Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää verkkonsa uutta saalista varten.
Esittämässäni kertomuksessa tapahtumat kulkevat nopeasti ja peräkkäin kuin näytelmässä. Minä kuvaan aikoja, jolloin tarvittiin päivä tuleennuttamaan hedelmiä, jotka muuten vaativat vuosikausia.
Arbakes ei ollut viime aikoina käynyt kovin usein Ionea tapaamassa eikä ollut hänen luonaan nähnyt Glaukusta; hän ei liioin tiennyt siitä rakkaudesta, joka niin äkkiä oli luonut esteen hänen suunnitelmilleen. Ja Ionen veljestä huolehtiessaan hänen oli täytynyt sysätä syrjemmälle Ionea itseä koskevat aikeensa. Hänen ylpeytensä ja itsekkyytensä olivat härnäytyneet ja levottomat siitä äkkinäisestä muutoksesta, mikä oli tuon nuoren miehen vallannut. Hän vapisi ajatellessaan, että hän kadottaisi oppikelpoisen suojattinsa ja Isis intomielisen palvelijan. Apekides ei käynyt enää häneltä neuvoja kysymässä. Harvoin hänet nähtiinkään; hän vältteli egyptiläistä, suorastaan pakeni nähdessään hänen tulevan vastaansa. Arbakes oli noita käskeviä, voimakkaita luonteita, jotka ovat tottuneet toisia hallitsemaan. Häntä hävetti, että saalis, joka oli ollut hänen, oli karkuun päästä. Hän vannoi, ettei Apekides hänen käsistään luiskahda.
Näitä tuumia hautoen hän kulki sen tiheän lehvikön läpi, joka erotti hänen talonsa Ionen asunnosta, matkaten juuri jälkimäisen luo, kun hän odottamatta kohtasi tuon nuoren Isiksenpapin, joka silmät maahan luotuina nojautui erääseen puuhun.
»Apekides», hän lausui laskien luottavasti kätensä nuoren miehen olalle.
Pappi säpsähti, ja hänen ensi mielijohteensa näytti olleen paeta. »Poikani», egyptiläinen virkkoi, »mitä on tapahtunut, kun sinä minua alinomaa välttelet?»
Apekides oli vaiti ja synkännäköinen; hän tuijotti yhä maahan, hänen huulensa vavahtelivat ja hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta.
»Puhuhan, ystäväni, puhu!» egyptiläinen jatkoi. »Puhu! Joku taakka painaa mieltäsi. Mitä sinä minulta salaat?»
»Minä? — en mitään.»
»Mikset minuun enää luota?»
»Koska olet osottautunut vihamiehekseni.»
»Puhukaamme siitä enemmän», Arbakes virkkoi matalalla äänellä pistäen papin vastahakoisen käden kainaloonsa ja vieden hänet penkille, joita oli siellä täällä lehdossa. He istuivat — ja heitä ympäröivä synkkä yksinäisyys tuntui hyvin sopivan heidän jäykkään mielialaansa.
Apekides oli vasta elämänsä keväässä; silti hän näytti elinvoimiaan kuluttaneen enemmän kuin egyptiläinen. Hänen hienot ja säännölliset piirteensä olivat kuihtuneet ja värittömät, hänen katseensa oli harhaileva ja silmät kiilsivät kuumeista tulta. Hänen vartensa oli ennen aikojaan koukistunut ja naisellisen pienten käsiensä sinervät, pullistuneet suonet ilmaisivat veltostuneitten lihaksien väsymystä ja heikkoutta. Hänen kasvoissaan huomasi paljon Ionen piirteitä, mutta niiden ilme oli vallan toinen kun sitä vertasi siihen juhlavaan ja henkevään rauhaan, joka loi niin jumalallisen ja klassillisen hohteen hänen sisarensa kauneuteen. Ionessakin kyllä huomasi innostusta, mutta se oli aina kahlittua ja taka-alalla. Se vain lisäsi hänen viehätysvoimaansa; sillä jokainen tahtoi herättää sen hengen, joka hänessä lepäsi, mutta ei nukkunut. Apekideen piirteet ilmaisivat hänen hehkuvan ja intohimoisen luonteensa; silmien hurja palo, ohimoitten suunnaton leveys otsan korkeuteen verraten, huulten värähtely, kaikki tämä osotti, että mielikuvitus hallitsi ja tyrannisoi hänen henkistä minäänsä. Sisaressa se pysähtyi runon kultaiselle ovelle, veljen se vei aineettomiin ja saavuttamattomiin pyrkimyksiin, ja ominaisuudet, jotka innoittivat toisen runolijalahjoja, uhkasivat toisen saada henkisiä voimia ylenmäärin käyttämään.
»Väitit minua vihamieheksesi», Arbakes virkkoi. »Ymmärrän syyn tähän väärään luuloosi. Olen tehnyt sinusta Isiksen papin. Olet kuohahtanut heidän taikatempuistaan ja petoksistaan — ja luulet nyt, että minäkin olen sinua pettänyt — sinun puhdas mielesi on saastutettu — luulet, että minäkin olen niitä — —.»
»Sinä tiesit», Apekides sanoi, »tämän jumalattoman roskan silmänkääntäjätempuista, miksi sen minulta salasit? Kun sinä kannustit minua siihen virkaan, jonka puku nyt on ylläni, kerroit sinä minulle niiden miesten pyhästä elämästä, jotka voimansa uhraavat tiedon etsintään — ja sinä oletkin hankkinut tovereikseni tietämättömän ja aistillisen joukon, jolla ei ole muuta tietoa lainkaan kuin mitä karkeimpia petoksia — sinä puhuit minulle miehistä, jotka kieltäytyvät kaikista maallisista nautinnoista omistautuakseen jaloille hyveille — ja sinä työnsit minut joukkoon, jossa mitä alhaisimmat paheet rehottivat; — sinä puhuit ystävistä, yhteisen hyvän harrastajista, — näin kuinka he kaikkia pettivät ja harhaan johtivat. Oh, sinä olet menetellyt halpamaisesti — sinä olet minulta riistänyt nuoruuden ilon, uskon hyveeseen ja pyhän tiedonjanon. Nuorena, rikkaana, tulisena, edessäni kaikki mailman päivänpaisteiset ilot minä kieltäydyin kaikesta tästä huokaamatta, ei, iloiten ja riemuiten, sillä ajattelin näin tehdessäni saavani tuta jumalallisen viisauden hämäriä mysterioita, jumalten yhteyttä, taivaan ihanuuksia — ja nyt — nyt —.»
Papin ääni tukahtui nytkähtelevään nyyhkytykseen. Hän peitti kasvot käsiinsä ja suuria kyyneliä tipahteli hänen kuihtuneitten sormiensa lomasta ja runsaasti niitä vieri hänen vaatteilleen.
»Mitä olen luvannut sen täytänkin, ystäväni, holhottini. Kaikki on ollut vain koetusta, ja sitä loistavammin olet oppiaikasi kestänyt. Älä ajattele enää noita tuhmia petoksia. Älä sekota toisiinsa jumalattaren orjia hänen pyhimmän pyhättönsä palvelijoihin, sinä huomaat kyllin arvokkaaksi niihin liittyä. Tästä lähin olen minä sinun pappisi, ohjaajasi, ja sinä joka nyt kiroot ystävyyttäni, saat elää sitä vielä siunataksesi.»
Apekides kohotti päänsä ja katsahti hapuillen ja epäröiden egyptiläiseen.
»Kuule minua», Arbakes virkkoi vakavana ja juhlallisella äänellä katsahdettuaan ensin nopeasti ympärilleen, olivatko he yksin. »Egyptistä on kotoisin kaikki mailman viisaus; Egyptistä on peräisin Atenan tieto ja Kreetan taito; Egyptistä ovat lähtöisin ne monet esihistorian hämärään vaipuneet kansat (paljon aikaisemmin kuin Romuluksen laumat levittäytyivät Italian tasangoille ja ennenkuin ajan ikuisen kiertokulun mukaan kehitys alkoi taistelun raakalaisuutta ja pimeyttä vastaan), joilla oli kaikki tiedon aarteet ja henkisen elämän sulot. Egyptistä tulivat ne pyhän Keres kaupungin jumalanpalvelusmuodot, joista kaupungin roomalaiset vallottajat ovat kaikki uskonnolliset tietonsa ja juhlalliset tapansa saaneet. Ja, nuori mies, kuinka luulet tuon Egyptin, kaikkien kansakuntien äidin hankkineen suuruutensa ja kaikki kokeneen viisautensa? Se oli syvän ja pyhän valtiotaidon tulos. Nykykansat kiittävät Egyptiä suuruudestaan, Egypti suuruudestaan papistoaan. Itseensä sulkeutuen, vallaten ihmiskunnan jalomman osan, sen hengen ja uskon herruuden, nämä vanhimmat jumalanpalvelijat omasivat jaloimmat tiedot mitä kuolevainen voi käsittää. He näkivät salaisia vertauskuvia tähtitaivaan mullistuksissa, vuodenaikojen vaihteluissa, inhimillisten toimintojen ikuisessa kiertokulussa; tuon suuren he tekivät inhimillisen järjen käsitettäväksi jumalien ja jumalattarien näkyvillä muodoilla ja mikä todellisesti oli valtiohallintoa, sitä he kutsuivat uskonnoksi. Isis on tarina — älä säikähdä! — Se mitä Isis aistillisesti esittää on todella olemassa ja on kuolematonta. Isis ei ole mitään. Luonto jota se esittää, on kaiken äiti, — salaperäinen, ikivanha, käsittämätön kaikille muille paitsi harvoille valituille. 'Ei kukaan kuolevaisista ole huntuani kohottanut', niin on sanonut se Isis, jota sinä olet palvonut; mutta viisaat ovat sen tehneet ja me voimme nyt nähdä tuon mahtavan luonnon kasvoista kasvoihin. Papit ovat olleet hyväntekijöitä, ihmissuvun kasvattajia, mutta jos niin haluat, myöskin pettureita ja väärentäjiä. Mutta, nuori mies, luuletko heidän voineen ihmiskuntaa auttaa sitä pettämättä? Tietämätön ja raaka rahvas täytyy lumota sen omaksi eduksi, totuuksia se ei usko, oraakkelia se kunnioittaa. Rooman imperaattori hallitsee laajaa ja mitä hajanaisimmin kansoittunutta maata ja yhdistää mitä vastakkaisimmat pyrkimykset lujaksi kokonaisuudeksi, niin säilyvät rauha, sopu, lainalaisuus, jokapäiväisen elämän muodot. Luuletko että keisari hallitsee ihmisenä? Ei, majesteetti, häntä ympäröivä loisto, hänen asemansa korkeus, siinä hänen petoksiensa työaseet. Oraakkelimme ja jumalalliset ilmotuksemme, menomme ja tapamme ovat herruutemme välineitä, valtamme merkkejä. Ne ovat samoja aseita samaan päämäärään, inhimilliseen hyvinvointiin ja rauhaan. Sinä kuuntelet minua tarkkaavaisena ja kummastuen — valo alkaa hämärän poistaa.»
Apekides oli vaiti, mutta ne häivähdykset, jotka nopeasti liikkuivat hänen puhuvilla piirteillään, ilmaisivat egyptiläisen sanojen vaikutuksen — sanojen, jotka esittäjän voimakas ääni ja etevämmyys tekivät vieläkin vakuuttavammiksi.
»Kun siis», Arbakes jatkoi, »esi-isämme Niilin rannoilla kokosivat ne alkuainekset jotka elämänkaaoksen lopettivat — saivat näet kaikki tottelemaan ja kunnioittamaan harvoja — jalot tarkastelut ja uutterat tutkimukset hankkivat heille sen viisauden, mikä ei ole harhakuvaa; he totuttivat ihmiset järjestykseen ja lainalaisuuteen, opastivat heidät taiteita ja elämää käsittämään. He vaativat uskoa, he antoivat takaisin sivistysedut. Eivätkö heidän petoksensa täten ole totuutta! Usko minua, minkälainen lieneekin se jumalallinen henki, joka meille puhuu tuolta ylhäältä tähtitaivaista, ainakin se hymyilee hyväksyvästi sille viisaudelle, joka on sellaisiin tuloksiin päässyt. Mutta sinä toivot, että kohdistan nämä yleiset huomautukseni sinuun itseesi; kiiruhdan toiveesi täyttämään. Tämän ikivanhan uskon jumalattaren alttarit pitää ansaita, ja toisten kuin näiden tyhmeliinien ja sieluttomien olentojen jotka ovat vain kuin nauloja ja koukkuja päähinettä ja vaippaa varten. Muista kahta pytagoralaisen Sekstuksen lauselmaa, jotka nekin ovat egyptiläistä lainaa. Edellinen on: 'Älä puhu jumalasta joukolle', jälkimäinen: 'Ihminen, joka on jumalalle otollinen, on itse jumala ihmisten seassa.' Niinkuin henkinen etevämmyys salli egyptiläisen papiston hallita, niin voi nykyisin niin syvälle painuneen herruuden vain henkinen etevämmyys entiseen arvoon kohottaa. Pidin sinua, Apekides, kyllin arvokkaana oppilaana ohjattavakseni — pappina, kykenevänä niihin suuriin päämääriin, jotka vielä ovat saavutettavissa. Sinun työtarmosi, sinun kykysi, sinun luja uskosi, sinun vakava innoituksesi, kaikki viittaa kutsumukseen, joka vaatii hallitsevaa tahtoa ja tulisia ominaisuuksia. Minä herätin sinun pyhät halusi, kannustin sinut sille tielle, jonka sitten valitsit. Mutta sinä soimaat minua siitä, etten paljastanut sinulle toveriesi pieniä sieluja ja taikatemppuja. Jos sen olisin tehnyt, Apekides, olisin päämaalini kadottanut; sinun jalo henkesi olisi heti kapinoinut, ja Isis olisi menettänyt pappinsa.»
Apekides huokasi syvään. Egyptiläinen jatkoi huomioittamatta keskeytystä:
»Lähetin sinut valmistumatta temppeliin; jätin sinut, jotta äkkiä itse keksisit ne taikatemput, jotka joukon häikäisevät ja oppisit niitä halveksimaan. Toivoin että itse keksisit ne keinot, joilla suihkukaivo pannaan käyntiin jotta sen ilmaan lentävät vesikaaret nuorentaisivat maan ja antaisivat meille hyvän jälkisadon. Samanlaisen kohtalon alaisiksi ovat kaikki pappimme joutuneet. Ne jotka eivät ole petoksia huomanneet ovat jääneet koneellisiksi palvelijoiksi, niille taas, joiden jalo henki sinun laillasi pyrkii yhä eteenpäin, uskonto avaa yhä uusia jumalallisia salaisuuksia. Olen iloinen huomatessani luonteesi sellaiseksi jommoiseksi odotinkin. Olet lupauksesi täyttänyt, et voi enää kääntyä. Käy eteenpäin — minä ohjaan sinua.»
»Ja mitä sinä aijot minulle opettaa, sinä omituinen, pelottava mies?
Uusia petkutuksia — uusia —»
»En, olen viskannut sinut epäuskon kuiluun, tahdon viedä sinut nyt uskon vuorelle. Olet nähnyt väärät profetat, nyt näet ne totuudet, joita ne edustavat. Ne ovat vain varjoja ilman ruumista. Tule tänä iltana luokseni. Kätesi!»
Egyptiläisen sanojen vakuuttamana, kannustamana ja kiihottuneena
Apekides ojensi hänelle kätensä ja opettaja ja oppilas erosivat.
Apekides ei siis enää voinut kääntyä. Hän oli tehnyt siveyslupauksen, hän oli itse antaunut elämänuralle, jolla fanatismin vaatimukset osottautuvat ankarimmiksi, mutta jolla uskon lohtua puuttuu. Oli luonnollista, että hän halusi yhdistää kohtalonsa enää muuttamattomaan elämänrataan. Egyptiläisen voimakas ja tutkimaton henki oli täydellisesti vallannut hänen kokemattoman mielikuvituksensa, se antoi hänen aavistaa vielä kätkettyjä salaisuuksia ja kietoi hänet toivon ja pelon sekaisiin mielialoihin. Arbakes jatkoi hidasta, ryhdikästä käyntiään Ionen taloon. Kun hän astui tablinumiin, kuuli hän peristylen pylväistöstä äänen, joka sävelsointuisuudestaan huolimatta kaikui hänen korvissaan epämiellyttävältä. Se oli nuoren, kauniin Glaukuksen ääni ja ensi kertaa värähtivät egyptiläisen rinnassa vaistomaisen mustasukkaisuuden ailut. Astuessaan peristyleen hän huomasi Glaukuksen istuvan Ionen vieressä. Tuoksuvan puutarhan suihkukaivo heitti ilmaan hopeiset säikeensä levittäen auringonpoltteiseen ympäristöönsä viihdyttävää viileyttä. Taampana istuivat palvelijattaret, joita Ione aina piti seuranaan, sillä riippumattomuudestaan huolimatta hän esiintyi aina herkän säädyllisesti. Glaukuksen vieressä oli lyyra, josta hän juuri oli Ionelle loihtinut lesbialaisia säveleitä. Joukkoryhmityksessä ja Arbakeen silmäiltävänä olevassa taustassa oli leima siitä hienostuneesta, ihanteellisesta runoudesta, jonka täydellä syyllä olemme katsoneet olevan vanhanajan elämän saavuttamattomia puolia — marmoripylväät, kukkamaljakot, kuvapatsaat, valkeina ja rauhallisina, täydensivät kuvaa ja ennen kaikkea, nuo kaksi elävää muotoa, jotka kuvanveistäjän olisivat saaneet innoittumaan tai epätoivoon joutumaan.
Arbakes pysähtyi hetkeksi ja tarkasteli paria katsein, joista tavallinen ankara rauha oli kaikonnut, mutta pian hän ponnistihe entiselleen ja lähestyi heitä niin varovasti ja äänettömästi, etteivät edes palvelijat, saati Ione ja hänen rakastajansa sitä kuulleet.
»Ja kuitenkin», Glaukus virkkoi, »olemme luulleet, ennenkuin opimme rakastamaan, että runoilijat ovat oikein kuvanneet tämän intohimon. Samalla hetkellä kun aurinko nousee, vaalenevat tähdet, jotka siihen asti ovat valoaan tuikkineet. Runoilijat loistavat vain sydämiemme yössä; he eivät ole mitään, kun itse jumala näyttäikse meille kaikessa kunniassaan.»
»Kaunis ja sattuva vertaus, jalo Glaukus.»
Molemmat syöksyivät seisaalleen ja he näkivät Ionen tuolin takana egyptiläisen kylmät, ivantäyteiset piirteet.
»Sinäpä olet äkkinäinen vieras», Glaukus virkkoi noustessaan väkinäisesti hymyillen.
»Sellaisia ovat kaikki, jotka tietävät olevansa tervetulleita», Arbakes sanoi istahtaen ja viittasi Glaukusta tekemään samoin.
»Olen iloinen», Ione lausui, »nähdessäni teidät vihdoinkin yhdessä, sillä te sovitte toistenne seuraan ja te olette luodut ystäviksi.»
»Anna minulle viisitoista vuotta elämästäni takaisin ja silloin voit panna minut Glaukuksen laisen rinnalle. Iloinen olen saadessani hänestä ystävän, mutta mitä minä voin antaa vastalahjaksi? Voinko minä huvittaa häntä samoin elämännautinnoin kuin hän minua — juhlin ja kukkaseppelin — partilaisin hevosin tai arpapelein? Sellaiset huvitukset sopivat hänen iälleen, hänen luonteelleen ja hänen ajalleen; minulle ne ovat arvottomia.»
Näin sanoen viekas egyptiläinen loi katseensa maahan ja huokasi, mutta kulmainsa alta hän vilkaisi salaa Ioneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen häneen tekivät huomautukset Glaukuksen elintavoista. Ionen asenne ei tyydyttänyt häntä. Glaukus punastui hieman ja kiiruhti nopeasti vastaamaan. Eikä häneltä suinkaan puuttunut halua nolata ja nöyryyttää egyptiläistä.
»Olet oikeassa, viisas Arbakes», hän sanoi, »me voimme toisiamme kunnioittaa, mutta ystäviä meistä ei tule. Minun juhlistani puuttuu sitä salaista suolaa, joka huhujen mukaan antaa sinun juhlillesi niin erikoisen maun. Ja — Herkules avita — jos minä sinun ikäsi saavutettuani voin laillasi pitää viisaana tyytyä miehuusiän nautintoihin, niin varmasti silloin minäkin puhun ivahymyten nuoruuden kevyestä ajanvietteestä.»
Egyptiläinen katsahti Glaukukseen nopeasti ja läpitunkevasti.
»En ymmärrä sinua», hän virkkoi kylmästi. »Mutta tavallisesti arvellaan, että kaikessa hämärässä on jotakin syvällistä.»
Hänen äänessään oli häive ylenkatsetta, hän kääntyi Glaukuksesta ja hetken vaijettuaan hän sanoi Ionelle:
»Ihana Ione, minulla ei ole ollut onnea tavata sinua niinä parina kertana, jotka viimeksi olen vestibulumissasi ollut.»
»Rauhaisa meri on niin usein houkutellut minut kotoa», Ione vastasi hieman hämillään.
Arbakes huomasi hänen häminsä, mutta näyttämättä siitä välittävän hän virkkoi hymyillen:
»Tiedäthän, mitä vanha runoilija sanoo, että nainen pysyköön kotona ja askarrelkoon siellä.»[10]
»Tuo runoilija oli kyynikko», Glaukus sanoi, »ja vihasi naisia.»
»Hän puhui maansa tapaan, ja se maa oli teidän paljo ihailtu
Kreikkanne.»
»Aikoja ja tapoja. Jos esi-isämme olisivat tunteneet Ionen, olisivat he laatineet toiset lait.»
»Oletko tällaisia kohteliaisuuksia Roomassa oppinut?» Arbakes virkkoi voiden tuskin kiihtymystään hillitä.
»Ei ainakaan Egyptiin asti tarvitse mennä kohteliaisuuksia oppimaan»,
Glaukus pisti väliin huoletonna kellukallaan leikkien.
»Kuulkaa», Ione ehätti katkaisemaan keskustelun, joka hänen suureksi mielipahakseen näytti niin vähän olevan omiaan lujittamaan hänen haluamaansa luottamusta Glaukuksen ja hänen ystävänsä välillä. »Älköön Arbakes olko niin ankara suojatti parkaansa kohtaan. Orpona, vailla äidillistä hoivaa olen ehkä liiaksikin antanut aihetta moitteisiin riippumattoman ja miltei miehisen elintapani johdosta. Minun riippumattomuuteni ei kylläkään ole suurempi kuin mihin roomalaisnaiset ovat tottuneet eikä suurempi kuin mikä kreikattarella tulee olla. Ah, miksikä vain miehen elämässä voidaan hyve ja vapaus yhdistää? Miksikä vain orjuus, jota te niin kauhistutte, voi suojella meidän puhtauttamme? Ah, uskokaa minua, on ollut suuri erehdys — ja sillä on ollut katkerat seuraukset naisten kohtalolle — että miehet ovat kuvitelleet naisluonteen (en tahdo sanoa matalammaksi, olkoon kuinka tahansa, mutta) ainakin niin erilaiseksi omaansa, että ovat pitäneet välttämättömänä laatia epäsuotuisia lakeja naissuvun henkiselle kehitykselle. Eivätkö he näin menetellen ole laatineet lakeja omille lapsilleen, joita nainen kasvattaa — aviomiehille, joiden ystäviä, ei, auttajia vaimot ovat?» Ione vaikeni äkisti, ja helakka puna peitti hänen kasvonsa. Hän pelkäsi intonsa vieneen hänet liian pitkälle. Vähemmän hän pelkäsi vakaista Arbakesta kuin ystävällistä Glaukusta, sillä hän rakasti jälkimäistä. Kreikkalaisilla ei ollut tapana sallia vaimoilleen (vähimmän niille, joita he enimmän kunnioittivat) sitä vapautta ja itsenäisyyttä, joista he Italiassa iloitsivat. Hän tunsi sentakia ilonväreitä, kun Glaukus vakavana sanoi:
»Ajattele aina niin, Ione — anna puhtaan sydämesi aina olla ohjaajasi! Onneksi olisi ollut Kreikalle, jos se olisi voinut antaa arvokkaille naisilleen saman henkisen viehätyksen, josta muutamat naissuvun vähemmän arvokkaat ovat tulleet niin kuuluiksi. Ei mitään valtiota ole vapaus ja tieto tuhonnut ja sillaikaa on sinun sukusi saanut vain ihailla vapaita ja kiihottaa tunnustuksellaan viisaita uusiin saavutuksiin.»
Arbakes oli vaiti, hänen aikeisiinsa ei kuulunut kannattaa Glaukuksen mielipiteitä eikä vastustaa Ionen. Lyhyen ja väkinäisen sananvaihdon jälkeen Glaukus sanoi hyvästit Ionelle.
Kun hän oli mennyt, siirsi Arbakes tuolinsa lähemmäksi kauniin napolittaren tuolia ja sanoi tuolla lempeällä ja verhotulla äänellä, johon hän niin taitavasti osasi kätkeä luihun ja kiivaan luonteensa:
»Älä luule, rakastettava suojattini, jos sinua siksi saan kutsua, että minä tahdon järkyttää sitä riippumattomuutta, joka niinkuin aivan oikein huomautit ei olekaan suurempi kuin roomalaisnaisten, mutta jota varsinkin naimattoman naisen tulee varsin varovasti viljellä. Jatka vallotuksiasi iloisten, loistavien, viisaittenkin parissa — hurmaa edelleenkin heidät aspasiamaisella keskustelutaidollasi, erinomaisella soitollasi, mutta varo samalla niitä juoruavia kieliä, jotka niin helposti voivat tahran heittää naisen arkaan maineeseen. Ja ihailua muissa loihtiessasi älä anna, pyydän sinua, älä anna kateuden niittää minkäänlaista satoa.»
»Mitä tarkotat, Arbakes?» Ione sanoi säikähtynein ja vapisevin äänin.
»Tiedän, että olet ystäväni ja tahdot parastani. Mitä mielit sanoa?»
»Ystävä — niin, aivan oikein. Saanko siis ystävänä puhua suoraan ja sinua pahoittamatta?»
»Puhu!»
»Mitenkä tuosta huikentelevasta nuorukaisesta, tuosta Glaukuksesta on tullut ystäväsi? Oletko tavannut hänet useinkin?» Näin puhuen Arbakes katsoi vakavana Ioneen ikäänkuin tahtoisi tunkeutua hänen sieluunsa.
Tätä katsetta peräytyen, selittämättömän pelontunteen valtaamana vastasi napolitar hämmentyneenä ja epäröiden: »Hänet tuotiin kerran luokseni isäni maanmiehenä ja voinpa sanoa minunkin heimolaisenani. En ole häntä viikkoa kauempaa tuntenut. Mutta miksi nämä kysymykset?»
»Suo anteeksi», Arbakes sanoi, »luulin sinun tunteneen hänet kauemmin, tuon rentun.»
»Mitä? Mitä tarkotat? Mistä tuo ruma nimi?»
»Ei se mitään; en tahdo sinussa herättää harmia henkilöä kohtaan, joka sellaista kunniaa ei lainkaan ansaitse!»
»Rukoilen sinua puhumaan. Miten Glaukus on maineensa tahrannut? — tai paremmin mitä hän on arvelusi mukaan rikkonut?»
Tukahduttaen sen mielenkuohun, jonka Ionen viimeiset sanat olivat synnyttäneet, Arbakes jatkoi: »Tunnet hänen toimensa, toverinsa, elintapansa — comessatio ja alea[11] ovat hänen päiväntöitään — ja kuinka hän voi pahetoveriensa seurassa ajatellakaan hyvettä?»
»Puhut vieläkin arvotuksin. Jumalten nimessä, pyydän, sano pahin!»
»Hyvä, tapahtukoon niin. Tiedä siis, Ione, että Glaukus viimeksi eilen julkisesti — oltiin kylvyssä — kerskaili sinun rakastuneen häneen. Hän sanoi, että häntä huvitti jatkaa seikkailua. Jaan hänellekin oikeutta, hän ylisti kauneuttasi. Kukapa voi sitä kieltää? Mutta hän naurahti halveksivasti, kun hänen ystävänsä Klodius tai Lepidus kysyi, rakastiko hän sinua kylliksi mennäkseen kanssasi naimisiin ja milloin hän aikoi talonsa pihtipielet kukkasin koristaa.»
»Mahdotonta! Oletko itse kuullut tuon alhaisen panettelun?»
»En toki, tahtoisitko minun kertovan näiden hävyttömien elostelijain kaikki sanakommat, joilla juoru on jutun höystänyt? Ole varma, että itsekin aluksi epäilin, mutta olen nyt usean silminnäkijän vakuutuksesta varmistunut, että sinulle äsken puhumani on täyttä totta.»
Ione lysähti kokoon ja hänen kasvonsa kalpenivat vaaleammiksi sitä pylvästä, jota vastaan hän nojasi.
»Tunnustan, että minua loukkasi, minua kiihotti, kun kuulin sinun nimesi olevan kaikkien huulilla yhtä keveänä kuin jonkun tanssijattaren. Kiiruhdin tänä aamuna sinua tapaamaan ja varottamaan. Tapasin Glaukuksen täällä. Itsehillintäni herposi. En voinut tunteitani salata. Olin epäkohteliaskin sinun läsnäollessasi. Voitko antaa ystävällesi anteeksi, Ione?»
Ione ojensi hänelle kätensä, mutta oli vaiti.
»Älä ajattele asiaa enää», Arbakes jatkoi, »mutta olkoon sanottu varoituksena, kuinka suurta varovaisuutta asemasi vaatii. En ole sinuun hetkeksikään suuttunut, Ione, sillä sellaista kevytmielistä olentoa ei Ionen kaltainen nainen voi vakavasti ajatella. Sentapaiset loukkaavat sanat haavottavat vain, jos ne lausuu henkilö, jota rakastamme. Ja toisenlainen totisesti on se mies, jota jalo Ione alentuu rakastamaan.»
»Rakastamaan», Ione äänteli hermostuneen naurunsa lomasta.
»Todellakin.»
Mielenkiintoista on tarkata, kuinka jo noina varhaisina aikoina ja nykyisistä niin suuresti eroavien huolettomien tapojen vallitessa samat pikkuseikat, jotka nykyisin niin yleisesti hämmentävät ja katkaisevat »rakkauden kulun» — sama kekseliäs kateus, sama viekas panettelu, samat taitavasti sommitellut ja levitetyt juorut, jotka nykyisin niin usein riittävät särkemään uskollisimmankin rakkauden siteet ja rakentamaan esteitä suotuisimpienkin olosuhteitten kehitykselle — ne olivat jo tuolloin vaikuttavia. Tarina kertoo eräästä pienestä kalasta joka laivan purjehtiessa tyynillä aalloilla tarttuu laivan köliin ja saa koko laivan pysähtymään — samoin käy suurten inhimillisten intohimojenkin. Emmekä me kuvaisi elämää oikein, ellemme niiltäkin ajoilta, jotka meidän mielestämme sisältävät runsaimmin romantista ainesta, kuvaisi sitä jokapäiväisen ja kotoisen elämän pikkukoneistoa, joka omissa tuvissammekin ja oman kotilieden ääressä on täydessä käynnissä. Vain näissä elämän vähäisissä selkkauksissa me tunnemme kotiutuneemme menneisyyteen.
Egyptiläinen oli suurella viekkaudella hyökännyt Ionen heikompaan puoleen — tottuneesti hän iski myrkytetyn puukkonsa naisen turhamielisyyteen. Hän luuli tukahduttaneensa tunteen, joka päättäen siitä lyhyestä ajasta, jonka Ione oli Glaukuksen tuntenut, oli vasta kehittymässä. Muuttaen puheenaihetta hän johti sen Ionen veljeen. Keskustelu taukosi pian. Hän sanoi hyvästit luvaten häntä tästä lähin paremmin suojella ja käydä häntä joka päivä tapaamassa.
Tuskin oli hänen varjonsa hävinnyt kun naisellinen ylpeys — hänen sukupuolensa puolustusase — jätti Arbakeen valitsemaan uhrilampaan ja nöyryytetty Ione ratkesi kyyneltulvaan.
Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. — Pienoiskuva roomalaisesta kylpylästä.
Kun Glaukus jätti Ionen, tuntui hänestä kuin liihottelisi hän ilmassa. Siitä kohtauksesta, mikä hänellä juuri oli ollut, hän ensi kertaa oli saanut vakuutuksen, että hänen rakkauttansa suosittiin ja että vastarakkauttakin saattoi toivoa. Tämä toivo täytti hänet ihastuksella, jota vastaanottamaan taivas ja maa hänestä näyttivät liian ahtailta. Aavistamatta, minkä vaarallisen vihollisen hän oli taakseen jättänyt ja unohtaen ei vain hänen uhkaavat viittauksensa, vaan kokonaan hänen olemassaolonsa Glaukus kulki eloisilla kaduilla toistaen itsekseen ilonsa innossa niitä suloisia säveliä, joita Ione niin hartaana oli kuunnellut. Hän saapui nyt Onnenkadulle, jolla oli erikoiset jalkakäytävät ja jonka varrella oli valkeiksi rapattuja taloja, avo-ovien kautta näki kulkija niiden loistavat seinäfreskot. Kadun kummassakin päässä oli riemuportti. Ja kun Glaukus juuri saapui Fortunan temppelin edustalle, huomasi hän tuon kauniin rakennuksen ulkonevan pylväistön (temppeli väitetään jonkun Ciceron sukulaisen tai kuulun puhujan itsensä rakennuttamaksi) joka ympäristölleen antoi arvokkaan ja juhlallisen muodon; ilman sitä se oli pikemminkin loistava kuin miellyttävä. Temppeli oli roomalaisen rakennustaidon siroimpia tuotteita. Se oli rakennettu kohokkeelle ja keskellä tasokkeelle vieviä portaita oli jumalattaren alttari. Tältä tasokkeelta kohosivat toiset portaat porttikäytävään, jonka reunustamista kauniista pylväistä riippui mitä ihanimpia kukkaköynnöksiä. Temppelin seinivierille oli asetettu kreikkalaistekoisia kuvapatsaita, ja jonkun matkaa temppelistä kohosi riemukaari Caligula hevospatsaineen, ja pronssisine voitonmerkkeineen. Temppeliaukealla oli vilkasta tungosta — jotkut istuivat penkeillä keskustellen valtioasioista, toiset haastelivat lähestyvistä amfiteatterinäytännöistä. Jotkut nuoret miehet ylistelivät jotakin uutta kaunotarta, toiset arvostelivat viimeistä näytelmäkappaletta, kolmannessa ryhmässä oli ikämiehiä, jotka keskustelivat Aleksandrian kaupan vaiheista. Heidän joukossaan oli monta itämaalaiseen tapaan puettua kauppiasta, joiden omituiset ja väljät viitat, värikkäät ja jalokivin koreillut jalkineet, vakaiset ja arvokkaat piirteet olivat jyrkkänä vastakohtana italialaisten tunikamuodoille ja heidän vilkkaille eleilleen. Sillä tuolla levottomalla ja elämäniloisella kansalla oli, kuten vieläkin on, tavallisen puhekielen rinnalla toinen — mitä ilmehikkäin ja vivahdusrikkain merkki- ja elekieli. Heidän jälkeläisensä käyttävät sitä vieläkin ja oppinut Ivrio on kirjottanut valaisevan teoksen tuosta tavallaan hieroglyfisesta elehtimisestä.
Tunkeutuen joukon läpi Glaukus saapui pian parhaimpien ystäviensä pariin.
»Ah», Sallustus huudahti, »viime illatsuista asti en ole sinua nähnytkään.»
»Ja kuinka olet tuon illan viettänyt? Oletko keksinyt uusia ruokalajeja?»
»Olen tieteillyt», Sallustus vastasi, »olen kokeillut nahkiaisten lihottamisyrityksissä. Tunnustan, että aivan epätoivoisesti olen koettanut saavuttaa sen täydellisyyden, johon roomalaiset esi-isämme pääsivät.»
»Onneton mies! ja miksi?»
»Koska», Sallustus virkkoi huoaten, »laki kieltää niille enää orjia syöttämästä. Minulla on usein ollut suuri kiusaus heittää lihava tarjoilijani kala-allikkoon. Siinä olisi noille elukoille ihanaa matusteltavaa. Mutta orjatkin ovat nykyisin huonontuneet, niillä ei ole enää halua uhrautua isäntiensä mieltymykseksi — muuten Davus olisi itse tarjoutunut uhriksi minua hyödyttääkseen.»
»Mitä uutta Roomasta?» Lepidus kysyi joukkoon työntyen.
»Keisari on tarjonnut senaattoreille ihanat illalliset», Sallustus vastasi.
»Hän on hyvä ihminen», Lepidus tokaisi, »sanotaan, ettei kukaan lähde hänen luotaan saamatta pyyntöään täytetyksi.»
»Ehkä hän antaa minulle luvan saada surmata orjani kalasäiliötäni varten», Sallustus sanoi vilkastuen.
»Hyvinkin mahdollista», Glaukus virkkoi, »sillä kun roomalaisen pyyntö täytetään, tapahtuu se aina jonkun toisen kustannuksella. Mutta saat olla varma, että Tiitus saa jokaisella hymyllään sadat silmät kyyneliin.»
»Kauan eläköön Tiitus!» huudahti Pansa kuullen vain keisarin nimen työntyessään käskevänä joukkoon, »hän on luvannut kvestorintoimen veljelleni, joka on omaisuutensa tuhlannut.»
»Ja joka nyt toivoo uudelleen rikastuvansa kansan kautta, Pansa ystäväni,» Glaukus virkkoi.
»Aivan niin», Pansa sanoi.
»Se tapa on kansaa nylkeä», Glaukus huomautti.
»Tietysti», Pansa vastasi. »Mutta minun täytyy nyt mennä ja tutkia erariumia, se on huonossa kunnossa.» Touhunmiestä näytellen edili lähti joukosta ja häntä seurasi pitkä jono klienttejä jotka heidän togansa erotti muusta seurasta (sillä toga ei ollut enää vapaan miehen merkki, vaan se osotti nyt riippuvaisuutta isännästä).
»Pansa parka», Lepidus sanoi, »hänellä ei ole koskaan aikaa huvitella.
Kiitän taivasta, etten ole edili.»
»Ah, Glaukus, kuinka jaksat? iloinen kuten aina?» Klodius huudahti seuraan liittyen.
»Tahdotko uhrata Fortunalle?» Sallustus sanoi.
»Minä uhraan hänelle joka yö», peluri vastasi.
»Sitä en epäilekään. Uusia uhreja ei ole kai enää ilmestynyt!»
»Herkules avita, purevaa puhetapaa», Glaukus huudahti nauraen.
»Koiran varotus on aina huulillasi», Klodius virkkoi katkerana, »sinun pitääkin aina haukkua.»
»Minun pitääkin aina koiraa (canis) varoa, sillä sinun kanssasi pelatessani minä heitän aina canes», Sallustus vastasi.
»Hiljaa», Glaukus sanoi ottaen ruusun lähellä seisovalta kukkastytöltä.
»Ruusu on vaitiolon merkki», Sallustus huomautti. »Mutta minä haluan niitä nähdä vain illallispöydällä.» — »Siitä muistuu mieleeni», hän jatkoi, »että Diomedes on luvannut pitää ensi viikolla suuret pidot. Oletko kutsuttu, Glaukus?»
»Olen, tänä aamuna sain kutsun.»
»Minä myöskin», Sallustus sanoi ottaen vyöltään nelikulmaisen papyruspalasen. »Huomaan, että hän on kehottanut saapumaan tuntia aikaisemmin kuin on tapana — se ennustaa jotakin tavatonta.»
»Oh, hän on rikas kuin Kroisos», Klodius sanoi, »ja hänen ruokalistansa on pitkä kuin eepillinen runoelma.»
»Mutta menkäämme nyt kylpyyn», Glaukus sanoi, »tähän aikaan ovat siellä kaikki; ja teidän ihailemanne Fulvius saa siellä esittää meille uusimman odinsa.»
Nuoret miehet hyväksyivät ehdotuksen ja he lähtivät kylpylöille päin.
Vaikka julkiset thermaet eli kylpylät olivat rakennetut etupäässä köyhiä kansalaisia varten, sillä ylimyksillä oli kylpyhuone kotonaan, olivat ne juuri sentähden, että kaikensäätyiset ihmiset siellä toisensa tapasivat, mieluisin oleskelupaikka seuranhaluisille, ja sille tyhjäntoimittajajoukolle, joka iloisen ja kevyen kansan keskuudessa on niin rakastettua. Pompeijin kylpylät erosivat pohjapiirrokseltaan ja rakenteeltaan melkoisesti Rooman suurista ja monisokkeloisista thermaeistä. Ja näyttää siltä kuin jokaisessa kaupungissa olisi järjestelmäeroa julkisten rakennusten arkitehtuurissa. Tämä kummastuttua aika lailla nykyajan oppineita — ikäänkuin yhdeksäntoista vuosisataa sitten ei muka arkkitehdeillä ja muodilla saanut olla omia päähänpistojaan! Seuramme astui pääporttikäytävästä Onnenkadulle. Porttipylväistössä istui kylpylänvartija edessään kaksi lipasta, joista toiseen pantiin kylpyraha, toisessa säilytettiin kylpyliput. Käytävän seinälavitsat olivat täynnä kaikenkarvaista joukkoa; toiset kulkivat lääkärin määräyksestä edestakaisin silloin tällöin pysähtyen lukemaan seinille maalattuja ilmoituksia näyttelyistä, kilpaleikeistä, huutokaupoista. Yleisin keskustelunaihe oli kuitenkin lähestyvä amfiteatterinäytäntö ja jokaiselta uudelta tulokkaalta tiedusteltiin innokkaasti, oliko Pompeijille vihdoinkin se onni koettanut, että oli löydetty joku rikoksellinen, joku rosvo tai murhamies, jonka edili voisi heitättää jalopeuran kostettavaksi. Kaikki muut asiat näyttivät tyhjänpäiväisiltä ja joutavilta verrattuina tähän mahdolliseen onnelliseen sattumaan.
»Minun nähdäkseni», sanoi muuan miellyttävän näköinen mies, arvatenkin kultaseppä, »voisi keisari, jos hän on niin hyvä kuin kerrotaan, lähettää meille jonkun juutalaisen.»
»Miksei oteta jotakuta uuden uskonlahkon jäsenistä, noista natsarealaisista?» muuan filosofi virkkoi. »En ole julma, mutta ateisti, joka kieltää itse Jupiterinkin, ei ansaitse sääliä.»
»En välitä», kultaseppä jatkoi, »kuinka monta jumalaa kunkin mieli tekee palvoa, mutta kieltää kaikki jumalat on kauheaa.»
»Mutta minä luulen», Glaukus sanoi, »etteivät nämä ihmiset olekaan aivan jumalankieltäjiä. Minulle on kerrottu, että he uskovat jumalaan ja tulevaan elämään.»
»Täydellinen erehdys, Glaukus ystäväni», filosofi sanoi. »Olen itse keskustellut heidän kanssaan — he nauroivat minua vasten kasvoja kun puhuin heille Plutosta ja Hadeesta.»
»Oi jumalat!» kultaseppä huudahti kauhuissaan. »Onko noita kirottuja täällä Pompeijissakin?»
»Tiedän heitä joitakuita olevan, mutta he pitävät kokouksensa niin salaa, että heitä on mahdoton tavottaa.»
Kun Glaukus oli poistunut puhkesi muuan kuvanveistäjä, taiteeseensa syvästi innostunut mies, häntä ihaillen katsellen sanoihin:
»Ah, saisimmepa nähdä hänet arenalla — siinä olisi teille nähtävää.
Mitkä jäsenet! mikä pää! hänestä olisi pitänyt tulla gladiaattori!
Siinä malli — malli todella arvokas meidän taiteellemme! Miksei häntä
heitetä jalopeuralle!»
Nyt tuli esiin roomalainen runoilija Fulvius, jota aikalaiset kutsuivat »kuolemattomaksi» ja josta meidän unohtava aikamme ei tietäisi mitään ilman tätä kertomusta, hän kiiruhti Glaukuksen luo ja sanoi:
»Oh, atenalainen, Glaukus ystäväni, sinä olet tullut kuulemaan minun viimeistä odiani. Se on minulle suuri kunnia; sinä, kreikkalainen, jonka jokapäiväinen puhekin on runoutta. Kuinka sinua kiitän! — Se on vähäpätöinen, mutta jos sinä sen hyväksyt, on minulla silloin suositus päästä Tiituksen seuraan. Oi, Glaukus, runoilija ilman suosijaa on kuin amforaviini ilman vuosi-ilmoitusta, viini voi olla hyvää, mutta kukaan ei sitä maista. Ja mitä sanoo Pytagoras? — Mitä uhrisavu jumalille sitä ylistyspuhe ihmiselle. — Suosija on runoilijan pappi, hän hankkii runoilijalle uskolaisia ja suitsutusta.»
»Mutta onhan koko Pompeiji sinun suosijasi ja jokaisessa eteispylväistössä on alttari sinun kunniaksesi.»
»Ah, pompeijilais-parat ovat kyllä hyvin kohteliaita — he kunnioittavat kyllä ansiokkuutta. Mutta he ovat vain pienen kaupungin asukkaita — Apero meliore! Menemmekö sisään?»
»Tietysti. Aika tuhlaantuu kunnes olemme runosi kuulleet.»
Samassa työntyi kylpylän puolelta ainakin parisenkymmentä henkilöä pylväistöön ja pienen käytävän ovenvartijaorja päästi runoilijan, Glaukuksen, Klodiuksen ja useita muita runoilijan ystäviä sisään kylpypuolelle.
»Kurja paikka tämä Rooman thermaeihin verrattuna», Lepidus sanoi halveksivasti.
»Katto on sentään aikalailla miellyttävästi maalattu», virkkoi Glaukus osottaen kattoholviin siroteltuja tähtiä; häntä miellytti nykyisin kaikki.
Lepidus kohautti olkiaan, mutta oli liian laiska vastaamaan.
He astuivat nyt tilavahkoon huoneeseen, jota sanottiin apodyteriumiksi s.o. huoneeksi, jossa kylpyvieraat valmistautuivat herkullisiin kylpyihinsä. Katto kaareutui kirjavaksi ja räikeästi maalatun esiverhon yli, katto itse oli jaettu helakanpunaisiin neliöihin; kirkkaan puhtaana pidetty lattia oli valkoista taidemosaiikkityötä ja seinivierillä oli istuimia vieraitten mukavuudeksi. Tässä huoneessa ei ollut niin monia ja suuria ikkunoita, jommoisia on Vitruviuksen kuvaamassa muhkeammassa frigidariumissa. Pompeijilaiset kuten kaikkikin etelä-italialaiset peittivät mielellään polttavan taivaansa auringonvalon ja yhdistivät mielikuvituksessaan ylellisen hämärään. Vain kahdesta lasi-ikkunasta[12] pääsi heikkoa epäselvää valoa; ja se pinta, johon oli käytetty eräs ikkuna-aukoista, oli koristettu suurella titaanien hävitystaistelua esittävällä korkokuvalla.
Tässä huoneessa Fulvius mahtavin elein istahti ja hänen ympärilleen asettuneet kuulijat kehottivat häntä alottamaan lausuntonsa.
Runoilijaa ei tarvittu kahdesti pyytää. Hän otti vyöltään papyruskäärön ja kolmasti rykäistyään sekä saadakseen vaitiolon syntymään että ääntänsä kirkastaakseen hän alotti tuon ihmeellisen odinsa, josta tämän kertomuksen tekijän suureksi mieliharmiksi ei ole yhtä ainoata säettä säilynyt.
Päättäen lukemista seuranneesta käsientaputuksesta se oli runoilijan arvon mukainen ja Glaukus oli ainoa kuulijoista, joka ei pannut sitä Horatiuksen parhaitten odien rinnalle.
Runoesityksen loputtua alkoivat vain kylmään kylpyyn aikovat riisuutua. He ripustivat vaatteensa seinään lyötyihin nauloihin ja saivat joko omalta tai joltakin kylpylän orjalta väljät vaipat, jonka jälkeen he astuivat somaan, pyöreähköön huoneeseen, jommoisia vieläkin on jälellä etelän pesemättömän jälkeläisjoukon häpeäksi.
Herkuttelevammat kävivät toisesta ovesta tepidariumiin, joka oli lämmitetty miellyttävän kuumaksi joko liikkuvilla tuliliesillä tai pääasiallisesti kohotetun lattian alla kulkevilla johtoputkilla, jotka toivat lämmön laconicumista.
Täällä nautiskeli huoneeseen siirtynyt riisuuntunut kylpijäjoukko herkullisen ilman keinotekoisesta lämmöstä. Tämä huone oli arvonsa mukaisesti rikkaammin ja taiteellisemmin koristettu kuin muut. Holvikatto oli kauniisti veistoksin ja maalauksin peitetty; ylhäällä olevat paksulasiset ikkunat päästivät hillittyä ja hämärää valoa sisään; valtavien ulokkeitten alla oli rivi suuria, rohkeita kohokuvia, seinät hehkuivat helakanpunaista väriä, lattia oli kaunista mosaiikkityötä. Täällä oleskelivat tavallisimmat kylpijät, miehet, jotka päivisin ainakin seitsemästi kylpivät, herpaantuneissa ja äänettömissä asenteissa sekä ennen että (useimmiten) jälkeen vesikylvyn. Ja monet näistä terveydenhoidon uhreista käänsivät vastatulleisiin väsyneet silmänsä ja tervehtivät tuttuja päänliikkein, mutta pelkäsivät väsyttävään keskusteluun ryhtyä.
Täältä hajaantui joukko, kukin omia mielihalujaan seuraten, jotkut sudatoriumiin, joka vastannee meidän höyrykylpyjämme, ja täältä varsinaiseen kuumaan kylpyyn, toiset, ruumiinponnistuksiin tottuneemmat ja sellaista halpahintaista väsymystä halveksien menivät suoraan calidariumiin eli kylmään kylpyyn.
Täydentääksemme tämän pikkukuvauksemme ja tutustaaksemme lukijamme osapuilleen tähän vanhanajan miesten päänautintoon seuratkaamme Lepidusta, joka säännöllisesti kävi kaikki kylvyt, paitsi kylmää kylpyä, joka olikin jo pois muodista. Kuumennuttuaan vähitellen tepidariumissa, jonka juuri kuvasimme, tuo »elegantti» pompeijilainen suuntasi askelensa sudatoriumiin. Täällä lukija saa itsekseen kuvitella vähittäistä höyrykylvyn käyttöä, jonka herkkuarvoa hyvät tuoksut lisäsivät. Kun kylpijämme oli tästä suoriutunut, tarttuivat häneen hänen kylpylään seuranneet orjansa ja hankasivat häntä harjantapaisella, jota (ohimennen sanottuna) muuan nykyajan matkailija on vakavana selittänyt käytetyn lian kaapimiseksi, mutta sitähän ei ollut rahtuakaan joka päivä kylpevän Lepiduksen kiiltävällä iholla. Hiukan jäähdyttyään hän painautui vesikylpyyn, joka niinikään oli hyvin tuoksuin kyllästytetty, ja astuessaan jälleen toiselle puolelle hän sai viillyttävän vesisuihkun päähänsä ja jäseniinsä. Sitten hän kääriytyi kevyeen vaippaan, palasi jälleen tepidariumiin, ja tapasi täällä Glaukuksen, joka ei ollut käynyt sudatoriumissa; ja nyt vasta alkoi kylvyn päänautinto ja erikoisuus. Orjat hieroivat kylpijöihin mitä erilaisimpia rasvoja kultaisista, alabasterisista tai kristallimaljoista, jotka harvinaiset rasvat oli haalittu maailman kaikilta kolkilta — näiden, rikkaitten käyttämien smegmatojen lukumäärä täyttäisi kokonaisen teoksen, varsinkin jos sen painattaisi joku huomattava julkaisija: amaracinum, — Megalium, — Nardum, — omne quod exit in um. — Sillaikaa kuului viereisestä huoneesta vienoa soittoa ja ne, jotka kylpyjä käyttivät kohtuullisesti, keskustelivat nyt miellyttävän toimituksen reipastuttamina ja virkistäminä vetreentyneen elämän koko eloisuudella ja raikkaudella.
»Ylistetty olkoon se, joka on kylvyt keksinyt!» Glaukus virkkoi oikoen jäseniään eräällä pronssilepotuolilla (joka oli pehmein patjoin päällystetty), jommoisen kulkija Pompeijissa vieläkin näkee samassa tepidariumissa. »Olkoon se Herkules tai Bakkus, jumalallista kunnioitusta hän ansaitsee.»
»Mutta sanohan», muuan ruumiikas porvari virkkoi ähkien ja puhkien häntä hierottaessa, »sanohan, oi Glaukus, — ikikirotut sinun kätesi, orja, miksi niin lujasti hankaat! — sano — uh! — uh! — sano, ovatko Rooman kylpylät todella niin uhkeat?»
Glaukus kääntyi ja oli tuskin tuntea Diomedesta, niin punaiset ja tulehtuneet olivat tuon kelpo miehen kasvot sudatoriumissa käynnin ja äskeisen hieronnan jäljiltä. »Olen aina kuvitellut niitä meikäläisiä suurenmoisemmiksi. Mitä?»
Hymyään peitellen Glaukus vastasi: »Kuvittele koko Pompeiji muutetuksi kylpylöiksi ja sinulla on silloin käsitys Rooman keisarillisten thermaeitten koosta. Mutta vain niiden koosta. Lisää siihen kaikki mahdollinen henkeä ja ruumista huvittava — kaikki ne urheiluleikit, jotka esi-isämme keksivät — kaikki teokset, jotka Italia ja Kreikka ovat tuottaneet — kuvittele tila näille leikeille, näiden teoksien ihailijoille, — lisää tähän valtavan laajat, monisokkeloiset kylpylät — ajattele puutarhoja, teattereja, pylväistöjä, kouluja, kuvittele sanalla sanoen jumalten kaupunkia, jossa on vain palatseja ja julkisia rakennuksia ja sinulla on hämärä aavistus Rooman suurkylpylöjen upeudesta.»
»Herkules auta», Diomedes huudahti silmät levällään, »sellaisessa kylpylässä voisi mies viettää koko ikänsä.»
»Roomassa käykin usein niin», Glaukus vastasi vakavana. »Monen elämä kuluu vain kylpylöissä. He tulevat sinne ovia avattaessa ja pysyvät siellä, kunnes ne suljetaan. He eivät tiedä halaistua sanaa muusta Roomasta — he ikäänkuin halveksivat muuta olopaikkaa.»
»Polluks vieköön! Sinä hämmästytät minua.»
»Nekin, jotka vain kolmasti päivässä kylpevät, kuluttavat elämänsä tässä toimessa. He harjottelevat kentillä tai pylväistöissä valmistuakseen ensimäiseen kylpyyn. He viivähtävät sen jälkeen teatterissä virkistyäkseen. He nauttivat prandiuminsa puitten alla ja ajattelevat seuraavaa kylpyä. Sitä valmistettaessa syödään prandium. Toisesta kylvystä he kiiruhtavat johonkin peristyleen kuulemaan uuden runoilijan esityksiä tai rientävät kirjastoon nukkumaan jonkun vanhan runoilijan ääreen. Sitte seuraa illallinen, jonka he kylvyn aikana miettivät valmiiksi, senjälkeen käydään kolmanteen kylpyyn, sillä siellä on paras paikka haastella ystävien kanssa.»
»Herkuleen kautta! Mutta onpa meillä täällä Pompeijissa heidän matkijoitaan.»
»Niin on, mutta ilman lieventäviä asianhaaroja. Rooman mainiot herkuttelijat ovat onnellisia, he eivät näe muuta kuin komeutta ja loistoa, he eivät käy kaupungin kurjemmissa osissa, he tuskin tietävät, että on köyhyyttä mailmassa. Koko luonto hymyilee heille, ja ainoa surunhetki on heidän viimeisensä, joka heidät lähettää Kokytoksen kylpylään. Usko minua, nämä ovat teidän ainoita oikeita filosofejanne.»
Glaukuksen näin haastellessa kävi Lepidus suljetuin silmin ja tuskin hengittäen läpi kaikki ne mystilliset toimitukset, joista ei yhtäkään koskaan laimiinlyönyt. Voideltuaan ja puhalleltuaan hänet perinpohjin orjat sirottelivat häneen tuota erikoista jauhetta, joka suojelee kuumuudelta; ja kun se oli hohkakivellä ruumiiseen hierottu, puettiin hänen ylleen verkalleen hiukan juhlallisempi puku kuin riisuttu, n.s. synthesis, jommoisia roomalaisten oli tapa pitää illallisten kunniaksi — vaikka päivänhetki (kello oli kolme meidän laskumme mukaan) oikeuttaisi pikemmin puhumaan päivällisestä. Kun tämä kaikki oli suoritettu, avasi hän vihdoinkin silmänsä ja antoi uuden elämän merkit itsestään.
Samalla hetkellä Sallustuskin ilmaisi olemassaolonsa syvään huokaisten.
»On illallisaika», tuo epikurolainen huomautti, »sinä, Glaukus ja
Lepidus, tulkaa illastamaan luokseni!»
»Muistakaa, että teidät kaikki kolme on kutsuttu minun talooni ensi viikolla», huudahti Diomedes, joka oli kovin ylpeä ylhäisistä tuttavuuksistaan.
»Ah, ah, kyllä muistamme», Sallustus virkkoi, »muistin tyyssija,
Diomedes ystäväni, on varmastikin mahassa.»
Nuoret miehemme astuivat nyt viileämpään huoneeseen ja sieltä kadulle, ja näin päättyi toimitus pompeijilaisessa kylpylässä.
Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja.
Illan varjot alkoivat verhota tuota touhun kaupunkia, kun Apekides matkasi egyptiläisen luo. Hän väitteli valoisia ja vilkasliikkeisempiä katuja; ja kun hän verhotuin päin ja vaippaansa kääriytyneenä kiiruhti eteenpäin oli silminpistävä vastakohta hänen juhlallisessa asenteessaan ja niiden huolettomassa keveydessä, jotka hän kadulla kohtasi.
Muuan vakava ja varmapiirteinen mies oli jo kahdesti hänet sivuuttanut häntä tutkivasti, vaikka epäröiden silmäten ja nyt hän kosketti häntä olalle.
»Apekides», hän virkkoi ja teki nopeasti käsillään merkin; — se oli ristinmerkki.
»No, natsarealainen», pappi vastasi, ja hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi. »Mitä minusta tahdot?»
»Enpä tahdo», vieras virkkoi, »häiritä sinun tutkistelujasi, mutta viimeksi tavatessamme en tuntunut niin vastenmieliseltä.»
»Et ollutkaan, Olintus, mutta minä olen väsynyt ja hermostunut enkä tänä iltana jaksa keskustella niistä kysymyksistä, jotka ovat lähinnä sinun sydäntäsi.»
»Oi, heikko sydän!» Olintus virkkoi katkeran kuumana. »Olet väsynyt ja hermostunut ja kuitenkin tahdot kääntyä pois siltä totiselta lähteeltä, joka virkistää ja pyhittää.»
»Oi, taivas», nuori pappi huudahti rintoihinsa lyöden, »mistäpäin silmäni saavat nähdä totisen Olympoksen, missä oikeat jumalat asuvat? Tuleeko minun tämän miehen lailla uskoa, ettei mikään esi-isieni vuosisatoja palvomista jumalista ole olemassa, ei edes nimeltään? Pitääkö minun pakanallisina ja saastaisina hävittää ne alttarit, joita olen pitänyt pyhimpinä? tai uskonko Arbakeen tavoin — mihin?»
Hän vaikeni ja kiiruhti nopeasti pois miehen lailla, joka pyrkii irti itsestään. Mutta natsarealainen oli noita rohkeita, voimakkaita, innostuneita luonteita, joita jumala kaikkina aikoina on käyttänyt aseinaan mailmaa käännyttääkseen ja etenkin uuden uskontonsa juurruttamiseksi ja tutustamiseksi — luonteita, jotka kestämään luotuina ovat omiansa muita kääntämään. He ovat miehiä, joita ei mikään lannista, ei mikään järkytä, heidän uskonsa voima heitä innoittaa ja he itse muita innoittavat. Heidän järkensä vaikuttaa ensin heidän mielikuvitusvoimaansa, mutta mielikuvitus on heidän käyttämänsä ase; väkevästi he tunkeutuvat ihmisten sydämiin, vaikka näyttävätkin vain heidän arvosteluaan vaativan. Ei mitään ole niin helppoa jakaa kuin innostusta; siinä on orfeus-tarun todellinen vertauskuva — se liikuttaa kiviä, se kesyttää villejä eläimiä. Innostus on totuuden henki ja ilman sitä ei totuudella ole voittoja.
Olintus ei päästänyt Apekidestä niin helpolla. Hän saavutti hänet ja puhutteli häntä:
»En ihmettele, Apekides, että pidät minua häiritsijänä, — että järkytän sinun tasapainosi — että olet epäilyyn joutunut — että huopaat ja soudat tietämättömyyden ja pimeyden avaralla valtamerellä. Sitä en lainkaan ihmettele, mutta kuuntele minua hiukan; valvo ja rukoile — pimeys poistuu, myrsky tyyntyy ja Jumala itse käy, kuten ennen Galilean merellä, sinua suojaamaan vellovilla aalloilla pelastaakseen sinun sielusi. Meidän uskontomme on vaatimuksissaan ankara, mutta kuinka loppumattoman antelias siunauksessaan! Hetken kärsimykset se palkitsee ikuisella elämällä.»
»Samanlaisin lupauksin», Apekides huomautti kiivaana, »esiintyvät nekin taikurit, jotka ovat koko mailman pettäneet. Oh, kuinka loistavia olivatkaan ne lupaukset, jotka johtivat minut Isiksen temppeliin.»
»Mutta», natsarealainen vastasi, »kysy järjeltäsi, voiko sellainen uskonto olla oikea, joka tallaa kaiken siveellisen! Teitä on käsketty jumalianne kunnioittamaan. Keitä ovat nuo jumalat oman tunnustuksenne mukaan? Mitä he tekevät, mitä ominaisuuksia heillä on? Eikö heitä teille kuvata kaikkein mustimmiksi rikoksellisiksi? Ja kuitenkin teitä vaaditaan kunnioittamaan heitä pyhimpinä jumalolentoina! Itse Jupiter on isänmurhaaja ja avionrikkoja. Ja mitä ovat pikkujumalat muuta kuin hänen paheittensa jäljittelijöitä! Teitä on kielletty murhaamasta, mutta murhaajaa te palvotte. Teille sanotaan: älä tee aviorikosta! mutta te rukoilette avionrikkojaa. Oh, eikö tämä ole ihmisen kaikkein pyhimmän tunteen pilkkaa, nimittäin uskon? Käänny sen ainoan ja totisen jumalan tykö, jonka alttarille minä sinut vien! Jos Hän tuntuu sinusta liian korkealta, liian aineettomalta inhimilliselle käsityskyvylle, vastatakseen luodun liikuttavaa halavoimista luojaansa, joka heikkoja sieluja itseensä liittää, niin ajattele Häntä Hänen pojassaan, joka oli kuolevainen ihminen niinkuin mekin olemme. Hänen inhimillisyytensä ei ollut kuitenkaan niinkuin teidän tarujenne jumalien, luonteenheikkoutta, vaan kaikkien hyveitten harjottamista. Hänessä olivat yhtyneet mitä ankarin siveellisyys ja suurin hellyys. Vaikka olisi ollutkin vain ihminen, olisi hän ansainnut jumalan nimen. Te kunnioitatte Sokratesta — hänellä on kannattajansa, oppilaansa, koulunsa. Mutta mitä olivat tuon atenalaisen kaksimieliset hyveet Kristuksen eittämättömän, uhrautuvan pyhyyden rinnalla? Puhun sinulle hänestä nyt vain inhimillisenä luonteena. Hän tuli meidän luoksemme tulevien sukupolvien esikuvaksi osottamaan ne hyveenmuodot, joista Plato kuuluu haaveilleen. Siinä se totinen uhri, jonka hän ihmiselle toi. Mutta se riemuhuuto, joka kajahti hänen kuolinhetkellään ei selittänyt vain maata, vaan se avasi meille näköalan taivaaseen. Olet satutettu — olet liikutettu. Jumala tekee työtä sydämessäsi, Hänen henkensä on kanssasi. Tule, älä vastusta pyhää kutsumusta, tule heti — epäröimättä. Muutamia meikäläisiä on kokoontumassa jumalansanaa tutkistelemaan. Tule, salli minun olla johtajanasi heidän luokseen. Sinä olet väsynyt, olet surullinen. Kuule jumalansanaa: 'Tulkaa minun luokseni», Hän sanoo, »kaikki, jotka väsyneitä ja rasittuneita olette, ja minä tahdon virvottaa teitä'.»
»En voi nyt», Apekides sanoi, »joskus toiste.»
»Nyt — nyt!» Olintus huudahti vakavana ja tarttui hänen käteensä.
Mutta Apekides, joka ei vielä ollut valmistunut kieltämään entistä uskoaan — sitä elämää, jolle hän oli niin paljon uhrannut ja uskoen vielä Arbakeen lupaukseen, riistihe irti toisen otteesta; ja tietäen että voimanponnistus nyt oli turpeen, jos mieli päästä siitä epävarmuuden tunteesta, minkä hänen kristityn toverinsa kaunopuheisuus oli ennättänyt hänen kiihottuneessa ja herkässä mielessään herättää, kokosi hän tunikansa liepeet ja pakeni tavalla, joka teki kaiken takaa-ajon turhaksi.
Hengästyneenä ja voimatonna hän viimein saapui etäiseen ja yksinäiseen kaupunginosaan, ja egyptiläisen synkkäpiirteinen talo oli hänen edessään. Kun hän pysähtyi hengähtämään, pilkisti kuu hopeisten pilvien lomitse ja valaisi kokonaan tuon salaperäisen rakennuksen seinämät.
Muuta taloa ei ollut lähettyvillä. Talon etupuoli oli tummien viiniköynnöksien peitossa ja sen takaa kohosi rykelmä korkeita puita surumielisen kuunvalon kelmeessä. Taampaa piirtyivät taivasta vasten etäisten vuorten synkät ääriviivat ja niiden seasta Vesuviuksen rauhallinen huippu, ei juuri niin korkeana, jommoisena matkailija sen nyt näkee.
Apekides pujahti viiniköynnösholveikon läpi ja saapui leveään ja tilavaan pylväistöön. Hänen edessään portaitten kummallakin sivulla oli egyptiläisen sfinksin kivikuva, ja kuunvalo oli omansa lisäämään noiden valtavien, sopusuhtaisten ja intohimottomien piirteitten juhlallista rauhaa, piirteitten, joissa viisauden vertauskuvaa tavottelevat taiteilijat yhdistävät kauniin salaperäiseen. Portaitten yläpään verhosi aloepuun vihreä ja valtainen lehvistö ja etelän palmut loivat pitkien ja liikkumattomien oksiensa varjon astinten marmoripintaan.
Paikan haudanomainen hiljaisuus ja veistetyn sfinksin outo katse saivat papin suonet tuntemattomasta ja salamyhkäisestä kammosta kiivaammin sykkimään ja hän toivoi voivansa kuulla edes omien äänettömien askeliensa kaiun, kun hän portaita pitkin astui kynnykselle.
Hän koputti ovelle, jonka yläpuolella oli hänelle outosisältöinen kirjotus. Se aukeni äänettömästi ja solakka etiopialainen orja viittasi mitään kysymättä, edes tervehtimättä häntä astumaan sisään.
Tilavaa hallia valaisivat korkeitten pronssisten taidetekoisten kynttilänjalkojen liekit ja seinille oli sivelty tummin ja juhlallisin värein suuria hieroglyfimerkkejä, omituisena vastakohtana niille värikkäille ja miellyttäville maalauksille, joilla silloiset italialaiset asuntonsa koristivat. Käytävän toisessa päässä hänet otti vastaan orjatar, jonka ihonvärissä oli, vaikkakaan ei täysin afrikkalainen, niin kuitenkin tummempi häive kuin roomalaisilla.