Mihin onkaan onnettoman muuhun turvaaminen kuin toivoon? Elisabet piti itsensä lujasti kiini sen ankkurissa; hän rukoili Jumalaa ja kaikkia pyhiä varjelemaan sen lapsen henkeä, jonka hän äsken oli kivulla synnyttänyt; hänen kyyneleidensä lähde avautui jälleen, hän toivoi ihmetyötä, joka pelastaisi hänen lemmikkinsä ja vaipui tässä toivossa voimatonna pään-alaiselleen, jossa keveä uni ummisti hänen silmänsä.

"Ah, että Jumala olisi jo kauan tätä ennen minun antanut päästä hautaani," valitti Elisabetin vanha äiti. "Minä olen syy kaikkeen siihen onnettomuuteen, joka teille on tapahtunut."

"Ei, mummo," nyyhki Valdemar, "vaan minä olen syy kaikkeen. Minä rukoilen isääni, kun hän tulee takaisin, että hän ajaa minut pois; sitte minä menen metsään, jossa kotka pienen veli-raukkani on syönyt, ja itken ja suren itseni kuoliaaksi."

"Ei," sanoi pikku Signe, "sitä et saa tehdä, Valdemar; sinun pitää oleman Signen luona; mutta paha kotka sinun pitää ajaa pois, kun se tulee takaisin, muutoin voipi se helposti ottaa minut kynsiinsä ja lentää metsään; ja sitte ei sinulla enää ole Signeä."

Elisabet heräsi. "Onko Herra kuullut rukoukseni?" kysyi hän, "ja onko minun poikani pelastunut petolinnun kynsistä? Te vaikenette kaikki," jatkoi hän, "ah, niinpä on sitte lapseni revitty! O Jumala, se on kuollut saamatta pyhää sakramenttia, tulematta elähytetyksi kristittyin yhteydessä! Oi, ystäväni, rukoilkaa, rukoilkaa sen onnettoman sielun edestä!" Hänen tilansa oli hirmuinen. Lääkärillä, joka heti kutsuttiin, oli suurin levottomuus hänen hengestänsä; sillä yksi juoksetus-puuska seurasi tiheään toistansa.

Pimeä jo oli kun Akselinpoika tuli kotiin. Kaikki tiedustelemiset olivat olleet turhat. Joka puu, jokapaikka tuossa suunnattomassa metsässä oli haettu läpikotasin, mutta ei mitään merkkiä lapsesta keksitty. Kaikkialla, missä kotkan pesä oli, hakkasivat talonpojat sen puun, joka pesää kannatti, ja yli sadan kotkanpojan täytyi hengellään maksaa sen ryöstön, jonka kesy kotka oli tehnyt; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Akselinpoika riensi kuoleman kanssa kamppailevan vaimonsa sängyn luoksi. "Elä jätä minua, kalleuteni!" sanoi hän, ottaen tuon kalvean liljan käsivarsillensa. "Elä minun, Signesi ja Valdemarin tähden!"

"Pyhä neitsyt on kuullut rukoukseni," kuiskasi Elisabet tuskin kuultavalla äänellä, "ja vaikk'ei minun poikani pyhässä kasteessa tullut vihityksi Sovittajalle, tapaan minä kuitenkin hänen taivaassa."

"Sinä et saa kuolla!" huusi Akselinpoika, ja hänen kyyneleensä tulvasivat Elisabetin kalveille kasvoille.

"Minä lähden täältä," vakuutti Elisabet hyvin heikosti, "sinne, missä on huone valmistettu minulle Herran ja Hänen enkelittensä luona. Sinä saat tavata vaimoasi Hänen kunniassansa."

"Ei sinun pidä kuoleman, oma siunattu äitini!" huusi Valdemar epätoivoisena ja itki, samalla suudellen tuon suuresti rakastetun kylmää kättä.

Akselinpoika nosti vaikeroivan Signen äitinsä sydämelle. Elisabetin vanhat vanhemmat vääntelivät käsiänsä, Märta nyyhki kovasti, ja Elisabetin kaunis sielu lensi taivaasen.

* * * * *

Ilon valoisa temppeli oli siis näin sukkelasti muuttunut surun hautaholviksi. Vielä hetki ennen puolta päivää oli Elisabeth äärettömästi hyvillä mielin, ja ainoasti äitinsä hartailla rukouksilla pysyi hän sängyssä. Hän otti hymyilevän pojan rinnoiltansa, antaen sen vanhukselle, eikä yksikään aavistus siitä kauhistuksesta, joka oli tapahtuva, himmentänyt hänen riemuansa. Koko talo oli järjestetty juhlan viettämiselle; se vilisi täynnä sukulaisia ja ystäviä — vielä muutama hetki ja juhlan sankari, tuo pieni äsken syntynyt oli kadonnut, hänen nuori rakastettava äitinsä ruumiina, isä ymmärryksensä menettämällänsä, lapset äiditönnä, vanhat vanhemmat epätoivoissaan ja kaikki läsnä-oliat alakuloisina ja murheellisina. Vieraat menivät kaikki tiehensä, paitsi drotsi ja hänen rouvansa, ja pian näytti tuo ilolle pyhitetty linna autiolta haudalta!

Seuraavana aamuna sulki Akselinpoika ijäti rakkaan puolisonsa silmät, ja meni sitte kansa-joukon kanssa uudestaan tiedustuksille. Hän tahtoi vähintäkin koettaa, että olisi löydetty lapsen luut, jotta nämä surulliset jäännökset olisi voitu myös saada hänen äitinsä ruumis-arkkuun.

Hän ja hänen lukuisat seuralaisensa hakivat seudun tarkoin kolmea peninkulmaa laajalta. Tuhannet kerrat seliteltiin lapsen vaatteet, kaulaketjut ja muotokuva, mutta ei kukaan ollut nähnyt niistä, ja kuitenkaan ei voitu muuten luulla, kuin että kotkan täytyi ne kapineet jättää sille paikalle, missä saaliinsa hakkasi kappaleiksi, ja siellä piti myös löytymään lapsen luuranko. Mutta ei kukaan ollut nähnyt kotkan lentävän lapsen kanssa ilmassa, vielä vähemmän laskeuvan sen kanssa maahan.

Akselinpoika ei lakannut kuitenkaan etsimästä. Hän kysyi jokaisessa mökissä, ja vähäpätöisimmänkin ihmisen kertomus oli hänestä tärkeä. Viidentenä päivänä päätti hän palata jälleen kotiin, toimiaksensa rakkaan vaimonsa hautausta. Hän kyseli kuitenkin kaikilta, jotka tapasi kotitiellä, eikö he tietäisi hänelle neuvoa mitään jälkeä haettamastansa. Noin peninkulma hänen kotoansa, kertoi eräs mies, joka niitti heinää, mainittuna päivänä nähneensä ison linnun lentävän joksikin lähellä maata, pitäen jotakin valkoista liehuvaa esinettä kynsissään, ja näyttäen sen kanssa tahtovan laskeutua alas. Mies sanoi myös, päin lintu oli mennyt.

Nyt alkoi Akselinpoika etsiä kahta suuremmalla innolla. Hän jakoi väkensä ja neuvoi heidän kulkemaan eri teitä, itse tuli hän auringon lasketessa yksinäiseen mökkiin, joka oli tiheimmän metsän keskellä, yläpuolella Sorön järveä. Siellä kolkutti hän sisälle. Vanha metsäläinen, vielä vanhemman, inhoittavan näköisen vaimon kanssa, aukaisi oven. Kun hän oli asiansa sanonut, näytti perkeleellinen hymy vetävän kiini vaimon suuta ja miehen käsitti ehdoton väristys.

"No, nytpä on kotka ollut hullu," puhkesi vaimo puheesen ivanaurulla; "ettekös tiedä, että petolinnut rakastavat aina loistavaa? Kun kotka on ensin hakannut lihan lapsestanne, on se sitte myös niellyt luumurusetkin, jotka olivat vaan pelkkää rustoa, ja sillä kalliilla ristiäispuvulla on se verhonut pesänsä, ja antanut loistavan koristeen sikiöillensä leikkikapineeksi. Te olette väärällä polulla, herra! Teidän pitää etsiä puiden latvoista, jos mielitte löytää lapsenne puvun, tahi ehkä pienen solmun sen kalutuista luista."

"Lakkaa!" huusi Akselinpoika ja kätki kasvojansa käsillään, väristen hänen onnettomuutensa kauheasta selityksestä.

"Taikka tiedätkös Knuutti?" jatkoi vaimo miehellensä joka ei virkkanut yhtään sanaa, "me annamme herralle sen kurjan raukan, joka makaa tuolla nurkassa, koska hän on niin suuri lasten ystävä." Samassa nosti hän heikon lapsen käärittynä hajallisiin ryysyihin, käsivarrellensa. "Ottakaa tämä, rakas herra! Se on minun tyttäreni lapsi katalan huoran sikiö, jonka hän ennen kuolemaansa heitti meidän kaulaamme; minä juuri tänään hautasin hänen. Tahdotteko ottaa tämän sikiön? Pienestä lahjasta meille köyhille raukoille saatte häntä käyttää hyväksenne."

Lapsi parkui, niinkuin olisi se onneton olento tahtonut huutaa Akselinpojan laupeutta avuksensa, mutta hänen sydämensä oli liiaksi surulla raskautettu, että siellä olisi ollut sijaa muiden kärsimisille. Kuitenkin heitti hän muutamia kultakappaleita pöydälle ja lupasi vanhuksille joka vuosi saman verran, jos he lapsen huolella hoitaisivat, jonka jälkeen hän riensi ulos haeskelemisiansa jatkamaan.

Mutta kaikki tiedustelut olivat hyödyttömät. Valkea liehuva vaate, jota lintu oli pitänyt kynsissään, oli kentiesi karitsa, jonka se oli ryöstänyt. Kukatiesi oli se pudottanut lapsen järveen! Akselinpojan täytyi jättää kaikki toivo, ja Elisabetin mennä liian aikaiseen hautaansa, kanssansa sinne sulkematta rakkaan lapsensa jäännöksiä, jonka menettämisen tähden hänen sydämensä oli puhennut.

Murheväessä, joka seurasi rakastettua edesmennyttä maahan, näytti kymmenvuotias Valdemar olevan toivottomin. Hän ei herennyt valittamasta itseänsä syylliseksi tämän äidin kuolemaan. Hautauspäivänä laski hän irti kaikki lintunsa, eikä koskaan enää ryöstänyt minkään elävän olennon vapautta.

Synkkä raskasmielisyys sijoittui Akselinpojan sieluun. Hän ei voinut unhottaa palkitsematonta vahinkoansa. Onnen kukkulalta oli hän syöksynyt surun syvyyteen, ja keskellä elämänsä kesää oli hänen vähällä rusentaa se voimakas myrsky, joka kulki hänen teillensä ja kylvi kuolemaa ja hävitystä ympärillensä; sillä drotsi ja hänen puolisonsa elivät ainoasti muutamia kuukausia rakkaan tyttärensä jälkeen; suru musersi heidän jalot sydämensä.

Heidän kuollessaan lankesi Akselinpojalle suummattomat rikkaudet; mutta niillä ei enää ollut hänestä mitään arvoa. Kuitenkin koki hän Signen ja Valdemarin tähden käyttää niitä parhaalla tavalla. Hän teki Valdemarin edesmenneen isänsä linnan omistajaksi, ja neljä kaunista ritaritaloa odotti Signen tulevaa miestä morsiuslahjana. Ja kukapa muu siksi voisi tulla kuin rakastettu Valdemar, joka pojan kokonaisella helleydellä oli kiinittynyt Akselinpoikaan, ja joka oli tullut välttämättömäksi hänen sydämellensä. Molempain hyväin lasten taipumukset näyttivät myös kohtaavan toinen toistansa, niin että kun Valdemar oli 18 ja Signe 12 vuoden vanha, saattoi niitä pitää kahtena rakastuneena, jotka eivät voineet elää ilman toinen toistansa. Signen suloisuus alkoi tällä ijällä karttua, ja kun hän oli ennättänyt viidentoista vuotiaaksi, oli hän maan etevimpiä kaunottaria, joka jo askaroi monen nuorukaisen mielikuvitteissa ja liiteli heidän unelmissansa.

Kaikki kolme valtakuntaa olivat tyytymättömiä Erikin huonoon hallitukseen. Jos hän oli ollut irstainen ja huikentelevainen Margaretan eläessä, oli hän semmoinen vielä enemmän nyt, kun hänen ei tarvinnut tehdä mitään tiliä käytöksestänsä. Jalon Filippan kyynelet vuotivat salaisesti. Hänen muuttumaton helleytensä ei saattanut voittaa epävakaisen sydäntä, ja moni ylhäisen perhe vihasi Erikkiä heidän tyttäriensä ryöstäjänä ja vietteliänä, ja täytyivät toisinaan vastaan ottaa hänen himojensa uhrit sekä heidän lapsensa, kun ne eivät enää voineet miellyttää tuota ruunattua hekumoitsijaa.

Akselinpoika olisi jo aikoja sitte jättänyt sen Väkivaltaisuuden ikeessä huokaavan maan, jos ei se olisi ollut hänen suuresti rakastettu synnyinmaansa, joka sen lisäksi vielä oli poveensa sulkenut hänen kalliin Elisabetinsä maalliset jäännökset. Mutta Sorön syvissä, tuuheissa metsissä oli kätkettynä sen kaunis kuva, hänen juhlallisesti kukoistava tyttärensä, ja jos hän joskus lähti kuningaskaupunkiin, jäi kuitenkin Signe Valdemarin suojassa linnaan.

Tämä oli 22 vuoden vanha, kun Akselinpoika päätti että hän sodassa tekisi itsensä ansiolliseksi saamaan Signen käden. Tähän tuli hyvä tilaisuus, koska vihollisuus Holsteinin kanssa vielä kesti. Akselinpoika antoi lemmikillensä sata hyvin varustettua ratsumiestä ja määräsi, että hänen piti retkeillä Koldingiin, kussa Erik silloin oleskeli, ollaksensa sodan näyttämöä lähempänä.

Rajusti sykki Signen sydän nähdessään tuon rakastetun nuorukaisen loistavassa kuparihaarniskassa, hopeaisessa kypärissä, ja liehuva sulkapensas kiharaisessa päässään pyörittelevän rohkeata sota oritta linnan pihalla. "Muistatko minua poissaollessani?" kysyi Valdemar vapisevalta neidolta, kun tämä hyvästijätössä sitoi taivahan sinisen vyöttimen hänen hoikan vartalonsa ympärille ja kyyneleensä putosivat hänen kädellensä.

"Niin kauan kun elän," sanoi Signe suloisesti. "Mutta ethän sinäkään unhottanee minua sodan kauhuissa? Ah, se ajatus on minulle runsas autuus, että minä asun muistossasi kuoleman kauhujenkin sinua ympäröitessä!"

"Jos kaadun," sanoi Valdemar viehkeästi, "niin minä kuolen sinun rakas nimesi huulillani, ja puhkeavan sydämeni viimeinen sykähdys on pyhitetty sinulle!"

"Ja elä, poikani, niinkuin me Jumalan armosta toivomme," keskeytti Akselinpoika ja painoi Valdemarin liikutettua rintaansa vastaan, "ja tule takaisin kunniarikkaana sotiana isäsi syliin; silloin saat Signen urhoollisuutesi palkaksi. Syleile morsiantasi ja mene sitte Herran rauhassa; paras siunaukseni seuraa sinua!"

"Ja minun!" huusi Signe, joka ei olisi voinut erota rakkaansa sylistä.

"Oi se julma, hurja sota!" huokasi vanha Märta ja rukoili kaikkia pyhiä varjelemaan sen rakkaan nuorukaisen päiviä.

"Tie hänen sydämeensä käy minun sydämeni lävitse!" vakuutti Kristian lämpimästi, ja ratsasti nuoren herransa perästä, joka kiihkeimmällä mielen liikutuksella antoi hevosen juosta ulos linnan portista.

Märta lankesi polvilleen ja rukoili kauan aikaa. Signe nosti kyyneleillä täytetyt silmänsä taivaaseen päin, eikä löytänyt sanoja tunteillensa.

Akselinpoika katsoi liikutettuna Valdemarin perään, ja sanoi vilkkaasti: "Noin nuori ja keveä olin minäkin kerran. Minä menin sotaan, niinkuin tanssiin; mutta nyt se on jo kaikki tyyni ollut ja mennyt. Nyt kumartuu vanha pääni maata kohden."

"Meidän helleytemme pitää sen jälleen nostamaan," sanoi Signe, vaipuen isänsä sydämelle.

Tyytymättömyys kuningas Erikin hallitukseen lisääntyi sillä väliin päivä päivältä, ja kansa vihastui syystä sekä niihin julmuuksiin, joita hän toisinaan harjoitti että yleisesti huonoon hallintoon, ja monta kertaa tukahdutti Filippa itse syntymähetkessä kapinan, jonka tarkoituksena oli anastaa ruunu Erikiltä ja panna se hänen päähänsä. Tätä tietä ei jalo ruhtinatar tahtonut nousta Pojan valta-istuimille; peruuttamatta tahtoi hän pitää sen valan, jonka hän alttarin edessä oli vannonut perheelliselle kuninkaalle, joka ei koskaan nähnyt hänen armoansa ja hyviä avujansa: jakaa surun ja ilon hänen kanssansa ja olla hänelle uskollinen elämässä ja kuolemassa. Turhaan koki hän taivuttaa Erikkiä lempeydellä ja oikeudella voittamaan kansan sydämet ja edes puolustamaan avoimia rannikoita, milloin niille tekivät rauhattomuutta ja niitä ryöstivät merirosvot, joita parveili Itä- ja Pohjanmerellä; vieläpä välinpitämättömyys hänen kunniastansa ja kansallisuuden hyvästä meni niinkin pitkälle, että hän vitkastelihe Sorön luostarissa, silloin kun hänen tärkeää kauppakaupunkiansa Köpenhaminaa piiritti suuri laivasto, jonka Hansakaupungit ja Holsteinin kreivit keväällä 1428 lähettivät kaupunkia vastaan, hävittääksensä sen kukoistavaa kauppaa.

Näinä vaaran aikoina osoitti Filippa, jotta hän ansaitsi nimen maan-äiti. Hän jätti kuninkaan linnan ja kiiruhti ahdistetun, kuninkaan hylkäämän Köpenhaminan avuksi. Hänen kaunis rintansa suljettiin teräshaarniskaan ja vahvat hivuksensa kätkettiin loistavaan hopeakypäriin, ja pieniin jalkoihinsa kiinitettiin pari välkkyviä kultakannuksia. Pieni käsi heilutti urhoollisesti salamoivaa miekkaa, ja Filippan korkea majesteetillinen olento oli tässä varustuksessa kerrassaan niin lumoava ja kunnioitusta vaikuttava, että kun hän rohkealla ratsullaan, jota hän helposti hallitsi, ajoi Köpenhaminaan, kansa riemuhuudolla otti häntä vastaan ja luuli saattavansa jo hänen näöstänsä olla vakuutettu suojeluksesta ja pelastuksesta.

Vihollisen laivasto oli sangen iso ja hyvin miehitetty. Sen sotaa taitava johtaja päästäksensä mahdollisen lähelle linnoitusta, antoi satamaan upottaa suuria aamia ja sammioita, rakensi niiden päälle pattarioita ja istutti niille raskaat tykkinsä, joilla hän useat kerrat onnistui ampua kaupungin palamaan, vaikka tuli Filippan viisailla laitoksilla aina pian jälleen tukahdutettiin.

Kun kaupunki oli huonosti varustettu elatusvaroilla ja oli täytymys pelätä täydellistä nälänhätää, jos vihollinen asettaisi maalle sotajoukkonsa, tuli Filippan ensimäiseksi huoleksi hankkia ruokavaroja, joka onnistuikin hänelle kehoituksilla ja melkoisilla uhrauksilla. Asukkaat nurisivat yleisesti huonosta rahasta, jota kuningas oli lyöttänyt, ja jonka todellinen arvo oli kolmeneljännestä halvempi kuin rahan merkit osoitti; yhtä hyvin oli hän pakoittanut kansaa ottamaan tätä huonoa rahaa sen hyvän ja täysiarvoisen rahan sijaan, joka rahastohuoneesen täydyttiin jättää. Poistaaksensa tämän valituksen syytä, antoi kuningatar nyt viipymättä tehdä kaiken hänellä olevan kullan ja hopean hyväksi rahaksi, jota hän jakeli vahingon palkkioksi enimmin kärsiville. Tämä esti ai'otun kapinan kuningas Erikkiä vastaan ja saatti Filippalle kaikkein rakkauden, yksin niidenkin, joille ei korvaus voinut ulottua.

Alussa oli Filippan tarkoitus ainoasti puolustaa kovasti ahdistettua kaupunkia; mutta pian laajentuivat hänen tuumansa, ja hän rupesi miettimään, kuinka taitaisi karkoittaa pois ne lukuisat viholliset, jotka jo luulivat olevansa vakuutetut saaliistansa. Jos pelastus voisi olla mahdollinen, niin olisi se pian toimeen pantava, koska kuningatar sai tietää eräältä vakojalta, jonka hän karkulaisena oli lähettänyt laivastoon, että vihollinen odotti Wismarista lisäystä, joka voisi paikalle saapua ensimäisen myötätuulen tultua. Kiiruhtaminen oli siis välttämätön.

Oli alkupuoli Maaliskuuta 1428. Filippa oli koko päivän oleskellut sillä paikalla, missä vaara oli uhkaavin, järjestellyt puolustusta ja kokenut kehoittaa kansaa lujuuteen ja urhoollisuuteen. Ei piiritettyin onni kuitenkaan näyttänyt olevan myötäsukainen; vihollisen kuulat levittivät kuolemaa ja hävitystä heidän sekaansa, ja syvä kauhun hiljaisuus näytti ilmoittavan, että urhoollisuus alkoi laimistua. Ainoasti Filippa sitä jälleen elähytti.

Jälkeen puolen päivän hiljensi vihollinen tulensa, saadaksensa haavoitettuja sitoa ja kuolleitansa mereen heittää. Tämän levon-ajan käytti Filippa puhutellaksensa kansaa.

Aurinko läheni laskuansa, kuningatar oli katsonut kaikki vahtipaikat ja jakanut tarpeelliset käskyt. Hän istui nyt valkialle ratsullensa, joka näytti ylpiälle kauniin kuormansa tähden. Vasemmassa kädessään piti hän ohjakset ja oikiassa heilutti hän keveästi ja voimakkaasti tuota taivaasta pudonnutta "Danneborgia" [sotalippu, joka putosi taivaasta Tanskalaisille heidän Valdemar Seierin johdolla taistellessansa Harjumaalaisten kanssa Kesäkuun 15 p. 1219, ja joka sitte tuli Tanskan valtalipuksi. Koskinen, Kertom. Ihmisk. Historiasta II, s. 240] sekä huusi kovalla äänellä:

"Te jalot Tanskalaiset, ritarit, porvarit ja talonpojat! Kuulkaa äitiänne ja kuningatartanne! Filippalla on jotakin sanottavaa rakkaalle kansallensa. Näille ahtaille kaduille saattaa kuitenkin vaan vähäinen määrä mahtua. Seuratkaa minua siis kaupungin ulkopuolelle aukealle maalle, Jumalan kirkkaan taivahan alle ja kokoontukaa minun ympärilleni; kentiesi Herra minun heikon käteni kautta saattaa vihollisten ylivoiman häpeään ja antaa oikealle asialle voiton."

"Eläköön Filippa!" huusivat kaikki ja seuraavat rakasta kuningatarta, joka ratsasti verkalleen alinomaa kasvavan joukon edellä, kunnes hän vihdoin pysähtyi pohjoisportin ulkopuolelle, ympäröitynä lukemattomalla joukolla aateleita, porvareita ja talonpoikia, jotka olivat sinne tulvailleet joka puolelta. Miellyttävästi ja majesteetillisesti hyppäsi tuo kaunis sotijatar hevosensa selästä, astui mahtavalle sukuhauta-kummulle, heilutti pyhää "Danneborg'ia" ilmassa ja kehoitti kansaa elävällä puheella hänen kanssansa panemaan kaikki alttiiksi kaupungin puolustukseksi, jota ei kauan voitu muulla tavoin tehdä, kuin vihollisten karkoittamisella. Kokoontunut joukko, joka kuunteli häntä tarkkuudella ja liikutuksella, vastasi häntä suurella ilohuudolla, luvaten seurata häntä vaaroissa ja kuolemassa.

Seuraavana aamuna ennen auringon nousua oli useampia tuhansia liikkeessä, tehdäksensä Filippan esityksen mukaan. Metsän satavuotiset jättiläiset kaatuivat kirveen edessä, ja tuskin oli puu kaadettu, kun se jo oli sahattu ja osapuille vestetty. Lapset punoivat nuoria hirsilauttaan ja vaimot kantoivat ruokaa työntekijöille. Monta tuhatta talopoikaa, jotka usein vaihettivat vuoroa toistensa kanssa, kulettelivat kanonia (tykkiä) Valdemarin linnasta Vordinborgista Köpenhaminaan, ja siellä oli muutamain päiväin kuluttua Filippalla ilo nähdä muuttelevat patteriansa hyvin tykeillä varustettuina ja miehitettyinä, valmiina lähtemään vihollista vastaan.

"Voitto tahi kuolema!" huusi ruunattu sankarina astuessaan ensimäiselle patterialle, joka käännettiin vihollisen laivastoa kohti, ja "voitto tahi kuolema" kaikui tuhansista suista, kun tykit aukaisivat tulta ruiskuttavan kitansa. Vihollisen kuulat tekivät kyllä vähin hävitystä Tanskan sotureissa; mutta tämä tuli ainoasti heidän maapatterioistansa, ja Filippa johti niin pian kun mahdollista niiden ohitse. Laivain kuulat lensivät taas enimmiten mitään vahinkoa tekemättä patteriain ylitse ja vähitellen syttyivät itse laivat palamaan. Meri oli täynnä lyötyin vihollisten ruumiita, Köpenhamina vapaa ja voiton ruunu säteili Filippan kauniilla otsalla.

Palavain laivain tuli valaisi kevät yötä, kun kuningatar vei jälleen voitolliset laumansa pelastettuun kaupunkiin. Siellä veisasivat he yhteisen kiitosvirren voiton Jumalalle, ja kansa kantoi Filippan riemusaatolla Absalonin vanhaan linnaan. Filippa ei kuitenkaan ollut ainoasti sankarinna; suloisin naisen sydän sykki hänen rinnassaan, ja kun hän päivää jälkeen meritappelun näyttäytyi tavallisessa puvussaan, kävi sairashuoneissa, oli apuna haavoitettuin sitomisessa, lohdutti kärsiviä ja lupasi apua ja tukea niille poloisille, joilta isän, miehen tahi sukulaisten kuoleman kautta nyt oli kaikki turva ryöstetty, näytti hän olevan kokonaan toinen olento, ja se ihmetteleminen, jota kansa edellä oli ominut rohkealle sotijattarelle, muuttui nyt jonkunlaiseksi jumaloitsemiseksi. Heistä näytti lohdutuksen enkeli laskeuneen heidän sekaansa.

Kuningas oleskeli vielä Sorön luostarissa, ja Filippa tuli sentähden hänen luoksensa itse ilmoittamaan sitä kunniarikasta voittoa, jonka hän oli saanut. Kylmästi ja ylönkatseellisesti otti hän jalon kuningattaren vastaan ja käski hänen viipymättä mennä Roskildeen, siellä likemmin kertoaksensa hänelle sen urostyön seikoista, joka kerrassaan turvaisi Tanskanmaan itsenäisyyden ja kaupan. Hiljaisesti totteli kuningatar hänen käskyänsä, ja huomasi Roskildessä sen katkeran totuuden, että kuningas kovin julkisesti oli rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan ja antanut kietoa itsensä hänen hovineitsyensä, tuon alhaisen Cecilian juoniin. Tämä nainen, joka nyt rajattomasti hallitsi heikkoa ja irstaista yksinvaltiasta, oli syynä siihen kylmyyteen ja ylönkatseesen, jolla hän nyt kohteli jaloa Filippaa, joka oli viimeisellä kuninkaalle tekemällä palveluksellansa toivonut tulevansa askeleen hänen epävakaista sydäntänsä lähemmäksi.

Kuumat kyyneleet ilmoittivat Filippan surua; kuitenkaan ei hän kaikkea toivoansa heittänyt voittaaksensa hänen huikentelevaa miestänsä, sillä aina siitä päivin, kun hän matkusti Köpenhaminaan, oli hänellä toivo, joka nyt muuttui varmuudeksi ja jolla hän olisi aikonut ilahuttaa kuningasta Sorössä, ell'ei tämä olisi häntä niin häpeällisesti karkoittanut näkyvistänsä; hän tunsi nimittäin tulevansa äidiksi.

Filippa oli raskautensa ajan kahdeksannella kuukaudella, ja kansa katsoi iloisella odotuksella sen ajan täytenemistä, kun Erik Cecilian seurassa, viisi kuukautta poissa oltuansa, taas saapui Roskilden kuningaslinnaan. Hän tunsi jo edeltäpäin hänen tilansa, ja sen ynnä heitä yhdistäväin siteiden kanssa olisi pitänyt häntä liikuttaa armeliaisuuteen ja rakkauteen puolisoansa kohtaan, jos tämä ei olisi ollut niin viehättävä ja kauniskaan kuin hän todella oli; mutta tuossa pimitetyssä ei vaikuttanut mitään se, mikä liikuttaa tavallisesti ihmisiä; hän vaan inhoi hyvillä avuilla lahjoitettua puolisoansa, häpäisi häntä pilkka- ja haukkumasanoilla, kun hänelle, monta päivää odotettua, vihdoin suotiin armo tulla kuninkaan silmäin eteen. Filippa kuunteli hiljaisesti hänen vihansa sanatulvaa, mutta kun hän mätti kirouksia häntä ja hänen vielä syntymätöintä lastansa vastaan, silloin oli hänen sydämensä valmis puhkeamaan, ja hän huokasi puoli-ääneen kohottaen kyyneleillä täytetyn silmänsä taivaasen päin: "O Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä!" Uusi kirousten virta tempasi pian hänen ajatuksensa alas armahtajan istuimelta, jonne ne olivat kohonneet kelvottoman puolisonsa silmäin edessä, ja silloin sattuivat hänen silmänsä tapamaan entistä hovineitoansa, joka nyt oli hänen ylevä, hallitseva kilpailiansa, ja joka kuninkaan sivulla oli ottanut hänen sijansa, ja hän keksi samalla, että hänkin oli kaukana raskauden tilassa. Kauhistuneena ja tuskastuneena tästä varmuudesta lankesi sorrettu kuningatar kiljahtaen, voimatonna Cecilian palveliain syliin.

"Laske irti hänet," huusi hurjatar, "sinä olet ainoasti määrätty minun palvelukseeni!" ja kun nainen kuningatarta säälien viipyi, juoksi Cecilia hurjana sinne ja rääkkäsi häntä. Neitonen laski nyt kuningattaren hiljaa lattialle ja asettihe yhteen nurkkaan huoneessa.

"Viekää häntä ulos," sanoi Erik jonkunlaisella sääliväisyydellä, kääntäen pois kasvonsa.

"Haa!" huusi Cecilia, "hurmaako tuo ulkokullattu sinua vielä keinonensa? ja pidätkö sinä tämän pelin totena? Jos vähäkin käytät järkeäsi, niin näet, että koko pyörtymys on ainoasti juoni eroittaa minua sinun käsistäsi ja taluttaa sinua, niinkun kesyä karhua ympärinsä rautakahleissansa."

"Saatanan kautta! Se ei saa olla! Ylös, teeskenteliä," huusi Erik, jonka kasvot osoittivat hurjuutta ja raivoisuutta, ja kiersi onnettoman kuningattaren silkkihivukset kätensä ympärille, vetäen hänen ovelle. Kun rääkätty ei vielä herännyt pyörtymyksestänsä, nousi hänen raivonsa niin korkealle, että hän potkaisi häntä niin voimakkaasti, että hänen tietoisuutensa palautui.

"Armoa!" huusi hän nyt, "armoa viattomalle, joka lepää sydämeni alla!
Erik, sääli syntymätöntä lastasi!"

"Haa!" huusi tyranni, "kirousta sille ja sinulle. Siitä en minä lukua pidä. Ceciliani pitää synnyttämän minulle Pojan, kolmen mahtavan valtakunnan perillisen."

"Se on liika paljon!" vaikeroitsi Filippa, koettaen nousta ylös.

"Ylvästeletkö, vaimo!" huusi Erik vihassa ja syöksihe vimmattuna käsiksi surkuteltavaan kuningattareen, jonka veri hänen hurjan menettelönsä tähden tulvasi lattialle.

"Jumala, o Jumala!" oli ainoa, minkä Filippa saattoi lausua, madellessaan villieläimen kynsissä.

"Lakkaa," sanoi Cecilia, "elä tapa häntä! Siitä voisi olla vaaralliset seuraukset, sillä hän on vielä tuhman kansan epäjumala."

"Tämä pelastaa kurjan henkesi," sanoi tyranni hammasta purren ja jätti käsitysten Cecilian kanssa huoneen ottaaksensa osaa valmistettuun metsästykseen.

Cecilian palvelia, joka jäi huoneeseen, riensi nyt tuon lähes murhatun luokse ja nosti hänen ylös lattialta, jota tehdessä hänen kyyneleensä sekaantuivat kuningattaren vereen. Tämä hyvä nainen koki kuitenkin turhaan nostaa häntä ylös ja viedä häntä tuolille, sillä Filippa oli taas vaipunut syvään pyörtymykseen. Hänen täytyi sentähden laskea kuningatar jälleen lattialle ja juosta ulos apua huutamaan.

Tuskan huudolla syöksi Lady Johanna Sommerset, Filippan kunnioitettu kasvattajatar, ja muutamia hovineitoja huoneesen. "Tämän hyvä-avuisen veri huutaa kostoa," sanoi Lady Johanna, nostaen naisten kanssa verisen kuningattaren ja kantaen hänen ulos.

Filippa makasi kauan kuoleman-kaltaisessa pyörtymyksessä, kunnes lääkärien taidon onnistui pelastaa hänen henkensä, joka oli niin kallis maalle ja hänen kansallensa.

Köpenhaminan vapauttaja, tuo koko Europan ihmettelemä sankaritar oli aivan lannistettu. Suruisena nosti hän silmänsä taivasta kohti ja rukoili hiljaisesti lievitystä, sillä hän tunsi, että nyt oli häneltä kaikki hukassa. Kaikki, jotka olivat hänen ympärillään, itkivät äänen ja kansan valitushuuto, joka kuului huoneen ulkopuolella ja täytti palatsin, tunkeusi aina kärsivän vuoteelle asti.

Vartioitsevat naiset ja lääkärit olivat niin ahkerassa työssä sairaan kanssa, että eivät huomanneet, kun ovi aukeni ja joukko kansaa hiljaisin askelin astui sisään, ennenkun huone oli täynnä. Kaupungin asukkaat tahtoivat tietää, oliko rakastettu kuningatar elävä tai kuollut, ja sisääntuliat olivat koko kansan lähettiläinä, joka häälyen pelon ja toivon vaiheella odotti ulkopuolella.

Suruisesti katselivat kaikkein silmät kalveata Filippaa, joka taitetun liljan tavalla makasi vuoteellaan.

"Minä elän, rakkaat lapseni," sanoi hän, ja nämä hänen ensimäiset sanansa saattivat kansan silmiin kyyneleet.

"Pyhä Neitsyt olkoon kiitetty, joka on varjellut kalliin henkesi," sanoi Roskilde porvariston vanhin, lähes satavuotias ukko. "Mutta jos se on totta, mitä huhu sanoo yli koko Roskilden, että Erik pahan Cecilian yllytyksestä on polkenut sinun, maan äidin ja sankarittaren, jalkainsa alle ja rääkännyt sinua, niin ei hän enää ole ansiollinen näkemään auringon nousua, sillä hän on silloin julmempi itse metsän villi-eläimiä, joka toki rakastaa puolisoansa, erittäinkin kun se on äiti. Ah, jos tuo tylymielinen Pommerilainen makaisi haudattuna Pommerin korkeimman vuoren alla ja sinä yksinäsi istuisit valtion ohjissa, niin rauha ja menestys kukoistaisi maassa: sillä sinä olet ystävällinen, viisas ja urhoollinen, Erik sitä vastaan on julma, taitamaton ja pelkuri eikä mahdollinen yhteenkään meren pisaraan, joka hänen hävyttömyytensä on hänen saattanut sinusta vuodattamaan. Mutta hänen pitää kyllä saamaan palkkansa, ja synnin palkka on kuolema! ja kun hän iltasella tulee kotiin metsästämästä sen pahan naisen kanssa, joka valaa kaikki ne kuulat, jotka hän ampuu — — — ja mitä hänen käärmeen päähänsä pälkähtää, niin löytyyhän toki joku lapia-kirves, joka sen voipi kahtia halaista."

"Ei!" huusi nyt tämä niin syvästi salvattu, kaikki voimansa ponnistaen, "ei, te erehdytte, hyvät ystäväni lainatessanne korvanne valheelliselle huhulle. Minun laitani oli täydellisesti hyvä, kun kuningas meni metsästämään tänään, ja minä nousin tuolille nähdäkseni ikkunasta kun hän ratsasti ulos linnanpihasta; silloin särkyi tuoli, minä putosin lattialle ja vahingoitin pudotessani itseni. Teidän pitää ajatella aremmin kuninkaastanne, Kunnioittakaa häntä, sillä hän on herranne ja on Jumalan teille antama. Menkää nyt kotiinne, rakkaat lapseni, sillä minä tarvitsen lepoa. Hyvästi!"

Joukko katseli kunnioituksella kuningatarta ja kaikki viipyivät huonetta jättäessään. Ijäkäs porvari lankesi povillensa, korotti kätensä kuningattaren vuodetta kohti ja sanoi syvästi liikutettuna: "Anna meille siunauksesi. Se vahvistaa meitä raskaita kuormia kantaessamme, ja kuka tietää, tokko enää koskaan kokoonnumme, sillä synkkä pilvi vetäiksen päämme päälle."

Filippa olisi tahtonut puhua, vaan ei voinut. Hiljaisesti katsahti hän taivaasen ja rukoili hiljaa sen kansan edestä, jonka sydämen hän oli voittanut korkeilla hyvillä avuillansa, ja joka oli niin kallis hänen sydämellensä. Kyyneleet tulvailivat hänen silmistänsä, ja vihdoin saattoi hän vaivoin sammaltaa nämä katkaistut sanat:

"Taivahan siunaus levätköön teidän päällänne, jotka olette tänne kokoontuneet, ja koko kansani päällä! Pian kentiesi, sangen pian, olen minä seisova siunauksen-antajan istuimen edessä, ja silloin…" hän olisi puhunut vielä mutta, tunteittensa valloittamana, ei voinut; hän ojensi siunaten kätensä kansaa kohden ja vaipui syvään voimattomuuteen.

Lääkäri pyysi kansaa menemään pois. Tuskallisesti katsahtaen meni se.

Lääkäri ja hovinaiset ympäröivät sänkyä, ja Filippan vanha kasvattajatar kuiskasi lääkärille:

"Ei yksisään enkeli taivaassa voi olla suloisempi, kuin tämä tomuun tallattu hyvä-avuinen, sillä hän pelastaa tänä hetkenä häpeällisen murhaajansa hengen, jonka pään päällä jo koston miekka riippui hivuskarvassa."

"Loppumaton autuus toisessa maailmassa pitää tuleman hänen palkaksensa," sanoi lääkäri kyynelsilmin.

Filippa tointui vihdoin, mutta kovissa synnytystuskissa. Kolme päivää taisteli hän hirmuisissa vaivoissa, kunnes hän sai kuolleen keskoisen, joka oli murhattu hänen sydämensä alle.

Kauan häälyi onnetoin ruhtinatar kuoleman vaarassa; mutta vihdoin voitti hänen vahva luontonsa. Hän sai vähitellen niin paljon voimia, että hän kolmen kuukauden kuluttua taisi jättää sairas-vuoteen, jossa hän kuitenkin oli tehnyt peruuttamattoman päätöksen ijäksi päiväksi paeta tyranniansa, ja siitä lähin pyhittää kauniin elämänsä rukouksilla ja jumalisuuden harjoituksilla. Hän jätti salaisesti Roskilden ja matkusti Vadstenan luostariin Ruotsissa, jossa suru sekä kärsimänsä rääkkäykset pian musersivat hänen jalon sydämensä.

Pohjan kansa tunsi äänettömällä kauhistuksella, että sen suojelus-enkeli oli poissa ja kevytmielinen Erik katui liian myöhään häpeällistä käytöstänsä häntä kohtaan. Cecilia riemuitsi ja kietoi heikon hallitsian vielä lujemmin verkkoonsa. Hän huimentui pian alinomaisessa hekkuman humalassa, ja Filippa unohtui. Cecilian ylpeys saavutti korkeutensa. Hän puki itsensä loistolla, ja Erik parka oli ainoasti välikappale hänen kädessään. Hän möi virkoja, arvoja, tallaten lain ja oikeuden jalkainsa alle.

Ainoa valtion säätyistä, joka vielä oli Erikille kuuliainen, oli hengellinen sääty, koska hän melkein orjallisesti heittäysi sen vallan alle. Tuo heikko yksinvaltias luuli sillä sovittavansa taivasta, jota hän tunsi olevan syyn pelätä.

Voidaksensa papiston lisääntyneen vallan kautta kokonansa saada valtansa alle muut säädyt, sekä vasten oikeutta anastaa itsellensä ja kuninkaalle mahtavan aateliston viekkaudet, antoi Cecilia Erikille neuvon toimittaa valtakuntaansa inkvisitionin, jonka hirmuista voimaa hän oli oppinut tuntemaan, seuratessaan kamaripiikana erästä aatelisherrasväkeä matkoilla etelä-Europassa. Hän lopetti pitkän puheensa, jossa koki vakuuttaa helppouksista kuningasta ehdoituksensa keinollisuudesta, näillä sanoilla, joita hänen oma loppunsa sattui todistamaan; "Inkvisitionin rauta-käsivarressa on tuhansia käsiä, joiden sormet ovat miljonia tulikuumia kynsiä. Jospa pahantekiä vielä kauankin olisi vapaana, niin se kuitenkin vihdoin musertaa hänen petollisen sydämensä ja heittää sen ikuiseen liekkihin."

Erik vastaan-otti ilolla tämän alhaisen vaimon neuvon ja tuumi salaisesti Seelannin piirikunnan piispan, Jöns Antinpojan kanssa keinoista tämän verituomio-istuimen. Tanskaan tuomiseksi päättivät yhteisesti vetää Lundin arkkipispa, Johana Laskman, neuvoon, joka onnistuikin toivon mukaan, koska tämä ankara katolilainen oli kauan kiivastellut uskossa hallitsevaa laimeutta vastaan, eikä mitään niin kiivaasti halunnut, kuin saada käyttää tulta ja miekkaa palauttaaksensa taivahan portille ne monet eksyneet lampaat, joita pohjolassa oli vilinäisillään. Todelliset syyt; kosto ja saaliinhimo salattiin varovaisesti arkkipiispalta, josko nuo kolme salaliittoon yhtynyttä tunsivat hänen semmoiseksi mieheksi, joka, paitsi haaveksivaa uskonnon intoansa, oli muka väkivallan ja vääryyden perinpohjainen vihollinen.

Piispa Jöns Antinpoika oli aikansa suurimpia teeskentelijöitä, ja hänen musta kaapunsa kätki kaikkiin paheisin perehtyneen sydämen. Kuitenkin kunnioitti kansa häntä pyhimyksenä, koska hän alinomaa nosti kieron silmänsä taivasta kohden, kun hän näyttäytyi, eikä ollut kitsas apostoliselle siunaukselle.

Tällä miehellä ja kavala-juonisella Cecilialla oli rohkeutta ja voimaa panemaan toimeen, mitä olivat päättäneet, huolimatta sen voiton hirmuisuudesta, jota siitä toivoivat saada.

Tuon kunnioitettavan herran toivo oli anastaa melkoinen osa teurasuhrien omaisuutta, ja myös inkvisitionin salaloukoissa saada estämättä tyydyttää hänessä hallitsevaa taipumustansa toiseen sukupuoleen. Hän esitteli sentähden inkvisitionin armollisuutta, jonka sekä kuningas että arkkipiispa myönsivät ja pyhä isä viimen vahvisti.

Cecilia toivoi ei ainoasti kullan, vaan myös Tanskan kansaan, joka aina kohteli häntä tylyllä ylönkatseella, eikä tahtonut kunnioittaa häntä kuningattarena, jota hän oli usein kiivaasti vaatinut. Jos ei Erikin orpana, Pommerin herttua Ragislao ja hänen sisarensa poika, Pfaltsin kreivi Kristoffer Baijerilainen, joka sitte tuli Erikin sijaan kuninkaaksi, olisi elänyt, niin olisi Erik luultavasti julkisesti antanut kätensä tuolle riettaalle vaimolle alttarin edessä ja suonut hänelle Filippan sijan kolmella pohjan valtakuntain hallitus-istuimella.

Kolmas henkilö valittiin pyörittämään sitä suurta ratasta, jota tahdottiin panna liikkeeseen, ja tämä oli Margaretan kelvollisen rippi-isän kelvoton jälkeen tulia Sorön luostarissa, abotti Sigismund, joka oli sovelias piispa Antinpojan uskottu, parhaassa ijässään oleva mies, tuskin 40 vuoden vanha. Tämä oli Cecilian rippi-isä ja tiesi kaikki hänen juonensa ja koukkunsa. Cecilia oli myös ymmärtänyt hänen saattaa kuninkaan luottamukseen, jotta hän käyttäisi kaikki vehkeensä, saattaaksensa Erikin panemaan ruunun hänen päähänsä. Palkaksi tästä konnan-työstä, jos se onnistuisi, piti tuleman Seelannin pispanistuin, josta Jöns Antinpoika piti pois syöstämän, ja kauniin Cecilian rakkaus, jota tuo hekumallinen munkki oli kauan himoinnut.

Sigismund matkusti, varustettuna tarpeellisilla asiakirjoilla kuninkaalta ja arkkipiispalta, pyytämään paavilta suostumusta saada pohjoisessa laittaa inkvisitioni. Pyhä isä iloitsi suuresti siitä uskonnon-innosta, jonka hän nyt huomasi hallitsevan aina kylmään pohjolaan asti, ja toivoi sydämellisesti, ettei yksikään väärä-uskoinen eikä Jumalan pilkkaaja välttäisi inkvisitionin miekkaa, siunasi hurskasta abottia harrastuksestaan ja nimitti hänen aijotun verituomio-istuimen toiseksi inkvisitoriksi.

Nyt et Sigismundilla ollut muuta, kuin Cecilian salaisen käskyn mukaan saada hyvä selko inkvisitionin luonnosta, sen vankeuksista, killutus-kapineista ja muista rakennuksista, sekä tuoda muassaan tarpeellisia kidutus koneita ja yksi tahi pari oivallista pyöveliä.

Tämä hengellinen herra toimitti aivan tarkoin tuon julman käskyn, ja toi muassaan, niinkuin hän ilmoitti kuninkaalle jättäessään tiliä lähetyksestänsä, taivahan kunniaksi ja pyhän uskonnon jalostuttamiseksi ei ainoasti etsityn luvan ja ison joukon erityisiä kidutuskoneita, vaan myös inkvisitioni-vankeuksissa oivallisesti harjoitetun pyövelin.

Mutta mihin olisi inkvisitionin hirmuinen verituomioistuin rakennettava? Jokainen mustakaapuinen villipeto toivoi sitä alueellensa. Jotta jokaisen tahto täytettäisiin, päätettiin inkvisitioni sijoittaa kahteen paikkaan Tanskassa, nimittäin Roskildeen, johon sille piti rakennettaman iso ja vahva vankeuslaitos, ja Soröhön, sen luostarin mahdottoman syviin maan-alaisiin holveihin. Sittemmin piti apurakennuksia asetettaman moniin paikkoihin Ruotsissa ja Norjassa. Satoja käsiä ryhtyi heti Roskildessa rakennustoimeen, samalla kuu Sigismund laitteli maan-alaisia holviansa sen perkeleen työhuoneen kaltaiseksi, josta hän oli saanut piirustukset ja koneet. Pian oli tämä hirmuinen työ tehty, ja niinkun hyena himoitsee saalista, niin himoitsi Sigismundkin ensimäistä uhria. Kadotus riemuitsi.

Cecilia tahtoi nähdä työtänsä ja iloita katsellessansa tuota kauhistuksen asuntoa, jossa hänellä olisi tilaisuus sammuttaa hurjaa kostonjanoansa. Hän läksi sentähden salaa Soröhön ja näytätti siellä itsellensä kaikki laitokset, jolloin hän ei kuitenkaan voinut olla kauhistumatta tuota perkeleellistä keksintöä, joka hirveässä todellisuudessaan meni paljon yli sen käsityksen, jonka hän siitä oli saanut. Hän vakuutti Sigismundia olevansa suurimmasti tyytyväinen ja lupasi hänelle harrastuksestansa kauniimmat hedelmät. Hän näytti hänelle samalla luettelon muutamista suurimmista vihamiehistään ja kysyi häneltä neuvoa kuka ensin piti uhrattaman.

Tästä eivät he kuitenkaan voineet niin pian sopia. Sigismundilla oli myös luettelo, osittain muutamia rikkaita aatelismiehiä, osittain muutamia kauniita tyttäriä, joita hän näki huokeasti voivan syyttää jostakin uskonnon rikoksesta. Cecilia arveli, välttääksensä munkin petosta, antaa kuninkaan ratkaista asian, jota paitsi hän huomautti, ettei ketään voisi vangita ennenkun oli julkisesti kuulutettu, että pyhä inkvisitioni kansan autuudeksi ja Jumalan nimen kunniaksi oli tuotu pohjan yhdistettyihin valtakuntiin.

Cecilian kaunopuheliaisuuden virran katkaisi yhtäkkiä väkevä ukkosen isku, joka näytti pudistavan vankeuden paksuja muuria. Kelvoton vapisi tästä herran kaikki voiman muistutuksesta. "Viekää minut ylös teidän huoneesenne!" huusi hän ja tarttui munkin käsivarteen. "Varokaa itseänne," sanoi tämä, "sillä jos astutte ainoasti pari askelta oikeaan siitä paikasta, missä seisotte, niin olette vaarassa pudota käärmekuoppaan, joka on täynnä käärmeitä, sisiliskoja ja kaikenlaisia myrkyllisiä ja vaarallisia eläimiä ja silloin olisi vaikea pelastaa henkeänne."

"Pelastakaa minua tästä murhaluolasta!" huusi sen vapiseva alkuun-pania, riippuen lujasti munkin kaulassa.

"Te ette vielä ole nähneet pyhää neitsyttä, jolla on yhdeksän kätkettyä väkipuukkoa rinnassa ja käsivarsissa," sanoi Sigismund, pirullisesti nauraen. "Te uskonette, että kerran häntä syleileminen ratkaisee kaikki kiireimmästi. Tulkaappas katsomaan sitä murhakoneiden mestariteosta, joka tuottaa keksiällensä kuolemattoman kunnian. Teidän täytyy myöntää, että kuva on kummastuttavasti pyhän Neitsyeen kuvan kaltainen. Sen hurskaat taivahan siniset silmät ovat ylennetyt taivasta kohden, ikäänkun rukoillakseen; sen vaalean-ruskeat hivukset peittävät kaunista rintaa ja kätkevät siihen asetetut väkipuukot. Hänen pukunsa on oivallisin ja hyvin valittu, ja konelaitos on kunnollinen; sillä kun syntinen laskeiksen polvilleen sen eteen rukoilemaan, linkoaa hän, ikäänkun tuntemattoman voiman vaikutuksesta, sen syliin. Viisi väkipuukkoa syöksee silloin salaman nopeudella hänen rintaansa ja muut neljä puhkovat hänen selkänsä ja kupeensa, niin ettei hän ensinkään huomaa syntisen sielunsa menevän helvettiin, ennenkun hän jo uipi ijankaikkisessa tulikivijärvessä. Tulkaa ja ihastuttakaa kauniisti silmäänne tämän mainion taidekalun katsomisella; mutta minä varoitan teitä, pitäkää itsenne tarpeeksi loitolla hänestä."

"En tahdo enään mitään nähdä," huusi Cecilia suurimmalla kauhistuksella, puristi kätensä suonevedon-tapaisesti Sigismundin ympärille ja veti häntä murhaluolan uloskäytävää kohti.

Abotti melkein kantoi puolipyörtyneen ulos holvista omaan huoneesensa.

Vielä hirmuisempi ukon-isku, kuin edellinen tärisytti maata. Salama välähti ilmassa ja järähdys seurasi leimausta ajatuksen nopeudella. Cecilia vapisi kovasti; hänestä tuntui, kun Herra vihassaan tahtoisi rangaista häntä siitä, että hän oli laittanut inkvisitionin rautakäden viattomalle kansalle. Paha omatunto ruoski häntä skorpioneilla.

Kauhistava ukon-isku alas välähtävän salaman-leimauksen seurassa täryytti huonetta ja abbotin sänkyä, jossa Cecilia makasi kovissa hermovavahduksissa. "Viekää minua salakäytävän linnaan," huusi hän niin ankarasti, että Sigismund'ia vapisutti: "ilma teidän pirullisessa luostarissanne tappaa minun!" Niinkun mieletön, hyppäsi hän ylös sängystä ja tarttui Sigismundin käteen, niin että hänen täytyi seurata häntä.

Nähtyänsä salakäytävän jäävän taaksensa, tunsi hän hengittävänsä vapaammin. Mutta pian kauhistui hän uudestaan, sillä liekit löivät häntä vastaan eräästä avonaisesta ovesta. Linna paloi.

Säikähtynyt abbotti jätti nyt Cecilian, rientääksensä luostariin pelastamaan omiansa ja kirkon tavaroita. Salakäytävän rauta ovi rasahti kiini hänen perässään.

Cecilia väänteli epätoivoisena käsiänsä. Kauhistavat liekit löivät hänen ympärillänsä yhä enemmän ja enemmän. Linnan leveä rappu oli jo tulessa. Hän syöksi sielun tuskalla erääsen ikkunaan, tempasi ulos sen ja huusi toivottomalla äänellä apua.

Eräs mies riensi nyt ylöspäin palavata rappua, otti hätääntyneen syliinsä ja kantoi hänen savun ja liekkien läpi isolle viheriäiselle kentälle linnan ulkopuolella.

Tuskin oli hän laskenut maahan kuormansa, kuin jo rappu kauhealla rytinällä syöksyi alas.

Ei ollut ajattelemistakaan, että olisi mahdollista pelastaa linna. Kaikki huomio kääntyi niinmuodoin luostariin, joka myös, ehkä suurimmalla ponnistuksella, saatiin varjelluksi.

"Kuka olette te, jalo ritari?" kysyi Cecilia, ollen turvassa jalon pelastajansa vaunussa, joka hänen kanssansa ajoi linnaansa, vähentääksensä hänen tuskaansa ja palauttaaksensa hänen voimiansa.

"Nimeni on Olli Akselinpoika," sanoi jalo mies, joka oman henkensä vaarassa oli hänen tuonut ulos liekistä; "mutta nyt teen teille, jalo rouva tai kuka olette, saman kysymyksen, sillä minä ihmettelin suuresti kuultuani hätähuudon linnasta, joka on koko kesän ollut asukkaitta. Mutta mitäpä nimi tekee asiaan; jos se on salaisuus, niin en tahdo sitä tiedustella. Herra antoi minun juuri vaaran hetkenä ajaa palopaikan ohitse. Te olette pelastettu, ja nyt minä vien teidät tyttäreni luoksi selviämään kauhistuksestanne."

"Ei, jalo Akselinpoika," sanoi Cecilia, ja tarttui hänen oikiaan käteensä, sillä vasen oli tulessa vahingoittunut, "teidän pitää tietämään, kenen hengen olette pelastaneet, ja juhlallinen on palkkanne oleva. Tanskalaisten kuningas on runsaalla kädellä antava teille sen, sillä te olette pelastaneet kalleimman, mitä hänellä maan päällä on: hänen rakkaan Ceciliansa."

"Mitä!" sanoi Akselinpoika, pysäyttäen hevosiansa, "sitte olen tehnyt pahan työn, joka ei koskaan voi olla Jumalalle otollinen, sillä te olette rietas nainen, ja miljonien kiroukset lepäävät teidän päällänne. Te olette oikeastaan jalon Filippan murhaaja, ja kaikki se paha, mikä täällä tapahtuu, vuotaa teistä. Ja sinua, ilkiö, pelastaessani olin kyllä onneton. Sinua tahdoin viedä Signeni luoksi! Sinun henkesi murhaisi viattomuuden liljat hänen poskiltansa. Astu alas vaunusta, sinä häpeäpilkku vaimojen seassa, etten minä laillisessa vihassani muserra kyykäärmeen päätäsi."

"Haa! Se menee liian kauas," huusi Cecilia purren hammasta ja hyppäsi alas vaunusta; "mutta maltahan vaan aikaa, hävytön, ja minä vannon kaikkein helvetin henkien kautta, että minun kostoni pitää sinun musertamaan."

"Vältä, syöpäläinen," huusi Akselinpoika ja pyöritti ruoskaa hänen päänsä päällä.

Cecilia katosi pensasten sekaan ja Akselinpoika ajoi linnaansa.

Inkvisitionin tuomio kuulutettiin juhlallisesti sekä saarnastuoleissa että erityisten kuuluttajain kautta kaikissa valtakunnan suurimmissa kaupungeissa. Kansaa teroitettiin kuuliaisuuteen sen luulotellulle pyhyydelle, ja kuoleman rangaistus uhkasi jokaista, joka koetti tiedustella vähintäkään sen tekoja, tahi sen syyttämäin ja tuomitsemain kohtaloa.

Alhainen kansa oli täynnä iloa tästä sanomasta, sillä nyt, mietti se, uskon oikea kulta-aika tulisi takaisin, jolloin kaikki väärä-oppiset ja Jumalan kieltäjät heitettäisiin palavaan tulikivijärveen.

Ymmärtäväisempi kansa vapisi kuitenkin inkvisitionin hirmuista nimeä kuullessaan, sillä se aavisti, ketä oleskeli sen paksujen muurien sisällä.

Cecilia kirjoitti nimen Olli Akselinpoika verilistaansa, sillä hän oli vihkinyt henkensä pelastajan kuolemalle. Kuitenkaan ei hänen pitäisi tulla ensimäisten uhrien joukkoon, jottei epäluuloa tulisi tästä helvetin auttajattaresta.

* * * * *

Kaikki hengittivät iloisesti. Akselinpojan linnassa oli Signen 18 syntymäpäivä, joka aina oli ollut juhla kartanossa. Kaikki seudun nuoret tyttäret olivat tulleet saapuville juhlavaatteissaan, koristettuina kukilla sekä antaneet Signelle kukkavihkoja ja korin täynnä hedelmiä.

Akselinpoika lahjoitti rakkaalle lapsellensa valkean ruusun, joka aina oli ollut hänen lempikukkansa. Kiittäessään siitä iloisesta lahjasta ihmetteli hän, että varsi oli niin tiheään täytetty. Mutta kuinka suureksi tulikaan kummastuksensa ja ilonsa, kun näki että paperi varren ympärillä oli kirje hänen Valdemariltansa, jonka isä oli saanut muutamaa päivää ennen, mutta salannut tähän asti rakkaana lahjana tyttärellensä ja parhaana, mitä taisi antaa hänelle hänen syntymäpäivänään.

Iloinen tyttö alkoi juuri avata kirjeen lukeaksensa mitä hänen rakastettunsa oli kirjoittanut, kun kolme kovaa lyöntiä kuului linnan porttiin, ja soittajat vaikenivat ja nuorukaiset taukosivat äsken aletusta hupaisesta tanssista. Akselinpoika käski palveliainsa avaamaan kolkuttajille, ja kolme mustapukuista miestä, hopearisti rinnalla, astui sisälle ja pyysivät Akselinpoikaa pyhän inkvisitionin nimessä seuraamaan heitä, lisäten sen ohessa, että kaikki vastustus olisi turha, koska linna oli piiritetty aseellisilla miehillä.

Signe, joka tiesi isänsä kertomuksista, että hirmuisin rääkkäys, ehkäpä kuolemakin, odotti häntä inkvisitionin vankeudessa, kaatui niinkun ukkosen nuolen iskemä, hengetönnä lattialle.

Akselinpoika oli kaikista läsnäolevista ainoa, joka piti ymmärryksensä. Kunnioittamatta inkvisitionin lähettiläitä ainoallakaan vastauksella, nosti hän pyörtyneen tyttärensä lattialta ja sanoi, laskien hänen heidän käsivarsilleen: "Tulkaa, tytöt, auttakaa tytärtäni ja sanokaa hänelle jäähyväiseni; minä lähden viimeiselle matkalleni maan päällä, sillä minä tiedän, kuka se on, joka janoaa vertani."

Jalo isä painoi suutelon tyttärensä vaaleille huulille ja riensi sitte urhoollisesti ulos ovesta. Kauhistavat miehet seurasivat häntä.

Signen tila oli hirmuinen, kun hän heräsi tainnoksistaan. Hän tahtoi rientää kunnioitetun isänsä perästä, ottamaan osaa hänen vankeudessaan ja kärsimään kuoleman hänen edestänsä. Vanha Märta heittäiksi hänen jalkainsa eteen ja valitti hänelle kaikkein pyhäin nimessä, että hän rauhoittaisi itsensä, koska hän muutoin taitaisi saattaa heidät kaikki turmioon. "Teidän ei pidä valittaa, jalo neitini," sanoi varovainen mummo, "eikä tiedustella; teidän pitää asettaa itsenne, niinkuin teillä ei olisi koskaan ollut isää, jos tahdotte pelastaa nuorta henkeänne. Muistakaa isänne kertomuksia inkvisitionin kauheasta voimasta, ja tämä kuuluu olevan julmempi kuin mikään kristikunnassa. Jumalani! mitä sanoin?" huusi hän tuskassaan ja väänteli käsiään, "ah ystäväni, olkaa vaiti elkääkä ilmaisko haudan partaalla olevaa köyhää vaimoa, joka ei itse tiedä mitä sanoo!"

Sanaakaan sanomatta tahi edes vähintäkään kauhistustansa ilmaisematta, meni joukko pois ja Signe jäi yksinään naisinensa ja tuskinensa jälelle.

"O Valdemar!" huusi hän ja väänteli kauniita käsiänsä; "o ystäväni, veljeni, sulhaseni! Jos olisit täällä, niin tuottaisit valoa tässä kauheassa pimeydessä!"

Silloin kolkutettiin linnan portille, vaikk'ei niin kovasti kuin edellisellä kerralla, mutta yhtähyvin olivat naiset kauhistuksesta nääntyä maahan. Signen käskystä, joka ensiksi tointui, auaistiin kuitenkin portti, ja musta Kristian ratsasti linnan pihaan, hyppäsi hevosensa selästä ja kiiruhti linnaan.

"Missä on herrasi?" huusi Signe hänelle. "Hän on haavoitettu, kentiesi kuollut," vastasi Kristian; "antakaa pian meille autuaan äitirouvanne kantotuoli; se on ison salin vieraskammarissa; minun onneton nuori herrani makaa erään talonpojan tuvassa, puoli peninkulmaa tästä. Vaunun tärinä on avannut hänen haavansa ja hänestä vuotaa kovasti verta. Kiiruhtakaamme siis!"

"O Jumala!" vaikeroitsi Signe, ottaen kiiruusti balsamia ja liinavaatetta rakastettunsa sitomiseksi; "miksi lähti hän niin pitkälle matkalle, kun oli haavoitettu? Se voipi maksaa hänen henkensä ja ehkä on sen tehnytkin."

"Hänen oli pakko matkustaa, sillä sodan murhaenkeli ei jättänyt hävittämättä kymmenen peninkulman alalla, yhtään mökkiä jossa haavoitettua soturia olisi voinut sitoa ja hoitaa. Ei edes ollut yhtään lääkäriäkään saapuvilla hoitamaan häntä, vaan minun täytyi leikata luoti ulos urhoollisen herran hartiosta. Kun se oli tehty ja kun minä tottumattomalla kädelläni olin sitonut hänen, huokasi hän: 'Minä tahdon Signen luoksi, häneltä vastaan-otan lääkitystä ja hoitoa, tahi kuolen hänen sydämellensä.'"

"Joutukaamme siis," sanoi Signe palvelioille, jotka toivat kantotuolia, ja lensi kuin takaa ajettu naaras-hirvi heidän edellänsä, niin että he tuskin voivat seurata häntä.

Kun Valdemar avasi silmänsä, oli hän hyväntekiänsä huoneessa. Hänestä tuntui kuumeessaan, että häntä nyt ympäröivät samat henkilöt, jotka kahdeksantoista vuotta sitte seisoivat hänen vuoteensa ääressä, kun hän oli lähes muserrettu kuninkaan tulopäivänä, sillä Signe, tuo kauniin äitinsä kuva, seisoi kumartuneena hänen sänkynsä ylitse, ja hänen ruusuhenkensä liiteli hänen huuliensa ympärillä. Kristian, joka piti hänen kättänsä omassa kädessään, kostutti sitä, niinkun ennenkin, kyyneleillänsä, ja eräs vanha lääkäri oli nytkin sängyn vieressä. Sitä paitsi oli neljäskin henki läsnä, hänen lapsuutensa hellä hoitajatar, vanha Märta. Hän oli jonkun matkan päässä sängystä polvillansa ja rukoili Jumalaa poistamaan sitä vihan ukkosta, joka näytti lentelevän jalon Akselinpojan huoneen päällä.

"Hän elää!" huusi Signe, niinkun muinoin Elisabet ja suuteli sulhasensa vaaleita huulia.

Valdemar tahtoi puhua, mutta Signe pyysi hänen olemaan vaiti, ja estääksensä häntä mitään sanomasta, sulki hän taas hänen huulensa suutelolla.

Musta mies kantoi taas sisälle saman pikarin, kuin kahdeksantoista vuotta sitte, ja lääkäri valoi muutamia pisaroita viiniä Valdemarin suuhun, ja Signe sitä tehdessä nosti hänen päätänsä.

"Signe!" kuiskasi vihdoin Valdemar, "nyt kuolen mielelläni, sillä minä olen taas painettu uskolliseen sydämeesi."

"Ei, rakastettuni, sinun pitää elämän, Herra on kuuleva rukoukseni!" sanoi Signe ja tahtoi jatkaa vielä, mutta esiin tunkeutuvat kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä.

"Missä on isämme?" kysyi Valdemar. "Pyydä häntä tulemaan, että saisin painaa hänen kunnioitetun kätensä huulilleni."

Kyynel-tulva oli onnettoman tyttären vastauksena.

"Hän on poissa," sanoi Märta itkien, "mutta sinä et saa siitä tulla levottomaksi, Valdemar; hän on Jumalan ja kaikkein pyhäin suojeluksessa. Ole vaan rauhassa, paras poikani, ja taivaan armo tuopi hänen jälleen syliisi."

Lääkäri keskeytti tämän sairaalle vaarallisen keskustelun päästämällä irti siteet, jotka Signe oli laittanut hänen haavoihinsa, joiden tilaa hän tahtoi tutkia.

Ne olivat vaaralliset. Yksi kuula oli vikuuttanut rintaluuta ja toinen tunkeunut syvälle vasempaan hartioon, minkä Kristian vähän taitamattomasti siitä oli leikannut. Sitä paitsi olivat haavat olleet kahdeksan päivää hoitamatta, ja lääkäri pelkäsi lihakuolion (kallbrand) niihin tulevan. Muutoin oli hän varsin tyytyväinen siihen, miten Signe oli menetellyt sairaan kanssa. Hän ei lähtenyt sairaan vuoteen vierestä ennen tulevaa päivää, joka oli se peljätty yhdeksäs päivä; mutta kun tämä oli ohitse vakuutti hän, ettei Valdemarilla ollut mitään vaaraa, ja jätti hänen Signen hellään hoitoon, jonka jälkeen hän palasi asuntokaupunkiinsa Ringstad'iin.

Signe olisi kiittänyt Jumalaa rakastettunsa hengen pelastuksesta, vaan ei voinut. Hirmuisia kauhunkuvia tuli hänen sieluunsa. Hän näki isänsä pyövelin käsissä; hän näki hänen viattoman verensä vuotavan. Ah, ei yksikään tytär ollut niin onnetoin kuin hän. Mistä tulisi pelastus? Hän ei voinut rukoilla, ja synkein epätoivo ahdisti hänen rintaansa.

* * * * *

Puhtaalla sydämellä Jumalan edessä, hyvillä avuilla ja hyvillä teoilla, sekä tuettuna tiedolla aivan nuhteettomasta elämästänsä, astui Akselinpoika kauheimpaan kaikkia vankeuksia.

Täällä otti hänen vastaan kaksi munkkia ja yksi kuoropoika (laulupoika), noin neljäntoista-vuotias, joka kantoi olkisitomaa, minkä heitti lattialle, ja nämä olivat hänen johdattajinansa melkein maan alla olevaan holviin, johon hän vietiin.

"Tunnustatteko vapaa-ehtoisesti rikoksenne, ennen kuin tulette pyhän tuomioistuimen eteen?" sanoi toinen munkki teeskennellyllä hurskaudella. "Armon voima on tyhjentämätön, ja te voitte vielä pelastaa syntisen sielunne ijankaikkisesta kadotuksesta."

"Säästä viekkaita sanojasi, sinä ulkokullattu tyhjäntoimittaja! Minä tunnen sinun; rahasta annat sinä ryöväreille ja murhamiehille syntein anteeksi-antamisen, ja kultakappaleen tähden petät mielelläsi Jumalasi!" sanoi Akselinpoika ylenkatseella ja käänsi hänelle selkänsä.

Munkki heitti hurjan silmäyksen häneen ja meni pois. Toiset seurasivat häntä ja vankihuoneen ovi suljettiin.

"Herra, minä olen kädessäsi," sanoi Akselinpoika jalolla hartaudella. "Sinun silmäsi näkevät sekä taivaan mittaamattoman avaruuden, että vankeuden pimeimmän kolkan. Tapahtukoon tahtosi, jota paitsi ei yksikään hivus päässäni käyristy!"

Tällä lyhyellä rukouksella vahvistettuna tunsi tämä hurskasmielinen mies, ettei hänen sydämensä rauha ollut häntä jättänyt. Hän heittäysi olkivuoteelle ja rauhallinen uni hirmukuvitta ja unelmitta sulki hänen silmänsä.

Nouseva aurinko peitti ensimäisiä säteitänsä holvin vahvain rautakalterien läpi vangin hopean valkeaan päähän, kun hän heräsi virkistävästä unestansa.

Suloinen kevät-aurinko valaisi niin ystävällisesti hänen kasvojansa. Tämä oli enemmän kuin mitä Akselinpoika olisi voinut odottaa tässä veriselle kostolle vihityssä asunnossa, ja Akselinpoika kantoi luonnon tutkimattomalle Luojalle lämpimän kiitoksensa tästä armosta, kun samassa sulosointuisa ääni kuului hänen päänsä päältä. Sen äänteet olivat taivaallisia säveleitä Akselinpojan korvissa. Vihdoin tulivat äänteet sanoiksi, ja kuka voipi kuvata jalon vangin kummastusta, kun hän kuuli seuraavan merkillisen laulun:

    "El' pelkää pimeyt' ensinkään;
    Siell' auttajas kätkee itseään,
    Vaikk' heikko on.
    Ei nuhteeton saata peljätä,
    Vaikk ilkkuvi pahuus kylliltä;
    Ol' huoleton!

    Kun kauhu kokeepi peljättää,
    Käs' näkymätön se ennättää
    Sull' avuksi.
    Ei Herra heitä johtoansa
    Vaikk' armoleipään myrkkyänsä
    Nuo sotkevi.