Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar.
Orja tuli Ionen huoneeseen ilmottamaan, että Glaukuksen palvelijatar halusi häntä tavata.
Ione mietti hetken.
»Hän on sokea, tuo palvelijatar», orja sanoi. »Hän tahtoo asiansa puhua vain sinulle.»
Arvoton on se sydän, joka ei onnettomuudelle lämpene. Heti kun Ione kuuli, että lähetti oli sokea, tunsi hän, että hänen oli mahdotonta antaa kieltävää vastausta. Glaukus oli osannut valita pyhän asiamiehen — lähetin, jota ei voinut ovelta karkottaa.
»Mitä hänellä lienee asiaa minulle? Miksi hän sanantuojan lähettää?» Ja Ione sydän sykähti nopeammin. Oviverho työnnettiin syrjään, heikot ja kaiuttomat askelet kuuluivat marmorilattialta ja palvelijattaren opastamana Nydia astui sisään tärkeine asioineen.
Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin kuunnellen ääntä, jota kohden suuntaisi askelensa.
»Tahtooko jalo Ione», hän virkkoi vienolla ja matalalla äänellään, »puhua jotakin, jotta osaisin haparoivat askeleni oikein ohjata voidakseni lahjani laskea hänen jalkojensa juureen.»
»Rakas lapsi», Ione sanoi liikutettuna ja pehmenneenä, »älä vaivaa itseäsi tällä liukkaalla lattialla; palvelijatar kyllä ottaa sinulta lahjasi ja antaa sen minulle.» Ja hän viittasi palvelijatarta ottamaan maljakon.
»Minä saan kukat antaa vain sinulle», Nydia vastasi ja korvaansa luottaen hän astui hitaasti sille paikalle, missä Ione istui ja polvistuen hänen eteensä ojensi hänelle kukkamaljakon.
Ione otti sen hänen kädestään ja pani sen eräälle sivupöydälle. Sitten hän kohotti hänet ystävällisesti ylös ja kehotti häntä istahtamaan viereensä, mutta tyttö vastustelihe arkana.
»En ole vielä asiaani loppuun asti suorittanut», hän virkkoi ja otti poveltaan Glaukuksen kirjeen.
»Nämä rivit ehkä ilmaisevat syyn, miksi se, joka minut on lähettänyt, on valinnut niin halpa-arvoisen sanansaattajaksi Ionen luo.»
Napolitar otti kirjeen, ja Nydia tunsi hänen kätensä vavahduksen ja hän huokasi. Kädet ristissä ja alasluoduin silmin hän siinä seisoi ylvään ja komean Ionen edessä — ehkä yhtä ylväänä kaikessa nöyryydessäänkin. Ione viittasi kädellään, ja palvelijat poistuivat. Hän katsahti vielä kerran nuoreen orjattareen ihmetellen ja säälien; sitten hän vetäytyi hiukan syrjemmälle avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:
»Glaukus lähettää tämän mukana enemmän kuin hän tohtii sanoa. Onko Ione sairas? — orjasi sanovat, ettet ole ja se vakuutus lohduttaa minua. Onko Glaukus loukannut Ionea? Ah! Sitä kysymystä minun ei pitäisi tehdä sinulle! Viisi päivää olen sinun lähettyviltäsi ollut karkotettuna. Onko aurinko paistanut? — en tiedä. Onko taivas hymyillyt? — ei se ainakaan minulle ole hymyillyt. Minun aurinkoni ja minun taivaani ovat Ione. Olenko loukannut sinua? Olenko ollut liian rohkea? Sanonko kirjeitse sen mitä en suin tohtinut lausua? Ah! Vasta etäällä sinusta olen saanut oikein tuntea sen viehkeyden, johon olet minut kietonut. Etäisyys, joka on minulta onnen riistänyt, antaa minulle rohkeutta. Sinä et tahdo minua nähdä; sinä olet karkottanut myöskin sen liehijäparven, joka sinua muuten ympäröi. Voitko sinä rinnastaa minut noiden kanssa? Se ei ole mahdollista! Sinä tiedät hyvin, etten ole heidänlaisensa — että heidän taipumuksensa eivät ole minun. Vaikka olisinkin kaikkein alhaisinta lajia, niin ruusun tuoksu on minut täyttänyt, sinun henkesi on löytänyt asuntonsa minussa, se on puhdistanut, pyhittänyt, innoittanut minut. Ovatko he parjanneet minua, Ione? Sinä et usko heitä. Vaikka itse Delfoin oraakkeli sanoisi, että sinä olisit arvoton, en sitä uskoisi; ja olenko minä herkkäuskoisempi kuin sinä? Minä muistelen viime kohtaustamme — laulua, jonka silloin lauloin — katsetta, jolla sinä sen palkitsit. Kiellä, jos tahdot, Ione, mutta meissä on jotakin yhteistä ja meidän silmämme sen tunnustavat, Vaikka huulemme vaikenevat. Salli minun nähdä sinut, kuule minua ja minä häviän iäksi, jos niin tahdot. En aikonut sinulle niin nopeasti rakkauttani tunnustaa. Mutta ne sanat ovat särkeä sydämeni, niiden täytyy päästä ulos. Ota vastaan siis minun kunnioitukseni ja valani. Me tapaamme toisemme Pallaan alttarilla; emmekö kohtaa toisiamme sitä ennen vieläkin vanhemman alttarin edessä?
»Kaunis, ihana Ione! Jos minun tulinen nuoruuteni ja atenalainen vereni ovatkin vieneet minua harhaan, niin ovat ne harha-askelet opettaneet minua sitä korkeammaksi arvioimaan sen sataman, johon vihdoin olen saapunut. Ripustan vettä valuvat vaatteeni Merenjumalan alttarille. Olen haaksirikosta pelastunut. Olen löytänyt sinut. Ione, salli minun vielä kerta nähdä sinut; sinä olet ystävällinen vieraille, tahdotko olla tyly omalle heimolaisellesi? Minä en odota vastaustasi. Ota kukat, jotka sinulle lähetän; niiden hieno tuoksu puhuu selvemmin kuin suu. Ne saavat auringolta tuoksun, jota ne henkivät — ne ovat rakkauden vertauskuvia, ne saavat ja antavat kymmenkertaisesti takaisin — sydämen vertauskuvia, sydämen, joka on imenyt itseensä sinun säteitäsi ja kiittää sinua niistä aarteista, joita se sinulle jälleen tarjoo. Minä lähetän nämä kukat sinulle tuomaan erään, jonka sinä ottanet ystävällisesti vastaan hänen itsensä vuoksi, ellet minun. Hän on kuten mekin muukalainen, hänen isiensä tuhka on hehkuvamman taivaan alla, mutta hän ei ole yhtä onnellinen kuin me, hän on sokea ja orja. Nydia parka! Koetan niin paljon kuin mahdollista lieventää Luonnon ja Kohtalon julmuutta pyytämällä lupaa saada hänet sinun turviisi. Hän on ystävällinen, reipas ja älykäs. Hän on harjaantunut soittoon ja lauluun, ja kukkia hän hoitaa kuin itse Kloris.[26] Hän toivoo, Ione, että sinä miellyt häneen; ellet, niin lähetä hänet takaisin minulle.
»Vielä yksi sana — olen suora, Ione. Miksi ajattelet niin ylevää tuosta synkästä egyptiläisestä? Hän ei tunnu minusta lainkaan kunnon mieheltä. Me kreikkalaiset opimme lapsesta asti tuntemaan ihmisiä; me olemme aina yhtä tarkkanäköisiä, vaikkei meillä aina olekaan vakavanylhäistä ilmettä, meidän suumme hymyilee, mutta silmämme ovat terävät — ne tarkkaavat — ne arvostelevat — ne tutkivat. Arbakeen sanoihin ei ole aina luottamista; onko hän ehkä sinulle puhunut pahaa minusta? Melkein niin luulen, sillä luotasi lähtiessäni hän jäi. Kai huomasit, kuinka vastenmielinen olin hänestä; siitä asti et ole minua puheillesi päästänyt. Älä usko mitään, mitä hän minun moitteekseni maininneekin; jos hän on niin tehnyt, niin kerro se minulle heti, sillä sitä saattaa Glaukus Ionelta odottaa. Hyvästi! Nämä rivit saavat koskettaa kättäsi, nämä kirjaimet näkevät silmäsi — ovatko ne onnellisemmat kuin niiden kirjottaja? Vielä kerran, hyvästi!»
Ionesta tuntui kirjeen luettuaan kuin sumuverho olisi hänen silmilleen laskenut, Mikä oli Glaukuksen luultu rikos? — ettäkö hän ei todella rakastanut! Ja nyt hän suoraan ja lämpimin sanoin tunnustaa rakkautensa. Siitä hetkestä asti Glaukuksen valta oli ennallaan. Kirjeen jokaisesta hellästä sanasta, joista kaikista huokui romanttista ja lohduttavaa intohimoa, hän sai piston sydämeensä. Hän oli Glaukuksen uskollisuutta epäillyt ja luottautunut toiseen! Ja olihan hän Glaukukselta riistänyt oikeuden, joka kaikille rikollisille suodaan, tilaisuuden saada rikkomuksensa kuulla ja itseään puolustaa! Kyynelet vierivät hänen poskilleen — hän suuteli kirjettä — hän pisti sen poveensa ja kääntyen Nydiaan, joka yhä seisoi samalla paikalla ja samassa asennossa, hän sanoi.
»Etkö istahda, lapseni, siksi kunnes kirjotan vastauksen tähän kirjeeseen?»
»Sinä siis vastaat?» Nydia vastasi välinpitämättömästi: »Hyvä, orja, joka minut tänne saattoi, saa viedä vastauksesi.»
»Sinähän jäätkin luokseni. Usko minua, sinun työsi käy helpoksi.»
Nydia nyökäytti päätään.
»Mikä on nimesi, rakas lapsi?»
»Nydiaksi minua sanotaan.»
»Kotimaasi?»
»Olympoon maa — Tessalia.»
»Sinusta tulee minulle rakas ystävä», Ione virkkoi hyväillen, »sillä sinä olet melkein kuin heimolaisiani. Mutta, minä pyydän, älä seiso kauempaa kylmällä ja sileällä marmorilla. Kas niin! Nyt voin sinut hetkeksi jättää.»
Ione kirjotti:
»Ione tervehtii Glaukusta — Tule luokseni, Glaukus! Tule huomenaamulla! Minä olen ollut väärässä, mutta minä tahdon kertoa sinulle kaikki, mistä sinua on syytetty. Älä pelkää enää egyptiläistä — älä pelkää ketään! Sinä luulit liian paljon sanoneesi. Ah! Minä tein sen näissä parissa sanassa. Hyvästi!»
Kun Ione palasi kirjeineen, jota hän ei ollut edes läpilukenut (tavallista lemmen kiirettä ja arkuutta!), nousi Nydia paikaltaan.
»Sinä olet kirjottanut Glaukukselle?»
»Olen.»
»Ja kiittääkö hän sanantuojaa, joka kirjeesi hänelle antaa?»
Ione unohti, että hänen toverinsa oli sokea. Hän lehahti punaiseksi ja vaikeni.
»Minä tarkotan», Nydia virkkoi rauhallisemmalla äänellä, »että vähinkin epäystävällinen sanasi häntä pahottaa, pieninkin ystävyytesi on riemua hänelle. Jos kirjeesi sisältää edellistä, niin anna orjan viedä vastaus, jälkimäisessä tapauksessa päästä minut — palaan vielä tänä iltana.»
»Ja miksi, Nydia», Ione sanoi vältellen, »miksi silloin tahdot olla kirjeenkantaja?»
»Se sisältää siis sitä!» Nydia huudahti. »Ah! kuinka voisi toisin ollakaan! Eihän kukaan saata olla epäystävällinen Glaukukselle!»
»Lapseni», Nydia sanoi hieman viileämmin kuin ennen, »sinä puhut lämpimästi — Glaukus on siis sinun mielestäsi rakastettava?»
»Ylevä Ione! Glaukus on minulle ollut mitä onni ja jumalatkaan eivät ole olleet — ystävä!»
Se arvokas surumielisyys, joka ilmeni näissä yksinkertaisissa sanoissa, liikutti kaunista Ionea. Hän kumartui suutelemaan Nydia. »Sinä olet kiitollinen ja syystä; kuinka saankaan punastua tunnustaessani, että Glaukus on kiitoksesi arvoinen! Mene, Nydiani — vie itse tämä kirje, mutta tule takaisin pian. Ellen ole kotona palatessasi — ja tänä iltana voi niin käydä — löydät huoneesi aivan minun huoneeni vierestä. Nydia, minulla ei ole sisarta, tahdotko sinä olla?»
Tessalitar suuteli Ionen kättä ja virkkoi sitten hieman hämillään:
»Ihana Ione, saanko pyytää sinulta suosionosotusta?»
»Et voi mitään sellaista pyytää, johon en suostu», napolitar vastasi.
»Sanotaan», Nydia virkkoi, »että sinä olet kaikkia kuvauksiakin kauniimpi. Ah! En voi nähdä sitä, joka koko mailmaa ihastuttaa. Sallitko minun kädelläni hivellä kasvojasi? Vain siten voin minä kauneutta tajuta — ja harvoin erehdyn.»
Hän ei odottanut Ionen vastausta, vaan vielä puhuessaan hän hellästi ja hitaasti kuljetti kättänsä pitkin kreikattaren poiskääntyneitä kasvoja — piirteitä, joita vain yksi ainoa kuva mailmassa muistuttaa — tuo ihana, vaikkakin typistelty kuvapatsas hänen synnyinkaupungissaan, Napolissa — nuo kreikkalaiset kasvot, joiden rinnalla firenzeläinen Venus vaikuttaa perin köyhältä ja maiselta — niin sopusuhtainen — nuortea — niin älykäs ja henkevä on toinen — juuri sellainen, jommoiseksi nykyajan tutkijat kuvittelevat Psyken.[27]
Nydia hiveli vielä palmikoitua tukkaa ja sileätä otsaa — hennonpehmeitä poskia — hienopiirteisiä huulia — valkeata joutsenkaulaa. »Nyt tiedän, että olet kaunis», hän sanoi. »Ja minä voin nyt aina pimeässä mailmassani maalata ja kuvata sinut aivan tarkkaan.»
Kun Nydia oli mennyt, tuudittautui Ione ihaniin unelmiin. Glaukus siis rakasti häntä — hän oli sen tunnustanut — niin, hän rakasti Ionea! Hän otti tuon rakkaan tunnustuksen jälleen esille; hän pysähtyi jokaisen sanan kohdalla, hän suuteli jokaista riviä. Hän ei kysynyt, kuinka häntä oli voitu panetella, hän vain tunsi varmasti, että niin oli tehty. Hän ihmetteli, kuinka hän koskaan oli voinut tavuutakaan sellaisesta syytöksestä uskoa. Hän kummasteli, kuinka egyptiläisen oli hetkeksikään onnistunut horjuttaa Glaukuksen valtaa hänen sydämessään. Hän värisi kauhusta lukiessaan toistamiseen Glaukuksen varotusta Arbakeesta ja hänen salainen vastenmielisyytensä tuota pelottavaa miestä kohtaan oli muuttumallaan kammoksi. Näistä mietteistä hänet herätti palvelijatar, joka tuli ilmottamaan, että hetki oli tullut lähteä Arbakeen luo vierailulle. Hän säikähti; hän oli lupauksensa vallan unohtanut. Hänen ensimäinen päähänpistonsa oli rikkoa se, toinen oli nauraa omalle pelolleen vanhinta elossaolevaa ystäväänsä kohtaan. Hän kiiruhti pukuunsa lisäämään tavalliset vierailukoreudet ja lähti sitten Arbakeen yksinäiselle asunnolle epätietoisena, tiedustelisiko Arbakeelta lähemmin hänen syytöstään Glaukusta vastaan vai odottaisiko, kunnes hän voisi, lähdettä mainitsematta, ilmaista syytöksen Glaukukselle itselle.
Ione joutuu ansaan — hiiri koettaa nakertaa paulan poikki.
»Rakkahin Nydia!» Glaukus huudahti luettuaan Ionen kirjeen —, »siunattu lähetti, joka aina kuljet maan ja taivaan väliä, kuinka voin sinut palkita?»
»Minä olen ja palkkani saanut!» tessalitar parka sanoi.
»Huomenaamulla siis — huomenaamulla, kuinka kestän hetket siksi?»
Rakastunut Glaukus ei laskenut Nydiaa pois, vaikka tämä useaan kertaan yritti huoneesta mennä. Hän antoi Nydian yhä uudelleen ja uudelleen toistaa jokaisen tavun, joka oli hänen ja Ionen välisessä keskustelussa. Ehtimiseen hän uteli, unohtaen toisen onnettomuuden, minkälainen oli hänen rakastettunsa katse ja asenne ollut, ja huomattuaan erehdyksensä ja sitä kiireesti anteeksipyydettyään hän kehotti häntä jatkamaan katkennutta kertomustaan. Nydialle niin tuskalliset hetket kuluivat hänestä niin pian ja hämärä oli jo heidät verhonnut, ennenkuin hän Nydian lähetti takaisin Ionen luo uusin kirjein ja uusin kukin. Tuskin oli hän poissa kun Klodius ja jotkut muut hänen toverinsa tulivat häntä tapaamaan. He naureskelivat hänen koko päivän kestänyttä yksinäisyyttään ja hänen vetäytymistään pois tavallisista huvituksista. He kehottivat häntä seuraamaan heidän mukanaan tuon eloisan kaupungin huvittelupyörteeseen, jossa päivä ja yö tarjosivat niin nautittavaa vaihtelua. Sillä silloin kuten nytkin (tuskinpa on koskaan ollut maata ja kansaa, joka niin syvälle korkeudestaan vajonneena on säilyttänyt niin paljon vanhoja tapojaan) italialaisten oli tapana kokoontua hämärissä iltaa viettämään kaduille, ja kuljeskellen temppelien pylväistöissä tai puitten siimeksessä he nauttivat soitosta tai pysähtyivät kuuntelemaan jonkun taitoniekan puhujan esitelmää; he tervehtivät nousevaa kuuta viinimaljoin ja lauluin. Glaukus oli liian onnellinen ollakseen epätoverillinen. Hänen voimakas ilonsa tahtoi purkautua ilmoille. Hän suostui sentähden mielellään toveriensa ehdotukseen ja nauraen ja ilakoiden he pian kulkivat väkirikkaita ja elämää pursuavia katuja pitkin.
Sillävälin Nydia oli saapunut Ionen taloon. Ione oli aikoja sitten lähtenyt sieltä. Hän kysyi välinpitämättömänä, minne hän oli mennyt.
Vastaus kummastutti ja pelästytti häntä.
»Arbakeen — egyptiläisen taloon! Mahdotonta!»
»Totta se on, lapsukaiseni», virkkoi orja, joka oli hänen kysymykseensä vastannut. »Hän on egyptiläisen tuntenut jo kauan.»
»Kauan! Ja kuitenkin, jumalat auttakoot! Glaukus rakastaa häntä», Nydia puheli itsekseen.
»Ja onko hän», hän äkkiä kysäsi, »onko hän useinkin käynyt hänen luonaan?»
»Ei koskaan tähän asti», orja vastasi. »Ja mikäli huhuissa on perää, olisi ollut viisainta nytkin olla menemättä. Mutta hän, minun emäntä parkani, ei välitä juoruista. Vestibulum-jutut eivät kuulu peristyleen.»[28]
»Ei milloinkaan ennen!» Nydia toisti. »Oletko siitä varma?»
»Varma, rakkaani. Mutta mitä se sinua tai meitä liikuttaa?»
Nydia epäröi hetken, sitten hän pani nopeasti tuomansa kukat pöydälle, kutsui orjan, joka häntä oli seurannut, mukaansa ja lähti talosta virkkamatta mitään.
Puolimatkassa Glaukuksen taloon hän katkaisi äänettömyyden ja mutisi puoliääneen:
»Hän ei aavista — ei tiedä niistä vaaroista, jotka häntä uhkaavat. Hulluko olen? — minunko pitäisi hänet pelastaa? Pitää, sillä minä rakastan Glaukusta enemmän kuin itseäni.»
Saavuttuaan atenalaisen taloon sai hän kuulla hänen lähteneen ystäviensä kera ulos, ei kukaan voinut sanoa, minne. Mahdollisesti hän saapuisi vasta sydänyöllä kotiin.
Tessalitar voihkasi; hän lysähti hallin lattialle, peitti kasvot käsillään ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. »Aikaa ei ole tuhlata», hän tuumi nousten. Hän puhutteli orjaa, joka oli häntä seurannut.
»Tiedätkö», hän virkkoi, »onko Ionella sukulaisia tai läheisiä ystäviä
Pompeijissa?»
»Kuinka, Jupiter auta!» orja vastasi. »Kuinka noin voit kysyä? Jokainen Pompeijissa tietää, että Ionella on veli, joka nuorena ja rikkaana, on ollut — meidän kesken sanottu — kyllin hullu ruvetakseen Isiksen papiksi.»
»Isiksen papiksi! Oi, jumalat! Hänen nimensä?»
»Apekides.»
»Nyt ymmärrän kaikki», Nydia mutisi. »Veli ja sisar uhrataan siis molemmat! Apekides, sen nimenhän minä kuulin siellä — ah! Niin, hän tietää ainakin sen vaaran suuruuden, joka hänen sisartaan uhkaa. Minun täytyy hänen luokseen.»
Hän syöksähti ylös, tarttui sauvaansa, jolla hän aina ohjasi askelensa, ja kiiruhti lähellä olevaan Isiksen temppeliin. Siihen asti kunnes ystävällinen kreikkalainen oli ottanut hänet suojaansa, oli tuo sauva riittänyt johtamaan sokeata tyttö raukkaa Pompejin sokkeloisilla kaduilla. Jokainen katu, jokainen kulma vilkasliikkeisimmässä kaupunginosassa oli hänelle tuttu, ja kun kaupunkilaiset tunsivat herkkää, miltei taikauskoista kunnioitusta sellaista onnettomuutta kohtaan, antoivat kulkijat aina tilaa hänen hapuileville askelilleen. Tyttörukka ei voinut vielä muutamaa päivää sitten aavistaa, että hänen sokeutensa oli hänen suojelijansa ja varmempi johdattaja kuin terävimmätkään silmät.
Mutta jouduttuaan Glaukuksen turviin, oli hän tämän määräyksestä saanut orjan alinomaiseksi seuralaisekseen. Tähän toimeen pantu orjaparka, joka lisäksi oli kaikkein lihavinta lajia, ja joka oli jo kahdesti samana päivänä saanut taivaltaa Ionen talolle, ja oli nyt komennettu kolmannelle matkalle (jumala tiesi, minne), kiiruhti hänen perässään, voihkien kohtaloaan ja vakuuttaen Kastorin ja Polluksin nimeen, että tuolla sokealla tytöllä oli Merkuriuksen siivet ja Kupidon kestävyys.
Mutta Nydia ei tarvinnut lainkaan hänen opastustaan osatakseen Isiksen tuttuun temppeliin. Esipiha oli tyhjä ja esteittä hän saapui pyhäkköön.
»Ei täällä ole ketään», lihava orja virkkoi. »Ketä etsit tai ketä tahdot puhutella? Tiedäthän, etteivät papit asu temppelissä.»
»Huuda!» hän vastasi kärsimättömänä. »Yöt päivät on aina joku pappi (flamen) vartioimassa Isiksen alttaria.»
Orja huusi — ei vastausta.
»Näetkö ketään?»
»En.»
»Erehdyt, kuulen huokauksen. Katso tarkemmin.»
Orja katsoi kummastellen ja aprikoiden ympärilleen ja erään alttarin edessä, joka vieläkin on tallella temppelin pienessä huoneessa, hän äkkäsi syvään hartauteen vaipuneen olennon.
»Minä näen jonkun», hän sanoi, »ja päättäen valkeasta puvusta hän on pappi.»
»Oi, Isiksen palvelija!» Nydia huudahti, »vanhimman jumalattaren palvoja, kuule minua!»
»Kuka kutsuu?» sanoi matala ja suruvoittoinen ääni.
»Muuan, jolla on tärkeitä tietoja annettava eräälle järjestönne jäsenelle. Olen tullut selittämään enkä vastausta hakemaan.»
»Kenen kanssa tahdot haastella? Hetki ei ole sopiva neuvotteluihin.
Mene, älä häiritse minua. Yö on jumalille pyhitetty, päivä ihmisille.»
»Olen tuntevinani äänesi! Sinua juuri etsin. Olen sinun ennenkin kuullut puhuvan. Oletko pappi Apekides?»
»Olen», pappi vastasi poistuen alttarilta ja lähestyi aitausta.
»Sinä se olet! Jumalten olkoon kiitos!»
Viitaten kädellään hän antoi orjalle merkin mennä loitommalle; tämä totteli, sillä hän luuli, että tyttö oli tullut temppeliin suorittamaan joitakin taikauskoisia menoja, ehkä Ionen turvaksi; hän istahti eräälle kivelle jonkun matkan päähän puhujista.
»Hiljaa!» Nydia kuiskutti nopeasti ja matalalla äänellä. »Oletko ihan varmaan Apekides?»
»Jos minut tunnet, voithan itse nähdä minun piirteistäni.»
»Olen sokea», Nydia vastasi. »Minä näen vain korvillani ja ne sinut tuntevat. Mutta vanno, että olet Apekides!»
»Minä vannon jumalten nimeen, oikean käteni ja kuun kuutta.»
»Vaiti! puhu hiljaa — kumarru lähemmä — anna kätesi! Tunnetko Arbakeen? Oletko pannut kukkia kuoleman alttarille? Ah! kätesi on kylmä — mutta kuule! — oletko vannonut tuon hirveän valan?»
»Kuka sinä olet, mistä tulet, kalpea tyttö?» Apekides virkkoi pelästyneenä. »En tunne sinua. Sinun rinnoillasi ei ole minun pääni levännyt. En ole koskaan ennen sinua nähnyt.»
»Mutta sinä olet kuullut minun ääneni — Mutta valjetkaamme siitä — ne muistot ovat häpeäksi meille kummallekin. Kuule, sinulla on sisar?»
»Puhu! Puhu! Mitä hänestä?»
»Sinä tunnet kuoleman ilojuhlat, vieras — ehkä mielit itsekin olla niissä mukana — mutta tahtoisitko laskea sisaresi niihin, silloinkuin Arbakes on isäntänä?»
»Oi, jumalat! Hän ei uskalla! Tyttö, jos minua petät, niin vapise! Minä revin sinut palasiksi!»
»Puhun totta. Juuri nyt puhuessani on Ione Arbakeen asunnossa — ensi kertaa hänen vieraanaan. Sinä tiedät nyt, mikä vaara häntä uhkaa. Hyvästi! Olen velvollisuuteni täyttänyt.»
»Pysähdy, jää», pappi huusi pidellen päätään. »Jos kaikki on totta, niin kuinka voin hänet pelastaa? Minua ei päästetä sisään. En tunne tuon kamottavan talon kaikkia salakäytäviä. Oi, Nemesis, näin minua oikein rankaiset!»
»Minä päästän orjani kotiin. Ole sinä oppaani ja toverini! Minä vien sinut tuon rakennuksen yksityisovelle. Minä kuiskaan sinulle tunnussanat. Ota ase mukaasi — sitä voi tarvita!»
»Odota hetki», Apekides sanoi pujahtaen erääseen temppelinkomeroon ja palasi parin minuutin kuluttua kietoutuneena sellaiseen laajaan viittaan, jollaista siihen aikaan kaikensäätyiset ihmiset käyttivät ja joka hyvin peitti hänen papinpukunsa. »Nyt», hän sanoi hammasta purren, »jos Arbakes on uskaltanut — mutta hän ei tohdi! ei tohdi! Miksi sitä epäilisin? Onko hän niin tunnoton konna! En tahdo sitä vielä uskoa. Mutta sofisti — musta taikuri hän joka tapauksessa on! Auttakaa minua, jumalat — Ah! onko jumalia? Kyllä, on yksi jumalatar, joka minun ääntäni kuulee, ja se on — kosto!»
Näitä mietteitä hautoen Apekides kulki vaikenevan ja kalpean toverinsa rinnalla autioituvia katuja pitkin Arbakeen talolle.
Orja, jonka Nydia oli vapauttanut toimestaan, kohautti olkapäätään, murahti jonkun kirouksen ja mihinkään poikkeamatta kiiruhti kubikulumiinsa (makuusuoja).
Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. — Lisää hänen luonteestaan.
Siirtykäämme kertomuksessamme joku hetki taaksepäin. Saman päivän aamuhämärässä, jonka Glaukus oli saanut valkealla merkitä, istui egyptiläinen unetonna ja yksinään talonsa korkean ja pyramidimaisen sivutornin ylimmällä huipulla. Korkea rintasuojus oli kuin vallina ja yhdessä rakennuksen korkeuden ja sitä ympäröivän tiheän puuryhmän kanssa se muodosti suojan uteliailta ja tähystäviltä katseilta. Hänen edessään oli pöytä, jolla oli salaperäisin kirjaimin täytettyjä papyruskääröjä. Taivaantähdet alkoivat jo vaaleta ja yön varjoista erottautuivat kaljut vuorenhuiput; vain Vesuvius oli yhä verhoutuneena synkkään ja paksuun sumuun, jota viime päivinä oli yhä mustempana ja sakeampana kertynyt sen kiireelle. Yön ja päivän välinen taistelu näyttäytyi vieläkin selvempänä laajalla valtamerellä, joka tyynenä levittäytyi kuin suunnaton järvi, viinitarhojen ja puiden peittämän puoliympyränmuotoisen rantaman reunaamana, ja puitten alta vilahtelivat sieltä täältä, vielä nukkuvan kaupungin valkeat kiviseinät.
Hetki oli niitä, joita egyptiläinen salaisiin tutkimuksiinsa tarvitsikin — ja jotka ovat välttämättömiä tieteelle, joka tähdistä ennustaa kohtalomme vaiheita.
Hän oli käärönsä pannut kokoon, kirjottanut muistiin ajan hetken ja merkit, ja nojaten päätään käsiinsä hän hautoi ajatuksia, joita hänen huomionsa herättivät.
»Taas ovat tähdet minua varottaneet! Joku vaara siis uhkaa minua», hän puheli hiljaa itsekseen, »joku äkillinen, turmaa tuottava vaara. Tähdet uhkaavat minua samalla ivallisella tavalla kuin, elleivät tarinamme kerro väärin, aikoinaan Pyrrhosta — hänenhän kohtalonsa oli kaikki voittaa, mutta ei mistään nauttia — kunniaa saavuttaa, mutta ei laakereita niittää — mainetta saada, mutta ei sen hedelmiä korjata — seppeleitä, mutta ei triumfikulkua — kuuluisuutta, mutta ei sen seurauksia; ja vihdoin hän tylstyy omaan taikauskoonsa ja kuolee kuin koira iskusta, jonka muuan vanha akka hänelle tiilikivestä antaa! Tähdet pilkkaavat minua todella, kun ne asettavat minut tuon tappelupukarin rinnalle — kun ne minun tiedontavotteluilleni lupaavat samanlaista menestystä kuin tuon toisen kunnianhimoisille hulluuksille — ikuista ahertelua — eikä mitään varmaa päämäärää — Sisyfuksen työtä, — vuori ja kivi! — kivi, synkkä kuva! se muistuttaa minulle, että minua kohtaa samanlainen kuolema kuin epirolaista. Minun täytyy vielä kerran tutkia. 'Varo!', sanovat nuo säteilevät profeetat, 'kun sinä kuljet vanhoilla muureilla, tai piiritysvalleilla tai ulkonevilla kallionkielekkeillä — ylhäältä sinkoava kivi on kohtalon määräyksestä tuleva sinun tuhoksesi!' Ja vaara ei ole kaukana, mutta en voi varmasti päivää ja hetkeä määrätä. No niin, jos tiimalasini hiekka on loppuun vuotamallaan, loistakoon se ainakin viimeiseen silmänräpäykseen asti. Minä näen maineen, onnen, kunnian sädehtivän sen mustan kuilun tuolla puolla, johon minun lopulta pitää syöksyä. Kuinka siis voin, näin lupaavin entein vaaran jälkeen, itse vaaraan joutua? Minun henkeni kuiskii toivoa; se liitää ihastuneena uhkaavien hetkien yli, se uneksii tulevaisuudesta — sen oma rohkeus on sen paras ennustaja. Jos minä niin äkkiä ja pian tuhoutuisin, niin kuoleman varjo synkentäisi minut ja minä tuntisin kamottavan kohtaloni esimakua. Minun henkeni ilmaisisi suruna ja huolena ennakolta kauhean Orkuksen läheisyyden. Mutta se hymyilee — se vakuuttaa minulle pelastusta.»
Päätettyään tämän yksinhaastelun egyptiläinen nousi vaistomaisesti ylös. Hän kulki nopeasti ahtaan, tähtikattoisen tornitasokkeen poikki ja pysähtyi sen kaiteelle katselemaan harmaata ja alakuloista maisemaa. Aamu-usvat viilensivät hänen otsaansa ja vähitellen hänen mielensä sai entisen rauhan. Hän ei kurkistanut enää tähtiin, jotka toisensa perään häipyivät taivaankumulta, hän antoi katseensa liidellä allaan olevilla laajoilla tasangoilla. Aamuauteresta pistäiksi kaupungin rauhaisessa satamassa kelluvien laivojen mastot näkyvin. Tuon loiston ja touhun torin tavallinen humu oli tauonnut. Muita valoja, kuin sieltä täältä temppelien pylväistöistä ja vaiteliaan forumin porttiholveista pilkistäviä tuikkuja ei ollut häiritsemässä eloonheräävän aamun harmahtavaa ilmaa. Uimuvan kaupungin sydämestä, sieltä, missä pian tuhannet intohimot heräävät, ei vielä ääntäkään; elämän valtimot eivät vielä lyöneet; ne olivat vielä ummessa, unen ikeessä. Etäiseltä amfiteatterilta, jossa kivi-istuimet kohosivat toinen toistaan ylemmäksi — itsekseen ja pyöreänä seisten se näytti uinuvalta hirviöltä — nousi usvapilviä, jotka muuttuen yhä mustemmiksi ja mustemmiksi vihdoin verhosivat lähistöllä kasvavien puitten tumman lehvistön. Kaupunki näytti silloin — ja näyttää matkailijasta vieläkin, seitsemäntoista vuosisadan perästä — Kuoleman kaupungilta.[29]
Merikin — tuo iloinen ja tasainen meri — lepäsi yhtä tyynenä, paitsi että kaukaa kuului jotakin hillittyä, heikkoa, säännöllistä huokailua kuin nukkuvan hengitystä, ja ikäänkuin levitetyin käsin työntyen viheriäiseen ja kauniiseen maahan se näytti vaistomaisesti syliinsä sulkevan sen rannalla olevat kaupungit — Stabiaen,[30] Herkulaneumin ja Pompejin — merensyvyyden lapset ja kasvatit.
»Te nukutte», egyptiläinen sanoi silmäillen noita kaupunkeja, Kampanian kunniaa ja kukintaa, »te nukutte! Olkoon se kuoleman ikuista lepoa! Teidän kaltaisianne — valtakunnan kruunun jalokiviä — olivat muinoin Niilin kaupungitkin! Niiden suuruus on mennyt; ne nukkuvat raunioittensa alla, niiden palatsit ja temppelit ovat haudassa, käärme mataa niiden katujen ruohossa, sisilisko asuu niiden autioissa halleissa. Luonnon salaperäiset lait, jotka yhden alentavat kohottaakseen toisen, ovat teidätkin niiden raunioista korkealle nostaneet. Sinä, ylpeä Rooma, olet Sesostriin ja Semiramiin maineen riistänyt — sinä olet rosvo, joka verhoot itsesi anastamallasi saaliilla! Ja nuo — voitonriemuiset orjat, joita minä (menneitten hallitsijoiden viimeinen jälkeläinen) nyt katselen, kaikkinielevän valtasi ja loistosi toverit, ne minä kiroon! Koittaa hetki, jolloin Egypti on kostettu! sittenkun barbaarin sota-ratsu on kyliänsä saanut Neeron kultaisessa palatsissa! ja sinä, Rooma, joka tuuleen olet vallotuksia kylvänyt, saat hävityksen ryöpyssä korjata kylvösi hedelmät.»
Maalarin tai runoilijan mielikuvissa ei liene koskaan väikkynyt kuvaa niin synkästä ja kamottavasta tuhonennustajasta kuin Arbakeesta hänen singotessaan ennustusta, jonka kohtalo niin kaamealla tavalla toteutti. Aamuhämärä, joka kalventaa kaunottarenkin nuorteat posket, antoi hänen juhlallisille ja komeille piirteilleen kalmanvärin, musta, tuuhea tukka varjosi niitä, tumma, laaja viitta liehui ilmassa, nyrkkiin puristettu, voimakas käsi oli ilmassa koholla, välkkyvät silmät, hurjasta ilosta palaen — siinä oli profeettaa, siinä oli paholaista.
Hän siirsi katseensa kaupungista ja merestä — hänen eteensä levisivät viljavan Kampanian viinitarhat ja vainiot. Kaupungin vanhanaikuiset portit ja muurit — osittain pelasgilaista alkuperää — eivät tuntuneet sen laajuutta rajottavan. Joka taholla kohosi huviloita ja kyläsiä Vesuviuksen rinteillä, joka ei silloin vielä ollut niin jyrkkä ja korkea kuin nykyisin. Sillä niinkuin itse Roomakin oli rakennettu sammuneelle tulivuorelle, yhtä huolettomina etelän asukkaat uskalsivat asettua asumaan tulivuoren vehreälle ja viinisatoiselle rinteelle, sillä he arvelivat sen tulen ikipäiviksi sammuneen. Yhdeltä kaupunginportilta alkoi hautajono, kooltaan ja rakenteeltaan mitä kirjavin kokoelma. Kaiken yllä kohosi tuon kauhunvuoren pilvipeitteinen huippu, ja sen vaihtelevista valohäivähdyksistä paljastui siellä täällä syviä rotkoja ja säröisiä kallionkielekkeitä, jotka olivat edellisten hävitysten todistuksia ja tulevista tuhoista ennustivat — mutta ihmiset ovat sokeita!
Vaikeata on käsittää, minkätähden senaikuiset tarut usein kuvasivat näitä seutuja niin synkiksi ja kaameiksi; minkätähden runoilijat ovat juuri näille penikulmien laajuisille hymyileville tasangoille — Baiaeseen ja Misenumiin kuvanneet helvettinsä sisäänkäytävän ja kynnyksen — Akeroninsa ja tarunomaisen Styksinsä; miksikä näille Flegraen[31] niityille, jotka silloin viiniä hersyivät, on jumalat pantu kamppailemaan, ja titanit viety hurjaan otteluun taivaanvoimien kanssa — ellemme oleta, että jo silloin mielikuvitus näki tulen ja hävityksen ruhjomissa vuorenhuipuissa olympolaisen moukariniskun vaikutusta.
Mutta ei vaiteliaan tulivuoren rauhallinen ja kalju kiire, ei vainioiden vehmas vehreys, ei surunvoittoinen hautajono, eivät ylellisen kansan loistavat huvilat — nyt Arbakeen silmää kahlinneet. Vesuviuksen rinteeltä laskeutui tasangon laitaan kapea, ruokkoamaton polku, jonka alasvierähtäneet kivijärkäleet ja tuuheat villipensastot usein paikoin tukkivat. Sen juurella oli soinen lätäkkö; ja Arbakeen terävä silmä huomasi siellä elävän olennon, joka liikkui tuossa vetisessä liejukossa ja kumartui silloin tällöin ikäänkuin poimiakseen mudasta sen tuotteita.
»Haa!» hän sanoi ääneen, »minulla on siis seuraakin yötä yksin valvoessani. Vesuviuksen velho tuolla liikuskelee. Mitä! tutkiiko hänkin, niinkuin taikauskoiset luulevat, tutkiiko hänkin suuria tähtiä? Harjottaako hän magian houretta kuunpaisteessa vai kokooko hän (kuten hänen asennostaan käy päättäminen) suosta myrkyllisiä yrttejä? Hyvä, minun täytyy oppia tuntemaan tuo työkumppalini. Joka tietoon pyrkii, sille ei mikään inhimillinen muoto saa olla halveksittavaa. Halveksittavia olette vain te — te lihavat ja laiskat olennot — ylellisyyden orjat — tyhjät vetelehtijät — jotka vain aistejanne tyydyttäen kuvittelette, että maaparka kyllä jaksaa kasvattaa teille yhtaikaa sekä myrtin että laakerin. Ei, vain viisas ymmärtää nauttia. Meille vain on oikea nautinto suotu, kun äly, sydän, kokemus, tieto, taito, mielikuvitus, kaikki yhtyvät ja mahtavan virran lailla vihdoin päätyvät aistien mereen! — Ione!»
Lausuttuaan viimeisen, ihastuttavan sanan Arbakes vaipui jälleen syviin mietiskelyihin. Hän seisoi paikallaan, katse tuijotti maahan; kerran parin hän hymyili iloisesti ja jättäessään tornin hakeakseen vuodetta hän mutisi: »Jos kuolema on niin lähellä, täytyy minun ainakin voida sanoa, että olen rakastanut — Ionen täytyy tulla omakseni.»
Arbakeen luonne oli niin monisotkuista kudosta, että siinä asuva henkikin usein sekaantui ja hämmentyi. Hänessä, valtikkansa menettäneen hallitsijasuvun viimeisessä vesassa, unohdetun kansan jälkeläisessä asusti se tyydyttämättömän ylpeyden henki, joka aina jäytää voimakasta luonnetta; se tuntee vasten tahtoaan sinkoutuneensa pois siitä maaperästä, jolla hänen esi-isänsä loistivat, ja johon luonto ja syntyperä olivat hänet täysin oikeuttaneet. Tämä tunne ei ole myötämielinen, se on sodassa yhteiskunnan kanssa, se näkee vihollisen jokaisessa ihmisessä. Mutta tällä kerralla ei tällä tunteella ollut tavallista seuralaistaan, köyhyyttä. Arbakes oli rikas ja hän oli siten Rooman ylhäisinten veroinen; ja se antoi vapaat kädet hänen intohimoilleen, joita eivät tavallinen työntouhu tai valtiotoimet tyydyttäneet. Kulkien maasta toiseen ja nähden kaikkialla vain Roomaa, hän sai yhtämittaa uutta yllykettä yhteiskuntavihalleen ja nautinnonhalulleen. Hän oli ikäänkuin suuressa vankilassa, jossa hän kuitenkin sai tyydyttää intohimonsa vaatimuksia. Kun hän ei voinut tästä vankilasta vapautua, oli hänen ainoa päämääränsä sentähden koettaa tehdä siitä palatsi. Egyptiläiset olivat ammoisista ajoista asti taipuvia aistillisiin nautintoihin. Arbakes oli perinyt sekä tämän taipumuksen että hehkuvan mielikuvituksen, joka tämän paheen jalostaa. Mutta epäsosialisena nautinnoissaan niinkuin vakavissa askarteluissaankin, ja hyväksymättä ketään itseään ylemmäksi tai edes rinnalleen, hänellä ei ollut juuri lainkaan tovereita, huomioittamatta hänen mässäyksiensä alttiita orjia. Hän oli suuren haaremin yksinäinen isäntä. Mutta hänkin tunsi pian joutuneensa saman kyllästymyksen valtaan, joka on kaikkien sellaisten kirouksena, joiden äly on heidän toimiaan ylevämpi, ja mikä ensinnä oli äkillisen intohimon puuskaa se laimeni vähitellen totutuksi tavaksi. Aistihuumauksista toinnuttuaan hän koetti jälleen kohottautua syventymällä tieteellisiin tutkimuksiin, mutta kun hänen päämääränsä ei suinkaan ollut edistää yhteiskuntaa, halveksi hän kaikkea käytöllisen ja hyödyllisen tutkimista. Hänen synkkä mielikuvitusvoimansa askarteli mieluummin tuollaisissa haavemaisissa, salakähmäisissä puuhissa, jotka aina ovat olleet omituisten ja yksinäisten luonteitten mielihaluja, ja joihin häntä hänen rohkea, ylväs luonteensa ja hänen kansansa mystilliset muistitiedot kiihottivat. Hyljäten silloisen pakanamailman sekaiset uskonnolliset käsitteet hän luotti sitä enemmän inhimillisen tiedon voimaan. Hän ei tuntenut (tuskinpa kukaan niitä sen paremmin siihen aikaan tunsi) niitä rajoja, jotka luonto asettaa tutkimuksillemme. Huomatessaan, että kuta korkeammalle ihmisen tiedot kohosivat sitä enemmän ihmeitä hän kohtasi, hän kuvitteli, että luonto ei vain omassa kiertokulussaan esitä meille ihmeitä, vaan että se itsekin joutuu pois oikealta radaltaan jonkun suuren hengen taikavoimasta. Siten hän haki tietoa sen rajojen tuolta puolenkin, erehdysten ja varjojen maasta. Tähtitieteellisistä totuuksista hän hypähti tähtitaikaisiin kuvitelmiin; kemian löydöistä hän joutui magian aavemaisiin sokkeloihin; ja hän, joka epäili jumalten voimaa, uskoi järkähtämättömästi ihmisen kykyyn. Magia, jota siihen aikaan kaikki n.s. viisaat innokkaasti harjottivat, oli oikeastaan itämaista alkuperää. Se oli aivan vieras kreikkalaisten aijemmalle filosofialle; Se tuli Kreikkaan ensikertaa erään Ostaneen toimesta, miehen, joka Kserkseen joukkoja seuraten joutui herkkäuskoisten kreikkalaisten pariin levittämään Zoroasterin juhlallista taikauskoista oppia. Keisarien aikana se tuli tutuksi myöskin Roomassa (ja joutui Juvenaliin purevan vitsonnan esineeksi). Magia liittyi läheisesti Isiksen palvontaan ja egyptiläisen jumalanpalveluksen kautta levisi myöskin usko egyptiläiseen taikuuteen. Teurgia eli siunausta tuottava magia — goetia eli musta ja paha henkimanaus olivat täydessä vauhdissa kristillisen ajanlaskun ensimäisellä vuosisadalla; ja Apolloniuksen taikakeinot voittivat Faustuksen taiat. Kuninkaat, hovilaiset, viisaat, kaikki pelkäsivät tuon hirvittävän voiman haltijoita. Ja synkkä Arbakes oli myöskin noita mahtavia loihtijoita. Hänen maineensa ja keksintönsä tunsivat kaikki, jotka vähänkin magiaa viljelivät, he pitivät häntä suorastaan kuolematonna. Mutta hänen jokapäiväiseen kunnioitettuun nimeensä ei osattu sovelluttaa mustan tieteen harjottajan mainetta; hänen oikeata nimeään ei Italiassa tiedetty, sillä »Arbakes» ei ollut alkuperin egyptiläinen vaan medialainen nimi, joka vanhan ajan kansojen yhtämittaisessa sekaannuksessa oli tullut yleiseksi myöskin Niilin laaksossa. Monesta syystä, osaksi ylpeydestä osaksi poliittisista syistä (hän oli nuorena yllyttänyt kapinaan Roomaa vastaan) hän salasi oikean nimensä ja arvonsa. Mediasta hän ei ollut muuta lainannutkaan kuin nimen, ja siinä, missä hänen egyptiläiset toverinsa kunnioittivat kuninkaallista alkuperää, siinä magian harrastajat tunnustivat suuren mestarin. Hän otti vastaan heidän kunnianosotuksensa salaperäisen juhlallisesti ja Suur-Kreikassa ja Idässä hän oli jo hänen tunnettu nimellä: »Hermes, tultasuitsevan vyön omistaja.» Hänen viisastelevat päätelmänsä, ja hänen tietoja näyttävät oppinsa, jotka ilmestyivät moniosaisessa teoksessa, olivat niiden »kiellettyjen taitojen» todistuksia, jotka efesolaiset kristityt iloisina, vaikka ehkä myöskin kaivaten viskasivat tuleen ja riistivät siten jälkimailmalta näytteet paholaisen aikaansaamasta villityksestä.
Arbakeen tieto oli vain älyyn perustuvaa; se ei kammonut mitään moralisia lakeja. Hän arveli, että jos kerran ihminen pystyi pitämään aisoissa suurta joukkoa, se pystyi älynsä voimalla myöskin kohoumaan sen yläpuolelle. »Jos», hän teki johtopäätöksiä, »jos minä kykenen laatimaan lakeja, niin eikö minulla myöskin ole oikeus käskeä omia luomiani. Enemmänkin, eikö minulla ole oikeus pitää kurissa — halveksia — tuhota minua alempana olevien älyjen saannoksia?» Jos hänestä tätä tietä tuli konna, niin vetosi hän perusteluihin, joiden oikeastaan olisi pitänyt tehdä hänestä hyveellinen — nimittäin henkisiin kykyihinsä.
Jokaisessa on enemmän tai vähemmän vallanhimoa; Arbakeessa tämä himo vastasi hänen muutakin luonnettaan. Se ei ollut taipumusta vain ulkoiseen ja raakaan etevämmyyteen. Hän ei halunnut kultaa ja purppuraa, noita alhaisen vallanhimon tunnusmerkkejä. Kun hänen nuoruutensa kunnianhimoiset aikeet olivat savuna haihtuneet, oli tilalle jäänyt halveksintaa — hänen ylpeytensä, hänen vihansa Roomaa kohtaan — Roomaa, joka silloin oli koko mailma (Rooman ylvästä nimeä hän halveksi yhtä voimakkaasti kuin roomalaiset puolestaan barbareja) — ei ollut sallinut hänen koskaan pyrkiä saamaan toista ulkonaisesti valtaansa, sillä sehän olisi tietänyt asettua keisarin kätyriksi. Hänenkö, kuulun Ramses-suvun jälkeläisen — pitäisi panna toisen käskyjä täytäntöön, saada valta toisen kädestä! Jo pelkkä ajatuskin siihen suuntaan sai hänet raivoon. Hyljätessään siis sen vallanhimon, joka tyytyy ulkonaiseen valtaan, hän pyrki käyttämään niitä vallanhimon voimia, jotka taluttavat ihmissydämiä. Kunnioittaen siis henkistä voimaa maaemon suurimpana lahjana hän mielellään tunsi sen itsessään sykkivän huomatessaan sen vaikutukset kaikissa niissä, jotka joutuivat häntä lähelle. Sentähden hän aina hakikin nuoria — siksipä hän heitä koetti vangita ja johtaa. Hän valikoi alamaisensa ihmismielistä — hän tahtoi hallita näkymätöntä ja aineetonta valtakuntaa! Ellei hän olisi ollut niin aistillinen ja niin rikas, olisi hän asettunut uuden uskonnon perustajaksi. Nyt hänen työtarmonsa väsähti alituisissa nautinnoissa. Paitsi tuota halua tavotella henkistä herruutta (tavallinen viisaitten turhamaisuus!) innoitti häntä lisäksi outo haaveellinen harrastus kaikkeen sellaiseen, mikä jollakin tavalla koski hänen esi-isiensä salaperäistä maata. Vaikka hän ei uskonutkaan maansa jumaliin, uskoi hän ainakin niitä esittäviin vertauskuviin — tai ehkä paremmin, hän tulkitsi vertauskuvatkin omalla tavallaan. Hän tahtoi pitää pystyssä egyptiläisen uskonnon, koska siten säilyisi edes varjo ja muisto sen entisestä vallasta. Senvuoksi hän lahjotti Osiriin ja Isiksen alttareille kuninkaallisia omaisuuksia ja haki innokkaasti niiden papistoon uusia ja rikkaita jäseniä. Kun papinvala oli vannottu, hän valikoi niiden joukosta, jotka hän oli uhreikseen määrännyt, toverit öisiin irstailuihinsa, osaksi syystä että hän siten sai heidät parhaiten vaikenemaan, osaksi koska hän siten sai vaikutuksensa heihin kiinteämmäksi. Siitä johtui hänen menettelynsä Apekidesta kohtaan ja tässä erikoistapauksessa vaikutti lisävoimana hänen intohimonsa Ioneen.
Hän ei viihtynyt kauaa samalla seudulla; mutta mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän hän oli altis uusia näköaloja hakemaan ja hän oli oleskellut Kampanian herkullisissa kaupungeissa jo niin pitkän ajan, että häntä itseäänkin ihmetytti. Hänen ylpeytensäkin jossakin määrässä vaikutti hänen valintaansa. Epäonnistuneen salahankkeensa jälkeen hän ei voinut enää asua niissä kuumissa maissa, joita hän piti laillisena perintöomaisuutenaan, mutta jotka nyt voitettuina ja masennettuina nöyrtyivät Rooman kotkanmerkkien edessä. Roomaa itseä hän vihasi; eikä hän mielinyt lähteä rikkauksillaan kilpailemaan hovin suosikkien kanssa ja joutua itse varjoon hovin verrattoman loiston rinnalla. Kampanian kaupungit tarjosivat hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä kaipasi — erinomaisen ilmaston suloja ja rehevän sivistyksen hienostuneita muotoja. Häntä ei loukannut nähdä täällä häntä itseään rikkaampia; hänen rikkauksilleen ei täällä ollutkaan kilpailijaa; hänen ei liioin tarvinnut pelätä kateellisen hovin vakoojia. Niinkauan kuin hän oli rikas, ei kukaan välittänyt hänen erikoispuuhistaan. Hän sai kulkea mustalla tiellään rauhallisena ja turvassa. Aistillisten ihmisten kirouksena on, että he vasta sitten oppivat oikein rakastamaan, kun heidän aistinsa jo ovat ehtineet tylstyä. Nuoruuden tuli on vähitellen sammunut ainaisessa himojen viljelyksessä; heidän sydämensä on jo väsynyt. Tavotellessaan ikuisesti rakkaudennautintoa ja palavan mielikuvituksensa avulla arvioidessaan sen viehätysvoiman ehkä liian korkealle Arbakeskin oli tuhlannut parhaat miehuusvuotensa löytämättä halujensa tyydykettä. Aamun kaunotarta seurasi päivän kaunotar ja varjot johtivat hänet harhaan, kun hän itse oliota ajoi takaa. Vasta kun hän kaksi vuotta ennen tämän kertomuksen tapahtuma-aikaa kohtasi Ionen, hän huomasi heti ensi hetkessä, että vain Ione kykeni hänessä herättämään todellista rakkautta. Hän oli silloin jo siinä iässä, jolloin ihminen näkee toisella puolellaan kuluneen nuoruuden, toisellaan harmaana sarastavan vanhuuden — iässä, jolloin me olemme kiihkeämpiä kuin koskaan ennen vakuuttamaan, ennenkuin on myöhäistä, itsellemme sitä, minkä olemme huomanneet välttämättömäksi elämämme nautinnoksi, elämän, jonka valoisan puolen olemme taaksemme jättäneet.
Osottaen sitkeyttä ja kärsivällisyyttä, jonka vertaista hänellä ei ollut ollut tavallisia nautintojaan järjestäessään Arbakes ryhtyi vallottamaan Ionen sydäntä. Hän ei tyytynyt vain itse rakastamaan, hän tahtoi myöskin, että häntä rakastettiin. Tätä toivoen hän oli perustanut kaikki kauniin napolittaren yhä kehittyvään nuoruuteen. Ja kun hän tiesi, kuinka voimakas hengen vaikutus voi olla sellaisiin, jotka itse älyään viljelevät, hän oli tätä silmällä pitäen suunnitellut Ionelle mitä huolellisimman kasvatuksen; hän oli vakuutettu siitä, että Ione silloin parhaiten kykeni oikein arvostelemaan hänen vaatimuksiaan hänen lempeensä — nimittäin oikein arvostelemaan luonnetta, joka rikollisena ja paheellisenakin oli pohja-aineksiltaan voimakas ja jalo. Jotta hänen luonteensa selvempänä piirtyisi, hän kehotti Ionea seurustelemaan hengettömien nautiskelijoiden parissa, hän toivoi näet, että Ionen luonne, korkeampiin päämääriin pyrkivänä, pian kaipaisi hänen seuraansa ja että verratessaan häntä toisiin Ione vihdoin oppisi rakastamaan häntä. Hän oli unohtanut, että kuten auringonkukka hakee aurinkoa, nuoruuskin löytää nuoruuden, kunnes hänen mustasukkaisuutensa Glaukusta kohtaan oli äkkiä hänelle hänen erehdyksensä paljastanut. Siitä hetkestä asti — vaikkei hän vielä tiennyt, kuinka paljo hänellä oli syytä pelätä — sai hänen niin kauan kurissa pidetty intohimonsa väkivaltaisemman ja rajumman muodon. Ei mikään sytytä lemmenliekkiä herkemmin kuin mustasukkaisuus; siitä kasvaa pian hurja, sammuttamaton palo; se unohtaa lempeyden ja hennon; se saa itseensä jotakin väkivaltaista — julmaa — vihaa.
Arbakes päätti hetkeäkään enää tuhlaamatta ryhtyä varovaisiin ja seurauksiltaan varmoihin toimenpiteisiin. Hän päätti itsensä ja kilpailijansa väliin nostaa ylipääsemättömän sulun; hän päätti vallata Ionen ruumiin. Tässä rakkaudessa, jota oli niin kauan valmisteltu ja jota oli ravittu puhtaammilla toiveilla kuin pelkillä aistihimoilla, ei häntä tosin pelkkä omistaminen tyydyttänyt. Hän ei tahtonut vallata vain Ionen kauneutta, vaan myöskin hänen sydämensä ja henkensä. Mutta hän kuvitteli, että kun hän rohkealla rikoksella ensin on Ionen muista ihmisistä eristänyt ja hänet sitonut kahleilla, joita ei yhden miesmuistin aikana katkota, Ione olisi pakotettu suuntaamaan ajatuksensa vain häneen; taikatempuillaan hän sitten täydentäisi vallotustyön ja seuraamalla roomalaisten ja sabinitarten mainiota esimerkkiä vahvistettaisiin väkivalloin saatu herruus lempeämmillä keinoilla. Tähän päätökseen häntä olivat yllyttäneet hänen tähdistä saamansa ennustukset. Ne olivat usein, jo vuotta ennen ja juuri kuluvaa kuukautta varottaneet käännekohtana, jolloin jokin hirvittävä onnettomuus uhkaa häntä, vaanii suorastaan hänen henkeään. Hänen toimiaikansa oli siis rajotettua ja tarkkaan määrättyä. Hän päätti siis kuolevan hallitsijan lailla koota hautaussaattoonsa kaikki ne, jotka ovat hänelle rakkaita. Hän päätti, omien sanojensa mukaan, jos kerran kuolema hänet yllättää, saada edes tuntea eläneensä ja Ionen omakseen.
Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. — Ensimäiset merkit hirmuisen vihollisen raivosta.
Kun Ione astui egyptiläisen tilavaan eteishalliin, sama kammo, mikä oli hänen veljeensäkin tarttunut, valtasi nyt hänetkin. Jotakin pelottavaa ja varottavaa oli tuon synkän tebeläisen sfinksin rauhallisissa ja surullisissa piirteissä, niiden majesteetilliset ja intohimottomat muodot olivat marmoriin niin hyvin veistetyt: —
Ikivanhaa kokemusta kuvastaa sen katse, ikuista henkeä heijastaa sen silmä. —
Solakka etiopialainen orjatar hymyili vahingoniloisena ottaessaan hänet vastaan ja viittasi häntä seuraamaan mukanaan. Puolitiessä tuli Arbakes, juhlapuvussaan, välkkyvin jalokivin. Vaikka vielä olikin kirkas päivä, oli talo ylhäisten tapaan keinotekoisesti hämärretty, ja lamput loivat rauhallista ja hyvätuoksuista hohdettaan kirjaillulle lattialle ja komeaan pylväistöön.
»Ihana Ione», Arbakes virkkoi kumartuen tarttumaan hänen käteensä. »Sinä sokaiset päivän — sinun silmäisi säteily valaisee koko hallin — sinun hengityksesi täyttää sen hyvillä tuoksuilla.»
»Et saa minulle puhua noin», Ione sanoi hymyillen. »Sinä unohdat, että itse olet minua kasvattanut pitämään vähäpätöisinä henkilökohtaisia imarteluja. Sinä olet opettanut minua halveksimaan mairittelua. Pitääkö sinun holhottisi nyt hyljätä saamansa oppi?»
Ione oli näin puhuessaan niin hurmaava ja teeskentelemätön, että egyptiläinen tuli entistäänkin rakastuneemmaksi ja olisi ollut taipuvainen uudistamaan äskeisen virheensä, mutta hillitsi sentään itsensä. Hän vastasi sukkelasti ja iloisesti ja kiiruhti jatkamaan keskustelua.
Hän kuletti Ionen useitten huoneitten kautta, joissa kaikissa hänen vain Kampanian kaupunkien poroporvarilliseen komeuteen tottuneet silmänsä luulivat näkevänsä koko mailman aarteet.
Seinillä upeili voittamattomia taidemaalauksia ja lamput valaisivat parhaimpien kreikkalaisten mestarien veistoksia. Helmin koristettuja jalokiviarkkuja oli pylväitten väliköissä; ovet ja kynnykset olivat mitä harvinaisinta puulajia; kultaa, jalokiviä oli tuhlaillen siroteltu kaikkialle. Toisinaan he olivat kahden näissä huoneissa, toisin ajoin he sivuuttivat polvistuneen orjajoukon, joka Ionelle tarjosi rannerenkaita, kultakäätyjä ja muita kalleuksia. Mutta turhaan Arbakes kehotti häntä ne ottamaan.
»Olen usein kuullut», hän sanoi ihmeissään, »että sinä olet rikas, mutta tällaisia aarteita en koskaan edes uneksinut sinun omistavan.»
»Minä toivoisin», egyptiläinen vastasi, »voivani ne kaikki juottaa yhdeksi kruunuksi, jonka sitten saisin painaa sinun päähäsi.»
»Ah! Minä musertuisin sen painon alle. Minusta tulisi siten toinen
Tarpeia», Ione vastasi nauraen.
»Mutta sinä et silti halveksi rikkautta, Ione? Köyhät eivät tiedä, mitä elämä saattaa tarjota. Kulta on suuri taikuri — se toteuttaa unelmamme — se antaa meille jumalan voiman — sen omistamisessa on suuruutta, valtaa — se on väkevin, mutta nöyrin orjamme.»
Taidokas Arbakes koetti Ionen häikästä aarteillaan ja kaunopuheliaisuudellaan; hän koetti hänessä herättää halua päästä kaiken näkemänsä omistajaksi. Hän toivoi, että Ione yhdistäisi omistajan omaisuuteen ja että hänen rikkauksiensa loistosta jotain säteilisi häneenkin. Mutta Ione tunsi miltei voivansa pahoin kuullessaan nyt kohteliaisuuksia noilta huulilta, jotka tähän asti olivat halveksineet lausua naiselliselle kauneudelle osotettuja tavallisia mairesanoja; ja sillä herkullisella tottuneisuudella, joka on ominaista vain naissuvulle, hän koetti antaa hänen sanoilleen toisen merkityksen ja naurahdellen ja leikitellen hän vastaili toisen hehkuviin puheisiin. Ei mikään mailmassa ole niin viehättävää kuin sellainen puolustautumistapa. Siinä on jotakin afrikalaista taikuria, joka lupasi sulanpiirrolla antaa tuulille uuden suunnan.
Egyptiläinen olikin nyt ehkä enemmän ihastunut hänen sirouteensa kuin hänen kauneuteensa. Vain vaivoin hän kykeni tunteensa salaamaan. Ah! Sulka oli tehokas vain kesäisiä tuulenväreitä vastaan, — kuinka se myrskyn kestänee!
Kun he olivat eräässä hallissa, jonka seiniä peittivät hopealla huolitellut valkeat verhot, taputti Arbakes äkkiä käsiään, ja kuin taikaiskusta kohosi lattiasta pöytä — leposohva tai valtaistuimen tapainen karmiininpunaisine telttakattoineen ilmestyi samassa hetkessä Ionen jalkojen juureen — ja tuossa tuokiossa alkoi verhojen takaa kuulua näkymätöntä ja mitä vienointa soittoa.
Arbakes laskeutui Ionen jalkoihin, ja poikaset, nuoria ja kauniita kuin
Kupidot, palvelivat heitä.
Juhla-ateria oli loppunut, soitto hiljeni hiljenemistään, ja Arbakes virkkoi ihanalle vieraalleen:
»Oletko, suojattini, milloinkaan tässä tylyssä ja epävakaisessa maailmassa tuntenut halua katsahtaa rajan tuolle puolen? — Oletko koskaan tahtonut vetää syrjälle tulevaisuuden esiverhoa, ja mielinyt nähdä tulevia tapahtumia? Sillä ei vain menneisyydellä ole henkensä; vaan jokaisella tulevallakin toiminnalla on oma henki — varjo. Kun oikea hetki koittaa, saa se elämän, varjo saa ruumiin ja se astuu mailmaan. Haudantakaisessa maassa on kahdenlaisia henkiolentoja — niitä, joilla on tulevaisuustehtävää ja niitä, jotka jo ovat työnsä suorittaneet. Jos me viisautemme avulla voisimme tuohon maahan tunkeutua, niin näkisimme nuo molemmat joukot, ja oppisimme, kuten minä olen tehnyt, tuntemaan sekä kuolleitten salaisuudet että elävien tulevat kohtalot.»
»Oletko sinä oppinut? — Voiko tieto viedä niin pitkälle?»
»Tahdotko koetella tietojani, Ione? ja haluatko nähdä oman kohtalosi? Siitä tulee yhtä jännittävä draama kuin joku Aiskyloon tekemistä; olen sen sinua varten valmistanut, jos sinä vain tahdot nähdä varjojen näyttelevän osaansa.»
Napolitar vavahti. Hän ajatteli Glaukusta. Hän huokasi ja värisi. Yhtyivätkö heidän kohtalonsa? Puolittain epäillen ja uskoen, peläten ja omituisen isäntänsä sanojen synnyttämän uteliaisuuden kiihottamana hän oli tovin ääneti ja vastasi sitten:
»Se voi säikyttää — se voi kauhistuttaa! Katsahdus tulevaisuuteen voi ehkä katkeroittaa nykyisyyttä!»
»Ei, Ione. Minä itse olen nähnyt tulevaisuutesi ja kohtalosi henkien vaeltavan Elysiumin puutarhoissa; ja asfodiilista ja ruusuista he kiertävät sinun ihanan tulevaisuutesi kukkaköynnöstä ja muille niin kovasydämiset kohtalottaret kehräävät sinulle rakkauden ja onnen lankaa. Tahdotko tulla mukaan ja kuulla tuomiosi, voidaksesi siitä jo etukäteen iloita?»
Taas kuiski Ionen sydän: »Glaukus!» Hän vastasi tuskin kuuluvasti myöntyen. Egyptiläinen nousi ja häntä kädestä pitäen talutti hänet juhlasalin poikki. Verhot hävisivät kuin manauksesta ja soitto helähti iloisempaan sävellajiin. He tulivat pylväistöön, jonka laidoilla suihkukaivot viskasivat ilmaan kirkkaat kaarensa; he saapuivat leveitä ja mukavia portaita myöten puutarhaan. Oli tullut ilta; kuu oli korkealla taivaalla, ja nuo ihanat kukat, jotka päivisin nukkuvat, mutta öisin täyttävät yöilman suloisilla tuoksuillaan, loistivat tiheinä ryhminä käytävillä, jotka veivät tuuheitten pensaikkojen halki tai painuivat kuin kunnioitustaan osottaen niiden kuvapatsaitten juureen, joita oli asetettu polun kummallekin puolelle.
»Mihin sinä viet minut, Arbakes?» Ione kysyi kummastellen.
»Kas tuonne», hän vastasi viitaten käytävän päässä olevaan pieneen rakennukseen. »Tuolla on kohtalottarille pyhitetty temppeli — meidän uskonnolliset menomme vaativat niin pyhän paikan.»
He joutuivat pieneen halliin, jonka takaseinällä riippui musta verho. Arbakes kohotti sitä, Ione astui sisään ja huomasi olevansa pilkko pimeässä.
»Älä pelkää!» egyptiläinen virkkoi, »valoa tulee kyllä pian.» Hänen vielä puhuessaan alkoi kaikkialle vähitellen levitä hentoa valoa. Ione huomasi nyt olevansa avarassa huoneessa, joka oli aivan mustiin verhottu, ja samanvärinen leposohva oli hänen vierellään. Keskellä salia oli matala alttari ja sillä pronssinen kolmijalka. Sivuseinämällä seisoi korkealla graniittijalustalla yömustasta marmorista veistetty, suunnattoman suuri pää, jonka Ione sen otsalle kierretystä vehnäntähkää muistuttavasta seppelestä tunsi suureksi egyptiläiseksi jumalattareksi. Arbakes astui alttarin eteen. Hän oli seppelensä pannut erääseen lippaaseen ja puuhaili nyt tyhjentämässä pronssimaljakon sisällystä kolmijalkaan, josta äkkiä leimahti sinervä, väräjävä liekki. Egyptiläinen palasi Ionen luo ja mutisi vieraskielisiä sanoja, joita Ione ei ymmärtänyt. Alttarin takainen verho alkoi häälyä — halkesi vihdoin kahtia ja siihen syntyneestä aukosta Ione näki edessään epäselvän, värittömän maiseman, mutta se tuli sitä elävämmäksi ja kirkkaammaksi, mitä kauemmin hän sitä katseli; vihdoin hän erotti siinä puita, puroja, niittyjä ja lopulta avautui hänen eteensä mitä ihanin maalaismaisema. Pian ilmestyi etualalle epäselvä varjo, joka pysähtyi Ionea vastapäätä. Vähitellen taikavoima muutti senkin yhtä eläväksi kuin luonnonkin; se sai muodot ja selvät piirteet ja ah! Ione tunsi niissä oman itsensä!
Maisema häipyi äkkiä sumuun ja siitä sumusta ilmestyi taustaksi komea palatsi. Keskelle sen avaraa salia oli pystytetty valtaistuin — epäselvät orja- ja vartijajoukot ympäröivät sitä — ja kalpea käsi piteli valtaistuimen yllä diademintapaista kruunua. Nyt ilmestyi uusi henkilö näyttämölle. Se oli kiireestä kantapäähän verhottu mustaan pukuun — sen kasvot olivat peitetyt — se polvistui Ionen varjon eteen — tarttui hänen käteensä ja viittasi valtaistuimeen ikäänkuin kehottaen häntä nousemaan sille.
Napolittaren sydän löi kiivaasti. »Tahdotko, että tuo varjo ilmaisee itsensä?» kuiskasi ääni hänen vierellään — Arbakeen ääni.
»Ah, kyllä.» Ione vastasi hiljaa.
Arbakes kohotti kätensä; haamu näytti heittävän yltään vaipan, johon se oli kääriytyneenä ja Ione kirkaisi — hän näki Arbakeen haamun polvillaan edessään.
»Siinä on sinun kohtalosi!» kuiski ääni jälleen hänen viereltään.
»Sinut on määrätty Arbakeen morsiameksi.»