"Melkein hulluna juoksin minä tiheään metsään kuollut lapsi käsivarsillani ja kaivoin sille haudan käsilläni. Metsä kaikui murhaajan epätoivon huudoista, kun lapsi hautaan laskettiin. Viheliäisyyteni oli rajaton."

"Ah, ei kukaan muu kuin se, jonka sielua murha polttaa, voi käsittää minun mieleni tilaa. Kerran tuli mieleeni, että itsemurha parhaiten lopettaisi tuskani. Eräs hevonen seisoi siinä sidottuna vähän matkaa minusta; äkkiä päästin minä köyden, johon se oli sidottu, kiersin sen kaulani ympärille ja hirtin itseni vanhan tammen haaraan."

"Ijankaikkisessa liekissä heräämisen sijaan heräsin minä vaimoni vieressä. Hän oli tullut paikalle heti kun olin hirttänyt itseni ja katkaisnut nuoran."

"'Knuutti,' sanoi hän, irvistellen jonkunlaisella ystävällisyydellä, 'sinä siis tahdot antaa kuolemattoman sielusi perkeleelle? Jos se on synti, jonka tehnyt olet, niin voipihan se tulla katumuksella ja parannuksella sovitetuksi.'

"'Mene tiehesi, saatana!' huusin minä ja juoksin hänen luotansa jossakin toisessa paikassa täyttääkseni aikomustani.

"Vaikka vanha nainen, oli hän kuitenkin kepeä-jalkanen. Hän seurasi minua siis heti kantapäilläni ja huusi, että hänellä oli iso hopeasolki, josta minä en tiennyt. Sen antaisi hän minulle, ja minä voisin Markus isältä sillä ostaa syntein anteeksi antamuksen."

"Hän olisi sanonut enemmän ja minä olisin juosnut pitemmältä, jos ei meitä olisi estänyt tavattoman iso lintu, joka lensi maahan meidän edessämme, jotakin valkoista liehuvaista kynsissä. Huolimatta epätoivostani ja halustani lopettaa elämätäni, päästin kuitenkin kauhistuksen huudon, johon vaimoni kimeällä äänellänsä vastasi, ja ajoin lintua takaa. Tämä odottamaton huuto sekä minun ajamiseni säikähdyttivät sitä; se laski irti saaliinsa ja lensi puun latvaan, jossa sillä lienee ollut pesä."

"Ja lapsi, minun lapseni!" huusi Akselinpoika. Kaikki hänen jäntereensä olivat voimallisessa liikunnossa. "Onneton, mitä sinä teit minun lapselleni, ainoalle pojalleni?"

"Olkaa rauhassa, herra," jatkoi Knuutti, "niin saatte pian tietää koko tapauksen, semmoisena kun se on tapahtunut. Meitä suurimmasti kummastutti, nähtyämme lapsen oivallisessa ristiyspuvussa makaavan jalkani juuressa, ja murhahaluni katosi melkein kokonaan sen parkuun. Vaimoni aikoi heittäidä lapsen päälle, mutta minä survaisin hänen sivulle, otin lapsen, juoksin yhden lehmän luokse ja lypsin muutamia tippoja maitoa sen kuivaan suuhun. Se nukkui syliini, ja minä päätin että kun se herää, viedä se käräjille, jotta sen murheelliset vanhemmat saisivat sen jälleen."

"'Sinä olet oikea pyöveli, Knuutti,' sanoi vaimoni. 'Aiotko sinä käydä niin pitkän matkan heikon lapsen kanssa? Se kuolee käsiisi puolessa tunnissa. Etkö näe, kuinka se vuotaa verta petolinnun kynsiin rei'istä? Menkäämme ensin kotiin sen kanssa, että saamme sen riisua ja sitoa. Voithan sinä olla siitä varma, että me saamme suuren palkinnon vanhemmilta, kun he näkevät, että me olemme hyvin hoitaneet heidän lastansa.'

"Minä ymmärsin hänen tuumansa oikeaksi, mutta ehdoton tuska, että hän tekisi lapselle jotakin pahaa, saavutti minun. Minä käännyin senvuoksi sille tielle, joka vei Soröhön."

"Hän käsitti pelkoni, ja nähtyään, ettei hän voinut väkivallalla saada tarkoitustansa toteutumaan, turvausi hän rukouksiin, ja vannoi pyhänsä Maria Magdalenan kautta, ettei hänen mielessään ollut mitään pientä lasta kohtaan, ja että hän katkerasti katui sitä, mihin hän tänään oli ollut syypäänä, ynnä pyysi minua lähtemään kotiin lapsen kanssa, joka uudestaan taas alkoi itkeä."

"Minä tiesin kokemuksesta, että hän harvoin rikkoi niitä valoja, jotka hän vannoi Maria Magdalenan kautta; kuitenkaan ei tämä ainoastaan pakoittanut minun kotiin, vaan erittäinkin lapsen hellä itku ja veri, joka värjäsi ristimäpukua."

"Kuinka kummastuimmekaan, kun löysimme kuningatar Margaretan kuvan, sisällettynä kalliisin timantteihin, riippuvan lapsen kaulassa raskaassa vitjassa. Vaimoni tarkasteli sitä ahneilla silmäyksillä ja huusi kovasti: 'Nyt on kaikki puutteemme tässä maailmassa mennyt. Katso vaan, Knuutti, tämä kuva maksaa yli tuhannen riksin. Nyt saamme tehdä syntiä niin paljon kuin tahdomme; sillä me voimme ostaa joka päivä synninpäästön. Jospa vaan tietäisin, mitä siinä on kirjoitettu! Sinäkin olet tuhma luontokappale, Knuutti, joka et osaa lukea kirjoitusta.'

"Kauhistus läpitunki minut; sillä minä luulin, että hän aikoi uhrata tämänkin lapsen. Minä tavoitin ehdottomasti sitä, kun se makasi hänen polvillaan."

"'Anna minun pitää se,' sanoi hän; 'meidän täytyy tarkoin tutkia, mistä paikoin se on haavoitettu.'

"Minä hengitin vähän keveämmin."

"Haavat eivät kuitenkaan olleet suuria. Rinnassa oli vaan yksi ja kaksi kyljissä. Lapsi oli sanomattoman kaunis."

"Me sidoimme sen, ja lapsi nukkui."

"Minun mieleni oli paljoa keveämpi; sillä se vakuutus, että Marian lapsen kuolema oli syynä tämän pelastukseen, lohdutti minua hyvin paljon."

"Vaimoni ei lakannut tarkastelemasta ja arvostelemasta kuvaa ja vitjaa. 'Tiedätkös, Knuutti,' sanoi hän; 'me panemme tämän lapsen Marian lapsen sijaan; kun me myömme tämän kalliin kappaleen, niin voimmehan kohdella lasta koreasti ja kasvattaa häntä kurituksessa ja Herran nuhteessa.'

"Kulta ja kiiltävät jalokivet sokaisivat minun silmäni, ja minä viittaisin hänelle hiljaisesti: niin."

"Kun poika heräsi, puki vaimoni hänen vanhoihin rääsyihin, joita Maria armeliailta ihmisiltä oli kerjännyt lapsellensa, ja kätki huolellisesti kuvan ja vitjan. Samana päivänä ilmoitimme Marian kuoleman sillä lisäyksellä, että hän synnytti pojan, joka eli, ja me saimme paljon lahjoja likimäisiltä naapureiltamme, Marian hautaamiseksi ja lapsen ylläpidoksi."

"Minun omatuntoni alkoi yhä enemmän ja enemmän nukkua; mutta hirmuisesti heräsi se, kun julma vaimoni viidentenä päivänä lapsen meille jouduttua, valitti sitä suurta levottomuutta, jota se tuotti, ja ilmoitti melkein selvästi, että hän aikoi karkoittaa sen pois, pelastuaksensa semmoisesta kuormasta. Minä näin näissä sanoissa helvetin aukenevan eteeni, ja riitelin kovasti hänen kanssansa hänen kauheista puheistansa, kun te, jalo herra, kolkutitte ovelle ja kysyitte kotkan ryöstämää poikaanne. Monta kertaa olin vähällä sanoa teille totuuden; mutta edesvastauksen pelko Marian lapsesta, ja että tulisin rangaistuksi sen murhaajana, jäykensi kieleni. Mitä sitte tapahtui, te tiedätte. Ah, jos minä olisin ilmoittanut, niin olisitte, jalo herra, pääsneet neljäntoistavuotisesta surusta. Silloin ei tuska olisi saattanut teidän jaloa puolisoanne hautaan, teidän hiuksenne eivät olisi harmaantuneet ennen aikojaan, ja jos minun olisi täytynyt vuodattaa vereni pyövelin käsissä, niin olisin kuitenkin voinut toivoa armoa haudan toisella puolella. Kuitenkin on minulla vielä ilo laskea poikanne teidän sydämellenne. Herra lähetti teidät viattoman lapsen pelastajana minun majaani, juuri silloin kuin kuolema liiteli sen pään päällä. Petter on teidän poikanne!"

Kuka voipi kuvata sitä ihastuttavaa silmänräpäystä, jona isä painoi löydetyn poikansa sydämellensä, ja kun jalo, verevä poika syleili isänsä polvia, jonka hän oli pelastanut kuolemasta! Missä luonto puhuu, siellä vaikenee selittävä taito, ja kynä putoaa heikosta kädestä.

Pitkän vaiti olon perästä, jota ainoasti nautti jälleen nähneiden ihastus, otti Knuutti kuningatar Margaretan kuvan ja ripusti sen Petterin kaulaan. Paha omatunto sekä pelko, että tulisi huomatuksi, oli estänyt Knuutin vaimon sitä myömästä. Hänen kuoltuansa oli Knuutti samasta syystä säilyttänyt sitä, ja jos ei Akselinpoika olisi tullut inkvisitionin valtaan, niin olisi tämä tärkeä salaisuus luultavasti mennyt Knuutin kanssa hautaan, Petter olisi aina pitänyt itseänsä tuon ulkokullatun Sigismundin poikana ja Akselinpoika olisi kuollut saamatta painaa Elisabetin surulasta isän-sydämellensä.

Kun ensimäinen myrskyävä ihastus antoi sijaa tyvenemmälle ilolle, ojensi Akselinpoika Knuutille kätensä ja veti hänen rintaansa vastaan, sanoen samassa hartaalla liikutuksella: "Niin varmaan kun Herran armo on loppumaton, on sinun syntisi anteeksi annettu, sinä hurskas katuvainen ristinkantaja; sillä sinä et tehnyt syntiä vapaalla tahdollasi, vaan rietas nainen, joka eli vaimonasi, veti sinun väkivallalla siihen. Ole sentähden hyvällä mielellä ja katso rauhallisesti pääsinhetkeäsi; sillä sinä olet hyvä ja rehellinen, ja herra katsoo mielisuosiolla sekä katumustasi että työtäsi. Jos minulle vielä kerran suodaan se onni, että saan hallita tavaraani ja omaisuuttani niin pitää viimeiset päiväsi kuluman minun luonani, ja Signeni jumalisuus ja hyveet osottavat sinulle, että löytyy vaimojakin, jotka ovat taivaan enkelien kaltaiset."

"Jumala siunatkoon teitä," vastasi Knuutti tyynellä liikutuksella, painaen Akselinpojan käden huulillensa; "te olette näyttäneet minulle taivaan avatut portit, ja siitä palkitkoon teitä maan ja taivaan paras autuus. Ja nyt jalo herra, lähtekää matkalle, tässä on matkarahat." Samassa antoi hän kullalla täytetyn ison kukkaron Akselinpojan käteen.

"Mistä tulee tämä kulta?" kysyi Akselinpoika kummastuen, ja heitti
Knuuttiin epäilevän silmäyksen.

"Rahat ovat omianne, jalo herra," sanoi Knuutti. "Ne ovat Petterin 10-vuotinen ruokaraha. Vaimoni ahneus ei koskaan sallinut niitä käytettää, ja Petter on kasvanut nälässä ja kurjuudessa. Jumala on kuitenkin siunannut häntä, hän on iso ja väkevä, ja terveyden ruusut kukoistavat hänen nuorilla poskillansa."

"Knuutti," sanoi Akselinpoika lempeästi liikutettuna, "sinä olet heittänyt vilahduksen puolipäivän auringon loistosta elämäni himmeään iltaan; mutta sinä olisit muuttanut sen autuuden suurimmaksi iloksi, jos olisit antanut Signelleni viittauksen, että hän täällä mahdollisesti voisi toivoa saadaksensa laskeutua kuolemaan tuomitun isänsä sydämelle."

"Herra," sanoi Knuutti, "minä olisin mahdoton siihen armoon, jolla te äsken lohdutitte minua, jos en olisi ajatellut, että tyttärenne näkeminen teitä jälleen ilahuttaisi. Sentähden annoin minä uskollisen Hannan, joka odottaa teitä kyyditäksensä Ristisaarille, soutaa itseni järven ylitse, ja ohjata minua teidän linnaanne; mutta siellä oli huhu teidän lähellä olevasta kuolemastanne polttoroviolla levittänyt tuskaa ja kauhistusta kaikessa teidän väessänne ja vähää ennen iltaa oli tyttärenne Signe, kasvattipoikanne Valdemarin kanssa lähtenyt Roskildeen, rukoilemaan kuninkaalta teidän henkenne pelastusta. Kuitenkin se on hyvä, että sattumus on sen niin sallinut; sillä nyt ei voi mitään epäluuloa tulla heille eikä kenellekään teidän perheestänne. Ja nyt, jalo ja kunnioitettu herrani, lähtekää täältä Jumalan rauhassa. Päivä jo kohta valkenee; sentähden muuttakaa pian vaatteita ja ottakaa päällenne nämä, jotka minä olen teille hankkinut: matkustakaa Englantiin, jossa aika takaisin antaa, mitä nyt jätätte tänne ja rauhan ja onnen aurinko ehkä vielä kerran loistaa onnettomalle isänmaallemme. Kun tulette takaisin, niin suokaa minulle silloin paikka, jossa saan rauhassa kuolla, ja jos minä jo olen täältä mennyt ijankaikkisen tuomarin istuimen eteen, niin antakaa pitää minulle sielumessu kiirastulen liekkien lieventämiseksi."

"Sinä olet rehellinen ja kadut," sanoi Akselinpoika, "ja kiirastuli on vaan paatuneille syntisille. Sinun sielusi on heti kuolemasi jälkeen saava sijansa karitsan istuimen juuressa."

"Amen!" sanoi Knuutti juhlallisesti ja auttoi Akselinpoikaa ja Petteriä, joka oli valmistanut itseänsä ruo'alla ja juomalla pukeumisessa.

"Vielä yksi sana," sanoi Akselinpoika, painaen Knuutin vapisevaa kättä sydäntänsä vastaan; "mene huomenna ennen auringon laskua minun linnaani; silloin on Signeni luultavasti jo palannut takaisin Roskildesta; kerro hänelle ja Valdemarilleni, että minä matkustin Englantiin, ja pyydä häntä viipymättä jättämään tämä onneton maa, jonka päällä kuoleman murhaenkeli jo lentelee, ja kohtaamaan minua Thems'in rauhallisilla rannoilla. Jos he ottavat myötänsä niin paljon minun kultaani ja valmista rahaani, kun voivat tuoda, niin kykenemme Londonissa viettämään murheetonta elämää, kunnes ne ne ukkosta uhkuvat pilvet, jotka nyt pimittävät Tanskanmaan taivasta, ovat menneet pois, taikka kuolemme pakolaisina kaukana rakkaasta syntymämaastamme."

"Sen teen, herra," vakuutti Knuutti, laskien kätensä vanhalle uskolliselle sydämellensä, "jos vaan Herra suo minulle armonsa siihen. Ja nyt voikaa hyvin! Jumalan pyhät enkelit johdattakoot teitä matkallanne!"

Akselinpoika ja Petter nousivat vaunuun. Se vieryi pois ja Knuutti tuijotti suruisesti sen perään, kunnes se katosi yön pimeyteen.

Tämä vanha oli ikäänkun uudesta syntynyt ja ijankaikkisen autuuden esimaku lämmitti hänen sydäntänsä. Hän ei epäillyt enää kaikkein armahtajan armosta, ja hänen hurskas kiitosvirtensä kohosi öistä taivasta kohden. Sitte pyhki hän jokaisen jäljen, joka olisi voinut ilmoittaa ihmisiä olleen luolassa ja sulki sen huolellisesti. Lyhtynsä valossa löysi hän vielä ennen päivän koittoa tien metsämajaansa, jossa hän heittäysi kovalle vuoteellensa, mutta jonka omantunnon rauha nyt oli hänelle pehmittänyt ruusuilla. Vanha vaimo, joka hänelle oli käskyläisenä ja hoitajana, ihmetteli suuresti sitä ihastusta, joka oli levinnyt Knuutin muutoin tavallisesti niin synkille kasvoille, ja hän istui sängyn viereen. Hiljainen unelma sulki hänen silmänsä, ja hän puhui unessa taivaan enkeleille, joita hän luuli näkevänsä lentelevän vuoteensa ympärillä. Auringon noustessa avasi hän väsyneet silmänsä, ojensi vanhalle Annalle kätensä, tavattoman suloisesti hymyillen, ja vaipui sitte jälleen nukkuen vuoteellensa. Hän ei herännyt koskaan. Unen keveillä siivillä lensi hänen katumuksen, kärsimysten ja jalojen töiden puhdistama sielunsa taivaasen; ja aamuauringon ensimäiset säteet heittivät valonsa ruumiin kirkastetulle muodolle.

* * * * *

Samalla kun abbotti jo aikaisin aamulla oli salaisesti mennyt Cecilian makuu huoneesen, ja ilostuttanut hänen mustaa sieluansa kertomuksella Akselinpojan vapaatahtoisesta tunnustuksesta, tuomiosta ja tulevasta teloituksesta, olivat Signe ja Valdemar kullan ja kalleuksien avulla, joita he täyttä kättä mättivät kuninkaan henkivartioille ja palvelioille, saapuneet aina Erikin ruokasaliin, jossa hän, liehakoitsevat hovimiehet ympärillä, istui, vaipuneena niihin nautinnoihin, joita herkkujen alla notkuva pöytä taisi hänelle tarjota. Ovet auaistiin ja Signe astui sisälle käsitysten tuon ei vielä täysin parantuneen Valdemarin kanssa, sekä kumarsi hänen kanssansa Erikkiä, joka, kummastuen tätä odottamatonta luoksensa tuloa, laski pikarinsa pöydälle ja kysyi vihaisesti katsahtaen, joka katsahdus erittäinkin oli suunniteltu Valdemariin, mikä heidät teki niin rohkeiksi, että he luvatta tunkeusivat aina hänen pyhän persoonansa luokse.

Tästä kuninkaan vihan puhkeumisesta kauhistui Signe niin, että sanat kuolivat hänen huulillensa ja hänen päänsä vaipui kauniille rinnalle, jota kostutti hänen polttavat kyyneleensä. Valdemar rupesi sitte puhumaan, ja sanoi arvokkaalla äänellä ja käytöksellä:

"Herrani ja kuninkaani! Me uskallamme luottamuksella ja rukouksen kuulemisen toivolla notkistaa polvemme kuningasten kuninkaan istuimen edessä sekä avata sydämemme Hänelle, kun hätä ja tuska niitä piirittää. Miksikä emme sitte uskaltaisi rukoillen lähestyä teidän Majesteettianne, joka on asetettu tänne maan päälle täyttämään taivaallisen Isämme tahtoa? Me teemme tämän, luottaen teidän oikeuteenne, armahtakaa minua ja tätä rukoilevaa tyttöä, joka anoo teiltä jalon ja viattoman isänsä henkeä, joka nääntyy kauheassa inkvisitioni-vankeudessa ja on tuomittu polttorovion hirveään kuolemaan."

"Kuka olet sinä vimmattu," huusi Erik kiivaasti, "joka uskallat astua kuninkaasi eteen ja rukoilla armoa pahantekiälle, jonka pyhä inkvisitioni on löytänyt vääräoppiseksi ja sentähden tuominnut kuolemaan? Vastaa, kelvoton! Kuka sinä olet?"

Valdemar astui arvokkaana ja voimakkaasti askeleen likemmäksi Erikkiä ja sanoi kunnioitettavalla vakavuudella: "Nimeni on Valdemar Svane. Isäni, Niilo Svane, uhrasi henkensä ja tavaransa isänmaan palveluksessa, ja esi-isäni monta polvea ovat kaikki vuodattanut sankari-verensä kunnian kentällä syntymämaan ja vanhan Tanskan valta-istuimen turvaksi. Että minulla on ollut silmäini edessä heidän loistava esimerkkinsä, todistavat ne kunnialliset haavat, jotka olen saanut teidän palveluksessanne, teidän kunnianne ja oikeuksienne puolustukseksi. Minä tiedän kyllä, että soturin ei sovi itse puhua urhotöistänsä, mutta te kehoititte itse minua siihen, ja nyt ehkä myöntänette, että minulla on toki sen verran arvoa, mitä vaaditaan teidän silmäinne eteen astumiseksi."

"Haa! sinä hävytön!" ärjyi Erik; "uskallatko sinä minun omain silmäini edessä tallata minun majesteetti-arvoni jalkaisi alle? Huutakaa vartiaa! Tornivankeudessa tulet varmaan vähäpuheisemmaksi. Pois! etten minä oikeutetussa vihassani muserra sinua!"

"Herra, te olette suuttunut", sanoi Valdemar tyynesti; "mutta kaiken kautta, mikä teille on pyhää taivaassa ja maassa, pyydän teiltä: antakaa vihanne langeta ainoasti minun päälleni. Katsokaa laupiaasti ja armollisesti tuota vapisevaa tyttöä, joka makaa tomussa teidän jalvoissanne. Kuulkaa hänen rukouksensa! Antakaa hänelle takaisin hänen arvokas isänsä, niin minä annan itseni kuolemalle teidän syvimmässä vankeudessanne. Elä hyvin, Signe! Ah, jos minun kuolemani voisi pelastaa meidän isämme, silloin olisi sen tuska suloinen minulle!"

"Mitä! kuolemasiko?" karjui kuningas; "ei, sinun ei pidä kuoleman, mutta sinua pitää kuritettaman; viekää pois häntä!"

Vahti tarttui Valdemariin ja vei häntä oveen päin. Signe syöksi samassa silmän räpäyksessä parkaisten kuninkaan jalkoihin. Epätoivo antoi hänelle voimaa. Kauniilla käsillään syleili hän Erikin polvia ja nosti kyynelsilmänsä häntä kohden. Niinkuin rukoileva Madonna [Pyhä Neitsyt, suom. muist.] oli hän kuninkaan jalkain juuressa, ja hänen vihansa näytti häviävän, heitettyänsä häneen silmäyksen, kun hän vaipuneesta rinnastansa sammalsi sanat: "armoa, armoa!"

Erik istui niinkun lumottuna, ja hänestä tuntui, kun ei hän koskaan olisi nähnyt mitään niin kaunista, kun tämä polvillaan oleva tyttö, jonka kasvoilla kyyneleet virtailivat. Heti viittasi hän vahdille, joka jäi neuvotonna seisomaan ovelle Valdemarin kanssa.

"Hän ei tahtonut vihoittaa teitä, herra", sanoi Signe suloisesti rukoillen. "Mitä hän sanoi, tahtoi hän sillä ainoasti saattaa teitä kuulemaan meidän rukoustamme. Teillä ei ole ketään uskollisempaa alamaista kuin hän. Hänen jalo verensä on vuotanut sodassa teidän asianne tähden. O, armollinen kuninkaani! Minä en päästä irti teidän jalkojanne, ennenkun olette lausuneet sen kauniin sanan, joka tekee ruhtinaan Jumalan kuvaksi maan päällä, sanan Armo."

Erik ei voinut kääntää säihkyviä silmiänsä pois tuosta kauniista rukoiliasta, joka kumarsi kasvojansa hänen jalkoihinsa. Hän nosti ylös hänen ja käänsi hänen ihanat kasvonsa itseensä päin; Erikin silmät olivat liikkumattomasti suunnitetut häneen, ja Valdemariin ja vahtiin katsahtamatta huusi hän: "Armo!"

Vahti meni pois ja Valdemar seisoi niinkuin kivettyneenä ovella.

"Antakaa minun syleillä jalkaanne, jalo kuninkaani!" huusi Signe; "sillä huhu valehtelee, ja te olette laupias ja armollinen, niinkun taivahan Armollinen."

"Ja sinä olet kaunis, niinkun yksi hänen enkelistänsä," huusi Erik. "Nouse ylös, tyttö, ja istu viereeni, sillä se on sinun kauneudellesi ja suloisuudellesi sopiva paikka."

Veri nousi Valdemarin poskille, ja harmilla katsoi hän kuninkaan himosta punottaviin kasvoihin.

"Elkää antako armonne auringon valaista vaan puoliksi," jatkoi Signe; "vaan tunkeukoon sen säteet minun isäni pimeään vankeuteen, ja teidän kuninkaallinen sananne voipi katkaista hänen kahleensa."

"Olkoon hän vapaa. Sinä olet voittanut asiasi ennenkun avasit kauniit huulesi," huusi kuningas, ja hänen vihansa oli kokonaan liuennut ystävyyteen ja helleyteen.

Signe kumarsi taas kauniit kasvonsa kuninkaan jalkoja kohden.

"Mikä on sen Pohjan kaikkein kauniimman tyttären onnellisen isän nimi?" kysyi Erik, painaen Signen tuolille viereensä.

"Olli Akselinpoika!" sammalsi tästä odottamattomasta näöstä kummastunut ja kuoleman kalpea Valdemar. Erikin punottavat kasvot kävivät äkkiä lumen vaaleiksi, ja selvin hämmästys kuvausi niille.

Signe lankesi taas vapisten hänen jalkoihinsa ja huusi: "O herra, elkää peruuttako armosanaanne!"

"Ei," sanoi kuningas voimakkaasti. "Erik on kuningas ja hänen sanansa pitää seisoman liikkumattomana niinkun kallio." Heti kirjoitti hän muutamia sanoja pergamentille ja sanoi, painaen sen Signen vapisevaan käteen: "Tämä lehti päästää isäsi kahleet. Anna tämä abbotti Sigismundille, silloin on hän vapaa ja hänen omaisuutensa pysyy koskematta. Hän saa kiittää kaunista tytärtänsä jo kuolemalle vihitystä Hengestänsä."

Eräs Pommerilainen herra astui sisälle ja ilmoitti Cecilia rouvan ja abbotti Sigismundin tuloa.

"Pyydä Cecilia rouvaa odottamaan minua omissa huoneissaan ja anna abbotin tulla sisälle!" käski kuningas synkällä katsannolla.

Pommerilainen herra kumarsi syvään ja jätti huoneen.

"Nyt on pergamentti tarpeeton," sanoi Erik; "nyt voipi minun kuninkaallinen sanani päästää isäsi kahleet. Mutta mikä on sitte palkkani? Vastaa, lumoojatar! Enkö ole sitä ansainnut sinulta?"

Signe vapisi ehdottomasti näitä sanottaessa, vaikka hänen puhdas sielunsa ei ymmärtänyt niiden merkitystä. Valdemarille ne olivat, kun jos olisi hehkuvat väkipuukot lyöty hänen sydämeensä.

Sigismund astui sisälle ja kumarsi kunnioituksella maahan päin.

"Olli Akselinpoika on vapaa," huusi Erik hänelle, ja kuoleman vaaleus vetäysi nyt munkin punaisille kasvoille. "Vielä tänä päivänä annetaan hän kauniille tyttärellensä, joka on kylläksi minulle todistanut hänen viattomuutensa."

Munkki heitti vihasen silmäyksen Signeen, mutta ikäänkun tenhomisella sulautui se salamieliseen hymyilyyn, ja hän ei voinut kääntää pois silmiänsä hänen lumoavasta katsannostansa.

"Teidän tahtonne, suuri kuninkaani, on minun lakini; sen edessä syöksen minä itseni vaikka ijankaikkiseen liekkiin," huusi hän liehakojen.

Erik viittasi Sigismundille ja hän meni pois, silmäten Signeä umpimielisesti.

Pommerilainen herra astui taas sisälle ja ilmoitti, että Cecilia rouva ei enää tahtonut viipyä huoneissansa, vaan lähestyi jo kuninkaan salia.

"Menkää siis pois rauhassa," sanoi kuningas selvällä himonsa ilmauksella, ja tuuditteli hekkumallisesti Signen käsivartta kädessään. "Minä tulen pian käymään Sorön tienoilla katsomaan sen kauneinta kukkaa sillä maalla, jossa se on puhjennut. Voikaa hyvin, elkää unhottako ystäväänne ja kuningastanne. Muistatteko minua hyvyydellä, muistatteko?"

"Kuolemani hetkeen asti muistan minä teidän majesteettinne ääretöntä armoa!" huusi Signe ja kiiruhti ovesta ulos puhumattoman Valdemarin kanssa.

Cecilia astui sisälle ja kuningas meni häntä vastaan. "Onko se totta," sanoi hän terävästi katsellen, "että teillä, minun herrani ja ystäväni on ollut vieraana eräs nuori neiti? Mitä hän tahtoi teiltä näin aikasiin?"

Kuningas tuli hämillensä eikä tiennyt, mitä vastaisi.

Cecilia katsoi häneen läpitunkevilla silmäyksillä, ja mustasukkaisuus ajoi heti kaiken veren hänen kasvoistansa.

"Minä aioin lähteä metsästämään," sanoi kuningas, päästäksensä tästä kiusallisesta puheesta. "Teidän sijassanne tekisitte te parhain, että pysyisitte kotona."

"Metsästättekö te susia vai metsäkyhkysiä?" kysyi Cecilia häijyllä naurulla. "Mutta pitäkää varanne. Sudet ovat kavalajuonisia ja haukka voipi kaapata kauniimman metsäkyyhkyn teidän silmäinne edessä."

"Sinua ei ota kukaan pois minulta," sanoi kuningas suuttuen ja meni ulos.

"Haukat pelkäävät, että minun myrkkyni tappaa heidät," sanoi Cecilia hammasta purren, ja kiiruhti huoneesensa, jossa Sigismund odotti häntä.

"Te olette petetty." huusi ulkokullattu hänelle, "Olli Akselinpoika saa vapautensa ja te saatte antaa kostonjanonne palaa polttoroviolla hänen sijassansa, sillä hän ei tule sinne. Kuitenkin onkin teillä jo kyllin osaksenne, sillä kuningas ei enää kauan katso teidän taivaallista ihanuuttanne. Olli Akselinpojan tytär on ottanut teidän sijanne hänen sydämessään, samoin kun hän myös pian ottaa sen tuon kiittämättömän hovissa. Kun teidän raskausaikanne on loppunut, pitää arvattavasti uusi rakastettu tänne tuliaisensa. Te saatte silloin olla ällisteleväin katseliain joukossa, jotka ihmettelevät nousevan auringon sokaisevaa loistoa."

"Lakkaa jo! Tahdotkos murhata minut valheellisella kertomuksellasi?" huusi Cecilia, mutta vapisi kuitenkin, ikäänkun se voisi olla totta.

Sigismund selvitti nyt ne syyt, joilla hän tuki arveluansa, että nimittäin kuninkaan helleys paloi Olli Akselinpojan kauniisen tyttäreen, ja hän selitti sujuvalla kaunopuheliaisuudella, kuinka viehättävä ja siis vaarallinen hän oli Cecilialle, ja hänen kiittämisensä Signen kauneudesta olisi kestänyt vielä kauemmankin, niin innostunut hän oli, jos ei Cecilia, joka luki hänen kasvoistansa hänen ajatuksensa, olisi puuttunut puheesen, sanoen:

"Todellakin, tämä tyttö saattaa olla suurimmasti vaarallinen minulle, koska hän niin muutamassa silmänräpäyksessä vetää kaikkein sydämet puoleensa. Tehän olette jo tulessa ja liekissä ainoasti häntä selittäessänne, ja hän ei varasta minulta ainoasti kuninkaan sydäntä, vaan teidän sydämenne on myös luopunut minusta. Niinpä niin, Sorön metsät ovat suuret ja tiheät; siellä voitte te, kunnioitettava herra, asettua sen puun juurelle, johon tämä kyyhky on tehnyt pesänsä, ja kuherrella siellä niinkauan, kun äänenne sortuu hellästä kuherruksestanne. Minä pääsen silloin siitä vaivasta, joka minulla on kuullessani rakastuneen lörpötystä, jolla te ette kuitenkaan milloinkaan ole mitään tarkoittaneet. Ja nyt hyvästi! Minä tahdon olla yksinäni!"

Sigismund, joka tunsi Cecilian rajattoman vallan, ja tiesi, ettei hän sitä niin helposti aikonut jättää, vaan käyttäisi kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa pitää sen, ja luultavasti myös onnistuisi, vaikkapa kuningas hetkiseksi mielistyisikin johonkin toiseen, oli vaan kuvaillut Erikin alkavata taipumusta niin voimallisilla värillä, saattaaksensa Ceciliaa vieroittamaan Erikkiä tästä vaarallisesta tytöstä, joka ensimäisenä silmänräpäyksenä oli herättänyt hänen oman halunsa. Ceciliaa odottaessansa oli hän tehnyt suunnitelman saada vietellä sitä rakastettavaa tyttöä; mutta himo on sokea, ja Sigismund ei muistanut puhua tyynesti, joka on tavallista, kun puhutaan toisen asiata. Hän ei muistanut, että Cecilialla oli haukan silmät, erittäinkin kun esine, jota hän katseli, koski häntä tahi hänen tuumiansa; mutta edellä kaiken unhotti hekkumallinen munkki hallitsijattarensa turhamaisuuden, ja kuinka syvästi hän tulisi haavoitetuksi ajatellessaan, että hän nyt ei olisikaan munkin sydämen jumaloitava kuningatar, jota tämä niin useasti tuhansilla valoilla oli hänelle vakuuttanut. Mutta niinkun kettu, jolla on aina monta koloa ulos luolastansa, äkkiä kääntyy, kun sen hieno haisti sanoo, että koirat ovat keksineet sen piilopaikan, ja aina löytää varman pelastuksen mutkittelemalla, niin ymmärsi myöskin tämä kamala munkki heti viedä Cecilian toisiin ajatuksiin, ja vaikka hän oli kyllä ovela, sai Sigismund hänen kuitenkin viimein uskomaan, että hänen puheensa kiivaus tuli ainoasti siitä ihastuksesta, jonka hän tunsi Cecilian uudesta voitosta. Hän lopetti pitkän puheensa sillä vakuutuksella, että hän, jos hänen toivonsa pettäisi, heittäisi pois pyhän pukunsa ja pakenisi hänen kanssansa Helvetian (Sveitsin) laaksoihin, löytääksensä siellä hänen rakkaassa sydämessänsä taivaan maan päällä ja vihdoin hänen sylissänsä saada nukkua ijankaikkisuuteen.

Cecilia nosti ylös polvillaan olevan teeskenteliän ja pyysi häntä istumaan viereensä. Hän tuumi hänen kanssansa, kuinka hän saisi kuolinvihollisensa, Olli Akselinpojan, pyyhityksi pois elävien luvusta, ja hän sopi munkin kanssa siten, että se piti tapahtumaan myrkyllä, jota annettaisiin sakramentissa hänen vankeudesta lähtiessänsä, jotta ei mitään epäluuloa tulisi Sigismundista; he tekivät myös liiton kuinka tyttö temmattaisiin pois, olemasta kuninkaan tiedusteltavana, kun Cecilian kammaripalvelia samassa astui sisälle ja ilmoitti, että yksi pyhä isä Sorön luostarissa hiessä ja tomussa nyt juuri oli saapunut sinne ja tahtoi heti puhutella kunnioitettavaa abbottia, koska hänellä oli tuiki tärkeä asia kerrottavana.

"Tuo hänet tänne sisälle!" sanoi Cecilia, ja piika avasi oven Markus-isälle, joka astui sisälle, kumartaen aina maahan asti mahtavan Cecilian edessä, joka kuningattaren arvoisuudella vastasi tätä köyristelevää tervehdystä, suloisesti naureskellen sisään tulleelle, jolle hän sanoi:

"Mitä uutta kuuluu luostariinne?"

"Ah, teidän armonne!" huusi Markus vapisten; "perkeleen voima on suuri. Ei edes pyhät, Jumalalle vihityt paikat ole rauhassa hänen aivotuksiltansa. Synti on nyt tänä aikana niin suuri, että saatana uskaltaa julkisesti kujeilla itse meidän pyhiemme nähden ja jos ei pyhä inkvisitioni anna vähintäkin parinkymmenen vääräuskoisen henkäistä mustaa sieluansa liekissä, niin nielee paha vihollinen pojan sekä luostarin että kirkon, ynnä meidät viheliäiset, jotka olemme kiedotut — — —"

"Ei, niin suurta kitaa ei mahdollisesti voi olla pahalla hengellä," sanoi Cecilia teeskentelevän munkin puheesen, joka oikeastaan ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä, vaikka molempain nimi usein liehui hänen kielellään.

"Mutta kertomuksenne," huusi Sigismund, joka aavisti onnettomuutta, "kertomuksenne!"

"Jaa, kertomuksenne, sanokaa se viivyttelemättä; syy, miksi tulitte tänne!" käski Cecilia.

"Ah, korkea, armollinen rouvaseni," änkytti Markus ja lankesi polvillensa tämän naisen eteen, jonka vallan hän tunsi ja pelkäsi; "elkää salliko armottomuutenne ukkosen-jyrinän musertaa kurjaa olentoani, sillä minä olen viaton siihen hirmuiseen onnettomuuteen. Aina siitä asti kun te, kunnioitettava herrani, matkustitte eilen illalla, olen minä ollut polvillani pyhän apostoli Paavalin kuvan edessä ja rukoillut. Ei leivän palaa, eikä vedenpisaraa ole tullut kuivalle kielelleni, ja minä olen täällä katumuksella niin kurittanut kurjaa ruumistani, että vereni — — —"

"Lakatkaa tuosta pitkästä esipuheestanne ja tulkaa asiaan!" kiljasi
Cecilia vihaisesti, ja Sigismund vapisi kun tuomittu pahantekiä.

"Ah teidän armonne," jatkoi Markus isä; "Saatana on tänä yönä noutanut teidän kuolinvihollisenne Olli Akselinpojan ja ottanut kuoropojan Petterin kanssansa."

Cecilia vaaleni ja puhkesi semmoiseen raivoon, että sen jyrinä oli vähällä musertaa abbotin pään. Markus makasi kun kuollut, kasvot lattiassa. Oli niinkun salamaisku olisi lyönyt hänen.

"Pois minun silmäini edestä, sen roisto," karjasi Cecilia vaahtosuin, ja oli vähällä rusikoida viheliäistä munkkia.

Markus ryömi käsin ja jaloin suuttuneen naisen luokse, ja aikoi suudella hänen jalkaansa; mutta hän potkaisi häntä vasten naamaa, ja Markus ryömi ulvoen pois.

"Kuinka te taisitte uskoakin tuommoisen kurjan vartioimaan inkvisitioni vankeutta teidän poissa-ollessanne? Mitä täältä tahdoitte? Lähettiläs olisi voinut vaikuttaa aivan saman kuin tekin. Nyt ei minulla taasenkaan ole sitä riemua, että se vanha konna kuolee myrkystä, vielä vähemmän julkisesti polttamalla — hän joka pyöritti ruoskaa minun pääni päällä!" kirkui Cecilia vimmattuna Sigismundille, kunnes kovat suonenvedon tempaukset hillitsivät hänen kielensä.

Sigismund kantoi hänen vuoteellensa, ja huusi sisälle hänen palvelusnaisensa.

Kuninkaan lääkäri noudettiin. Abbotti jätti pyörtyneen hurjattaren ja meni pois. Tunnin päästä istui hän vaunuun. Hän tahtoi omin silmin todistusta munkin melkein satumaisen kertomuksen totuudesta.

Kun hän oli ennättänyt Ringstadiin, tuli lähettiläs hänen perässänsä semmoisella kiireellä, että sen hevonen oli vähällä kaatua. Se toi hänelle käskyn Cecilialta, että hänen piti viipymättä palaaman takaisin, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnä-oloansa.

Niinkun hänen oikkujensa notkea orja, kääntyi Sigismund heti takaisin ja tuli tuntia ennen auringon laskua jälleen Roskildeen, jossa hän pysähtyi kuninkaan linnan korkean portin ulkopuolella.

Cecilian neitsyt odotti jo häntä ja vei hänen heti sisälle rouvansa tykö, joka vielä makasi sängyssä.

Neitsyt meni pois ja Cecilia ojensi Sigismundille kättä, sanoen samassa ystävällisellä puheella ja katsannolla hänelle:

"Ystäväni! Ainoa, johon minulla on luottamusta maan päällä; sillä Erikin ystävyys on keveä kuin lehti, ja vähinkin tuulahdus saattaa sen viedä pois — voitteko te antaa minulle anteeksi kiivauteni, johon ainoasti pääni on osallinen, vaan ei sydämeni; sillä se tietää arvoksua kaiken sen mitä te olette minulle? Ja tahdotteko jälleen tulla siksi kun tähän asti olette olleet, sieluni ystäväksi, salaisimpain ajatusteni uskotuksi ja minun kostoni veristä kuolemaa ennustavaksi enkeliksi?"

"Tahdon," vakuutti Sigismund käsin ja sydämin, ja lankesi kiusaajattarensa jalkoihin.

"No hyvä sitte," jatkoi Cecilia; "minä myös näytän teille, että minä tiedän palkita teidän helleytenne ja nöyryytenne. Minua on kauan jo väsyttänyt tuon halvan pispa Jöns Antinpojan juonet. Kun meidän yhdistetty ahkeroitsemisemme taas on kytkenyt Erikin niillä siteillä, joita hän nyt näkyy tahtovan päästää, niin silloin pitää, sen vannon palavan uskollisuuteni kautta teihin, silloin pitää Jöns Antinpojan kukistuman ja minä korotan teidät Seelannin pispan-istuimelle, jota te olette niin kauan jo huokailleet, ja iso-inkvisitorin arvo on vielä peruuttamatta vahvemmin vahvistuva teidän valtaanne."

"Puhu, hallitsiani, anna vaan yhden sanan kauniilta huuliltasi ilmoittaa minulle tahtosi, ja minä syöksen itseni vaikka kuoleman kitaan toimittaakseni sen!" huusi Sigismund ja kumarsi suudellaksensa Cecilian kättä.

"Tietäkää siis," sanoi Cecilia ja veti munkin sänkyyn viereensä istumaan, "että jos minun valtani ja sen kanssa teidän onnenne ei kukistu, niin pitää Akselinpojan tyttären tulla isänsä sijaan inkvisitioni-vankeuteen ja siellä pitää pyövelin pakoittaa häntä sanomaan hänen isänsä olinpaikka, jotta väkipuukko tahi myrkky saa kostaa sen häpeän, jonka hän teki minulle. Onhan edes tämä vaarallinen nainen silloin hävinnyt kuninkaalta, ja se mieltymyksen kipinä, jonka hän on sytyttänyt hänen sydämeensä, sammuu yhtä pian kuin on syttynytkin. Mutta ettei mitään sanomata hänen vangitsemisestansa eikä rukousta hänen vapauttamiseksensa tunkeutuisi kuninkaan korviin, täytyy hänen huokaava lemmikkinsä, nuori Valdemar Svane, joka tänä aamuna oli hänen kanssansa kuninkaan luona — te kuulette, että minulla on tarkat tiedot — samassa ottaa inkvisitionin uhriksi, ja se päivä, jona te voitte pusertaa heiltä tunnustuksen Akselinpojan olinpaikasta, olkoon heidän molempain kuolinpäivä. Keksikää nyt heti, kun olette täällä, syytös heitä vastaan, laatikaa se kirjallisesti, menkää viipymättä Lundiin ja antakaa arkkipispan kirjoittaa sen alle. Jos Erik sattumoilta tietäisi, että he ovat vangitut, niin on kaikissa tapauksissa hänen vaikea vapauttaa heitä, koska hän ei mielellään tahdo vastustaa arkkipispan käskyjä. Meidän tuumamme ei silloin voi muuta kuin onnistua. Minä pysyn semmoisena, jona minä olin ja olen, te tulette Seelannin rikkaan hippakunnan pispaksi, ja voitte, ollen samalla iso-inkvisitorina, mitata valtaanne arkkipispan ja ehkäpä kuninkaankin supistetun vallan kanssa."

"Enkeli taivaassa!" huusi Sigismund ja sulki Cecilian syliinsä.

"Ja nyt kiiruusti Lundiin! Minun vaununi vievät teidät Köpenhaminaan ja odottavat siellä taas teitä. Tässä on matkarahat. Joutukaa nyt; kuningas voipi tulla." Hän painoi nyt raskaan kukkaron hänen käteensä.

Sigismund riensi ulos. Hän oli iloissaan siitä, että Cecilian tuuma sopi niin hyvin yhteen hänen tuumansa kanssa, jonka hän oli lykännyt, saadaksensa kauniin Signen valtaansa hirmuiseen tuomioistuimeen, jossa pyövelin kirveen uhkauksen ja koston tulikiven liekkien pelko oli tähän asti ollut hyviä avuja väkevämpi. Hän käski Cecilian kuskimiehen antaa hevosten juosta niin paljon kun taisivat. Ennen puoliyötä oli hän Köpenhaminassa, ja seuraavan päivän aamuaurinko näki veitikan kiitävän merellä Soknen rantaa kohden, aikomuksessa syöstä kaksi jaloa viatonta ihmistä epätoivoon ja kurjuuteen, ja kolmantena päivänä oli hän jo kotimatkalla, varustettuna sillä hirmuisella käskyllä.

Cecilia vastaan otti Sigismundin voittoriemuisella ilolla, sillä kuninkaan kylmyys häntä kohtaan oli kyllin todistanut hänelle uuden rakkauden voimaa, joka oli valloittanut Erikin kevytmielisen ja epävakaisen sydämen.

"Nyt pitää teidän heti puuttumaan työhön." huusi hän säihkyvin silmin. "Elkää hukatko silmänräpäystäkään, sillä Erikin kiihko voipi saattaa häntä puolittomiin, vieläpä lähtemään Akselinpojan linnaankin. Kulettakaa nainen pois hänen silmäinsä edestä ja kätkekää hänen sekä hänen rohkea rakastajansa syvimpään vankeuteenne. Minä vastaan teidän puolestanne. Anna heidän tunnustaa, mihin Akselinpoika on paennut, ja sitte viivyttelemättä tästä niille kuoleman." Nyt ojensi hän hänelle rasian, täynnä väkevää myrkkyä.

Sigismund suuteli murhaavaa kättä ja heittäysi sitte vaunuun.

Cecilian sydän sykki riemusta, sillä hän oli vihkinyt viattoman ja hyväavuisen kuolemalle.

Ne ilkeät tunteet, jotka Erikin kummallinen käytös oli herättänyt Valdemarin ja Signen sydämessä, tukahtuivat vähin heidän kotimatkallansa heidän jalon ja rakkaan isänsä vapautusta ajatellessa. He tuskin antoivat aikaa nauttiaksensa virkistävää ravintoa; he riensivät yhä että ennättäisivät kammoittavaan vankeuteen, jonka he luulivat Akselinpoikaa vielä näännyttävän. Puolimatkalla, kun hevosia syötettiin, astuivat he ulos vaunusta, ja he eivät tainneet uskoa omia korviansa, kun sanoma Akselinpojan pa'osta luostarista joka puolelta kohtasi heitä. Mutta mihin tämä vääryyttä kärsinyt oli paennut, ei kukaan tiennyt; kaikki, mitä tiedettiin, oli se, että yksi luostarin kuoropoika oli paennut hänen kanssansa. Kummastuneet lapset eivät tienneet, uskalsivatko iloita tästä sanomasta, joka muutamia tuntia sitte olisi tehnyt heidät sanomattoman onnellisiksi; siellä mihin olisi sitte heidän onneton isänsä mennyt, ja millä hän auttaisi pakoansa, kun oli kaikesta tyhjäksi paljastettu. Kotiin ei hän varmaan ole mennyt, ja jos hän yön pimeydessä olisi sen uskaltanutkin tehdä, niin ei hän olisi tavannut ketään muita kotoa, kuin yksinkertaisen Märtan ja jonkun halvemman palvelian, sillä Kristiankin oli heidän kanssansa. He haparoivat synkässä ajatusten ja arveluiden pimeydessä, jota ainoasti valaisi se lohduttava varmuus, ettei heidän rakas isänsä ollut enää edes pyöveliensä vallassa. He päättivät vihdoin jättää kaikki taivahan haltuun, joka heille käsittämättömällä tavalla oli katkaisnut hänen kahleensa, ja joka vielä paremmin taisi murhetta hänestä pitää. Kuitenkin päätti Valdemar, että, jos isä ei muutamiin päiviin tule, hän ratsastaa hakemaan häntä maalta, auttaaksensa häntä ja viedäksensä hänen jälleen tyttärensä syliin. He ennättivät myöhään illalla kotiinsa.

Kaiksi oli nyt saanut linnassa vilkkaamman näön, kun saatiin varmuus rakastetun linnan isännän pelastuksesta. Valdemar oli lähtenyt, uskollinen Kristian seurassaan, etsimään häntä, ja kaikki toivoivat parasta loppua hänen yrityksellensä. Signe oli ryhtynyt tavallisiin toimihinsa, jotka ennen olivat tuottaneet hänelle niin paljon iloa. Hän oli oppinut maalarintaidossa, ja oli nyt lopettamaisillaan rakastetun nuorukaisensa kuvaa, jolla hän mietti ihastuttaa häntä hänen kotiin tullessaan, vaikka hänen työnsä tuli kauheasti häirityksi hänen isänsä vangitsemisen kautta. Eräs taitava maalari oli neuvonut hänelle tämän kauniin taidon, ja monta taulua linnan salin seinällä todistivat hänen ahkeruuttaan. Niiden seassa olivat hänen isänsä ja äitinsä kuvat, ja niitä pidettiin Signen mestariteoksina. Sill'aikaa kun hänen isänsä huokaili inkvisitionin vankeudessa, ei hän voinut olla hetkeäkään sitä katsomatta. Nyt oli hän iloisemmilla tunteilla ottanut Valdemarin kuvan jälleen esiin. Hän päätti hänen maalata semmoisena, kun hän haavoitettuna ja melkein puolikuolleena oli tuotu talonpojan tuvasta ja jälleen avasi silmänsä hänen isänsä linnassa. Hän näki hänen aina semmoisena mielikuvituksissaan, kalveana, verisenä ja kuolevana, ja kun nyt tämä hirveä kuvitus onneksi ei enää ollutkaan todellisuus tunsi hän kykenevänsä piirtämään sitä vaatteellekin.

Vaikka Signe oli hyvin onnellinen kasvoin piirtämisessä; ei hän ollut kuitenkaan niin harjaantunut vaatepoimuja kuvaamaan. Saadaksensa tämän melkein valmiin kuvan mahdollisesti yhtäläiseksi, kun sen esine oli pukeutti hän uskollisen neitsyensä Ingeborgin, joka oli pitkä ja kookaskasvuinen, Valdemarin varustukseen, saadaksensa näin muodoin itsellensä mallin; hän antoi sitte Ingeborgin ruveta samaan sänkyyn, jossa Valdemar, häälyen elämän ja kuoleman välillä, oli silmänsä auaisnut.

Signe seisoi sängyn edessä ja laitteli taidokkaalla kädellä vaatteita ja olkanauhoja niin hyvin kun hän muististaan taisi sen tehdä. Rakastava tyttö oli niin vajonnut tähän mieluisimpaan toimitukseensa, ettei hän huomannut, kun ovi aukeni ja mies astui sisälle, ennenkun hänen raskas astuntansa läheni häntä. Hän oli vähällä vaipua maahan säikähdyksestä, kun hän käänsihe ja huomasi kuninkaan, joka seisoi liikkumattomana katsoen sänkyyn, eikä voinut kääntää silmiänsä siinä makaavasta, ennenkun soturiksi puettu Ingeborg, joka kauhistuneena makasi siinä hetkisen hiljaa ja sitte tuskanhuudolla hyppäsi sängystä ja huoneesta ulos.

Signe kumarsi kunnioittamuksella kuningasta ja hänen koko olentonsa vapisi säikähdyksestä tästä odottamattomasta vierastelusta. Kuningas itse näytti niin kokonaan kummastuneelta, ettei hän voinut lausua yhtään sanaa; mutta viha salamoitsi hänen silmistänsä, jotka hän käänsi ja piti vapisevaa tyttöä kohden.

Tämän tuskallisen hiljaisuuden lopetti vihdoin vanha Märta, joka huomaamatta kuninkaan läsnäoloa, syöksi sisälle ja huusi epätoivon äänellä ja ruumiin liikkeillä:

"Jumala meitä auttakoon! Pyhän inkvisitionin palveliat tulevat linnaan. Magdalena on nähnyt heidät. Ketä muuta voivat ne olla noutamassa kuin teitä? Aah, Signeni, juoskaa, joutukaa, piilottakaa itsenne tiheimpään metsään! Jesus Maria, tuolla ne ovat!" huusi hän ja lankesi lattialle.

Peljättävät miehet astuivat sisälle.

"Pyhän inkvisitionin nimessä pyydämme me sinua Signe, Olli Akselinpojan tytär, viipymättä seuraamaan meitä," sanoi yksi miehistä, eikä ollut ollenkaan huomaavinansa kuningasta.

"Ainoasti teillä ja Jumalalla on valta pyhän inkvisitionin ylitse," huusi Signe ja syöksi kuninkaan jalkain juureen. "Pelastakaa ja päästäkää minua sen vallasta, sillä minä olen viaton! Minun sydämeni ei tunne mitään rikosta."

"Hävytön," huusi kuningas, viitaten sänkyyn; "uskallatkos esiintuoda niin julkeata valetta? Etkös äsken lähtenyt sotamiehen sylistä minun huoneesen astuessani, ja eikö haureellisuus olekaan mikään rikos? Sinä et voinut olla tietämättä, kuinka rakkaaksi olit tullut kuninkaallesi, ja kuitenkin — — —"

Signe keskeytti kuninkaan puheen ja kyyneleensä virtana vuotaen nyyhki: "Näentä on minua vastaan, mutta kaikkein taivaan pyhien kautta vannon: minä en tiedä mistään rikoksesta. Jokainen pahe on minulle vieras! Mitä te sanotte nuoreksi sotamieheksi, oli minun kammarineitsyeni Ingeborg, jonka minä — — —"

"Lakkaa, ulkokullattu!" huusi kuningas; "Luuletkos, että minä olen niin huokeasti petetty? Sano minulle," jatkoi hän, kääntyen Märtaan, "sano minulle sinä vanha, kuka se nuori asemies on. Ei mitään valetta! Minä tahdon tietää sen!"

Märta, joka ei tiennyt mitään Ingeborgin vaatetuksesta, vaan luuli kuninkaan puhuvan Signen vieressä seisovan kuvan alkuesineestä, vastasi vapisevalla äänellä: "Hänen nimensä on Valdemar Svane, ankara herrani ja kuninkaani! Mutta nyt ei häntä voi saada oikeudelle, sillä hän on — — —"

"Paennut," huusi Erik. "Sen minä kyllä luulen. Minun olisi pitänyt lävistää hänen hekkumallinen sydämensä, ennenkun hän pääsi tästä huoneesta ulos. Ja nyt, sen käärme," jatkoi hän Signelle, "uskallatkos vielä kieltää rikostasi? Sinä olet hävytön nainen, jolle minä tuhlasin armoani. Minä luulin sinua enkeliksi, mutta sinun silmäsi valehtelee. Sinä olet irstas portto; mene nyt onneasi kohden!" Samassa repäisi hän itsensä irti Signestä, joka valoi hänen jalkojansa kyyneleillänsä, ja syöksi kun vimmattu huoneesta ulos.

Onnettoman Signen valitushuuto kaikui hänen jälkeensä.

Inkvisitionin palveliat nostivat Signen ylös lattialta ja käskivät hänen nousta kartanolla odottavaan vaunuun.

Surkuteltava tyttö laskeusi polvilleen ja nosti kätensä sekä viattomat silmänsä taivasta kohden.

Märta väänteli epätoivoisena käsiään. Signe otti tämän toisen äitinsä vapiseviin käsiinsä ja painoi häntä levottomalle sydämellensä. Miehet eroittivat hänen kuitenkin kovasti parkuvasta mummosta ja pakoittivat hänen istumaan vaunuun.

Märta katsoi lohduttamatonna taivaalle, ja pitkän tuskallisen hiljaisuuden perästä puhkesi hän vihdoin sanoihin:

"Herra, sinun pitkällisyytesi on suuri; sillä paimenet ovat muuttuneet raateleviksi susiksi, ja repivät lampaita, joita heidän pitäisi vartioida. O Herra, ota minut luoksesi taivaalliseen valtakuntaasi. sillä mitäs minä nyt enää teen tässä suuressa autiossa asunnossa? He ovat kaikki kuolleet, ne rakkaat, jotka tekivät sen minulle paratiisiksi. Pitäisikö minun elää kaiken niiden jälkeen, joita rakastin maanpäällä!"

"Eläkää meidän tähtemme; sillä nyt ei meillä ole ketään, jota kuulemme ja kunnioitamme, paitsi te! Olkaa meidän äitimme!" virkkoivat itkevät immet ja kantoivat Märtan sänkyyn.

"Minä olen nähnyt paljon surua eläissäni maailmassa," sanoi kunnioitettava vanhus, ja hänen kyyneleensä virtailivat seitsemänkymmenen vuoden vaivain vakoelemilla kasvoillansa.

Neitsyet lauloivat sydämellisellä hartaudella hengellisen laulun. Märta kuiskutti hiljaa virren sanoja.

Oli kun kuolon enkeli olisi käynyt linnassa. Jos siellä joskus ääntä kuultiin, niin oli se vaan katkonainen huokaus, tahi valitushuuto tahi ruumisvirren sävel.

* * * * *

Inkvisitionin musta suljettu vaunu pysähtyi luostarin pihalle. Signe oli lämpimässä rukouksessa jättänyt itsensä Jumalan haltuun, ja oli nyt jotensakin valmis menemään hirveätä onneansa kohden, kun Appellona tuli häntä auttamaan ulos vaunusta ja pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Signe, joka oli odottanut vastaan ottajakseen eli vähintäkin jotakin hänen palveliaansa, kummastui suuresti, kun nuori kaunis nainen tarjosi hänelle kätensä, ja osoittaen kunnioitusta ja nöyryyttä, vei häntä leveätä ja valoisaa rappua myöten ylös kauniisen huoneesen, josta oli miellyttävä näköala järvelle ja metsään.

"Tässä on teidän huoneenne, jalo neiti," sanoi Appellona lempeästi hymyillen. "Mitä suvaitsette te minun antaa teille iltaruo'aksi?"

"Ei mitään," vastasi kummastunut Signe. "Minun on mahdoton nauttia mitään."

"Malttakaa mielenne," sanoi Appellona säälien, "ja virvoittakaa itseänne jollakin sen suuren tuskan perästä, jonka teidän on täytynyt kärsiä. Minä olen luonanne heti jälleen."

Hän meni, ja Signe huomasi, että hän lukkosi ulkoapäin oven.

Signellä oli tuskin ollut aikaa ajatella kummallista asemaansa, joka pikemmin näytti matkustajan hyvin varustetulle vierastalolle, kuin inkvisitionin käsissä olevan vangin asunnolle, kun Appellona tuli takaisin, kantaen hopeavatia, jolla oli kylmää paistia, voita, leipää, viiniä ja kakkua. Häntä seurasi kuoropoika, kantaen kaunista koria, täynnä valituimpia hedelmiä, jonka hän kunnioituksella laski pöydälle.

"Tahdotteko syödä?" sanoi Appellona. "Minä jään tänne teidän palveliaksenne, ja jos minä hetkisen poissakin olen, niin suvaitkaa ainoasti vetää tästä kellonnyöristä, ja minä tulen heti takaisin."

"Missä minä olen?" kysyi Signe. "Enkö minä ole sen hirmuisen, pyhän inkvisitionin vallassa?"

"Olette, kallis neitiseni," vastasi Appellona järkevästi; "mutta te olette tulleet tänne ainoasti kokemaan, mikä suloinen olopaikka tämä on, eikä kärsimään sitä hirmuisuutta, josta rahvas tietää niin paljon kertoa. Teidän ei koskaan tarvitse puuttua mitään tavallisesta mukavuudestanne, ja minulla on ankara käsky, jos mahdollista, arvata teidän tahtomuksianne ja lukea ne teidän silmistänne sekä ne heti täyttää. Käskekää siis, niin saatte nähdä minun puhuneen totta."

Signe seisoi hetkisen suurimmasti kummastuneena, sitte sanoi hän hyvin vakavalla katsannolla ja sanoilla: "Täällä ja tällä paikalla — ah, ajatus, että minä olen täällä, panee koko ruumiini vapisemaan — en voi, enkä tahdo mitään käskeä. Minä uskallan vaan rukoilla. Jos siis, hyvä tyttöseni, hankit lukon sisäpuolelle tuohon oveen, etkä sitte yöllä etkä päivällä jätä minua, niin olet täyttänyt kaikki, mitä minä tahdon täällä, jossa vapauteni on ryöstetty."

"Nyt te pyydätte myöskin," vastasi Appellona, "mitä en parhaimmalla tahdollani maailmassa voi tehdä. Minä, niinkun tekin, olen vankina täällä luostarissa, enkä koskaan saa astua jalkaani sen ulkopuolelle. Minä kerran varomattomuudessani sanoin muutamain muiden tyttöjen läsnäollessa en uskovani sitä, että valaskala on niellyt Jonaan, koska sen tila ei muka olisi simapikaria suurempi. Tämä lausunto, jota en minä ajatellut, tuli abbotti Sigismundin korville, ja sentähden olen minä kolmeneljännes vuotta ollut täällä salvattuna, ja minut olisi elävältä murhattu, jos ei Sigismund, niinkun hän sanoo, olisi armahtanut minun nuoruuttani.

"Ensin otti hän minun passaripiiaksensa, sitte tulin minä luostarin emännöitsiäksi, ja nyt, kun kuoropoika Petter on paennut teidän isänne kanssa, ei kukaan muu kuin minä saa kantaa naisvangeille heidän luolaansa, sillä hän uskoo minua enemmän kuin munkkeja, kuoropoikia tahi ketään muuta luostarissa. Mitä minulla on holvissa tehtävää, on kuitenkin pian toimitettu; mutta teitä, jalo neitiseni, palvelen minä niin usein kun käskette, kuitenkaan en voisi, jos sillä ansaitsisin ijankaikkisen autuuden, teille toimittaa lukkoa, ja jos minulla olisikin se, niin en tohtisi kuitenkaan sitä antaa teille, sillä kaikkein ovien, vaikka kyllä suljetut vangille, täytyy yhtähyvin olla avoinna abbotille, jonka, niinkun hän sanoo, pitää Jumalan edessä vastata sinne salvatuista sieluista. Usein nousee hän sängystään sydän yölläkin, saattamaan syntisiä autuuden tielle ja taivuttaaksensa heitä totuutta tunnustamaan."

"Mutta voithan sinä yöllä kuitenkin olla minun luonani ja maata vieressäni?" kysyi Signe surullisesti ja veti Appellonan tykönsä.

"En," sanoi tyttö syvästi huoaten; "Sitä en minä tohdi tehdä." Samassa tulvasi kyynelvirta hänen silmistänsä.

"Sinäkö et tohdi?" kysyi Signe; "tahtoisitkos sitte, jos tohtisit?"

"Minä olen hyvin onneton!" huusi Appellona ja kiiruhti ulos.

"Mitä tämä on?" kysyi Signe itsestänsä ja katsella tuijotteli lohdutonna valkealla lumipeitteellä verhottua maata.

Appellona tuli pian takaisin ja hänellä oli paljon toimimista huoneessa, hän otti pois ruoan, jota Signe ei ollut koskenutkaan, ja heitti puita takkaan. Tämän tehtyä kysyi hän surullisesti:

"Sallitteko kunnioitettava neiti priorin tulla teitä tervehtämään?"

Signe kauhistui näistä sanoista suurimmasti. Hän ei voinut puhua.

"Mitä minä vastaan?" kysyi Appellona katseella, joka ilmoitti irstaisia tunteita.

"O Jumala! eihän minulla ole mitään tahtoa," huusi Signe, väännellen epätoivoisena kauniita käsiänsä.

"Teidän asemanne on hirmuinen," huokasi Appellona, "ja minä en tahdo salata teiltä, että teidän on valitseminen häväistys tai kuolema."

"Tässä ei ole mitään valitsemista!" huusi Signe, "minun arpani on heitetty. Minä tahdon kuolla!"

"Te olette niin nuori ja kaunis," sanoi Appellona hartaalla osanottavaisuudella. "Kuinka mielelläni pelastaisinkaan teidät jos voisin, sillä teidän äitinne kantoi minut kasteelle, ja te olitte imeneet äitini rintaa sinä päivänä, jona teidät kastettiin. Minä olen vaan kahta kuukautta vanhempi kuin te."

Signe painoi Appellonaa kovasti rintaansa vastaan.

"Päästäkää minut irti," huusi Appellona, "minä en ole mahdollinen olemaan teidän puhtaalla sydämellänne, sillä minä olen kadotettu. Pahat henget ovat riemunneet minun lankeemuksestani, ja minut on nyt lähetetty tänne kietomaan teitä samaan helvetin nuoraan, johon minä itse olen langennut."

Signe tempasiin kauhistuen pois Appellonan sylistä.

"Jos te ilmoitatte minusta, niin täytyy minun kuolla," jatkoi Appellona, "mutta kärsikää minua kun sanon, että sydämeni syvästi ja hartaasti jakaa tuskanne, sekä että hän tahtoo samoin murhata teidän hyviä avujanne, hän joka murhasi minunkin ja että — — —"

"Kenestä sinä puhut?" kysyi Signe, katsoen tyttöön kauhistuksella.

"Sigismundista," kuiskasi Appellona, "Siitä riettaasta, johon minulla nyt ei enää ole ensinkään mieltymystä, ja jonka lapselle minun kurjan täytyy tulla äidiksi."

Signe seisoi niinkun marmorikuva onnettoman edessä, joka kirkkaassa peilissä oli näyttänyt hänelle oman kauhean tulevaisuutensa.

"Minä olen rakastanut tätä petoa," sanoi Appellona, "ja tuhannet valat on hän vannonut rakastaaksensa minua. Mutta nyt vihaan minä häntä niinkun kuolemaa. Tässä on teille terävä veitsi; lyökää se syvään hänen mustaan sydämeensä, kun hän tahtoo teitä sulkea haurelliseen syliinsä; sillä koko teidän onnettomuutenne tulee siitä, että te olette niin kaunis ja viehättävä. Ah, hän ansaitsisi tuhannen kertaa kuolla, sillä nykyisin on eräs nuori ja kaunis aateli neiti, nimeltä Maria Stjerne, joka monta kuukautta on vastustanut hänen kiusauksiaan, langennut hänen uhriksensa ja makaa nyt hänen kanssansa. Te, jalo neitiseni, ettekö kauhistu hirmuista kohtaloanne? — Te olette määrätty korvaamaan häntä ja joku muu onneton sitte edessäkin korvaamaan teitä."

"O Jumala! o Jumala!" vaikeroitsi Signe, tavottaen veistä. "Mutta kuinka tohtii hän sitte antaa sinun tulla minun luokseni? Pitäisihän hänen peljätä tulevansa huomatuksi?"

"Hän on uhannut, että minä tulen elävänä haudatuksi, jos ilmoittaisin hänen, mutta sitä vastaan luvannut minulle vapauteni, jos minä edistäisin teidän lankeemustanne. Kuitenkin pitää minun kuolla, ja minä en tahdo olla edesvastauksessa teidän onnettomuudestanne. Oma syntini painaa minua jo kyllin. Nyt on sydämeni keveämpi, sillä te olette saaneet varoituksen. Ah, jos minäkin, niinkun te, olisin valinnut kuoleman!"

Signe otti epätoivoisen syliinsä ja pyysi häntä nostamaan sydämensä uskossa ja toivossa kaikkein armahtajan istuimen eteen. Sitte pyysi hän, ettei hän missään varomattomuudessa ilmoittaisi, mitä nyt oli puhunut, sillä se voisi syöstä hänen turmioon.

"Minä en pelkää kuoleman kauhuja, mutta minä tahdon elää syntymättömän lapseni tähden, ja auttaakseni teitä valvomaan ja sotimaan," sanoi Appellona voimakkaasti, laskien kätensä sydämellensä.