Ione kauhistui; musta esiverho peitti jälleen koko haavenäytelmän ja Arbakes itse — todellinen, elävä Arbakes oli hänen edessään polvillaan.
»Oi, Ione», hän sanoi katsoen häneen intohimoisesti. »Kuule minua, joka turhaan olen niin kauan rakkauttani vastaan taistellut. Minä jumaloin sinua! Kohtalottaret eivät valehtele — sinä olet minulle määrätty. Olen etsinyt koko mailman, mutta en sinun veroistasi löytänyt. Nuoresta alkaen olen halunnut sellaista naisolentoa kuin sinua. Olen uneksinut kunnes näin sinut — minä heräsin ja minä näen sinut. Älä käänny minusta, Ione! Älä arvostele minua enää samoin kuin ennen! En ole enää tuo kylmä, tunteeton, yksinäinen mies — jommoiselta olen sinusta tähän asti näyttänyt. Ei ketään naista ole niin alttiisti, niin intohimoisesti rakastettu, kuin minä sinua rakastan. Älä vedä kättäsi pois; katso — minä päästän sen. Jos tahdot, niin vedä se pois. — hyvä, olkoon niin! Mutta älä hylkää minua, Ione — älä julmana hylkää! Käytä valtaasi siihen, jonka sinä voit mielesi mukaan muuttaa. Minä, joka en ole nöyrtynyt kenenkään kuolevaisen edessä, polvistun sinun eteesi. Minä, joka määrään kohtaloa, odotan omani ratkaisua sinulta. Ione, älä vapise, sinä olet minun kuningattareni — jumalattareni — morsiameni! Kaikki sinun toiveesi täytetään. Kaikki maanääret palvelevat sinua — loisto, valta, ylellisyys ovat sinun orjiasi. Arbakeella on vain yksi himo, ylpeys saada totella sinua. Ione, käännä silmäsi minuun — ihastuta minua hymylläsi! Musta on sieluni, kun sinä kasvosi pois käännät — paistaos minuun, aurinkoni — taivaani — aamunkoittoni — Ione, Ione, älä hylkää minun rakkauttani!»
Vaikka Ione tunsikin olevansa täydellisesti tuon omituisen ja hirveän miehen vallassa, ei hän kuitenkaan pelännyt. Toisen kunnioittava äänensävy, hänen äänensä lempeys rauhottivat hänet; ja omassa puhtaudessaan hän tunsi parhaimman suojelijansa. Mutta hän oli hämmentynyt — kummastunut. Kului joku hetki, ennenkuin hän kykeni puhumaan.
»Nouse, Arbakes!» hän vihdoin lausui ojentaen hänelle jälleen kätensä, mutta hän veti sen nopeasti takaisin, kun hän sillä tunsi egyptiläisen polttavat huulet. »Nouse, ja jos olet puhunut vakavasti, jos sinun sanasi ovat tosia —»
»Jos!» hän vastasi hellästi.
»Hyvä! Kuule siis. Sinä olet ollut minun holhoojani, ystäväni, kasvattajani, tätä osaa en ole voinut aavistaakaan. Älä luule», hän nopeasti lisäsi, kun hän huomasi toisen silmissä hurjan, intohimoisen välkähdyksen — »älä luule, että olen sinulle vihoissani, etten tuntisi ylpeyttä, kun sinä minua kunnioitat; mutta sano, voitko minua rauhallisena kuunnella?
»Voin, vaikka sanasi olisivat salamoita, jotka uhkaisivat murskata minut.»
»Minä rakastan toista», Ione virkkoi punehtuen, mutta varmalla äänellä.
»Jumalten nimessä — manalan vallat!» ähkäisi Arbakes nousten täyteen pituuteensa. »Älä sano sellaista minulle — älä pilkkaa minua — se on mahdotonta! Kenen olet nähnyt, kenen olet oppinut tuntemaan? Oh, Ione! Kaikki on vain naisellista keksintöä — se on naisen puhetta — sinä tahdot voittaa aikaa. Minä olen yllättänyt sinut — ehkä pelottanut sinua. Tee minulle mitä tahdot, sano vaikkapa, ettet minua rakasta, matta älä sano, että rakastat toista!»
»Ah!» Ione alotti, mutta pelästyen hänen äkillistä ja odottamatonta kiivauttaan hän pillahti itkuun.
Arbakes siirtihe lähemmäksi — hänen hengityksensä poltti Ionen poskia — hän sulki hänet syliinsä — Ione koetti kaikin voimin vapautua. Tässä tiimellyksessä putosi Ionen povesta pieni taulu lattialle. Arbakes huomasi sen ja sieppasi sen — se oli kirje, jonka Ione oli aamulla saanut Glaukukselta. Ione vaipui kauhun lamaannuttamana leposohvalle.
Arbakes silmäili nopeasti kirjettä; napolitar ei tohtinut häntä katsella. Hän ei huomannut sitä kalmanväriä, joka oli Arbakeen kasvoille levinnyt; hän ei nähnyt toisen uhkaavaa asentoa, ei hänen huultensa värähdystä, ei hänen rintansa väkivaltaista aaltoilua. Hän luki kirjeen loppuun, se putosi hänen kädestään ja hän virkkoi halveksivan kylmällä äänellä:
»Onko tämän kirjeen kirjottaja sinun rakastettusi?»
Ione huokasi, mutta ei vastannut.
»Puhu!» toinen ärjäsi.
»On!»
»Ja hänen nimensä — niin sehän on tässä kirjeessä — hänen nimensä on
Glaukus!»
Ione risti kätensä ja katsahti ympärilleen ikäänkuin suojaa ja apua hakien.
»Kuule siis», Arbakes sanoi alentaen äänensä kuiskailuksi. »Sinut saa pikemmin hauta kuin hänen käsivartensa syleilläkseen. Mitä! Luuletko, että Arbakes sietää rinnallaan sellaista kilpailijaa kuin on tuo kurja kreikkalainen? Mitä? Luuletko, että olen hedelmän antanut kypsyä antaakseni sen toiselle? Ei niin — minun ihana houkkioni! Ei! Sinä olet minun — yksinomaan — vain minun! Ja nyt — nyt minä tartun sinuun ja teen sinut omakseni!» Näin sanoen hän kietoi Ionen käsivarsiinsa; ja tässä väkivaltaisessa otteessa ilmeni kaikki valloilleen päässyt raivo — siinä oli enemmän kostonhalua kuin rakkautta.
Mutta epätoivo antoi Ionelle yliluonnolliset voimat; hän riistihe irti toisen otteesta — hän syöksyi huoneen toiseen päähän, sinne mistä he olivat tulleet — hän veti jo esiverhoa syrjään — mutta samassa Arbakes sai hänet kiinni — taas hän pääsi irti ja kaatui väsyneenä ja kirkaisten sen patsaan juurelle, jolla oli egyptiläisen jumalattaren kuva. Arbakes pysähtyi hetkeksi hengähtääkseen ja taas hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun.
Samassa riuhtaistiin verho syrjään; egyptiläinen tunsi rajun ja voimakkaan otteen olkapäissään. Hän kääntyi — ja näki edessään Glaukuksen säihkyvät silmät ja Apekideen kalpeat, elähtäneet, mutta uhkaavat piirteet. »Ah!» hän murahti, katsellen vuoroon toista, vuoroon toista, »mikä raivotar teidät on tänne saattanut?»
»Ate», Glaukus vastasi ja tarttui hurjan raivoisasti egyptiläiseen. Apekides nosti tajuttoman sisarensa lattialta, mutta hänen sisäisissä taisteluissa kuihtuneet voimansa eivät riittäneet kantamaan häntä pois, niin hento ja kevyt kuin Ione olikin. Hän pani hänet sentähden leposohvalle ja jäi hänen viereensä seisomaan paljastetuin puukoin katsellen Glaukuksen ja egyptiläisen taistelua, valmiina työntämään aseensa Arbakeen rintaan, jos tämä voittajana selviytyisi. Ei mitään liene kammottavampaa katsella kuin pelkkien ruumiillisten voimien ottelua, jossa ei käytetä muita aseita kuin mitä luonto on vihalle ja raivolle antanut. Molemmat vastustajat olivat toisiinsa takertuneet, kumpikin tavotteli toisen kurkkua — pää taaksepäin taivutettuna — silmät vihasta kiiluen — lihakset jännitettyinä — suonet paisuvina — huulet yhteenpuristettuina — hammasta purren. Kummallakin oli tavattomat ruumiinvoimat, kumpaakin kannusti sammuttamaton viha. He kietoutuivat toisiinsa — he vaappuivat puoleen ja toiseen — he liikkuivat ahtaan taistelukenttänsä päästä toiseen — he kiljahtelivat vihasta ja kostonhalusta. He olivat nyt alttarin edessä — nyt sen patsaan juurella, jonka äärellä taistelu oli alkanut. He päästivät toisensa irti hengähtääkseen. — Arbakes nojasi kuvapatsaaseen, Glaukus siirtyi jonkun askelen päähän.
»Oi, vanha arvokas jumalatar», Arbakes huudahti syleillen kuvapatsasta ja kohottaen katseensa sen pyhitettyyn päähän, »suojele valittuasi, sinkoa kostosi tuohon sinun ikivanhan uskontosi pilkkaajaan, joka syntisellä väkivallalla häpäisee sinun pyhäkkösi ja ahdistaa sinun palvelijaasi!»
Hänen näin puhuessaan näyttivät jumalattaren rauhalliset ja suuret piirteet äkkiä saaneen eloa — mustasta marmorista hohti kuin kuultavan hunnun läpi punerva ja väräjävä valo; pään ympärillä välkähti tulikielekkeitä kuin sähähteleviä salamia; silmiin tuli synkkä kiilto ja ne näyttivät suuntaavan uhkaavan vihansa kreikkalaiseen. Ällistyneenä ja hämmentyen tästä äkillisestä ja salakähmäisestä vastauksesta, jonka hänen vihollisensa oli rukoukseensa saanut, ja oman perinnäisen taikauskonsa kahlehtimana Glaukus kalpeni sitä odottamatonta ja salaperäistä elämää, minkä marmori yhtäkkiä oli saanut — hänen polvensa alkoivat vapista — kauhu täytti hänen mielensä ja hän seisoi pelokkaana ja hämillään vihamiehensä edessä. Arbakes ei antanut hänelle aikaa tointua hämmästyksestä. »Kuole kirottu», hän karjui ukkosenäänellä hyökäten uudelleen kreikkalaisen kimppuun, »kunnioitettava Äiti tahtoo sinut eläväksi uhrikseen.» Menetettyään taikauskoisen pelkonsa ensi hämmennyksessä mielenmalttinsa kreikkalainen väistyi askelen taaksepäin; marmorilattia oli lasinliukas — hän luiskahti — ja kaatui. Arbakes pani jalkansa kaatuneen vihollisensa rinnalle. Mutta Apekides, joka oli saanut kokemusta papillisessa toimessaan ja tunsi hyvin Arbakeen mahtavat ihmeet, ei hämmentynyt niin helposti kuin hänen toverinsa. Hän syöksyi nyt puukko koholla esiin — valpas egyptiläinen tarttui sitä pitelevään käteen — yksi ainoa voimakas isku sinkosi aseen papin voimattomasta kädestä, — toinen kauhea isku paiskasi hänet itsensä maahan. Vahingoniloisin ja uhkaavin elein Arbakes heilutteli puukkoa ilmassa. Silmääräpäyttämättä Glaukus katseli uhkaavaa vaaraa kaatuneen gladiaattorin lailla alistuen kohtaloonsa. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä lattia alkoi heidän allaan keinua. Suurempi henki kuin Arbakeen manaama ilmaisi olemassaolonsa! — hävittävä jättivoima, jonka tieltä hänen intohimonsa ja taitonsa äkkiä hävisivät. Maanjäristyksen kamala demoni oli herännyt — se kohenteleikse — pilkaten inhimillisen viekkauden taikavoimaa ja inhimillisen raivon puuskaa. Titanin lailla, jonka harteilla vuoret ovat levänneet, se ravisteleikse vuosien unesta — se panee sitä kiusanneet vuorivuoteet liikkeelle — syvyyden kuilut vapisevat ja horjahtelevat, kun se jäseniään oikoo. Itseensä luottava puolijumala nujerretaan juuri silloin kun hän on kostonsa saamallaan ja valtaansa näyttämällään. Kaikkialta kuului maan alta kummaa kuminaa — huoneen esiverhot liehuivat ilmassa kuin myrskyn kynsissä — alttari huojui — kolmijalka kaatui — ja korkealla taistelukentän yllä pylväs heilahteli puolelta toiselle — jumalattaren marmoripää irtaantui ja putosi jalustaltaan, ja Arbakeen kumartuessa antamaan uhrilleen viimeistä iskua jysähti marmorimassa suoraan hänen olkapäilleen ja niskaansa. Ja äkkiä kuin kuoleman hävittävä henki olisi häneen puhaltanut Arbakes lysähti ääntä päästämättä lattialle ja makasi siinä nyt osottamatta ainuttakaan elonmerkkiä näennäisesti saman jumalattaren surmaamana, jonka apuun hän äsken oli turvautunut.
»Maa on lapsiaan suojellut», Glaukus huudahti nousten jaloilleen. »Siunattu olkoon kauhea maanjäristys! Kiittäkäämme jumalten armoa!» Hän auttoi Apekideen pystyyn ja katsahti sitten Arbakeehen. Tämä näytti aivan haudanomalta. Verta tihkui hänen suustaan hänen välkkyville vaatteilleen; hän putosi raskaasti Glaukuksen käsistä ja punainen verivirta valui hiljalleen marmorilattialle. Taas tärisi maa heidän allaan; heidän täytyi toinen toiseensa nojata. Mutta järistys taukosi yhtä pian kuin syntyikin. He eivät odottaneet kauempaa. Glaukus otti Ionen varovasti käsivarsilleen ja he lähtivät nopeasti tuosta kauhun talosta. Kun he saapuivat puutarhaan, näkivät he kaikkialla pakenevia ja hajanaisia nais- ja orjajoukkoja, joiden välkkyvät juhlapuvut tuntuivat kaiken pilkalta tuona juhlallisen pelottavana hetkenä. He eivät välittäneet nyt vieraista, heillä oli yllin kyllin työtä omasta pelastumisestaankin. Kuudentoista rauhanvuoden jälkeen uskoton, rauhaton maakamara uhkasi uutta hävitystä. Kaikkialta kuului huutoa: »Maanjäristys, maanjäristys!» Apekides ja hänen toverinsa sivuuttivat kenenkään heitä häiritsemättä talon, poikkesivat eräälle käytävälle, pujahtivat pienestä avoimesta portista ulos ja pysähtyivät vihdoin matalalle kummulle, jonka ylle tummanvihreät aloepuut loivat kimmeltävän varjonsa; kuunsäteet valaisivat sokean tytön hentoja piirteitä — hän itki katkerasti.
Pompeijin tori. — Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa uuden ajanjakson ihmiskunnan historiassa.
Oli varhainen aamu, jo forum oli täynnä touhun ihmisiä ja tyhjäntoimittajia. Niinkuin nykypäivien Parisissa niin senajan Italian kaupunkien asukkaat elivät enimmäkseen kotiensa ulkopuolella. Julkiset rakennukset — forum — pylväskäytävät — kylpylät — temppelitkin olivat heidän oikeita kotejaan. Ei siis ihme, että he näitä mielipaikkojaan niin upeasti koristelivat — nehän herättivät heissä sekä kotoista tunnetta että ylpeyttä julkisesta toiminnastaan. Ja tuona aikana oli pompeijilainen forumelämä todella vilkasta. Suurista marmorilaatoista tehdyllä kivityksellä hääräili ihmisryhmiä, puuttuneina tuollaiseen vilkkaaseen keskusteluun, jossa jokaisella sanalla on oma elemerkkinsä ja joka muutenkin on niin luonteenomaista Etelän kansoille. Tuossa, seitsemässä kojussaan pylväskäytävän kyljessä istuivat rahanvaihettajat kiiltävät rahapinot edessään, ja heidän koppiensa ympärillä tungeskeli kauppiaitten ja merimiesten monikirjava joukko. Torin toisella laidalla nähtiin muutaman pitkätogaisen[32] miehen kiiruhtavan komeaan rakennukseen, jossa julkiset oikeusistunnot pidettiin — ne olivat viranomaisia — touhukasta, iloista, haastelevaa, leikkisätä joukkoa, jommoista vielä nytkin tapaa Westminsterissä. Forumin keskellä oli useita kuvapatsaita jalustallaan, huomattavin niistä oli Ciceron komea pylväs. Avointa toria ympäri säännöllinen ja symmetrinen, dorilaistekoinen pylväskäytävä; täällä ne, jotka työ oli saanut aikasin jalkeille, nauttivat laihaa italialaista aamiaistaan vilkkaasti haastellen viimeöisestä maanjäristyksestä ja aina välillä kastaen leipäpalasensa laimennettuun viiniin, jota heillä oli kulhoissa mukanaan. Avopaikalla nähtiin myöskin rihkamakauppiaita tavaroitaan tarjoomassa. Tuossa muuan kauppasi kirjonauhoja somalle maalaisnaiselle; tässä toinen kehui eräälle kelpo maatilanomistajalle kenkiensä tukevuutta; tuolla taas muuan kolmas, jonkinlainen kojuravintoloitsija, jommoiset vieläkin ovat niin tavallisia Italian kaupungeissa, tyydytti nälkäisiä vatsoja pienen, kuljetettavan katukeittiönsä lämpimillä annoksilla, ja sillaikaa — mikä outo vastakohta ja luonnehtiva piirre sen ajan pyrkimyksille yhdistää aineellinen ja älyllinen toisiinsa — muuan koulumestari selitti oppilasjukureilleen latinan kieliopin alkeita.[33] Eräällä pylväskäytävää ylempänä olevalla gallerialla, jolle noustiin kapeita puuportaita myöten, tungeskeli myöskin joukkoa; mutta koska täällä solmittiin kaikki suurehkot kaupat, olivat joukot täällä aika lailla rauhallisempia ja vakavampia kuin alhaalla.
Kaikkialla joukko antoi kunnioittavasti tietä jollekin senaattorille, joka oli matkalla Jupiterin temppeliin — (se täytti yhden forumin sivun ja oli senaatinkokouspaikka) — he tervehtivät alentuvasti tuttaviaan tai klienttejään, jotka he joukosta tunsivat. Arvokkaampien joukossa nähtiin myöskin naapurikylien komearyhtisiä maatilanomistajia; jotka suuntasivat askelensa valtion jyvämakasiineille. Aivan temppelin vierestä kohosi triumfiportti, jonka aukosta näkyi ihmisvilinää täynnä oleva, pitkä katu. Riemukaaren syvennyksestä viskasi suihkukaivo vesisäteensä aurinkoiseen ilmaan; ja sen kamanalta katseli Kaligulan pronssinen ratsuripatsas alas muodostaen jyrkän vastakohdan valoisalle ympäristölleen. Rahan vaihettajain kojujen takana oli se rakennus, jota nyt kutsutaan Pantheoniksi, ja köyhää pompeijilaisrahvasta tungeskeli sen ahtaassa eteishallissa, josta päästiin rakennuksen sisäosaan; heillä oli korit käsivarsilla ja he työntyivät kahden pylvään väliselle tasokkeelle, jolta heille papit kauppasivat uhritoimituksista jälelle jääneitä ruokatavaroita. Erään julkiseen tarkotukseen määrätyn rakennuksen keskeneräisellä salvoksella oli miehiä työssä, pylväitä viimeistelemässä, ja heidän moukariensa iskut kuuluivat selvästi joukon synnyttämän melun ylikin. — Ne pylväät ovat vielä nytkin keskentekoisia.
Monikirjava oli tuo joukko vaateparsineen, arvoineen, tapoineen, toimineen; tuskinpa mikään on sen eloisampaa, iloisempaa, vilkkaampaa kuin tuo vilske ja touhu forumilla. Siinä näkyivät kaikki tuhannet merkit kuumeisesta sivistysmuodosta — jossa huvittelu ja toiminta, laiskottelu ja työ, ahneus ja kunnianhimo kulkivat vuolaina, mutta sopusointuisina virtoina suureen mereen.
Jupiterin temppelin portaikon edessä seisoi muuan viisissäkymmenissä oleva mies kädet ristissä ryntäillä ja piirteissä halveksiva ja ylpeä ilme. Hänen pukunsa oli silmiinpistävän yksinkertainen — ehkei juuri vaateaineksiltaan kuin siten, että siitä puuttuivat ne koristukset, joilla kaikensäätyiset pompeijilaiset itsensä somistivat, osaksi tavallisesta turhamaisuudesta, osaksi koska nuo koreudet yleensä oli tehty senmuotoisiksi, että ne mainiosti tehosivat noituutta ja »pahan silmän» vaikutusta vastaan. Hänen otsansa oli korkea ja sileä; hänen harvat kiharansa takaraivolla peitti huupantapainen päähine, joka oli osa hänen puvustaan ja jonka mielin määrin saattoi laskea ja kohottaa ja joka nyt peitti melkein koko pään auringonsäteiltä suojaksi. Hänen pukunsa väri oli ruskea, vähän viljelty väri Pompeijissa, sillä tulipunaisen ja purppuran välimuotoja tarkoin vältettiin. Hänen vyöstään riippui mustetolppo, piirrin ja pieniä vahatauluja. Omituisinta oli, ettei miehellä ollut lainkaan rahakukkaroa, joka poikkeuksetta riippui jokaisen vyössä, olkoonpa että se onnettomuudeksi oli tyhjä!
Harvoin nuo iloiset ja omaansa ajavat pompeijilaiset vaivautuivat tarkastelemaan naapuriensa esiintymistä ja toimia. Mutta tuon seisoskelijan katseesta ilmeni niin voimakasta katkeruutta ja halveksintaa, kun hän seurasi sitä uskonnollista juhlakulkuetta, joka paraikaa nousi temppelin astuimia ylös, että monien huomio pakostakin häneen kiintyi.
»Kuka tuo kyynikko on?» muuan kauppias kysyi toveriltaan kultasepältä.
»Se on Olintus», tämä vastasi, »kuuluu olevan natsarealainen.»
Kauppias kauhistui. »Hirveä uskonlakko!» hän virkkoi kuiskaten ja pelokkain äänin. »Sanotaan heidän yöllisissä kokouksissaan alottavan menot murhaamalla vastasyntyneitä lapsia. He tunnustavat kaikkien jumalien yhteyden — nuo kirotut! Jumalien yhteys! Mitä tulee kauppiaista ja kultasepistä, jos sellainen uskonto pääsee levenemään?»
»Se on totta», kultaseppä sanoi. »Eivätpä he jalokiviä ostakaan — he mutisevat loihtulukuja käärmeen nähdessään ja Pompeijissa ovat kaikki koristukset käärmeenmuotoisia.»
»Katsohan», muuan kolmas, pronssinvalaja huomautti, »kuinka pilkallisesti hän hymyilee tuolle hartaalle uhritoimitukselle. Hän varmaankin kiroo itsekseen koko temppelin. Tiedäpäs, Celcinus, että mennessään toissa päivänä kojuni ohi ja nähdessään minun muovailevan Minervan kuvaa tuo mies virkkoi minulle vihaisena, että hän olisi iskenyt palasiksi tekeleeni, jos se olisi ollut marmoria; mutta pronssi oli liian tukevaa hänelle. 'Tuhotako Jumalatar!' minä huudahdin. 'Jumalatar!' tuo jumalainkieltäjä virkkoi, 'demoni hän on — pahahenki'. Sitte hän meni manaten tiehensä. Voiko sellaista sietää! Onko ihme, että maa viime yönä niin uhkaavana järisi heittääkseen kamaraltaan pois tuollaisen ateistin — Sanoinko ateistin — pahempi hän on — kaunotaiteitten raastaja! Mikä onkaan meidän pronssinvalajain kohtalona, jos tuontapaiset miehet pääsevät luomaan lakeja yhteiskunnalle?»
»Ne ovat niitä samoja murhapolttajia, jotka Neeron aikana sytyttivät
Rooman tuleen», kultaseppä tiesi sanoa.
Samaan aikaan kun tällaisia ystävällisiä huomautuksia lausuttiin natsarealaisen käyttäytymisestä ja uskosta, tunsi Olintus itsekin, että hän oli herättänyt huomiota. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi kuiskivan, häntä tirraavan, liikkelehtivän joukon; ja tarkastettuaan sitä hetken, ensin halveksien sitten säälien hän veti vaippansa tiukemmalle ja lähti kuuluvasti mutisten: »Teitä, petettyjä epäjumalanpalvojia! Eikö viimeyön maanjäristyskään teitä varottanut? Ah! Kuinka kestätte, kun viimeinen hetki lyö?»
Joukko, joka kuuli nämä uhkaavat sanat, tulkitsi ne omalla tavallaan, kukin oman tietämättömyytensä ja pelkonsa mukaan niitä punniten; mutta kaikkien mielestä ne sisälsivät hirveän kirouksen. He pitivät tuota kristittyä ihmiskunnan vihollisena. Ne haukkumasanat, joita he hänelle syytivät ja joista »ateisti» oli suosituin ja tavallisin olkoot varotuksena meille, joilla on sama, nyt jo voitokas usko, ettemme ryhtyisi uskonvainoihin ja ettemme kohtelisi niitä, joiden mailmankatsomus eroaa omastamme, samoinkuin uskomme esitaistelijoita kohdeltiin.
Päästyään joukosta erilleen ja saavuttuaan eräälle forumista vievälle, autiommalle uloskäytävälle huomasi Olintus kalpean ja vakavan miehen, joka tutkivasti katseli häntä, ja jota hän ei ollut tuntea.
Kääriytyneenä »palliumiin», joka osaksi peitti hänen papillisen asunsa, nuori Apekides tarkasteli tuon uuden ja salaperäisen uskon apostolia, uskon, jonka tunnustajia hänkin jo miltei oli ollut.
»Onko tuokin petturi? Onko tuossakin miehessä, joka elintavoiltaan,
asultaan, esiintymiseltään on yksinkertainen — onko hänessäkin kuten
Arbakeessa vakavuus vain aistillisen verhona? Piileekö tuossakin,
Vestan hunnun takana rappeutunut pahe?»
Olintus, joka oli tottunut seurustelemaan kaikenkarvaisten joukkojen kanssa ja jolla paitsi uskoninnoitusta oli tarkka ihmistuntemuskyky, arvasi ehkä papin piirteistä osan siitä, mitä hänen sisässään kiehui. Hän kesti puhtain ja avoimin otsin Apekideen tiukan katseen.
»Rauhaa sinulle!» hän virkkoi tervehtien Apekidesta.
»Rauhaa?» pappi toisti niin kaiuttomalla äänellä, että natsarealaisen sydäntä kouristi.
»Siihen toivomukseen», Olintus jatkoi, »on kaikki hyvä yhtynyt — hyveettä et löydä rauhaa. Sateenkaaren lailla rauhaa kyllä on maassa, mutta kaari itse pysyy korkealla taivaissa. Taivas kirjoo sen väriloistoin — se syntyy pilvien ja kyynelten aikana — se on ikuisen auringon heijastusta — se on rauhan vakuutta — se on merkki suuresta, ihmistä ja jumalaa välittävästä olennosta. Sellainen rauha, oi nuori mies, on hengen hymyilyä. Se on ikuisessa valossa kulkevan etäisen auringon säteilyä. Rauhaa toivotan sinulle!»
»Ah!» Apekides alotti, mutta hän huomasi samassa joukon uteliaita, jotka mielellään olisivat kuulleet, mitä vihatulla natsarealaisella ja Isiksen papilla oli toisilleen sanottavaa. Hän vaikeni äkisti ja lisäsi sitten matalalla äänellä: »Emme voi tässä keskustella. Seuraan sinua joen rantamalle. Siellä on lehtokuja, joka tähän aikaan on autio ja tyhjä.»
Olintus hyväksyi ehdotuksen. Hän kulki nopein askelin, mutta terävin ja pälyilevin silmin pitkin katuja. Tuontuostakin hän tervehti puhuvin katsein ja erikoisin merkein joitakuita vastaantulijoita, jotka useimmiten asusta päättäen olivat syvien rivien miehiä. Sillä kristinuskossa näemme saman ilmiön, minkä kaikissa vähäpätöisemmissäkin vallankumouksissa — uskonvoima valtaa ensin suuren joukon sydämet. Sillä suurella kymellä, jonka laineet sittemmin huuhtelivat kaupunkeja ja palatseja, oli alkulähteensä köyhyyden ja ahkeruuden majojen lähellä.
Kuutamomatka Kampanian lahdella.
»Kerrohan, Glaukus», Ione virkkoi, kun he huvialuksessaan laskivat Sarnus-jokea alas, »kuinka jouduit Apekideen kanssa pelastamaan minut tuon häijyn miehen käsistä.»
»Kysy Nydialta», atenalainen vastasi viitaten sokeaan tyttöön, joka istui jonkun matkan päässä heistä, nojaten miettivänä lyyraansa. »Häntä saat kiittää, et meitä. Näyttää siltä kuin hän olisi hakenut ensin minua, mutta kun ei löytänyt minua kotoa, on hän mennyt veljesi luo temppeliin; tämä seurasi häntä Arbakeen luo. Matkalla he kohtasivat minut ystävineni, joiden iloiseen seuraan sinun ystävällinen kirjeesi minut oli saanut. Nydian valpas korva tunsi ääneni — pari sanaa riitti minut liittämään Apekideen seuraan. En maininnut tovereilleni, miksi heidät jätin — eikö minun täytynyt säästää nimeäsi joutumasta heidän terävän kielensä kevytmielisten huomautusten järsittäväksi. — Nydia jäi puutarhan portille, jonka kautta sittemmin sinut kannoimme ulos. — Me menimme sisään ja aijoimme juuri tunkeutua tuohon salaperäiseen ja kamottavaan taloon, kun kuulimme sinun huutosi toisaalta. Lopun tiedät.»
Ione punastui vahvasti. Sitten hän katsahti Glaukukseen ja katseesta tämä luki sen kiitoksen, mitä hän ei mielinyt lausua. »Tulepa tänne, Nydiani», hän virkkoi sitten hellästi tessalittarelle. »Enkö ole sinulle sanonut, että sinä olet minun sisareni ja ystäväni? Sinä olet ollut minulle enemmänkin — suojelijani ja pelastajani!»
»Ei kannata puhua», Nydia vastasi välinpitämättömästi liikahtamatta paikaltaan.
»Ah! Unohdin», Ione jatkoi. »Minun täytyy tulla sinun luoksesi», ja hän kulki penkkien lomitse sille paikalle, jolla Nydia istui, syleili häntä ja peitti hänen poskensa suudelmillaan.
Nydia oli tänään tavallista kalpeampi ja entistä värittömämmäksi hän valahti, kun kaunis napolitar häntä syleili. »Mutta kuinka sinä, Nydia», Ione kuiskasi, »tiesit vaarasta, johon olin joutunut? Tiesitkö jotakin egyptiläisestä?»
»Tiesin. Tunsin hänen paheensa.»
»Ja kuinka?»
»Jalo Ione. Olin hänen paheittensa orja — ne joiden palvelijana olin, olivat hänen auttajiaan.»
»Sinä olet ollut ennenkin siinä talossa, koska niin tarkoin tunsit salakäytävän?»
»Olen Arbakeen luona soittanut lyyraani», Nydia virkkoi hämillään.
»Ja sinä olet välttänyt vaaran, josta minut pelastit?» napolitar sanoi niin matalalla äänellä, ettei Glaukus kuullut.
»Jalo Ione, en ole kaunis enkä ylhäinen; olen lapsi, orja ja sokea.
Halveksittu on aina turvassa.»
Nydia lausui nämä nöyryyttävät sanansa tuskallisella, vastenmielisellä ja ylväällä äänellä; ja Ione tunsi pitemmällä puhelulla vain loukkaavansa Nydiaa. Hän vaikeni, ja vene saapui nyt merelle.
»Tunnusta, että olin oikeassa», Glaukus virkkoi, »kun pakotin sinut jättämään huoneesi näin ihanana aamuna — tunnusta että olin oikeassa!»
»Sinä olit oikeassa, Glaukus», Nydia huomautti nopeasti.
»Tuo rakas lapsi vastaa puolestasi», atenalainen virkkoi. »Mutta salli minun istua sinua vastapäätä, muuten kevyt venheemme voi keikahtaa kumoon.»
Näin sanoen hän istahti Ionea vastapäätä ja eteenpäin kumartuen hänestä tuntui kuin Ionen hengitys enemmän kuin kesäiset tuulet levitti sulotuoksua yli koko meren.
»Sinähän lupasit kertoa», Glaukus sanoi, »miksi talosi niin monta päivää oli suljettuna minulta.»
»Oh, älä ajattele enää sitä», Ione vastasi nopeasti. »Minä kuuntelin, mikäli nyt tiedän, parjausta.»
»Ja minun parjaajani oli egyptiläinen?»
Ionen vastaus oli vaitiolo.
»Hänen syynsä olivat ainakin kyllin selvät.»
»Älä puhu enää hänestä», Ione virkkoi peittäen kasvonsa käsillään, ikäänkuin tahtoen karkottaa tämäntapaiset ajatukset mielestään.
»Ehkä hänen varjonsa jo vaeltelee hitaan Styksin rannoilla», Glaukus tuumi, »vaikka kyllä me siinä tapauksessa olisimme kuulleet hänen kuolemastaan puhuttavan. Veljeesi ainakin tuntuu hänen synkkä henkensä voimakkaasti vaikuttaneen. Kun me tuona yönä olimme saapuneet sinun taloosi, jätti hän minut äkkiä. Tuleeko hänestä koskaan minun ystävääni?»
»Häntä jäytää joku salainen suru», Ione vastasi hellästi. »Emmeköhän saisi häntä vähän iloisemmaksi? Koettakaamme sitä yhdessä!»
»Kuin omaa veljeä minä häntä kohtelen», kreikkalainen virkkoi.
»Kuinka rauhallisina», Ione sanoi koettaen karkottaa ne synkät ajatukset, joita Apekideen kohtalo hänessä oli herättänyt, »kuinka rauhallisina pilvet näyttävät taivaalla leijuvan; ja kuitenkin sinä sanoit, sillä itse en mitään siitä tiedä, että viime yönä oli maanjäristys.»
»Se on totta ja kerrotaan sen olleen ankarampi kuin kuusitoista vuotta sitten tapahtunut. Maakamara, jolla elämme, tuntuu kätkevän monta salakähmäistä kauhua; ja Pluton valtakunnassa, joka kulonpolttamien kenttiemme alla on, lienee tapahtunut näkymättömiä mullistuksia. Etkö sinä, Nydia, tuntenut maan tärisevän sillä paikalla, jolla viime yönä odottelit meitä? Ja eikö juuri pelko saanut sinua itkemään?»
»Tunsin maan suunnattoman käärmeen lailla nousevan ja laskevan allani», Nydia vastasi, »mutta kun en mitään nähnyt, en pelännyt. Kuvittelin maanjäristyksen olleen egyptiläisen taikaa. Väitetään hänen voivan luonnonvoimia mielensä mukaan asetella.»
»Olet tessalitar, Nydiani», Glaukus sanoi, »ja siksi sinulla on oikeus uskoa taikuuteen.»
»Taikuuteen? — kuka siihen ei uskoisi?» Nydia kysyi. »Etkö sinä usko?»
»Viime yöhön asti (ja silloin nekromantinen ihme minut todella yllätti) en uskonut muunlaiseen taikuuteen kuin rakkauden!» Glaukus virkkoi ääni vavisten ja silmät hakien Ionen katsetta.
»Ah!» Nydia huudahti kauhistuen ja vaistomaisesti hän näppäsi jonkun soinnun lyyrastaan. Sen ääni sointui hyvin veden tyyneen väreilyyn ja hetken aurinkoiseen hiljaisuuteen.
»Soitapa meille jotakin, rakas Nydia», Glaukus sanoi. »Soita ja laula meille joku vanha tessalialainen laulusi. Taikuudestakin se voi puhua — kuten tahdot, mutta rakkautta siinä pitää myöskin olla.»
»Rakkautta!» Nydia toisti avaten suuret, ihmeelliset silmänsä, joita ei kukaan voinut katsella tuntematta pahoinvointia ja samalla sääliä. Niiden ilmeeseen ei voinut koskaan tottua. Näytti kummalliselta, etteivät niiden mustat terät erottaneet valoa. Kun niiden katse sai omituisen syvän, salaperäisen ilmeen tai kun ne rauhattomina, harhailevina välkähtelivät, sai katsoja saman tunteen, mikä syntyy kun ollaan mielenvikaisten parissa — niiden ulkoinen elämä on samanlaista kuin meidänkin, mutta ne elävät omaa sisäistä elämäänsä, jonka perusviivat ovat käsittämättömät, tutkimattomat, salaperäiset.
»Tahdotko, että laulan sinulle lemmestä?» hän sanoi tuijottaen
Glaukukseen.
»Tahdon», tämä vastasi katsoen maahan.
Nydia siirtyi etäämmälle Ionesta, jonka käsi yhä häntä syleili; hän tuntui kärsivän toisen lempeästä hyväilystä. Hän asetti pienen ja soman soittimensa polvilleen ja näpäytettyään siitä alkusoinnut hän lauloi seuraavat säkeet.
Nydian lemmenlaulu.
1.
Säde päivän ja liitävä läntinen
He ruusua armasti somaa.
Sen vuoks tuul' henkäili huoaten.
Säde pilvien etsi lomaa.
2.
Mist' onkaan aukean tuulen tie.
Tuon ilmojen lapsipuolen?
On sielu hällä, ken luullut lie,
Ja huokaus lemmen, huolen.
3.
Oi säde sä onnekas! Helppo sun
On lempesi lausua julki.
Sun loistosi kieltä on kaivatun,
Mi kaikkien kuulluks kulki.
4.
Kuin tuuli kertovi lemmestään?
Ei äänensä poloista puolla.
Se vaieten etsivi ystävätään,
Sen lemmenkieltä on — kuolla.
»Laulusi on kovin surunvoittoinen, tyttöseni», Glaukus virkkoi. »Nuoruutesi tuntee toistaiseksi vain lemmen tumman varjon, se synnyttää meissä aivan toisenlaisen innoituksen, kun se meissä puhkee ja herää.»
»Minä laulan niin kuin olen oppinut», Nydia vastasi huoaten.
»Opettajasi on silloin ollut onnettomasti rakastunut, kun — annahan kuulua joku iloisempi sävel! Älähän, Nydia, anna minulle soittimesi!» Totellessaan kehotusta Nydia joutui koskettamaan Glaukuksen kättä ja tämä kosketus sai hänen rintansa kohoilemaan ja hänen poskensa läikähtämään. Vain toisissaan askartelevat Ione ja Glaukus eivät huomanneet noita oudon ja varhaiskypsän liikutuksen merkkejä, sellainen liikutus jäyti sydäntä, jota mielikuvitus elävöitti, mutta joka sai luopua kaikesta toivosta.
Ja nyt heidän eteensä levisi sama rauhallinen, siintävänvälkkyvä meri, joka vielä nytkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä avautuu samoilta jumalaisilta rannoilta katsojan silmille. Ilmasto, joka vielä nytkin raukaisee vienolla, kirkemäisellä sulollaan, joka tahattomasti ja salataioin sitoo meidät itseensä, karkottaen meistä jokaisen ajatuksen vaivaloisesta työskentelystä, hurjan tavottelun äänet, elämän taistelut ja touhun, se täyttää meidät raikkain ja lempein unelmin, se antaa sielumme tuta sitä välttämätöntä, mikä on vähimmän maallista, niin että itse ilmakin tuntuu innoittavan meitä ikävöimään ja janoamaan rakkautta. Joka sinussa asuu, se tuntuu jättäneen maan kaikkine katkerine tuskineen — ja astuneen norsunluista tietä pitkin unelmien valtakuntaan. Nuoret, ilakoivat nykyisyyden neitoset — nuo Saturnuksen lapset, joita tämä aina himoitsee nielläkseen — ne näyttävät täällä olevan turvassa hänen otteiltaan. Mennyt — tuleva unohdetaan; me nautimme vain nykyhetkestä. Mailman puutarhan kukka — ihastuksen suihkukaivo — Italian Italia — ihana, siunattu Kampania! — turhamielisiä todella olivat titanit tahtoessaan täällä vallottaa itselleen toisen taivaan! Kukapa ei mielisi saada elää ainiaan täällä, missä Jumala tuntuu muuttaneen arkipäivän yhtämittaiseksi juhlapäiväksi — jossa ei mitään kysytä, mitään toivota, mitään pelätä niinkauan kun pilvet yllämme väikkyvät — meri jaloissamme loiskuu — ilma tuo tullessaan hienot viestit orvokeista ja oransseista — ja sydän vain yhdelle tunteelle alttiina ja vain yhtä ja ainoata tavottaen voi löytää huulet ja silmät, jotka hänelle vakuuttavat (oi, turhuuksien turhuutta!), että rakkaus yksin voi kaikkea uhmata ja ikuisesti kestää! Tällaisessa ilmassa ja tällaisella merellä atenalainen näki edessään paikan tunne-alaan sopeutuvat nymfin piirteet — hänen silmänsä tarkkasivat hienon posken hivelevää ruusunhohdetta, hän tunsi onnensa tavallisen elämän onnea suuremmaksi, hän rakasti ja tiesi, että häntä rakastettiin.
Menneitten aikojen inhimillisen intohimon esityksissä on runsaasti aikaeron synnyttämää viehättävyyttä. Me tunnemme itsessämme mielellämme sen siteen, joka yhdistää meidät etäisimpiinkin aikakausiin: ihmiset, kansat, tavat ja laitokset häviävät; tunteet ovat ikuisia! — siinä sukupolvet toisiinsa yhdistävät siteet. Mennyt elämä herää uudelleen kun sen tunteet meissä puhkeavat — se elää meissä itsessämme! Mikä oli, on aina! Taikavoimaa, joka kuolleet herättää ja elävöittää unohdettujen hautojen tomun, sitä voimaa ei ole kirjailijan taidossa, vaan lukijan sydämessä!
Etsittyään turhaan Ionen silmiä — ne harhailivat muualle hänen katsettaan vältellen — atenalainen tukahdutti tunteensa, joita onnellisemmat ajatukset olivat innoittaneet kuin ne olivat, jotka Nydian laulun olivat värittäneet, ja hän alotti matalalla ja vienolla äänellä:
Glaukuksen laulu.
Kuin haahti sinehen aaltojen,
Niin syömeni lempehen laskihen,
Se tunteeni tulvassa huoleti häilyy.
Ja sielusi säihkyä aallot päilyy.
Ne milloin kuohuu ja vaipuu milloin,
Vuoks hymysi, vuoksi kyynelies,
Ja niin kuni tähdet, mi syttyvät illoin,
On tielleni oppaana katsehes.
Sun tahtohos haahteni syviä sous.
Ja pilviä kohti se syöksyin nous,
Mun iloni, eloni onpi sun hurmas,
Ja katsehes synkkä mun onneni surmas.
Ah, sulompi kuolla on loistohon lempes
Kuin haipua edessä katsees hyyn,
Mut sulointa ompi huumassa hempes
Sun sielusi raueta säteilyyn.
Laulun viimeisten sanojen häipyessä meren aaltoihin Ione kohotti silmänsä — ne kohtasivat hänen rakastettunsa katseen. Onnellinen Nydia! — onnettomuutesi on sinun onnesi, sillä sinä et voinut nähdä sitä lumoavaa katsetta, joka sanoi niin paljon — joka silmästä teki sielun äänen — joka lupasi vaihtelun mahdottomuutta!
Mutta vaikka tessalitar ei voinutkaan tätä katsetta huomata, niin hän ymmärsi toki sen merkityksen äänettömyydestä — heidän huokailuistaan. Hän painoi kädet lujasti rinnalleen puristaakseen sinne katkerat ja kateet ajatuksensa; ja sitten hän kiiruhti puhumaan, sillä äänettömyys oli hänestä sietämätöntä.
»Mutta, oi Glaukus», hän sanoi, »eipä ole sinunkaan laulusi iloinen.»
»Ja silti aijoin ilosta laulaa, kun sinun lyyraasi tartuin, tyttöni.
Mutta ehkä onni ei sisälläkään iloa.»
»Kuinka merkillistä», sanoi Ione puheenaihetta vaihtaen, sillä tähänastinen oli häntä tuskastuttanut, »että tuo pilvi on jo monta päivää liikkumatonna leijunut Vesuviuksen kiireellä! Ei kuitenkaan aivan liikkumatonna, sillä hetkittäin se muuttaa muotoaan, ja nyt se muistuttaa suunnatonta jättiläistä, joka kohottaa toisen kätensä kaupungin ylle. Huomaatko sinäkin yhtäläisyyden — vai onko se vain minun kuvittelujani?»
»Ihana Ione, huomaan samaa. Sen erottaa merkillisen selvästi. Jättiläinen näyttää istuvan vuoren huipulla, häivähtelevät pilvet ovat kääriytyneet kuin laajaksi vaipaksi hänen ympärilleen; hän näyttää tuijottavan allaan olevaan kaupunkiin, toisella kädellään hän tuntuu osottavan, kuten sinäkin sanoit, kaupungin välkähteleviä katuja, toinen käsi (huomaatko sen?) on koholla taivasta vasten. Se on minusta kuin jonkun titanin henki, surumielin tarkastelemassa mailmaa, josta hänen on täytynyt erota, menneisyyttä murehtien; nyt sen eleissä on jotakin tulevaisuutta uhkaavaa.
»Olikohan tuo vuori jollakin tavalla mukana viimeöisessä maanjäristyksessä? Sanotaan sen, perintätiedon mukaan, ammoin sitten syösseen laavaa kidastaan kuten Etna nykyisin. Ehkä liekit nytkin sen uumenissa loimottavat ja vaanivat ulospääsyä.»
»Mahdollista», Glaukus virkkoi mietteissään.
»Sanoit äsken, ettet paljoakaan usko noituuteen!» Nydia huomautti äkkiä. »Olen kuullut kerrottavan, että tuon vuoren kätköluolissa asustaa mahtava noita ja tuo pilvi lienee noidan kutsuman pahanhengen usvavarjo.»
»Sinussa on yhä synnynseutusi, Tessalian luonteenomaista haaveilua», Glaukus virkkoi, »ja sinä itse olet kummallinen sekotus tunnetta ja monimutkaista taikauskoa.»
»Pimeässä olemme aina taikauskoisia», Nydia vastasi. »Sanohan», hän lisäsi hetken vaijettuaan, »sanohan, oi Glaukus, ovatko kaikki kauniit toistensa näköisiä! Sanovat sinua kauniiksi ja Ionea myöskin. Ovatko teidän purteenne siis samanlaiset? En käsitä sitä oikein, mutta kaipa niin on laita.»
»Sen suurempaa vääryyttä et voi Ionelle tehdä», Glaukus vastasi naurahtaen. »Me emme muistuta toisiamme vähääkään! Ionen tukka on tumma, minun vaalea, Ionen silmät ovat — niin, minkäväriset, Ione? — En voi nähdä! Käännyhän tännepäin. Ah, ovatko ne mustat? — eivät, ne ovat liiaksi lempeät. Ovatko ne siniset? — eivät, ne ovat liiaksi syvät, niissä väikkyvät kaikki auringonvalon värit. — En tajua niiden väriä. Mutta minun, Nydia kulta, ovat harmaat, ja loistavat vain kun Ione niihin katsahtaa. Ionen posket —.»
»En käsitä sanaakaan kuvauksestasi», Nydia keskeytti. »Minä ymmärrän vain, ettette muistuta toisianne, ja se ilahuttaa minua.»
»Miksi niin, Nydia»? Ione kysyi.
Nydia punastui lievästi. »Koska», hän alkoi kylmästi, »olen aina kuvaillut mielessäni teidät erinäköisiksi ja on aina mieluista kuulla, ettei ole erehtynyt.»
»Ja mihinkä olet Glaukusta verrannut?» Ione kysyi lempeästi.
»Soittoon», Nydia vastasi maahan katsellen.
»Olet oikeassa», Ione ajatteli itsekseen.
»Ja mihinkä vertaat Ionea?»
»En voi vielä sanoa», sokea tyttö vastasi. »En ole tuntenut häntä vielä kyllin kauan voidakseni löytää hänelle sopivaa vertauskohtaa.»
»Minä sanon sen sinulle», Glaukus virkkoi innoissaan. »Hän on kuin aurinko, joka lämmittää — kuin aalto, joka virkistää.»
»Aurinko polttaa joskus ja aaltoon toisinaan hukkuu», Nydia vastasi.
»Ota nämä ruusut», Glaukus sanoi, »niiden tuoksusta sinä tunnet Ionen.»
»Ah, ruusut kuihtuvat!» napolitar virkahti ilakoiden.
Tällaisessa haastelussa hetket kuluivat — rakastuneet olivat onnellisia, sillä lempi hymyili heille; sokea tyttö yksin tunsi sen kolkkouden — sen tuskat — kateuden ailut ja pistot.
Veneen liukuessa eteenpäin Glaukus tarttui taas lyyraan ja siveltyään sen kieliä hyväilevin sormin hän kajahutti niin rohkean ja iloisen laulun, että Nydiakin heräsi haaveistaan ja huudahti ihastuksesta.
»Näethän, lapseni!» Glaukus huudahti, »että minä osaan loihtia esiin lemmen oikean luonteen ja että olin väärässä sanoessani, ettei onni voi olla iloista. Kuule, Nydia! Kuule, rakas Ioneni! Ja kuulkaa!»
Venuksen synty.
1.
Kuni tähtönen taivaan heljän,
Kuni unelma ihmemaan,
Nous laineista siintävän seljän
Iki-Lemmetär hurmassaan.
Ja hymyten taivas hohti
Nyt kumpuja Kypron kohti,
Ja metsät hiljaa huohui,
Ja elämä uusi kuohui
Nyt runsasna, riemuiten
Maan suonissa syttyen.
Terve, terve, oi sullen!
Nuo aallokot värjyvät, aavat,
Nuo pilvyet puuntavat,
Ne loistonsa sulta saavat,
Ne eloas tulvivat.
Terve, terve, oi ootetullen!
Sä siivin kiitäen kirkkain
Tulit tienoilta läntisen,
Maan lapsille lohtua virkkain
Ja tenhoja taivaitten.
Sua varjossa kaukorantain
Ajan impyet oottivat,
Ens suukon sinulle antain
Sun lemmityks lausuivat.
2.
Kuin simpukka venhossansa
Hän loistavi helmenä sen!
Se valavi purppuratansa
Lumirinnallen, poskillen
Ja käsillen hohtavillen,
Hämihehkuhun syttyvillen.
Ja venho se hiljaa ees
Ui laineilla liekkuen,
Valo väikkyen verhoo sees
Tuon taivahisen.
Terve, oi terve sullen!
Sun oomme me, iäti sun;
Joka liikkuva vehryt lehti,
Joka laine mi elää ehti,
Joka huokaus tuulten
Joka hymyily huulten
Sun suomaas on, siunatun.
3.
Ja sinä, sä armaani ainoinen,
Kun silmihis suloihin katselen,
Niin syntyvän silloin uudelleen
Nään Venuksen katsehes seijanteen,
Hän luomies kehdossa kirkasna hohtaa;
Kas, nyt hän esihin ennättäy
Ja täydessä loistossa luokseni käy.
Terve, oi sullen!
Niin, nousevi hän kuni helmasta veen
Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen,
Lumot kaunon mi kohtaa.
Hän nousevi niin kuni helmasta veen,
Ja vaipuvi sieluhun hurmauneen.
Venus, terve, oi, sullen!
Hartaushetki.
Apekides ja natsarealainen olivat saapuneet Sarnuksen rannalle. Tuo joki, joka nyt on ehtynyt pieneksi puroksi, virtasi muinoin iloisena mereen, kantoi aalloillaan lukemattomia laivoja ja sen kalvoon kuvastuivat Pompeijin puutarhat, viiniköynnökset, palatsit ja temppelit. Sen meluisimmilta ja vilkkaimmilta kujilta Olintus poikkesi polulle, joka vei jonkun matkan päähän rannasta olevaan siimeiseen lehtoon. Tämä lehtokuja oli iltaisin pompeijilaisten mielipaikka, mutta kuumina ja touhukkaina päivänhetkinä se oli autio, ja silloin siellä tapasi vain joitakuita leikkiviä lapsia, jonkun mietiskelevän runoilijan tai jonkun kinastelevan filosofiparin. Eteläisimmässä kolkassa näki pyökkipuu-istutuksia, niiden lehvistö oli mitä moninaisimpiin ja herkullisimpiin muotoihin leikelty. Tuhansia erilaisia kuvioita siellä näki, tuossa fauneja ja satyreja esittäviä, tässä on Egyptin pyramidia jäljitelty, tuolla näet lehvistöön leikatun jonkun huomatun tai arvokkaan kaupunkilaisen nimen. Sillä huono maku on yhtä vanha kuin hyväkin. Ja Hackneyssa ja Paddingtonissa sata vuotta sitten eläneet korkotuloiset kauppiaat eivät osanneet uneksiakaan, että he olivat saaneet mallit omiin pyökki-istutuksiinsa Rooman silotetuimmalta aikakaudelta, Pompeijin puutarhoista ja pyylevän Pliniuksen huvilasta.
Tämä puistikko oli nyt, keskipäivän auringonsäteitten pudotessa kohtisuoraan kuihtuneiden lehtien lomitse, aivan tyhjä — ja vain Olintuksen ja papin muodot siellä rikkoivat autiuden. He istahtivat puitten lomaan asetetulle penkille; joelta, jonka aallot välkkyen soluivat heidän editseen, tuntui vieno tuulenhenki. Istujat olivat omituinen pari: toinen nuorimman uskonnon tunnustaja — toinen mailman vanhimman uskonnon pappi.
»Oletko ollut onnellinen senjälkeen kun minut niin äkkiä jätit?» Olintus kysyi. »Onko sielusi saanut rauhan tuossa papillisessa puvussasi? Oletko Jumalan ääntä kaivatessasi löytänyt lohdun Isiksen oraakkelin kuiskauksesta? Huokauksesi, surullinen, tuijottava katseesi vastaavat minulle samaa mitä olen itsekseni aavistellutkin.»
»Ah», Apekides vastasi väsyneesti. »Sinä näet edessäsi onnettoman ja musertuneen miehen! Nuoresta alkaen olen uneksinut hyveen ihanteista. Olen kadehtinut niiden miesten pyhyyttä, jotka kallioluolissa ja yksinäisissä temppeleissä ovat saaneet tuta ylimaallista kosketusta. Päiväni ovat kuluneet kuumeisiin ja turhamaisiin toiveihin, yöni haihtuneet ilkamoiviin, mutta juhlallisiin näkyihin. Erään petturin salaperäiset viittaukset saivat minut houkutelluksi pukeutumaan näihin vaatteisiin — koko olentoni (tunnustan sen sinulle suoraan) on joutunut kapinaan itsensä kanssa siitä mitä olen nähnyt ja mihinkä olen joutunut mukaan! Totuutta etsiessäni minusta onkin tullut valheen palvelija. Samana iltana, jolloin viimeksi toisemme tapasimme, minua kannusti uusi toivo, jonka tuo sama petturi oli minussa herättänyt, petturi, joka minun olisi pitänyt jo paremmin tuntea. Minä olen — mutta älkäämme puhuko siitä — riittää, kun sanon, että olen ollut ajattelematon ja valapatto. Verho on nyt ainaiseksi silmiltäni poistunut. Olen huomannut kehnoksi sen, jota ennen puolijumalana kunnioitin. Mailma mustenee silmissäni. Olen vajonnut surun syvimpään alhoon. En tiedä enää, onko jumalia, olemmeko vain kohtalon leikkikaluja, odottaako meitä tämän rajotetun ja raskaan nykyisyyden jälkeen tuho vai uusi elämä; kerro minulle uskostasi; pelasta minut näistä epäilyksistä, jos siihen pystyt.»
»En ihmettele», natsarealainen vastasi, »että olet harhateille joutunut ja että sinulla on epäilyksesi. Kahdeksankymmentä vuotta sitten ei ihmisellä vielä ollut selvää varmuutta Jumalasta tai haudantakaisesta tulevaisuudesta. Niille, joilla on korvat kuulla, ovat uudet totuudet selvinneet — taivas, todellinen Olympos, on auennut niille, joilla on silmät. Katso siis ja kuule!»
Ja sellaisen miehen vakavuudella, jolla itsellä on luja usko ja into käännyttää muita, natsarealainen selitti Apekideelle pyhän kirjan totuuksia. Hän kertoi Kristuksen kärsimyksistä ja ihmeistä; hän itki puhuessaan. Hän siirtyi sitten taivaaseenastuneen Vapahtajan kunniaa kuvaamaan ja selittämään ilmotuksen ennustuksia. Hän kuvaili vain hyveelle pyhitettyä puhdasta, aistitonta taivasta — sitä tulta ja tuskaa, mikä on synnin ja rikoksen palkka.
Pakanuuden kannattajissa ei ollut läheskään sellaisia epäilyjä Jumalan ihmiskuntaa pelastavan uhritoimen mittaamattomuudesta kuin myöhemmin kääntyneissä. Pakana oli tottunut uskomaan, että jumalat elivät mailmassa, että he olivat saaneet inhimilliset muodot, että heillä oli inhimillisiä intohimoja, tekivät työtä ja saivat tuta onnettomuutta kuten ihmisetkin. Eikö Alkmenen poika,[34] jonka alttarit lukuisissa kaupungeissa suitsuivat pyhää vihkisavua, ollut sankaritöitään suorittanut ihmiskunnan parhaaksi? Eikö suuri dorilainen Apollo ollut mennyt hautaan sovittamaan mystillistä rikosta? Nuo taivasten jumalat olivat olleet mailman lainsäätäjiä ja hyväntekijöitä, ja kiitollisuus oli ihmisen johtanut niitä palvomaan. Senpätähden pakanasta ei tuntunutkaan uudelta eikä oudolta oppi, että Kristus oli tullut taivaasta, että kuolemattomasta oli tullut kuolevainen ja että hän oli ottanut kestääkseen kuoleman tuskan. Ja päämäärä, jonka takia Hän kärsi ja kesti, tuntui Apekideestä suunnattomasti ihanammalta kuin ne pyrkimykset, jotka olivat vanhan käsityksen jumalat saaneet manalassa käymään ja kuoleman kujia kulkemaan! Eikö ollut todella jumalan arvoista laskeutua tänne valituksen laaksoihin hälventämään pilvet, jotka peittivät tulevaisuuden synkkää vuorta — ratkaisemaan viisaitten epäilyt — muuttamaan haparoinnin varmuudeksi — omalla esimerkillä opettamaan hyveellistä elämää — esiintymisellään selittämään haudan arvotuksen — ja todistamaan, ettei hengen kuolemattomuusjano ole turhan tavottelua! Tässä juuri oli noiden mainioiden miesten päätuki heidän yrittäessään parantaa ihmiskunnan tilaa. Ei mikään niin herkytä ihmisylpeyttä ja inhimillisiä toiveita kuin usko tulevaan tilaan eikä mikään ole sotkuisempaa ja hämärämpää kuin pakanaviisaitten tätä salaperäistä kysymystä koskevat selitykset. Apekides oli jo aikoja sitten huomannut, että filosofien usko ei ollut joukkojen uskoa, että jos he salaisesti uskoivatkin jumalallisempaan voimaan, eivät he pitäneet viisaana tehdä tätä uskoa yleiseksi. Hän oli myöskin huomannut, että papitkin ivasivat sitä uskoa, josta he rahvaalle puhuivat, että jonkun ja joukon käsitykset eivät koskaan olleet yhtä. Mutta tämä uusi usko tuntui hänestä yhdistävän toisiinsa kaikki, filosofin, papin, kansan, sanansaarnaajat ja uskovaiset; he eivät kiistele ja väittele kuolemattomuudesta, he haastavat siitä selvänä ja varmana asiana; lupauksen suurenmoisuus häikäisi hänet, sen lohdunsanat rauhottivat. Kristinusko sai ensimäiset kannattajansa syntisten joukosta. Monet sen vanhimmista ja marttyyreistä olivat saaneet tuta paheellisen elämän katkeruutta, eivätkä sen väärät tarjonnat enää voineet houkutella heitä vakaan ja puhtaan hyveen poluilta. Kaikki tämän onnellistuttavan uskon vakuutukset vaativat katumusta — ne olivat aivankuin rikollisia ja synnintuntoisia varten! ja se voimakas häpeäntunne, jonka Apekideessa hänen viimeaikaiset irstailunsa olivat herättäneet, teki hänet herkäksi omaksumaan uskon, joka piti pyhänä tällaista katumusta ja joka lupasi taivaan iloa kääntyneelle syntiselle.
»Tule», natsarealainen virkkoi huomatessaan sanojensa vaikutuksen, »tule siihen hiljaiseen paikkaan, johon me kokoonnumme — me harvat valitut. Kuuntele siellä rukouksiamme, vakuuttaudu katuvien kyyneleittemme suoruudesta, ota osaa yksinkertaiseen uhriimme — se ei ole teuraseläimiä ja kukkaköynnöksiä, vaan se on sydämen alttarilla esitettyjä hurskaita ajatuksia. Kukat, joita me uhraamme, ovat lakastumattomia — ne kukkivat vielä silloinkin, kun meitä ei enää ole; niin, ne seuraavat meitä haudan tuolle puolelle, ne puhkeavat uuteen kukkaan taivaassa jalkojemme juureen, niiden ikuinen tuoksu ihastuttaa meitä, sillä ne ovat hengen kukkia; ne uhrit ovat voitettuja kiusauksia ja kaduttuja rikkomuksia. Tule, ah, tule! Älä hukkaa hetkeäkään; valmistaudu tästä alkaen tuohon suureen, tärkeään siirryntäpäivään, pimeästä valoon, surusta iloon, rikollisesta kuolemattomaan! Tänään on Jumalanpojan päivä, päivä, jota me vietämme juhlana. Vaikka me tavallisesti kokoonnummekin öiseen aikaan, on meitä jo nytkin jokunen koolla. Mikä ilo ja riemu meidät täyttääkään, kun me saamme viedä kadonneen lampaan pyhään laumaan!»
Apekideesta, jonka luonne pohjaltaan oli niin puhdas, tuntui Olintuksen esiintymisessä olevan jotakin erikoisen jaloa ja hyvänsuopaa — siinä oli hänestä henki, joka tunsi oman onnensa toisen onnesta — ja jonka suurena päämääränä on vain uusia tovereita johtaa ikuiseen autuuteen. Hän oli liikutettu, pehminnyt, voitettu. Hän ei ollut kyllin rohkea jäämään yksin; myöskin uteliaisuutta sekaantui hänen puhtaampiin ajatuksiinsa — hän halusi lähemmältä katsella niitä menoja, jotka huhu tiesi kuvata niin mustiksi ja eriskummallisiksi. Hän mietti hetken, katsahti papilliseen pukuunsa, ajatteli Arbakesta, värähti kauhusta, nosti katseensa natsarealaisen kirkkaaseen otsaan; siinä mies, joka on huolissaan ja tuskissaan — vain hänen hyvästään, hänen pelastuksestaan. Hän kietoi vaipan ympärilleen niin että se peitti kokonaan hänen muun pukunsa, ja sanoi: »Vie minua, minä seuraan sinua.»
Olintus puristi iloisena hänen kättään, ja sitten he astelivat joen rannalle, hypähtivät erääseen veneeseen, jommoisia tällä rannalla oli aina saatavissa. Vene lykättiin vesille; auringolta suojaava kangasverho esti ketään heitä huomaamasta; nopeasti he kulkivat virtaa alas. Eräästä heidän ohitseen lipuvasta veneestä kuului hempeää soittoa; veneen kokka oli kukin koristeltu; — se kulki merelle päin. »Noin», Olintus virkkoi surullisena »noin kulkevat nautintoa tavottelevat huolettomina ja aavistamatta pettymyksiään suurelle valtamerelle myrskyyn ja haaksirikkoon! Me sivuutamme heidät, ja saavumme rauhallisesti ja huomaamatta rauhan maahan.»
Apekides nosti päänsä ja huomasi auringon verhon aukosta erään noista iloisista veneessäolijoista — se oli hänen sisarensa. Rakastuneet olivat juuri sillä huvimatkalla, josta aijemmin olemme jo puhuneet. Pappi huokasi ja vaipui jälleen tuhdolleen. He saapuivat rannalle, jolla esikaupunkimaisesti matalat ja vähäpätöiset huonerivit ulottuivat aivan vedenpartaalle saakka. Noustuaan maihin ja sidottuaan veneen Olintus kuljetti pappia oikeata katusokkeloa pitkin ja vihdoin he saapuivat erään naapureitaan tavallista suuremman rakennuksen lukitulle ovelle. Olintus koputti kolmasti — ovi aukeni ja sulkeutui heti kun Apekides johtajineen oli astunut kynnyksen yli sisään.
He kulkivat aution atriumin kautta ja saapuivat suurehkoon huoneeseen, johonka oven sulkeuduttua heidän jälkeensä pääsi valoa vain pienestä ovenpäällisestä ikkunasta. Mutta ennenkuin he astuivat sisään, sanoi Olintus ovelle naputtaessaan: »Rauhaa teille!» Ääni vastasi sisältä: »Rauhaa keille?» »Uskoville!» Olintus vastasi ja ovi aukeni. Kaksi- tai neljätoista henkilöä istui puoliympyrässä puuhun veistetyn ristiinnaulitun edessä, vaijeten, ajatuksiin vaipuneina.
Olintuksen astuessa huoneeseen he katsahtivat häneen sanaakaan virkkamatta. Ennenkuin heitä puhutteli, natsarealainen polvistui, ja hänen huultensa liikkeistä ja ristiinnaulitun kuvaan suunnatuista katseista Apekides tiesi, että hän rukoili. Kun tämä oli ohi, kääntyi Olintus läsnäolevien puoleen ja sanoi: »Miehet ja veljet, älkää hämmästykö, vaikka tuonkin mukanani Isiksen papin. Hän on tähän asti elänyt sokeitten parissa, mutta pyhä henki on hänet valaissut — hän tahtoo nähdä, kuulla ja oppia.»
»Tapahtukoon niin», muuan joukosta sanoi; ja Apekides huomasi puhujan vielä nuoremmaksi, kuin hän itse olikaan, tälläkin oli elähtäneet ja kalpeat piirteet, syvälle painuneet silmät ilmaisivat niinikään uupumatonta ja kuumeista henkistä ponnistelua.
»Tapahtukoon niin», toinen ääni toisti. Joka näin puhui oli myöskin vasta mieheksi tullut; hänen ruskea ihonsa ja aasialainen asunsa ilmaisivat hänet Syyrian pojaksi — hän oli nuorempana ollut tavallinen rosvo.
»Tapahtukoon niin», kolmas ääni kuului. Ja kääntyessään ääntä kohden pappi näki edessään pitkä- ja harmaapartaisen, vanhan miehen, jonka hän tunsi rikkaan Diomedeen orjaksi.
»Tapahtukoon niin», koko joukko yhtaikaa toisti. — Siinä oli miehiä, jotka kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat kansan alhaisoa. Näiksi poikkeuksiksi Apekides huomasi erään kaartinupseerin ja aleksandrialaisen kauppiaan.
»Emme vaadi», Olintus alkoi, »emme vaadi sinulta vaitiolon lupausta. Emme vaadi sinulta valoja (niinkuin aremmat veljistämme tahtoisivat), valoja, ettet meitä kavalla. Tosin ei ole mitään selvää lakia meitä vastaan, mutta joukko verenhimoisempana omia hallitsijoitaan vaanii meidän henkeämme. Niin, veljeni, eikö silloinkin kun Pilatus vielä epäröi, eikö kansa silloin kiljunut: 'Ristiinnaulitse Kristus!' Mutta me emme ole huolissamme turvallisuudestamme. Kavalla meidät joukolle, petä meidät jos tahdot — me olemme valmiit kuolemaan — iloisina me käymme jalopeuran kynsiin ja kidutuksen tuskaan — me uhmaamme haudan kummoa, ja mitä kuolema on rikolliselle, se on kristitylle ikuisuus.»
Heikko hyväksynnän mutina kuului joukosta.
»Tulet luoksemme tutkivana, palaa kääntyneenä! Uskontomme? — sinä näet sen. Tuo risti on meidän ainoa kuvamme, tuo kirja sisältää Kereemme ja Eleusiksemme salaisuudet. Hyveemme? — se on meidän elämäämme! Rikollisia olemme kaikki olleet; kuka meitä nyt voi jostain rikoksesta syyttää? Meidät on kaste entisestä pessyt. Mutta mikään ei ole omaa ansiotamme; kaikki on Jumalan. Tule tänne, Medon», hän puhutteli orjaa, joka kolmantena oli puoltanut Apekidestä, »sinä olet joukkomme ainoa, joka et ole vapaa. Mutta taivaassa viimeinen on ensimäinen; ja niin on meidänkin keskuudessamme. Avaa nyt kirja, lue ja selitä.»
Tarpeetonta lienee meidän pitemmältä seurata Medonin lukemista ja kokouksen kulkua. Nuo siihen aikaan niin oudot ja uudet opit ovat nyt jo tarpeeksi tutut. Kahdeksantoista vuosisadan aikana olemme saaneet tutustua raamatun henkeen ja Kristuksen elämään. Ja meistä pakanapapin epäilykset ehkä tuntuisivat liian kummallisilta ja sangen vähän opettavilta ne selitykset, joita oppimattomat, karkean yksinkertaiset, vain sisäisestä vakaumuksestaan tietoiset miehet antoivat.