El' ehtoollista sä nautitse,
    Kaikk' valituksesi hillitse,
    Last' usko vaan.
    Jonk' Jumal' armost' on antava
    Viel' langan kuoleman katkaista
    Pois kokonaan.

    Sä murra leipäsi maistamatta;
    Vesikin jätä nauttimatta,
    Ol' varova.
    Viel' kärsi päivä muutama,
    Niin oot, jos Herra on salliva,
    Taas vapaana."

Akselinpojan kummastus oli erinomainen; sillä ketä taisi tämä merkillinen laulu koskea, jos ei häntä? Ja kuka olisi se tuntematon mahtava olento, joka voisi ja tahtoisi häntä pelastaa inkvisitionin vallasta? Sävel ilmaisi kaunista diskanttiääntä [kimein, helein ääni], ja laulajan pitäisi oleman siis naisihmisen. Mutta oliko hän vanki, joka jakoi yhtäläistä onnenkohtaloa hänen kanssansa? Ja mitä voisi hän siinä tapauksessa tehdä. Nämä ajatukset häilyivät hänessä laulua kuullessaan, ja hän tuumi, ääntäisikö hän merkiksi, että hän ymmärsi sen, kuu laulun samassa pysähdytti järeä basso-ääni, joka tuntui olevan paljoa alempi diskanttia, mutta joka kumminkin tuli yläkerrasta. Se huusi joksikin kovasti:

"No, Petter, päätä nyt laulusi. Sinun pitää seurata italialaista provostia ja olla läsnä, kun hän kiusaa tuota rikasta ryytikauppiasta, kunnes hän tunnustaa, mihin hän on kaivanut aarteensa. Sinun pitää sillä tavoin koventaa nuorta sydäntäsi, jotta se tulee aivan vapaaksi sääliväisyydestä noita pyhän tuomioistuimen inhottavia pahan tekiöitä kohtaan, ja että kerran voit korottaa sen säädyn kunniaa, johon olet vihitty. Sitten pitää sinun käydä isä Nikolaon ja isä Markuksen kanssa kaikissa vankihuoneissa katsomassa, olisiko joku noista tuomituista koirista, minä tarkoitan vangeista, yöllä kuollut. Hän, joka eilen illalla oli niin hävytöin piinattaessa, on varmaan tullut pieniluisemmaksi kylmässä roikka-kylvyssä. Ehkäpä hänelle on käynyt niin hyvin, että hän jo on mennyt helvettiin, sillä keski-yöstä asti en ole kuullut hänen jolinaansa. Mihin se rikas hylky vietiin, joka tuli tänne eilen illalla? Totta kai hän vietiin johonkin semmoiseen holviin, josta voipi kuulla jokaisen sanan, mitä hän puhuu?"

"Puhukaa hiljaa," sanoi nyt diskantti- (kimeä-) ääni joksikin kovasti. "Hän on juuri tämän alla olevassa holvissa, jonka katossa ovat parhaat ja salaisimmat kuuntelokolot, niin että tähän huoneesen kuuluu vähinkin sana, minkä pahantekiä puhuu joko itseksensä tahi niiden kanssa joita te olette lähettäneet hänen tykönsä. Ei hänestä ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä, sen mukaan kun olen kuullut, hänen sanotaan olevan vähä kuuron silloin koska on paha ilma, ja nythän on ukkonen ja myrsky käynyt koko yön."

"Sinä olet oikein tuhma," sanoi basso-ääni nyt vihaisesti, "että annoit minun puhua niin paljon, kun tiesit, että hän on tämän alla olevassa holvissa. Kuitenkaan kuulkoon hän mitä tahansa, ei Sigismund pelkää kanteesta tuomittua Jumalan pilkkaajaa, jonka kielen kuolema kentiesi ennen iltaa on halvannut. Mene nyt, Petter, ja täytä tarkoin käskyni, puserra kaikki ihmistunteet pois nuoresta rinnastasi, ja taivaan runsas siunaus sekä minun rajaton luottamukseni on tuleva palkaksesi."

"Heti, heti," sanoi Petter nöyrästi, "mutta suokaa minun ensin laulaa aamu virteni loppuun. Te keskeytitte minun, kun olin juuri viimeistä värssyä alkamaisillani. Sen suotte te aivan varmaan, sillä olettehan itse opettaneet minua olemaan hurskas ja rukoilemaan.

"Hyvä, hyvä, poikani," sanoi abbotti lempeästi, "laula aamuvirtesi loppuun. Se on Jumalalle otollista ja avaa taivahan portit; mutta katso vaan, että ryytikauppiaan naulat tulevat juurinensa revityiksi, sillä sinuun luotan enimmän kaikista. Olenhan minä myös viitenä vuotena yhä istuttanut sinuun kuuliaisuutta Jumalaa ja minua kohtaan. Sinä tiedät, kuinka likinen sukulainen olet minulle; mutta säilytä tämä suloinen salaisuus syvällä rinnassasi, poikani. Iso kaakun kappale ja koko joukko hienoja hedelmiä joita Cecilia rouva lähetti minulle eilen, odottaa sinua kun takasin tulet. Anna sen tähden aamuvirtesi sujua sukkelaan. Jos ei minun tarvitsisi mennä sen nuoren eksyneen harhaoppisen naisen tykö, saattaakseni häntä hyvällä katumaan syntiänsä, niin olisin itse läsnä ja riemustuttaisin silmiäni pahantekiän tuskilla: mutta minun täytyy mennä Marian luoksi; hän on niin nuori ja kaunis, ja se olisi suuri vahinko, jos hänen pitäisi — —. Hyvästi! Taivas siunatkoon sinua, oma hyvä Petterini! Mutta se on tosi: ei yksikään niistä kirotuista munkeista taida sanaakaan enemmän latinaa, kuin mitä messukirjassa on; sano siis provostille, että hän repisi ryytikauppiaan naulat ainoasti sormista; sillä jos hän on hyvin uppiniskainen, eikä tahdo totuutta esiintuoda, niin itkeköön jälleen vielä huomiseen asti. Laula pian, että sitte joudut matkallesi. Minä annan kuitenkin sen hurskaan katuvaisen Appellonan pukea itseni pyhään pukuun. Elä huuda kuitenkaan niin kovasti, että häiritset minua pukeutuessani, tai herätät ne kunnioitettavat isät, jotka nukkuvat hautaholveissansa tämän vieressä. — Hyvä pieni Lona, tule ja auta minua vähän!" sanoi hän vähän hiljempaa, kun oli ovella, mutta jonka hän heti avasi ja huusi Petterille: "Elä nyt unhota, että ryytikauppiaan naulat temmataan ulos ainoasti sormista!"

"O Jumala!" huokasi Petter tuskin kuuluvasti, "ja tuommoista syöpäläistä kärsit sinä kauniin maasi päällä! Ah, minä en tahdo kertaakan puhua jalon Akselinpojan kanssa. Jos hän vaan olisi ymmärtänyt lauluni!" Vähäisen vaikenemisen perästä lauloi hän puoli-ääneensä ja hyvin tunnokkaasti:

    "Jos sanon vastoin itseäni,
    Etepäillä mielessäsi
    Saa minua.
    Kun Haralta saat vapautes,
    Myös salli kanssas silloin poies
    Mun matkata!"

"Amen!" sanoi Akselinpoika hartaimmasti, puristaen kätensä ristiin ja nostaen toivovan silmänsä aamuaurinkoa kohti; "minä seuraan sinua Jumalan lähettämä, pelastava enkeli!" Toivo syttyi jälleen vangin sulussa, ja hän päätti tutkia hirmuista vankeuttansa nähdäksensä, olisiko pako sieltä mahdollinen.

Se oli syvä, paksuilla muureilla ja vahvoilla raudoilla vahvistettu holvi, ainoasti yhdellä pienellä, korkealla olevalla kalteri-ikkunalla, johon oli mahdoton nousta ilman tikapuitta. Sitä paitsi olisi ainoasti ollut mahdollista keskenkasvuiselle pojalle ryömiä sen ahtaan aukon läpi, jos vahvat rautakangetkin olisi saatu säretyksi. Lattia oli suurista lujista kivikappaleista, jotka musertuaksensa ylvästelivät väkevimmänkin miehen ponnistuksille, jonka ohessa näiden paksujen muurien kosteus näytti ilmoittavan, että holvin ulkopuoli oli aivan lähellä merta, mitä myöskin todisti ulkopuolelta kuuluva laineiden loiske. Vankihuoneen ainoa ovi oli vahvasta raudasta, ja Akselinpoika oli häntä sinne tuotaessa, selvästi nähnyt ne raskaat tangot ja lukot, jotka ulkoapäin sulkivat sen. Pakoa ei siis ollut toivominen ilman erittäin voimallisetta avutta, ja mistä tulisi se? Lapselta, jota hän ei tuntenut ja joka kentiesi helposti säikähtäisi niin suuria esteitä. Mutta tämä lapsi oli kehoittamatta ja vapaehtoisesti tarjonnut hänelle apua ja pelastusta. Se näytti inhoavan niitä pahatöitä, joiden todistajaksi häntä pakoitettiin ja tahtoi paeta hänen kanssansa. Mutta tämä kauhea inkvisitioni luki jo niin monta uhria; miks'ei tuo hyvä poika ollut ennen paennut? Miksi tahtoi hän niin monista onnettomista ainoasti häntä pelastaa? Ja mistä oli tämä lapsi, joksi hän kutsui itseänsä, tämä Petter sitte, joka jo viisi vuotta oli ollut luostarissa? Akselinpoika häälyi näissä ajatuksissa syvimmässä pimeydessä, mutta hänellä oli kuitenkin toivo ja luottamus. Hän ajatteli yksikseen jätettyä Signeänsä, uneksi olevansa hänen luonansa ja päätti kokonaan jättää onnensa Jumalan ja sen ystävällisen pojan käsiin.

Jonkun verran oli aikaa kulunut edellä puolenpäivän, kun vankihuoneen rauta ovi aukaistiin ja samat munkit ja sama kuoro-poika seurassa, mitkä hänen sinne tullessaan vartian kanssa hänen vastaanottivat, taas astuivat sisään. Poika kantoi yhdessä kädessään pientä mustaa leipää ja toisessa vesiruukkua, jonka laski lattialle, kun vankihuoneessa ei ollut yhtään pöytää eikä tuolia.

"Te olette suuri pahantekiä," sanoi toinen munkki, "ja se on meidän korkeasti kunnioitetun luostarinpäällikön suuri armo, että hän lähettää teille jotakin kurjan elämänne ylöspidoksi; mutta hän onkin niin laupias kuin Jumalan pyhät enkelit. Olkaa sentähden kiitollinen semmoista armoa kohtaan, ja tunnustakaa vapatahtoisesti meille se rikos, josta olette tänne tulleet, niin hänen laupeutena voipi mennä teitä kohtaan vielä pitemmälle, kuin teidänlainen syntinen saattaisi toivoa ja odottaa."

Akselinpoika oli vähällä vastata riettaalle munkille hänen ansiona mukaan, mutta muisti samassa laulun varoittavat sanat, puri huultansa ja vaikeni.

"Sinä et vastaa minua, paatunut syntinen," sanoi Munkki, "mutta kun rasva tippuu kyljistäsi tulikuumalla halsterilla, tahi kun kiehuva tulikivi ja piki juoksee valkealle päälaellesi, niin kyllähän sitte saat kielesi liikkeesen."

Akselinpoika kauhistui ehdottomasti tästä hirveästä kuvauksesta, mutta hän katsahti samassa kuoro poikaan, joka seisoi vähän loitommalla munkeista ja laski sormensa merkillisesti suullensa. Hän ymmärsi heti tämän merkin, ja sanomattomalla ilolla käsitti hän nyt, että kuoro poika oli tämä sama Petter, joka oli luvannut hänelle pelastuksen. Hän ei voinut olla hellästi katsomatta tuohon jaloon poikaan, joka tahtoi elämänsä omistaa hänelle. Hän taisi tuskin pidättää itseänsä sulkemasta häntä syliinsä. Selittämätön tunne tunki läpi koko hänen olentonsa. Olipa niinkuin hän jo monta vuotta olisi tuntenut ja rakastanut tätä poikaa, ja hän ei voinut kääntää päätänsä pois sen verevistä kasvoista.

Toinen munkki huomasi Akselinpojan liikutuksen ja huusi kummastuen:

"Mitä teiltä puuttuu? Miksi katsoa muljostatte niin tuohon poikaan? Onko teillä näkyjä? Tai tunnetteko kentiesi Petterin ennen tätä päivää ja odotatte apua häneltä? Taikka ehkä saadaksenne käyttää häntä lähettiläänä? Heittäkää pois ne ajatukset päästänne; sillä vaikka Petter on lapsi, tietää hän kuitenkin velvollisuutensa ja sen rangaistuksen, joka odottaa häntä, jos hän rikkoo niitä."

"Ei, kunnioitettu isä," sanoi Petter, aivan pakoittamatta, "hän ei tunne minua, mutta eilen kun me toimme hänen tänne, antoi hän minulle viittauksen, josta minä en piitannut niin mitään, vaan nyt kyllä voin käsittää, että hän tahtoo minua houkutella auttamaan häntä niissä pimeissä vehkeissä, joita hänellä luultavasti on mielessä niinhyvin meidän kunnioitettua luostarinpäällikköämme kuin pyhää inkvisitionia ja meitä kaikkia kohtaan. Mutta pyhä Pietari, jonka nimeä minä kannan, varjelkoon minua yhtäpitämästä vääräuskoisen kanssa, joka kentiesi muutamiin päiviin henkäisee ulos mustan sielunsa savun ja liekkien keskellä! Minä en voi selittää teille, mille tuulelle minä tulin, kun hän minuun niin katsoi. Näin katsoi varmaan käärme silloin kun vietteli Evan syömään kielletyn puun hedelmiä."

"Sinä olet hyvä poika," sanoi toinen munkki, tarttuen Petterin käteen; "sinun kammosi väärä-oppisiin ja heidän verisiin synteihinsä saattaa sinulle kerran taivaan. — Ettekö vielä tunnusta?" jatkoi hän Akselinpojalle.

"Ainoasti se, joka vapaatahtoisesti ja kuulustelematta tunnustaa rikoksensa, voipi odottaa helpompaa rangaistusta täällä alhaalla ja armoa tuolla ylhäällä."

Akselinpoika oli ääneti; hänen koko sielunsa askaroitsi sen kummallisen pojan kanssa. Jokainen sana, minkä hän lausui, kaikui syvästi hänen liikutetussa rinnassaan.

"Niinpä ole sitte vaiti niinkauan kun tahdot, kirottu pahantekiä," huusi munkki ja meni. Toiset seurasivat häntä.

Akselinpoika laskeusi polvilleen; hän tahtoi kiittää Jumalaa siitä enkelistä, jonka Hän oli lähettänyt hänelle hädässä, mutta oli unhottanut hätänsä ja kaikki häntä uhkaavat vaarat. Hän ajatteli ainoasti Petteriä, jonka jalot kasvopiirteet hän luuli tuntevansa, samoin kun äänensäkin; hän oli kuullut ja nähnyt sen ennen; mutta milloin ja missä? Tästä haparoitsi hän ajatustensa ja muistoinsa pimeydessä, jota hän ei voinut valaista.

Vihdoin oli Akselinpojan kuitenkin aivan mahdotonta selvittää sitä, mitä sitte aamun oli tapahtunut. Merkillinen laulu oli vielä elävästi hänen mielessään, mutta sanoja:

    "Sä murra leipäsi maistamatta,
    Vesikin jätä nauttimatta,"

ei hän voinut selittää.

Miksi pitäisi hänen taittaa leipä, koska ei hänen sallittaisi sitä nauttia, ja miksi ei hän saisi kostuttaa kuivaa kieltänsä kirkkaalla vedellä? Eikö munkki itse sanonut hänelle, että molemmat lähetettiin hänelle erinomaisena suosion osoituksena, että hän saisi yllä pitää kurjaa elämäänsä. Hän otti nyt ruukun, nosti sen suullensa ja aikoi juoda; mutta silloin oli hänestä, niinkun vesi olisi ollut valkeata, ja ettei se olisi häntä kiusaamassa, löi hän ruukun muuriin kappaleiksi, ja vesi virtasi lattialle. "Minä tottelin sinua, rakastettu taivaasta lähetetty lapsi," huusi hän innokkaasti, "jos vielä nääntyisin nälkään ja janoon!" mutta samassa vapisi hän varomattomuuttansa, sillä hän muisti niitä salaisia kuuntelo-reikiä holvin katossa. Pian tarttui hän leipään, jonka taittoi kahtia, ja kuka selittää hänen kummastustansa, kun hän siitä löysi yhteen käännetyn, tiheästi kirjoitetun pergamenttilevyn, josta hän luki seuraavaa:

"Jalo herra, Olli Akselinpoika!

"Elkää ihmetelkö, että minä, joka tähän asti olen Teille kokonaan tuntematon, luottaen armollisen Jumalan varjelukseen, tarjoon Teille apua ja pelastusta tästä kauheasta vankeudesta, jossa häväistys ja kuolema odottaa Teitä. Minä en ole milloinkaan tietääkseni ennenkun eilen nähnyt Teidän kunnioitettavia kasvojanne; mutta jo ennenkun Te astuitte tähän kauhistuksen asuntoon olin minä päättänyt Teidän pelastuksenne! Teidän tulee tietää ne syyt, jotka ovat määränneet minun uskaltamaan kaikki Teidän vapautenne, ja minä toivon voivani myös sen, jos Te vasta puolin seuraatte niitä neuvoja, kun minä Teille annan, toimittaakseni Teille vapauden ja pitääkseni Teitä hengissä."

"Minä olen se lapsi, jonka Te noin vähän yli neljätoista vuotta sitte näitte vanhan Knuutin luona metsämökissä hakiessanne kotkan ryöstämää poikaanne. Knuutin vaimo, minun julma mummoni, oli päättänyt murhata minun, koska hänen tyttärensä kuoli ihan samassa kun synnytti minut maailmaan, ja isäni ei antanut mitään apua elatuksekseni; silloin tulitte Te, niinkun enkeli taivaasta, ja vaikka sydämenne oli sanomattoman murheellinen vaimonne ja poikanne kadottamisesta, annoitte Te kuitenkin sille armottomalle vaimolle kourallisen rahaa, jotta hän hoitaisi minua, ja lupasitte hänelle vuosittain saman verran. Ainoasti tämä lupaus, jonka Te olette rehellisesti pitäneet, taivutti hänen minua hengissä pitämään. Viisi vuotta sitte tuli hän kovin sairaaksi, mutta hän ei voinut kuolla ennenkun sai puhua abbotti Sigismundin kanssa, koska hänellä, niinkun hän sanoi, oli tärkeä asia hänelle huomautettava. Abbotti tulikin vihdoin, sitte kun hän kuitenkin ensin hyvin kauvan antoi Knuutin itseänsä rukoilla. Sairas alkoi keventää sydäntänsä, mutta kaikki, mitä hän sai puhua, oli tämä: 'Kunnioitettava herra! minun omatuntoni polttaa minua niinkun hehkuvat hiilet, sillä tuo lapsi, jonka näette edessänne, on' — — — hän olisi puhunut enemmän, mutta abbotti pani sormensa hänen suullensa ja painoi hänen jälleen sänkyyn."

"'Petter on' — — huusi hän pakoitetulla äänellä, mutta abbotti esti hänen taas puhumasta; hän kuoli saamatta enemmän puhua, ja suuret hiki-pisarat valuivat abbotin otsalta. Hän viittasi ympärillä seisoville, että ne menisivät ulos, ja hän ja minä yksistään vaan jäimme ruumiin luotsi. 'Minä ymmärsin, mitä tuo kuoleva tahtoi sanoa,' sanoi hän. 'Sinä tiedät, Petter, ettei Knuutti ole sinun äidin-isäsi, koska hänen vaimonsa oli naimisessa ennenkun hän sai hänen. Sinun äidin-äitisi olisi siis tahtonut sanoa: Petter on nyt aivan auttamaton; ottakaa hänet siis luoksenne, kunnioitettava isä! Kuolevan viimeinen rukous pitää oleman toiselle kristitylle pyhä. Sinun pitää siis seurata minua luostariin, jossa minä opetan sinulle kirjallista taitoa ja kristin oppia, jos vaan tahdot olla oppivainen, hurskas ja tottelevainen.' Sitte syleili hän hellästi minua. Samana päivänä otti hän minut kanssansa luostariin, ja se on tosi, että minä olen jo hyvin paljon häneltä oppinut sitä, mikä ajan kuluessa voipi olla minulle hyödyksi. Jos hän olisi niin hyvä kun hän on viisas, niin en koskaan tahtoisi jättää häntä. Hän rakastaa minua sydämellisesti, ja minä pidin häntä sangen jalona miehenä aina siihen asti kun tuo hirvittävä inkvisitioni laitettiin. Silloin aukenivat silmäni, sillä hän luotti kokonaan minuun eikä salannut minulta edes paljon tekojansakaan niitä onnettomia kohtaan, jotka ovat huo'ahtaneet pois henkensä meidän vankeuksissamme. Te kummastelette ehkä, ja oikeudella, että tuo ulkokullattu uskaltaa rajattomasti luottaa minuun, joka olen niin nuori; mutta te huomaatte sen mahdolliseksi, kun saatte tietää, että hän toivoo minusta kasvattaa sijaisena, joka voimassa pitäisi hänen jalon tekonsa, joksi hän kutsuu tätä hirvittävää inkvisitionia. Ei myöskään se kummastuttane Teitä, että hän on valinnut minut siksi, sillä hän on minun — isäni. Käteni vapisee mainitessani tätä kaikkein pyhintä nimeä; se on hirviö, jolle minä olen velvollinen elämään, eikä koskaan, kun minä vaan kerran pääsen ulos tästä murhanluolasta, hän ole kuuleva minulta isän nimeä, joksi tähän asti häntä aina nimitin, kun olimme kahden kesken. Jos Jumala ei vihastuisi sillä, että poika kiroaa isäänsä, niin kiroaisin minä tätä julmaa ulkokullattua, joka syntymästäni aina yhdeksänteen vuoteeni asti antoi minun olla puutteiden ja rääkkäysten saaliina, ja sitte tuhlasi helleyttänsä minuun opettamalla minulle niitä pahoja töitä, jotka häntä itseänsä tahraavat. Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Hänen pyhänsä, jotka ovat minua tähän asti varjelleet osaa ottamasta niissä rikoksissa, joita täällä tehdään, ja vielä on suonut minulle onnen joskus voidakseni lieventää tänne salvattuin onnettomain kohtaloa. Hän antakoon Teidän minun heikon käteni kautta saada vapautenne, ja suokoon minulle onnen seurata Teitä tästä kadotuksesta Jumalan kauniin taivahan alle ja Hänen vapaasen luontoonsa, ja mikään olento hänen maailmassaan ei olisi minua iloisempi."

"Mutta Teidän on saatava tieto, mikä minut saatti ajattelemaan, kokea pelastaa Teitä jo ennen Teidän tänne tuomista, vaikka se on itsellenikin selittämätön arvoitus. Noin tuntia ennen, kuu Teidät tänne tuotiin, tuli kasvatus-isäni, vanha Knuutti tänne luostariin, tuoden korin hedelmiä abbotille. Hän katseli vakoovilla silmillä ympärillensä, ja antoi minulle abbotin kammiosta mennessänsä viittauksen seurata häntä. Sattumus autti niin, että me jäimme yksin munkkikäytävään."

"'Kuule, Petter,' sanoi hän tarttuen käteeni, 'minä olen suuri syntinen, ja käyn jo lähellä haudan parrasta, mutta sinä voit toimittaa minulle taivaan autuuden, ja sen voit sinä yksinäsi vaikeudetta, sillä sinulla on abbotin koko luottamus.' — 'Sanokaa pian, sillä ihmisen autuudeksi teen minä, mitä taidan' — 'Sinä tiedät,' jatkoi hän nyt, 'että Olli Akselinpoika pelasti sinun henkesi, silloin kun sinä olit vastasyntynyt lapsi, ja maksoi rahoja sinun edestäsi monta vuotta. Hän on' — — samassa tuli yksi munkki, käyden meitä vastaan. Hänen ohitse mentyänsä jatkoi Knuutti: 'Akselinpoika on jalo ja viaton mies. Häntä on nyt syytetty inkvisitionissa; hänen linnansa on piiritetty ja kuolemansa päätetty. Pelasta hänet ja vie hänet maan-alaisen holvin läpi metsäluolaan. Minä siellä odotan teitä ja autan pakoanne sekä kerron sinulle' — — Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta samassa näkyi kaksi munkkia käytävän yläpäässä. Hän läksi sentähden kiireesti pois ja minä en saanut tietää enempää Teistä. Minä kiiruhdin nyt kammiooni, ja kun kummastukseni tästä pestauksesta oli vähän vähennyt laskeusin polvilleni ja rukoilin Jumalalta voimaa siihen toimeen. Vähän sen jälkeen tulitte Te itse, jalo herra, ja minä en voi selittää sitä vaikutusta, minkä Teidän jalo muotonne, hopeanvaaleat hivuksenne ja rohkea puheenne munkille teki sydämessäni. Minä vannoin nyt itseni kautta uskaltaakseni kaikki Teidän vapauttamiseksenne. Teidät jätettyäni ajattelin, mitä minun olisi tekeminen, ja minä huomasin, että petos olisi ainoa keino, jota voisin käyttää. Minä menin siis abbotin luoksi, jonka tapasin varsin hyvällä tuulella pöydän ja viinimaljan ääressä; mutta sain tietää kauheita Teitä koskevia asioita. Te olette tulleet tänne rouva Cecilian käskystä, ja hän on käskenyt abbotia tappamaan Teidät myrkyllä, ja sitte hirttää teidät vankihuoneessa, jotta kansa uskoisi Teidän itse ottaneen hengen itseltänne. Hän olisi tahtonut nähdä Teidät elävänä poltettavan; mutta siitä on iso inkvisitori häntä kieltänyt sen yleisen kunnioituksen tähden, kun Teillä on maassa. Hän neuvoi sentähden Teitä myrkyttämään piamittain, koska arkkipispa Juhana Laskman kentiesi muutamaan päivään tulisi tänne, ja hänen pian voisi pälkähtää päähänsä käydä inkvisitionivankeuksissa ja itse kuulustella vankeja. Koska sekä pispa Jöns Antinpoika että Cecilia tuntevat hänen ankaran totuutensa, pelkäävät he, että arkkipispa saattaisi vapauttaa Teidät. Kuitenkin minä epäilen, ett'ei Laskman'illa ole aikaa tulla Soröhön, niin ettei meidän pidä häntä odottaessamme tuonnemmaksi lykätä Teidän pelastustanne."

"Minun kirjeeni tulee suuremmaksi kuin olin laskenut; mutta koko sieluni työskentelee Teidän kanssanne, ja minä käytän yötä vakuuttaakseni, kuinka suuresti uskollinen olen Teille. Lienettekö ymmärtänyt aamuvirteni sanat? Se oli ainoa keinoni ilmoittaakseni Teille, kuinka Teidän piti käyttää itseänne, kun en tohdi puhua kanssanne. Abbotti ja monta munkkia asuu sen huoneen ympärillä, jossa minä oleskelen, ja joka on Teidän vankihuoneenne päällä. Nyt täytyy minun keskeyttää, sillä kello kutsuu minua abbotin luoksi."

"Se peto! minun täytyi tuoda hänelle yksi vanginleipä, ja minun läsnäollessani kääri hän rottapulveriin ja veteen kastellun veran sen ympärille ja valoi myrkkyä siihen vesiruukkuun, joka huomenna on vietävä Teille, jotta Te ennen iltaa kuolisitte. Ja tämä p——le on minun isäni! Ne kaksi munkkia, joiden tulee seurata minua, eivät tiedä tästä hävyttömyydestä, ja minut, onnettomin kaikista pojista, on määrätty täyttämään tätä julmaa käskyä. Taivas suokoon, ettette olisi koskeneet leipään eikä veteen. Sakramentissakin voidaan tarjota Teille myrkkyä, elkää sitä vastaan ottako, jos sitä Teille tarjotaan. Niinkauvan kun olette nykyisessä vahvassa vankeudessanne, on pelastus mahdoton. Teidän täytyy siis seurata minun neuvoani, joka on, että Te, kun minä seuraavana päivänä tulen Teidän luoksenne munkkien kanssa, hyvin näkyvällä katumuksella tunnustatte tulleenne syvään synteinne tuntoon ja sanotte paljon rikkoneenne Jumalan kaikkia pyhiä vastaan, jonka tähden pyydätte heitä puolestanne esirukoukseen Jumalalle. Sanokaa, että se paha teko polttaa Teidän sieluanne ja että toivotte saavanne sen sovitetuksi vaikka vielä hengellänne."

"Teidät muutetaan silloin toiseen vankihuoneesen, jossa on risti kumartamista varten ja kurituskapineet omatahtoiseksi parannukseksi syntisen itseänsä kuolemaan valmistaessa. Sieltä voitte paeta, koska se on luostarin esikartanoa vasten lähellä abbotin makuukammaria, josta alkaa tie maanalaiseen käytävään. Minä hankin sen avaimet itselleni, ja Teidän pitää sillä viilalla, jonka löydätte olkivuoteestanne uudessa vankihuoneessanne, sahata poikki ne ei erittäin vahvat rautakanget siinä kalteri-ikkunassa, joka on alhaalla maata vasten. Pyytäkää munkkeja taivuttamaan itse pyhää abbotia julistamaan Teille syntein anteeksi antamusta ja sanokaa, että olette päättäneet olla mitään nauttimatta niinkauvan, kun hän on osoittanut Teille tämän armon, vaikka vielä nälkään kuolisitte. Silloin ei kummastuta, että olette pitäneet myrkytetyn leivän ja veden koskematta, eikä hän saa mitään epäluuloa Teistä. päinvastoin hän sydämellisesti iloitsee Teidän tunnustuksestanne, koska jo kauan aikaa uskottanut minua, että hän on — hän niinmuodoin voipi sammuttaa rouva Cecilian koston-janoa, joka välttämättömästi tahtoisi Teidät polttoroviolle tuomituksi. Tämän tunnustuksen perästä tuskin myöskään luulen leipää ja vettä enää myrkytettävän. Jos arveluni on totta, niin minä joka kerran kun niitä Teille tuon, ristitsen itseäni ikään kun merkiksi Teidän synteinne inhomisesta, ja silloin saatte Te vaaratta niitä nauttia, Koettakaa myös tunnustuksenne ajalla saada munkkien huomio käännetyksi kokonaan Teihin, ettei ne sattuisi katsomaan Teidän vuoteesenne päin. Minä saan silloin tilaisuuden kätkeä olkiin viinillä täytetyn nahkaisen nassakan, jotta Teillä olisi jotakin, millä vahvistaisitte itseänne. Seuratkaa kaikissa neuvojani, jalo herra, sillä ilman niitä on pelastus mahdoton. Aamurusko näkyy jo idässä, ja minun täytyy sentähden lopettaa pitkä kirjeeni. Luottakaa minuun, sillä minä elän ainoasti Teidän tähtenne. Petter."

"Jaa, Kaikkivaltiaan armo on loppumaton," sanoi Akselinpoika suurimmalla hartaudella, kätkein sen kalliin kirjeen sydämmellensä. "Hänen vapahtavat enkelinsä käyvät ympäri maan päällä, ja pimeyden ruhtinas ei voi heitä sulkea ulos murhaluolistansakaan. Nimi Petter pitää, lähinnä Jumalan pyhää nimeä, tämän perästä oleman minulle kallihin maan päällä. Pyyhkimättömillä piirteillä on se kirjoitettuna sydämeeni."

* * * * *

Kaikki onnistui toivon mukaan. Tuo muutoin niin kamala Sigismund kävi siihen permeen, jonka neljätoista vuotias Petter oli virittänyt hänelle. Akselinpoika teki munkeille edellä selitetyn tunnustuksen, ja tuo korkeasti kunnioitettava roisto tuli tuntia sen jälkeen hänen vankihuoneesensa, julistaen hänelle syntein anteeksi antamuksen sillä ehdolla, että hän kertoisi tunnustuksensa korkean inkvisitioni-tuomioistuimen edessä, sitte kokoontuneelle kansalle, ja sen jälkeen katuvaisena ja parannusta tekevänä syntisenä astuisi polttoroviolle.

Suuri vaiva oli ritarille teeskennellä tuon riettaan Sigismundin edessä; mutta katsahdus nähtävästi murheelliseen Petteriin, joka seisoi vankihuoneen ovella, antoi hänelle rohkeutta ensi kerran elämässään alentaa itseänsä valheeseen. Sigismund jätti suurimmalla mielihyvällä vankihuoneen ja lähetti heti Markus isän Roskildeen ihastuttamaan rouva Ceciliaa odotetulla ilmoituksella, joka teki salaisen myrkyttämisen tarpeettomaksi ja saatti hänelle tilan täydellisesti ja julkisesti kostaa tuota vihattua miestä, hänen henkensä pelastajaa.

Seuraavana päivänä vietiin Akselinpoika Petterin mainitsemaan vankihuoneesen, ja hän keksi iloksensa kalteri-ikkunan kanget melkein poikkiviilatuksi, ja niinhyvin, ettei kukaan voinut huomata sitä, kun Petter oli rautaan tulleet viilan kolot täyttänyt mustalla vaksilla. Luvatun viilan löysi hän olkivuoteessa, sekä yhden kirjoitetun pergamenttikappaleen, jossa Petter pyysi häntä pelkäämättä nauttimaan sitä parempaa ruokaa, jota hänen piti saaman, sekä olla olevinansa, niinkun hän alinomaa kiusaisi itseänsä piinauskoneilla, joita vankihuoneessa oli. Hän pyysi vielä, että Akselinpoika kärsivällisesti odottelisi pakoon soveliasta aikaa, joka ei voisi niinkauan ilmautua, kun abbotti oli kotona, ja hän tiesi häneltä itseltään, ettei hän mielellään matkustaisi pois, ennenkun ritari olisi tuomittu, jolloin hän jättäisi tuomion iso-inkvisitorin ja arkkipispan allekirjoitettavaksi, ja tahtoi ennen kaikkia saada Cecilian käskyn hänelle tulevan uskotun toimituksen suhteen, jotta se tulisi täydellisesti yhdenlaiseksi kuin se, mitä tämä oli itse nähnyt Espanjassa. "Mutta ennen kaikkea, jalo herra," lopetti Petter, "ei Teidän pidä tulla levottomaksi niistä kauheista asioista, joita saatte nähdä ja kuulla joko munkeilta vankihuoneessanne, tahi kun Teidät tuodaan inkvisitioni-tuomioistuimen eteen, jonka päällä taivaan kirous ijankaikkisesti levätköön! Antakaa heidän tehdä laitoksiansa, vieläpä valmistaa rovionkin. He tulevat kuitenkin toteuttamaan sananlaskua, 'että ovat ennen nahan myöneet, ennenkun ampuneet karhun.'"

Akselinpoika ei voinut kuitenkaan välttää levottomaksi tulemista. Hän oli tekevä tuomioistuimen edessä, johon hän piti ajettaman, kauhean tunnustuksen, jota ei koskaan voisi palauttaa. Tosin oli hänellä suurin luottamus siihen kunnolliseen poikaan; mutta kuinka kauas voisi hänen voimansa ja viekkautensa ulottua? Tosi kyllä oli että Pietari Abbottin poikana oli hyvin luotettu ja vihitty heittiön kaikkiin salaisuuksiin; mutta hän oli vaan 14-vuotias lapsi. Kuinka huokeasti eikö ehkä voisi joku odottamaton vastus peljättää häntä. Kuitenkin oli tämä lapsi viisas ja ymmärtäväinen. Itse rikosten koulussa ei ollut sen sydän turmeltunut, ja sen järki ja päätökset näkyivät paljon ylitse hänen ikänsä. Kuinka paljon jaloutta ja hyvyyttä osoittivat hänen kasvopiirteensä? Akselinpoika olisi jatkanut tutkimustansa, mutta hän sekautui ajatuksiinsa tästä kummallisesta lapsesta eikä uskaltanut seurata niitä. Alinomaa palautuivat kuitenki nämä kuvitukset takaisin, sekauneina pyöriviin muistoihin, ja hän oli tämän pojan tähden lähellä unhottaa Signen ja Valdemarin. Vielä unessakin seurasi häntä sen kuva, ja nimi Petter kuultiin usein hänen suustansa, kun uni oli hänen silmänsä ummistanut.

Akselinpoika arveli, että hän jo seuraavana päivänä vietäisiin tuomariensa eteen; mutta monta viikkoa kului, ennenkun tämä tapahtui, ja hän alkoi peljätä tämän väliajan seurauksia, koska se saattaisi olla mahdollista, ettei abbotti itse matkustaisikaan Roskildeen, kun talvi oli jo alkanut ja tiet olivat huonoja. Tosin löysi hän välistä leivästään pergamenttipalasen parilla lohduttavalla sanalla Petteriltä; mutta ne eivät kuitenkaan voineet karkoittaa niitä tuskallisia kuvituksia, jotka vaivasivat hänen sydäntänsä. Vihdoin sai hän eräänä aamuna paperin, jossa Petter pyysi häntä olemaan valmiina muutaman tunnin kuluttua astumaan inkvisitionin eteen, ja neuvoi häntä näyttämään itseänsä hyvin särjetyltä, jotta ei kukaan saisi epäluuloa hänestä, jonka ohessa hän lisäsi sen toivon, että vapauden tähti vielä ennen puoliyötä loistaisi hänen kunnioitettavan päänsä päällä.

Akselinpoika koki toinnuttaida siitä liikutuksesta, johon tämä kirje oli hänen saattanut; kun tämä vähän oli hänelle onnistunut, yleni hänen sydämensä lämpimään rukoukseen rauhan kaikkivaltiaalle antajalle; sitte otti hän esiin sen rakkaan kirjeen, suuteli sitä rakasta nimeä, joka oli sen alla, nosti sitte yhtä vankihuoneen lattiakiveä ja kätki kirjeen sinne, missä muutkin olivat säilössä ynnä viila. Tuskin oli hän tämän tehnyt, kun ovi aukeni ja 12 laulavaa munkkia, palavat tulisoitot käsissä, astuivat juhlallisessa saattomatkueessa häntä noutamaan.

Akselinpoika, joka oli tarkoin ajatellut, mitä hänen olisi vaarinottaminen, laskihe polvilleen ja kumarsi päänsä maahan.

Isä Markus pyysi häntä seuraamaan itseänsä. Akselinpoika totteli ja kävi, kuusi munkkia edellä ja kuusi jälessä, ulos vankihuoneesta. Hän vapisi kovasti, kun hän kirkon läpi vietiin tuomiosaliin. Kamala surusävel kaikui häntä vastaan salista. Vastustamatta nosti hän silmänsä sinnepäin, mistä sävel tuli; — silloin näki hän Petterin seisovan urkuparvella, öljypuun oksa kädessä. Akselinpoika ymmärsi heti tämän rauhan ja vapauden kauniin merkkikuvauksen tarkoituksen, ja hänen sydämensä löi hiljemmin, niin että hän riittävästi tointuneena taisi astua hirmuisen tuomioistuimen eteen.

Sigismund istui inkvisitorin poissa-ollessa mustalla vaatteella päällystetyn pöydän päähän pystytetyllä istuimella, puettuna kuninkaalliseen koristukseen, jossa oli hopeainen pääkallo ja kaksi ristiin asetettua sääriluuta punaisessa, kullalta loistavassa samettipuvussa. Hänen rinnallansa, jonka sisällä helvetti hengitti, riippui iso, kiiltävillä timanteilla koristettu risti. Piplia, jonka kannet myös olivat kalliilla kivillä varustetut, oli hänen edessänsä. Mustaan verkaan puettuna saliin oli kokoontunut yli sata munkkia, joilla, lautamiehinä ollen, oli istuimensa pitkin seiniä. Ainoasti yhdeksän tuomaria istui sen ison pöydän ympärillä vähän korkeammilla istuimilla, kaikilla pääkallot ja ristiin asetetut sääriluut rinnoilla. Avattu messukirja oli jokaisen edessä ja kaikki pitivät kätensä ristissä rinnallaan. Pöydän takana seisoi Italialainen pyöveli sekä kaksi pyövelirenkiä piinauskapineineen, ja isossa rautapadassa heidän takanaan oli leimuava hiilivalkea, jonka päällä kaksi tulikuumaa rautakankea oli ristissä. Kaikki ikkunat olivat peitetyt, ja sitä kauheata salia valaisi yli sata vaksikynttilää, jotka seisoivat isoissa, mustalla hunnulla käärityissä jaloissa. Hirvittävän tuomiosalin perä oli täynnä inkvisitionin aseellisia palvelioita, joiden, miten munkkienkin, kädet olivat ristissä rinnoilla, ja ällistelivät tyhmillä silmillänsä kattoa kohden. Vihdoin oli siellä vastapäätä pyöveliä musta palli (rahinen), jolla oikeuteen tuodun pahantekiän piti seisoman paljastetun miekan alla, joka, kärki alaspäin käännettynä, näytti, riippuen hienossa rihmassa, heiluvan hänen päänsä päällä. Kaikki sisään tulian katsottava oli niin hirvittävää, ettei Akselinpoika voinut olla kauhistumatta, kun hänen ne 12 munkkia veivät ja taluttivat miekan alla olevalle pallille. Hänen seuraajansa menivät istuimellensa lautamiesten sekaan. Sigismund avasi tilaisuuden pitkällä rukouksella, anoen kaikkein pyhäin apua, että vääräoppinen saatettaisiin vapaehtoisesti tunnustamaan rikoksensa, sekä että hän sielunsa pelastukseksi ja kaikkein kristin-uskovaisten "ylösrakennukseksi" ja varoitukseksi tuskain ja kuoleman kautta tässä elämässä voittaisi armon ja anteeksi saamisen tulevaisessa. Rukouksen loputtua viittasi abbotti ja eräs lautamiehistä avasi kaksipuoleiset ovet. Joukko kuoropoikia Petterin johdolla astui nyt sisälle ja lauloivat laulun inkvisitionin kunnian koroittamiseksi ja syytetyn peloittamiseksi, jonka jälkeen Sigismund alkoi tutkintonsa.

"Onko se tosi," sanoi hän ulkokullatulla hurskaudella, "että te, Olli Akselinpoika, joka olette käsketty pyhän inkvisitionin eteen, olette pilkanneet taivahan pyhiä, jotka pyhällä martyrikuolemallansa ovat voittaneet ijankaikkisen elämän kruunun, ja kieltäneet heidän vaikutuksensa on rajaton Kaikkivaltiaan luona, sekä että ainoasti heidän esirukouksellansa voitetaan armo ja autuus taivaassa? Teidän vapaatahtoinen tunnustuksenne voipi yksinään vapauttaa teidät siitä raskaasta kidutuksesta, joka jo on valmistettu teitä varten. Vastatkaa siis: onko se tosi?"

Totuuden mielenjalous kunnioitettavissa kasvopiirteissään, vastasi Akselinpoika todellisesta vakuutuksestansa valaistuna kristittynä, joka ainoasti uskoo Kaikkivaltiaasen: "Jaa, se on tosi!"

"Tahdotteko," jatkoi Sigismund, "valalla vahvistaa puheenne, laskien kätenne pyhälle raamatulle, ja sitte vastaan-ottaa pyhän sakramentin tunnustuksenne totuuden todistamiseksi?"

"Tahdon," sanoi Akselinpoika, laski kätensä piplialle ja vannoi.

"Pahantekiän vapaatahtoinen tunnustus ja vala," sanoi Sigismund juhlallisesti, "tekee meille mahdolliseksi laveammin tutkimatta, niinpian kun hän on sakramentin vastaan-ottanut, kiiruhtaa tuomion julistamiseen. Ja'a hänelle armonvälikappaleet, jotta voisimme lopettaa tämän pyhän istunnon."

Akselinpoika laskihe polvilleen ja eräs ijäkäs munkki, jolla oli jalon kärsivä katsanto, jakoi hänelle sakramentin, ja hänen sielunsa nousi rukouksessa ja toivossa sovittajan istuimen tykö. Vanha munkki siunasi häntä ja vei sitte hänen tuolille istumaan.

Akselinpoika istui syvään hartauteen vaipuneena, kunnes Sigismundin ääni herätti hänen tuomiota julistaessa, jonka sisällön hän jo tiesi, nimittäin että hänen piti astuman elävänä polttoroviolle, sekä puoli hänen omaisuuttaan tuleman pyhälle inkvisitionille ja toinen puoli kuninkaalle. Sigismund ilmoitti, että istunto oli loppunut ja käski seurakunnan veisata virren Jumalan kunniaksi.

Kiitosvirren loputtua vietiin Akselinpoika jälleen vankihuoneesensa; mutta hänen sydämensä oli levollinen, sillä taivas ja Petter olivat ottaneet huostaansa hänen asiansa.

Läsnäolleiden matkoihinsa mentyä piti Petterin valmistaa tuomio kirjallisesti ja sen jälkeen seurata abbottia. "Minun täytyy itse, niinkuin sinä hyvin tiedät, rakas poikani," sanoi nyt riemuitseva Sigismund, "mennä Roskildeen ja sieltä Sundiin, saadakseni tuomiohon sekä iso-inkvisitorin, pispa Antinpojan, että arkkipispa Johana Laskmanin allekirjoitukset, ja minä viivyn poissa kentiesi neljä tai viisi päivää. Näytä nyt minulle, rakkahin poikani, että sinulla ovat avoimet silmät niin munkkien kuin vankienkin suhteen. Ei kukaan muu, kun sinä, saa viedä sille kauniille katuvaiselle Marialle hänen ruokaansa vankihuoneesen; sinun pitää joka aamu antaa hänelle sylttyä, hienoa leipää, voita, hedelmiä ja pikarillinen sitä makeata malagaviiniä, jota on tynnyrissä kellarin oven takana. Sinä saat itse myös silloin kernaasti ottaa sitä samaa pari tippaa. Tässä jätän viinikellarin avaimen omaan käteesi. Elä anna kenenkään narrata sitä itseltäsi. Juopot koirat — minä tarkoitan munkkeja — voisivat kyllä tyhjentää koko tynnyrin parasta Espanjan viiniäni. Sinun pitää myös katsoa, ettei kukaan heistä tulisi kyökkiin Appellonan luoksi; hän on vielä niin nuori ja kokematon, että minä pelkään — — — lyhyesti, katso hyvin kaikkea, niin sinä saat minulta kauniin lahjan kotia palattuani. Sinä saat myös minun huoneeni avaimet. Jos valkea pääsisi valloilleen, jota kuitenkin Jumala estäköön, niin toimita aivan ensiksi ulos minun neljä isoa kirstuani ja pieni viheriäinen kaappi, joka riippuu seinällä, mutta valkean-vaaran tapahtumatta et saa astua jalkaasi minun huoneeseni, erittäinkin ei makuukammariini. Minä tiedän sinut tottelevaiseksi lapseksi, joka et tahdo tehdä mitään minua vastaan. Anna pahantekiälle, jonka me tänään tuomitsimme kuolemaan, niin hyvää ja voimakasta ruokaa kun hän tahtoo, jotta hän tulisi vähän lihavammaksi. Valjastuta nyt hevoset punaisen vaununi eteen, että olisin Roskildessä ennen puolta yötä."

"Kuinka?" sanoi Petter kummastellen, "matkustatteko niin myöhällä? Yhteen tuntiin on jo pimeä ja te voisitte helposti ajaa kumoon epätasaisella tiellä."

"Minun täytyy mennä pois, rakas poikani. Pitäähän minun kulkea meren ja suolaisen vedenkin ylitse, ja kuka tietää, kuinka kauan viipyy, ennenkun jää tekee kaikki meret kulkemattomiksi. Sitä paitsi pitää minun puhua kauniin, hurskaan Cecilia rouvan kanssa, ja häntä en voi tavata muulloin kun aamulla. Hyvästi nyt, hyvä Petterini! Elä unhota, mitä olen sanonut sinulle ja että sinä olet minun poikani, jota minä rakastan niinkun itseäni. Mutta elä virka siitä, sillä se virsi maksaa sinulle onnesi ja vieläpä vapautesikin, jos ilmoittaisit tämän suuren tärkeän salaisuuden."

"Olkaa täydellisesti huoleton siitä," vakuutti Petter ja suuteli abbotin kättä.

Sigismund syleili poikaa, vaunut pyörivät itseksensä ja Petter hengitti keveämmin.

Tuskin oli hän poissa kun Petter ikäänkun sattumalta pudotti kellarin avaimet muutamain munkkien läsnäollessa lattialle.

"Mistä olet sinä saanut kellarin avaimet?" kysyi Markus isä. "Et sinä turhan vuoksi käy ja hiivi priorin ympärillä, ja varastat meiltä hänen luottamuksensa. Katso, sentähden ei hän tohtinut jättää viinikellarin avaimia kenellekään muulle kuin sinulle."

"Jos te sitä luulette, kunnioitettu isä," sanoi Petter ikäänkun vähän loukattuna, "niin ottakaa itse ne. Ei totisesti minun ole ensinkään tarpeellista olla kellarirenkinä ja kantaa malagaviiniä kauniille Marialle."

"Onko hänellä malagaviiniä?" huusi Markus. "Sitä totisesti haluan maistaa, sillä minä olen monta kertaa kuullut sitä niin kovin kiitettävän."

"Tynnyri, jossa sitä on, on oven takana," sanoi Petter yksinkertaisimman näköisenä maailmassa. "Pari pikaria sitä ei kovin paljoa vähentäne." — "Minä olen vaan utelias tietämään, miltä se maistuu!" huusi Markus ja kiiruhti kellariin, koko joukko munkkia muassa. Petter iloitsi, että hänen petoksensa niin hyvin onnistui.

Ei kauan aikaa kulunut, ennenkun kaikki munkit, paitsi se vanha munkki, joka oli kantanut sakramentin Akselinpojalle eikä voinut hyvin, tulvasivat kellariin ja antoivat priorin malagaviiniä maistua itsestänsä hyvälle. Mutta pojan tuuma ei ollut, että heidän piti pysähtymän kellariin, joka oli luostarin esikartanolla, lähellä Akselinpojan vankihuonetta; hän meni sentähden kyökkiin Appellonan luoksi, jota hän luuloitti abbotin käskeneen, että illallispöytään piti laitettaman, mitä kyökissä ja kellarissa saattoi löytyä, niinkun oli tapana paastopäiväin edellisenä iltana. Appellona, joka tiesi, että Petter oli abbotin oikea käsi, uskoi häntä epäilemättä, mutta ihmetteli ainoasti sitä, ettei Sigismund siitä puhunut mitään ennen lähtöänsä. Hän pani siis kiireesti pari paistia tulelle, ja kun kello löi seitsemän, oli pöytä ruokasalissa täpötäynnä herkkuja, joita laittaessa Petter autti häntä.

Munkit hoipertelivat puolijuopuneina ympäri pimeätä kellaria, kun Petter tuli ilmoittaman heille, että iltaruoka oli valmis, laitettu kalliimmista aineista, mitä voitiin saada. "Menkää ja istukaa pöytään, kunnioitettavat herrat," sanoi hän, "minä kuitenkin täytän pari kannua parhaalla viinillä, että teillä olisi jotakin virvoitusta pöydässä; mutta sitte pitää teidän antaa minullekin iso kappale leipää teidän kanssanne, edellä kaiken ei puhua abbotille, että te tahi minä olemme käyneet kellarissa."

"Sinä puhut kuin Salomo," huusi Markus isä ja tanssi Petterin kanssa. "Sinun pitää istua minun vieressäni pöydässä; sillä sinä olet kaikkein kuoropoikain kruunu."

"Jaa, toivotaan, että kerran olette sen näkevä," sanoi Petter merkillisesti, näyttäen munkeille valkeata lyhdyllänsä. He nousivat meluten rappuja ylöspäin ja istuivat pöytään.

Petter ei laiminlyönyt pikarien ahkeraa täyttämistä, pian kaikuivat salissa huikentelevaisimmat laulut ja kertomukset, niin että pikemmin olisi sinne luullut kokoontuneen joukon Jumalan hylkäämiä maailman veitikoita, kuin kirkon pyhiä isiä.

"Enemmän viiniä, poika!" huusi Markus, joka jo oli niin päihtynyt, että makasi pöydälle kaatuneena.

Petter vastusteli vähän näön vuoksi ja puolusteli itseänsä abbotin vihan pelolla. "Vastustatko sinä, sen kananpoika!" huusi Markus ja heitti tyhjän pikarin hänen päähänsä.

"Minä menen, minä menen," huusi Petter; "ja annan teille niin paljon viiniä kuin haluttaa, kun vaan ette lyö minua." Nyt otti hän tyhjät kannut ja kiiruhti ulos.

Matkalla juoksi hän Akselinpojan vankihuoneesen ja sanoi hänelle: "Teidän pitää joutuisasti, jalo herra, viilata poikki rautakankeja, sillä kahden tunnin perästä toivon voivamme paeta." Akselinpojan vastausta odottamatta juoksi hän kannuineen kellariin, koska hän pelkäsi, että munkit tulisivat hänen perässänsä.

"Sinä olet kuitenkin aimo poika," huusi Markus hänelle vastaan hänen takasin tultuaan, "minäkin kiitän sinun hurskauttasi priorille."

"Elkää unhoittako sitä, kunnioitettava isä!" sanoi Petter täyttäen hänen pikarinsa reunoja myöten.

"Kiitos, hyvä poikani," sanoi Markus. "Minä laitan myös niin, että sinä saat hyvän paikan tuomitun aateliskoiran, Olli Akselinpojan paistettua."

"Te olette liian hyvä!" huusi Petter ja suuteli munkin kättä.

"Kuulkaa! Tiedättekös mitä, veljet," sanoi Markus sammaltamalla äänellä, hoiperrellen Petterin turvin muutamia askeleita pöydästä; "meidän pitää tyhjentää pikari, joka on tuleva Akselinpojan maljaksi, ja toivoa, että paisti tulisi tuoresta ja raitista tulessa."

"Eläköön Olli Akselinpoika!" kirkuivat munkit kuorossa ja tuuppivat yhteen täytettyjä pikareitansa.

"Hän eläköön!" huusi Petter säihkyvin silmin ja tyhjensi pienen pikarin pohjaan.

"Ja saatana korjatkoon meidän korkeasti kunnioitettavan priorimme!" huusi Nikolaus isä, pitäen kiini oven pielestä, ettei kaatuisi.

"Hän menköön helvettiin ennenkun vuosi on kulunut!" huusi taas Markus, ja tahtoi taas kilistää Petterin kanssa, joka äsken oli täyttänyt hänen pikarinsa.

Veri seisottui Petterin sydämessä, ajatellessaan, että se oli hänen isänsä, jonka kuolemaa he toivoivat. Hän survasi sentähden pikaria, jonka Markus hänelle ojensi, niin että tämä lankesi lattialle, ja hän huusi kiivaasti: "Minä en kilistä abbotin kuolemaksi!"

"Kelvoton," huusi munkki niin kovasti kun juopumus salli. "Sinä seisot täällä keräämässä sanoja kielitelläksesi. Laita enemmän viiniä, taikka minä väännän niskasi nurin!" Hän aikoi ajaa häntä ovesta ulos, vaan hoipertui samassa lattialle.

Petter otti kannut ja juoksi ulos. Sivu mennessään sanoi hän
Akselinpojalle: "Tunnin päästä voimme paeta."

Petter tuli kiireesti takaisin viininensä, ja tuskin oli hän täyttänyt pikarit, ennenkun yksimielinen huuto ilmoitti kaikkiin ajatuksen poissa olevasta priorista ja inkvisitorista, ja toivotus: "Kuolema ja kirous Sigismundille!" raikui voimakkaasti salissa, jolloin kaikki tyhjensivät pikarinsa yhdellä pitkällä siemauksella. Nyt näyttivät he kuitenkin saaneen kylliksensä, sillä useimmat kaatuivat tuolille ja penkille, ja ne, jotka vielä joivat syöksyivät pian tunnottomina lattialle, niin että kun tornikellon lyönti ilmoitti, että puoliyöhön oli ainoasti yksi tunti jälellä, olivat kaikki munkit vaipuneet semmoiseen tilaan, että he olivat kykenemättömät millään tavalla estämään Akselinpojan pakoa, jos he olisivat sitä koettaneetkin.

Petter jätti nyt juopuneet isät ja riensi abbotin huoneesen. Täällä aukasi hän äkkiä viheriäisen kaapin ja anasti salakäytävän avaimet. Sitte syöksi hän Akselinpojan vankihuoneelle ja huusi hänelle: "Oletko valmis, jalo herra? Hetki on tullut."

"Minä olen valmis," sanoi Akselinpoika liikutettuna; "sillä se käsi, jonka sinä ojennat minulle, on Herralta siunattu, ja hänen pyhät enkelinsä ohjatkoon askeleitasi!"

"Seuratkaa minua luottaen!" sanoi Petter, ojensi vangille molemmat kätensä ja auttoi häntä astumaan ulos. Hän vei häntä nyt monia käytäviä ja kammioita myöten abbotin makuukammariin.

"Mihin sinä viet minua?" kysyi Akselinpoika ja kavahti vähän takaperin, kun hän tulisoiton valossa näki jotakin liikkuvaa abbotin sängyssä.

"Elkää säikähtäkö," kuiskasi Petter; "se on meidän emännöitsiä Appellona; hän käänsihe vaan sängyssä vaan ei ole valveella. Meidän pitää mennä sinne sisälle, sillä sieltä on rappu alas salakäytävään."

"Puhu hiljaa," pyysi Akselinpoika, eikä voinut olla ehdottomasti kauhistumatta.

Petter avasi salaoven muurissa, ja summaton holvi ammotti pakenevia vastassa, jonka näkö saatti Akselinpojan suurimpaan ihmettelemiseen.

"Teidän täytyy vaeltaa pimeyden tietä," sanoi Petter heidän astuessaan alas, ja hän veti oven kiini perässänsä; mutta käykää sitä luottamuksella ja rohkeudella, sillä se vie teidät valoon ja vapauteen.

"Sinä olet elämän enkeli valaiseva soitto kädessäsi!" sanoi Akselinpoika, ja painoi Petteriä sydäntänsä vastaan kun samalla hänen kyyneleensä kastelivat salakäytävän kivilattiaa.

He astuivat tulisoiton valossa syvemmälle, ja vaelsivat luottaen kaunista päämaaliansa, valoa ja vapautta kohden.

Tätä syvää, vahvaa ja holvattua salakäytävää, joka oli tehty sanomattomalla vaivalla ja kustannuksella, käyttivät ensimäiset Sorön luostarin munkit pa'on välikappaleena, kun heitä pakanat hätyyttivät ja vainosivat. Satu tietää vielä paljon kertoa siitä kuinka kaikki jälet siitä olivat kadonneet. Sitä ei tuntenut yksikään luostarissa, paitsi Sigismund, joka käytti sitä salatakseen niitä yhteyksiä, joita sanan ankaruus ei sallinut kansan tietoon tulemaan, koska tämä piti häntä vielä evankeliumin opin arvoisana julistajana. Se alkoi, niinkun tiedämme, luostarissa, meni sitte enemmän kuin 20 syltä maan ja Soröjärven alle, sekä katosi toisella puolla järven olevassa tiheässä metsässä suureen sakean viidakon kätkemään metsäluolaan.

Sigismund kävi sitä usein, kun hän kulki salaa Knuutin kauniin tytärpiian Marian luona, joka asui vanhempainsa tykönä ei kaukana rotkosta olevassa huoneessa. Viime vuosina, mutta kuitenkin ennen inkvisitionin perustamista, seurasi Petter usein abbottia näillä pimeillä vaelluksilla, joita hän teki, niinkun hän sanoi, ajaaksensa pois perkelettä eräästä nuoresta talonpojan vaimosta, joka odotti häntä vähän matkaa luolasta. Yhden kesän kuluttua oli perkele kokonaan ulos-ajettu, ja vaimo niin saatettu entiselleen, että hän joululahjaksi antoi miehellensä terveen ja raittiin pojan, joka oli enemmän hurskaan abbotin kuin ihmissuvun vihollisen näköinen. Nämä vaellukset loppuivat vasta silloin kokonaan, kun Sigismundin täytyi karkoittaa perkele noista nuorista syntisistä vaimoista, jotka heidän sieluinsa autuudeksi teljettiin inkvisitionin vankihuoneisin. Jonkun aikaa siellä oltuansa tulivat he tavallisesti sieltä pois, puhdistettuina sekä sielun että ruumiin puolesta, mutta uhraamalla omaisuutensa, jonka inkvisitioni sitte anasti. Appellona teki tässä poikkeuksen, koska hän jäi luostariin. — Petter tunsi siis tien hyvin tarkoin. Se meni alussa alinomaa alaspäin, ja kun he olivat kaikkein syvimmällä ja Petter tiesi, että he seisoivat keskikohdalla järven alla, kysyi hän Akselinpojalta, eikö hän tahtoisi vähän levähtää, koska tie nyt alkoi käydä ylöspäin, ja siis tuli vaikeammaksi kulkea. Akselinpoika, joka oli vähän väsynyt raskaasti painavasta ilmasta, istui kivelle ja Petter otti sijansa hänen jalkainsa juureen. Syvä hiljaisuus hallitsi heidän ympärillänsä, kun Petter hetkisen kuluttua puhkesi virtaviin kyyneleisin.

"Jalo herra," sanoi hän liikutettuna; "minun isäni on villi eläin, ja eihän taivas varmaan vihastune minuun, kun jätän hänen. Pian olette te aivan vapaa. Tahdotteko silloin olla isättömän isä, eikä koskaan hylätä minua? Minä tunnen, että se musertaisi sydämeni!"

Akselinpoika sulki vapisevan ja itkevän pojan syliinsä. Hän tahtoi vakuuttaa häntä ikuisesta helleydestänsä ja kiitollisuudestansa, mutta hänen liikutetut tunteensa estivät häneltä sanat, ja hän ei voinut puhua sinä silmänräpäyksenä, ja hän vannoi kaikkitietävän Jumalan kautta ottavansa Petterin pojaksensa ja jakaa omaisuutensa hänen kanssansa.

"Minä ymmärrän teitä," sanoi Petter, joka luki Akselinpojan sielun tunteet ja heittäessä hänen jalkoihinsa, sanoen: "Te ette koskaan hylkää minua! Ah, minä toivon, että myös voisin aina olla teidän luonanne ja osoittaa teille sydämellistä kunnioitustani ja nöyryyttäni, joka — — —"

"Minun poikani pitää sinun oleman," huusi Akselinpoika, joka nyt jälleen sai puheensa, niin että käytävä kaikui; "sinun pitää kantaman minun nimenäni ja jakaa rikkauksiani; sinun pitää oleman rakastetun tyttäreni ja Valdemarin veli! Nouse ylös, poikani, Petterini! Ei jalossani, ei vaan sydämessäni on sinun sijasi! Tule isäsi syliin!"

Nyt vaipui Petter hänen syliinsä ja kuiskasi vähän toinnuttuansa: "Isä, jaa, semmoisena rakastan sinua kuolemaani asti! Sinä olet jalo ja hyvä, ja johdat askeleeni hyväin avujen tielle, jota itse olet käynyt."

Tie kävi nyt alinomaa ylöspäin, he kulkivat sitä yhdessä ja pian seisoivat he erään oven edessä, jonka Petter avasi muassaan olevalla avaimella. He saapuivat nyt metsänluolalle, ja molemmat lankesivat polvillensa hartaassa rukouksessa kiittämään taivasta pelastuksestansa.

"Teidän pitää matkustaa pitemmältä, jalo herra, ennenkun päivä koittaa," sanoi nyt eräs ääni Akselinpojan vieressä. "Mukava matkavaunu odottaa teitä, laiva, joka nostaa purjeensa heti kun olette sinne tulleet, seisoo Ristisaarilla [Korsöar], ja viepi teidät Englantiin; kuitenkin pitää teidän kiireesti lähteä, sillä häväistys ja kuolema odottaa teitä, jos viivytte. Vahvistakaa itseänne ensin ruoalla ja juomalla ja sitte pois!"

Akselinpoika tarkasteli suurimmalla kummastuksella puhujaa. Se oli Petterin kasvatus-isä, vanha Knuutti, jolle Petter oli ilmoittanut, että heidän pakonsa oli sinä yönä tapahtuva.

"Minä kiitän sinua, ukko," sanoi Akselinpoika, puristaen Knuutin kättä. "Lähinnä Jumalaa ja Petteriä on minulla kiitosvelvollisuus sinulle hengestäni ja vapaudestani, sillä sinä kehoitit Petteriä minua pelastamaan. Mutta sano minulle kuitenkin, minkätähden sinä niin elävästi otat osaa minun kohtalooni? Se vähä raha, jonka minä annoin sinulle pojan kasvatukseksi, ei suinkaan voi olla syynä siihen. Sinulla täytyy olla toinen ja suurempi syy?"

"Herra," sanoi Knuutti hitaasti ja pontevasti, "minä olen pitänyt huolta, että teillä olisi miekka itsenne puolustukseksi, jos ryövärit matkalla päällenne karkaisivat. Tässä on se, mutta jos te ottasitte sen ja pistäisitte sen minun vanhan sydämeni lävitse, niin tekisitte vaan, mikä oikein on, ja palkitsisitte minulle ainoasti sen, mitä minun väärintekoni ovat ansainneet."

"En minä ole mikään pyöveli," sanoi Akselinpoika lempeästi, "ja minä en ole sen kostaja, mitä sinä olet muita vastaan tehnyt. Minua vastaan et sinä ole koskaan rikkonut, ja sinä suurena laupeuden tilipäivänä pyhkii katumuksesi pois monta syntiäsi."

"Ei, teille olen minä syntiä tehnyt," huusi Knuutti ja heittäysi Akselinpojan jalkain eteen. "Perkele vaimon hahmossa vietteli minut siihen, ja minä annoin kullan kiillon soaista itseni. Minä pelastin neljätoista vuotta sitte teidän poikanne kotkan kynsistä, kun se laskeusi alas repimään sitä pientä lasta. Petolintu pakeni minun huudostani. Minä otin lapsen, mutta en tuonut sitä jälleen teille, en ilmoittanut sitä enkä koko asiaa. Minä annoin vietellä itseni ryöstämään äskensyntyneen. Minä näin teidän ahdistuksenne; se vahvistutti väkevästi minua, mutta pirullisen vaimoni ja oikeuden käsivarren pelosta en seurannut sydämeni vaikutusta, jotta olisin teille jälleen lapsen antanut. Ah, kaikki teidän kärsimyksenne on minun syyni, näinä neljänätoista vuotena joina omantunnon tuska on kalvanut elämääni. Nyt on tunnustus vierittänyt tämän raskaan kiven sydämeltäni, suokaa minun lopettaa kertomukseni, joka koskee niin likisesti teitä. Armahtakaa sitte minua, vanhaa harmaapäätä syntistä, ja pistäkää miekka rintaani, sillä minä olen — ettekö kauhistu tätä kuullessanne? — minä olen ryöväri ja lapsen murhaaja!"

"Taivaan Jumala!" huusi Akselinpoika, peittäen kasvojansa käsillään. "Jatka kauheata kertomustasi! Ah, mitä oli minun onneton lapseni tehnyt sinulle? Eikö siinä ollut kyllä, että sen riisuit; pitikö sinun vielä — — —"

"Malttakaa mielenne, isäni," sanoi Petter, ja tarttui hellästi Akselinpojan käteen. "Ah, jos te hiukankin rakastatte minua, niin antakaa anteeksi Knuutille hänen rikoksensa teidän lastanne kohtaan! Se on nyt taivaassa ja rukoilee Jumalan istuimen luona murhaajansa edestä. Knuutti ei muutoin ollut paha, ja hän kohteli minua lapsuudessani aina hellästi. Hän katuu nyt niin katkerasti syntiänsä. Ah, antakaa hänelle anteeksi! Tämä on ensimäinen rukoukseni sen jälkeen, kun te soitte minun sanoa teitä isäkseni."

"Ah, rakas poikani," sanoi Akselinpoika, "kuinka minä taitaisin ajatella rangaistusta, minä, jolle Hän äsken osoitti niin suuren armon. Ja eikö minun ole Knuuttia kiittäminen henkeni pelastuksesta? Minulla ei ole valtaa tuomita eikä rangaista häntä. Taivas olkoon hänelle armollinen! Se anteeksi antaa katuvaiselle; sillä antoihan Sovittaja itse ryövärille anteeksi hänen kuolinhetkellänsä. Nouse ylös, onneton," jatkoi hän ystävällisesti, "ja lopeta kertomuksesi. Se ei voi sisältää enää mitään hirmuisempaa minulle, kuin mitä jo tiedän, ja mitä olen murehtinut neljätoista pitkää vuotta. Jatka!"

Pitkän vaiti-olon perästä, jonka kestäessä Knuutti koki koota ajatuksiansa ja hillitä niitä erilaisia mielenliikutuksia, jotka vaihettelivat hänen sielussaan, jatkoi hän näin:

"Jalo herra! Teidän suuri armonne minua kurjaa syntistä kohtaan antaa minulle himmeän toivon Ijankaikkisen laupeudesta, joka ei tahdo yhdenkään syntisen kuolemaa, vaan että hän kääntyisi ja eläisi. Kaikkivaltias palkitsee myös tuhannenkertaisesti teille ne tuskat, joihin minun rikokseni on teidät saanut. Kuulkaa siis tarkoin minun pahentavaisen elämäni kertomusta. Minä olin nuoruudessani raitis ja rohkea mies, ja palvelin urhoollisesti ja uskollisesti autuainta kuningatarta [Margaretaa] sodassa Ruotsin kuningasta Albrecktia vastaan. Kun Albreckt otettiin vangiksi ja sota loppui, sain minä eron ja olin köyhänä ja hylättynä paraassa ijässäni, tietämättä, mitä piti edesottamani, ansaitakseni leipääni. Silloin saatti minut paha onneni erään lesken tuttavuuteen, joka ei ollut nuori eikä kaunis, mutta hän oli varakas ja omisti, paitsi metsätorppaa, jossa te tapasitte minua sinä surullisena päivänä, 500 riksiä, joka näytti minusta olevan tyhjentämätön aarre. Minä nain siis hänet, ja vaikka hän oli häijy ja riitahaluinen, eikä koskaan antanut minun vähintäkään noudattaa omaa tahtoani, elimme me kuitenkin joksikin hyvin yhdessä; sillä minä sovitin aina itseni hänen mukaansa ja annoin hänen hallita luonnottomimmissakin asioissa. Näin kului muutamia vuosia, ja jos elämä edes olisi semmoisena pysynyt, niin olisin minä rauhallisella omalla tunnolla kerran voinut astua ijankaikkisen tuomarin silmäin eteen. Mutta abbotti Sigismund rupesi meillä käymään, ollessansa vielä ainoasti munkkina Sorön luostarissa. Hän asettausi niin, kuin jos hän olisi ollut erittäin mielistynyt niihin avuihin, joita minun vaimollani ei koskaan ollut, ja hänen sielunsa autuudesta huolta pitämisen varjolla vietteli hän häneltä ne 500 riksiä, joita hän aina itse oli säilyttänyt. Kun hän oli saavuttanut toivonsa, tuli hän enää harvoin meille; mutta tapahtuipa juuri, kun hän yhden vuoden poissa oltuansa taas kerran tervehti meitä, että hän siellä tapasi minun tytärpuoleni Marian, joka oli hyvin kaunis tyttö, ja palveli Ringstadissa, ja oli nyt tullut luoksemme vieraaksi. Tämä kelvoton munkki mielistyi heti hänen kauneuteensa, ja hänen viekas kielensä saattoi vielä samana päivänä tuon kokemattoman tytön, ettei hän enää palajaisikaan palvelukseensa, vaan jäisi meidän luoksemme, saadaksensa olla sen jumalisen miehen läheisyydessä, joka oli velvoittanut itsensä pitämään huolta hänen sielunsa autuudesta. Hän lupasi maksaa ruokarahan hänen edestänsä, ja antoi vaimolleni muutamia riksiä käsirahaa. Hän oli äskettäin tullut luostarin päälliköksi edeltäjänsä perästä. Hän tuli joka päivä meille maanalaista käytävää, jota te, jalo herra, äsken kuljitte, ja kun hän vihdoin lakkasi käymästä, huomasimme me kauhistuksella, että Maria oli raskaana sille riettaalle ulkokullatulle. Minun vaimoni suuttui tästä ja rääkkäsi onnetonta tyttöä, niin että minun usein oli vaikea pelastaa hänen henkensä. Rahamme olivat menneet, ja hätä ja puute ympäröitsi meitä joka puolella. Vaikka vaimoni pelkäsi Sigismundin valtaa, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, meni hänen tykönsä ja nuhteli häntä huonosta käytöksestänsä. Mutta siihen sijaan, että hän tällä olisi jotakin aikaan saanut, heitettiin hän luostarissa syvään vankeuteen, josta hän vasta laskettiin ulos kolmen viikon kuluttua, ja sitte hänen täytyi vannoa, ettei hän koskaan, ei edes rippi-isän edessäkään saisi ilmoittaa, mitä oli tapahtunut hänen tyttärensä ja Sigismundin välillä. Hän oli nyt melkein hurja, ja vannoi usein murhata sekä Marian että hänen vietteliänsä. Tämän nimi ei kuitenkaan hänen valansa tähden tullut hänen huulillensa. Meidän hätämme tuli nyt sangen suureksi; tämä rietas nainen kävi siis usein hankkimassa huoneesemme ruokaa, meni ulos iltasilla ja ryösti lapsia ja heikkoja tyttöjä. Hän ei tullut koskaan kotiin minulle syytämättä haukkumasanoja sentähden, etten ollut osallisena hänen ryöstämisissään. Jaa, kerran hän tapasi lyödä minua lapiolla, ja oli vähällä halaista pääni. Vihdoin pakoitti hän minun — heikko minä olin — myös kanssaan ryöstämään; mutta minä en saattanut kuitenkaan tehdä mitään pahempaa, kuin että varastin karitsan laitumelta. Minun kotiin tultuani oli Maria äsken synnyttänyt pojan maailmaan, Hänen luonnoton äitinsä syyti hänelle nuhteita ja häväistystä, ja minun taitamatta estää, löi hän häntä nyrkillään silmäkulmaan. Minä eroitin sen hurjan tyttärestään, joka suonenvedontapaisesti tempoi itseänsä, huokasi syvästi ja — kuoli. Minä kauhistuin kovasti ja olin vähällä menettää ymmärrykseni ja älyni tänä hirveänä hetkenä, kun ryöstetyn saaliin muisto vielä vaivasi omaa tuntoani."

"'Mitä nyt teemme tuolle penikalle, kun sen äiti on kuollut?' huusi vaimoni väännetyin kasvoin ja hurjalla äänellä, ja tavoitti äskensyntynyttä tukehuttaaksensa. Salaman nopeudella heittäysin minä hurjattaren päälle, otin lapsen hänen käsistään, jotka jo olivat pienen kaulan ympärillä. Hän syöksi hurjasti minun ja pelastetun kimppuun, ja torjuen käsilläni hänen hyökkäyksiänsä, survasin minä häntä jalallani niin, että hän kellahti maahan; sitte riensin minä ovesta ulos itkevän lapsen kanssa. Minä luulin kauan, että hän ajoi minua takaa; sentähden juoksin minä kaikin voimin, kunnes järven ranta seisotti juoksuni, ja minä melkein sorruin maahan parkuvan kuormani kanssa."

"Minä en pettynyt sillä tuskin olin istunut nurmelle ja hyssyttänyt lapsen uneen, kun sen julma mummo tuli juosten, iso kohennusrauta kädessä, huutaen minulle:

"'Anna minulle sikiö, taikka halkasen aivosi ja hakkaan vaihokkaan tuhanneksi kappaleeksi!'

"Minä puristin avuttoman rintaani vastaan ja tahdoin paeta, mutta mihinkäs olisin joutunut äsken syntyneen alastoman lapsen kanssa? Ja jättää se taas hurjan naisen käsiin, oli sama kuin heittää hänet varmaan kuolemaan. Jos hän, jota minä epäilin, olisi antanutkin lapsen elää, niin odotti häntä kuitenkin kaikissa tapauksissa julma kohtelu. Nämä ajatukset ristelivät päässäni hänen yhä enemmän lähestyessä. Silloin herätti minussa saatana sen onnettoman ajatuksen, että heittäsin tuon surkuteltavan olennon veteen, jotta se kerrassaan tulisi pelastetuksi kaikista kärsimyksistään. Minusta näytti tänä hirmuisena silmänräpäyksenä tämä hyvältä työltä, ja heti linkosin minä lapsen järveen. Se painui pohjaan eikä enään ollut näkyvissä."

Tilani oli kauhea niin pian kun olin murhan tehnyt, ja omatuntoni nuhteli minua, etten paremmin puolustanut lasta, jonka taivas oli uskonut minun käsiini. Minun olisi pitänyt uhrata henkeni sen pelastukseksi, vieläpä ennen murhata julma vaimoni, kuin antaa hänen eroittaa sen minusta. Mielettömänä syöksin minä järveen, koettaaksi jos sen vielä voisi pelastaa. Kun vesi rannalla oli matala, löysin minä sen pian, mutta sen elämä oli jo loppunut aaltohin tukehtumalla."