Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. — Kohtalo kirjottaa ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?
Arbakes oli odottanut vain myrskyn taukoavan lähteäkseen yön varjossa tapaamaan Vesuviuksen noitaa. Häntä kantoivat hänen uskollisimmat orjansa, joita hän kaikissa salaisissa hankkeissaan oli käyttänyt, ja mukavasti kantotuolissaan lojuen ja sydämensä rauhallisia lyöntejä kuunnellen hän nautti jo edeltäpäin suorittamastaan kostosta ja siitä lemmestä, jonka hän jo oli vallannut. Orjat kulkivat tuon lyhyen taipalen miltei yhtä nopeasti kuin tavallisissa oloissa muulit; ja Arbakes saapui pian kapealle polulle, jota rakastunut pari ei ollut onnettomuudekseen huomannut ja joka viiniköynnöksien läpi vei lyhintä tietä velhon asunnolle. Tähän hän pysäytti kantotuolin; ja käskettyään orjiensa kätkeytyä ja viedä kantotuolinkin viiniköynnöstiheikköön, jotta satunnaiset kulkijat eivät heitä huomaisi, hän lähti yksin, hieman horjuvin askelin ja pitkään sauvaan nojaten nousemaan jyrkännettä.
Ei pisaraakaan enää rauhalliselta taivaalta; vain lehdiltä silloin tällöin putoili raskaita vesirakeita ja rosoiselle tielle oli vesi paikka paikoin kokoontunut lätäköiksi.
»Ajattelijoilla on sentään outoja intohimoja», Arbakes tuumi, »jotka sellaisen kuin minutkin vievät kuolinvuoteelta ja terveetkin johtaa elämän ruusuisista nautinnoista tällaiselle karuille, öisille poluille, Mutta kun intohimo ja kosto heitä jäytävät, voi se Tartaruksestakin[47] tehdä Elysiumin.»[48] Korkealta, kirkkaana ja surumielisenä kuu valaisi tämän synkän vaeltajan tietä hopeoiden jokaisen sen säteitten tielle joutuneen vesilätäkön ja luoden varjon jyrkän vuoren toiselle rinteelle. Hän näki edessään saman valon, joka oli johtanut hänen uhkaamiensa uhrienkin askelia, mutta se ei enää vain tuikahtanut yön pimeydessä, vaan se loisti nyt vakavaa valoa.
Hän pysähtyi hengähtämään luolaan vievän käytävän suulle, ja sitten hän astui hänelle ominaisin ylhäisin ja rauhallisin liikkein yli kynnyksen.
Kettu hypähti pystyyn huomatessaan tulijan ja ilmaisi omistajalleen pitkästi muristen vieraan saapuneen.
Velho istui rauhallisena kuin ruumis tulensa ääressä. Hänen jalkojensa juuressa makasi kuiviin sammaliin peitettynä haavotettu käärme, mutta Arbakes huomasi heti ensisilmäyksellä sen suomujen välkähtelevän vastapäätä olevan tulen hohteessa, kun se niveliään liikutti edestakaisin suurissa tuskissaan.
»Pois, orja!» velho virkkoi kuten ennenkin ketulle, ja kuten ennenkin kettu painui muristen ja pälyen loukkoonsa.
»Nouse, yön ja Erebuksen[49] palvelija!» Arbakes sanoi käskevästi. »Taitosi mahtavimpia edustajia on sinua nyt tervehtimässä! Nouse ja lausu hänet tervetulleeksi!»
Akka käänsi nyt katseensa egyptiläisen muhkeaan muotoon ja synkkiin piirteisiin. Hän tarkasti kauan ja tutkivasti miestä, joka siinä hänen edessään seisoi itämaisesti puettuna, kädet ryntäillä, ylpein käskevin otsin. »Kuka olet», hän viimein virkkoi, »joka kutsut itseäsi polttavien ketojen tietäjää ja hävinneen etruskilaisen sukupolven tytärtä väkevämmäksi?»
»Olen se, jolta kaikki magian harjottajat pohjoisesta etelään, idästä länteen, Ganges- ja Niilinvirroilta Tessalian laaksoihin ja keltaisen Tiberin rannoille asti ovat tietonsa saaneet.»
»Tunnen näillä seuduilla vain yhden sellaisen miehen, jota jokapäiväinen maailma, hänen korkeampia ja salaperäisiä ominaisuuksiaan tuntematta nimittää egyptiläiseksi Arbakeeksi. Me, salatietoiset tunnemme hänen oikean nimensä: Hermes, salamavyön omistaja.»
»Katso!» Arbakes vastasi. »Olen se.»
Tätä sanoessaan hän aukaisi viittansa ja paljasti tulenhohtavan vyön, joka välkkyen ympäröi hänen rintaansa; sen keskessä olevaan metallilevyyn oli kaiverrettu joitakin miltei näkymättömiä merkkejä, mutta velho ne näytti hyvin tuntevan. Hän nousi äkkiä ja heittäytyi Arbakeen jalkoihin. »Olen siis nähnyt», hän sanoi kunnioittaen, »Mahtavan vyön haltijan — ota vastaan minun kunnioitukseni!»
»Nouse! Tarvitsen apuasi.»
Arbakes istahti samalle puunrungolle, jolla Ionekin oli istunut ja viittasi velhoakin asettumaan entiselle paikalleen.
»Väitit», Arbakes virkkoi toisen toteltua, »olevasi vanhan etruskilaisen suvun tytär,[50] kansan, jonka jättiläiskaupunkien jykevät muurit nyt halveksien katsovat alas siihen ryövärisukuun, joka on niiden entisen herruuden anastanut. Nämä vanhat heimot tulivat osaksi Kreikasta, osaksi vieläkin kuumemmasta ilmanalasta. Joka tapauksessa sinä olet egyptiläistä alkuperää, sillä kreikkalaiset, jotka pääsivät Hellaan alkuperäisten asujainten isänniksi, olivat Niilin rantojen rauhattomia, omasta maastaan karkotettuja poikia. Oi, tietäjä, sinun esivanhempasi ovat siis minun kanta-isieni alamaisia. Syntyperältäsi ja taidoiltasi sinä siis olet Arbakeen palvelija. Kuule minua ja tottele!»
Velho nyökäytti päätään.
»Mitä salaisia taikakeinoja meillä onkin», Arbakes jatkoi, »täytyy meidän silti usein käyttää luonnollisia välineitä päämäärään päästäksemme. Sormus, kristalli, tuhka ja yrtit[51] eivät aina ole erehtymättömiä. Korkeampien kuunsalaisuuksienkin tutkijan on joskus pakko, huolimatta salamavyöstään, inhimillisissä pyrkimyksissään käyttää inhimillisiä keinoja. Kuule siis minua! Sinä tunnet, niin arvelen, myrkyllisinten kasvien salaisuudet. Sinä tunnet ne, jotka lopettavat elämän, jotka polttavat ja näännyttävät hengen, jotka saavat nuoren veren suoniinsa jähmettymään jääksi, joka ei koskaan sula. Olenko oikeassa? Puhu ja ole rehellinen!»
»Mahtava Hermes, olen sellaista ainakin tutkinut. Katso näitä aaveenomaisia kalmankalpeita piirteitä, ne ovat elävän värinsä kadottaneet vaaliessani niitä myrkyllisiä ruohoja, joita yöt päivät tuossa kattilassa kiehuu.»
Velhon puhuessa egyptiläinen siirtihe syrjemmä tuosta vaarallisesta ja epäterveellisestä paikasta.
»Hyvä!» hän sanoi, »sinä olet oppinut syvän tiedon ikitotuuden, joka on: 'halveksi ruumista, jotta henkesi rikastuisi'. Mutta nyt asiaan. Tänne tulee huomisiltana muuan turhamainen tyttö pyytämään sinulta lemmenjuomaa irrottaakseen toisesta ne silmät, joiden tulisi vain häntä katsella. Lemmenjuoman asemesta sinä annatkin tytölle kaikkein vaarallisinta myrkkyäsi. Antakaamme rakastajan lemmenlupauksensa kuiskata varjoille.»
Velho värisi kiireestä kantapäähän. »Oh, anteeksi, hirmuinen opettaja», hän huudahti sammaltaen. »Sitä en uskalla. Kaupunkien lait ovat tarkat ja ankarat; ne tarttuvat minuun, ne murskaavat minut.»
»Mihin tarkotukseen sitten juomiasi ja myrkkyjäsi käytät?» Arbakes kysyi pilkallisesti.
Velho peitti inhottavat kasvonsa käsillään. »Oh! Vuosia sitten en ollut sellainen jommoinen nyt. Minä rakastin ja toivoin, että minuakin rakastettaisiin.» Hänen äänensä oli nyt aivan muuttunut, niin tuskainen ja niin hento oli sen sävy.
»Ja miten sinun rakkautesi ja minun käskyni joutuvat yhteen?» Arbakes kysyi kärsimättömänä.
»Odota», velho selitti — »kärsivällisyyttä, rukoilen. Minä rakastin. Toinen, minua rumempi — niin, Nemesis avita — minua rumempi vei minulta omani. Olin tuota synkkää etruskilaista sukua, jonka jäsenet järjestään ovat mustan magian salaisuuksien perillä. Äitinikin oli tietäjä. Hän oli mukana kostopuuhissani. Häneltä sain juoman, jonka piti hänen lempensä minuun nostaa, ja häneltä myöskin myrkyn, jonka piti kilpailijani tuhota. Oh, musertakaa minut, te hirmuiset kallioseinät! Minun vapiseva käteni erehtyi juomissa, — rakastajani lankesi tosin jalkoihini, mutta kuolleena, kuolleena. Mitä arvoa elämällä on senjälkeen ollut minulle? Vanhennuin pian. Antauduin heimoni taikuutta harjottamaan. Vastustamaton vaisto pitää minua ainaisessa rangaistuksen tuskassa; aina minä haen myrkyllisimpiä kasveja, yhä valmistelen myrkkyjä, aina kuvittelen sitä antavani vihaamalleni kilpailijalle, yhä vielä täytän niillä pulloni, yhä kuvittelen niiden hävittävän hänen kauneutensa tuhkaksi, yhä olen näkevinäni Aulukseni värähtelevät jäsenet, vaahtoiset huulet, lasittuneen katseen — Aulukseni, jonka itse murhasin.» Velhon ruumis nytkähteli sisäisestä liikutuksesta.
Arbakes katsoi häntä uteliain ja halveksivin silmin.
»Ja tuolla hullulla olennolla on yhä inhimillisiä tunteita!» hän ajatteli. »Hänen muistonsa ovat saman tulen hehkua, joka jäytää Arbakestakin! — Sellaisia me olemme kaikki! Salaperäinen todella on se kuolevaisten intohimojen side, joka yhdistää suurimman ja alhaisimman.»
Hän ei vastannut, vaan odotti siksi, kunnes toinen oli tointunut. Velho vaappui puoleen ja toiseen istuimellaan, silmät tuijottaen liekkeihin ja raskaitten kyynelten vieriessä pitkin hänen kelmeitä poskiaan.
»Kertomuksesi on todella hirvittävä», Arbakes sanoi, »mutta nuo intohimot ovat nuoruuden hulluuksia — vanhuus kovettaa sydämemme ja tekee sen tunteettomaksi kaikelle. Niinkuin osterin kuori vuosi vuodelta paksuuntuu, samoin jokainen vuosi rakentaa sydämemme ympärille yhä paksumpaa kettoa. Älä siis enää ajattele noita tyhmyyksiä! Ja nyt, kuuntele minua taas! Sen koston nimessä, joka sinullekin on rakas, minä käsken sinun totella minua! Kostaakseni olen tullut sinua tapaamaan! Se nuorukainen, jonka tahdon tieltäni raivata, on tähän asti salaisia taikojani uhmannut — tuo purppuraan ja koreaan pukeutunut hymyilevä silattu keikari, hengetön ja tunteeton, mies, jolla ei ole muita avuja kuin kauneutensa — kirottu olkoon hän — tuo hyönteinen — tuo Glaukus — sanon sinulle Orkuksen ja Nemesiin nimessä, hänen täytyy kuolla.»
Ja unohtaen heikkoutensa — oudon toverinsa — kaiken paitsi voittamattoman raivonsa Arbakes kulki itsekseen haastellen pitkin ja jäntevin askelin synkässä luolassa.
»Glaukus sanoit, mahtava opettajani?» velho virkkoi äkkiä. Kuullessaan tuon nimen hänen tummat silmänsä välähtivät, niissä hehkui koko raju kostonhimo, joka yksinäisen ja halveksitun ihmisen täyttää, kun hän muistelee pieniä loukkauksia.
»Niin on hänen nimensä; mutta mitä nimestä? Kolmen päivän perästä tästä hetkestä asti hänen nimensä älköön olko enää elävän Glaukuksen nimi!»
»Kuule minua!» velho virkkoi, heräten nyt unelmistaan, joihin hän oli vaipunut pidettyään Arbakeelle puheensa. »Kuule minua! Olen sinun palvelijasi ja orjasi. Jos annan puhumallesi tytölle juoman, jonka pitäisi Glaukuksen elämä tuhota, niin tulen varmasti ilmi — kuolleella on aina kostajansa. Ei niin, sinä pelottava mies! Jos sinun käyntisi täällä, sinun vihasi Glaukusta kohtaan tulevat ihmisten ilmoille, niin tuskinpa taikakeinosi voisivat sinua itseäsikään suojella.»
»Haa!» Arbakes huudahti ja vaikeni äkkiä. Ja todistukseksi siitä, kuinka sokeaksi hurja intohimo voi sumentaa terävimmänkin silmän, riittää mainita, että nyt vasta ensi kertaa hänelle välähti mieleen se vaara, johonka hän kostoa tavotellessaan saattoi kietoutua, niin varovainen ja huolehtivainen kuin hän olikin.
»Mutta», velho jatkoi, »jos sensijaan että hänen sydämensä kuoletan, annankin hänelle juoman, joka kuivettaa ja sumentaa hänen järkensä — joka sitä nielleen tekee mahdottomaksi kaikkeen inhimilliseen toimintaan — tekee hänestä tylsän, raivoisan olennon — vaahtosuisen kaatuvatautisen, apinamaisen hulluttelijan — eikö kostosi silloin ole tyydytetty, eikö päämääräsi saavutettu?»
»Oi tietäjä, et ole enää orjani, olet sisareni — Arbakeen vertainen — kuinka paljoa terävämpi onkaan naisen katse kostossakin kuin meidän miesten! Kuinka paljoa täydellisempi sellainen kosto kuin kuolema!»
»Ja», velho jatkoi kehittäen yhä hirveätä suunnitelmaansa, »tässä on vain vähän vaaranuhkaa, sillä tuhansista syistä, joita ei perinpohjin tutkita, uhrimme on voinut sairautensa saada. Hän on voinut viinipensastossa nähdä nymfin[52] — tai viinillä itsellä voi olla sama vaikutus — ha, ha, ha! Ei koskaan niin tarkoin koeteta saada selville, mitä jumalat kulloinkin ovat saaneet aikaan. Ja jos sattuisikin pahin — jos tulee ilmi, että hän on nauttinut lemmenjuomaa — niin, hulluushan on usein lemmenjuoman vaikutusta; ja se kaunotarkin, joka hänelle juoman on antanut, löytää helposti lieventäviä asianhaaroja. Mahtava Hermes, olenko antanut sinulle hyviä neuvoja?»
»Sinä elät niiden vuoksi kaksikymmentä vuotta kauemmin», Arbakes vastasi. »Minä merkitsen kalpeihin tähtiin uuden kohtalosi jakson — sinä et turhaan ole palvellut salamavyön omistajaa. Ja kas tässä, tietäjä, kaivata näillä kultaisilla välineillä itsellesi lämpimämpi kolo tähän hirveään luolaan. Yksi ainoa minun hyväkseni suoritettu palvelus tuottaa enemmän kuin tuhannen ennustusta, jotka sinä seulan ja saksien avulla löydät töllisteleville talonpojille.» Näin sanoen hän viskasi lattialle rahapussin; sen kilinä ei lainkaan kaikunut säröiseltä velhon korvissa, sillä vaikka hän halveksikin elämän mukavuuksia, halusi hän silti omata rahoja, joilla niitä voisi hankkia. »Hyvästi», Arbakes virkkoi, »älä unohda — tarkkaa hyvin tähtiä juomaa valmistaessasi. — Sinä olet ensimäinen sisariesi joukossa pähkinäpuun luona,[53] kun heille kerrot, että sinun ystäväsi ja isäntäsi on egyptiläinen Hermes. Huomenillalla tapaan sinut jälleen.»
Hän ei jäänyt kuuntelemaan velhon ylistys- ja kiitossanoja. Nopein askelin hän astui kuutamoiseen ilmaan ja kiiruhti pois vuorelta.
Tietäjänainen oli seurannut häntä kynnykselle asti. Hän seurasi kauan luolan suulla seisten poistuvaa varjoa, ja kun kuun kelmeät säteet osuivat hänen haamunomaiselle vartalolleen ja kalmankasvoilleen, jotka selvästi piirtyivät ryhmyisen kallion tummaa oviaukkoa vasten, näytti todella kuin joku yliluonnollisin taikavoimin varattu olento olisi noussut hirveästä Orkuksesta ja seisoi nyt sen mustalla oviaukolla sinne vievän tien vartijana turhaan vaatien palaamistaan, turhaan huoaten sinne joutumistaan. Vihdoin velho hitaasti palasi luolaansa, otti raskaan kukkaron huoaten maasta, irrotti lampun kiinnittimestä ja mentyään luolansa etäisimpään soppeen hän saapui mustan ja ahtaan käytävän suulle, jota ei sitä peittävien esiinpistävien kalliokielekkeiden takaa voinut kaukaa huomatakaan. Hän kulki jonkun askelen tätä synkkää käytävää, joka asteittain painui alemmaksi ikäänkuin se pyrkisi maanuumeniin asti, ja nostettuaan erään kiven hän pani aarteensa sen alla olevaan koloon; lampun lepattava valo paljasti kolossa olevan erinäköisiä rahoja, joita hänen vieraittensa herkkäuskoisuus tai anteliaisuus oli tuottanut.
»Mielelläni teitä katselen», hän sanoi kiiluvin silmin rahojaan tarkastellen. »Teidät nähdessäni tunnen todella olevani voimakas. Ja kaksikymmentä vuotta vielä saan teidän joukkoanne lisätä! Oi, suuri Hermes!»
Hän pani kiven paikoilleen ja kulki käytävää eteenpäin jonkun askelen ja pysähtyi syvän, säröreunaisen halkeaman eteen. Kumartuessaan hän kuuli outoa, kihisevää ääntä ja kaukaista jyminää, aika-ajoin kuului kovaa, kirahtavaa kolinaa ikäänkuin kahta metalli-esinettä olisi voimakkaasti isketty vastakkain, sankkaa, mustaa sauhua kohosi syvyydestä nousten kierteinä ylös luolaan.
»Varjot ovat nyt rauhattomampia kuin tavallisesti», hän virkkoi ja ravisti harmaata päätään, ja katsahtaessaan kuiluun hän huomasi syvällä laajalla alalla selvää, tummanpunaista hehkua. »Omituista!» hän virkkoi nousten. »Jo kaksi päivää on tuo salaperäinen valo ollut näkyvissä — mitä se merkinnee?»
Kettu, joka oli seurannut julmaa emäntäänsä, murahti pahasti ja palasi ryömien etuluolaan. Kylmä kammo valtasi velhonkin, sillä koiran tuskainen pelko oli ajan taikauskon mukaan onnettomuutta uhkaava enne. Hän mutisi manaussanat, hoippui luolaansa ja tarttui yrtteihinsä ja astioihinsa seuratakseen egyptiläisen käskyjä.
»Hän sanoi minua narriksi», hän virkkoi nähdessään höyryn nousevan porisevasta padasta. »Kun leuat kangistuvat, hampaat hajoovat, valtimo heikkenee, silloin on säälittävää olla hullu, mutta kun», hän jatkoi hurjasti ja rumasti irvistäen, »kun nuori ja kaunis ja väkevä äkkiä käy tylsäksi — niin se on hirveää! Kiehu, hehku, porise, yrttikeitos — läkähdy, konna — minä kiroon hänet, ja hän on kirottu!»
Samana yönä ja samalla hetkellä, jolloin tapahtui tuo synkkäenteinen, inhottava keskustelu Arbakeen ja velhon välillä, samana yönä Apekides kastettiin.
Tapahtumat kehittyvät. — Suunnitelma kehkeytyy. — Verkko tulee valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin.
»Uskallatko siis, Julia, tänä iltana käydä tapaamassa Vesuviuksen noitaa — ja lisäksi tuon pelottavan miehen seurassa?»
»Mitä, Nydia?» Julia virkkoi arasti, »luuletko todellakin, että vaara on tarjolla? Tuollaiset vanhat akat taikapeileineen, vipajavine seuloineen, kuunpaisteessa poimittuine yrtteineen ovat käsittääkseni suuria veijareita, jotka eivät ole mitään muuta hyvää oppineet kuin varsinaisen ammattinsa, ja lemmen juomansakin he valmistavat kedon yksinkertaisista kukkasista. Miksi pelkäisin?»
»Etkö pelkää seuralaistasi?»
»Mitä? Arbakestako? Diana auttakoon, en ole koskaan nähnyt kohteliaampaa miestä kuin tuo poppamies on. Ja ellei hän olisi niin musta, niin hän olisi miltei kaunis.»
Vaikka Nydia olikin sokea, oli hän silti tarkkanäköinen kyllin huomaamaan, ettei Julian kaltainen luonne antanut Arbakeen kohteliaisuuksien itseään pelottaa. Hän ei sen koommin häntä neuvonut; mutta hänen kiihottuneessa mielessään pyöri hurjia ajatuksia, kykenikö tuo taikuri todella rakkauden sitomaan.
»Salli minun tulla mukaasi, jalo Julia», hän sanoi vihdoin. »Minusta ei kyllä ole turvaa, mutta minä tahtoisin mielelläni olla viimeiseen asti mukana.»
»Tarjouksesi miellyttää minua», Diomedeen tytär vastasi. »Mutta kuinka pääset? Me palaamme myöhään; sinua kaivattaneen kotona.»
»Ione kyllä suostuu», Nydia vastasi. »Jos sallit minun nukkua kattosi alla, niin ilmotan hänelle, että sinä vanhana suojelijanani ja ystävänäni kutsuit minut luoksesi koko päiväksi laulamaan tessalialaisia laulujani. Hänen kohteliaisuutensa varmaankin sallii sinulle sen vähäisen ilon.»
»Ei, pyydä itse lupa!» ylpeä Julia sanoi. »En tahdo mitään suosionosotuksia tuolta napolittarelta.»
»Olkoon niin. Menen heti esittämään toivomukseni. Tiedän, ettei sitä evätä, ja palaan pian takaisin.»
»Tee niin; ja sinun vuoteesi valmistetaan minun omaan huoneeseeni.»
Nydia jätti ihanan pompeijittaren. Mennessään Ionen luo hän kohtasi Glaukuksen vaunut, joiden eteen valjastetut ylpeät ja rohkeat rotuhevoset herättivät yleistä ihmettelyä.
Glaukus pysäytti heti hevosensa puhellakseen kukkastytön kanssa.
»Sinä kukoistat kuin omat ruususi, kelpo Nydiani! Ja kuinka voi ihana emäntäsi? — luullakseni toipunut jo eilisen myrskyn seurauksista?»
»En ole nähnyt häntä vielä tänä aamuna», Nydia vastasi, »mutta —.»
»Mutta mitä? — Väisty syrjään, hevoset ovat liian lähellä sinua.»
»Mutta luuletko, että Ione antaa minulle luvan saada viettää tämän päivän Julian, Diomedeen tyttären kanssa? — Hän haluaa sitä, ja ole minulle ystävällinen, kun minulla vielä on joitakuita tuttavia.»
»Jumalat siunatkoot sinun kiitollista sydäntäsi! Minä vastaan Ionen suostumuksesta.»
»Saanko siis myöskin yöni viettää siellä ja palata huomenna?» Nydia kysyi aika lailla hämillään ansaitsemattomasta kiitoksesta.
»Kuten sinua ja Juliaa vain haluttaa. Tervehdi häntä puolestani. Ja kun kuulet hänen puhuvan, niin tarkkaa, Nydia, mikä ero on hänen äänensä ja Ionen hopeankirkkaan äänen välillä! Vale!»
Glaukus oli täydelleen toipunut edellisen yön tapauksista, hänen kiharansa liehuivat tuulessa, hänen iloinen ja joustava mielensä leiskahteli kuin hänen partilaiset hevosensa — hän oli aikakautensa mallikuva, nuoruutta ja rakkautta uhkuva — Glaukus oli äkkiä kohonnut rakastettunsa tasalle.
Nauti nykyhetkestä niinkauan kuin voit — tulevista hetkistä ei kukaan tiedä!
Illan hämärtäessä Julia istuutui kantotuoliinsa, johon oli varattu tilaa myöskin hänen sokealle kumppanilleen, ja käski orjien suunnata kulkunsa maalaiskylpylään, jonka Arbakes oli yhtymäkohdaksi määrännyt. Hänen kevyestä luonteestaan oli tällainen yritys miellyttävä huvitus pikemmin kuin pelättävä hanke. Riemusta sykähteli hänen sydämensä, kun hän ajatteli loistavaa voittoaan vihatusta napolittaresta.
Huvilan portin edustalle oli kokoontunut pieni, mutta iloinen joukko, kun hänen kantotuolinsa pujahti kylpylän naisosastoon vievän yksityisoven kautta sisään.
»Olin hämärässä tuntevinani Diomedeen orjat», muuan virkkoi.
»Totta tosiaan, Klodius», Sallustus sanoi. »Se näyttää todella olevan hänen tyttärensä Julian kantotuoli. Hän on rikas, ystäväiseni, mikset kosi häntä?»
»Olen toivonut Glaukuksen hänet naivan. Julia ei salaakaan tunteitaan; ja kun hän on antelias ja pelaa onnettomasti —.»
»Niin virtaavat hänen sestertiansa sinun kassaasi, viisas Klodius.
Nainen on ihana olento — kun hän on toisen miehen oma.»
»Mutta», Klodius jatkoi, »koska Glaukus kuulemani mukaan aikoo naidakin napolittaren, täytyy minun kai taas koettaa onneani hylätyn tytön kanssa. Joka tapauksessa Hymenin lamppu on kullattu ja se kietoo meidät liekkinsä tuoksuihin. Minä vain vastustan sitä, että Diomedes mahdollisesti määrää sinut, Sallustukseni, tyttärensä omaisuuden kaitsijaksi.»[54]
»Ha, ha! Menkäämme sisään, komissatorini! Viini ja seppele odottavat jo meitä.»
Lähetettyään orjansa heitä varten varattuun huoneistoon Julia meni Nydian kera kylpylän puolelle ja välittämättä hoitajattarien tarjouksista he lähtivät yksityisovesta puutarhaan.
»Hänellä on täällä ihan varmasti joku kohtaus», muuan orjattarista sanoi.
»Mitä se sinua liikuttaa?» ylihoitajatar virkkoi vihaisena. »Hän suorittaa kylpymaksun eikä meille koidu penninkään vahinkoa. Sellaiset kylpyvieraat tuottavat enimmän. Vait! Etkö kuule Fulvian lesken taputtavan käsiään? Riennä — sukkelaan!»
Julia ja Nydia välttelivät puutarhan vilkasliikkeisimpiä osia ja saapuivat vihdoin egyptiläisen määräämälle paikalle. Pienellä, pyöreällä ruohokentällä kuunsäteet osuivat Silenuksen kuvapatsaalle; tuo veitikka jumala nojasi kallionlohkareeseen — Bakkuksen ilves oli sen jaloissa — ja suunsa edessä se piti kohotetuin käsin rypäleterttua, jota se nauraen tervehtien näytti olevan valmis ahmimaan.
»En näe tietäjää», Julia sanoi ympärilleen tähyillen. Mutta tuskin hän oli tämän ehtinyt sanoa, kun egyptiläinen astui hitaasti naapuritiheiköstä, ja kuu valaisi kalpeana hänen valkeaa vaippaansa.
»Salve, hempeä neito! — Mutta mitä! Kuka on mukanasi? Emme tarvitse seuralaisia!»
»Se on vain sokea kukkastyttö, viisas tietäjä», Julia vastasi. — »Hän on tessalitar.»
»Oh! Nydia!» egyptiläinen sanoi. »Tunnen hänet hyvin.»
Nydia peräytyi askeleen ja kauhistui.
»Mikäli tiedän olet ollut talossani?» Arbakes sanoi kuiskaten Nydian korvaan. »Sinä tunnet valan —. Vaitiolo ja salaisuus nyt kuten ennenkin tai varo!»
»Mutta», hän lisäsi itsekseen, »onko tarvis uskoutua enää kenellekään, ei edes sokealle. — Julia, etkö uskalla yksin olla kanssani? Ei tietäjä ole niin hirmuinen ihminen kuin luullaan.»
Puhuessaan hän vei Julian syrjemmälle.
»Velho ei mielellään näe luonaan useita vieraita yhtaikaa», hän sanoi. »Jätä Nydia tähän siksi, kunnes palaamme; ei hänestä kuitenkaan ole meille mitään apua; ja sinulla on kylliksi suojaa kauneudessasi — kauneudessasi ja arvossasi. Niin, Julia, tunnen nimesi ja asemasi. Tule, luota minuun, nuorempain najadien[55] ihana kilpailija!»
Kuten olemme nähneet ei Julia vähistä säikkynyt; häntä miellytti Arbakeen imartelu, hän suostui ja käski Nydian odottaa heidän paluutaan. Eikä Nydia enää mielellään mukana ollutkaan. Egyptiläisen äänensävy oli hänessä herättänyt hirvittäviä muistoja. Hänen mielensä keveni paljon, kun hän kuuli, ettei hänen tarvinnutkaan enää seurata muita.
Hän palasi kylpylään ja odotti eräässä yksityishuoneessa Julian paluuta. Monenlaiset katkerat ajatukset täyttivät tyttöraukan mielen hänen istuessaan huoneessa ikuisessa pimeydessään. Hän ajatteli omaa surullista kohtaloaan; etäällä isänmaastaan, kaukana niistä äidillisistä hyväilyistä, jotka lievittävät lapsuusajan ensimäisiä kevätsuruja — päivänvalokin häneltä oli riistetty, vieraat hänen askeliaan johtivat, hän oli onneton siinäkin ainoassa hellässä tunteessa, mikä hänen sydämessään eli, hän rakasti, mutta toivottomasti — vain se hämärä ja häälyvä toivo hänellä oli, minkä hänen tessalialainen taikauskoinen mielikuvituksensa hänelle loi lemmenjuomien ja taikakeinojen voimasta.
Luonto oli tuon tyttöraukan sydämeen kylvänyt hyveen siemenen, mutta se ei päässyt koskaan itämään. Onnettomuuden opetukset eivät aina ole terveellisiä; joskus ne pehmittävät ja parantavat, mutta yhtä usein ne myöskin koventavat ja pahentavat. Jos me huomaamme kohtalon meitä kolhivan ankarammin kuin niitä, jotka elävät ympärillämme, emmekä aina omissa vaiheissamme huomaa sen ankaruuden oikeutusta, niin me helposti alamme maailmaa pitää vihollisenamme, muutumme luulevaisiksi, ryhdymme taistelemaan parempaa itseämme vastaan ja antaudumme niiden synkkien intohimojen valtaan, joita epäoikeutettu luulomme voi meissä synnyttää. Nydia oli varhain myyty orjaksi, hän oli saanut isännäkseen tunnottoman piiskamiehen, ja hänen asemansa oli parantunut vain, jotta hän tuntisi entistäkin katkerammin oman kohtalonsa — näin olivat Nydian luonnolliset, hyvät tunteet tyrehtyneet ja tuhoutuneet. Intohimo, jonka valtaan hän oli sokeana antaunut, oli hämärtänyt hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä. Ja samat voimakkaat ja traagilliset sielulliset liikutukset, jotka on nähty useissa klassillisen ajan kuvaamissa naisissa — Myrrassa ja Medeassa — jotka rakkaudelleen antautuneina raastavat raivoisina kaikki esteet tieltään — olivat nyt vallanneet Nydian sydämen.
Aika kului. Keveä astunta kuului huoneeseen, jossa Nydia hautoi synkkiä ajatuksiaan.
»Oh, kuolematonten jumalten olkoon kiitos!» Julia sanoi. »Olen palannut. — Olen päässyt pois tuosta hirvittävästä luolasta! Tule, Nydia! Menkäämme pian täältä!»
Vasta kun he olivat istuutuneet kantotuoliin, alkoi Julia taas puhua.
»Oh!» hän virkkoi vavisten. »Mitä näinkään! Minkälaisia pelottavia loihtuja! Mitkä kalmankasvot sillä velholla! Mutta ei siitä sen enempää. Olen saanut juoman — hän vakuutti sen tehoovan. Hetken perästä hän ei enää huomaakaan kilpailijaani ja vain minua, minua vain Glaukus lempii!»
»Glaukus!» Nydia huudahti.
»Ah! Tyttö, sanoin sinulle ensin, etten atenalaista rakastanut; mutta huomaan nyt voivani uskoa sinulle kaiken — rakastan näet tuota kaunista kreikkalaista.»
Mikä uusi tunnetulva nyt täyttikään Nydian! Hän oli suostunut avustamaan Juliaa Glaukusta vierotettaessa Ionesta, mutta vain siirtääkseen tämän tunteet vieläkin toivottomammin taikakeinojen avulla toiseen. Hänen sydämensä oli särkyä — hänen rintaansa salpasi. Pimeässä Julia ei huomannut toverinsa kiihtymystä; hän leperteli iloisena yhtä ja toista lemmenjuomansa ennustetusta tehosta ja lähestyvästä riemuvoitostaan, ja siirtyi tuon tuostakin kuvailemaan sitä kauhun näyttämöä, jonka hän oli jättänyt — kertoi Arbakeen rauhallisista eleistä ja hänen mahtavasta vaikutusvallastaan tuohon hirmuiseen tietäjä-akkaan.
Nydia ehti sillaikaa tointua. Muuan ajatus oli hänessä välähdyksenä herännyt: hän saa nukkua Julian huoneessa — ehkä hänen onnistuu anastaa itselleen lemmenjuoma.
He saapuivat Diomedeen talolle ja nousivat Julian huoneeseen, jossa heitä odotti illallispöytä.
»Juo, Nydia, sinun on varmaankin kylmä — ilta oli aika lailla kolea, minun suonissani ainakin on veri jähmettynyt.»
Ja nopeasti Julia kulautti suuren kulhollisen maustettua viiniä.
»Sinullahan on juoma mukanasi.» Nydia sanoi. »Annahan se minulle.
Kuinka pieni pullo! Minkäväristä se on?»
»Kristallinkirkasta», Julia vastasi ottaen pullon takaisin. »Sitä ei voi puhtaasta vedestä erottaa. Velho vakuutti sen olevan myöskin mautonta. Noin pienenäkin tuo pullo pystyy lemmen kiinnittämään koko iäksi. Se täytyy sekottaa toiseen nesteeseen, ja Glaukus saa vain seurauksista tuta, mitä on niellyt.»
»Se ei siis millään lailla eroa tästä vedestä?»
»Ei, se on yhtä välkkyvän väritöntä. Katso, kuinka kirkkaalta se näyttää! Se on kuin kuunsäteitten liuosta. Välkkyvä juoma! Kuinka sinun kristallikalvosi läpi kuultaakaan minun onneni!»
»Ja miten se on suljettu?»
»Pienellä tulpalla vain. — Otan sen pois — ei tule minkäänlaista hajua. Omituista, että juoma, jota eivät aistimet lainkaan tunne, sittenkin hallitsee kaikkia aisteja!»
»Onko vaikutus äkillinen?»
»Tavallisesti niin, mutta toisinaan kestää odottaa joku tunti.»
»Oh, mikä hurmaava tuoksu!» Nydia sanoi äkkiä ottaessaan pöydältä pienen pullon ja kumartuen hengittämään sen väkevää sisältöä.
»Miellyttääkö se sinua? Lasiin on upotettu muutamia melkoisen kalliita helmiä. Eilen et halunnut ottaa minulta rannerengasta — tahdotko tuon pullon?»
»Sellaiset tuoksut kuin nämä parhaiten tuovat anteliaan Julian sen mieleen, joka ei voi nähdä. Ellei pullo ole liian kallis —»
»Oh! Minulla on tuhannen vielä kalliimpaa — ota se, lapsi!»
Nydia kiitti häntä ja pisti pullon poveensa.
»Ja onko juoma yhtä tehokasta, kuka tahansa sen antaneekin?»
»Vaikka kaikkein rumin akka auringon alla sen antaisi Glaukukselle, ei tämä voisi ketään muuta kuin häntä pitää kauniina!»
Viini lämmitti Juliaa, ja hän tuli hetki hetkeltä iloisemmaksi ja huolettomammaksi. Hän nauroi ääneen ja rupatteli jonnin joutavista asioista. Oli jo sydänyö, kun hän kutsui orjattarensa ja alkoi riisuutua.
Kun nämä olivat poistuneet, virkkoi Julia Nydialle:
»En luovu tästä rakkaasta juomastani, ennenkuin sen käyttöhetki on koittanut. Makaa tuossa, pääni alla, välkkyvä henki ja suo minulle ihania unia!»
Näin sanoen hän pani pullon korvallisensa alle. Nydian sydän sykki voimakkaasti.
»Miksi juot vain vettä, Nydia? Sekota siihen edes viiniä!»
»Minulla on hieman kuumetta», sokea tyttö vastasi, »ja vesi viilentää. Panen tämän vesiastian viereeni; tällaisina kesäöinä se virkistää, elleivät unen langat tahdo huuliamme sitoa. Ihana Julia, minun täytyy jättää sinut jo varhain — Ione tahtoo niin — ehkä jo ennenkuin heräätkään; ota siis vastaan minun onnentoivotukseni!»
»Kiitos. Kun seuraavan kerran toisemme tapaamme, näet Glaukuksen jalkojeni juuressa.»
He menivät makuulle, ja päivänrasituksista väsyneenä Julia nukkui pian. Mutta tuskaiset ja kuohuvat ajatukset askartelivat valvovan tessalittaren mielessä. Hän kuunteli Julian rauhallista hengitystä; hänen korvansa, jotka olivat tottuneet erottamaan hienoimmatkin äänivivahteet, vakuuttivat hänelle, että hänen toverinsa nyt nukkui sikeintä untaan.
»Auta minua nyt, Venus!» hän huokasi.
Hän nousi varoen vuoteeltaan, valutti Julian lahjaksi antamasta pullosta hajuveden marmorilattialle, pesi sen huolellisesti moneen kertaan vedellä, jota oli hänen vierellään kulhossa, ja hapuiltuaan Julian vuoteen ääreen (hän näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä!) hän pisti vapisevan kätensä pieluksen alle ja tempasi sieltä lemmenjuoman. Julia ei liikahtanutkaan. Hänen hengityksensä huokui entisen tasaisena sokean tytön hehkuville poskille. Sitten Nydia avasi pullon ja kaatoi sen sisällön omaan pulloonsa, joka siitä tuli täyteen. Ja täytettyään lemmenjuomapullon tavallisella vedellä, jonkaväristä Julia oli taikanesteen vakuuttanut olevan, hän vei pullon entiselle paikalleen. Sitten hän jälleen hiipi vuoteelleen ja odotti — minkälaisin ajatuksin! — päivännousua.
Aurinko nousi — Julia nukkui yhä. Nydia pukeutui äänetönnä, pani kalliin aarteen poveensa, tarttui sauvaansa ja kiiruhti jättämään talon.
Portinvartija Medon tervehti häntä ystävällisesti, kun hän astui kadulle vieviä portaita alas. Nydia ei kuullut häntä, hän oli aivan kuin sekaisin, ajatusmyrsky temmelsi hänen aivoissaan, ja jokainen hänen ajatuksensa oli intohimoa. Hän tunsi poskillaan raikkaan aamuhengähdyksen, mutta hänen polttavat suonensa eivät siitä viilentyneet.
»Glaukus», hän puheli itsekseen, »tehoisimmatkaan taikajuomat eivät voi sinun lempeäsi tehdä sellaiseksi, jommoinen on minun rakkauteni sinuun. Mutta Ione — pois epäilys! — pois katumus! Glaukus, minun kohtaloni on sinun hymyilyssäsi ja sinunkin tulevaisuutesi! Oi, toivoa! — oi, iloa! — Sinun kohtalosi on näissä käsissä!»