimmasta muinaisajasta, perintönä vanhoilta kansoitta! Göötiläiset nimittivät lappalaisten nykyistä päskiä "paidaksi", kreikkalaiset "khitoniksi" ja roomalaiset "tunicaksi".
André oli kohtalojen kirjassa määrätty kreivi Vasilin innokkaimmiksi ja pysyväisimmiksi suosikaiksi sukeumaan. Kauan mietti venäläinen tät' omituista luonnon ilmiötä, siks kunnes hän tästä tulevan runoilijan loi.
Niin oli, ja täytyi olla niin! Olihan poikanen kyllin kyllä tenhovoimainen lauluttarien valitsemaksi lemmityksi päästäksensä!
Kreivi Vasili, näettekös, ei koskaan voinut taidetta eikä runoutta ajatella muutoin kuin jonkun saatanallisen yhteydessä, tämän "Gemisch'in" (sekasorron), tämän epätietoisen suuruuden seurassa, joka niinkuin tunturin suunnattomat suuruudet oli ainoa taivaan ja maan välillä, joka vaikutti hänehen. Kreivi päätti tehdä hänestä jotakin, hän ei voinut päästää Andréta.
"Anna Andrén minua seurata Genuaan," sanoi hän Thorsenille. "Minä pidän huolta hänen kasvatuksestansa, siks kunnes hän mieheksi tulee. Min' annan hänen saada oppia kaikkea, mitä hän tahtoo — minä pidän paljo hänestä."
Kanttorin kasvoista loisti välähtävä, valtaava ilo. Ei hän hetkeäkään ajatellut omaa, vuoskausia kestänyttä kaipaustansa, mutt' ainoastaan, että poikanen nyt sai päästä pois, tullaksensa siks, miks hän luotu oli, että nyt oli tapahtunut se ihme, jota hän odottanut oli, ja jonka hän oli — uskonutkin.
Sopimus sentähden hänen ja kreivin välillä oli pian päätetty. Isä ei vähintäkään peljännyt lähettää poikaansa ulos maailmaan; "sillä lapsi, jonk' edestä hän niin monen monta palavaa rukousta oli rukoillut, ei saattanut hukkahan joutua." Hänen silmäyksensä näki kyllin kyllä puutteita pojan luonteessa, mutta nämä täytteli hän kohta omalla luottamuksellansa ja Jumalan vapahtavalla ja suojelevalla rakkaudella.
Seuraavana iltana kutsui Thorsen hänet sisään luoksensa.
"André", sanoi hän, "kreivi Vasili tahtoo sinut ottaa mukahansa
Genuaan, ja minä olen myöntynyt".
Riemuhuuto, raivokas ja kaikuva pääs Andrélta.
Thorsen katsoi murhemielin hänehen. Hän muisti äidin huudahdusta: "Minä tahdon tanssia, minä tahdon elää, minä tahdon ulos!" Molemmat tahtoivat he ulos, pois hänen luotaan, joka heitä rakasti enemmän kuin omaa henkeänsä.
André näki tuskaiset tunteet isänsä kasvoissa, ja omatunto runteli häntä. Aavistiko hän tuota pikaa uhria, ei voi tietää, mutta rakkauden ja katumuksen käsittämänä ryömi hän kuitenkin särjetyin sydämin ja nöyrtynein mielin esihin isänsä jalkain eteen, syleili hänen polviansa ia sanoi ainoastaan tämän yhden ainoan sanan: "isä".
Kreivi tyttärinensä astui sisään.
"Olga", virkkoi kreivi, "minä olen Andrén ottanut ottopojakseni, hän seuraa mukanamme Itaaliaan."
Henkeänsäkään vetämättä kapsahti André ylös odottaen, mit' Olga tuohon vastais. Hän pälkyi Andrén silmihin.
"Très-bien (aivan hyvä)!" sanoi Olga astuen ulos.
André hänen jäljessään.
"Olga", äänsi hän yhteen purtujen hampaiden ra'osta, "miks et ole isälles sanonut, että minä edellä puol'päivän kaasin sen venheen?"
"En koskaan puhu kenestäkään pahaa", vastasi hän. "Kieliä en kantele konsanaan".
Kun huhu Kautokeinossa levisi, ett' André muukalaisen mukana tulee ulkomaille menemään, niin nytkös väkeä virtaili kanttorin kotihin. Jok' ainoasta tuntui kuin jos joku osa hänen omasta lihastansa ja verestänsä olis ulos reväistävä. Eikö hän ollut heidän yhteinen lapsensa ja veljensä? Eikö heillä kaikill' ollut omistusoikeus hänehen?
"Mikä sulorunoisuus? Mikä liikuttava yksinkertaisuus?" virkkoi kreivi.
"Onkoon siell' edes lunta siellä Genuassa? sanoi Lamik Rikkut huolestuneena.
"Lapsukainen", mukisi nimismies. "Meidän Herramme seuratkoon sinua".
"Ja luopukoon sinusta", vastas André.
Ehtoon' ennen lähtöä istuivat Thorsen ja André yhdessä. Huolta pitävä isä otti tuon vanhan kuvaraamatun hyllyltänsä ja vapisevalla kädellä kirjoitti Andrén nimen ja päivänmäärän sen ensimmäiselle lehdelle.
"André", virkkoi hän verkalleen, ikäänkuin peljäten äänensä murtumista, "älä huoli, vaikka tämä on vanha ja kulunut. Tämä on isäs Biblia, siit' olet oppinut lukemaan ja tavaamaankin sekä kuvissa tuntemaan meidän Herramme Jesuksen Kristuksen. Muista, muista, André, tämä on ollut isäs ainoa ystävä elämässä. — André", jatkoi hän samalla kun kyynel putosi biblian päälle, "jos tarvitset jotakin, neuvoa tai lohdutusta, mietin minä, niin tule pian. Ei kumminkaan kukaan voi sinua lohduttaa ja neuvoa niinkuin isäs. Ja jos tarvitsisit rahaa, ajattelen minä, jotakin hyvää ja jaloa niillä toimittaakses, auttaakses yksiä ja toisia, sillä muutoin kreivi antaa sinulle kyllä kaikkea, mitä tarvitset, niin tiedät minull' olevan vähäsen säästössä rahoja. Niit' ei ole paljo, André, ei niit' ole paljo, mutta ne ovat säästetyt sinua varten, ja sinä olet velvollinen kiittämään niistä meidän Herraamme, jok' on sinut niin runsaasti siunannut. Minun poikani pitää voida tehdä hyvää, hyödyllistä. — Kirjoita isälles, André, kirjoita isälles!"
André heittäysi polvillensa isänsä viereen ja puhkes itkuun.
Thorsen kumartui hänen ylitsensä ja kietoi kätensä poikansa pään ympäri.
"Herra valistakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen! Herra kääntäköön kasvonsa puolehes ja antakoon sinulle rauhan!" lausui hän aivan kuihtuvall' äänellä.
Hän muisteli sitä talv'iltaa, jona hän oli saman siunauksen lausunut vaimonsa hänest' erotessa. Tuohan oli hänen osansa elämässä, uhrata ja uhrata, ja sentähden, että hän rakasti. Ja onhan rakkaus elämässä uhraavaisuuteen antaumatta pelkkää teeskentelyä, valhetta.
Mutta kun poika nyt noin kokonaan omauntui isällensä viimeisenä iltana, minkä hän vietti kotonansa, riensivät hänen ajatuksensa ihmeellisesti ikävöiden tuon tuntemattoman, kadonneen äidin luo, sen äidin, jot' ei hän voinut muistaa, ja jot' eivät lappalaiset koskaan nimittäneet, luo sen äidin, joka vuotten kulull' oli muuttunut yhdeksi sen ikävöimisen kanssa, jota hän kantoi tuntematonta, "tuot' ulkon' olevaa" kohtaan, jonka hän olemass' olevan tiesi.
Fanttasiiamailmassansa oli André jo kauvan kuvaillut häntä, ja joka kerta, kun isä kohtasi hänet, oli hän aina vaistontapaisesti tuntenut, ett' äiti olis kumminkin ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.
Tänä hetkenä muuttui hän tästä kaikest' äkkiä loistavaks olennollisuudeksi, jonka luo hän nyt täältä pääsevä oli.
"Isäni", sanoi hän veteisesti, "miss' äitini on?"
Ja taaskin Thorsen antoi saman kärsivällisen vastauksen, minkä hän ain' oli antanut pojan tätä tutkaillessa.
"Äiti on poissa, mutta Jumalan avulla tulee hän takaisin. Älä André, virka hänestä mitään, mutta rukoile, että hän pian kotihin tulis".
Lauantai oli tullut. Ääretön lappalaisjoukko oli kokoutunut ylt'ympäri kanttorin asunnon. Siell' itkettiin, siellä langettiin polvilleen ja rukoiltiin Andrén puolesta, Lamik Rikkut ja Seimke itkivät äänehen.
Nimismies tuskin uskalsi edes siunata tuota lapsukaista, jonka hän oli nähnyt kasvavan kätkyest' asti, peljäten nyt juuri viimeisenä päivänä yllyttävänsä hänen vihaansa.
Olga lohdutteli heitä, mutt' André tuns äkkinäisen harmin kaikkia näitä ihmisiä kohtaan, jotk' olivat vanhall'-olijoita, ja joiden muka aina kuolemaansa saakka oli tuossa "vanhassa" vaan elettävä.
"Vaella missä vaellat, André, niin Jumalan aurinko paistakoon sinun ylitses!"
"Jumala täyttäköön sinun sarves, André!"
"Sisällinen tuomari (= lapp. nimitys omalletunnolle) johdattakoon sinua kaikilla teilläs, André!" kajahteli kaikkialla hänen ympärillänsä, ja kun venhe maast' irroitettiin, nostivat kaikki lappalaiset kätensä ja huusivat Andrélle lappalaisten tavallisella jäähyväislauseella:
"Jumala suokoon meidän rauhallisesti kohdata toinen toisemme jälleen!"
Tuo vähäinen, sirpeillä leikattu ja säkeillä kotihin kannettu heinän saalis oli nyt Vesisaaressa huonetten katoilla luo'olle levitetty kuivamaan. Jäkälän luonti venäläisellä alueella tapahtui sinä päivänä, jona kreivi Thorsenin ja Andrén kera saapui kauppapaikalle.
Tuota pois vetäinnyttä syysväkeä ikävöiden odotettiin takaisin. Monta kertaa päivässä kiipesivät vaimot ja lapset katolle, varjosivat silmiänsä kädellänsä ja tähystelivät Venäjälle päin.
"Jäkälävenheet tulevat!" kajahti huuto viimeinkin talosta taloon ja huoneesta huoneesen. Odottavaiset kiiruhtivat katoilt' alas, ja nyt alkoi tuo tunnettu jäkäläjuhla, jolloin, soittoniekka esinenässä, lauletaan, tanssitaan, kerrotaan satuja ja ravitaan suolatulla kalalla, voilla, maitovellillä ja lakoilla (muuramilla).
Höyryalus odotteli Varanginvuonolla ja tuprutteli savua henkireiästänsä.
"Hyvästi André", sanoi Thorsen tarttuen hänen käteensä.
Ja nytpä tänä viimeisenä hetkenä vast' André pääs' oikein selkeälle tajulle isästänsä eroamisesta, nyt tottakin tajuten, että hänen oli erittävä isästänsä tuhansien peninkulmain päähän, monien merten ja tuhanten tunturien taakse, niin, jopa jossakussa merkinnössä oli nyt kokonainen maailma heidän välillensä tuleva.
Hän syöks ulos aluksesta, lyöttäytyi Thorsenin sylihin ja kipusi kiinni hänehen, ikäänkuin ei mikään enää heitä vois eroittaa.
Kreivi viittas aluksen johtajalle ja tämä irroitti Andrén väkisellä; mutta kun johtaja kantoi hänt' alas alukseen, ähkyi André juuri kuin haavoitettu eläin.
Thorsenin silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutt' ei hän virkkanut mitäkään.
Olga, joka heit' oli katsellut kiinnitetyllä tarkkaavaisuudella, ojensi kätensä kanttorille.
"Minä olen sisarena hänelle", sanoi hän, samalla kun hän katsoi hänehen kuvailemattoman uskollisella silmäyksellä.
"Jumala siunatkoon teitä!" vastasi Thorsen.
Vene työnnettiin maast' ulos. Thorsen näki heidän laskevan laivan viereen, hän kuuli kanuunan laukauksen, hän näki höyrylaivan alkavan hiljalleen hiipiä merelle päin, ja leijuili ainoastaan heikko savusäie Varanginvuonolla.
Hän on poissa! Hänen vaimonsa oli poissa, hänen poikansa oli poissa, ja — — hänen rakkautensa seurasi heitä molempia.
Kun savu oli hävinnyt, kääntyi hän hiljaa takaisin ja kävi allapäin sieltä pois. Samana päivänä matkusti hän takaisin Kautokeinoon.
Marraskuun kahdentenakymmenentenä päivänä sai Andreas Thorsen Kölnissä
Hotel l'Europe'ssä kirjoitetun kirjeen, joka kuului näin:
Monsieur Thorsen!
Minä täytän tällä velvollisuuteni kasvatus-isänä, kun käyn kertomaan teille, että teidän herra poikanne pari päivää sitten on juhlallisesti otettu roomalais-katoliseen uskontoon.
Monsieur Thorsen, que faire (mitä tehdä)? Kirkko on — kirkko, yks puku on yhtäläisesti niin käytettävä kuin toinenkin. Vaikk' itse olen protestantti, katson minä, näette sen, jok' ainoan uskonnon oikeutetuksi, — nim. omalta laadultaan — ja roomalais-katoöisen palveluksen kaunis muoto, melkeinpä minut itseni saattoi kiusatuksi teidän herra poikanne esimerkkiä seuraamaan, joll'ei puvun vaihto täss' erinäisessä tapauksessa, se on: minun ijälläni, olisi mal — à — propos (sopimaton aika) niin hyvin kuin persoonallinen vaivauskin.
Monsieur! Kun minä tämän johdosta varmana oletin, että te — uskonnon suhteen — pidätte yhtä vapamielistä ja ihmisellistä elonkatsantokantaa, — saanko sanoa: aatetta, ideaa? — mitä minä itse, niin en minä pannut estettä teidän herra poikanne päätöstä vastaan. Saanko imarrella itseänikin, että minä — par instinct (vaistosta) — olen totuuden tavannut?
Parole l'honneur (kunnia sanalla), monsieur Thorsen! Minä aatelis- ja herrasmiehenä vakuutan teille, ett' olis ollut yhtä mahdoton muuttaa tätä äkkipikaista innostusta kuin siirtää itse Mont Blanc'in huipun Schweits'istä Ultima Thulehen.
Teidän poikanne seisoi lujana kuni kallio ja oli raivoisassa hurmauksessa Excelsiorin (etevämmän) kaltainen, joka tulevaisuutensa lipun käännälsi.
Ja totisesti! Jos olisitte nähneet sen hurmauksen, mikä hänet käsitti, kun hän ensikerran astui Kölnin tuomiokirkon kuvun alle, kun hän ensi kerran näki roomalais-katolisen palveluksen runollisen muotokauneuden ja sen pyhän mystiikin (salaisuuden), kun hän ensi kerran kuuli oratooriojen (= hengellinen opera) juhlivat, profeetalliset virrensäveleet, ja kun hänen raikas, voimakas neronsa ja tämän kautta myöskin hänen taiteilijasielunsa yhdell' ainoalla luonnilla joutui vangiksi; — monsieur Thorsen! Te olisitte sanoneet, miten minäkin:
"Ei kukaan voi kohtaloansa kiertää, magneetinen veto vie jokaisen omaan alkuperäiseen luontais perustaansa."
Minä olen fatalisti eli sallimususkoja, monsieur! Teidän herra poikanne ei ole luotu protestanttisuuden kalpeata päivän valoa, vaan katolisuuden hehkuvaa värikomeutta varten.
Polttavat kyyneleet murtautuivat hänen silmistään, hän ei enää pitemmältä voinut hallita itseänsä, hän heittäytyi polvillensa ja tuli — katolilaiseksi.
Monsieur Thorsen! Sallikaa minun kertoa: "que faire? Yks puku on niin käytettävä kuin toinenkin."
Minä olen fatalisti. A la bonne heure (onnellisena hetkenä), täss' on teillä koko historia!
Nyt olen kuitenkin päättänyt teidän herra poikanne viedä hänen pyhyytenä paavin luo, saamaan Kristuksen, maan pääll' olevalta käskynhaltijalta siunauksen hänen runolliselle kasteellensa; sill' André Thorsenin roomalais-katolisen kirkon äidin helmaan ottaminen ja hänen pääsönsä sävelitärten temppeliin on ajatuksilleni — pardonnez-moi (anon anteeksi)! — ykseytenä, jot' ei jakaa voi.
Andreas Thorsen luki kirjeen monta kertaa läpi, sitten laskihe polvilleen.
"Herra! Sinull' on muitakin teitä, joita myöten Sinä saatat hänet johdattaa päämaalihin! Herra! Sinä olet kaikkialla, ja siell' ain' on oleva yksi lauma ja yksi paimen."
Andreas Thorsen tiesi nyt, että hän ainoan poikansa oli uskonut vaarallisen johdattajan huostaan, mutt' olihan kuitenkin "kasteen enkeli hänen seuralaisenansa." Aina siitä hetkest' alkain, kun André Kautokeinosta läksi, olivat pojan kirjeet ainoastaan isän ravintona. Ajatuksissansa ositti hän poikansa elämää, ja vaikka hänen ruumiinsa oli Finmarkenissa, seurasi hänen sielunsa uskollisesti tuota nuorukaista hänen matkoillensa ja matkoillansa "avarassa maailmassa."
Kerta kerralta, kun kuuluma kaikui: "tunturiposti on tullut!" jatkui tämä nuolen nopeudella majasta majaan, ja kaiku tuskin oli viimeiseen ehtinyt, ennenkun kanttorin kotihin hyökättiin; sillä niin toden totta kuin posti tuli, niin yhtä varmaan toi se myöskin monen arkin pituisen kirjeen Andrélta.
Nämä säännöllisesti ja itkein kirjoitetut kirjeet katsottiin yhteiseks omaisuudeksi. Tuona pitkänä väliaikana, jok' aina uutta kirjettä varrotessa kului, luettiin vanha kirje kumminkin satahan piihin uudestaan läpi ja läpi taas, siks kunnes lappalaiset vihdoin sen vallan ulkoa osasivat, ja nimismies alkoi niiden sisältöä ymmärtää.
Touhu näistä kirjeistä, noista "suuren maailman" satumaisista kertomuksista, taruna levisi ylt'ympäri Kautokeinon seurakunnan ja sadun sankarina ain' oli André.
Lappalaiset eivät enää ravistelleet päitähän eivätkä sanoneet: "Jumalakin hänt' uskoo!" Vaikk' André olis heille sanonut taivaan alas maahan putoavan, niin evankeliumina olis tämä otettu vastaan.
"Lapsukaisestamme sukeutuu jokin," ennusti nimismies, ja hänen silmänsä säkenöitsivät iloa.
Kirjeet, ja kaikki poikkeuksetta, olivat suomeksi kirjoitetut. Oliko Andrélla, kun hän käytti tätä kieltä, tarkoituksena ainoastaan pitää muistissaan sitä, vai tahtoiko hän antaa nuoruutensa turhamaisuudenkin kainulaisille loistaa, ei varmuudella saateta sanoa, yhtä vähä kuin sitäkään kysymystä voidaan varmasti vastata, paistatuttiko André näillä kirjeillänsä ainoastaan omaa pojan rakkauttansa, jok' uskollisesti muisti isän iloittamisen velvollisuutensa, vai myöskin sen ohessa itserakkaudessansa, joka kernaasti tahtoi näyttää, mikä mies hänest' oli tullut.
Kaikissa tapauksissa antoivat nämä kuitenkin vauhtia sille fanttasiialle, joka hänessä kuohui. Andrén kirjeet olivat aina sen mukaan kuin hänen vaurastumisensa edistyi, ajoin leikkimielisiä, toisin paimenrunollisia ja jolloinkulloin taas mietelmällisiä kirjoitelmia; mutta mikä niille suurimman arvon antoi, oli se, että nämä olivat isän elämä, ja ett' isä niissä kaikissa näki Jumalan käden.
Vuonna 1838 toi posti sen uutisen, ett' André kunniall' oli suorittanut pääsötutkinnon Bolognan yliopistoon, 1844 että hän loistoll' oli sieltä päästetty, ja 1849 astui tämä "olympinen, jumalain valitsema nuorukainen" runoilijain taistelu tantereelle, ilmaisten kauniin vihkon lyyrillisiä runoelmia, jotk' uhkuivat rakkaudesta Finmarkenin luontoon, sulo sävelin soiden ylistivät sen "isäistä" päivää ja sen "isäist'" yötä.
Vaikkapa nämä runoelmat — oletamme kumminkin — eivät olisikaan korkeamman kritiikin, (arvostelun) oikeutetulta tuomioistuimelta laakeriseppelettä saaneet, jos nim. olisivat oikeuden ja puolueettomuuden vaa'alla punnitut, niin otti ne päivän uutishimo kuitenkin aivan hyvin vastaan.
Andrén runoelmat tekivät epookin (käännekohdan) ja herättivät huomiota, kiitos olkoon tavattoman vetovoimalle.
Täll' emme toki millään muotoa tahdo sanotuksi, että tuo loistava onni, jonka hänen henkenä ensimmäiset tuotteet osaksensa saivat, oli kokonaan ansaitsematonta. Huolimatta suurista puutteistansa sisälsivät hänen runoelmansa, samoin kuin samilainen kielikin, itämaisen värikomeuden ja intohimoisen fanttasiian, joka vallan varmaan sisähänsä sulki puhtaan jumaluuden pyhän tulen kipinän neron alttarilla.
Mutt' onnetonta tämän ohess' oli tuo hurmaava luulottelemus: "Yhdell' ainoalla harppauksell' olen päässyt Parnassuksen huipulle! Täydellisinä ovat luonnon lahjani maailmaan syntyneet!" Tuo oli taiteen mielilauseen täydellinen unhoittaminen: "ei nautinnoks ainoastaan!" Täm' oli epikurolaisen (hekumastajan) unelma nautinnosta työttä ja taistelutta.
Pyhä riemu vavisti Andreas Thorsenin sydäntä. Herra oli hänelle osoittanut suuruuttansa ja oli etsinyt hänen kotiansa. Isän sydämess' ei kritiikki sijaa saanut, ainoastaan kauniin se tunsi ja kiitti Jumalaa.
Samaan aikaan, kun Thorsenille lähetettiin runoelmain ensimmäinen vihko, sai hän myöskin tiedon Andrén kihlauksesta kreivi Vasilin tyttären Olgan kanssa. Ihmeellinen, mutta helposti selitettävä hämmästys kohtasi tuota vaatimatonta miestä, ajatellessaan tätä tulevaa, hienon hienoa miniäänsä.
"Hän antoi tuolle sairaalle lappalaiselle viiniä Varangin tunturilla," ajatteli hän sitten luontaisess' oikeuden tunnossaan. "Hyvä hän varmaan on. Minä muistan hyvin hänen kasvonsa."
Lamik Rikkut ja Seimke Tudekas olivat nyt täyskasvuiset ja rakastivat toisiansa.
Eräänä herttaisena, tyynenä kesäpäivänä, kun jo'essa lohet loiskivat, ja linnut laulellen vihelsivät, kaikui Kautokeinossa kaks ääntä, jotka lappalaisten ainoata unheen yöstä pelastunutta sankarirunoa eli eeposta Bäive barnek'ista (auringon pojista) lauloivat.