Mutta sitten seurasi jotain sellaista, mikä ankarasti järkytti napolilaista. Kun lukeminen oli päättynyt, kuultiin heikkoa naputusta ovelta; tunnussanat vaihdettiin, ovi avattiin, ja kaksi lasta, joista vanhempi tuskin oli vielä seitsemäänsä täyttänyt, astui arkaillen sisään. He olivat talon isännän lapsia, saman synkän ja kovettuneen syyrialaisen, jonka nuoruus oli kulunut hurjisteluissa ja veritöissä. Seuran vanhin (sama vanha orja) levitti heille sylinsä, he syöksyivät suojelijansa käsille — painuivat hänen rinnoilleen ja heidän häntä hyväillessään hänen kovat piirteensä lientyivät. Ja nyt nuo rohkeat ja tuliset miehet, nuo kohtalon kolhimat, elämän rajutuulten pieksämät miehet, jotka olivat lujasti panssaroituneet uhmaamaan koko mailmaa, valmiit kidutusta kärsimään ja asestetut kuolemankin voittamaan — miehet, jotka olivat kuviteltavimman jyrkkänä vastakohtana herkille hermoille, pehmeille sydämille, nuoruusiän hennolle hauraudelle, samat miehet nyt ympäröivät lapset, hyväilivät näiden sileätä otsaa, ja heidän partahuulensa vääntyivät lapsekkaaseen ja isälliseen hymyyn. Vanhus aukaisi käärökirjan uudelleen ja pani lapset sanelunsa mukaan kertaamaan saman rukouksen, jonka mekin hiljaa itseksemme toistamme Herralle ja jonka vielä nytkin opetamme lapsillemme. Sitten hän kertoi heille yksinkertaisin sanoin Jumalan lapsiin kohdistuvasta rakkaudesta, kertoi, ettei varpunenkaan putoa maahan Hänen sitä näkemättä. Tämä miellyttävä tapa opettaa lapsia säilyi kauan ensimäisessä kirkossa, muisteltiin sanoja: »Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä kieltäkö heitä!» Ja tästä ehkä johtui se taikauskoinen harhaluulo, jonka mukaan natsarealaisia syytettiin samasta rikoksesta, jonka he voitokkaina selviydyttyään viskasivat juutalaisten niskoille, että he näet inhottavien uskonnollisien menojensa yhteydessä salaa uhrasivat lapsia.
Vakava syyrialainen isä näytti lapsiensa viattomuudesta johtuneen ajattelemaan nuoruusvuosiensa elämää — ennenkuin rikokset olivat sen tahranneet.
Hän tarkkasi vakavin katsein heidän nuorten huultensa liikkeitä. Hän hymyili, kun he nöyrinä kertasivat pyhät sanat; ja kun lukeminen oli loppunut ja he vapaina ja iloisina hypähtivät hänen polvelleen, painoi hän heidät rintaansa vasten, suuteli heitä yhä uudestaan ja uudestaan ja kyynelet vierivät hänen poskilleen — kyynelet, joiden alkulähteelle oli mahdotonta päästä, niin sekaantunut oli ilo suruun, katumus toivoon, tieto omasta kurjasta entisyydestään rakkauteen lapsiinsa.
Kuten sanoin, tässä näyssä oli jotakin, mikä erikoisesti liikutti Apekidestä; ja vaikeata todella on löytää muotoa, joka paremmin sopisi hyvään perustuvalle uskonnolle, selvemmin toisi esille perhe-elämän tunnealoja ja voimakkaammin liikuttaisi ihmisrinnan herkimpiä kieliä.
Silloin avautui hiljaa huoneen sisäovi, ja huoneeseen astui sauvatukinen, vanha mies. Koko seurakunta nousi seisomaan; jokaisen kasvoille levisi syvän kunnioituksen piirre, ja tarkastaessaan vanhuksen piirteitä Apekideskin tunsi vastustamatonta kiintymystä häneen. Ei kukaan voinut noihin kasvoihin katsoa niihin ihastumatta; sillä jumalallinen hymy niistä säteili, Jumalan rakkaus oli niissä muodon saanut — ja tämän hymyilyn kunniakehä oli hänen kasvoilleen jäänyt.
»Jumala olkoon kanssanne, lapseni!» vanhus virkkoi kohottaen kätensä ja hänen puhuessaan kapusivat lapset hänen polvilleen. Hän istui penkille ja he kietoutuivat hänen rinnoilleen. Oli ihanaa katsella elämän äärimäisyyksien noin toisiinsa yhtyneinä — puron, joka juuri lähteestään iloisena pulppuaa ja juhlallisen, ikuisuuden valtamereen virtaavan kymen! Niinkuin painuvan päivän hämärässä maa ja taivas näyttävät sulavan yhteen ja esineitten ääriviivat vain hahmoina näkyvät ja vuorenhuiput kätkeytyvät usvapilveen; samoin tuntui tuon hyvänsuovan vanhuksen hymykin kaikki koossaolijat kirkastavan, poistavan ikäeron, luovan lapsuuteen ja miehenikään sitä taivaan valoa, jonka yhteyteen vanhuus pian toivoo pääsevänsä.
»Isä», Olintus virkkoi, »sinä, johon Vapahtajan ihmetyö on vaikuttanut, — sinä, joka olet haudasta noussut Hänen armonsa ja Hänen voimansa elävänä todistajana — katso! Tässä on joukossamme vieras, uusi lammas, joka laumaamme liittyy.»
»Siunaan hänet», vanhus sanoi. Joukko väistyi. Apekides lähestyi kuin vaiston työntämänä, hän lankesi polvilleen hänen eteensä, vanhus laski kätensä papin päälaelle ja siunasi hänet, mutta ei ääneen. Hänen huulensa liikkuivat, silmät katsoivat ylös, ja kyynelet — sellaiset kyynelet, joita vain hyvät ihmiset vuodattavat toiselle onnea toivottaessaan — vierivät hänen poskiaan pitkin.
Lapset seisoivat kääntyneen vieressä. Hänen sydämensä oli kuin näiden — hän oli tullut heidän kaltaisekseen — Taivaan valtakuntaan päästäkseen.
Mihinkä kulkee rakkauden virta — mihin?
Kun nuoret sydämet saavat esteittä toisiaan rakastaa, ovat päivät kuin vuosia — kun päivä paistaa ja suunta on selvä — kun niiden lempi on onnellista ja molemminpuolista. Ione ei salannut enää Glaukukselta sitä kiintymystä, mitä tunsi häneen, ja nyt he eivät enää muusta puhuneetkaan kuin lemmestään. Nykyhetken hurman yllä väikkyivät tulevaisuustoiveet kuin kirkas taivas keväisten ketojen päällä. He kulkivat lohdullisissa ajatuksissaan kauas ajanvirran mukana, he suuntasivat matkansa välittämättä kohtalon laatimasta merikartasta, he elivät päivän odottaakseen uutta aamua. Heidän nuorille sydämilleen surut ja kuolema olivat tuiki tuntemattomia. Ehkä he rakastivat toisiaan sitäkin enemmän, koska olosuhteet eivät tarjonneet Glaukukselle muuta tavoteltavaa kuin lempeä, koska vapaan valtion kansalaiselle ominaisia intohimoja ei tällä atenalaisella ollut, koska hänen synnyinmaansa ei voinut hänelle tarjota mitään valtiollista työalaa, koska hänessä ei ollut kunnianhimoakaan rakkauden tasaajana ja senpätähden hänen henkensä ja sydämensä olivat niin tulvillaan vain lempeä. Heistä tuntui elämän rautakausi todella kultaiselta, heidän tehtävänään oli vain elää ja lempiä.
Pintapuolisesta tarkkaajasta, jota vain voimakaspiirteiset ja räikeästi sivellyt luonteet miellyttävät, tuntuvat tämäntapaiset rakastuneet liian jokapäiväisiltä. Sellaisten luonteitten kehityksestä, jotka tahallaan esitetään tavallisiksi, puuttuu lukijan mielestä erikoisuutta, ja ehkä todella teen näiden rakastuneiden luonteista epätodellisen kuvan, kun en selvemmin väritä heidän yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Mutta ehkä myöhemmin viivähdän hetkeksi heidän onneauhkuvan kuvansa edessä, silloinkun he saavat tuta sen hirveän onnettomuuden ensi iskut, jota kohden he nyt kulkevat ja johon he ovat niin vähän valmistuneet. Heidän nykyinen hempeän iloinen elämänsä on mahdollisimman jyrkkänä vastakohtana sallimuksen myöhemmille oikuille. Eipä paljoa välitetä kukattomasta, hedelmättömästä tammesta, jonka luja ydin ja vahva runko kestää myrskyn, mutta huolehditaan kyllä myrtin hennoista oksista ja viiniköynnöksen heikoista karhista.
Oli elokuun puolitaival — seuraavaksi kuuksi oli heidän häänsä määrätty ja Glaukuksen oven pihtipielet olivat jo köynnöksin koristellut ja joka yö hän vei Ionen oven eteen uhkeita uhrilahjoja. Häntä ei nähty enää entisten iloisten toveriensa parissa, hän eli vain Ionen seurassa. Aamupäivin he paistattivat päivää ja soittivat ja lauloivat; iltaisin he jättivät kaupungin iloisen humun ja lähtivät veneretkelle merelle tai kuljeskelivat kohtalokkaan Vesuviuksen vehmailla, viinitarhapeitteisillä rinteillä. Ei merkkiäkään enää maanjäristyksestä, huolettomat pompeijilaiset unohtivat vallan, että he olivat saaneet lähestyvästä tuomiostaan niin hirveän varotuksen. Pakanallisen taikauskonsa sokaisemana Glaukus kuvitteli tuota maanjäristystä jumalien lähettämäksi pelastamaan, ellei juuri häntä, niin ainakin Ionen. Hän toimitti kiitosuhreja tämän uskonsa pyhäköissä ja Isiksenkin alttarin hän köynnöksin koristutti. Muistellessaan hehkuvaa ja elävää marmorikuvaa hän häpesi sitä vaikutusta, mikä sillä oli ollut häneen. Hän ymmärsi nyt hyvin, että kaikki oli ollut vain ihmisen keksimää taikuutta; sillä tulos vakuutti hänelle, ettei jumalattaren vihaa siinä ilmennyt.
Arbakeen he olivat kuullet vielä elävän. Sairasvuoteella maaten hän vähitellen toipui siitä iskusta, jonka hän oli saanut. Hän jätti rakastavat rauhaan. Mutta itsekseen hän hautoi koston hetkeä ja suunnitelmia.
Aamuisin Ionen kotona ja iltaretkilläkin Nydia oli heidän alituinen ja usein ainoakin toverinsa. He eivät huomanneet sitä salaista tulta, joka tyttörukkaa kulutti. Se tavaton rohkeus, jolla hän sekaantui heidän keskusteluunsa, hänen omituiset, usein itsepäiset oikkunsa jätettiin huomioittamatta kun muistettiin, minkä palveluksen hän oli heille tehnyt ja kuinka säälittävä hän onnettomuudessaan oli. Heidän kiintymyksensä häneen teki vieläkin suuremmaksi koko hänen olentonsa omituisuus, nopeat vaihtelut hurjasta kiihkosta kärsivään lempeyteen — sekotus suurta tietämättömyyttä ja kehittynyttä älyä — herkkyyttä ja kovuutta — lapsen tahatonta iloisuutta ja naisen kylmää ylväyttä. Vaikka hän ei tahtonutkaan ottaa vastaan hänelle tarjottua vapautta, sai hän kuitenkin aivan vapaasti liikkua, mennä minne halusi, hänen sanojaan ja tekojaan ei moitittu eikä sidottu; ihmiset tunsivat tuota kovanonnen kolhimaa, herkästi loukkaantuvaa tyttörukkaa kohtaan samaa huoltavaa ja ymmärtävää osanottoa mitä äiti tuntee sairaloista ja heikkoa lastaan kohtaan — he varoivat käyttämästä minkäänlaista pakkoa, silloinkin kun se olisi ollut hänen hyväänsä. Hän käytti saamaansa vapautta riistäytymällä irti niiden orjien hoivasta, jotka oli häntä palvelemaan määrätty. Nytkin niinkuin aijemmin suojattomina päivinäänkin hän kulki yksin vilkkaita katuja pitkin ainoana ohjaajanaan ohut sauvansa. Oli todella ihmeellistä huomata, kuinka notkeasti ja varmasti hän osasi välttää uhkaavan vaaran ja kuinka helposti hän löysi tiensä kaupungin sokkeloisimmissakin osissa. Mutta hänen suurimpia nautintojaan oli edelleenkin käyskennellä Glaukuksen puutarhassa kukkia vaalien — kukat ainakin palkitsivat hänen lempeän rakkautensa. Joskus hän uskalsi isäntänsä huoneeseenkin ja alotti keskustelun, mutta useimmiten hän äkkiä sen katkaisi, sillä Glaukus kykeni nykyään puhumaan vain — Ionesta, ja hänen huuliensa lausumana tuo nimi viilsi Nydian sydäntä. Usein hän katkerasti katui Ionen hyväksi tekemäänsä palvelusta — usein hän sanoi itsekseen: »Jos hän olisi langennut, ei Glaukus ehkä enää häntä rakastaisi», ja synkät ja rumat ajatukset raastoivat hänen rintaansa.
Jaloa pelastustyötään suorittaessaan hän ei ollut kokenut vielä mitään tuskia eikä aavistanut mikä häntä odotti. Hän ei ollut sitä ennen koskaan ollut mukana kun Glaukus ja Ione toisensa tapasivat, hän ei ollut ennen huomannut, että sama ääni, joka hänelle puhui ystävyyttä, saattoi toiselle huokua suurta lempeä. Sen tuskantunteen, joka oli hänen rintansa täyttänyt hänen huomatessaan, että Glaukus rakasti toista, hän oli aluksi masentanut ja vaijentanut. Mutta vähitellen mustasukkaisuus alkoi saada yhä rajumman ja rajumman muodon; siihen sekaantui vihaa — ja sisäiset äänet kuiskivat kostoa. Niinkuin näemme puunoksan kiinteän vihreän lehden tuulessa lepattavan ja maahan pudonneen, kuihtuneen lehden liikehtivän nopeasti, äkkiä myrskyn mukana kohouvan ylös ilmoihin — sinne tänne, levotonna, rauhatonna, niinpä onnellisten ja toivovien rakkauskin on vielä kokematon lentoyrityksissään — myrskyn raivo on silloin vain leikintekoa! Mutta sydän, joka jo on elämän vihreän kevään kuluttanut, joka on toivoton, joka ei enää tunne kesää suonissaan, sellainen sydän on särkynyt ja se joutuu saman myrskytuulen heiteltäväksi, joka hellii vain veljiään. Silla ei ole tarjolla oksaa mihin tarttua, se ajelehtii paikasta paikkaan — näin se kulkee myrskyn kynsissä, kunnes se on iäksi tomuksi muuttunut.
Yksin kestetty nuoruusaika oli Nydiasta tehnyt ennenaikojaan kovan luonteen; ehkä se rietas, jumalaton elämäkin, jonka keskeen hän vasten tahtoaan oli joutunut, oli kiihottanut hänen intohimojaan, vaikkei se ollutkaan hänen puhtauttaan tahrannut. Burbon mässäykset olivat herättäneet vain hänen inhoaan, egyptiläisen juhlat häntä kamottivat; mutta myrsky, joka kulki koskematta hänen ohitseen, oli ehtinyt kylvää häneen sentään jonkun turmeluksen siemenen. Koska pimeässä mielikuvitus herkimmin liikkuu, oli tuon onnettoman tytön sokeus omansa hänessä kasvattamaan mitä hurjimpia ja sairaloisimpia lemmenhaaveiluja. Glaukuksen ääni oli ensikuulemalta kaikunut hänen korvissaan ihanalta soitolta; toisen ystävällisyys oli syvästi vaikuttanut häneen. Kun Glaukus edellisenä vuonna oli ollut poissa Pompeijista, oli tyttö aarteina sydämeensä kätkenyt jokaisen hänen lausumansa sanan. Ja kun joku kukkaistyttöraukalle kertoi, että hänen ystävänsä ja suojelijansa oli Pompeijin loisteliaimpia ja hienoimpia nuoriamiehiä, oli hän aina tuntenut miellyttävää ylpeyttä muistellessaan häntä. Se toimikin, jonka hän oli Glaukukselta saanut nim. hoidella hänen kukkiaan, antoi vain lisää yllykettä hänen ajatteluilleen. Hän yhdisti hänen olemuksensa kaikkeen, minkä vain saattoi kuvitella todella ihanaksi, ja kun hän kieltäytyi selittämästä, minkälaiseen kuvaan hän vertasi Ionen kauneutta, tapahtui se osaksi siitä syystä, että hän oli jo Glaukukseen soveltanut kaiken mahdollisen lempeän ja kauniin. Jos joku lukijoistani on rakastanut juuri senikäisenä, että hän nyt sitä aikaa hymyten muistelee — aikana, jolloin mielikuvitus voittaa järjen, hän varmaankin myöntää, että tuo rakkaus kaikista kummallisista ja sokkeloisista herkullisuuksistaan huolimatta oli paljoa alttiimpi mustasukkaisuudelle kuin mitkään myöhemmät lemmensuhteet. Sen syitä ei ollut tarvis selittää; tiedän vain, että niin yleensä on laita. Glaukuksen palatessa Pompeijiin oli Nydia ehtinyt tulla vuotta vanhemmaksi. Kulunut vuosi suruineen, yksinäisine hetkineen, viettelyksineen oli voimakkaasti kehittänyt hänen henkeään ja sydäntään. Ja kun Glaukus viattomana sulki Nydian syliinsä pitäen häntä vielä täysilapsena, — kun hän suuteli hänen pehmeitä poskiaan, kun hän kietoi kätensä hänen värähtelevän vartalonsa ympärille, tunsi Nydia äkkiä, että se tunne, jota hän niin kauan ja viattomana oli vaalinut, oli rakkautta. Päästyään Glaukuksen avulla irti kahleistaan — totuttuaan häneltä turvaa hakemaan — totuttuaan, vaikkapa vain hetkeksi hengittämään samaa ilmaa kuin hän — tuuditeltuaan jo itseään yltäkylläisen sydämensä tuhansien onnellisten ja hurmaavien haaveilujen huumassa hän huomaa, että Glaukus rakastaakin toista; että hänet valitaan lähetiksi tuon toisen luokse; hän saa tuntea, kuinka mitätön asema hänellä sentään on ja että hän pysyy sellaisena koko ikänsä, vaikka hän ei ole sitä kokemattomana tähän asti huomannut — emme ihmettele, että hänen hurja ja intohimoinen luonteensa sellaisissa olosuhteissa harhautuu ja että näin kehittynyt rakkaustunne menettää alkuperäisen puhtautensa ja pyhyytensä. Toisinaan hän vain pelkäsi, että Glaukukselle selviää hänen salaisuutensa. Toisinaan häntä harmittikin, ettei sitä huomattu; sehän oli halveksinnan merkki — saattoiko hän kuvitella, että hänen taipumuksensa oli hänet viennyt niin kauaksi? Hänen tunteensa Ionea kohtaan vaihtuivat joka hetki kuin vuoksi ja luode, milloin hän rakasti häntä, koska hänkin, milloin taas vihasi, samasta syystä. Oli hetkiä, jolloin hän oli valmis hänet surmaamaan ja toisia, jolloin hän oli yhtä valmis oman henkensä uhraamaan hänen puolestaan. Tämäntapaisia ylpeitä ja häälyviä intohimonpuuskia oli ajanpitkään vaikeata kestää. Hänen terveytensä heikkeni hänen huomaamattaan — hänen askelensa kävivät epävarmemmiksi — usein hän itki, eikä itkukaan tuonut hänelle huojennusta. Tullessaan eräänä aamuna tavalliselle toimelleen atenalaisen puutarhaan hän tapasi Glaukuksen peristylen pylväistössä erään kaupunkilaiskauppiaan kanssa keskustelemassa. Kreikkalainen valikoi parhaillaan jalokiviä morsiamelleen. Hän oli jo järjestänyt hänen asuntonsa; jalokivetkin, joita hän valikoi, piti vietämän sinne — niillä ei aijottu koristaa Ionen ihania muotoja; samat kivet löytää vieläkin Pompeijin maastakaivettujen aarteitten joukosta Napolin »oppihuoneesta.»[35]
»Tulehan tänne, Nydia, pane syrjään astiasi ja tule tänne. Ota nämä koreudet minulta — kas noin, minä panen ne yllesi —. Eivätkö ne sovikin hyvin, Servilius?»
»Erinomaisesti!» jalokivikauppias vastasi; sillä kivet oli hyvin valikoitu ja mairivat ketä tahansa, siihenkin aikaan. »Mutta kun nuo renkaat välkkyvät jalon Ionen korvissa, niin huomaatpa, Bakkus vieköön, että minun taitoni voi kauneuttakin lisätä.»
»Ionen?» toisti Nydia, joka tähän asti oli hymyillen ja punastuen pitänyt Glaukuksen lahjaa.
»Niin», atenalainen vastasi leikitellen huolettomasti koristeilla. »Olen valikoimassa lahjaa Ionelle, mutta en ole vielä löytänyt kyllin arvokasta.»
Äkkiä hän vaikeni, sillä hän huomasi Nydian omituiset eleet. Hän näet riuhtaisi kaulaltaan kaikki korut ja viskasi ne lattialle.
»Mitä tuo on? Mitä, Nydia, eikö minun lahjani miellytä sinua? Olenko loukannut sinua?»
»Sinä kohtelet minua aina orjana ja lapsena», tessalitar vastasi, ja syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan. Hän kääntyi äkkiä ja katosi puutarhaan.
Glaukus ei yrittänytkään häntä estää; hän oli itsekin loukkaantunut. Hän jatkoi jalokivien tarkastelua ja niiden arvostelua — yhtä kiitti ja toista moitti ja lopuksi kauppias sai hänet ostamaan ne kaikki. Se onkin paras ratkaisutapa rakastuneelle, ja sen hyväksyy kuka tahansa — paitsi se, jonka morsiamena on Ione!
Päätettyään kaupat ja jäätyään yksin hän vetäytyi huoneeseensa, pukeutui, hyppäsi vaunuihinsa ja ajoi Ionen luo. Hän ei muistellut enää sokeaa tyttöä eikä hänen loukkaavaa käyttäytymistään, molemmat hän oli unohtanut.
Hän vietti aamupäivän ihanan napolittaren seurassa, käväisi sitten kylpylöissä, illasti (mikäli, kuten aijemmin jo olen huomauttanutkin, voimme roomalaisten kl. 3 i.p. suorittamaa coena-ateriaa illalliseksi kutsua) yksinään ravintolassa, sillä Pompeijissakin oli ravintoloita. Palattuaan kotiin muuttamaan pukua mennäkseen iltapäivällä jälleen Ionen luo hän kulki peristyleessään uneksien ja hajamielisenä kuten rakastuneet ainakin eikä ollut huomatakaan sokeata tyttöä, joka seisoi samalla paikalla, minne Glaukus oli hänet jättänyt. Mutta vaikka Glaukus ei häntä nähnytkään, tunsi tämä heti askeleista, kuka oli tullut. Hän ei ollut osannut aavistaa hänen paluuaikaansa. Päästyään mielihuoneeseensa, jonka ovi avautui peristyleen ja istahdettuaan miettiväisenä lepotuoliinsa Glaukus tunsi äkkiä aran kosketuksen tunikallaan ja kääntyessään hän huomasi Nydian, joka polvillaan ojensi hänelle kouran täyden kukkasia — miellyttävän ja vaikeasti hyljättävän rauhanuhrin. Hänen tummista, ylöstähdätyistä silmistään vierivät kyynelet.
»Olen sinua loukannut», hän virkkoi nyyhkyttäen, »ja ensi kertaa eläissäni. Tahdon mieluummin kuolla kuin tietää, että olet minuun tyytymätön. Sano, että annat minulle anteeksi! Katso! Olen jo korut koonnut. Olen ne pannut ylleni. En ikinä niistä luovu — ne ovat sinun lahjasi.»
»Nydia kulta», Glaukus vastasi ja nostaessaan hänet ylös hän suuteli hänen otsaansa, »älä ajattele sitä enää! Mutta, rakas lapsi, miksi niin äkkiä suutuit? En keksi syytä.»
»Älä kysy!» hän vastasi äkkiä punastuen. »Minä olen pelkkää oikkua ja vikaa. Sinähän tiedät, että olen vielä lapsi — sinä sanot sen niin usein. Ethän lapselta voi vaatia perusteluja jokaiseen hassutukseen.»
»Mutta ethän sinä kohta ole enää mikään lapsi, ja jos sinä haluat, että sinua kohdellaan naisena, niin sinun täytyy oppia hillitsemään outoja tunnepuuskiasi ja kiivaita mielijohteitasi. Älä luule, että sinua soimaan; en, minä puhun vain sinun onneksesi.»
»Se on totta», Nydia sanoi. »Minun täytyy oppia hallitsemaan itseäni. Minun täytyy salata, täytyy masentaa sydämeni tunteet. Se on naisen tehtävä ja velvollisuus. Hänen ainoa hyveensä on arveluni mukaan liehittely.»
»Itsensä hillitseminen ei ole vika, Nydiani», atenalainen vastasi. »Ja se hyve on tarpeen sekä miehelle että naiselle. Se on todellinen senaattorin toga, se on sitä kantavan henkilön ainoa arvonmerkki.»
»Itsehillintä! itsehillintä! Sinä puhut oikein. Sinua, Glaukus, kuunnellessani hurjimmatkin ajatukseni rauhottuvat ja tasaantuvat ja herkkä ilomieli valtaa minut. Ole aina minun neuvojanani, auttajanani!»
»Hyvä sydämesi on paras ohjaajasi, Nydia, kun olet oppinut tunteesi kahlehtimaan.»
»Ah! Sitä en koskaan opi», Nydia huokasi kyyneliään kuivaten.
»Älä sano niin! Vain ensi-yritys tuntuu vaikealta.»
»Olen tehnyt monta ensi-yritystä», Nydia vastasi lapsekkaasti. »Mutta oletko itse, neuvojani, huomannut sen niin helpoksi? Voitko sinä hallita, voitko salata rakkauttasi Ioneen?»
»Rakkautta! Nydia rakas! Ah! Se onkin toinen juttu», nuori elämäntuntija vastasi.
»Sitä arvelinkin!» Nydia virkkoi surumielisesti hymyillen. »Glaukus, otatko minun kukkaraukkani? Tee niillä mitä tahdot — voit antaa ne vaikkapa Ionelle», hän lisäsi hiukan arkaillen»
»En, Nydia», Glaukus vastasi ystävällisesti, huomatessaan toisen puheessa mustasukkaisuuden oireita, vaikka hän arveli kateuden olevan vain ärtyneen lapsen oikkuja. »En aijo antaa ihania kukkiasi kenellekään. Istu tähän ja sido niistä seppele, panen sen tänä iltana päähäni. Se ei ole ensimäinen, jonka nuo herkät sormet ovat sitoneet.»
Ihastuneena tuo tyttöraukka istahti Glaukuksen viereen. Hän otti vyöltään nipun kirjavia, kapeita nauhoja, joita käytettiin seppeleitten sidontaan ja joita hän aina piti mukanaan (koska seppeleet olivat hänen alaansa) ja ryhtyi taitavasti ja sirosti työhönsä. Hänen nuorilta poskiltaan kyynelet olivat jo kuivuneet, heikko mutta onnellinen hymy väreili hänen huulillaan. Lapsen lailla hän tunsi vain hetkeniloa; hän oli nyt sopinut Glaukuksen kanssa, tämä oli antanut hänelle anteeksi — hän sai nyt istua Glaukuksen vieressä — tämä silitteli hyväillen hänen silkinhienoa kassaansa — hänen hengityksensä lämmitti hänen poskiaan. Ione, tuo julma Ione ei ollut nyt mukana. Kukaan toinen ei ollut nyt jakamassa hänen hyväilyjään. Niin, hän oli onnellinen ja hän oli kaiken entisen unohtanut. Hän eli niitä harvoja, lyhyen ja tuskaisen elämänsä hetkiä, joita myöhemmin olisi voinut ihanina muistella. Perhosen lailla, jonka talviaurinko on hetkeksi houkutellut äkilliseen lämpöön liihottelemaan, kunnes yltyvä tuuli ja kiristyvä pakkanen ennen iltaa sen tuhoovat, Nydiakin nyt lämmitteli paisteessa, joka hänen edellisille tottumuksilleen vastakkaisena ei ainakaan jäätänyt. Ja vaisto, jonka olisi pitänyt häntä varottaa lämmön lyhytaikasuudesta, sai hänet siitä entistä iloisempana nauttimaan.
»Sinulla on kauniit kiharat», Glaukus virkkoi. »Ne lienevät kerran olleet äitisi ihastus.»
Nydia huokasi. Hän ei ollut varmaankaan orjana syntynyt, mutta hän vältti koskaan puhumasta vanhemmistaan, ja olkoon alhainen tai ylhäinen, varmaa vain on, että hänen syntyperästään eivät tienneet mitään hänen suojelijansa eikä kukaan muukaan tuossa kaukaisessa maassa. Hän tuli, tuo onnettomuuden ja salaperäisyyden lapsi kuin lintu, joka hetken räpyttelee siipiään huoneessamme; me näemme sen lentelevän sinne tänne, me emme tiedä, mistä se tulee ja mihinkä se jälleen lentonsa suuntaa.
Nydia huokasi ja virkkoi sitten hetken vaijettuaan ja vastaamatta hänen huomautukseensa:
»Mutta enkö pane liian paljo ruusuja seppeleeseen, Glaukus? Sanotaan niiden olevan sinun mielikukkiasi.»
»Ja niitä rakastavat aina ne, joissa runouden henki asuu. Ruusu on lemmenkukka ja saman kukan omistamme vaitiololle ja kuolemalle. Niinkauan kun elämällä vielä on jotakin arvoa, koristaa se meidän otsaamme, ja kun meitä ei enää ole, sirotellaan niitä meidän haudallemme.»
»Ah!» Nydia virkkoi, »jospa voisin tämän katoovan köynnöksen asemasta saada kohtalottarien käsistä sinun elämänlankasi ja pujottaa nämä ruusut siihen.»
»Kelpo tyttöni! Se toivomus on sinun kaunissointuisen äänesi arvoinen ja siinä piileikse todellista laulunhenkeä. Ja minkälaiseksi kohtaloni luontuukin, minä kiitän sinua.»
»Minkälaiseksi kohtalosi? Eikö se juuri viittaa kaikkeen valoisaan ja kauniiseen? Minun toivomukseni oli tarpeeton. Kohtalottaret osottautuvat sinulle yhtä suosiollisiksi kuin toivoinkin.»
»En olisi onnellinen, ellen rakastaisi, Nydia! Nuorena voin hetkeksi isänmaanikin unohtaa. Mutta kuka atenalainen voi miehenikäisenä muistella Atenaa sellaisena kuin se aikoinaan oli ja väittää olevansa onnellinen silloinkun Atena on raunioina — sortunut iäksi?
»Ja minkätähden iäksi?»
»Kuten tuhka ei enää uudestaan voi muuttua hehkuksi; — kuten rakkaus, joka on kerran kuollut, ei voi enää herätä eloon, ei myöskään kansa voi saada kadottamaansa vapautta takaisin. Mutta emmekö puhu sinulle käsittämättömistä asioista.»
»Minulle! — Oh! sinä erehdyt! Minäkin suren Kreikkaa; minun kätkyeni oli Olympoon juurella. Jumalat ovat tosin jättäneet vuoren, mutta heidän jälkensä ovat vielä näkyvissä — jumalat asuvat vielä heitä palvovien sydämissä ja tuossa ihanassa maassa. Minulle on kerrottu sen olevan kauniin, itse olen saanut hengittää sen leutoa ilmaa, jonka rinnalla tämänkin maan ilma tuntuu raa'alta — olen tuntenut sen maan auringon lämpöä, jonka rinnalla tämän maan aurinko hohtaa kylmää. Oh! Puhu minulle enemmän Kreikasta! Ymmärrän sinua hyvin, vaikka olenkin vain tällainen tyttöhupakko. Ja minusta tuntuu, että jos olisin kreikkalainen nainen, jonka kohtalo on suonut rakastaa ja jota rakastetaan, niin itse asestaisin rakastettuni uutta Maratonia, uutta Plataiaa varten. Niin, tämä käsi, joka nyt punoo ruusuja köynnökseen, sitoisi silloin sinulle oliviseppelen!»
»Jospa se päivä koittaisi!» Glaukus voihkaisi kiihtyneenä sokean tessalittaren innostuksesta. »Mutta ei! Aurinko on mailleen mennyt, ja yössä me saamme unohtaa entisen kunniamme — ja me voimme senohella nauttia elämästä — sido nyt ruususi valmiiksi!»
Mutta viimeiset sanansa atenalainen lausui luonnottoman iloisesti ja vaivuttuaan syviin aatoksiin hän vasta jonkun minuutin perästä lauluun, jota Nydia matalalla, hennolla äänellään lauloi. Laulu, jonka hän itse oli Nydialle opettanut, oli
Ilon ylistyslaulu.
1.
Ken laakerit saada sois
Uron uijahan, maineikkaan,
Nuo lehvät, mi kuihtuu pois
Hänen haudallaan?
Ken oksasen tohtisi taittaa ainoon,
Ja suojelushaltijat vaatia vainoon?
Niin, laakerit pyhät on nuo,
Jotk' urhollen taistonsa suo;
Mut kuihtuva ruusunen riemun mailla
Oma orjan ja vapaan on yhdell' lailla.
2.
Niin, muisto hautoja haipuvain
Vain kastaos kyyneleillä,
Ja vapaus varjoa olkoon vain,
Mutt' ilo on osana meillä.
Tule, solmios ilolle seppelehet,
Ilon ruusu on kukista armain,
Sen taattomme meille on suonehet
Varaks huolten vuosien varmain.
3.
Huipulla Phyleen vuoren,
Ylvähän, valkeapään
On astunta vaiennut urhon tään,
Ja hiljennyt aatos on huima,
Ja tyyntynyt tunto on tuima
Tuon hurmeen hyrskyvän, nuoren.
Glaukopis jättävi armahansa,
Ja jumalat meidät vainossansa,
Mut yhäti vierillä virtojen
Soi helke laulujen hopeisten,
Yölintu valveille kutsuu kuun,
Ja mettiset kiitävät karkeluun
Luo lehväin vihreän viinipuun.
Ei kaikkemme meilt' ole mennyt vielä,
Kun ilo on armaanamme,
Ja lempi, lohtumme tuskain tiellä,
Tuo taivainen tuttavamme.
4.
Niin, ruusuja seppeliks solmikaa!
Ilo ystävä yhä on meidän,
Yhä loistavi taivas ja hymyyvi maa,
Ilo ystävä yhä on meidän.
Mi oivaa, kaunoa, kirkast' on
Heloss' auringon, keskessä katveikon,
Kotimaastamme kerto'os suloin kielin,
Ja kaipuumme tyynnytä kerkein mielin!
Seppeliks ruusuja solmikaa!
Ne muistoja menneitä tarinoi,
Kotitienoon kuiskehet mullen soi,
Kun ruusut pöytäni purppuroi.
Nydia tapaa Julian. — Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen välinen keskustelu — Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta.
»Kuinka onnellinen Ione onkaan! Ihanaa on saada olla aina Glaukuksen rinnalla, kuulla hänen ääntään. — Ja hän voi nähdäkin hänet!»
Näin puheli sokea tyttö kulkiessaan yksin iltahämärässä uuden emäntänsä taloon, jonne Glaukus jo edeltäpäin oli mennyt. Äkisti hänen yksinhaastelunsa katkaisi sivulta kuuluva naisääni.
»Sokea kukkastyttö, minne menet? Sinulla ei ole nyt koria mukanasi, oletko jo kukkasi myynyt?»
Henkilö, joka näin puhutteli Nydiaa, oli ylhäinen nainen, mutta nainen, jolla oli kovat ja epänaiselliset piirteet. Se oli Julia, Diomedeen tytär. Hän oli puhuessaan kohottanut huntuaan. Häntä seurasivat hänen isänsä ja orjajoukko, joka kantoi lyhtyä heidän edellään. — Kauppias ja tytär olivat palaamassa naapuritalon illallisilta.
»Etkö tunne enää ääntäni», Julia jatkoi. »Olen rikkaan Diomedeen tytär.»
»Ah, anteeksi, tunnen jälleen äänesi. Jalo Julia, minulla ei ole enää kukkia kaupan.»
»Olen kuullut, että kaunis kreikkalainen Glaukus on sinut ostanut; onko siinä perää, sievä orja?» Julia kysyi.
»Olen napolittaren, Ionen palveluksessa», Nydia vastasi vältellen.
»Ah! On siis totta, että —»
»Tule nyt!» keskeytti hänet Diomedes kietoen vaippansa suuhun saakka. »Yö alkaa olla kylmä, en voi sinua odottaa tässä sinun rupatellessasi sokean tytön kanssa. Tule, ota hänet mukaasi kotiin, jos sinulla on jotakin puhuttavaa hänelle.»
»Tule, lapsi», Julia sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
»Minulla on paljonkin sinulle puhuttavaa — tule!»
»En voi tänä yönä; on jo myöhä», Nydia vastasi. »Minun täytyy kotiin.
En ole vapaa, jalo Ione.»
»Mitä! Lempeä Ioneko moittisi sinua? Ah, en luule häntä toiseksi Talestriiksi. No, tule siis huomisaamulla! Muista, että olen ollut sinun suosijoitasi.»
»Täytän tahtosi», Nydia vastasi. Ja Diomedes hoputti jälleen kärsimättömänä tytärtään; Julian täytyi totella, vaikka hän olisi erästä asiaa mielellään Nydialta kysynyt.
Siirtykäämme nyt Ionen luo. Aika, joka oli kulunut Glaukuksen ensimäisestä käynnistä toiseen, ei ollut Ionesta ollut oikein miellyttävä; hänen veljensä oli käynyt hänen luonaan. Siitä yöstä asti, jolloin hän pääsi egyptiläisen käsistä, hän ei ollut tätä nähnytkään.
Omissa vakavissa ja hänelle niin tärkeissä ajatuksissa touhutessaan nuori pappi ei ollut paljon sisartaan muistellut. Ja sellaiset miehet, joilla on vilkas mielikuvitus ja joiden ajatukset alati liikkuvat ylimaallisilla aloilla, sellaiset miehet tosiaankin varsin vähän välittävät maallisista tunteista, ja pitkään aikaan ei Apekides ollut hakenut tilaisuutta sellaiseen ystävälliseen ajatustenvaihtoon, sellaiseen miellyttävään, luottavaan keskusteluun, mikä oli aijemmin ollut yhdyssiteenä Ionen ja hänen välillään ja mikä sisarusten parissa on niin tavallista ja luonnollista.
Ione sensijaan suri tavattomasti hänen eristäytymistään. Hän luuli sen johtuneen veljen ankarasta, papillisesta velvollisuudentunteesta. Usein kesken kirkkaimpia toiveitaan, kesken ihanimpia lemmenhaavelujaan — muistellessaan veljensä ennenaikojaan vakoutunutta otsaa, hänen hymyttömiä huuliaan ja koukistunutta vartaloaan hän huokasi ja ihmetteli, että jumalten palvonta heittää niin synkän varjon samaan maahan, jonka jumalat itse ovat luoneet.
Mutta kun veli tänään kävi hänen luonaan, huomasi hän tämän piirteissä syvän rauhan ilmeen ja hänen painuneissa silmissään sellaisen vakavan, luottavan katseen, jommoista niissä ei ollut vuosikausiin ollut. Mutta tuo muuttunut ilme oli vain hetkellinen; se oli väärää tyyneyttä, jonka pieninkin sisäinen myrsky saattoi koska tahansa rikkoa.
»Jumalat sinua siunatkoot, veljeni!» Ione virkkoi häntä syleillessään.
»Jumalat! Kuinka voit niin sanoa! Sillä on vain yksi jumala!»
»Veljeni!»
»Entä jos natsarealaisen verraton oppi onkin oikea? Entä jos jumala onkin yksinvaltias — yksi — näkymätön — ainoa? Entä jos kaikki ne lukemattomat jumalat, joiden alttarit täyttävät maan, ovatkin vain pahoja henkiä, jotka viekottelevat meitä oikeasta uskosta? Se on mahdollista, Ione!»
»Ah! Voimmeko sellaista uskoa? Ja jos uskommekin, eikö se ole murheellista uskoa?» napolitar vastasi. »Mitä! Tässä ihanassa maassa asuu vain ihmisiä — vuorissa ei olisi oreadeja — vesissä ei nymfejä — tuon uskon ihanan täydellisyyden, joka kaiken jumalallistaa, joka halvimmat kukatkin pyhittää, joka hienoimpaan ilmaväreilyynkin saa taivaallista henkäilyä — kaiken sen tahdot kieltää ja tehdä maasta vain tuhka- ja tomukasan? Ei, Apekides! Vain se usko on oikea ja saa asua sydämessämme, joka kaiken, koko maailman kansottaa jumalilla.»
Ione puhui niinkuin se, joka on vanhan mytologian runollisuuden innoittama. Me voimme tämän vastauksen mukaan arvioida, mikä luja vastarinta kristinuskolla oli voitettavana pakanamailmassa. Tuo kaunis taikausko ulottui kaikkialle; jokainen, vähäpätöisinkin teko sai muotonsa siitä — se oli elämänosa niinkuin kukat ovat osa tyrsusta. Jokaisesta tapahtumasta vedottiin jumalaan, jokainen viinilasi tyhjennettiin rukouksin, ovenköynnöksetkin omistettiin jollekin jumalalle. Ja heidän, lareina palvotut esi-isänsä suojelivat heidän liesiään ja atriumiaan. Niin syöpynyt tämä usko oli heihin, ettei vielä nytkään näiltä seuduilta epäjumalanpalvelusta ole saatu poisjuurritetuksi. Palvonnan esineet vain ovat muuttuneet. Nyt huudetaan avuksi yhtä monta pyhimystä kuin ennen jumalaa ja joukot kuuntelevat nyt p. Januariuksen tai p. Tapanin alttareilta oraakkeliennustuksia yhtä hartaina kuin ennenmuinoin Isiksen ja Apollon.
Mutta ensimäiset kristityt pelkäsivät tuota taikauskoa enemmän kuin halveksivat. He eivät uskoneet kuten pakanallisen filosofian rauhallinen skeptillisyys, että jumalat ovat pappien tekoa, eivätkä suuren joukon mukana, että ne ovat hämärien historiallisten tietojen mukaan alkuaan olleet ihmisiä kuten kaikki. He kuvittelivat pakanoiden jumalat pahoiksihengiksi, he siirsivät Indian ja Idän mustat henget Italiaan ja Kreikkaan, ja Jupiteria ja Marsia he vertasivat Molokiin ja Saatanaan.[36]
Apekides ei vielä ollut muodollisesti omaksunut kristinuskoa, mutta hän oli vakaasti päättänyt sen tehdä. Hän hyväksyi täydelleen Olintuksen mielipiteet — hän piti jo kaikkia pakanallisen mielikuvituksen luomia ihmissuvun pahimman vihollisen, perkeleen kuiskauksen tuloksina. Hän kauhistui sisarensa viatonta ja luonnollista vastausta. Hän vastasi rajusti ja samalla niin sekavasti, että Ione enemmän pelkäsi hänen järkeään kuin säikähti hänen kiivauttaan.
»Ah, veljeni!» hän sanoi. »Ankarat velvollisuutesi ovat sumentaneet henkesi. Tule luokseni, Apekides, veljeni, minun oma veljeni, ojenna minulle kätesi, salli minun kuivata hiki otsaltasi. Älä suutu minuun, en ymmärrä sinua kuitenkaan. Ole vain varma, ettei Ione tahdo loukata sinua!»
»Ione», Apekides virkkoi painaen Ionea lähemmä itseään ja katsellen häntä hellästi, »saatanko ajatella, että tämä ihana vartalo, tämä kaunis sydän on tuomittu ikuiseen tuskaan?»
»Dii meliora!»[37] Ione sanoi käyttäen sitä sanamuotoa, jolla aikalaiset olivat tottuneet manaamaan pahaa ennustusta.
Nämä sanat ja vielä enemmän niihin sisältyvä taikausko loukkasivat
Apekideen korvaa. Hän nousi, mutisi itsekseen, kääntyi huoneesta
poistuakseen, pysähtyi kuitenkin puolitiessä, katsahti vielä kerran
Ioneen ja levitti kätensä.
Ione juoksi iloisena hänen syliinsä. Apekides suuteli häntä vakavana ja sitten hän sanoi: »Hyvästi, sisareni! Kun ensi kerran tavataan, et sinä enää ole minulle sisar. Salli minun siis vielä kerran sinua syleillä — nyt kun vielä olen tulvillani lapsuusajan helliä muistoja, uskoa ja toivoa, nyt kun taipumuksemme, toiveemme, mielipiteemme vielä ovat samoja. Mutta nyt pitää tämän siteen katketa.»
Sen sanottuaan hän poistui.
Ensimäisten kristittyjen vaikein ja ankarin koetus olikin kyetä täydelleen luopumaan kaikista rakkaimmista tottumuksistaan. He eivät voineet enää olla minkäänlaisessa kosketuksessa ihmisten kanssa, joiden jokainen toimi, jokainen sana oli ilmeistä epäjumalan palvelusta. He kauhistuivat rakkauden iloja; heidän korvissaan kaikui lempi pahanhengen kuiskaukselta. Tämä heidän onnettomuutensa oli samalla heidän voimansa. Mikä heidät erotti muusta maailmasta, se oli omansa liittämään heidät keskenään lujemmin yhteen. He olivat raudanlujia luonteita, miehiä, jotka julistivat Jumalan sanaa, ja heitä yhdistävät siteet olivat niinikään rautaa!
Glaukus löysi Ionen itkemästä. Hän saattoi jo pitää oikeutenaan lohduttaa häntä. Hän sai selville jonkun kohdan hänen keskustelustaan veljen kanssa. Mutta hänen oli vaikeaa toisen sekavasta puheesta — ja sekavaa se oli kaikille asiaanperehtymättömille — päästä selville Apekideen todellisista tarkotusperistä.
»Oletko sinä koskaan kuullut», Ione kysyi, »mitään siitä uudesta natsarealaisesta opista, josta veljeni minulle puhui?»
»Olen monesti kuullut sen opin kannattajista», Glaukus vastasi, »mutta heidän oppinsa sisällöstä en tiedä mitään paitsi että siinä on jotakin luonnottoman ankaraa ja synkkää. He eristäytyvät muista ihmisistä. He eivät hyväksy edes meidän yksinkertaista seppelöimistapaamme. He eivät iloitse edes elämän viattomista nautinnoista, he lausuvat hirveitä ennustuksia lähestyvästä maailman lopusta, lyhyesti he näyttävät saaneen hymyttömän ja kaamean uskonsa Trofoniuksen rotkosta. Mutta», Glaukus jatkoi hetken vaijettuaan, »heidän joukossaan on sentään joku lujatahtoinen ja kyvykäs mies ja Atenan areopagiittienkin joukosta he saivat kääntyneitä veljiä. Muistanpa isäni joskus puhuneen eräästä ihmeellisestä vieraasta, joka vuosia sitten kävi Atenassa; muistaakseni hänen nimensä oli Paavali. Isäni oli siinä joukossa, joka oli kokoontunut eräälle Aterian kuolemattomista kukkuloista kuulemaan mitä tällä Idän viisaalla oli sanottavaa. Joukko odotti hiljaa — siitä melusta ja hälinästä, jolla omia puhujiamme tavallisesti tervehdittiin, ei nyt merkkiäkään. Ja kun hän kukkulan korkeimmalle kiireelle noustuaan kohottautui mahtavana häntä hengähtämättä kuuntelevan joukon yli, valtasi hän, tuo salaperäinen vieras, jokaisen sydämen, ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan. Isäni kertoi, että hän oli pienikokoinen mies, mutta ylväät ja käskevät piirteet hänellä oli. Hänen pukunsa oli musta ja yksinkertainen. Laskeva aurinko — oli näet ilta — valaisi hänen muotojaan, kun hän eleittä, mutta hallitsevana seisoi puhujalavalla. Hänen piirteensä olivat kuihtuneet ja terävät niinkuin miehen, jota on onnettomuus kohdannut tai joka on kestänyt monenlaisen ilmaston ankarat vaivat. Mutta hänen silmänsä välkkyivät miltei ylimaallista tulta, ja kun hän kohotti kätensä puhuakseen, oli hänen eleissään majesteetillinen piirre, niinkuin Jumalan henki olisi hänessä asunut.
»'Atenan miehet!» hän kuuluu sanoneen. »Olen täällä huomannut alttarin, jonka otsakkeena on lause: Tuntemattomalle jumalalle. Te kunnioitatte tietämättänne sitä Jumalaa, jota minä palvelen. Siitä jumalasta, josta nyt ette mitään tiedä, tahdon teille puhua.'
»Sitten tuo juhlallinen mies oli selittänyt, ettei kaiken suuri Luoja — maan ja taivaan Herra asu ihmisten tekemissä temppeleissä; että Hän on kaikkialla, Hänen henkensä liikkuu ilmassa, jota me hengitämme, — meidän elämämme ja olemuksemme ovat Hänestä riippuvaisia. 'Luuletteko', hän huudahti, 'että Näkymätön voi olla teidän kulta- ja marmoripatsaanne kaltainen? Luuletteko, että Hän, joka on taivaan ja maan luonut, kaipaa teidän uhrejanne?' Sitten hän kuvaili niitä hirveitä aikoja, jotka lähestyivät, mailmanloppua, puhui kuolleista heräämisestä, minkä vakuudeksi on todistuksen antanut sen miehen ylösnouseminen, jonka oppia hän saarnasi.
»Kun hän oli lopettanut, puhkesi kauan pidätetty tyytymättömyys ilmoille ja filosofit, joita siellä täällä oli kuuntelevassa joukossa, murahtivat viisaan halveksintansa. Saattoi nähdä stoalaisen synkän otsan, kyynikon pilkallisen hymyn ja epikuurolaiset, jotka eivät itsekään usko Elysiumiimme, kulkivat naureskellen ja kevyesti ivaten joukon keskessä. Mutta suuren joukon sydämiin oli puhe syvältä koskenut; he vapisivat, vaikkeivät tienneet miksi, sillä tuo vieras oli puhunut sellaisen miehen äänellä ja valtavuudella, joka on Tuntemattomalta jumalalta todella saanut tehtävän Hänen uskoaan levittää.»
Ione oli kuunnellut hartaana. Ja kertojan vakavasta ilmeestä saattoi päättää, kuinka syvän vaikutuksen häneen oli tehnyt kertomus, jonka hän oli kuullut henkilöltä, joka pakanallisen Marsin kukkulalta oli saanut ensimäiset tiedot Kristuksen opista.
Portinvartija. — Tyttö. — Gladiaattori.
Diomedeen talon ovi oli auki ja Medon, vanha orja istui portailla, joita pitkin päästiin rakennukseen. Tuon rikkaan pompeijilaisen kauppiaan ylellinen talo on vielä nytkin nähtävänä lähellä sitä kaupunginporttia, jolta alkaa hautojen katu. Huolimatta kuolleitten naapuruudesta se oli iloista seutua. Vastakkaisella sivulla, jonkun askelen päässä portilta oli tilava ravintola, jonne Pompeijiin saapuneet puuhanmiehet tai huvinhaluiset usein pysähtyivät virkistystä hakemaan. Nytkin oli sen sisäänkäytävän edustalla joukko vaunuja, rattaita ja muita ajoneuvoja, toiset tulossa, toiset menossa, kaikkialla oli vilkasta touhua ja hälinää. Oven edessä olevan pienen pyöröpöydän ääressä istui penkillä maatilanomistajia keskustelemassa aamujuomaansa hörppien omista asioistaan. Oven pieleen oli iloisin ja räikein värin maalattu tavallinen ravintolanmerkki.[38] Ylempänä, katonrajassa olevalla ulokkeella oli joukko naisia, tilanomistajien vaimoja, jotka mikä istuen, mikä kaiteeseen nojaten keskustelivat alhaalla istuvien ystäviensä kanssa. Syvässä nurkkauksessa jonkun matkan päässä istui jonkinlaisessa katoksessa pari kolme köyhää matkailijaa omissa oloissaan pudistaen tomua vaatteistaan. Tien toisella sivulla oli avoin paikka, jota Pompeijin nykyisiä asujamia vanhempi sukupolvi käytti hautuumaanaan ja joka nyt on muutettu Ustrinumiksi eli kuolleitten polttopaikaksi. Sen yläpuolella kohosivat erään iloisen, miltei puitten peittämän huvilan ulokkeet. Hautamuistomerkit itse hienoine ja taiteellisine muotoineen ja kukka- ja lehväkoristeineen eivät vaikuttaneet läheskään surullisilta. Kaupunginportin kupeella seisoi hyvinharjotettu roomalainen vahtisotilas, jonka kiiltävä kypärä ja keihäs, johonka hän nojasi, välkkyivät auringonpaisteessa. Portti itse oli kolmi-osainen, keskusta ajoneuvoja, molemmat sivuaukot jalankulkijoita varten. Portin kummaltakin kyljeltä alkoivat kaupunkia ympäröivät mahtavat muurit, joita oli rakennettu, korjailtu, uusittu tuhansin kerroin, kuinka kulloinkin sota, ajanhammas tai maanjäristys olivat vaatineet. Säännöllisin välimatkoin kohosi muurista nelinurkkaisia torneja, joiden karkeatekoiset harmaat seinät särkivät muurien suoran viivan ja jotka muutenkin olivat räikeänä vastakohtana ympäristön uusille, upeille rakennuksille.
Mutkikas tie, joka tältä kohdalta vie Pompeijista Herkulaneumiin, luikertelee pitkin viinitarharinnettä, jonka yläpuolella kohoaa Vesuviuksen majesteetillinen huippu.
»Oletko kuullut uutisia, vanha Medon?» virkkoi muuan nuori nainen, joka vesiastia kädessä oli pysähtynyt Diomedeen ovelle haastelemaan hetkeksi orjan kanssa, ennenkuin pistäytyi naapuritaloon täyttämään astiansa ja veikeilemään matkustajien kanssa.
»Uutisia! Minkälaisia uutisia?» orja kysyi kohottaen raskaasti silmänsä puhujaan.
»Juuri tänä aamuna, silloinkuin sinä vielä taisit nukkua, kulki tämän portin kautta jotakin ihka uutta Pompeijiin!»
»Aai», orja sanoi välinpitämättömästi.
»Nii-in, jalon Pomponianuksen lahja.»
»Lahja! Luulen sinun puhuneen jostakin uutisesta.»
»Se onkin molempia. Tiedä siis, sinä tyhmyri, että se lahja oli ihana nuori tiikeri lähestyviä amfiteatterinäytäntöjä varten. Kuuletko, Medon? Se on suurenmoista! Luulen, etten voi nukkuakaan, ennenkuin olen sen nähnyt. Sanovat sen kiljuvan kerrassaan mainiosti.»
»Tyttö parka!» Medon virkkoi surullisesti ja miltei ivallisesti.
»Älä soimaa minua, ukonkänttyrä! Tiikeri on sievä eläin, kunhan vain keksisimme jonkun, kenen heittää sen syötäväksi. Meillä on nyt siis leijona ja tiikeri; aatteles, Medon! Ja kun meillä ei ole kahta kunnon pahantekijää, on kai tarvis päästää ne toistensa kimppuun. Mutta sinun poikasihan on gladiaattori, taitava ja väkevä mies — etkö voisi taivuttaa häntä ottelemaan tiikerin kanssa? Koeta toki, silloin tekisit minullekin mieliksi ja sinusta tulisi koko kaupungin hyväntekijä.»
»Lorua!» orja virkkoi katkerana. »Ajattele ennemmin omaa vaaraasi kuin puhut minun poikaparkani kuolemasta.»
»Omaa vaaraani!» tyttö huudahti pelästyen ja katsahtaen arasti ympärilleen. »Kiroon ennustuksesi, ja tulkoon sanojesi vaikutus sinulle itsellesi kiroukseksi!» Näin sanoessaan tyttö hypisteli kaulallaan riippuvaa taikakalua. »Omaa vaaraasi! — Mikä vaara minua uhkaa?»
»Eikö pari yötä sitten sattunut maanjäristys ollut varotus sinullekin?»
Medon kysyi. »Eikö sillä ollut ääntä? Eikö se sanonut meille kaikille:
Valmistukaa kuolemaan, sillä mailmanloppu on lähellä.»
»Kas vain sitä yksinkertaisuutta!» nuori nainen virkkoi kooten tunikansa liepeet. »Sinähän puhut kuin kuuleman mukaan natsarealaiset — ehkä oletkin heikäläisiä. Hyvä on. Ei sinunlaisesi harmaan hassun kanssa kannata enempää puhua, sinä käyt päivä päivältä äksymmäksi — Vale! Oi, Herkules, lähetä meille leijonalle sopiva mies — ja toinen tiikerille.»
Hei, hei, mikä näky on riemukas tuo!
Kuin aaltoo katsojakansan vuo!
Kas, taistojat, uljaat kuin poika Alkmenan,
Jo yhtenen iskevät hiekall' arenan.
Vait olkaa! Kuolema keskeen jo astuu,
Ja hiekka jo hurmehin kirkkain kastuu.
Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!
Hopeanheleällä ja kirkkaalla äänellä laulellen tuo naikkonen sipsutteli, tunikansa helmoja pölyiseltä tieltä koholla pitäen läheiseen ravintolaan.
»Poika parkani!» orja puoliääneen virkkoi, »käytkö sinä kuolemaan tuollaisten häpeällisten seikkojen vuoksi? Oi, Kristuksen usko! Jo senkin vuoksi, että sinä opetat kammoomaan näitä verisiä leikkejä, minä tahdon sinun palvojiasi olla.»
Vanhan miehen pää painui voimatonna rinnalle. Hän oli vaiti ja ajatuksiinsa vaipuneena vain silloin tällöin pyyhki hihansa suulla silmäkulmiaan. Hänen ajatuksensa liikkuivat hänen pojassaan. Hän ei huomannut nuorukaista, joka joustavin askelin ja ylväin ja ylimielisin elein asteli portilta päin. Hän ei nostanut silmiään ennenkuin nuori mies, joka oli pysähtynyt aivan vanhuksen viereen, sanoi:
»Isä!»
»Poikani, Lydonini! Sinäkö se olet?» vanhus huudahti iloisena. »Ah, sinä olet alati ajatuksissani.»
»Olen iloinen sen kuullessani, isäni», gladiaattori virkkoi sivellen kunnioittavasti orjan polvia ja partaa, »ja kohta saan olla aina luonasi, enkä vain ajatuksissasi.»
»Niin, poikani — mutta ei tässä maailmassa!» vanhus virkkoi vakavana.
»Älä sano niin, rakas isä! Katso luottaen tulevaisuuteen niinkuin minäkin. Olen varma, että voitan ottelussa ja ansaitsemallani kullalla ostan sinut vapaaksi. Oi, isäni! Joku päivä sitten minua ivasi muuan, josta en sellaista olisi luullut, sillä hän on vertaisiaan tavallista rakastettavampi — hän ei ole roomalainen, hän on Atenasta — hän luuli minun voitonhimosta kysyneen, kuinka paljon voittaja saa. Ah! Huonosti hän tunsi Lydonin luonteen.»
»Poikani, poikani», orja virkkoi astuen hitaasti portaita alas ja vei poikansa omaan pieneen huoneeseensa, joka oli yhteydessä käytävähallin kanssa, jona tässä huvilassa oli peristyle eikä atrium. Huone on vieläkin tallella; siihen pääsee kolmannesta ovesta sisäänkäytävästä lukien. Ensimäinen ovi vie portaille, toinen pieneen komeroon, jossa säilytettiin pronssipatsasta.
»Niin hurskaat ja kunnolliset kuin pyrkimyksesi ovatkin», Medon jatkoi, kun he olivat päässeet suojaan, »on teko silti synti; sinä panet henkesi tarjolle vapauttaaksesi isäsi — se vielä annettaisiinkin anteeksi, — mutta voiton hintana on toisen veri. Oh, se on kuolemansynti, ei jaloinkaan tarkotus voi siitä puhdistaa. Luovu! Luovu aikeestasi! Mieluummin olen koko ikäni orjana kuin ostan vapauteni sellaisella hinnalla.»
»Kuulehan, isä», Lydon puhui hieman kärsimättömänä, »sinut on uusi uskosi tehnyt liian omantunnontarkaksi. Pyydän, ettet puhu minulle siitä enää mitään, sillä jumalat, jotka ovat minulle voiman antaneet, eivät ole lahjottaneet samalla viisautta enkä minä käsitä sanaakaan kaikesta siitä, mitä minulle niin usein saarnaat. Sinä olet, sanon sen toistamiseen, tästä uudesta opista saanut päähäsi omituisia mielikuvia oikeasta ja väärästä. Suo anteeksi, jos sinua loukkaan, mutta ajattelehan nyt! Kenen kanssa taistelen? Oh, jospa sinä tuntisit nuo heittiöt, joiden kanssa minun pitää sinun tähtesi seurustella, niin vakuutan, että sinäkin kiittäisit minua, jos minä vapauttaisin maan yhdestäkin sentapaisesta. Ne ovat petoja, joiden huulet janoovat verta, olioita, joilla hurjan rohkeutensa ohella ei ole mitään tunnetta, rajuja, raakoja, sydämettömiä — ei mikään inhimillinen side ole heitä varten. Pelkoa he eivät tunne, se on totta, mutta eivät myöskään kiitollisuutta, eivät lempeyttä, eivät rakkautta; he ovat luodut vain työtänsä varten, säälittä surmaamaan, pelotta kuolemaan! Voivatko sinun jumalasi, mitä lienevätkin, paheksia taistelua näiden konnien kanssa ja lisäksi minun syistäni? Oi, isäni, mitä voimia lieneekin maallisia asioita johtamassa, ne eivät voi mitään pitää niin suurena, niin pyhänä kuin uhria, jonka poika hartaana tarjoo harmaantuneen isänsä puolesta!»
Vanha orjaparka, joka itsekin vielä kaipasi ylhäältä valaistusta, sillä hän oli vasta hiljan kääntynyt kristinuskoon, ei tiennyt, mihin todistuskappaleisiin vedota kumotakseen niin synkän, mutta erehdyksessäänkin niin kauniin tietämättömyyden. Hänen ensimäinen tekonsa oli heittäytyä poikansa rinnoille, toinen kääntyä poispäin — tarttua hänen käteensä ja löytämättä sopivia sanoja hän puhkesi itkuun.
»Ja jos», Lydon arveli — »jos sinun Jumalasi (luuloni mukaan sinä uskot vain yhteen) on niin hyvänsuopa ja säälivä kuin väität, Hän tietää silloin myös, että sinun uskosi häneen on vahvistanut sitä minun päätöstäni, jota sinä nyt moitit.
»Kuinka! Mitä tarkotat?»
»Niinkuin tiedät, minut ostettiin lapsena orjaksi, mutta Roomassa minä pääsin vapaaksi, sillä minulla oli onni miellyttää isäntääni. Kiiruhdin Pompeijiin tapaamaan sinua. Tapasin sinut vanhentuneena ja heikontuneena oikullisen ja itsekkään isännän orjuudessa. Olit hiljan kääntynyt uuteen uskoosi, ja orjuutesi tuntui sinusta nyt kahta raskaammalta. Tottumukset, joiden avulla tähän asti olimme pahimman voineet kestää, olivat menettäneet kaiken tehonsa. Etkö usein valitellut, että sinun täytyi suorittaa palveluksia, joita et orjana vihannut, mutta jotka natsarealaisesta ovat synnillisiä? Etkö usein kertonut minulle kärsineesi omantunnon tuskia, kun sinun täytyi uhrata leivän murunen lareille, jotka impluviumiamme vartioivat? että sinun sielusi oli ainaisessa ristiriidassa? Etkö sanonut minulle, että kun sinun täytyi kynnykselle tiputella viiniä ja lausua jonkun kreikkalaisen jumalan nimi, sinä silloin kärsit vieläkin kauheampia tuskia kuin Tantalus, ikuista piinaa vielä hirveämpää kuin Manalan kentillä koskaan? Etkö ole näin minulle puhunut? Minä ihmettelin, en ymmärtänyt — ja Herkules avita, en vieläkään mitään käsitä. Mutta olin sinun poikasi ja minun velvollisuuteni oli sinua auttaa ja sinut vapauttaa. Pitikö minun kuunnella sinun huokailujasi — sinun kamottavan pelon aiheuttamaa valitustasi, ja itse pysyä toimetonna? Ei! Kuolemattomien jumalten nimessä! Ajatus välähti minuun kuin salama Olympoosta. Minulla ei ollut rahaa, mutta oli voimaa ja nuoruutta — sinun lahjojasi — ne saatoin uhrata sinun hyväksesi. Tiedustelin vapautesi hintaa. Sain tietää, että voittavan gladiaattorin palkinto on kaksi kertaa niin suuri. Minusta tuli gladiaattori. Minä lyöttäydyin noiden paheellisten miesten pariin. Voitin vastenmielisyyteni. Harjaannuin heidän taidoissaan. Siunattu olkoon se oppi! Sen avulla saan isäni vapaaksi.»
»Oh, jospa saisit kuulla Olintusta!» vanhus huokasi yhä enemmän ja enemmän ihastuen poikansa kuntoon, mutta pysyen yhä entisen varmana hänen ehdotuksensa synnillisyydestä.
»Minä kuuntelen, ketä vain tahdot», gladiaattori vastasi iloisena, »mutta vasta silloin kun sinä et enää ole orja. Oman kattosi alla, isäni, saat päivät pitkät ja miksei yötkin tuumiasi hautoa niinkuin itse tahdot. Oi, olen jo sinulle valinnut ihanan paikan. Se on yksi vanhan Julia Feliksin 999:stä myymälästä, kaupungin aurinkoisimmassa osassa — siellä saat päivät pääksytysten ovesi edessä päivää paistattaa. Ja minä myyskelen puolestasi öljyä ja viiniä, isä. Ja jos Venus (tai ellei se sinua miellytä, sillä et mielelläsi kuule sitä nimeä lausuttavan, Lydonille on yhdentekevää) — niin joku muu tahtoo, ehkä saat pienen tytönkin, joka silittää harmaat hiuksesi ja lepertelee polvellasi ja kutsuu sinua 'Lydonin isäksi!' Ah! Me olemme onnellisia — voitonrahoilla hankin kaiken tämän. Iloitse, riemuitse, isäukko! Ja nyt minun täytyy mennä — ilta joutuu — lamistani odottaa minua. Tule ja siunaa minut!»
Puhuessaan Lydon oli siirtynyt isänsä pimeästä huoneesta ja vilkkaasti vaikka kuiskaten haastellen he olivat saapuneet samalle paikalle, jossa portinvartija oli aluksi istunut.
»Oi, minä siunaan sinut, siunaan sinut, kunnon poikani», Medon sanoi liikutettuna. »Ja ymmärtäköön se suuri Henki, joka tutkii kaikki sydämet, sinun mielesi jalouden ja antakoon anteeksi rikoksesi!»
Gladiaattorin solakka vartalo hävisi pian näkyvistä. Orjan silmät seurasivat hänen kevyttä, mutta varmaa käyntiään, kunnes viimeinen vilahdus oli kadonnut, ja vaivuttuaan jälleen istuimelleen hän alkoi tuijottaa maahan. Hän istui mykkänä ja jäykkänä kuin kivipatsas. Joka muistelee omia onnellisia aikojaan, käsittää, mitä tunteita, mitä ajatuksia liikkui hänen mielessään!
»Saanko tulla sisään?» kuului vieno ääni sanovan. »Onko emäntäsi, Julia kotona?»
Orja viittasi koneenomaisesti myöntävän vastauksen, mutta tulija, joka häneltä kysyi, ei nähnyt viittausta. Hän toisti kysymyksensä arasti, mutta kuuluvammalla äänellä.
»Enkö jo sinulle sanonut?» orja vastasi kärsimättömänä. »Käy sisään!»
»Kiitän», kysyjä virkkoi kärsivällisesti, ja herättyään unelmistaan orja huomasi edessään sokean kukkaistytön. Onnettomuus herättää aina toisen onnettoman sääliä. Medon nousi ja talutti hänet rappusten yläpäähän (sieltä vei ovi Julian huoneisiin) ja täällä hän kutsui orjattaren, jonka piti viedä sokea tyttö määrän päähän.