"Minä en nyt vielä ole missään hädässä, sillä jalo ystävyys ja sääliväisyys auttaa minua sitä kantamaan," sanoi Signe suudellen Appellonan vaaleita huulia.

"Minä sanon hekkumoitsialle, että te olette hänelle hyvin sopimaton, niin hän ehkä pysyy poissa täältä, ja minä saan käskyn valvoa teidän luonanne yötä," sanoi Appellona ja meni.

Signe heittäysi sänkyyn, ettei, jos abbotti tulisi, vastustaisi
Appellonan kertomusta, ja kätki huolellisesti veitsen viereensä.

Appellona tuli takaisin. "Minä valvon teidän luonanne yötä," sanoi hän, "ja minä joudan täällä olemaankin, sillä Maria on ottanut vastaan emännöitsemisen. Hänellä oli valittavana polttorovio tahi häväistys, ja hän valitsi pitkän taistelun perästä samoin kun minäkin kelvoton."

"Rovioko?" kysyi Signe kauhistuen. "Mikä oli sen onnettoman rikos?"

"Hänen piti puhuneen pilkaten Pyhästä Hengestä," vastasi Appellona, "mutta hänen etevin rikoksensa, niinkun teidänkin, oli se, että hän oli nuori ja kaunis."

"O taivahan Jumala!" rukoili Signe, "anna minun muotoni muuttua; anna minun tulla pahannäköiseksi kuin yö, että voisin palvella sinua puhtaalla sydämellä! Ah, Appellona," jatkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, "paetkaamme nyt pimeässä tästä kauheasta paikasta. Onhan sinun tallessasi avaimet? Jos kuolisimmekin myrskyyn ja lumipyryyn, niin olisimmehan kuitenkin vapaudessa."

Appellona vakuutti että pakeneminen olisi mahdoton, koska suuri etulukko oli pantu käytävän ovelle, sekä että hän oli tullut sinne salarappuja, jotka alkoivat abbotin ruokasalista, jonka avainta hän aina itse piti muassaan ja sulki sen aina sekä sisä- että ulkopuolelta.

"Vai niin," sanoi Signe, puristaen hartaasti ristiin kauniit kätensä; "me olemme taivaan suojeluksessa. Se voipi meidät pelastaa, ja sen käsiin voimme turvallisesti jättää kohtalomme. Se pelasti isäni, kun polttorovio jo oli hänelle valmis; se pelastaa myös meidät, sillä, eikös ole tosi, sinä onneton tyttö, sinä kadut sitä rikosta, johon olet pakotettu ja toivot ijankaikkisen armoa?"

"Tähän kauhistuksen asuntoon tullessani," sanoi Appellona kyyneleitä vuodattaen, "olin minä hyvä ja viaton kuin tekin. Nyt en enää ole semmoinen; mutta Herra armahtaa katuvaista ja suopi minulle armonsa tässä ruokaluolassa odotella sitä tärkeätä hetkeä, jonka minä kauhulla näen edessäni; sillä täällä — sen tiesin hyvältä Petteriltä, häviää lapsi samassa kun se näkee päivän. Niinä viitenä vuotena, jotka Petter oli ollut luostarissa, oli abbotin emännöitsiä, Berta, kolmasti ollut raskaana, mutta ei kukaan ole nähnyt yhtään lasta, ja inkvisitionin tultua katosi hän itsekin."

"Hirveätä!" huusi Signe. "Mutta mihin joutui siis vihdoin hän ja lapset?"

"Petter, johon oli suuri luottamus ja sai käydä, missä tahtoi," vastasi Appellona, "löysi kerran vanhassa syvässä holvissa, jossa muutoin ei kukaan käynyt, muutamia lautoja, joiden alta nousi inhoittava lemu. Laudat pois heitettyänsä näki hän, että ne peittivät sisään sortunutta, kuivanutta kaivoa. Hän katsoi sen sisälle ja kauhistui, sillä se oli suureksi osaksi täytetty ihmisen luilla ja päällimäisenä oli puolimädännyt lapsi sekä parin muun lapsen luuranko. Tämä oli loppupuolella kesää, kun minä olin vielä abbotin erinomaisessa suosiossa ja sain käydä yltympäri luostarissa. Petter vei minut kaivolle, mutta minä en rohennut katsoa siihen. Ah, ehkä se oli aavistus siitä kauhistuksesta, joka odotti minua, mikä esti minun — — —?"

"Lakkaa," sanoi Signe. "Minä en voi kuulla enempää. Minä en ole joutunut ainoasti inkvisitionin käsiin, vaan minut on syösty murhaluolaan." Hän kätki vapisten kasvojansa käsillään.

Aamurusko koitti, vaan ei uni ollut sulkenut Signen eikä Appellonan silmiä. Auringon ensimäisen säteen koittaessa nousivat he ylös, ja Signe kätki veitsen, jonka hän oli saanut Appellonalta, kovasti sykkivälle sydämellensä. Appellona jätti nyt onnettoman Signen, jolla oli kyllin aikaa ajatella kauheata tilaansa. Se oli kuitenkin menettänyt vähin kauneuttaan, koska hän kyllin tiesi sen ja oli valinnut ainoan, joka hänellä oli valittavana: kuoleman. Kuitenkin huoahti nuoren rakastavan sydän usein nimen Valdemar, ja kuvitteli tämän kauhistusta hänen ennen-aikaisesta kuolemastansa. Hiljainen sisällinen ääni kuiskasi hänelle kuitenkin, että, vaikka kuolema oli tuhatta kertaa häväistystä parempi, hänen ei sentään pitäisi sitä jouduttaa, ennenkun hän olisi niin likellä häväistyksen syvyyttä, ettei hänellä olisi mitään muuta keinoa sitä välttää.

Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi abbotin hartaan pyynnön, että hän soisi hänelle ilon saada tervehtää häntä ja viettää hetkisen hänen seurassaan, sillä lisäyksellä, että hän sai vapaasti valita jotta Signe tulisi hänen luoksensa tahi sallisi hänen käydä huoneessaan.

"Sano hänelle, hyvä Appellonani," sanoi Signe rauhallisesti, "että jos minun tahtoni tulee kysymykseen, toivon minä, etten tarvitsisi jättää tätä kammaria, joka kerran on minulle sallittu."

"Ja te olette niin rauhallinen ja uskalias?" kysyi Appellona kummastellen.

"Niin olen, koska vaali on tehty," sanoi Signe ja näytti veistä.
"Jumala palkitkoon sinulle tämän lahjan, hyvä, onneton ystäväni!"

"Pelastakoon se teidät minun surkuteltavasta kohtalostani," sanoi Appellona nostaen rukoilevat kätensä taivasta kohden. "Kuitenkin, jalo neitiseni, pitää teidän olla varovainen kuoleman pistoa tehdessänne, ja jos se on tarpeesen, niin tähdätkää se sitte ennen hänen mustaan sydämeensä, kuin omaan kauniisen rintaanne. Ehkä ei olisi pakokaan sillä hetkellä mahdoton, jos osaisitte oikeaan paikkaan lyödä ja me voisimme anastaa hänen avaimensa, erittäinkin sen, jolla avataan järvelle menevä salaovi. Meidän täytyisi uskaltaa mennä hienolle jäälle ja kätkeä itsemme Jumalan avulla tiheään metsään, jos vaikka tulisimme nälkäisten susien saaliiksi. Te vapisette minun puhuessani? Mutta uskokaa minua, se ei vala ainoastaan kieleltäni, vaan särjetystä sydämestä, jonka se rietas teeskenteliä on murtanut."

"Ei, ei!" huusi Signe innokkaasti; "ei koskaan saa minun käteni ryöstää hänen henkeänsä. Minun täytyisi ijankaikkisesti katua, että olisin saattanut hänen pois maailmasta kaikilla synneillänsä kuormitettuna. Mutta jos tulen pakoitetuksi siihen suunnattomaan kauhistukseen, että täydyn käyttää sitä murhaavaa rautaa, niin suokoon Jumala minulle voimaa survaista se omaan rintaani, että minä puhtaana ja viattomana voisin notkistaa polviani Hänen istuimensa edessä ja tavata kunnioitetun äitini taivaassa. O, äitini!" jatkoi hän ja väänteli itkien kauniita käsiänsä, "jos tietäisit onnettoman tyttäresi kohtalon, niin sinä tuskasta kääntyisit haudassasi! Ah, nyt tiedän, miksi Ijankaikkinen sinun niin aikaisin kutsui sisartesi enkelien tykö: siksi ettei tulisi Signesi äärettömän surkeuden todistajaksi!"

"Malttakaa mielenne," kuiskasi Appellona, "minä kuulen jonkun tulevan.
Se on hän."

"Mitä minä näen? Tekö uitte kyynelissä? Ah, se vaivaa minua sanomattomasti. Rohkaiskaa itseänne, jalo neitiseni," sanoi Sigismund teeskennellyllä lempeydellä sisälle astuessaan ja verkalleen lähetessään itkevää, joka yhä piti silmiänsä taivasta kohden. "Minun tuloniko teitä niin kauhistaa? Ah, sitte vannon minä taivaan ja kaikkein sen pyhien kautta, että sitä tuntoa minä toivoin kaikkein vähimmin teissä herättäväni. Näytänkö minä niin peljättävältä? Ja luuletteko, ettei syvimmän kunnioituksen elähyttämä sydän teidän viehättävään sukupuoleenne voi sykkiä munkkikaapunkin alla?" Samassa antoi hän Appellonalle salaisen merkin, ja hän läheni ovea, vaikka verkalleen.

"En tiedä, kunnioitettava herrani!" sammalsi Signe, kääntäen silmänsä lattiaan; mutta nähtyänsä Appellonan menevän ovelle, huusi hän kovasti: "Ole täällä, Appellona, eläkä jätä minua! Minä voin pahoin! Eikö ole totta, kunnioitettava herra abbotti, että te olette antaneet hänen minua passaamaan? Ettehän siis varmaankaan salli, että hän jättää minun, erittäinkin niin kauan kun olen kipeä, ja nyt tunnenkin itseni oikein pahoin semmoiseksi!"

"Olkoon se kaukana minusta," vakuutti abbotti, säälivästi katsahtaen, ja käski Appellonan olemaan siellä. "Teidän tahtonne yksinään on hänen lakinsa, ja minun — sen vakuutan teille taivaan kautta — minun korkein onneni on totella käskyjänne ja täyttää jokaisen toiveenne. O, kuinka se koski minuun, kun minä meidän hurskaalta kunnioitettavalta arkkipispaltamme sain käskyn tuoda teidät tänne. Sitä täytyi minun totella; mutta elkää sentään luulko, että te olette missään vankeudessa. Täällä saatte seurata kaikissa omaa vapaata tahtoanne, ja jos olisi minun vallassani, niin vannon minä teille kaiken sen kautta, mitä minulla on pyhää taivaassa ja maan päällä: vielä tänäpäivänä veisin minä teidät takaisin isänne linnaan, sillä hän oli minun paras ystäväni. Kuinka suuresti minä häntä rakastan, huomaatte te siitä, että minä toimitin hänelle tilaisuuden paeta poissa ollessani, jo ennenkun te saitte hänen armahtamisensa kuninkaalta."

"Se olisi tullut minulle kyllä kalliiksi," jatkoi Sigismund teeskennellyllä avosydämellisyydellä, "jos arkkipispa olisi siitä tiedon saanut, mutta sydän tahtoo myös vaatimuksiansa täytäntöön. Vähä ennen minun matkalle lähtöäni, kun minä olin valmistanut kaikki hänen pakoonsa kuuluvat seikat, syleili hän polviani ja jätti teidät, hänen suuresti rakastetun tyttärensä, minun erityiseen huolenpitooni ja hoitooni."

"Ehkä minä mielelläni tahtoisin uskoa teidän kertomustanne," vastasi Signe vähin katkerasti, "niin suokaa kuitenkin anteeksi, että minä epäilen sitä koska te ette ole antaneet minulle mitään muuta todistusta siitä, kuin että salpasitte minut kaikkein julmimpaan vankeuteen."

"En minä, jalo neitiseni," vastasi Sigismund muotoansa muuttamatta. "Johan minä teille sanoin, kenen käskystä minun piti täyttää tämä surullinen velvollisuus ja anastaa teidän kaunis persoonanne. Niin pitkälle saattoi arkkipispa vaikuttaa; mutta näiden muurien sisällä on minulla valta käskeä, ja teidän ei pidä koskaan täällä puuttuman sitä huomiota ja kunnioitusta, jota teidän kauneutenne ja avunne ansaitsee, sillä te olette varmaan viaton. Minä uskallan sitäkin enemmän olla siinä iloisessa toivossa, kun arkkipispa kirjeessään ei ole maininnut teidän rikostanne, luultavasti sentähden, ettei vihollisenne tietäisi teitä syyttää."

"Jaa, minä olen viaton," vakuutti Signe, laskien kätensä sydämellensä. "jokainen pahe on minulle vieras, ja jos te todellakin olette vakuutettu siitä, niin sallikaa minun palata jälleen siihen paikkaan, josta minut vietiin pois. Sitte uskon, että te olette pelastaneet isäni, ja ikuinen kiitollisuuteni ja taivaan paras siunaus on tuleva siitä palkaksenne. Te näytätte myös silloin, että arvolla verhootte sen sijan, johon Jumala pyhässä kirkossansa on teidät uskonut."

"Mitä te pyydätte, jalo neitiseni?" huusi Abbotti jonkunlaisella lempeällä kiivaudella. "Juuri sitä, joka ei ole minun vallassani myöntää. Miksi te muserratte minun sydämeni sillä, että olen pakotettu kieltämään ensimäisen rukouksenne? Minulla on vahva luulo, että korkea käsi ohjaa teidän onneanne, sillä, niinkuin olette kuulleet, on teidän vangitsemis käskynne Lundin arkkipispan omakätisesti kirjoittama, ja minä olen sen vastaanottanut iso inkvisitorilta. Teidän täytyy pitää minua sokeana välikappaleena arkkipispan käessä. Mutta eihän vaan olisi yksi tahi toinen pyhää uskontoamme koskeva varomaton lausunta tullut kauniille huulillenne ja antanut aseet vihollistenne käsiin teitä vastaan? Minä olen teidän todellinen ystävänne, ja, mikä vielä enempi on, olen teillä isän sijassa. Uskokaa siis itsenne kokonaan minulle. Haavan parantamiseksi pitää ensin täydellisesti tietää sen tila. Miettikää siis tarkoin asianne ja vuodattakaa sydämenne minun polvelleni, jossa hellin osanottavaisuus kohtaa teitä. Sitte tiedän, mitä keinoja minun on käyttäminen teidän pelastukseksenne, ja mikään, sen vannon, ei saa jäädä minulta koettamatta, saadakseni pian avata teille pyhän inkvisitionin portit ja antaa teidät jälleen maailmaan, jonka kaunein koriste te olette, sekä yhdelle nuorukaiselle, joka odottaa korkeinta autuuttansa teidän sylissänne ja joka — — —"

"Herra Abbotti," keskeytti Signe, kääntyen poispäin, välttääksensä hänen haureellisia silmäyksiänsä, "te kuvailette liian elävästi minun elämäni yhtä aikaa, joka on joko hyvin kaukana taikka ei koskaan tule. Te unhotatte minun tulevan autuuteni ihastuksen tähden kokonaan sen aineen, mistä puhuitte: synnin, jonka luulette minun tehneen. Suokaa minun siis vakuuttaa teille, että vaikka minä ihmisenä en voi tuntea itseäni vapaaksi synnistä, uskallan minä kuitenkin vapisematta antaa Jumalan katsoa sydämeeni, eikä koskaan — sen minä vannon Ijankaikkisen ja Hänen läsnä-olonsa kautta — ei koskaan saa viettelys, pahe, paha esimerkki eikä edes hirmuisemmat tuskat; jaa, ei itse kuolemakaan minua poikkeamaan hyväin avujen tieltä. Tässä aikomuksessa on Laupias minua tähän asti vahvistanut, ja siihen hän suokoon vast'edeskin armonsa! Mitä on paheiden inholla raskautettu elämä. Se on tuhannenlainen kuolema. Jaa," huusi hän lämpimällä ihastuksella, "sinä, joka vuodatit pyhän veresi ristillä, annat minulle voimaa kuolemaan, jos niin tarvitsee, ja mahdollisena astumaan sinun silmäisi eteen, ja te, herra Abbotti, saatte myös nähdä että minä voin kuolla, mutta en tehdä syntiä."

"Te olette pyhimys liian hyvä tälle viheliäiselle maalle!" huusi
Sigismund ja tempasi hänen voimakkaasti syliinsä.

"Takasin!" huusi Signe, ja hänen kätensä tavoitti veistä.

"Suokaa anteeksi," sanoi Sigismund ja laski hänen irti. "Se ei ollutkaan kuolevainen vaimo, jonka minä temmasin syliini. Teidän hurskautenne vei minun autuasten asuntopaikoille. Maa kaikkine turhuuksineen ja syntineen oli kadonnut minulle, ja pyhimys, loistava kunnian kruunu päässä, seisoi edessäni. Tietämättäni suljin minä teidät syliini. Ah, jospa silmänräpäyksenkin olisitte pidättäneet huutoanne: takasin! Minä olisin silloin nauttinut kauniinta ijankaikkisen ilon esimakua. Taas olen minä syntisellä maalla, ja pyydän, ettette vihastuisi siitä erhetyksestä, johon ainoasti taivas ja se palava into, jolla te vannoitte hyveestänne, oli syynä. Totisesti pahin epäjumalan palvelia lankeaisi ristin juureen ja näkisi taivaan avoinna, jos hän, niinkun minä, näkisi teidän hengen siivillä kohoavan yli tomun maailman."

Korkeasti arvoisella katseella ja äänellä sanoi Signe hekkumoitsialle, jonka hän nyt täydellisesti läpi näki.

"Herra Abbotti, minun asemani on kauhea; minä olen teidän vallassanne. mutta minun vaalini on tehty. Minä voin sentähden rauhallisesti kertoa, mitä äsken sanoin ja minkä Jumala tuntee todeksi: Minä voin kuolla, mutta en tehdä syntiä!"

"Ah, kuinka tämä teidän puhtaasta sielustanne lähtenyt selitys miellyttää minua!" sanoi Sigismund ulkokullatulla hurskaudella; "sillä te olette täällä varjeltumassa synnistä ja pesemässä niitä pilkkuja, joita ehkä mahdollisesti on voinut tarttua teidän hurskaasen ja kunnialliseen elämäänne. Minulta ne ovat peitetyt syvimpään pimeyteen. Minä en tiedä teillä mitään rikosta. Mutta pian, ehkä vielä tänä päivänä, saanen arkkipispalta ja iso-inkvisitorilta kertomuksen muutamain viimeksi tulleiden vankien rikoksista. Mahdollisesti on siinä teidänkin rikoksenne mainittu, sillä," lisäsi hän teeskennellyllä vakaisuudella; "pyhän inkvisitionin oikeus ja lempeys ei salli ketään viatonta syytettää sen tuomioistuimen edessä, vielä vähemmän tuottaa sen vankeuksiin, ja ilman minun erinäisettä helleyttäni teihin, olisi teille tullut olopaikaksi yksi syvistä holveistamme; mutta minä annoin teille tämän mukavan huoneen, sillä minä luulin teitä viattomaksi, ja mikään muu ei voi olla mahdollista. Jaa, teidän täytyy olla viaton, sillä se kivistäisi minun sieluni sisustaa, jos te — te olette vielä niin nuori ja kaunis — se olisi surkuteltavinta, jos — voikaa hyvin, jalo neitiseni! Te kuulette sen pian minulta sillä, niinkun sanottu on, minun pitäisi vielä tänä päivänä saada teistä tietoja. Taivas suokoon, että ne olisivat hyviä! Mutta minä pelkään! — Voikaa hyvin! voikaa hyvin!"

Hän meni, ja Appellona, joka varkain oli katsonut häneen, näki perkeleellisen hymyn hänen kasvoillansa.

Heti hänen pois mentyänsä, katosi kokonaan se rohkeus, jonka Signe oli osoittanut hänen läsnäollessaan, ja hänen viimeiset sanansa vapisuttivat koko hänen olentoansa. Hän oli kyllä vannonut kuolla kunniaansa säilyttääksensä, mutta hän uskoi tekevänsä synnin, jos hän kuoleman kautta pelastaisi itsensä ruumiillisista tuskista, ja mitkä kauheat tuskat hänen edessänsä olikaan? Eikö ollut abbotin viimeiset epäselvät sanat, ennenkun hän huoneesta lähti, hyvin kauhistavaiset? Onneton tyttö katsoi kyynelsilmin Appellonaan, etsiäksensä häneltä lohdutusta; mutta Appellona oli itsekin lohdutuksen puutteessa; sillä hän tiesi, mikä kohtalo nyt odotti Signeä, ja hän oli munkin viimeisessä katsahduksessa lukenut hänen epäluulonsa, että Appellona oli ehkä pettänyt hänen. Hän oli jo syrjään sysätty eikä enää voinut mitään, joka olisi viehättänyt häntä. Hän vapisi siis omankin kohtalonsa tähden, sillä olihan hän äiti. Epätoivossaan nuhteli hän Signeä, ettei hän survaissut veistä sen riettaan rintaan. Mustasukkaisuus lisäsi hänen tuskaansa, ja hän vannoi viimein hirmuisimman valan murhataksensa hänen, jos hän siitä menettäisi oman päänsä pyövelin kirveellä, tahi täytyisi astua elävänä polttoroviolle. Tämä muutoin niin hyvänluontoinen nainen muuttui verta janoovaksi hurjattareksi, ja se varmuus, joka hänellä oli, että hän, jotta abbotin rikos salassa pysyisi, oli tieltä raivattava, kypsytti hänessä päätöksen, lähettää hänet edellänsä hautaan. Hän luuli saavansa syntinsä sovitetuksi siten, että vapahtaisi maan tästä perkeleen kuvasta maan päällä. Nyt soi luostarin kartanokello, joka oli merkkinä, että koko väestön piti tulla saamaan käskyjä priorilta. Tämä lisäsi hänen hurjaa vimmaansa, ja hän alkoi teroittaa veistä kakluuniin ennenkun lähti. Signe pelkäsi hänen kiivauttaan, veti hänen ovesta takaisin ja sanoi:

"Appellona! Sinun sydämessäsi on raskas syntikuorma; elä lisää sitä enää murhalla. Ajattele, että hän on kuitenkin sinun syntymättömän lapsesi isä!"

"Se juuri vihkikin sen roiston kuolemaan. Ah, jos tämän veitsen kärki sattuisi hänen mustaan sydämeensä ja syöksisi hänen ijankaikkisiin liekkiin!"

Hurjana syöksi hän ovesta ulos.

Signe hengitti keveämmin, kun tämä hirveä nainen oli poissa, ja hän rukoili hartaasti Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he pidättäisivät hänen murhaavaa kättänsä, jos hän sen nostaisi uutta rikosta tehdäksensä.

Muutaman hetken kuluttua tuli Appellona takaisin ja toi ruokaa. "Ei se ole vielä täytetty," huusi hän Signelle; "tilaisuus ei ollut minulle sopiva."

"Taivas suokoon, ettei se koskaan tulisikaan sopivaksi!" rukoili Signe ja pyysi taas vimmattua luopumaan hirveästä aikeestansa.

"Hän on kypsynyt myrkky hedelmä," sanoi Appellona, "joka pitää lopetettaman ja heitettämän helvetin tuleen."

"Ah, jos en olisi koskaan nähnyt sinua silmäini edessä!" valitti Signe. "Eikö minun viheliäisyyteni muutoin jo ollut kyllin suuri? Vieläkö sen pitää lisääntymän sillä kauheudella, että täydyn tietää murhahankkeen? Minä tunnen velvollisuudekseni varoittaa sitä pahanilkistä, jotta hän vielä parannuksella voisi pelastaa syntisen sielunsa, ja sinä olet kuolemasi hetkellä kiittävä minua siitä, että estin sinun vuodattamasta ihmisen verta."

"No olkoon menneeksi; petä sitte minut!" huusi Appellona kauhistavalla ivanaurulla. "Palkkanne odottaa teitä hänen haureellisessa sylissään!" Hän meni äkkiä huoneesta, ja hänen hirvittävä naurunsa kaikui hänen jälessään käytävässä.

"O Jumala!" huokasi Signe, "vielä eilen kiitin sinua kyynelsilmin tästä hädässä osaa-ottavasta ystävästä, ja nyt tänään! — pitääkö jokaisen kukan minun tielläni muuttuman orjantappuraksi, lävistääksensä minun vapisevaa sydäntäni! Yhden lohdutuksen annoit sinä minulle kuitenkin, Kaikkivaltias. Minulla ei ole rikosta, ja sitä lohdutusta elä ota pois minulta; se on lohduttava minua kuoleman hetkelläni, jos vaikka itsekin tulisin pakoitetuksi sitä kiiruhtamaan ja uhraamaan henkeni puhtauttani varjellakseni. Enkelit kantavat silloin pelastetun sieluni sinun istuimesi eteen; ota sinä siellä se armolla ja anteeksi antamuksella vastaan."

Hetkisen kuluttua tuli Appellona takaisin ruokia pöydältä viemään. Hän heittäysi Signen jalkain juureen ja rukoili häntä kyyneltensä virtaillessa antamaan anteeksi hänen kiivautensa, joka oli hänen äärettömän kurjuutensa seurauksena. Signe otti surkuteltavan naisen syliinsä eikä lakannut rukoilemasta ja kehoittamasta häntä, ennenkuin Appellona oli juhlallisesti luvannut hänelle ei enää ajattelevansa murhata Sigismundia, vaan kärsivällisenä ja myöntyväisenä taivahan päätökseen mennä kohtaloansa vastaan.

"Hän on ryöstänyt minulta vapauden, isän, äidin, siskot ja ystävät," sanoi Appellona, "sanalla sanoen kaiken, mikä sitoo ihmistä elämään ja tekee sen meille niin kovin rakkaaksi. Mutta tämä ei ollut kylliksi tälle villieläimelle: hän murhasi myöskin hyveeni! Hän tahtoo nyt murhata ruumiinikin eikä edes säästää omaa vertansakaan. Olkoon kuitenkin niin, hän saakoon elää, ja teitä on hänen kiittäminen hengestänsä." Nyt heitti hän veitsen tuleen, ja jatkoi sitte kiivaasti, korottaen ääntänsä: "Katsokaa, kuinka liekit kiertelevät hänen rintaansa varten hiottua terästä! Haa! Samoin pitää myös ijankaikkisen tulen kietoa hänen sieluansa helvetissä! Ah, autuus on siinä ajatuksessa, että voisin astua helvettiin, ollakseni hänen tuskainsa todistajana!"

Nämä viimeiset sanat olivat tuskin lähteneet Appellonan huulilta, kun seinässä oleva salaovi äkkiä avautui ja abbotti syöksi sisälle.

"Mitä!" huusi hän hirvittävällä äänellä. "Niimpä olikin minun arveluni totta. Sinä olet pettänyt minut ja tahdot murhata minut, sinä hävytön. Pietro," huusi hän ovelta, ja italialainen pyöveli astui sisälle. Signe säikähti kovasti eikä voinut sietää hänen peloittavaa muotoansa. "Vie tämä pahantekiä," sanoi abbotti latinaksi, "syvimpään holviin, joka on ihan käärmekuopan vieressä, pyhän Neitsyen kappelin alla. Hänellä on kauhea aivus pyhää inkvisitionia ja koko luostariamme vastaan, ja tahtoi aloittaa sen minut murhaamalla. Tartu häneen ennenkun hän survaisee väkipuukon rintaani!"

"Haa! peto!" huusi Appellona korkealla äänellä; "minä kiroan heikkouttani, sillä sitä paitsi et sinä enää eläisi, ja maa olisi pelastettu kaikkein ilkeimmästä ihmisestä. Mutta vapise kuitenkin, sinä perkele, sinä valapattoinen, lasten murhaaja, sillä taivaan koston pitää sinut musertaman!"

"Sen käärme!" huusi Sigismund; "sinun vimmasi myrkky syrjäytyy kokonaan vaikutuksestaan, sillä Pietro ei ymmärrä yhtään sanaa puheestasi. Mitäs siellä seisot?" huusi hän Pietrolle, "tottele käskyäni, tahi vapise vihani edessä!"

Jalopeuran voimalla heittäysi italialainen onnettoman kimppuun ja kuletti hänet ulos, huolimatta hänen parkumisestaan ja vastustuksestaan.

Signe lankesi abbotin jalkoihin ja sanoi itkien: "Armoa, armahtamista! Hän on vannonut minulle valan ei koskaan murhata teitä, ja veitsi tuolla tulessa on todistuksena, että — — —"

"Mitä auttaa teeskentely," sanoi Sigismund nyt, hetkisen mietittyänsä, "sillä tiedättehän te jo kaikki? Jaa, totta on, että yhteen aikaan pidin minä hänen vähästä viehättäväisyydestään enemmän kuin se ansaitsikaan ja tilani ankaruus myöntää; mutta voipiko se hupsu sentähden vaatia, etten minä saisi katsoa muihin kun häneen? Minä pelastin hänen, ettei häntä muurattu elävänä; voineeko mikään uhri olla kylliksi suuri semmoisesta hyvänteosta? Mutta nyt se on loppunut, ja minä näytän sille hävyttömälle, että minäkin voin rangaista. Muutamaan päivään pitää hänen — —"

"Lakatkaa," huusi Signe; "mielittekö murhata oman lapsenne? Se onneton on — o armahtakaa sitä syntymätöntä! Ei, minun on mahdoton uskoa, että te voitte olla niin julma ja murhauttaa Appellonan!"

"Lopettakaamme," sanoi hän, "tämä puhe, joka liiaksi ahdistaa teitä, ja joka helposti voipi tehdä vahingollisen vaikutuksen teidän terveydellenne. Suuri vahinko olisi, jos kauhukuvat ajaisivat pois ruusut noilta punottavilta poskilta. Kuivatkaa kyyneleet kauniista silmistänne; ne himmentävät niiden loistetta. Suokaa minun katsella taivastani niissä. Ah, Signe, antakaa sydämenne avautua helleyden äänelle. Tulkaa minun lemmikikseni, ja minä en vaiheta onneani minkään kuninkaan kanssa maan päällä."

"Onko se mahdollista!" huusi Signe. "Pettävätkö korvani minua? Te, jonka taivas on määrännyt valvomaan puhtauden ylitse ja varjelemaan sitä paheesen lankeemasta, tahdotte itse tallata sen tomuun? Te olette olevinanne hurskas ja harjoitatte rikoksia. Te tunnustatte Kristusta huulillanne ja kiellätte Hänen sydämessänne. Ettekö siis pelkää taivaan vihaista kostoa?"

"Taivaan ensimäinen käsky on rakkaus," sanoi Sigismund säihkyvin silmin ja tavoitti Signen kättä.

"Takaisin!" huusi Signe kiivaasti; "elä rohkene milloinkaan koskea minuun saastaisilla käsilläsi, sinä häpeäpilkku ihmisten seassa! Etkö usko, että Olli Akselinpojan tytär on liian hyvä sinun portoksesi?"

"Yhtä hyvästi minun kun sen nuoren soturinkin, jonka sylistä kuningas teidät säikähdytti vähää ennen kun teidät tänne tuotiin," sanoi Sigismund riemullisesti nauraen. "Mutta elkää olko levoton. Kyllä te tulette kesyksi, ja teidän rakastetullenne on paikka valmiina meidän hyvin varustetuissa vankihuoneissamme. Te tuomitsette minua taipumuksesta, jota te itse salaisesti suositte ja joka kahden kesken ollessa on suurin autuutenne."

"Halveksittava ulkokullattu," sanoi Signe rauhallisella arvoisuudella; "minä en tahdo alentua puolustamaan itseäni teidän valheellisista syytöksistänne, minun kohtaloni on ratkaistu, arpani on heitetty. Sentähden minä voin ylvästellä teille, ja kuolema vapauttaa minut Appellonan ja Marian kauheasta osasta."

"Haa!" huusi Sigismund hammasta purren; "ei se rietas Appellona ole mitään teiltä salannut. Se on kyllä tosi, että te nyt näette minut totisessa haamussani, mutta teidän henkenne on minun kädessäni. Lahjoittakaa minulle siis lempeytenne tahi valmistakaa itsenne porttona heitettäväksi käärme kuoppaan. Myrkylliset käärmeet kiertäytyvät siellä kauniin kaulanne ympärille ja nälkäiset iilimadot imevät viimeisen veripisaran rakastavasta sydämestänne. Ettekö vapise kauheata kohtaloanne, jonka itse valmistatte itsellenne?"

"En," sanoi Signe nöyrästi; "sillä te voitte ainoastaan tappaa ruumiin, ettekä sielua. Se nousee ijankaikkiseen iloon, silloin kun teidän saastainen henkenne menee ijankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä."

"Te lykkäätte siis minun sydämeni pois luotanne," sanoi Sigismund kauhean kylmästi. "Te valitsette hirveimmän kuoleman sen onnen sijaan, että saisitte hallita täällä minun sydämeni ruhtinattarena ja sitte palata takaisin sulhasenne syliin. Olkoon niin; tapahtukoon tahtonne! Kuitenkin minä säälien teidän nuoruuttanne ja kauneuttanne, tahdon koettaa, eikö teidän aikomuksenne taipuisi. Pietro!" huusi hän, ja italialainen pyöveli astui sisälle salaovesta. Hän kuiskutti muutamia sanoja hänelle ja sanoi sitte merkillisellä äänellä Signelle: "Te seuraatte heti tätä miestä. Kun te olette hiljaa, ei hän tee teille mitään pahaa, ja kolmen päivän perästä tulen minä kuulemaan, ettekö ole päätöstänne muuttaneet."

"Minä olen teidän vallassanne, ja tiedän, että kaikki ihmiselliset tunteet ovat vieraat teidän sydämellenne," sanoi Signe voimakkaasti. "Teidän valtanne on suuri, mutta armollisen taivaan voima on vielä suurempi. Siihen minä toivon, ja menen levollisesti kohtaloani vastaan. Minä kyllä menen vankeuteen ja kuolemaan, mutta en kuitenkaan vaihettaisi sitä osaani kaikkeen teidän valtaanne; sillä minun rinnassani on taivahan rauha, ja teidän rinnassanne helvetin tuska. Minun kuoleman hetkeni tulee keveäksi ja antaa minulle ijankaikkisen ilon esimaun; teidän sitä vastaan tulee hirmuiseksi ja näyttää teille helvetin avatut portit. Enkelit vievät sieluni sinne, jossa kuolema on menettänyt otansa ja helvetti voittonsa, ja taivaan sotajoukot riemuitsevat minun pelastetusta hyveestäni, samalla kun perkele riemuitsee teidän lopustanne."

"Pois täältä!" ärjyi Sigismund; "kyllä sinä kerran puhut hiljaisemmalla äänellä. Me tapaamme toisemme." Hän viittasi nyt Pietrolle, joka avasi oven. Signe riensi siitä ulos, kunnioittamatta munkkia ainoallakaan katsahduksella ja Pietro seurasi häntä.

"Niin ihastuttavan kaunis ja kuitenkin niin kopea." sanoi Sigismund, katsoen hänen peräänsä; "sinun pitää oleman minun, jos vaikka sieluni menisi saatanalle sinun omistamisestasi. Tuo Maria, se ijankaikkinen kyynelten lähde, on sitä paitsi minua aikoja sitte suututtanut. O, Signe, sinun kopeutesi tekee sinut minulle vielä viehättävämmäksi! Ah, minä en tunne enää itseäni; niin suuresti lumosi minut tytön suloisuus."

Hän vaipui syviin ajatuksiin, miettien, mitä keinoja hän käyttäisi Signen turmioksi, kun sattumus näytti laatineen kaikki hänen toivonsa mukaan; sillä vielä samana päivänä toivat inkvisitionin aseelliset palveliat hänen onnettoman sulhasensa vangittuna luostariin. Kasvatusisänsä tiedustelemiset olivat luonnollisesti olleet turhat; sillä Akselinpoika oli takaisin saadun poikansa kanssa onnellisesti pääsnyt ulos maalta ja odotti Londonissa saavansa tavata Signeä ja Valdemaria. Kun kuitenkin kuolema sulki vanhan Knuutin suun, ei kumpikaan saanut tietoa hänen toivostansa tämän suhteen; he jäivät maahan ja joutuivat siten inkvisitionin käsiin.

Valdemar heitettiin siihen lujaan vankihuoneesen, jossa Akselinpoika muutamaa viikkoa ennen oli asunut; mutta ei kukaan armelias Petter tuonut toivon sädettä hänen särjettyyn sydämeensä. Häntä itseänsä odottava kauheus ei niin särkenyt hänen sieluunsa. Hän tiesi Signen olevan inkvisitionin vallassa, sillä Ristisaarilla oli Akselinpojan tuntenut eräs hänen entinen palveliansa, joka näki hänen menevän laivaan, jonka piti viemän hänet Englantiin, ja tältä sai Valdemar tiedon rakastetun kasvatus-isänsä onnellisesta pa'osta. Tällä ilosanomalla riensi hän Akselinpojan linnaan, ilmoittamaan samaa surevalle morsiamellensa, kun häntä kohtasi se musertava uutinen, että hänen oli inkvisitioni vienyt. Hän tuli melkein hurjaksi epätoivosta, ja ennenkun hänen sisällinen myrskynsä oli jättänyt tilaa kylmemmälle tuumistelulle, ottivat kauhean tuomioistuimen palveliat hänen itsensä kiini, kytkivät kahleilla ja heittivät suljettuun vaunuun sekä veivät hänen maan-alaiseen vankihuoneesen.

Signe ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut siinä pimeässä holvissa, johon hän oli viety, kun Sigismund astui sisälle lyhty kädessä ja toisessa kori, jossa oli hienoa leipää, viiniä ja hedelmiä.

"Se olisi kuoleman synti," sanoi hän jonkunlaisella lempeydellä, "jos nälän hurja hammas kalvaisi tätä kukoistavaa suloisuutta. Minä tuon teille sentähden jotakin, millä voitte säilyttää raitista kauneuttanne, jota minä niin korkeasti kunnioitan, ja joka yksinään voipi tuoda minulle taivaan maan päällä."

Signe käänti kasvonsa seinään päin vastaamatta.

"Eikö minun helleyteni ansaitse edes yhtä ainoaa silmäystä? Ja tahdotteko pitkittää hyödytöntä vastustustanne, kun te nyt kaikissa tapauksissa olette kokonaan minun vallassani?" sanoi abbotti ja laski korin hyvin kostealle kivilattialle.

"Minä en syö mitään," sanoi Signe lujasti; "käyttäkää anteliaisuuttanne jossakin muussa paikassa, jossa sitä paremmin arvoksutaan."

"Vai niin," vastasi Sigismund kylmästi; "te elätte siis tämän vankihuoneen ohjeiden mukaan, sillä tämä on niiden pahantekiäin viimeinen olopaikka, jotka pyhä inkvisitioni on määrännyt kärsimään nälkäkuoleman."

"Minä en tahdo muuttaa sen määräystä!" sanoi Signe taas ja käänsi kasvonsa seinään päin.

"Elä luule, paatunut, olevan sinun supistetussa vallassasi kuolla, jos sinä sen tahdot. Jos on pakko käyttää väkivaltaa, niin valetaan ravitsevaa juomaa teidän suuhunne, jota teidät pakoitetaan nielemään.

"Teidän helvetilliset keinonne ovat lukemattomat," sanoi Signe kolkolla ylönkatseella itseänsä kääntämättä.

"Niinkuin sinun suloisuutesi," huusi Sigismund lämpimästi. "Mutta me puhumme kiertelemättä, sillä tunnemmehan me toisemme. Minä tunnustan sinulle, että sinun kauneutesi anasti koko minun sydämeni jo silloin kun näin sinut Roskildessa kuninkaan luona, ja että suurin toivoni oli saada sinut valtaani. Kuitenkaan ei tämä ole siihen syynä, että sinä olet täällä, vaan sinulle näkymätön voima ohjaa kohtaloasi ja on peruuttamattomasti päättänyt sinut kuolemaan. Kuitenkin minä sanon sinulle kaikki, että tietäsit, minkä osan minä otan kohtalossasi. Se pelättävä, joka tahtoo sinua tuhota, on Cecilia rouva, ja hänen sanomattoman vihansa yllykkeinä sinuun on mustasukkaisuus ja pelko, sillä kuningas rakastaa palavasti sinua; Cecilia pelkää menettävänsä valtansa hänen sydämensä ylitse, jos sinä tulisit hänen käsiinsä. Mutta anna hänen vaan — —"

"Miksi te sanotte tätä minulle? ja ettekö usko, että se on minulle yhdentekevä, kenen kädestä minä kuoleman otan, kun minä olen määrätty sen uhriksi?" sanoi Signe asemaansa muuttamatta.

"Kuoleman uhriksiko sinä?" sanoi Sigismund tulisesti; "ei, siihen olet sinä liian nuori ja miellyttävä. Sinä olet elämänpuu, täynnä paratiisin hedelmiä. Kuinka säälittävää olisi hakata runko, ennenkun hedelmät ovat poimitut? Minun kädessäni on pelastuksesi, ja Cecilian juonista tulet sinä kiusallakin pelastetuksi. Tämän päivän on hurjatar määrännyt sinun kuolinpäiväksesi; katso tässä!" Hän näytti nyt hänelle kirjeen, jossa Cecilia käski häntä viipymättä murhauttamaan Signen, koska kuningas oli saanut tiedon hänen viattomuudestansa siltä tytöltä, joka oli maannut sotamiehen puvussa sängyssä sinä onnettomana päivänä, jona hän kävi vieraana Akselinpojan linnassa ja Signe vangittiin. Ingeborg oli rukoillut kuningasta, saadaksensa Signen vapaaksi, ja Erik oli vaipunut epätoivoon, ettei hän voisi pelastaa häntä inkvisitionin vallasta, koska hän oli tullut sinne arkkipispan käskystä. Hän oli sentähden lähettänyt sanan Laskman'ille, saadaksensa kirjeen hänen vapauttamisestansa. "Kiiruhtakaa," lopetti Cecilia, "minun tahtoni toimittamisessa, sillä minun onneni on vaarassa. Jos sitäpaitsi se tyttö on niin puhdas, kun vakuutetaan olevan, niin, ansaitsee hän hyvin kuolla; sillä se mitä hän vanhan-aikaisen käsityksensä mukaan kutsuu häpeäksi ja häväisemiseksi, odottaa häntä kuninkaan sylissä. Kuolema sitä vastaan säilyttää hänen puhtautensa, ja hän tulee meille kiitosvelkaan. Antakaa hänelle siis runsas satsi sitä myrkkyä, jonka minä viimein puhuessamme annoin teille, ja levittäkää luostarissa semmoinen huhu, että hän on itse ottanut siitä ja siihen asti säilyttänyt sitä hiuksissaan. Jos kuningas tulee häntä ulos vaatimaan, niin antakaa hänelle sen ruumis, ja sitte saamme nähdä, vieläkö myrkyn vääntämä muoto herättää hänen haluansa."

Signe oli sillä välin kääntynyt abbotiin päin, ja vaikka hän oli täydellisesti valmis kuolemaan, ei hän kuitenkaan voinut olla kauhistumatta Cecilian ilkeitä kujeita ja hänen hyväin avujensa pilkkaamista. Hän katsahti tilaansa ja huomasi, miltä puolelta hän sitä katsoikin, ainoasti kaksi päämäärää, joihin hänen tiensä häntä johti: häväistyksen tahi kuoleman. Pitkän hiljaisuuden perästä, jolloin hän jätti itsensä kokonaan kohtalonsa nojaan, ja kiitti taivasta, joka oli hänen vapauttanut tulemasta itsemurhaajaksi, astui hän askeleen lähemmäksi Sigismundia ja sanoi sanomattoman suloisesti ja jonkunlaisella surunsekaisuudella, samalla kun kyyneleensä vuotivat pitkin hänen poskiansa.

"Minä kiitän teitä rehellisyydestänne, jota toden totta en voinut teiltä odottaa! Täyttäkää Cecilia rouvan käsky. Te teette silloin hallitsiattarenne tahdon mukaan, ja minun kuolemani kirjoittaa Ijankaikkinen hänen laskuunsa, eikä teidän. Minä olen, niinkun sanotte, vielä nuori, mutta minä olen elänyt koko ihmis-ijän muutamissa viikoissa. Minä olen kypsynyt Herran syksylle. Antakaa minulle myrkkyä, ja minä suutelen sitä kättä, joka sitä ojentaa minulle, sillä se särkee minun kahleeni ja antaa minulle jälleen henkeni ja vapauteni!"

Sigismund seisoi mietteisin vaipuneena; hänen silmänsä seisoivat niinkun noitavoima olisi ne kiinittänyt Signen huuliin, ja hänen sointuvan äänensä puhtaat kaiut saattivat hänen sydämensä kiivaimpaan liikuntoon; hän seisoi kauan liikkumatta, mutta vihdoin syöksi hän Signen jalkoihin ja lausui innokkaasti:

"Tyttö, vaimo, enkeli taivaasta, sinä olet uudesta luonut koko olentoni! Ojenna minulle kätesi ja johdata minua takaisin avujen tielle; sillä ei kukaan muu maailmassa voi sitä tehdä, paitsi sinä. Lumooja, teetkös sen?"

"Nouskaa ylös!" sanoi Signe arvokkaasti. "Ei sovi kuolemaan määrätyn naisen kuulla rakkauden selityksiä, ja yhtä vähän sopii teille, kirkon palvelia, että semmoiset tulevat huulillennekaan. Tahi luuletteko voivanne mennä avujen temppeliin paheiden lian lävitse? Menkää Sovittajan haudalle ja rukoilkaa anteeksi verisiä syntiänne. Viettäkää koko elämänne rukouksen ja hyväin töiden harjoituksilla. Kärsikää rikoksistanne tässä maailmassa, ja minä tapaan teidät sitte toisessa."

"Ei, täällä pitää sinun olla minun!" huusi Sigismund. "Kaikki on valmiina tuomaan sinua minun syliini, ja kadotuksen ja koko helvetin kautta vannon: ei kukaan muu kuin minä ole milloinkaan koskettava sinun punaisia huuliasi, eikä kukaan muu kuin minä sulkeva sinua syliinsä! Jaa," karjui hän niin että holvi kumisi, "minun omani pitää sinun oleman, vaikka tie sinun omistamiseesi kulkisi kuninkaan ja sinun rakastettusi sydämen lävitse!" Hän meni nyt Signeä askeleen lähemmäksi ja tavoitti hänen kättänsä.

Signe ei voinut olla ehdottomasti kauhistumatta abbotin kovaa huutoa; hän pakeni häntä sentähden niin kauas kun taisi, tavoitti veistä, jota hän kantoi sydämellänsä ja huusi: "Haa! tahdotteko tehdä väkivaltaa!"

Sigismundin kotkansilmät seurasivat sitä liikettä, jonka Signe teki kädellänsä. Niinkun salama syöksi hän Signeen kiini, kiersi kätensä hänen hartioidensa ympärille, tarttui kovalla kädellä hänen rintaansa, ja silloin oli onnettoman viimeinen turva, veitsi, häneltä ryöstetty.

"En!" huusi hän, pitäen veistä ylhäällä ilmassa. "Minä en tahdo käyttää väkivaltaa! Vapaatahtoisesti pitää sinun laskeutua minun syliini. Jaa, paatunut, sinun pitää kerjätä minun ystävyyttäni ja ainoasti siinä nähdä onnesi. Sinä siis aioit ottaa henkeä itseltäsi, ja ainoasti sentähden, että välttäisit minun syleilemistäni? Eikö se osa, jonka minä otan sinun kohtalossasi, ja se, että rohkenen pelastaa sinun henkesi, herätä sinussa mitään hyväntahtoisuutta minua kohtaan? Kuoleman viikate on jo nostettu lyömään maahan sinun elämäsi kukkaa, ja ainoasti syvimmän petoksen kautta ja suurimmilla uhrauksilla voipi se vielä saada kohottaa kaunista lakkaansa varressansa. Tiedätkös siis, kiittämätön, mitä minä olen tehnyt henkesi pelastukseksi. Ah, sydämeni vuotaa verta vieläkin tämän melkein yli-ihmisellisen uhrin tähden! Mikä ilo elämässä olisi isän iloa suloisempi? Mikä nautinto voisi vastata sitä, kun ihminen saa painaa rakkaan lapsen isänsydämellensä? Säilyttääkseni minulle niin kallista henkeäsi, olen minä pakotettu ryöstämään itseltäni tämän ihanan toivon. Cecilia vaati sinun kuolemaasi. Hän tulee parin päivän perästä tänne luostariin. Arvattavasti hän haluaa nähdä vaarallisen kilpailiansa ruumista. Jotta hän tulisi petetyksi, täytyy niinmuodoin hankkia ruumis, ja siihen ei minulla ollut muuta neuvoa kuin — —"

"O Jumala, o armollinen isä!" huusi Signe. "Minä aavistan teidän kauheata pahantekoanne! Onneton Appellona — —"

"Kärsii kuoleman tänä hetkenä sinun tähtesi!" sanoi Sigismund, antaen vahvan painon joka sanalle, ja katsoi samassa läpitunkevasti Signeen.

"Hylky! perkele!" huusi Signe, kätkien kasvonsa vapiseviin käsiinsä.

"Tämäkö on palkkani?" kysyi Sigismund kauhean kylmästi. "Sinua omistaakseni olen tullut murhaajaksi, Vieläpä oman lapseni murhaajaksi. Etkö ota miksikään tätä mittaamatonta uhria?"

"En," ärjäsi Signe. "Minä kiroon sitä ja sinua, sinä äpärä ihmisten seassa. Jos sinä murhaat minun, tahi kiusaat kuoliaaksi pitkällisillä tuskilla, niin on se kuitenkin ainoasti vähin sinun rikoksistasi. Vanhurskas taivas, miksi et ukkosellasi muserra tuon ilettävän veijarin päätä? Eikö hänen pahatöidensä mitta ole vielä täyttynyt reunoja myöten?"

"Haa!" huusi Sigismund ankaralla äänellä; "eikö mikään voi hillitä sinun myrkyllistä kieltäsi tahi liikuttaa sinun kivikovaa sydäntäsi?" Hän vihelsi nyt pillillä — Pietro aukaisi rautaoven ja toi Valdemarin raskaissa kahleissa vankihuoneesen.

"Tule omakseni, ja palkkasi on rakastajasi henki," sanoi abbotti, osoittaen Valdemaria.

"Signe, minä tahdon kuolla! Elä siis osta minun henkeäni häväistykselläsi!" huusi Valdemar ja koki ojentaa sidotuita käsiänsä onnetonta tyttöä kohden, joka, tunnettuansa ikuisesti rakastetun nuoruuden ystävänsä, päästi huudon, horjui ja lankesi tunnotonna lattialle.

Sigismund nosti pyörtyneen syliinsä ja otti pullon väkevää väkiviinaa, jota antoi hänen hengittää sisäänsä.

Kaiken voimansa ponnistuksella repäisi Valdemar nyt, huolimatta kahleistansa, itsensä Pietrolta irti ja heittäysi Sigismundin päälle, eroittaaksensa häntä Signestä.

"Takaisin, munkki!" huusi hän; "sinä olet liian saastainen tätä pyhää koskemaan." Samassa löi hän kahleillansa häntä päähän, niin että veri virtaili alas hänen poskiansa.

"Murhaa! väkivaltaa!" huusi abbotti ja laski kauniin kuormansa, jonka Valdemar otti syliinsä, vaikka raskaat rautakahleet olivat hänelle suureksi haitaksi.

Signe aukaisi silmänsä. Rajut tunteet, jotka virtailivat läpi hänen olentonsa, anastivat häneltä puhevoiman.

Valdemar painoi suutelon hänen vaaleille huulillensa ja sulki hänen lujasti sydämellensä.

Signe syleili rakastansa kauniilla käsivarsillaan ja sammalsi vihdoin hiljaisella äänellä: "Valdemar, kuolkaamme rohkeasti! Me tapaamme toisiamme paremmassa maailmassa."

"Minä tiesin sen kyllä," riemuitsi Valdemar, "ettet sinä tahdo pelastaa minun henkeäni häväistykselläsi!"

Joukko munkkia ryntäsi sisälle ja asettuivat Pietron sylissä lepäävän verisen abbotin ympärille, ja toinen joukko muita, vaikka vähän surullisesti, lähestyi Valdemaria, joka sanoi liikutetulla äänellä:

"Voi hyvin, Signeni; kiitos uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!
Taivaassa taas olet syleilevä Valdemariasi! Siellä on hän ijäti sinun!"

"Ijäti!" kuiskasi Signe ja painoi viimeisen muiskun sulhaisensa huulille.

"Miksi siellä seisotte?" ärjäsi Sigismund. "Tarttukaa pahantekiään ja viekää hänet jälleen vankeuteen. Hän on nostanut kätensä minun pyhää persoonaani vastaan, ja kiduttavin kuolema pitää oleman siitä rangaistuksensa. Pois hän!" Munkit ja Pietro tarttuivat Valdemariin ja kulettivat häntä ovea kohden.

"Sinä menet edellä, Valdemarini; mutta pian minä seuraan sinua!" sanoi
Signe voimakkaasti ja riensi hänen perässään.

Sigismund veti hänet takaisin ja löi jälleen oven kiini pois meniäin jälestä.

"Me olemme nyt yksinämme," huusi hän, "ja minä sanon sinulle peruuttamattoman päätökseni, jota ei itse helvettikään voi purkaa: Appellona on luultavasti henkäisnyt ulos petollisen sielunsa, ja pian tekee väkevän myrkyn vaikutus hänet aivan tuntemattomaksi. Minä kuletutan hänen ruumiinsa tänne, ja sinä saat hänen paikkansa syvimmässä holvissa, kun meillä on. Koko luostari vieläpä Ceciliakin pitää sinut kuolleena, ja sinä huomaat sentähden helposti, että minun täytyy pitää sinut täällä salvattuna, niinkauan kun elät. Jos sitä vastaan avaat korvasi rakkauden rukouksille, niin minä vannon sinulle pyhästi, että minä tänä silmänräpäyksenä lahjoitan rakastajallesi hengen ja vapauden. Sinä elät sitte salassa minun luonani ja yhteen vuoteen saat jälleen vapauden, jolloin voit ojentaa kättä rakastetullesi. Jos taas yhä pitkität kieltämisiäsi, niin olet elävänä kuollut. Sinä et näe enää koskaan päivän valoa, ja kun minä en saata uskoa tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään muulle kuin Pietrolle, niin täytyy sinun kuolla nälkään, jos hän ja minä kuolemme ennen sinua. Sinä tiedät nyt päätökseni; punnitse sitä hyvin. Yhdeksän päivän perästä tulen minä vastaustasi kuulemaan, ja — huomaa tarkoin tämä — silloin sinä joko tulet kokonaan omakseni taikka tulee rakastajasi, joka vielä tänään tuomitaan sinun uppiniskaisuutesi uhriksi. Hän rangaistaan vääräoppisena ja murhaajana, koska hän karkasi minun päälleni, niinkun tämä vielä vaatteissani oleva veri todistaa. Minä en tahdo sinulta vastausta ennenkun yhdeksän päivän perästä. Seuraa minua nyt uuteen, ehkä ikuiseen vankeuteesi."

Signe seurasi peljättävää miestä, joka monen maan-alaisen käytävän ja holvin kautta vei hänen siihen kauheaan vankihuoneesen, jossa Appellona muutamaa minuttia ennen oli heittänyt henkensä. Signe laskeusi polvilleen kuoleman kautta pelastetun tytön viereen, jonka Pietro, abbotin vihellyksellä sinne kutsuttua, kuletti pois. Hänen perästänsä meni Sigismundikin sieltä ja vankihuoneen rautaovi narahti jälleen paikalleen.

"Minä olen nyt kuollut koko maailmalle! En koskaan enää näe Jumalan kaunista aurinkoa!" vaikeroitsi Signe ja haparoitsi synkässä pimeydessä.

Ne yhdeksän pitkää päivää loppuivat vihdoin, mutta eivät olleet muuttaneet Signen päätöstä pysyä puhtaana ja Valdemarille uskollisena. Hänellä oli ollut aikaa antautua kohtalonsa nojaan, ja sillä rauhallisuudella, jolla ei ole enää mitään pelkäämistä eikä toivomista, odotteli hän abbotin tuloa. Hän näki hänen sentähden ilman rauhattomuutta astuvan sisälle, lyhty kädessänsä.

"Sinun lemmellisen rakastajasi on pyhä inkvisitioni tuominnut kuolemaan, ja kiehuvata lyijyä lasketaan tipotttain hänen päälaellensa, kunnes hän pitkällisessä kidutuksessa hengähtää ulos kurjan sielunsa!" huusi Sigismund onnettomalle tytölle ja katseli tarkoin häneen, nähdäksensä minkä vaikutuksen tämä kertomus tekisi hänessä; kun Signe ainoasti kiljahti ja kätki kasvonsa käsiinsä, jatkoi hän pitkän vaitiolon perästä, jonka ajalla hän oli kylmällä ilolla vahingosta katsellut hänen äänetöntä epätoivoansa:

"Ennen auringon laskua pitää hänen kärsiä, mitä hänen pahat työnsä ovat ansainneet, jos et sinä armahda häntä. Vaikka hän on paatunut syntinen, on hän kuitenkin rukoillut minua koettamaan taivuttaa sinua pelastamaan hänen henkeänsä, ja minä olen luvannut päästää hänen vielä tänä päivänä pakenemaan, jos sinä tahdot tulla omakseni ja heti seurata minua — —"

"Sinä valehtelet, murhamies!" huusi Signe; "siihen ei Valdemar ole koskaan sinua pyytänyt. Ah, hänen elämänsä tulisi hänelle kiduttavinta kuolemaa hirmuisemmaksi jos hän tietäisi, että minä olen sen ostanut häväistykselläni. Herran enkelit lentelevät hänen ympärillänsä hänen kuoleman-hetkellänsä ja lievittävät hänen tuskaansa. Hänen on tyhjentäminen kärsimisensä malja pohjaan asti, ja ajatus jälleen yhdistymisemme ilosta on antava hänelle voimaa nielemään sen viimeisetkin pisarat sillä rohkeudella, joka kuuluu totiseen hyveesen. Minä en horju, ja Ijankaikkisen armoon turvaten kohtaan minä pääsin hetkeäni, lyököön se tänään tahi sadan vuoden perästä! Minun päätökseni on peräytymätön!"

"Vai niin," sanoi Sigismund jotenkin tyynesti, "niin olet sinä siis ikäsi keväänä elävänä haudattu. Heti levitän minä huhun, että Appellona on paennut. Hänen ruumiinsa tuodaan tänään rouva Cecilian nähtäväksi sinun nimelläsi ja sinuna haudataan teloituskentällä, eikä kenelläkään maan päällä, ei edes sillä rakastuneella kuninkaallakaan ole voimaa pelastaa sinua."

Signe lankesi polvillensa ja nosti kätensä taivasta kohden.

"Ja sinä olet peräytymätön päätöksessäsi?" kysyi abbotti. "Sinä siis tahdot, että lemmittysi pitää kuoleman?"

Signe viittasi hänelle kädellään, että hän menisi pois.

"Se on siis sinun tahtosi?" ärjäsi Sigismund. "Hänen verensä tulkoon sinun päällesi!"

Pietro tuli nyt sisälle ja ilmoitti rouva Cecilian tulleen luostariin, ja että hän tahtoi viipymättä puhutella abbottia.

"Tahdotko pelastaa Valdemarin hengen?" sanoi Sigismund, "sillä viimeinen hetki häntä pelastamiseksi on tullut. Seuraavana on jo liian myöhäistä. Vastaa!"

"Hän kuolkoon!" huokasi Signe ja lankesi epätoivossa maahan.

"Nyt sinä survaisit väkipuukon hänen rintaansa," kiljaisi abbotti hammasta purren. "Nyt ei itse taivaskaan voi häntä pelastaa!" Vimmattuna juoksi hän ulos ovesta, jonka Pietro sulki hänen jälkeensä.

"Teidän koston-enkeli lentelee verisin siivin luostarimme päällä!" sanoi Sigismund Cecilialle sisälle astuttuaan, ja painoi teeskennellyllä hurskaudella hänen kätensä huulillensa.

"Palkkanne odottaa teitä!" vakuutti Cecilia armollisesti hymyillen ja tarjosi hänelle suunsa suudeltavaksi.

"Mitä suloisempaa palkkaa enää voin toivoa kuin tämä on?" sanoi abbotti ja lankesi suojeliansa jalkoihin.

"Ovatko molemmat jo raivatut tieltä?" kysyi Cecilia, nostaen abbottia ylös ja pyytäen häntä ottamaan sijansa hänen vieressään.

"Ainoasti Signe on myrkytetty," vastasi Sigismund. "Epäilemättä ihastuttaa teitä nähdä tämän pelätyn kilpailianne ruumista? Teidän on silloin myöntäminen, että se oli aivan vähäinen ihanuus, joka matkaansaatti semmoisen vaikutuksen. Tulkaa, rouvaseni; teidän pitää todistaa sanojani!"

Cecilia seurasi Sigismundia erästä salakäytävää. Hän avasi vankihuoneen oven, ja he seisoivat Appellonan ruumiin edessä, joka väkevästä myrkystä jo oli ruvennut mätänemään.

Cecilia päästi perkeleellisen naurun, nähtyänsä ruumiin mustan, turmellun muodon.

"Nyt saa Erik rakastaa häntä niin paljon kun haluttaa," sanoi hän riemuiten, jättäen abbotin kanssa käsikädessä holvin. "Anna raadon maata maan päällä, kunnes hän tulee, eikä hän enää kauan viipynekään. Kentiesi hän on täällä ennenkun luulemmekaan, päästääksensä rakastettunsa vapaaksi. Anna hänen saada, mitä hänestä on jälellä; epäilemättä on hän siihen tyytyväinen."

"Teidän tahtonne pitää tapahtuman niin tässä kun muissakin asioissa," vakuutti Sigismund.

Hän vei nyt Cecilian takaisin huoneisiinsa, jutteli laajasti Valdemarin rikoksesta, tuomiosta ja tulevasta teloittamisesta. Hän selitti tarkoin kuinka vaarallinen tämä nuorukainen oli, ja lopetti puheensa sillä vakuutuksella, ettei Cecilian eikä hänen elämänsä olisi turvallinen niin kauan kun Valdemar hengittää. Hän pyysi häntä siis viipymään muutamia hetkiä, ollaksensa hänen kuolemansa todistajana. Cecilia myöntyi tähän, mutta pyysi häntä myös teloitusta jouduttamaan, koska voisi tapahtua, että kuningas pian tulisi sinne, ja säälivän heikkouden puuskassa ehkä tekisi muistutuksia syntisen kuoleman tavasta, tahi vielä vaatisi toimitusta viivytettäväksi, saadaksensa arkkipispalta hänelle armon.

"Teillä on oikein, kaunis rouvaseni," sanoi abbotti kiiruhtaen ulos antamaan käskyä asettaa tulelle ison, lyijyllä täytetyn sulatuspadan.

Takaisin tultuansa antoi hän valmistaa pöydän, ja näytti Malagaviini, jonka munkit olivat Akselinpojan pakenema-iltana vielä jättäneet, maistuvan Ceciliasta hyvältä. Markus isä, joka äskettäin oli pääsnyt ulos kuritusvankeudestansa, jonka ritarin pako oli hänelle tuottanut, oli pöydässä passarina. Hän oli ikään kun uudesta-syntynyt, kun Cecilia näytti antaneen hänelle anteeksi hänen rikoksensa ja silloin tällöin kunnioitti häntä armollisella hymyilyllä. Vihdoin ilmoitettiin, että kiehuva lyijypata oli valmiina luostarin pihalla neljällä vahvalla rautapatsaalla, joiden välille Valdemar piti asetettaman, lyijyn hänen päähänsä tippuessa.

Sigismund iloitsi suuresti siitä, että nyt saisi näyttää Cecilialle tätä rakennusta, jonka keksijä hän oli, ja josta hän toivoi ansaitsevansa hänen suosionsa. Pispa Antinpoika, joka oli läsnä Valdemaria tuomitessa, ja oli toimittanut vahvistuksen tuomiolle arkkipispalta, joka silloin matkallansa oli Roskildessa, oli Cecilialle kiittänyt tätä perkeleellistä keksintöä kaikista murhakeinoista parhaimmaksi.

Sigismund vei Cecilian luostarin keskusteluhuoneesen, joka oli pihan puolella, ja avasi ikkunan, jotta hän voisi olla nyt tulevan kauhean tapauksen todistajana. Ilkeä nainen istui tuolille ja odotti kärsimättömästi näyttelyn alkamista, kun abbotti keskellä pihaa, joka oli avoin kaikille, järjesti teloitusvalmistuksia.

Vihdoin tuli Valdemar, suuri laulava munkkiparvi ympärillä. Raskaat kahleet, joihin hän oli pantu, eivät kuitenkaan saattaneet alaspainaa hänen voimakasta olentoansa. Arvollisella käynnillä ja asennolla läheni hän kenttää, ja hänen kauniissa, säihkyvissä silmissänsä oli syvä surumielisyys, yhdistetty korkeimpaan sielun jalouteen, joka vaikutti väkevästi moneen luostarinpihalle kokoontuneesen katsojaan, joiden silmät täyttyivät kyyneleillä siitä, että tämän juhlallisen nuorukaisen piti tuleman kuoleman saaliiksi. Cecilia ei voinut kääntää silmiänsä tästä erinomaisen kauniista miehestä, joka oli valmiina menemään kuolemaa vastaan. Hänen sydämensä tykytti rajusti, ja omantunnon liikutus, joka täytti hänen rintansa, ilmoitti siellä olevan kiivaan kapinan. Niin kaunista miestä, kun Valdemar oli, ei hän ollut koskaan nähnyt, ja ensi kerran elämässään tunsi hän itsessänsä, mitä rakkaus oli; sillä heikkoon kuninkaasen ei hänellä koskaan ollut mieltymystä, ja Sigismundia oli hän aina salaisesti inhonut.

Abbotti luki nyt nuorukaiselle kuolemantuomioa, joka sisälsi ne syytökset, että hän oli pilkannut sielumessuja ja sanonut, ettei kiirastulta ole ensinkään, sekä yrittänyt murhaamaan häntä, pyhän tuomioistuimen toista inkvisitoria, kun hän koki saattaa häntä tunnustamaan rikostansa. Sill'aikaa ajatteli Cecilia tuumaansa, ja heti kun tuomio oli luettu, kutsui hän luoksensa Sigismundin, joka juuri viittasi Pietrolle, että hän veisi Valdemarin rautapatsasten välille.

"Seis!" sanoi hän; "viipykää vielä silmänräpäys! Ei, minä en erehdy; se on sama nuorukainen, jonka minä kolme yötä sitte näin unissani. Hän oli, miten nytkin, kahleissa ja kuolon enkeli lenteli hänen päällänsä. Minä heräsin suurimmassa kauhistuksessa, ja miettiessäni tätä ihmeellistä unta, tuli yhtäkkiä huoneeni niin valoisaksi kun sata aurinkoa olisi siellä paistanut, ja tämä yliluonnollinen loiste häikäisi silmiäni. Samassa laskeusi läpinäkyvään pukuun puettu enkeli sänkyni eteen. Hän katsoi minuun sanomattoman lempeästi. Vihdoin alkoi hän puhua, ja sanat soivat kun kanteleen äänet hänen huuliltansa. 'Cecilia.' sanoi hän minulle, 'Herran armo on suuri sinua kohtaan; sillä sinä pelastat yhden viattoman nuorukaisen kuolemasta. Minä näytin äsken hänen kuvansa sinulle unessa. Kuningas ja koko maa tulee onnelliseksi tämän tekosi kautta; sillä tästä nuorukaisesta tulee isänmaan pelastaja ja pyhän uskon turva. Herra olkoon kanssasi, sinä hänen valittunsa!' sanoi hän ja katosi."

Sigismund näki hyvin tarkoin tämän hekkumallisen naisen juonen, mutta ei tohtinut häiritä sitä. Hän ei kuitenkaan voinut olla kavalasti ja kieroon katsomatta häntä; mutta sitä ei tämä ollut huomaavinansa, vaan jatkoi:

"Kaikkivaltiaan, kuninkaan, koko maan ja meidän pyhän uskontomme nimessä vaadin minä sentähden tämän viattoman nuorukaisen vapauttamista.

"Päästettäköön hän heti kahleistansa ja jätettäköön minun erityiseen hoitooni, kunnes kuningas ja arkkipispa on vakuutettu hänen viattomuudestansa ja myöntävät hänen pääsemään vapauteensa, jotta enkelin lupaus toteutuisi, ja hän voisi täyttää korkean kutsumuksensa."

"Pietro, päästä hänen kahleensa!" sanoi Sigismund, pakosta hurskaalla katsannolla. "Ja te, nuori mies," jatkoi hän Valdemarille, "täyttäkää pyhä tarkoituksenne ja veisatkaa Herralle kiitosta ja ylistystä pelastajattarenne jalkain juuressa."

Valdemar ei voinut puhua; mutta suurin kummastus kuvautui hänen tunnon-ilmausta osottaville kasvoillensa. Hän viittasi suuhunsa, ja vihastuen huomattiin nyt, että sinne oli kiinitetty hieno rauta, joka esti häntä puhumasta.

Vihdoin oli Valdemar vapaa kaikista raudoistansa. Hän tahtoi kiittää henkensä pelastajaa, mutta joukon riemuhuuto vaiensi hänen äänensä, ja joka puolelta kuului: "Eläköön hurskas Cecilia rouva! Eläköön abbotti Sigismund! Eläköön Valdemar Svane!"

Sigismund vei Valdemarin keskusteluhuoneesen, jossa Cecilia odotti häntä. Vaikka hän oli ennen ollut hänelle nurjamielinen hänen julmasta kiittämättömyydestään kasvatus-isäänsä kohtaan, ei hän kuitenkaan voinut olla kiittämättä häntä pelastuksestansa; sillä hän oli liiaksi valistunut hetkeksikään uskoaksensa sitä satua, jonka Cecilia oli kertonut. Hän piti niinmuodoin pelastuksensa syynä ainoasti hänen jalomielisyytensä eikä edes likimainkaan voinut aavistaa todellista syytä. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla hetkeäkään ajattelematta onnetonta Signeä, ja toivon säde alkoi syttyä hänen sielussaan.

Sigismund ei lähtenyt Cecilian vierestä. Hänen läsnäolonsa tuli hänelle vihdoin tuskastuttavaksi, koska hän halusi olla kahden kesken Valdemarin kanssa. Päästäksensä hänestä, sanoi hän ystävällisellä katsannolla:

"Minä toivoisin nähdä keksintönne vaikutusta. Lyijy padassa ei vielä voi olla jähtynyt. Koettakaa sitä siis jollakin muulla esineellä, että saisin tilaisuuden ihmetellä teidän keinoanne."

Sigismund leppyi vähän tästä pyynnöstä, Vaikka hän ensin suuttui siitä, että Cecilia oli ryöstänyt häneltä uhrin, jota hän oli ajatellut, ja semmoisen uhrin, joka oli hänen onnellinen kilpailiansa. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että mikä ei tapahtunut julkisesti, voisi tapahtua salaisesti, ja vielä ennenkun Valdemar oli vapautettu kahleistansa, vannoi hän, ettei hän saisi jättää elävänä luostaria, ja ettei Cecilialla olisi mitään hyötyä valhejutustansa.