Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi.
»Hei, te kelpo pojat!» Lepidus huudahti astuessaan kumartuen Burbon talon matalasta ovesta sisään. »Olemme tulleet katsomaan, kuka teistä lanistallenne enimmän kunniaa tuottaa.»
Gladiaattorit nousivat pöydästä ja seisoivat nyt kunnioittavassa asennossa noiden kolmen hienostelijan edessä, joita pidettiin Pompeijin iloisimpina ja rikkaimpina nuorina miehinä ja joiden puoltolause amfiteatterimaineelle oli sangen painava.
»Pulskia miehiä!» Klodius virkkoi Glaukukselle, »nuo kelpaavat kyllä gladiaattoreiksi.»
»Vahinko, etteivät he ole sotilaita», Glaukus vastasi.
Hauska oli nyt tarkata herkuttelevaa ja mukavuutta rakastavaa Lepidusta, joka kaikissa juhlatilaisuuksissa näytti yksinpä auringonvaloa kaihtavan — joka kylvyissä tuskin sieti ilmanvetoa — jonka luonteesta tuntui kaikki luonnollinen surkastuneen ja harhaan joutuneen ja vääntyneen jonkinlaiseksi epäiltäväksi naismaiseksi ja keinotekoiseksi — outoa oli nähdä saman Lepiduksen nyt täynnä tarmoa ja elämää valkoisilla ja tyttömäisillä käsillään koettelevan gladiaattorien tukevia olkapäitä, tutkivan pienin nipistyksin heidän paisuvia, ruskettuneita ja raudankovia lihaksiaan, aivan vajonneen ihailemaan sitä miehevyyttä, mitä hän elinaikansa oli kaikin mokomin tahtonut itsestään karkottaa.
Samoin näemme nykypäivinäkin Lontoon maitopartaisten salonkiteikarien tungeskelevan Fivescourt'in sankarien ympärillä, olemme nähneet heidän ihailevan ja tarkastelevan ja vetoja lyövän, olemme nähneet tragikoomillisissa asenteissa rinnakkain kaksi sivistysmailman äärimäistä vastakohtaa — huvituksia janoovat ja heidän orjansa — orjista kurjimmat — julmia ja itsensä myyviä, miehiä, jotka voimaansa kauppaavat kuin naiset sulojaan, villejä petoja, mutta vielä alhaisempia kuin nämä, sillä jälkimäiset eivät sentään raatele toisiaan rahasta!
»No, Niger, kuinka sinä ottelet?» Lepidus tutkaili, »ja kenen kanssa?»
»Sporus on minut haastanut», tuo hurja jätti vastasi. »Minä toivon, että siitä tulee kamppailu elämästä ja kuolemasta.»
»Ah, ihan varmasti», Sporus vahvisti tihrusilmiään välähyttäen.
»Hänellä on miekka, minulla verkko ja kolmikärki. Siitä tulee harvinainen taistelu. Luulen, että eloonjäänyt saa tarpeeksi säilyttääkseen voitonseppeleensä arvon.»
»Ole huoletta, Hektorini, me täytämme kukkaron», Klodius virkkoi. »Katsokaamme, — sinä taistelet Nigerin kanssa? — Glaukus, veto — minä takaan Nigerin.»
»Enkö sitä sanonut!» Niger huudahti riemuissaan. »Jalo Klodius tuntee minut. Saat pitää itseäsi jo kuoleman omana, Sporukseni.»
Klodius otti vahataulunsa. »Kymmenen sestertsian[20] veto. Mitä arvelet?»
»Olkoon menneeksi», Glaukus sanoi. »Mutta kuka tuo on? En ole häntä ennen vielä nähnytkään», ja hän osotti Lydonia, jonka jäsenet olivat solakammat kuin hänen toveriensa ja jonka eleissä oli jotakin siroa, suorastaan jotakin ylhäistä, jota hänen ammattinsa ei ollut vielä ehtinyt tyystin hävittää.
»Se on Lydon, nuori alottelija, joka tähän asti on käytellyt vain puumiekkaa», Niger vastasi alentuvasti. »Mutta hänessä on oikeata verta ja hän on haastanut Tetraideen.»
»Hän haastoi minut», Lydon oikaisi. »Minä otin haasteen vastaan.»
»Ja kuinka te ottelette?» Lepidus kysyi. »Odota, poikani, vielä hetki ennenkuin käyt Tetraideen kanssa kamppailuun.»
Lydon hymyili halveksivasti.
»Onko hän kansalainen vai orja?» Klodius virkkoi.
»Kansalainen. Me olemme kaikki kansalaisia täällä», Niger vastasi.
»Ojenna käsivartesi, Lydonini!» Lepidus virkkoi tuntijanilmein.
Luoden tovereihinsa merkitsevän katseen Lydon ojensi paljaan käsivartensa, joka, vaikkei ollutkaan niin paksu ja lihakas kuin toisten, kuitenkin oli niin lujatekoista lihasrakennetta, niin kauniin sopusuhtaisesti kehittynyt, että nuo kolme tarkastelijaa yhtaikaa lausuivat ihmettelynsä.
»Hyvä, mies, mikä ase sinulla on?» Klodius virkkoi vahataulu kädessä.
»Me alotamme kestuksella ja jatkamme, mikäli olemme hengissä, miekoin», Tetraides vastasi terävästi ja katseessa kateensekainen välke.
»Kestuksella!» Glaukus huudahti. »Siinä teet väärin, Lydon. Kestus on kreikkalaista lajia, tunnen sen hyvin. Sinun pitäisi sitä varten olla väkevämpi, olet liian laiha — hylkää kestus.»
»En voi», Lydon sanoi.
»Mikset?»
»Olen sen jo sanonut — hän on minut haastanut.»
»Mutta hän ei vaatine juuri tuota asetta.»
»Minun kunniani sitä vaatii», Lydon vastasi ylpeänä.
»Minä lyön vetoa Tetraideesta, kaksi yhtä vastaan, kestus voittaa»,
Klodius sanoi. »Sopiiko, Lepidus? Ja miekoista sama veto.»
»Vaikka panisit kolme yhtä vastaan, en sittekään tule mukaan», Lepidus sanoi. »Lydon ei koskaan pääse miekkoihin asti. — Sinä teet pilaa minusta.»
»Mitä sanot sinä, Glaukus?», Klodius virkkoi.
»Hyväksyn kolme yhtä vastaan.
»Kymmenen sestertsiaa[21] siis kolmeakymmentä vastaan.»
»Niin.»
Klodius merkitsi vedon vahatauluunsa.
»Anteeksi, jalo suojelijani», Lydon virkkoi matalalla äänellä
Glaukukselle, »kuinka paljon arvelet voittajan saavan?»
»Kuinka paljon? Ehkä seitsemän sestertsiaa.»
»Oletko varma, että se on niin paljo?»
»Ainakin niin paljo. Mutta häpeä! — kreikkalainen ajattelee aina kunniaa eikä rahaa. Oi, roomalaiset, aina te olette roomalaisia!»
Gladiaattorin ruskeat posket punehtuivat.
»Älä käsitä minua väärin, jalo Glaukus. Minä ajattelen kumpaakin. Mutta en koskaan olisi ruvennut gladiaattoriksi muun kuin rahan vuoksi.»
»Oi, epäkelpoa sinua. Hävetkösi! Rahanahne ei ole koskaan sankari.»
»En ole rahanahne», Lydon sanoi ylpeänä ja vetäytyi huoneen toiseen päähän.
»Mutta en näe Burboa, missä on Burbo? Minun täytyy puhua Burbon kanssa», Klodius huudahti.
»Hän on tuolla sisällä», Niger vastasi viitaten vastapäätä olevaan oveen.
»Ja missä on Stratonike, se vanha hyväkäs?» Lepidus kysyi.
»Mitä? Hän oli juuri täällä ennenkuin te saavuitte. Mutta hän kuuli tuolta sisältä jotakin epäilyttävää ja hän meni sinne. Polluks avita! Vanhalla Burbolla on ehkä tuolla takahuoneessa joku naikkonen. Kuulin äsken naisen äänen kirkuvan. Tuo vanha akka on mustasukkainen kuin Juno.»
»Hoo, mainiota!» Lepidus huudahti nauraen. »Tule, Klodius, menkäämme jakamaan saalis Jupiterin kanssa! Ehkä hän on löytänyt Ledan.»
Samassa heidän korviinsa tunkeutui luja tuskan- ja kauhunhuuto.
»Oi, säästäkää minua! Minähän olen vain lapsi. Olen sokea, — eikö siinä ole rangaistusta kyllin?»
»Oi, Pallas auttakoon! Minä tunnen tuon äänen. Sehän on minun kukkastyttö raukkani», Glaukus huudahti ja syöksyi samalla huoneeseen, josta huuto kuului.
Hän tempaisi oven auki. Hän näki Nydian vääntelehtivän tuon hurjistuneen noita-akan kynsissä; ja vereen tahraantunut nuoranpätkä oli jälleen koholla — se oli äkkiä pysähtynyt.
»Raivotar!» Glaukus kiljahti temmaten vasemmalla kädellään Nydian toisen otteesta, »kuinka voit siten kohdella tyttöä — omaa sukupuoltasi, lasta! — Nydiani, lapsirukkani!»
»Oi, sinäkö se olet — oletko Glaukus?» kukkastyttö huudahti riemuiten. Kyynelet kuivuivat hänen poskelleen, hän hymyili, hän vaipui Glaukuksen rinnoille, hän suuteli hänen vaatteitaan häntä syleillessään.
»Ja kuka sinä olet, sinä hätiköivä vieras, joka tunkeudut vapaan naisen ja hänen orjansa väliin? Jumalat auttakoot! Huolimatta hienosta tunikastasi ja paksuista tuoksuistasi, epäilen sittenkin, ettet ole roomalainen, miekkoseni.»
»Ei niin rajusti, emäntäni — ei niin rajusti!» Klodius sanoi astuen
Lepiduksen kanssa nyt sisälle. »Tämä on minun ystäväni ja henkiveljeni.
Et saa kieltäsi pieksää häntä vastaan niin tuimasti. Ihanaa. sataa
kiviä!»
»Anna minulle minun orjani!» amatsooni kirkui tarttuen voimakourillaan kreikkalaista rintaan.
»En, vaikka kaikki raivottaret, sinun sisaresi tulisivat sinua auttamaan», Glaukus vastasi. — »Älä pelkää, Nydia kulta, ateenalainen ei koskaan hylkää onnettomia.»
»Kuulkaa!» Burbo virkkoi nousten. »Turhaa melua yhdestä orjasta. Päästä tuo nuori mies — vaimo, anna hänen mennä; hänen tähtensä jääköön tämä tuhma juttu toistaiseksi.» Näin sanoen hän tempaisi, tai paremmin laahasi hurjistuneen vaimonsa pois.
»Tänne tullessamme», Klodius sanoi, »oli täällä vielä joku muukin.»
»Hän on poistunut.»
Ja Isiksen pappi oli todella pitänyt aikaa sopivana pujahtaa tiehensä.
»Oh, hän oli minun ystäviäni, juomaveikko, rauhanihminen, joka ei rakasta tällaisia kotiriitoja», Burbo sanoi huolettomasti. »Mutta mene, lapsi, sinähän revit muuten nuoren herran tunikan, kun häntä niin rajusti syleilet. Mene, olet anteeksi saanut.»
»Oi, älä hylkää — älä hylkää minua!» Nydia valitteli likistyen yhä kiinteämmin atenalaiseen.
Liikutettuna toisen avuttomasta tilasta ja tuntien mielihyvää siitä, että tyttö turvautui hänen apuunsa, kreikkalainen istahti eräälle karkeatekoiselle tuolille. Hän nosti tytön polvilleen, kuivasi hänen olkapäästään veren hänen pitkillä hiuksillaan, suuteli kyynelet pois hänen poskiltaan, kuiskasi hänen korvaansa niitä tuhansia lohdunsanoja, joilla me tyynnytämme lapsen tuskan. Ja niin kauniilta hän näytti tässä miellyttävässä lohduttajantoimessaan, että Stratonikekin tunsi piston julmassa sydämessään. Hänen olemuksensa tuntui jalostavan tuon matalan ja pimeän majan — nuorena, kauniina, mainehikkaana hän tuntui olleen luotu tekemään hyljättyjä sydämiä onnellisiksi!
»Kukapa olisi uskonut, että sokeaa Nydiaa noin kunnioitetaan!» tuo vanha akka sanoi kuivaten kulmiaan.
Glaukus katsahti Burboon.
»Mies hyvä», hän sanoi, »tämä on sinun orjasi. Hän laulaa kauniisti ja osaa hyvin hoitaa kukkia. Tahdon lahjottaa sellaisen orjan eräälle ylhäiselle naiselle. Tahdotko myydä hänet minulle?» Tätä sanoessaan hän tunsi, kuinka ihastuksen värähdys kävi tyttöparan lävitse; hän hypähti pystyyn, työnsi sekaisen tukkansa kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen ilmein kuin hän näkisi.
»Myydä Nydiamme — ei käy päinsä», Stratonike virkkoi jyrkästi.
Nydia lysähti kokoon huokaisten ja tarttui jälleen suojelijansa vaatteisiin.
»Mitä tyhmyyksiä!» Klodius virkkoi käskevänä. »Teidän täytyy minua totella. Mitä, mies, mitä, vanha vaimo! Jos minua loukkaatte, niin oma se on häviönne. Eikö Burbo ole minun serkkuni Pansan klientti? Enkö minä ole amfiteatterin ja sen sankarien puhetorvi? Jos minä sanon sanankin, on teidän viinitupanne kiinni, ettekä te myy senjälkeen enää mitään. — Glaukus, orja on sinun.»
Burbo raapi korvallistaan aikalailla nolonnäköisenä.
»Tyttö on minulle arvokkaampi kuin painonsa kultaa.»
»Sano hintasi, olen rikas», Glaukus sanoi.
Vanhat italialaiset olivat samanlaisia kuin nykyisetkin — kaikki oli heillä kaupan, saati tuollainen sokea tyttöparka.
»Maksoin hänestä kuusi sestertsiaa, nyt hän on kahdentoista arvoinen»,
Stratonike mutisi.
»Maksan kaksikymmentä. Lähtekäämme heti viranomaisten luo ja sitten saat tulla noutamaan rahat kotoani.»
»En olisi tyttöä myynyt sadastakaan», Burbo vetistellen virkkoi, »ellen olisi tehnyt jalon Klodiuksen mieliksi. Ja sinä tahdot kai Pansalle puhua amfiteatterin designatorin paikasta, jalo Klodius. Se on varsin sopiva toimi minulle.»
»Sinä saat sen», Klodius vakuutti ja lisäsi kuiskaten Burbolle: »Tuo kreikkalainen voi olla sinun onnesi. Rahaa vuotaa hänestä kuin seulasta. Merkitse tämä päivä valkealla liidulla, Priamukseni!»
»An dabis?» Glaukus sanoi käyttäen tavallisia ostajan sanoja myyjälle.
»Dabitur, Burbo vastasi.
»Kuinka, saan siis lähteä kanssasi — sinun kanssasi? Oi, mikä onni!»
Nydia saneli miltei itsekseen.
»Saat, lapsi kulta, saat. Ja raskain työsi tästä lähtien on laulaa kreikkalaisia lauluja Pompeijin ihanimmalle naiselle.»
Tyttö hypähti, hänen äsken niin iloiset piirteensä synkkenivät, hän huokasi syvään ja tarttuen pelastajansa käteen hän virkkoi:
»Minä arvelin pääseväni kanssasi sinun taloosi.»
»Niin käykin nyt. Tule, me hukkaamme aikaa!»
Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä.
Ione oli niitä loistavia luonteita, jommoisia vain harvoin tapaamme todellisessa elämässä. Hänessä yhdistyivät täydellisesti harvinaisimmat hengenlahjat — nero ja kauneus. Eikä kellään ollut sellaisia älynominaisuuksia, joita hän ei itsessään tuntenut. Näemme mielellämme vaatimattoman ja kyvykkään yhtyneen, mutta missä hengenäly on voimakas, siellä ei ihailemamme vaatimattomuuskaan kykene kätkemään sitä siltä, jolla se on. Se on määrättyjen ominaisuuksien ylvästä itsetietoa, jota ei jokapäiväisellä ihmisellä ole tarjolle panna, joka nerolle antaa jonkinlaisen vaatimattoman, pidätetyn ja rauhattoman leiman, se hämmentää ja mairii teitä kun sen tapaatte. Ione kyllä tunsi arvonsa, mutta sillä viehättävällä tottuneisuudella, joka totta puhuen on vain hänen sukupuolensa etuja, hän kykeni — ja sellaisesta voivat vain harvat kyvykkäät miehet ylpeillä — hän kykeni herkkää älyään muovaamaan niiden mukaan, jotka häntä ympäröivät. Suihkukaivo pirskotti vettänsä rannalle, rotkoon, kukille; virkisti, hymyili ja hyväili kaikkialla. Siitä ylpeästä itsetietoisuudesta, joka aina sisältyy henkiseen etevämmyyteen, hän oli vapaa — se oli hänessä kehittynyt riippumattomuuden tunteeksi. Hän kulki siten omaa loistavaa ja yksinäistä polkuaan. Hän ei pyytänyt apua eikä neuvoa keltään iäkkäältä holhoojalta, hän totteli vain oman tahrattoman puhtautensa viettejä. Hän ei tiennyt mitään pakottavista ja ehdottomista siveysmuodoista. Hän laati ne oman vakaumuksena mukaan, mutta hän teki sen sellaisella herkällä ja naisellisella suloudella, niin erehtymättömän varmasti, että meidän täytyy sanoa, ettei hän muotoja loukannut, vaan sai ne itseään tottelemaan. Hänen sulojensa lähde oli ehtymätön — kaiken tavallisimmankin hän sai kauniiksi, hänen sanallaan, katseellaan tuntui olevan taikavoima. Joka häntä rakasti se astui aivan uuteen mailmaan — se jätti tämän kurjan ja ahtaan maan. Hän oli maassa, jossa hänen silmänsä näkivät kaiken ikäänkuin hypnotisoidun mediumin kautta. Kun Ione oli lähellä, oli hän kuulevinaan mitä vienointa soittoa, ja joutui tunnetilaan, jossa on niin vähän maista ja jommoiseen musiikki usein ihmisen johtaa — huumeeseen, joka hienostaa ja kohottaa, joka tosin vaatii kaikki aistit hereille, mutta joka samalla antaa niille henkevämmän leiman.
Hän oli aivankuin luotu johtamaan ja taikomaan erikoisia ja tavallista rohkeampia miehisiä luonteita. Häntä rakastaakseen vaadittiin kahta intohimoa: itserakkautta ja kunnianhimoa. Joka häntä jumaloi, sen täytyi pyrkiä korkealle. Ei ollut ihmeellistä, että hän täydellisesti kahlitsi ja alisti salataikaisen, mutta tulisen egyptiläisen hengen, miehen, jossa mitä väkevimmät intohimot asustivat. Hänen kauneutensa ja hengenälynsä yhdessä lumosivat hänet.
Eläen irrallaan muusta maailmasta hänen täytyi osata arvioida sellaista luonteenitsenäisyyttä, joka hänen laillaan pyrki vapautumaan ulkoisista seikoista. Hän ei huomannut tai hän ei tahtonut huomata, että sama eristäytyminen vierotti Ionen hänestä vielä enemmän kuin tavallisesta ympäristöstä. Ionen itsenäisyys erosi hänen yksinäisyydestään kuin vastakkaiset poolit — kuin päivä yöstä. Hän oli erakko mustien ja vakavien paheittensa, Ione kauniitten haaveilujensa ja puhtaan hyveensä vaikutuksesta.
Vaikka siis ei ollutkaan mitään kummallista siinä, että Ione oli niin täydellisesti vallannut egyptiläisen, niin omituista oli, että hän niin äkkiä ja eittämättä oli kahlinnut atenalaisen kirkkaan ja aurinkoisen sydämen. Glaukuksen oli hänen ikäänkuin auringonsäteistä kutoutuneen luonteensa iloisuus vienyt nautintoja hakemaan. Aikakautensa haihatteluissa temmeltäessään hän ei niinkään totellut rangaistavia taipumuksia kuin nuoruuden ja terveyden ilakoivia ääniä. Hänen luonteensa kirkkaus valaisi jokaisen rotkon ja kuilun, johon hän harhaillessaan joutui. Hänen mielikuvitusvoimansa sokaisi hänet, mutta hänen sydämensä oli turmeltumaton. Selvänäköisempänä kuin miksi hänen toverinsa häntä luulivatkaan hän huomasi heidän tavottelevan hänen rikkauksiaan ja nuoruuttaan, mutta rikkautta halveksien hän piti sitä vain nautinnon välineenä ja nuoruuden synnyttämä yhteistunne liitti hänet hänen tovereihinsa. Hän tunsi ainakin itsessään herätteet pyrkiä korkeammille tasoille kuin mitä nautinnoissa oli hänelle tarjolla. Mutta mailma oli silloin suuri vankityrmä, jonka päävartijana oli Rooman keisari; ja samat kunnon ominaisuudet, jotka vapaan Atenan aikoina olisivat hänen kunnianhimonsa saaneet työskentelemään, samat nyt orjuuden päivinä olivat tehneet hänestä toimettoman ja nautinnonhaluisen ihmisen, sillä silloisessa luonnottomassa ja pöhöttyneessä sivistysmailmassa oli kaikki jalompi tavottelu mahdotonta. Kunnianhimo saattoi mielivaltaisen ja loisteliaan hovin piireissä päästä vain liehäilyn ja viekkauden avulla voittoon. Ahneudesta oli tullut ainoa kunnianhimo — valtiontoimia ja provinsseja tavoteltiin vain nylkyä varten, ja koko hallitus oli vain ryöstön järjestelmää. Pikku valtioissa on kunnianhimolla toimiva ja mahdollisimman puhdas leima; toveripiirin rajat hiotuneemmat, isänmaanrakkaus tulisempaa. Pikku valtioissa yleinen mielipide on keskittynyttä ja ankaraa, jokaisen silmä tarkkaa toisen tointa; jokaisen julkiset puuhat ovat läheisesti liittyneet hänen yksityisiin suhteisiinsa; jokainen kohta hänen ahtaalla toimialallaan on lapsuudesta asti juontunut läheisesti kotiseudunmuistoihin; kansalaisten myötätunto on usein samaa kuin ystävien hyväilyt. Mutta suurissa valtioissa pääkaupunki on vain hovia; provinssit — useimmille tuntemattomia, tavoiltaan ja kieleltään emämaalle vieraita — eivät kuulu hänen isänmaallisten harrastustensa piiriin; niiden asukkaiden pyrkimykset eivät ole hänen omiaan. Hovista haetaan suosiota maineen asemasta; hovin ulkopuolella on yleinen mielipide kadottanut kaiken valtansa ja itsekkyydellä ei ole lainkaan vaakatasaajaa.
Italia, Italia — tätä kirjottaessani leijuvat sinun pilvesi ylläni, sinun meriesi laine loiskuu jalkaini alla — älä kuuntele noita vääriä oppeja, jotka tahtovat sinun kunniakkaat kaupunkisi, nuo entisiä tasavaltoja ikävöivät kaupungit yhdistää suureksi valtakunnaksi. Väärä, turmiollinen haaveilu! Vain osina on sinulla toivoa saada sukukuntasi uudennetuksi. Firenze, Milano, Venezia, Genova voivat elää vapaina vain jos jokainen niistä on vapaa. Mutta älkää uneksiko kokonaisen vapaudesta niin kauankun osat ovat ikeenalaisina. Sydän olkoon järjestelmän keskus, veri kiertäköön kaikkialla vapaana. Laajat valtakunnat ovat ränstyneen ja heikon jättiläisen kaltaisia, jonka aivot ovat pehmenneet ja jonka jäsenet ovat voimattomat ja joka väsymyksessään ja heikkoudessaan saa kärsiä rangaistuksen siitä, että hän on elämän ja terveyden luonnolliset vaatimukset jättänyt toteuttamatta.
Itseään tutkistellessaan ei Glaukus voinut parhaimpiakaan kykyjään muuten käyttää kuin koettamalla kaikki ihannoivalla mielikuvituksellaan antaa nautinnoille jotakin siroutta ja runonhohdetta. Toimeton rauha oli yhtä halveksittavaa kuin yhteiselämä loisien ja orjien kanssa; ja elintavat olivat ainakin hienostuneet, vaikka kunnianhimo ei ollutkaan jalostunut. Mutta kaikki mikä hänen olennossaan oli parasta ja kirkkainta, oli äkkiä herännyt kun hän tutustui Ioneen. Siinä oli vallotettava valtakunta, jommoista vain puolijumalat ovat arvoisia tavottamaan; siinä oli kunnia jota ei ainakaan tyhmänsekaisen yhteiskuntaelämän rokottava savu voinut mustata eikä noeta. Sillä tavalla rakkaus kaikkialla ja kaikkina aikoina on raivannut tilaa kultaisille alttareilleen. Ja sanokaa minulle, onko milloinkaan, maineen tavotteluun otollisimpinakaan hetkinä, mitään kohottavampaa ja ylväämpää kuin vallottaa ylevä sydän!
Niin oli siis käynyt, että hänen tunteensa häntä innoitti, että Ionen läsnäollessa hänen aatoksensa saivat kirkkaamman hehkun, että hänen henkensä tuntui herkemmältä ja näkyvämmältä. Yhtä luonnollista kuin oli hänen tunteensa yhtä luonnollista piti Ionen vastarakkauden olla. Nuorena, loistavana, kaunopuheisena, rakastuneena ja atenalaisena Glaukus oli hänelle kaiken runollisen näkyväinen kuva hänen isiensä maasta. He eivät olleet enää tämän surun ja murheen laakson lapsia, nykyhetki oli heistä kuin luonnon suurta juhlapäivää, niin säteilevä ja terveenraikas oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja lempensä. He tuntuivat irtaantuneen karkeasta, jokapäiväisestä mailmasta. He elivät todella saturnista, puolijumalien ja nymfien uneksivaa aikaa. Oli kuin elämän runous olisi heissä puhjennut kukkaan ja kehittynyt hedelmäksi ja heidän sydämiinsä loi Deloksen ja Kreikan aurinko viimeiset säteensä.
Mutta mitä riippumattomampi Ione elintavoissaan oli, sitä arempi ja säikkyvämpi hän oli itsetietoisessa omanarvontunteessaan. Egyptiläisen salaviittaukset eivät olleet syvästi vaikuttamatta häneen. Huhut Glaukuksen raakuudesta ja häikäilemättömyydestä loukkasivat häntä mitä syvimmin. Glaukus oli esiintymisellään heittänyt varjon hänen luonteelleen ja hänen elintavalleen, hänen rakkauttaankin oli pilkattu. Hän tunsi nyt vasta, kuinka yhtäkkiä rakkaus oli hänet yllättänyt. Hän punastui häveten heikkouttaan, jonka olemassaolon hän nyt vasta huomasi. Hän kuvitteli, että juuri tuo hänen heikkoutensa oli herättänyt Glaukuksessa halveksintaa. Hän tunsi sitä mikä jaloille luonteille on katkerinta — nöyryytystä. Hänen rakkauteensa oli vähemmän koskettu kuin hänen ylpeyteensä. Yhtenä hetkenä hän mutisi itsekseen moitteita Glaukukselle, kielsi hänet, suorastaan vihasi häntä, seuraavana hän oli valmis ratkeamaan intohimoiseen itkuun, sydän vaati oikeutensa takaisin ja katkeran tuskansa vallassa hän valitteli itsekseen: »Hän halveksii minua, hän ei rakasta minua.»
Egyptiläisen lähdettyä hän oli eristäytynyt yksinäisimpään huoneeseensa. Hän oli lähettänyt pois palvelijansa ja palauttanut ihailijajoukot oveltaan. Glaukuksella oli sama kohtalo. Hän kummasteli, mutta ei keksinyt syytä tähän. Hän ei voinut ajatella, että hänen Ionellaan — hänen kuningattarellaan ja jumalattarellaan — oli samoja naisellisia oikkuja, joista Italian lemmenrunoilijat niin katkerasti valittavat. Hän kuvitteli, että Ione oli niin paljo ylevämpi muita, turvautuakseen sellaisiin lemmentuskaa synnyttäviin keinoihin. Hän oli levoton, mutta ei toivoton, sillä hän tiesi yhä, että hän rakasti ja että häntä rakastettiin. Ja saattoiko hän parempaa taikaesinettä pelkoaan vastaan toivoa?
Yön synkimpinä hetkinä, kun katujen häly oli vaijennut ja vain kuunsäteet loistivat, hän hiipi sydämensä temppelin — Ionen talon edustalle[22] ja kunnioitti lemmittyään maansa ihanaan tapaan. Hänen ovensa hän koristi rikkain kukkakiehkuroin, joissa jokainen kukka huokui suloista intohimoa. Ja pitkinä kesäöinä hän lauloi lydialaisen luutun säestämänä lauluja, jotka hetken innoitusta olivat pakahtumallaan.
Mutta ikkuna ei auennut. Ei ystävällistä tervehdystä valaisemaan yön hämärää. Kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei edes tiennyt, kuunneltiinko hänen laulujaan ja hyväksyttiinkö hänen esiintymisensä.
Mutta Ione ei nukkunut eikä liioin korviaan tukkinut. Nuo ihanat äänet tunkeutuivat hänen huoneeseensa ja olivat hänet aivan masentaa. Kuunnellessaan hän ei muistanut mitä hänen rakastajastaan oli kerrottu. Mutta kun äänet olivat tauonneet ja hänen askeltensa kaiku häipynyt, lankesi taika samalla ja kiihtyneessä mielentilassaan hän piti tuota herkkää kunnianosotusta uutena loukkauksena.
Sanoin, että hän oli sulkeutunut kaikille. Mutta poikkeuksena oli Arbakes, joka oli ottanut hänen toimensa ja talonsa isälliseen huostaansa ja joka itselleen oli vaatinut vapautusta niistä tavoista, joita toisten tuli noudattaa. Hän tuli taloon elein, joista näkyi, että hänellä oli oikeus niin tehdä. Hän kävi tapaamassa Ionea hänen yksinäisyydessään ja kaikki tapahtui sellaisella hartaudella ja puolustamattomalla varmuudella, ikäänkuin sellaista oikeutta pitäisi katsoa aivan luonnolliseksi asiaksi. Ionen luonteen riippumattomuudesta huolimatta oli Arbakeen onnistunut saada itselleen salainen ja mahtava vaikutusvalta häneen. Ione ei voinut sitä vastustaa. Hetkittäin hän sitä halusi, mutta milloinkaan hän ei ollut varsinaisesti sitä yrittänyt tehdä. Arbakeen käärmeensilmä kahlitsi hänet, hän hallitsi häntä sellaisen miehen taikavoimalla, joka jo kauan on tottunut toisia tahtoonsa taivuttamaan: Tuntematta hänen todellista luonnettaan ja tietämättä mitään hänen salaa palavasta rakkaudestaan Ione tunsi häntä kohtaan sitä kunnioitusta, joka kyvyllä on viisautta, hyveellä pyhyyttä kohtaan. Hän piti häntä vanhanajan viisaan kaltaisena, joka inhimillisistä intohimoistaan vapautuneena on päässyt tiedon salaisuuksien perille. Hänestä Arbakes oli vähemmän maallinen olento kuten hän itse, vaan pikemmin joku salaperäisen ja pyhän menneisyyden oraakkeli. Hän ei rakastanut, vaan hän pelkäsi häntä. Hänen läsnäolonsa oli vastenmielistä hänestä. Se hämmensi hänen henkeään silloinkin kun Arbakes oli loistavimmalla tuulellaan. Hänen kylmä ja ylpeä luonteensa vaikutti korkealta vuorelta, joka peittää auringon varjoon. Mutta hän ei milloinkaan kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Hän oli tahdoton tuon vaikutuksen suhteen, joka herätti hänen rinnassaan, ehkei pelkoa, niin ainakin tuskaa jostakin liikkumattomasta, jostakin sietämättömästä.
Arbakes puolestaan oli päättänyt käyttää kaikki keinonsa saadakseen omakseen sen aarteen, jota hän niin himoitsi. Hän iloitsi ja riemuitsi onnistuttuaan uudelleen valtaamaan hänen veljensä. Siitä hetkestä asti, jolloin Apekides sortui aijemmin kuvaamamme juhlan ylelliseen aistihuumaan, oli hänen valtansa nuoreen pappiin ollut kaikkivoittava ja ehdoton. Hän tiesi, ettei kukaan ole niin sidottu kuin nuori ja tulinen mies, joka ensi kertaa on vapautunut aistiensa orjuudesta.
Kun Apekides aamulla heräsi syvästä unestaan, joka seurasi ihmeen ja nautinnon aistihurmaa, hän häpesi, kauhistui, säikähti. Hänen valansa puhtauteen ja pidättyväisyyteen kaikuivat hänen korvissaan; hänen kaipuunsa hyveelliseen elämään — kaikki oli nyt suistunut saastaiseen irstapyörteeseen! Mutta Arbakes tunsi tarpeeksi keinoja säilyttääkseen voittonsa hedelmät. Aistinautinnoista hän johdatti nuoren papin salaperäisen viisautensa lähteelle. Hän loihti toisen kummastuneitten silmien eteen Niilin synkän filosofian alkuaikaisia salaisuuksia — noita tähtitaivaalta poimittuja salaisuuksia ja oudon kemian ihmeitä, jotka noina aikoina, jolloin järki vielä oli vain mielikuvituksen palvelija, hyvin sopivat ylimaallisen magia-opin sisällykseksi. Hän oli nuoren papin silmissä kuolemaa uhitteleva, yliluonnollisin voimin varattu ihminen. Tuo kaihoava ja kestävä halu pyrkiä tietoon, joka ei ole tästä mailmasta — sama haluhan oli pienestä pitäen palanut papinkin mielessä — oli häikäissyt hänet, kunnes hän kokonaan hämmentyneenä oli kadottanut terveen arvostelukykynsä. Hän heittäytyi sokeana siihen virtaan, joka merkitsee kahta kiihkeintä inhimillistä intohimoa: nautinnonhalua ja tiedonjanoa. Hän ei voinut epäillä, että niin viisas saattoi erehtyä, että niin ylväs tahtoi häntä pettää. Metafysillisen siveysopin verkkoon kietoutuneena hän joutui niihin loppupäätelmiin, joiden avulla Arbakes koetti paheen todistaa hyveeksi. Hänen turhamaisuuttaan kutkutti kovin kun Arbakes oli pitänyt häntä kyllin arvokkaana toverikseen, vapauttaakseen vain hänet niistä laeista, jotka tavallista ihmistä sitovat, tehdäkseen hänet jumalallisesta osalliseksi, päästääkseen hänet yksinäisyytensä salaisten oppien ja magia-taikuuden perille. Olintuksen esittämän uskonnon puhtaat ja ankarat siveysajatukset, jotka jo olivat hänessä maaperää tavanneet, olivat nyt saaneet väistyä uusien himojen ryöpyn tieltä. Ja egyptiläinen, joka jonkun verran tunsi tuon totisen uskon opinkappaleita ja joka pian huomasi, mikä vaikutus sen tunnustajilla oli hänen suojattiinsa ollut, osasi nyt varsin taitavasti tuon vaikutuksen poistaa osaksi ivaleikillisin osaksi vakavin sanoin.
»Tämä usko», hän sanoi, »ei ole muuta kuin lainaa niistä monista allegorioista, jotka meidän vanhan ajan pappimme jo tunsivat. Huomaa», hän lisäsi erääseen hieroglyfi-kääröön viitaten, »huomaa näissä vanhoissa merkeissä kristillisen kolminaisuusopin alkuperä. Siinä on myös kolme jumalaa — Isä, Poika ja Pyhä henki. Huomaa, että tässä Pojan nimenä on Vapahtaja, huomaa, että hänen inhimillisyytensä merkkinä on risti.[23] Katso, tässä on Osiriin arvotuksellinen tarina — hän kuolee, hänet haudataan ja suurenmoista kutsumusta täyttääkseen hän nousee kuolleista. Näissä kertomuksissa me voimme nähdä esitettynä allegorian luonnon toiminnoista ja tähtitaivaan kiertokulusta. Mutta tuntematta tätä allegoriaa, ymmärtämättä sen merkkejä useat herkkäuskoiset kansat ovat niistä saaneet aiheen monenlaisiin uskontoihin. Ne ovat kulkeutuneet Indian tasangoille; ne ovat sekaantuneet kreikkalaisten haaveellisiin mietiskelyihin. Yhä laajeten ja saaden yhä uutta lisää, mitä kauemmaksi ne joutuivat ikivanhasta alkuperästään, ne ovat viimein tässä uskossa saaneet maallisen, karkean muodon, ja Galilealaisen tunnustajat ovat tietämättään vain Niilin taikauskon kertaajia.»
Siinä oli painava todistuskappale, joka vakuutti täydellisesti nuoren papin. Hänen, kuten kaikkienkin, oli välttämätöntä johonkin uskoa. Ja kokonaan ja vastustelematta hän antautui siihen uskoon, jota Arbakes hänelle opetti ja johon sisältyy kaikki se mikä inhimillisiä intohimoja herättää, turhamaisuutta mairii ja nautintoihin houkuttelee.
Kun tämä vallotus oli näin helposti suoritettu, saattoi Arbakes nyt täysin voimin ryhtyä toiseen, arvokkaampaan ja miellyttävämpään tehtävään ja hänen menestyksensä veljeä tavottaessaan näytti lupaavalta merkiltä voittoon sisarta vallotettaissa.
Hän oli tavannut Ionen aijemmin kuvaamamme mässäysyön jälkeen, siis päivänä, jonka edellisenä hän oli Ionen mieleen kylvänyt epäluulon myrkkyä omaa kilpailijaansa kohtaan. Seuraavinakin päivinä hän kävi Ionen luona ja aina hän sangen taitavasti muokkasi Glaukukselle epäotollista maaperää, ja varsinkin valmisti Ionessa sellaista alaa, johon hän juuri pyrki. Ylväs Ione koetti kaikin mokomin salata sitä mielenmasennusta, joka hänet oli vallannut, ja naisen turhamaisuudella on teeskentelytaitoa tarpeeksi pettääkseen tarkkanäköisimmänkin ja harhaan viedäkseen viekkaimmankin. Mutta Arbakes oli kyllin ovela kajotakseen toistamiseen samaan asiaan, sillä hän tiesi hyödyllisemmäksi siitä vain ohimennen sillointällöin huomauttaa. Hän tiesi, että puhumalla liian paljon kilpailijan virheistä toisen arvo vain siitä nousee lemmittymme silmissä. Viisain keino on niin vähän kuin mahdollista ilmaista vihaansa tai katkeruuttaan toista kohtaan; viisainta on toisesta rakastajasta puhua välinpitämättömällä äänellä ikäänkuin tuntuisi mahdottomalta, että tuota toista olleenkaan voitaisiin rakastaa. Varminta on salata ne haavat, jotka oma arvontunto on saanut ja huomaamatta esiintyä ratkaisevana tuomarina, jonka sana on kohtaloa. Siten menettelee kaikkina aikoina jokainen, joka naissuvun tuntee — ja niin menetteli nyt egyptiläinen.
Hän ei hiiskunut enää mitään Glaukuksen irstailuista. Hän mainitsi kyllä hänen nimensä, mutta ei useammin kuin Klodiuksen tai Lepiduksen. Hän tahtoi luokittaa heidät alhaisten ja mitättömien lajien joukkoon, olioina, joissa tosin on jotakin perhosmaista, mutta ei perhosen viattomuutta ja siroutta. Joskus hän kyllä ohimennen puhui jostakin itse keksimästään hurjastelusta, jossa he muka olivat olleet mukana. Toisinaan hän esitti heidät vastakohtina niille ylväille ja henkeville luonteille, jommoisiin hän Ionenkin luki. Ionen oletetun itserakkauden ja ehkä omansakin sokaisemana hän ei osannut kuvitellakaan, että Ione jo rakasti. Mutta hän pelkäsi vain, että Ionen tunteet Glaukusta kohtaan saattoivat helposti värähtää rakkaudeksi. Ja salaisesti hän kiristeli hampaitaan raivosta ja kademielestä ajatellessaan näennäisesti halveksimansa, vaarallisen kilpailijan nuoruutta, viehättäväisyyttä ja loistavaa esiintymistä.
Neljäntenä päivänä edellisen kirjan lopussa kerrotuista tapahtumista
Arbakes ja Ione istuivat kahden Ionen luona.
»Sinä pidät kotonasikin huntua», egyptiläinen huomautti, »se on aivan tarpeeton niitä varten, joita sinä kunnioitat ystävyydelläsi.»
»Mutta», sanoi Ione, joka todella koki huntuunsa kätkeä itkettyneet kasvonsa, »mutta Arbakeellehan, joka pitää arvossa vain henkeä, on samantekevää, vaikka kasvot ovat peitossa.»
»Minä pyrin tosin henkeen», egyptiläinen vastasi, »ja siksipä juuri näytä minulle kasvosi — sillä niistä minä vasta hengen tavotan.»
»Sinusta on tullut imartelija Pompeijin ilmapiirissä», Ione sanoi pakotetun iloisesti.
»Luuletko sinä, Ione rakas, että vasta Pompeijissa olen oppinut sinua kunnioittamaan?» Egyptiläisen ääni värähti; hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:
»Ihana kreikatar, rakkautta on muunkinlaista kuin kevytmielistä ja nuoruusvuosien — on rakkautta, jota ei silmin nähdä eikä korvin kuulla, vaan jossa henki on henkeen sulanut. Sinun esi-isiesi maanmies, lapsekas Plato uneksi sellaisesta rakkaudesta — hänen oppilaansa ovat yrittäneet seurata hänen jälkiään, mutta se rakkaus ei anna kaikunsa kuulua — sellaista rakkautta saavat kokea vain ylväät ja jalot sielut. Sillä ei ole mitään yhteistä tavallisten maallisten intohimojen kanssa, ei se säiky ryppyjä, muotojen täydellisyys ei sille ole välttämätöntä. Nuoruutta se tosin vaatii, mutta se vaatii tunteitten raikkautta, kauneuttakin se vaatii, mutta ajatuksen ja hengen. Sellaista on se rakkaus, oi Ione, jota kylmä ja ankarakin mies voi sinulle tarjota. Sinä pidät minua kylmänä ja suljettuna luonteena — sellaisen rakkauden uskallan laskea alttarillesi. Sinä voit sen punastumatta omistaa.»
»Ja sen nimi on ystävyys», Ione virkkoi. Hänen vastauksensa oli viaton, mutta siinä oli kaiku, joka ei tuntunut hyväksyvän Arbakeen ajatuksia.
»Ystävyys!» Arbakes huudahti kiivaasti »Ei! Sitä sanaa on niin usein käytetty väärin voidakseen enää tulkita niin pyhää tunnetta. Ystävyys! Sehän on side joka yhdistää hulluja ja huimapäitä. Ystävyys! Sehän yhdistää Glaukuksen ja Klodiuksen tapaisten alhaiset sydämet. Ystävyys! Ei, se on mainen taipumus, sana, jolla on huono kaiku ja alhaiset viljelijät. Tunne, josta minä puhun, on kotoisin tähdistä[24] — siinä on samaa salaista ja kuvaamatonta ikävöintiä, jota me tunnemme niitä katsellessamme — se hehkuu, mutta se puhdistaa — se on kuin öljylamppu alabasterimaljakossa — se levittää ihanaa tuoksua, mutta se hohtaa vain puhtaimmista astioista. Ei! Ei rakkautta eikä ystävyyttä Arbakeessa ole Ionea kohtaan. Älä kutsu sitä miksikään — mailmalla ei ole sille nimeä antaa, se ei ole maasta — maiset sanat ja käsitteet älkööt sitä saastuttako!»
Milloinkaan ennen ei Arbakes ollut uskaltanut näin pitkälle, mutta hän koetteli pohjaa askel askelelta. Hän tiesi käyttävänsä sanoja, jotka meidän platonista rakkautta ainakin ulkoisesti viljelevälle ajallemme olisivat käsitettäviä, mutta jotka vielä siihen aikaan kaikuivat tavattomilta ja vierailta, joihin ei vielä osattu yhdistää mitään selvää miellettä, ja joitten takaa hän saattoi olosuhteitten mukaan mennä joko eteen tai taaksepäin, aina kuinka toivo rohkaisi ja pelko lamautti. Ione vapisi, vaikka hän ei tiennyt miksi. Huntu verhosi hänen piirteensä ja kätki ilmeen, joka, jos Arbakes olisi sen nähnyt, olisi pelottanut ja raivostuttanut häntä. Hän ei todellakaan ollut Ionesta koskaan ollut niin vastenmielinen kuin nyt — hänen kaunopuheisen äänensä kaiku, joka tuntui kätkevän niin rumia aikeita, kuului nyt hänen korvissaan särkyneeltä. Hänen sielunsa oli juuri täyttänyt Glaukuksen kuva; ja toisen hellät sanat vain kuohuttivat ja raastoivat hänen mieltänsä. Mutta hän ei vielä aavistanut, että Arbakeen sanoihin oli kätkeytynyt paljo tulisempi intohimo kuin se platoninen tunne, jota ne tulkitsivat. Hän luuli, että toinen todella tarkotti henkistä tunnetta ja kiintymystä. Mutta eivät edes nämä tunteet ja tämä taipumus olleet hänen rakkautensa lähteet; ja saattoiko muuta kuin tätä tietä lähestyä hänen sydämensä alttaria?
Koettaen välttää tätä puheenainetta hän vastasi sentähden kylmällä ja välinpitämättömällä äänellä: »On luonnollista, että ketä hyvänsä Arbakes kunnioittaakin arvonannon tuntein, hän antaa tälle tunteelleen oman kokeneen viisautensa mukaisen muodon. On selvää, että hänen tarjoamansa ystävyys on puhtaampaa kuin jonkun toisen, jonka vikoja ja virheitä hänessä ei ole. Mutta sanohan, Arbakes, oletko hiljakkoin nähnyt veljeäni? Hän ei ole moneen päivään käynyt minua tervehtimässä; ja kun hänet viimeksi tapasin, säikähdin hänen ulkomuotoaan. Pelkään hänen hätäilleen valitessaan niin ankaran tehtävän ja että hän nyt katuu korjaamatonta tekoaan.»
»Ole rauhassa, Ione», Egyptiläinen vastasi. »Jonkun aikaa hän tosin oli hämmentynyt ja väsynyt; hänet olivat vallanneet samanlaiset epäilyt, jotka kaikkia yhtä tulisia luonteita vaivaavat, luonteita, joissa vuoksi ja luode niin voimakkaasti vaihtelevat, ja jotka äärimmäisestä jännityksestä äkkiä herpaantuvat. Mutta hän, Ione, hän tuli minun luokseni suruineen. Hän etsi henkilöä, joka hänet turviinsa ottaisi ja häntä rakastaisi. Minä olen hänen mielensä rauhottanut — olen hänen epäilyksensä hälventänyt — olen vienyt hänet viisauden kynnykseltä itse temppeliin ja sen jumalattaren kaikkivallan edessä hänen sielunsa on tyyntynyt ja nöyrtynyt. Älä pelkää, ei hän enää valintaansa kadu. Ne jotka Arbakeelle uskoutuvat, ne eivät hetkeäkään kadu.»
»Sanasi ilahduttavat minua», Ione virkkoi. »Rakas veljeni! Sinun tyytyväisyytesi tekee minutkin onnelliseksi.»
Keskustelu sai nyt toisen suunnan. Egyptiläinen tahtoi miellyttää, hän alentui suorastaan rupattamaan. Hänen monipuoliset tietonsa sallivat hänen tehdä kaikki asiat, joita hän kosketteli, huvittaviksi. Ja unohtaen hänen äskeisten sanojensa säröisen soinnun Ionekin joutui hänen älynsä taikavoiman tenhoon. Hänen käytöksensä tuli jälleen vapaammaksi ja hänen kielensä kerkeämmäksi. Ja Arbakes, joka oli tämän mielialan herättänyt, kiiruhti nyt sitä käyttämään hyväkseen.
»Et ole», hän sanoi, »vielä nähnyt taloni sisustaa; siellä on paljo sellaista, joka sinua huvittaisi. Siellä on monta huonetta, jotka selvittäisivät sinulle sen mitä niin usein olet minua pyytänyt kuvaamaan — egyptiläisen talon. Mutta sinä et saa pikkumaisen roomalaisen rakennustavan mukaan mitata sitä valtaavaa suuruutta, niitä väljiä tiloja, sitä juhlallista komeutta tai sitä ryhmittelyä mikä näkyy Theben ja Memfiin palatseissa. Mutta siellä ja täällä sinä sentään tapaat jotakin, joka auttaa sinua luomaan havainnollista kuvaa tuosta ikivanhasta sivistysmuodosta, joka sittemmin on koko mailman muovaillut. Omistaudu siis jonakin näistä ihanista kesäilloista nuoruutesi vakavalle ystävälle ja salli minun ylpeillä siitä, että ihailtu Ione on minun hiljaista asuntoani kunnioittanut käynnillään.»
Tietämättä tuon saman asunnon öitsilöistä mitään ja aavistamatta mikä vaara häntä uhkasi, Ione suostui arvelematta ehdotukseen. Seuraava ilta sovittiin vierailuajaksi. Ja egyptiläinen sanoi iloisin elein ja sydän hurjasta riemusta sykähtäen hyvästit Ionelle. Tuskin hän oli poistunut, kun Ionen luo tuli uusi vieras — mutta palatkaamme Glaukukseen.
Kilpikonna parka. — Nydian uusi virka.
Aamuauringon säteet valaisivat sitä pientä ja tuoksuista puutarhaa, joka oli erotettu atenalaisen talon peristylestä. Glaukus itse loikoili väsyneenä ja huoletonna viridariumin pehmeällä ruohikolla ja ohut verho oli pingotettu hänen suojakseen kesäauringon polttavia säteitä vastaan.
Kun tuo ihana rakennus tuhkasta kaivettiin, löydettiin sen puutarhasta kilpikonnan kuori.[25] Se oli ollut talon asukkaita. Tuo eläin, tuo outo eläinmailman jäsen, jolta luonto tuntuu riistäneen kaikki elämännautinnot paitsi toimetonta ja uneliasta tietoisuutta omasta olemassaolostaan, oli asustanut puutarhassa jo vuosia ennen kuin Glaukus oli talon ostanut; yli ihmismuistin se oli siellä ollut ja muistitarina sanoikin sen olleen aivan uskomattoman vanhan. Talo oli ostettu ja myyty — omistajat olivat vaihtuneet — kokonaiset sukupolvet olivat kasvaneet ja hautaan menneet — ja yhä vain kilpikonna laahasi laiskaa ja epämiellyttävää olemustaan puutarhassa. Maanjäristyksessä, joka kuusitoista vuotta sitten oli tuhonnut monta kaupungin julkista rakennusta ja säikkyneet asukkaat ikäänkuin poispyyhkäissyt, oli Glaukuksen talokin kauheasti viottunut. Talon silloiset omistajat olivat monta aikaa talosta poissa ja kun he palattuaan puhdistivat viridariumin tuhonjätteistä, löysivät he kilpikonnan elossa ja hävityksestä piittaamattomana. Se näytti elävän ihanaa elämää hitaasti virtaavassa veressään ja tuskin huomattavissa liikkeissään. Mutta se ei ollutkaan niin toimeton kuin näytti. Sillä oli säännöllinen ja ainatoistuva kävelymatka; tuuma tuumalta se kulki kotoisen asuma-alansa halki kuluttaen kuukausia samaan kiertokulkuun. Se oli kestävä matkustaja — tuo kilpikonna! Kärsivällisesti ja ponnistellen se taivalsi itsepiirtämänsä päivämatkat välittämättä rahtuakaan, mitä ympärillä tapahtui — itsekseen elävä filosofi! Oli jotakin suurta sen yksinäisessä itsenäisyydessä! — aurinko, jonka lämmössä se itseään paistatti — vesi jossa se päivittäin kylpi — ilma, jota se verkalleen hengitti — olivat sen ainoita ja muuttumattomia nautintoja. Tuon ihanan ilmaston säävaihtelut eivät sitä lainkaan liikuttaneet. Se kääriytyi kuoreensa — niinkuin hurskas ihminen hartauteensa — niinkuin viisas tietoonsa — niinkuin rakastunut toivoonsa.
Se oli tunteeton ajan melskeille ja tapahtumille — se oli oman aikansa kuva — hidas, säännöllinen, kestävä; ympärillä temmeltävät intohimot eivät siihen ulottuneet — kuoleman poluillakin se pysyi muuttumattomana. Kilpikonna parka! Vain tulta syöksevä vuorenpurkaus, vain halenneen maan järinä kykeni tuhoamaan tuon sitkeän elämänvoiman! Säälimätön kuolema, joka ei säästä loistoa eikä kauneutta, kulki rauhallisena olion ohi, jonka elämään se niin vähän pystyi muutosta tuomaan.
Tätä eläintä kohtaan elämäniloinen ja vilkas kreikkalainen tunsi mitä syvintä ihailua ja osanottoa, ehkä juuri siinä ilmenevän vastakohdan vaikutuksesta. Hän saattoi tuntikausia tarkata sen hidasta laahautuvaa kulkua filosofoiden sen omituista rakennetta. Hän halveksi sitä, kun hän itse oli iloa täynnä, hän kadehti sitä, kun suru häntä ahdisti.
Nytkin hän sitä katseli, huomasi, kuinka sen matka ruohossa hiljalleen eistyi, vaikka se itse näytti liikkumattomalta, ja hän puheli itsekseen:
»Kotka pudotti kiven kynsistään arvellen kuoresi silla murskaavansa; kivi musersikin runoilijan pään. Siinä on kohtalon vertauskuva! Typerä otus! Sinulla oli isä ja äiti; ehkä sinulla, ammoin sitten, oli puoliso. Rakastivatko sinun vanhempasi, vai rakastitko itse? Kiersikö sinun hidas veresi voimakkaammin kun matelit rakkaasi rinnalla? Onko sinulla lainkaan tunteita? Tunsitko kaipausta, jos elämänkumppanisi oli viereltäsi poissa? Tunsitko jotakin kun hän oli sivullasi? Mitä antaisinkaan, kun saisin kuulla sinun panssaroidun rintasi tarinan — saisin nähdä sinun heikot halusi toiminnassa — tarkata niitä pikkuseikkoja, jotka sinulle tuottavat iloa ja surua. Mutta luulenpa, että varmastikin tuntisit Ionen läsnäolon! Hänen mukanaan ilma ikäänkuin lämpenisi ympärilläsi, aurinko helakammin paistaisi. Minä kadehdin sinua nyt, sillä sinä et tunne, että hän on poissa, ja minä — niin, toivoisin olevani sinunlaisena niinä hetkinä, jolloin en häntä näe! Epäily, pahat aavistukset ryntäävät kimppuuni! Miksei hän tahdo nähdä minua! Päiviä on kulunut enkä ole hänen ääntään saanut kuulla. Ensi kertaa elämä tuntuu minusta tyhjältä. Olen kuin vieras, joka on yksin jäänyt juhlaan — valot ovat sammuneet, kukat kuihtuneet. Ah, Ione, jospa aavistaisit, kuinka sinua rakastan!»
Näistä lemmenhaaveiluista Glaukuksen herätti Nydia. Hän tuli kevein, mutta varovin askelin pitkin tablinumin marmorilattiaa. Hän kulki oviholveikon kautta ja pysähtyi kukkien luo, jotka reunustivat puutarhaa. Hänellä oli kädessä vesiastia ja hän valeli nääntyviä kukkia, jotka näyttivät saaneen kirkkaamman värin hänen lähestyessään. Hän kumartui hengittämään niiden tuoksua. Hän siveli niitä arkaillen ja hyväillen. Hän kosketti niiden oksia, olisiko joku kuihtunut oksa tai joku mataava toukka häiritsemässä niiden kauneutta. Ja kun hän siinä kulki kukasta kukkaan, vakavin ja nuorekkain elein ja siroin liikkein, oli vaikeata kuvitella puutarhan jumalattarellekaan taitavampaa palvelijatarta.
»Nydia, lapseni!» Glaukus virkkoi.
Hänen äänensä kuullessaan Nydia pysähtyi — kuunnellen, punastuen, syvään hengittäen, puoliavoimin huulin hän käänsi päänsä siihen suuntaan, josta ääni kuului. Hän pani vesiastian syrjään ja kiiruhti hänen luokseen — ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka varmasti hän kulki kukkien lomitse ja osasi lyhintä polkua pitkin uuden isäntänsä luo.
»Nydia», Glaukus sanoi silitellen lempeästi hänen tuuheata, kaunista tukkaansa, »sinä olet nyt ollut kolme päivää minun kotijumalieni suojeluksessa. Ovatko ne sinulle hymyilleet? Oletko onnellinen?»
»Ah, niin onnellinen!» orjatar huokasi.
»Ja nyt», Glaukus jatkoi, »kun sinä nyt jotenkin olet toipunut entisestä paikasta saamistasi muistoista — ja kun olet saanut uudet vaatteet (hän kosketti hänen kirjailtua tunikaansa), jotka paremmin sopivat sinun hennolle varrellesi — ja kun sinä, rakas lapsi, nyt olet tottunut onneen, jota jumalat sinulle alati suokoot, niin aijon pyytää sinulta jotakin.»
»Ah! Mitä voin tehdä hyväksesi?» Nydia kysyi kätensä ristiten.
»Kuule», Glaukus virkkoi, »ja niin nuori kuin oletkin, tulee sinusta minun uskottuni. Oletko koskaan kuullut Ionen nimeä?»
Sokea tyttö hengähti syvään ja kalveten vaaleaksi kuin joku peristylen pylväistä hän vastasi ponnistellen ja hetken vaitiolon perästä.
»Olen! Olen kuullut hänen olevan Napolista kotoisin ja kauniin.»
»Kaunis! Hänen ihanuutensa häikäisee päivän! Napolista! Ei, hän on kreikatar! Vain Kreikka voi sellaisia muotoja synnyttää. Nydia, minä rakastan häntä!»
»Niin arvelinkin», Nydia vastasi rauhallisena.
»Minä rakastan, ja sinun pitää se hänelle kertoa. Aijon lähettää sinut hänen luokseen. Onnellinen Nydia, sinä pääset hänen huoneeseensa — saat nauttia hänen äänensä musiikista — saat paistatella hänen aurinkoisessa ilmapiirissään!»
»Mitä! Kuinka! Lähetätkö minut pois?»
»Sinä menet Ionen luo», Glaukus vastasi äänessään sävy: »Mitä enempää voit halutakaan?»
Nydia purskahti itkuun.
Nousten ylös Glaukus veti hänet luokseen rauhottaen häntä veljellisin hyväilyin.
»Lapseni, Nydiani, sinä et vielä tiedä, mikä onni sinua odottaa. Hän on ystävällinen ja lempeä ja vieno kuin keväänhenkäys. Hänestä tulee sinun nuoruutesi sisar — hän osaa arvostella sinun suuria kykyjäsi — hän osaa rakastaa sinun yksinkertaisia sulojasi niinkuin ei kukaan muu, sillä hänellä on itsellä samaa. Itketkö vielä, lapsi rukka? En tahdo sinua pahottaa. Etkö halua tehdä minulle mieliksi?»
»Tahdon, jos vain voin sinua hyödyttää. Käske! Katso, en itke enää, — olen rauhallinen.»
»Sinä olet jälleen minun oma Nydiani», Glaukus jatkoi suudellen häntä kädelle. »Mene sitten hänen luokseen! Jos ei sinua siellä miellytä, jos olen sinua pettänyt, niin palaa takaisin. Minä en anna sinua kellekään, minä vain lainaan. Taloni on aina sinulle turvapaikkana, lapsi kulta. Ah! Jospa se voisi kaikkia turvattomia ja onnettomia hoivata! Mutta jos minun sydämeni oikein puhuu, niin pian minä saan sinut jälleen, lapseni. Minun taloni on pian Ionenkin ja sinä asut yhdessä meidän kanssamme.»
Kauhun ele värähti sokean tytön kasvoilla, mutta hän ei itkenyt enää — hän oli tyyntynyt.
»Mene siis, Nydiani, Ionen taloon — annan sinulle näyttää tien. Ota mukaasi ihanimpia kukkia mitä löydät, annan sinulle maljakon niitä varten; sinä pyydät anteeksi niiden arvottomuutta. Otat mukaasi myöskin sen kitaran, jonka eilen sinulle annoin, ja josta sinä osaat loihtia niin ihania säveleitä. Sinä annat hänelle tämän kirjeen, johon satojen ponnistelujen jälkeen olen koettanut ajatukseni painaa. Kuuntele jokaista äänensävyä, tarkkaa jokainen värähdys ja kerro minulle kun jälleen tapaamme, antaako se musiikki minulle toivoa vai täytyykö minun pelätä. Nydia, en ole moneen päivään nähnyt Ionea; siinä eristäytymisessä on jotakin salaperäistä. Minä epäilen ja pelkään. Tutki — sinähän olet nopsa, — ja sinun hellyytesi minua kohtaan tehköön tarkkanäköisyytesi kymmenkertaisen teräväksi — tutki tämän epäystävällisyyden syitä. Puhu minusta niin usein kuin tilaisuuden saat, kaikukoon huulillasi alati minun nimeni. Anna hänen pikemmin aavistaa kuin selvästi huomata, kuinka syvästi minä häntä rakastan. Huomaa, huokaako hän sinun puhuessasi, vastaako hän sinulle ja jos hän ei kaikkea hyväksy niin mikä äänensävy on hänen sanoissaan. Ole minun ystäväni, toimi minun parhaakseni ja ah! kuinka hyvin sinä siten korvaatkaan sen vähän mitä minä olen sinun puolestasi tehnyt! Sinä ymmärrät minut, Nydia; sinä olet vielä lapsi — olenko sanonut jotakin sellaista mitä et käsitä?»
»Et.»
»Ja sinä tahdot auttaa minua?»
»Tahdon.»
»Tule sisään, kun olet kukat poiminut, minä annan sinulle maljakon, josta puhuin. Hae minut Ledan huoneesta! Ethän ole enää suruissasi, kultaseni?
»Glaukus, olen orja. Saako suru ja ilo minua liikuttaa?»
»Sanotko niin! Ei, Nydia, ole vapaa! Vapautan sinut. Nauti siitä niinkuin tahdot ja anna anteeksi minulle, että halusin sinulta palvelusta.»
»Sinä olet loukkaantunut. Ah! Toivon, etten vapauteni uhallakaan sinua pahottaisi, Glaukus. Holhoojani, pelastajani, suojelijani, anna anteeksi sokealle tyttö. paralle! Häntä ei pahota, vaikka hänen täytyykin sinut jättää, jos hän siten voi sinulle onnea tuottaa.»
»Palkitkoot jumalat sinun hyvän sydämesi!» Glaukus sanoi syvästi liikutettuna ja aavistamatta, minkä tulen sytytti, hän suuteli uudelleen häntä otsalle.
»Annathan anteeksi minulle», Nydia sanoi, »etkä enää puhu minulle vapaudesta; minun onneni on olla orja. Olet luvannut, ettet minua kenellekään lahjota —.»
»Niin olen.»
»Ja nyt menen kukkien luo.»
Vaijeten Nydia otti Glaukuksen kädestä rikkaasti jalokivin koreillun maljakon, jossa kukkien väriloisto ja tuoksu keskenään kilpailivat; kyyneletönnä hän kuunteli hänen jäähyväissanojaan. Kun tämä oli vaijennut, epäröi hän hetken — hän tuskin uskalsi vastata hänelle — hän tarttui toisen käteen — painoi sen huulilleen — veti hunnun kasvoilleen ja riensi nopeasti pois. Hän pysähtyi vasta kynnyksellä, ojenteli käsiään ja äänteli itsekseen:
»Kolme onnellista päivää — kuvaamattoman onnen päiviä olen elänyt sitten kun sinut näin, siunattu kynnys! Asukoon rauha iäti tässä talossa senjälkeen kun minä olen mennyt. Ja nyt minun sydämeni ei enää koskaan sinusta erkane ja ainoa toivo mikä minulla vielä on, on — kuolla!»