"Tässä, Klairon," jatkoi hän ja veti poveltansa esille paperi-käärön, ja tarjosi Klairon'ille. "Tässä on siihen todistukset. Tässä on oikeaksi todistettu ote testamentista. Tässä on Amerikan pankin todistus niistä summista, jotka ovat siellä tallennetut minua varten, — tili minun perinnöstäni. Nä'ettekö, Klairon, että minä olen rikas mies? Nä'ettekö summaa tuossa? Omaisuuteni nousee kahteen-kymmeneen miljonaan markkaan."

"Kaksi-kymmentä miljonaa markkaa!" huudahtivat herrat, täynnä kunnioitusta ja hämmästystä.

"Ja kuitenkin sanotaan vielä tänä päivänä, että amerikalaiset rikkaat sedät tavataan ainoasti meidän huvi-näytelmissämme," lausui Voltaire ivallisella juhlallisuudella.

Klairon yksinänsä ei näyttänyt hämmästyneeltä, eikä edes ihmettelevänkään. Hänen kasvonsa pitivät entisen kylmä-verisyytensä ja ylpeytensä. Hän ei edes ottanut vastaan papereita, joita nuori kreivi tarjosi hänelle, eikä yhtä katsetta kääntänyt hänen puoleensa.

"Klairon!" huusi kreivi S:t Audème rukoillen ja täynnä tuskaa. "Klairon, ottakaa paperit ja vakuuttakaa itsenne siitä, että minä olen sanonut totta!"

"Mitä se on tarpeellista?" kysyi Klairon, ja katsoi häntä ruhtinaallisella ryhdillä. "Mitä minä siitä huolin, että te olette ottanut uuden nimen? Mitä huvitusta minulle siitä on, että tiedän, miten korkealle teidän perintönne kohoaapi?"

"Teillä on siitä huvitusta," huusi kreivi innossaan, "sillä koko se suuri rikkaus on teidän, totisesti teidän. Minä kreivi Penoël de S:t Audème lahjoitan sen teille."

"Ja minä; minä Klaara Josepha Hippolyte Leyris de Latude, minä en ota mitään lahjoja ihmisiltä, joita en rakasta, joita en pidä edes ystävinänikään, jotka ovat minulle kaukaisia, jotka eivät ole sukulaisiani. Minä en ole mikään almujen ottaja, kuten herra Dubois oli."

Ja samalla, kun hän näin puhui, viskasi hän ylpeitä ja kopeita katseita nuoren kreivin puoleen, joka vastasi niihin lempeällä hymyllä, täydellä säälin ja rakkauden katseella.

"Ei sinun tarvitsekaan ottaa minulta lahjoja," sanoi hän lempeästi. "Sinä otat vain minulta oikeudella sinulle tulevan omaisuutes; sillä se, kun on minun, on myöskin sinun. Sinulla on oikeus minun omaisuuteeni, nimeeni, sydämmeeni ja henkeeni. Hippolyte Klairon! Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa pyydän minä, kreivi Penoël de S:t Audème, teidän kättänne, rukoilen teitä puolisokseni, seuraamaan minua vielä tänä päivänä vihkimä-tuoliin ja tulemaan de S:t Audème'n kreivinnaksi."

"Voi, hän pyytää häntä puolisoksensa! Hän tahtoo naida hänet! Hän on miljoneri, kreivi, ja tahtoo naida Klairon'in!" jupisivat herrat keskenänsä. "Hän tahtoo tehdä näyttelijättärestä kreivinnan! Hiis-soikoon! Naimis-kaupat parasta laatua! Ja hän on todellakin kreivi!"

Mahtoiko Klairon kuulla mokomata mutinata ja kuulla heidän kuiskutuksiansa; mahtoiko hän lukea herrain salaiset ajatukset heidän hävittömässä pilkassansa ja häväisevissä katseissansa? Kuitenkin: purppura-puna kohousi hänen kasvoillensa ja vihaisella, polttavalla silmäyksellä silmäsi hän läsnä olevia herroja. Sen jälkeen ojensi hän itsensä ja otti ylevän, käskevän ryhdin ja seisoi nyt kiivastuneena ja käskevänä hallitsijattarena alamaisten päällikköinsä keskessä.

"Ah, onnetonta!" mutisi Voltaire itseksensä. "Minä lu'en hänen kuoleman-tuomionsa kirjoitettuna Klairon'in otsalla."

"Klairon," sanoi kreivi Penoël de S:t Audème hiljaisella, rukoilevalla äänellä. "Te ette ole vielä vastannut minulle. Minulla on totinen tarkoitus. Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa uudistan minä asiani: minä en tarjoa teille ainoasti minun rikkauksiani, vaan myöskin itseni. Tulkaa minun puolisokseni, antakaa minulle kätenne; kuulkaa minun hartain haluni: tulkaa de S:t Audème'n kreivinnaksi!"

"Ja kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa annan minä teille vastauksen!" huusi Klairon kovalla ja koroitetulla äänellä. "Kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa, jotka hämmästyvät siitä, että kreivi, miljonain omistaja alentaa itsensä niin, että hän pyytää näyttelijätärtä puolisoksensa, tahtoo hänestä tehdä kreivinnan, — kaikkein näiden todistajain läsnä ollessa kieltäyn minä ottamasta tarjoustanne."

Hämmästyksen huuto kajahti nyt herrain huulilta, ja epätoivon huudahdus kreivi S:t Audème'n vaaleilta huulilta.

"Klairon!" huusi hän, syöksyi hänen eteensä ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. "Klairon, se ei ole totta, se ei ole mahdollista! Minun järkeni minut petti, joku paha enkeli väärensi sanat sinun huulillasi; sillä se on mahdotonta, että Klairon lykkääpi luotansa käden, jonka minä hänelle tarjoan. Se ei ole mahdollista, että hän halveksii minua!"

"Herra!" huusi Klairon kiukusta kiehuen. "Herra, te olette hävitön! Laskekaa minut, päästäkää irti minun käteni, tahi Jumal'avita unhoitan minä sen, että olette tahtonut nimittää itseänne kreiviksi: minä käsken palvelijani, päästämään minua teistä!"

"Tee se!" huusi kreivi vihan vimmassa ja puristi hänen käsiänsä vieläkin kovemmin niin, että Klairon vapisi vihasta. "Uskalla nyt pitkittää, niin minä häväisen sinut! Minä reväisen siveyden-naamarin kasvoiltasi, ja huudan kaikille näille sinun jumaloitsijoilles, että minulla on oikeus sinuun, että sinä jo kaksi vuotta olet ollut minun henttuni, että sinä — — —"

"Antti, Jaakko!" huusi Klairon kimakalla, käskevällä äänellä. "Tulkaa tänne! Viekää tuo herra ulos! Hän on minulle vastuksellinen."

Kreivi S:t Audème huudahti ja kuolon kalveus kattoi hänen kasvonsa. Hän viskasi Klairon'in kädet käsistänsä, tirkisti kauheasti hänen puoleensa ja astui jonkun askeleen taakse-päin. Sitten sammui hänen katseensa ja hän horjui, kuin juopunut. Tuskallisella kiireellä veti hän nenä-liinan taskustansa ja painoi sen huulillensa. Kohta värjääntyi vaate purppuran-punaiseksi siitä veri-tulvasta, joka syöksi hänen suustansa ja syvästi huo'aten vaipui hän tunnotonna maahan.

"Antti, Jaakko!" huusi Klairon täydesti levollisena. "Kantakaa tuo herra ulos, noutakaa kyyti-vaunut ja lähettäkää hän niissä kotihinsa!"

"Herra Dubois tuli komeoissa vaunuissa," sanoi toinen palvelija kunnioittavaisesti, "ja hänen neljä palvelijaansa odottavat etehisessä."

"No, niinpä käskekää hänen palvelijansa tulla kantamaan häntä vaunuihinsa!" käski Klairon.

Palvelijat tottelivat käskyä, ja avatusta ovesta tuli neljä jättiläisen kokoista palvelijaa komeoissa, kullalla kirjaelluissa ruskea-samettisissa pukimissa ja kreivillinen kruunu kultaisissa knapeissa. Kunnioittavaisesti lähestyivät he kreivi S:t Audème'ä, joka nyt juuri aukasi silmänsä ja uneksuen, ihmetellen katseli ympärillensä. Varovaisesti nostivat palvelijat hänet ylös käsivarsillensa ja kantoivat hänet ulos.

Klairon katseli ylpeällä katseella matkuetta. Ei jälkeäkään säälistä ja armahtavaisuudesta näkynyt hänen kauniilla kasvoillansa.

"Kaunein kaikista kaunokaisista!" kuiskasi prinssi hänelle. "Minä rupean pelkäämään teitä. Minä luulen, ett'ei teillä ole sydäntä laisinkaan, ja ett'ei rakkaudella ole mitään valtaa teihin. Te näytätte tosiaankin pieneltä pirulta, joka ilakoiten pilkkaa ihmisten rakkauden-kipuja, ja on erittäin taipuvainen leikkimään ihmis-sydänten kanssa aivan, kuin olisivat ne höyhen-tolluja. Totisesti, minä pelkään teitä, ja toivoisin voivani panna rautapaidan sydämmeni ympärille, välttääkseni tulla haavoitetuksi enään teidän silmäinne myrkyllisillä nuolilla. Perhana-vieköön, te olette valloittamaton linna. Teitä ei liikuta mikään; ei hehkuva rakkaus, ei rikkaudet, eikä kärsimiset."

"Kuitenkin on asia, joka minua liikuttaa, prinssi," sanoi Klairon kovalla äänellä. "Ja se ainoa asia on: maine. Kaikkia maailman aarteita, kaikkea sen kunniata ja arvonimiä pidän minä halpana; mutta maine, sitä minä rakastan, sitä minä jumaloitsen, ja yhden tunnin kunnian tähden annan minä, jos vaaditaan, kokonaisen vuoden elämästäni."

"No, minä luulen, että lintuseni saapi tänä iltana sellaisen voittoisan tunnin," sanoi Voltaire, "ja ett'ei se tunti maksa vuotta hänelle, vaan tekee hänet kuolemattomaksi. Sillä maine se on, joka ihmisen kuolemattomaksi tekee."

"Ja niin on se Voltaire, joka minulle kuolemattomuuden lahjoittaa," sanoi Klairon loistavilla kasvoilla. "Hyvät herrat! Minä toivon, että te tänä iltana tulette katsomaan suuren runoilijamme Voltaire'n uutta murhe-näytelmää. Hän Merope'llansa hämmästyttää katselijat suuresti. Minä toivon, että te ylistätte runoilijata, ja suotte näyttelijättärelle heikkouden anteeksi. Näytöksen loputtua on pieni juhlallisuus täällä luonani. Huoneeni on avoin. Kaikki minun ystäväni ja suosijani ovat terve-tulleet. Kaikkia, hyvät herrat, kutsun minä teitä. Teidän kaikkein kanssanne tahdon minä viettää suuren Voltaire'n voitto-riemua!"

2.

Ehtoolla.

Ääretön oli tungos ja aaltoileminen kaikkialla teaterissa. Joka ainoa paikka oli otettu, ja tuhansittain oli kilvoittelijoita ollut piljetti-konttoorin edustalla, jossa he kiistelivät piljeteistä, saadaksensa vaikkapa kaikista halvimman ja huonoimmankaan paikan. Loosit ja parketti olivat täytetyt loistavalla ja valitulla kuulijakunnalla. Ensimmäisen rivin reunustassa nähtiin korkeamman vallas-säädyn naiset, heidän silmiä-sokaisevassa vaatetuksessansa, loistavina kalliista kivistä ja kallisarvoisista loru-kaluista, vilvoitellen poskiansa kauhean suurilla leyhyttimillä, ja säkenöivin silmin tähystävän ja punatuin poskin ja mustatuin kulma-karvoin kurkistavan parketilla istuvain jalo-sukuisten herrain joukkoon, nähdäksensä siellä ystäviään ja kosijoitaan.

Parterille olivat kaikki Parisin kirjailijat, sanomalehdenkirjoittajat, runoilijat ja riimin-riipustajat kokoontuneet, ja aina sen mukaan, jos olivat Voltaire'n ystäviä tahi vihollisia, osoittivat he joko iloisuutta, tahi synkkä-mielisyyttä; lempeyttä, tahi jäykkyyttä; hauskaa odottavaisuutta, tahi ankaraa arvostelua. Kaikissa looseissa vallitsi uteliaisuus ja harras odotus, ja nimet Voltaire, Klairon ja Merope olivat illan tunnus-sanana.

Jopa nähtiin nyt ylhäällä isossa loosissa kuninkaallinen hovikin, Ludwiki XV puolisoinensa y.m. Nopein askelin tuli kuningas loosin reunalle, ja kohta kohousi koko kuulijakunta seisaallensa, tervehtääkseen riemuhuudoilla silloin vielä rakastamaansa itse-valtijasta.

Ludwiki kiitteli hymyillen kaikille puolille ja vetääntyi sitten takaisin, saattaaksensa kalveata, suruisesti silmäilevää, vähäpätöistä kuningatartansa noja-tuoliin, ja tervehtääksensä sitten erästä naista, jolle juuri nyt avattiin ison loosin kaksipuoleiset ovet, ja jonka sisään astuessa kaikki loosin perälle kokoontuneet hovi-herrat syvään ja kunnioittavaisesti kumartelivat aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar ja itse hallitsijatar.

Ja ylevä ja käskevä olikin hänen ryhtinsä, hänen koko olemuksensa. Mahdottomasta pönkkä-hameestansa, joka häntä ympäröi, kuin vallit, näyttäytyi hänen ylä-osa ruumistansa vyöllä ahtaalle pinnistettynä vieläkin hennommalta ja hoikemmalta, kuin tavallista oli. Valkoiseksi puuteroitu, hohtokivillä, jaloilla kivillä ja kähäröillä varustettu ja puolikuun muotoon otsan yli taivutettu tukkansa, teki hänen vartalonsa vieläkin pitemmäksi ja majesteetillisemmäksi; hohto-kivillä varustetut karin-kaulalot enensivät hänen kauniin, syvä-aatteisen otsansa valkeutta ja tekivät sen vieläkin loistavammaksi; poski-maali hänen poskillansa lisäsi suurien mantelin muotoisten mustain silmäinsä säihkyä ja tulta; ja hymy, joka leikitteli hänen purppuran-punaisilla huulillansa, valoi koko hänen kasvoillensa loistoa.

Mutta hymy ei ollut hovi-herroille, jotka kumartelivat hänen ympärillänsä, eikä katsojillekaan, jotka sadoin ja taas sadoin silmin silmäilivät häntä. Hymy oli ainoasti kuningas Ludwik'ille. Ainoasti hänen tähtensä oli markisinna Pompadour kaunistanut itsensä; hänelle ainoalle oli hänellä hymyilyä, lempeitä sanoja, ja teräviä sukkeluuksia. Ja sen tähden tervehti myös Ludwiki häntä nyt taas armollisimmalla hymyllä. Markisinna Pompadour ymmärsi huvittaa häntä ja karkoittaa häneltä sen kyllästymyksen ja ikävän, joka joskus häntä ahdisti.

"Luuletteko, markisinna, että tämä Voltaire'n uusi murhenäytelmä huvittaa meitä?" kysyi kuningas yht'äkkiä.

"Teidän Majesteettinne on liiaksi jalo ja tuntehikas, voidaksensa pitää ihmis-sydämmen kärsimisiä ja kipuja minään huvituksena," vastasi markisinna hymyellen. "Tämä, Voltaire'n uusi teos on ihastuttava Teidän Majesteettinne ihmettelemiseen."

"Jopa, armahani!" mutisi kuningas. "Minä en ihmettele enään mitään; minua ei viehätä enään mikään."

"Ah, herra!" huokasi markisinna. "Se on tosiaankin kuoleman tuomio niille, jotka teitä rakastavat, ja sellaisen puheen perästä oliskin jo viisainta kuolla pois."

"Te ymmärsitte siis väärin ajatukseni," sanoi Ludwiki hätäisesti. — "Ajatukseni oli sanoa, ett'en minä ihmettele enään mitään, eikä mikään huvita minua enään sitten, kun tulin teidät tuntemaan; sillä teihin ainoaan on koko minun rakkauteni, teitä minä ihmettelen. Ja nyt näyttäkää taaskin minulle otsanne kirkkaana, markisinna. Te tiedätte minun sitä tarvitsevan, ollaksseni tyytyväinen."

"Armahin herrani! Te olette erinomaisesti armollinen!" huusi markisinna ja hymyili viehättävästi. "Mutta kiitokseksi siitä tahdon minä ilmoittaa Teidän Majesteetillenne salaisuuden. Teidän Majesteettinne saapi varmaan hauskaa tänä ehtoona. Jotakin tavatonta, hämmästyttävää on tekeillä."

"Mitä sitten?" kysyi kuningas innokkaasti. "Sanokaa markisinna, mitä on tekeillä?"

"Herra, jos minä sen teille sanoisin nyt, niin ei se olisi enään mikään hämmästys teille, kallein kuninkaani. Antakaa käsky aljettaa, niin saamme nähdä!"

"Teillä on oikein, alkakaamme!" huusi kuningas, ja antoi merkin juhla-mestarille. Sitten istui hän nojatuoliin kuningattaren viereen, ja markisinna, ollen kuningattaren hovi- ja seura-nainen, istui kuningattaren taakse pienelle jakkaralle.

Juhla-mestari meni kuninkaallisen loosin reunalle ja antoi merkin teateri-koneiston johtajalle, joka seisoi esi-ripun vieressä.

Yleinen äänetön hiljaisuus syntyi kohta suuressa teateri-huoneessa. Kaikkein katseet kääntyivät näyttämölle, jonka sala-kähmäinen esi-vaate kohousi verkallensa ylös.

Näytteleminen alkoi. Totisina ja hiljaisina kuuntelivat katsojat johtavaa alku-näytöstä.

"En minä vielä nä'e mitään ihmettelemisen arvoista," mutisi kuningas ja kääntyi markisinnan puoleen. "Minä kyllästyn, ja se on koko lorun loppu."

"Malttakaa, herra," lausui Pompadour. "Ihmetys ja hämmästys tulevat kyllä. Eihän Klairon'ikaan vielä ole ollut näkyvissä."

Samassa syntyi alhaalla teaterissa kuiske ja jupina. Ihmeellinen liike kävi koko huoneen läpitse. Kuningas kääntyi myös taaskin näyttämöön päin.

Kuninkaallisen palatsin leveät portit olivat näyttämöllä avatut. Molemmin puolin porttia seisoivat palvelijat ja hovi-herrat, ja odottivat hallitsijattarensa, Merope'n tuloa. Nyt ilmoittivat torven toitotukset hänen tuloansa ja Merope-Klairon astuu näyttämölle.

Kova meteli, kuin meren kuohina, aaltoili koko huoneen läpitse. Kaikilla kasvoilla kuvaantui hämmästys ja tyytymättömyys. Jopa itse kuningaskin näytti hämmästyvän ja ihmettelevän. Ja jotain tosiaankin erinomaista, jotain hämmästyttävää oli tässä tapahtunutkin.

Klairon oli tullut näyttämölle; mutta ei pu'ettuna niin, kuin tähän asti oli ollut tapana; ei niin, kuin muoti sen määräsi; eikä niin, kuin hovi-naiset pukeutuivat. Hänellä ei ollut isoa pönkkä-hametta, ei puuteroitua tukkaa; eipä ollut hän edes maalannut poskiaankaan, eikä koristellut itseään karin-kaukaloillakaan; ei mitään suurta löyhytintäkään ollut hänellä kädessään. Hän ei esittänyt siis vanhan maailman kuningatarta minään hempukkana, ranskalaisena muotivauvana pönkkä-hameessa, vaan vaatetuksessa, joka soveltui hänen esitettäväänsä.

Hän tuli kuningattarena, kantaen kultaista otsa-ripaa puuteroittamattomalla mustalla tukallansa, joka kauniina aaltoina kierteli hänen otsaansa ja oli niskassa huolettomasti käärästy solmulle, josta yksityiset kiharat vapaina aaltoilivat alas. Hänellä ei ollut mitään pönkkä-hametta, vaan kreikkalainen vanhan-aikuinen vaatetus. Avara kullalla kirjaeltu alushame riippui vapaana leveöissä laskoksissa aina kantapäähän saakka ja oli vyötäiltä vyötetty vain kultaisella vyöllä. Hänen ihanat käsivartensa olivat paljaina ja koristetut kultaisilla soljilla. Käsivarren ylitse olkapäällä kiinnitti kultainen koriste levättiä, joka vapaana, läpi-kuultavana riippui hameen päällä aina lantioille saakka. Samaan kulta-koristeeseen oli myöskin kiinnitetty kullalla kirjaeltu purppura-mantteli, joka riippui pitkin selkää aina maahan asti.

Tässä pukimessa, ensimmäisessä, kun koskaan oli nähty ranskalaisella näyttämöllä, kulki Klairon eteenpäin kuningattaren majesteetilla ja arvokkaisuudella aina etu-näyttämölle.

[Toinen tapaus, jossa Klairon esiintyi itse-valtaisesti puettuna, oli Sofoklen Elektrassa. Siinä näytelmässä uskalsi hän vieläkin enemmän. Sen sijaan, että vankia ja kuolemallaan olevia tavallisesti esitettiin pukimessa, johon kuului löyhyttimet käsissä j.n.e. esiintyi Klairon vankina jalkoihin asti ylettyvässä yksinkertaisessa villa-hameessa, ja kädet kahleilla sidotut seljän taakse. Hän nosti suuren ihastuksen tässä osassa, tässä vaatetuksessa: katsojat riemuitsivat, Voltaire ylisteli häntä värsyjä ja kirjeitä kirjoittamalla; maalarit kiiruhtivat maalaamaan Klairon'ia kaikissa tämän näytelmän kohdissa; ja siinä pukuimessa myytiin Klairon'in valo-kuvia tuhansittain.]

Mutta katsojat, jotka muutoin tavallisesti kaikuvilla kättentaputuksilla tervehtivät häntä, jäivät nyt mykiksi. Tervehdyksen sijaan alkoi parterilla kuulua tyytymättömyyden touhina aina kovemmin ja kovemmin. Ihanat ja ylevät naiset ensimmäisellä rivillä käänsivät inholla kasvonsa pois näyttämöltä ja levittivät suuret löyhyttimensä, salataksensa niiden takana punastuvia poskiansa, ja päästäksensä näkemästä mokomata hävitöntä näyttelijätärtä, joka julkeni näyttäytyä katsojillensa ilman pönkkä-hametta ja osottauda puvussa, joka paksuina, syvinä laskoksina kääriytyi hänen vartalonsa ympäri, ja osoitti joka liikunnossa sen kauniit ja jalot muodostukset.

Herrat parketilla ja soittokunnan looseissa kuiskuttelivat ja naureskelivat keskenänsä; jopa itse näyttelijättären innokkaimmat suosijat, itse nekään herrat, jotka saman päivän aamusella olivat Klairon'in luona ollessaan vannoneet, ollaksensa hänen innolliset sankarinsa ja puolustajansa, niin, itse nämäkään herrat eivät uskaltaneet taputtaa kättänsä hänelle puvussa, joka heistäkin näytti naurettavalta, oli vapaa ja taiteeton, kuin yö-puku, joka peitti hänen ruumistansa ilman jaloutta ja arvollisuutta.

Mutta Klairon ei ollut edes huomaavinaankaan tätä katselijain lisääntyvää tyytymättömyyttä. Hänen kasvonsa säilyttivät jalon, kuninkaallisen ryhtinsä; hänen silmänsä säkenöivät ja loistivat innon jalosta tulesta. Hän ei ollut kuulevinaankaan naurua, kuiskutuksia ja kohinata. Todellisesti kuninkaallisella liikunnolla kohotti hän käsivartensa, käskeäksensä ylimmäistä-pappia vaikenemaan, joka hänelle puhui.

Mutta tämä kokonansa paljas ja alaston käsivarsi näytti katselijoista vain uudelta julkeudelta ja hävyttömyydeltä. Kova naurun räkätys syntyi looseissa; parketilla kuului vihellyksiä, ja kun uljaimmat Klairon'in sankareista uskalsivat kieltää nousevaa meteliä ja tukahduttaa sitä kättentaputuksilla, niin nousi joka paikassa koko huoneessa kova viheltäminen ja nauraminen ja saattoi taputtajat pian vaikenemaan.

Kuningas kääntyi innokkaasti markisinnan puoleen ja sanoi; "teillä oli oikein; tämä on kaikista suloisin arvaamaton tapaus. Mutta katsojat ovat mielettömät. Minusta on Klairon'illa ollut oivallinen aate tässä. Iljettävä pönkkä-hame salasi hänen suloisen vartalonsa: hän teki oikein että jätti sen. Myöskin huomaan minä hänellä olevan erittäin ihanat käsivarret."

"Kallis herrani!" kuiskasi markisinna. "Minä pyydän armoa. Ettekö te nä'e, että katsojat ainoasti sen tähden tahtovat kukistaa Klairon'in ja Voltaire'n kappaleen, että he tietävät minun tuottaneen Voltaire'n takaisin Ranskaan ja suojelevan Klairon'ia? Kallis herrani, armoa! Pelastakaa kappale, pelastakaa Klairon! Katsokaa vain, millä ylevällä arvollisuudella Klairon seisoopi. Ei värähdystäkään huomaa hänen kasvoillansa. Hän on vain kalvea, kuin kuolemallaan oleva."

"Se on tosi," sanoi Ludwiki. "Hän on kalvea, ja katsojat tulevat yhä raivommiksi ja peuhaavimmiksi. He ovat peräti unhoittaneet minun läsnäoloni. Mutta en minä siitä pahastu; sillä tämä kohtaus on tosiaankin ihastuttava; ja minä en olisi sitä saanut nähdä, jos vain seurattiin kohteliaisuutta. Kuulkaapas noita herroja parterilla, miten ne viheltävät, ja Klairon'illa on rohkeutta vieläkin, seisoa kuninkaallisessa asennossaan. Mutta ei. Nyt horjuu hänen vartalonsa; nyt kalvenee hän aina enemmin ja enemmin. Hän on vaipumaisillaan kuolleena maahan."

"Herra, kallis herrani!" rukoili markisinna. "Pelastakaa Klairon!
Taputtakaa hänelle!"

Samassa silmän-räpäyksessä horjahti Klairon muutamia askeleita taakse-päin, voimatonna hillitsemään vihaansa, tuskaansa; ja katsojat vaikenivat hetkeksi, uteliaina nähdäksensä, mitä hän nyt aikoi tehdä.

"Herra, minä rukoilen teitä! Taputtakaa nyt hänelle!" kuiskasi
Pompadour vieläkin kerran.

Kuningas nyökkäsi hymyten, ja juuri tämän äkkinäisen hiljaisuuden vallitessa kuultiin yht'äkkiä vilkas kättentaputus kuninkaallisesta loosista.

Ihmetellen kääntyivät kaikkein katseet sinne; ja totisesti istui Ludwiki, monen rakastama ruhtinas siellä hymyillen. Hän oli uskaltanut sen, mitä ei kukaan muu uskaltanut sillä hetkellä, — hän taputti.

Ja nyt aivan, kuin velhomalla vaihtui tässä suhde: vihellykset vaikenivat, tyytymättömyyden meteli masentui; kaikki hoviherrat ja muut herrat seurasivat esimerkkiä, jonka kuningas oli antanut ja taputtivat, kajahuttivat satakertaiset hyväksymis-taputukset. Samat herrat, jotka äsken tyytymättömyydessänsä olivat unhoittaneet kuninkaan läsnä-olon, kokivat nyt palkita rikoksensa siten, että he taputtivat nyt kovemmin, kuin äsken olivat tyytymättömyydessään temmeltäneet.

"Luulen pelastaneeni ihmishengen," sanoi kuningas ja nojausi tyytyväisenä noja-tuoliinsa.

"Herra!" kuiskasi markisinna. "Te olette jaloin, jalomielisin kaikista kuninkaista; ja rajaton, kuin teidän hyvyytenne, on myöskin minun kiitollisuuteni oleva!" — —

Kuninkaalla oli oikeus: hän oli pelastanut ihmis-hengen. Klairon olisi kuollut häpeästä, surusta ja vihasta, jos hänen olisi pitänyt peräytyä metelin edestä. Hän vannoi itseksensä, sitä ei tekevänsä. Hän vannoi ennen kuolevansa, kuin vapaa-ehtoisesti jättävänsä näyttämön. Hän tunsi jo sydämmensä paisuvan ja seisovan alallansa. Hän tunsi jäsenensä jäykkenevän ja hengittämisensä heikkonevan. Hänen silmänsä sumenivat, ja hän tunsi horjuvansa, hoipertavansa, ja hän sanoi itseksensä: "kuolema tulee minua vapauttamaan!"

Mutta kovat kättentaputukset herättivät hänen horrostansa. Kuin ylä-ilmainen soitto, koskettivat ne hänen korviinsa; kuin autuasten taivainen soinnullinen soitto, suhisivat ne hänen korvissansa, ja antoivat hänelle rohkeutta, voimia ja lujuutta taas. Veri juoksi taas hänen sydämmeensä; hänen sielunsa liikutteli taas lentimiänsä; silmänsä säihkyi taas innostuksen tulesta, ja karaistuilla voimilla rupesi hän jälleen puhumaan, ja latelemaan sangen pitkää puhettansa.

Katselijat kuuntelivat häntä ensin hiljaisina; mutta hetken perästä alkoivat he ihmetellä sitä, jota olivat ensin nauraneet. Tuo poimuinen, liki ihoa kääreytyvä puku, olihan se paljon suloisempi, luonnollisempi ja taiteellisempi, kuin jäykkä, ruma pönkkä-hame, joka salasi joka jäsenen liikunnot, häiritsi kaiken vapauden ja kadotti luonnottomuudellansa kaiken ihmisellisen vartalon luonnollisen kauneuden.

Aina tähän hetkeen saakka oltiin näyttämöllä nähty ainoasti näyttelijättäriä, jotka pelasivat osansa, tehtävänsä, tänä ehtoona nähtiin ihminen vanhasta maailmasta elävän ja liikkuvan. Nyt tunsivat katselijat, että he äkkiä aivan kuin taikavoimalla olivat muutetut kreikkalaiseen muinaisuuteen, ja että se oli kreikkalaisnainen, Messenian kuningatar, joka liikkui heidän edessänsä kreikkalaisessa puvussansa.

Klairon tunsi, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt, ja miten vähitellen hämmästys muuttui ihmettelemiseksi, tyytymättömyys suosioksi. Hän ymmärsi kohinan, joka nyt syntyi parterilla ja looseissa, ja se oli hänen mielestänsä paljoa parempi palkinto, kuin kovat kätten-taputukset; sillä hän tiesi että ainoasti sen tähden kavahdettiin kaikkia kova-äänisiä ihmetyksen-ilmauksia, ett'ei yksikään sana katoaisi turhaan heidän korvistansa, ja ettei tahdottu suostumuksen typerällä töminällä keskeyttää suurta ja jaloa näytelmätä.

Ja yhä hehkuvammaksi kävi taiteilijattaren innostus; yhä suuremmalla ja jalommalla vapaudella liikkui hän puvussansa. Kerran, kun hän kovassa kiivaudessansa kääreytyi vaippaansa Polyphanten edessä ja seisoi siinä rivakkaana, ylpeässä ryhdissä täydellisenä vanhan-ajan ihanimpana muistopatsaana, niin silloin pääsi katsojain sydämmellinen ihastuksen raivo irti. Mutta pian vallitsi taas hiljaisuus; sillä ei sanaakaan tahdottu hukata tästä suuresta näytelmästä. Kunnioituksesta taiteilijattareen, ei tahdottu myöskään päästää runoilijan jaloja värsyjä kuulemattomina.

Mutta nyt, kun Merope vihdoin näkee taas kauvan kaivatun poikansa; kun hän iloiten sulkee Aegytan syliinsä ja käärii hänet vaippaansa aivan, kuin tahtoisi hän sulkea hänet sydämmellensä koko maailman silmistä; kun hän tuossa ihmeellisessä ryhmässä, poimuisessa hameessansa likistää poikansa päätä rintaansa vastaan ja loistavin kasvoin riemuiten lausuu: "tämä on minun poikani," niin silloin eivät katsojat voineet enään hillitä ihastustaan, ihmettelemistään. Kuin ukkoinen pauhasivat riemulliset katsojat, ja muurit vavahtelivat heidän tyytymys- ja hyväksymys-huudoistaan.

Loistava, voittoinen hymy loisti Klairon'in kasvoilla; ja sama hymy nähtiin hänen kasvoillansa vielä silloin, kun hän vetäysi kulissien taakse ja meni vaatetushuoneeseen niin kauvaksi, kuin häntä ei kaivattu, tointuaksensa voimia vaativasta ponnistuksestansa.

Mutta kun hän oli juuri tullut vaatetus-huoneeseen, ja viskautunut sohvalle hengittääkseen vapaasti, päästi hän kauhean huudon; sillä oven suussa seisoi kreivi S:t Audème. Kalveana, huulet värittöminä, tukka pörrössä ja silmät sumeoina seisoi hän siinä ja tähysti Klairon'ia.

Klairon kauhistui hänen katsettansa ja yritti nousemaan istuimeltansa, aikeessa paeta. Mutta kreivi oli pannut oven salpaan perästänsä ja hyökkäsi häntä vastaan ja painoi hänet vastustamattomalla väki-vallalla jälleen sohvaan.

"Pysy alallas!" sanoi hän kolkolla äänellä. "Pysy alallas! Minä käsken sinua siihen!"

"Tahdotteko minut murhata?" huusi Klairon kauhistuneena, ja unhoitti hetkiseksi kaiken korkeutensa ja arvollisuutensa.

"Mitä minä siitä hyödyn, että murhaan sinut?" kysyi hän katkerasti nauraen, "Eläsithän sinä sittenkin aina vaan minun sydämmessäni, jokaisella hengähdykselläs myrkyttääkses minua, jokaisella sanallas raadellakses sydäntäni. Ei; en tahdo murhata sinua! Mutta en minä salli sinunkaan murhaavan itseäni."

"Hippolyte! Olen täällä sitä varten, että estäisin sinut tekemästä rikosta. Hippolyte! Kaiken sen tähden, jota pidät pyhänä, peruuta sanas, jotka tänä aamuna kiukussas puhuit! Minä en voi elää ilman sinua. Armahda siis minua ja elä minun tähteni! Sinä tiedät minun rakastavan sinua rajattomasti, ja satoja kertoja olet sinäkin vannonut rakastavas minua. Ah, älä tee itseäs vala-patoksi! Älä pilkkaa Jumalaa ja ihmisiä tekemällä rakkauden pyhiä valoja valheellisiksi koru-puheiksi. Hippolyte! Ole laupias, rakasta minua, tule puolisokseni; sillä minä rakastan sinua ylitse kaikkia!"

Klairon oli jo kerjinnyt rauhoittua, ja saanut jällensä entisen ylpeytensä. Hän päästi kovan pilkka-naurun ja sanoi:

"Te tahdotte tehdä minusta laupeuden-sisaren, — armahtavaisuudesta tahdotte minun teitä rakastavan," nauroi hän.

"Voi, vaivanen narri itseänne! Klairon'in sydän ei ole mikään sairas-huone, johon armahtavaisuudesta kerättäisiin kaikkia rakkaudesta potevia; ei, vaan se on kuninkaallinen linna, jossa osoitetaan päivä kerrassaan ystävyyttä ja vieraan-varaisuutta jollekin nerolliselle seura-elämään tottuneelle miehelle; vaan jonka portit suljetaan jokaiselta ikävältä, itkun-pakkoiselta hellityltä. Te olette liian paljon huokaillut ja valitellut, ja siitä on se tullut, että minä olen kyllästynyt teihin. Ja kyllästys karkoittaa rakkauden, ja siitä, missä haukotellaan, pakenee keveä-siipinen rakkauden-jumala pois. Muistakaa tätä, ja ottakaa se, ystäväni, viimeisenä muistona, hyvänä opetuksena vastaan minulta."

"Klairon!" huusi kreivi kauhistuneena. "Klairon! Voitko sinä nauraa silloin, kun minä kuolon kivuissa kilvoittelen edessäs? Mutta naurus ei ole totta; ei, sydämmes on liiaksi jalo ja hyvä siihen. Naurus ei peljätä minua takaisin. Se tahtoi vain hetkisen kiusata ja piinata minua, että minä sen jälkeen tuntisin itseni sitä autuaammaksi ja onnellisemmaksi. Anna sen loppua tähän, suloisimpani, armahimpani. Avaa sylis minulle taaskin! Sano, että sinä vielä rakastat minua; sano, että tahdot tulla puolisokseni, ja että kaikki on taas hyvin, ja että minä olen onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä Klairon on jälleen minun, on omani ijankaikkisesti!"

"Klairon ei ole koskaan teidän," huusi Klairon, nousi ylös ylpeänä ja ojensi kätensä kopeasti hänelle. "Klairon on ainoasti omansa ja maineen. Hänestä ei tule koskaan S:t Audème'n pienen kreivin puolisota. Klairon on kihlannut itsensä maineelle ja ainoasti sille. Pois tieltä, herra! Päästäkää minut nyt vain! Maine ja katsojat odottavat minua."

Keno-kaulana ja pönäkkänä, kuin kuningatar, kävi hän sitten ovea kohden.

Mutta kreivi asettausi kalveana, kuin kuollut, silmät säkenöiden ja vavisten joka jäsenessä hänen eteensä.

"Sinä tahdot mennä?" kysyi hän uhkaavalla äänellä. "Sinä tahdot jättää minut, hyljätä minut?"

"Minä tahdon hyljätä teidät, ja suokoon Jumala, ett'emme koskaan enään näkisi toisiamme! Päästäkää minä nyt vain herra! Älkää vainotko minua enään kiusaavalla rakkaudellanne."

"Onko se viimeinen sanas? Onko sittenkin, jos minä sanon, että minä menen ja tapan itseni, että sinä sillä sanallas olet minut ajanut kuolemaan?"

"Se on viimeinen sanani! Mitä minä huolin teidän sekä elämästänne, että kuolemastanne? Menkää nyt!"

"No!" huusi kreivi raivostuneena, puristeli hänen käsiänsä ja katsoi häntä polttavilla katseilla silmiin. "Kuule myöskin sinä minun viimeinen sanani! Sinä ajat minut kuolemaan, päästäkses minusta. Hyvä! Minä kuolen, mutta minun kuolemani ei päästä sinua minusta. Myös kuolemani jälkeen vainoon minä sinua ja muistutan päivittäin sinulle itsestäni. Minä rankaisen sinun julmuutes. Sen vannon minä sen kuolemattoman sielun kautta, joka minussa asuu! Sen saman vannon myös vielä silloin, koska minä vapautan sen tästä maallisesta majastansa! — Nyt rouvaseni! Mene nyt, jos mieles tekee."

Hän lykkäsi itse salvan ovelta, meni sivuun ja jätti vapaan pääsön Klairon'ille. Klairon seisoi alallansa, viipyi ja katseli melkein surullisesti hänen kalveisiin ja surun kalvamiin kasvoihinsa.

"Klairon! Neiti Klairon!" kuului silloin huuto ulkoa. "Nyt on kiire: teidän osanne alkaa kohta. Neiti Klairon! Missä te viivytte niin kauvan? Joutukaa nyt!"

"Minä tulen," huusi Klairon vastaukseksi, ja viitsimättä edes vielä kerran katsoa kreiviin, tempasi hän oven auki ja syöksyi ulos.

Kreivi seisoi ja katsoi hänen jälkeensä pitkällisellä, hehkuvalla katseella. Nyt ei hän nähnyt häntä enään; mutta hän kuuli sen hyväksymis-huudon, jolla käsiään taputtava ja riemuitseva katsojisto otti häntä vastaan. Ja kaikki se kaikui hänen korvissaan, kuin perkeletten pilkka-nauru.

"Hänen pitää muistaa minua!" huusi hän ja kohotti molemmat kätensä vihan vimmassa taivasta kohti. "Niin, sen minä vannon, että hänen pitää muistaman minua! Niin, vielä kuolemani jälkeen tahdon minä vainota häntä; häntä, minun murhaajatani, Klairon'ia!"

Uhkaavaisena kohotti hän sitten nyrkkiin puserretun kätensä sinne päin, josta riemu-huudot kaikuivat. Sitten syöksi hän ulos ja jätti teaterin raivoisella kiireellä.

Näytelmä oli loppunut. Klairon'in jumaloitsijat olivat seuranneet hänen kutsumustansa, ja kaikin kokoontuneet hänen palatsiinsa, yhdessä siten viettääksensä sen päivän voitto-juhlaa, sekä kantaaksensa uhriansa suurelle taiteilijattarelle, joka tänä päivänä oli anastanut itsellensä uuden maineen ja kunnian kruunun.

Koko Klairon'in palatsi oli valaistu. Kahdessa rivissä molemmin puolin katua huoneen edustalla seisoivat herrain vaunut. Kaikki palatsin huoneet olivat juhlallisesti koristetut. Loistavin ja valituin seura tunkieli niissä edestakaisin, kaikki Parisin ylimykset, oppineet ja jalo-sukuiset olivat tänä iltana koolla taiteilijattaren luona. Kaikki arvokkaimmat, rikkaimmat, taitavimmat ja nerokkaimmat herrat olivatkin Klairon'in jumaloitsijoita. Oliko siis ihme, että he tänä voiton iltana kiirehtivät kantamaan uhriansa jumalattarensa jalkoihin?

Loistavin kasvoin ja kuningattaren itsensä-alentavaisuudella otti Klairon vastaan heidän jumaloitsemisensa. Hän tiesi sen ansainneensa, ja hän piti sen luonnollisena, että häntä, jolla siihen oli oikeus, jumaloitiin. Kaikki ne kukkais-kimput, seppeleet ja kukkais-kiemurat, joilla ihastunut katsojisto näytännön loputtua oli häntä kunnioittanut, lepäsivät keskellä vieras-huonetta, ladottuina eräälle pöydälle, jonka ympärillä herrat tungeksivat, kuullaksensa värsyjä, jotka, painettuina atlas-nauhoihin, olivat kiinnitetyt seppeleihin ja kukkais-kimppuihin, niin myöskin katsellaksensa loistavia kalleuksia, joita myöskin oli kukkaisten joukossa.

Klairon itse seisoi herrain keskessä pöydän vieressä ja tutkei omin käsin kalliit lahjansa ja poimei kukkaisista helmi-nauhoja, ranne-renkaita, sormuksia ja kalliita-kiviä, ja pani ne vieressään olevaan hopeaiseen koriin, sekä levitti värsyillä varustettuja nauhoja ja luki korkealla äänellä ne kuulijoillensa.

Sitten otti hän taas erään kukkais-kimpun, johon hopeainen solki oli kiinnitetty ja jonka ala-päässä myöskin oli painettuja värsyjä. Samassa, kun hän irrotti soljen, putosi siitä jonkunlainen kotelo. Hymyillen avasi Klairon kotelon. Hämmästyksen huudahdus pääsi hänen huuliltansa. Kotelossa oli kaula-vitjat, tehdyt suurimmista ja ihanimmista hohto-kivistä, loistavista kuin taivaan tähdet. Niiden ihmeellinen loisto hämmästytti kaikkia.

"Totisesti!" huudahti markisi de Seignak. "Onhan se lahja, jolla voisi ostaa kokonaisen kartanon maalla. Jopa itse keisarinna voisi kopeilla mokomista kalliista kivistä."

"No, eikö neiti Klairon ole korkeampi, eikö suurempi, kuin keisarinna?" kysyi eräs nuorukainen matalalla ja kainolla äänellä, sekä sanan-korolla, joka ilmasi englantilaista.

"Te olette oikeassa, herra Spenser," sanoi markisi naureskellen.
"Klairon on suurempi, kuin keisarinna; sillä hän on taiteilijatar.
Klairon ansaitsee, että sellaisia kalleuksia lasketaan hänen
jalkoihinsa; mutta sitä voida, tarvitsee olla upporikas, ja sellaisia,
Herra nähköön, on sangen vähän tässä maailmassa."

"Niin kauvan, kuin Klairon elää, on niitä kyllä," vastasi Spenser punastuen. "Kaikki maailman aarteet pitää hänen jalkoihinsa laskettaman."

"Olettepa te koko julmuri," huusi markisi. "Jos kaikki maailman aarteet olisivat Klairon'in, niin mitä meille enään jäisi kiitos-uhriksi jumalattarellemme?"

"Sydän ja uskollisuus", vastasi nuorukainen innolla.

"Ah, herra!" sanoi Klairon hymyellen. "Te mainitsette nyt ne ainoat aarteet, joita ei enään markisilla ja muilla tässä olevilla herroilla ole, vaan ovat he nyt aikoja sitten maailmassa pelanneet pois ja kadottaneet. Vaiti; ei mitään vakuutuksia, hyvät herrat! Ei mitään vääriä valoja! Lukekaamme mieluummin edes-päin näitä värsyjä, ja kuulkaapas nyt vain, mitä kaunista runollisuutta täällä vielä on."

Ja tätä sanoessaan laski Klairon kallis-arvoisen koristeensa hopea-koriin. Mutta kukkais-kimpun, jossa se oli ollut, otti hän ja kiinnitti tänä päivänä saaduilla koru-neuloilla rinnallensa, eikä viskannut sitä muiden kukkain joukkoon.

Nuori englantilainen, joka tarkasti kaikkia hänen liikunnoitansa, punastui ja hänen kasvonsa loistivat onnesta.

Klairon otti toisen kukkais-kimpun ja avasi nauhan, lukeaksensa värsyjä siinä. "Ah, herra!" huusi hän. "Nämät ovat englantilaisia värsyjä. Tulkaa, lukekaa ne meille."

Kohta oli nuorukainen hänen vieressänsä. Klairon ojensi kukkaiset hänelle ystävällisesti hymyten. Nuorukainen otti ne ja kourasi myös samassa hänen kättänsä. Klairon sallei sen ja vastasi kouraukseen hiljaisella hänen sormensa puristuksella.

"Nyt, herra! Kääntäkää värsyt meille," sanoi hän, yhä pitäen nauhasta kiini.

Nuorukainen kumartui häntä lähemmäksi, muka lukeaksensa värsyjä. Heidän päänsä olivat liki toisiaan nojatut; heidän hi'uksensa koskettivat toisiansa. Ja tämä suloisen Klairon'in läheisyys valoi loistoa nuorukaisen kauniille kasvoille.

Samassa silmän-räpäyksessä nähtiin yht'äkkiä salaman kaltainen leimaus heidän päittensä välissä; sitten kuului laukaus niin kova, että ikkunat tärisivät ja kynttelit pöydällä sammuivat. Iso pöytä-kello muurin otsalla alkoi verkallensa ja kumisevasti ilmoittaa yhdettä-toista tuntia.

Kovasti kirkaisten oli Klairon vaipunut maahan. Vieressänsä venyi nuori englantilainen, hengetönnä hänkin.

Kaikki kiirehtivät kauhistuneina heidän tykönsä.

"He ovat murhatut; he ovat ammutut," huusivat ja kiljuivat herrat keskenänsä. "Lähettäkäämme noutamaan lääkäriä! Pyytäkäämme polisia! Laukaus tuli juuri ikkunasta."

Sill'aikaa kun toiset, avuksi huudetun kamari-rouvan avulla, kantoivat vielä yhä tunnottoman Klairon'in sohvalle ja toiset puuhailivat nuoren herran kanssa, joka vähitellen rupesi tointumaan, kiirehti markiisi Seignak, läheisen sukulaisensa, polisi-luutnantin de Marville'n tykö, noutamaan häntä omilla vaunuillansa, tutkimaan kauheata rikosta. Joku toinen herroista kiirehti noutamaan Klairon'in kotilääkäriä, tutkimaan, tokko jotain pelastusta oli toivominen.

Tuskin puolen tuntia oli kulunut; niin tulivat lääkäri ja polisi-luutnantti vieras-huoneeseen, jossa kaikki herrat, molemmat kamariherrat ja kaikki Klairon'in palvelijat olivat vielä koossa.

Lääkäri vietiin sohvalle, jossa Klairon makasi yhä vielä tunnotonna. Nuori englantilainen oli jo siksi tointunut, että hän istui avoimin silmin, vaikka raskaasti hengittäen eräässä noja-tuolissa. Hän näytti huumautuneelta ja mielettömältä.

Lääkäri tutkei Klairon'in päätä, johon kaikki läsnä olleet todistajat sanoivat laukauksen sattuneen.

Polisi-luutnantti tutkei ikkunata, josta läsnä olleet todistajat sanoivat laukauksen tulleen sisälle.

Mutta ei mitään loukkautumisen vikaa näkynyt Klairon'in päässä. Ei edes kiharaakaan hänen hiuksistansa ollut palanut tahi kärventynyt. Ei missään näkynyt edes veripilkkua tahi haavaa.

Ikkunassa ei myöskään näkynyt mitään jälkeä laukauksesta. Ei ainoakaan isoista ikkunan ruuduista ollut edes vioitettu tahi avattu, että siitä olisi joku laukaus voinut tulla sisälle. Ei missään seinillä näkynyt mitään merkkiä, joka olisi osoittanut luodin jälkeä.

Mutta laukaus oli ammuttu. Se oli totuus, jonka enemmän, kuin kaksikymmentä paikalla ollutta todistajata vakuuttivat. He olivat nähneet kruudin valon, ja kynttilät sammuivat ilman-vedosta. He olivat kuulleet kauhean paukauksen ja ikkunain täräjävän.

Laukaus oli ammuttu, mutta jälkeä siitä ei näkynyt; ei myöskään tietty, mistä se oli tullut.

Polisi-luutnantti tutkei apulaisinensa vieras-huoneen, kaikki viereiset huoneet ja koko kartanon. Viimein meni hän kadulle ja jatkoi siellä tutkimuksiansa. Hän vaatei vastapäätä olevan naapuritalonkin avattavaksi ja toimitti ankaran tutkimuksen kaikkein sen asukasten kanssa.

Mutta jostain sattumuksesta asui talossa vain vanhoja ihmisiä, jotka kaikki olivat herätettävät vuoteiltansa tutkittaviksi. Ei ainuttakaan ampuma-asetta tavattu koko talosta, vaikka kyllä tarkkaan tutkittiin.

Laukaus oli siis ehdottomasti ammuttu itse vieras-huoneessa. Polisi-luutnantti palasi siis apulaisinensa takaisin Klairon'in palatsiin, tutkiaksensa vieläkin tarkemmin sitä.

Klairon oli toki sillä välillä lääkärin taitavalla hoidolla tointunut. Suonen-avaus, haju-suola ja hieromiset olivat häntä auttaneet tunnottomuudestaan. Hän istui, pää vapisten ja kasvot kalveina sohvalla.

Polisi-luutnantti de Marville kiirehti hänen tykönsä, kertoaksensa hänelle tutkimuksistansa, sen seurauksista ja kysyäksensä häneltä, oliko hänellä jotain syytä epäillä ketään, tahi jos jollakin hänen tunnetuistaan on ollut aikomusta murhata häntä.

"Minä tunnen tosin erään miehen, joka sellaisen rikoksen voisi tehdä," sanoi Klairon kalveilla ja vapisevilla huulillaan, "mutta se eräs, joka ehkä soisi kuolemani, ei ole tänä ehtoona ollut täällä."

"Milloin näjitte te hänet viimeksi?" kysyi Marville.

"Tänä ehtoona, noin pari tuntia sitten. Hän vaatei minua väkiselläkin vaimoksensa. Mutta kun minä kieltäysin siitä, niin jätti hän minut vihaisella mielellä."

"No, siinä on murhaaja!" huusi Marville voiton riemulla. "Kun me vain saamme hänet käsiimme, niin kyllä sitten myöskin selkenee, millä ihmeellisellä aseella hän ampui. Tehkää siis hyvin ja ilmoittakaa minulle hänen nimensä ja missä hän asuu, mokoma raju-päinen ja murhaavainen kosija."

"Hän nimitti itseään aina näihin saakka Dubois'iksi," sanoi Klairon hiljaa, "mutta nyt on hän ottanut oikean nimensä, kreivi S:t Audème ja asuu S:t Honorè-kadulla, n:o 103."

"Tunnin perästä olen minä jälleen täällä ja toimitan tutkimuksen murhaajan kanssa teidän itse läsnä ollessanne," sanoi de Marville, viittasi apulaisillensa ja jätti heidän kanssansa huoneen.

Ne ystävät ja herrat, jotka eivät olleet tahtoneet jättää Klairon'ia ennen, kuin olisivat sen voineet tehdä siinä iloisessa vakuutuksessa, että hän oli pelastettu ja jälleen vironnut eloon, tahtoivat nyt lähteä ja sanoa jää-hyväiset Klairon'ille. Mutta Klairon pyysi heitä niin tavattomalla ystävyydellä ja niin tuskallisella äänellä jäämään luoksensa, eikä jättämään häntä tänä kauheana yönä yksinänsä tähän hirveään vieras-huoneeseen, että he kaikki mielellänsä suostuivat jäämään ja odottamaan polisi-luutnantin palaamista.

Tuskin tunti oli kulunut, niin tuli herra Marville jo takaisin. Hän tuli totisen ja juhlallisen näköisenä, ja piti kädessänsä pientä, sinetillä varustettua kirjettä. Hänen apulaisensa eivät olleet mukana. Luultua murhaajaa ei myöskään näkynyt mukana.

"Oletteko tavannut häntä? Oletteko vanginnut hänet?" huusi Klairon tuskallisesti häntä vastaan.

"Neiti!" sanoi Marville juhlallisesti. "Minä tapasin kreivi S:t Audème'n; mutta en vanginnut häntä; sillä minä tapasin ainoasti hänen ruumiinsa ja tämän, teille osoitetun kirjeen."

Klairon otti kirjeen vapisevin käsin, mursi sinetin ja aukasi paperin.
Sitten ojensi hän sen Marville'lle.

"Lukekaa te se, herra luutnantti!" sanoi hän matalalla äänellä.
"Kirjaimet hyppivät silmissäni: minä en voi lukea."

Marville otti kirjeen ja luki korkealla äänellä: "Julmio! Minä kuolen sen tähden, että rakastan sinua ja sinä vain halveksit minua. Mutta minun kuolemani ei vapauta sinua minusta! Minä pidän valani! Vielä kuolemani jälkeen vainoon minä sinua! Joka päivä pitää sinun muistaman minua ja vapiseman!"

"No!" sanoi markisi Seignak ja kohotteli olkapäitään. "Koska hän on kerran kuollut, niin ei häntä voi vaatia edes-vastaukseen, väärästä valasta, jospa ei hän pitäisikään valaansa."

Marville katseli häntä oudolla, jyrkällä katseella. "Mitä oli kello silloin, kun laukaus kuului?" kysyi hän. "Voitteko sen tarkallensa ilmoittaa?"

"Kyllä. Aivan paikallensa," sanoi markisi. "Juuri silloin, kun laukaus kuului, löi pöytä-kello tuossa yksitoista… Nä'ettekö, miten ihmeellisesti viisari seisoo vielä yhtätoista osoittaen. Kello on seisahtunut, eikä sitten käynyt."

"No, niinpä kuulkaa tekin!" sanoi luutnantti juhlallisesti. "Kreivi S:t Audème'n palvelija oli ollut herransa vieras-kamarissa ja kuullut kellon lyövän yksitoista, ja samassa kohta kuullut laukauksen herransa kamarista. Juuri kello yksitoista on kreivi S:t Audème ampunut itsensä."

Klairon kiljahti ja vaipui tunnotonna maahan.