Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen.
Hiljaa kuten henkilö, joka yrittää paeta vankilasta, Ione ja hänen rakastajansa jatkoivat epävarmaa taivaltaan. Hetkinä, jolloin vulkaaninen salama valaisi kadut, he saattoivat tuon kaamean valon loimossa suunnata askelensa; mutta vain vähän lohtua ja niukalti rohkeutta tarjosi heille se näky, joka heitä askel askelelta kohtasi. Paikoilla, joilla tuhka oli kuivaa eikä tulivuoresta umpimähkään purkautuneen kuuman vesisateen liottamaa, oli maa likaisen, harmaanvalkean tomun peitossa. Toisin paikoin kallionlohkareet olivat kasaantuneet korkeiksi röykkiöiksi, joiden alta pistivät esiin monen musertuneen pakolaisen puoleksi peitossa olevat jäsenet. Kuolevien kuolinkorahdusten lomasta kuului naisten kauhunhuutoja — milloin läheltä, milloin etäämpää — huutoja, jotka säkkipimeässä vaikuttivat kahta järkyttävämmiltä, sillä avuttomuuden ja epävarmuuden tunne oli nyt entistä herkempi. Mutta kaiken tuskankin läpi tunkeutui kirkkaana ja selvänä tuon kauhun vuoren valtava ja vaihteleva pauhina — sen vinhat vihurit — sen pieksevät vesisateet ja silloin tällöin ankaramman purkauksen jyhkeät kumahdukset. Ja kun tuulet lakaisivat katuja, kuljettivat ne silloinkin mukanaan pistävää, polttavaa hiekkaa ja tukahduttavia myrkyllisiä kaasuja, niin että hengitys hetkeksi salpautui ja tajunta katosi; hetken perästä seisahtunut veri alkoi kiertää entistä kiivaammin, jotta vihdoin koko hermosto oli äärimmilleen jännittyneenä ja ruumis ankarassa kuumeessa.
»Oi, Glaukus, armaani, oma rakkaani! Ota minut syliisi! Viimeinen syleily! Salli minun tuntea käsivartesi ympärilläni — ja anna minun siihen syleilyyn kuolla — en jaksa enää!»
»Rohkeutta, ihana Ioneni, sinun elämäsi on minun elämäni. Ja katso! — Tuohuksia — tänne! Kas, kuinka ne uhmaavat tuulta. Haa! Ne palavat myrskyssäkin! Varmaankin rannalle pakenevia — me liitymme heihin!»
Ja ikäänkuin rakastavaisia auttaakseen ja elähyttääkseen tuulet ja tuhkakuurot taukosivat äkkiä. Ilma oli syvän tyven; vuori tuntui levähtävän ehkä kootakseen vereksiä voimia puhjetakseen entistä raivoisammin; tuohus-miehet liikkuivat nopeasti. »Olemme lähellä merta», tyyni ääni, nähtävästi heidän johtajansa ääni, virkkoi. »Vapaus ja rikkaus jokaiselle orjalle, joka tämän päivän yli elää! Rohkeutta! Sanon teille, että jumalat itse ovat vakuuttaneet minulle pelastavansa minut. Eteenpäin!»
Sainioitten punerva, vakava loimu valaisi nyt täydelleen Glaukuksen ja Ionen, joka lepäsi hänen sylissään. Orjat kantoivat raskaita matka-arkkuja ja laatikkoja, ja heidän johtajanaan kulki — paljastettu miekka kädessä — komea Arbakes.
»Isieni nimessä!» egyptiläinen huudahti. »Kohtalo hymyilee minulle näiden kauhujenkin seasta ja lupaa minulle valitusten ja kuoleman hirveitten todistuskappaleiden ääressä onnea ja rakkautta. Pois, kreikkalainen! Vaadin Ionen, suojattini itselleni!»
»Petturi ja murhaaja!» Glaukus kiljahti tuijottaen viholliseensa. »Nemesis on johtanut sinut minun kostettavakseni! — kelpaavaksi uhriksi Hadeksen varjoille, jotka nyt näyttävät raivoavan maan pinnalla. Lähesty — kosketa Ionen kättäkin, ja aseesi murentuu kuin rannan ruoko. — Tahdon palotella sinut jäsen jäseneltä!»
Hänen puhuessaan koko tienoon valaisi äkkiä punerva, voimakas hehku. Kirkkaana ja jättiläissuurena sankasta pimeydestä, joka näytti helvettiä ympäröivältä muurilta, kohosi vuori — palavan polttorovion kaltaisena! Sen huippu näkyi jakautuvan kahtia — tai paremmin sen kiireellä näytti seisovan kaksi haamua, jotka vastakkain asettuen näyttivät henkien lailla kiistelevän maailmanvallasta. Ne hohtivat verenkarvaisena tulena, joka levitti valoa laajalle ympäristöönsä; mutta niiden alaosa, koko vuoren juuri oli yhä syvässä pimeässä — paitsi kolmea kohtaa, joita myöden käärmemäinen, polveileva, sula laavavirta valui alas. Tummanpunaisena se näytti tulisen uomansa suuntaavan pimeän ympäristön halki kaupunkia kohden. Leveimmän virran yli näytti kaartuneen suunnaton jänne, jolta niinkuin helvetin kostona hersyivät Flegetonin lähteet. Ja tyynessä ilmassa kuului selvästi, kuinka ilmaan singonneet kallionlohkareet mäiskähtivät yhteen, ennenkuin ne putosivat pohjattomiin syvyyksiin — pimentäen hetkeksi sen kohdan, jolle ne putosivat, mutta häviten seuraavana jo punaiseen laavamassaan!
Orjat kirkuivat ja peittivät päänsä. Egyptiläinen itsekin seisoi kuin kivettyneenä, ja hehku valaisi hänen käskeviä piirteitään ja jalokivikoristeista pukuaan. Hänen takanaan oli korkea pylväs, jonka huipulla oli pronssinen Augustus-patsas, ja keisarillinen kuva loisti kuin tulessa.
Glaukus seisoi uhmaten Arbakesta vastassa. Vasemmalla kädellään hän tuki Ionea, oikeataan hän piti uhaten koholla ja siinä välkkyi stilus, joka oli ollut hänen aseensa arenalla ja jonka onneksi oli ottanut mukaansa, hänen otsansa oli rypyssä, huulet yhdessä, hänen piirteistään kuvastui aivankuin taian kautta inhimillisten intohimojen synnyttämä viha ja uhka.
Arbakes kääntyi vuorta katselemasta, ja hänen katseensa osui Glaukukseen! Hän pysähtyi hetkeksi. »Miksi», hän mutisi, »miksi epäröin?» Eivätkö tähdet sanoneet, että vain yksi suunnaton vaara minua uhkaa — ja enkö ole siitä jo selviytynyt?»
»Henki», hän huudahti, »voi uhmata sekä maailmojen loppua että kuviteltujen jumalien vihaa. Tämän hengen nimessä tahdon viimeiseen asti olla voittajana. Eteenpäin, orjat! — Atenalainen, jos vastustat minua, tulkoon veresi omaksi viaksesi! Ja silloin saan Ionen kuitenkin haltuuni!»
Hän astui askeleen — viimeisen tässä mailmassa! Maakamara keinahteli kouristuksentapaisesti hänen allaan, ja kaikki kaatuivat. Hirveätä ryskettä kuului kaupungista, niinkuin monet katot ja pylväät olisivat yhtaikaa romahtaneet alas! Salama viivähti hetken, kuin metallin johtamana keisarinkuvalla ja pirstosi sen ja pylvään! Patsas kaatui ja halkaisi pudotessaan sen tukevan jalustan, jolla se oli seisonut. Tähtien ennustus oli täyttynyt!
Isku ja ryske olivat tainnuttaneet atenalaisen hetkeksi. Kun hän tointui, oli näyttämö vielä valaistu, maa keinui yhä hänen allaan. Ione makasi tajutonna maassa; mutta hän ei nyt huomannut Ionea; hänen silmänsä tuijottivat hirveihin kasvoihin, jotka näyttivät, vartalotta ja jäsenittä — koettavan päästä pois patsaan sirpaleitten alta — kasvoihin, joissa kuvastui kuvaamaton hätä, tuska ja epätoivo! Silmät aukenivat ja sulkeutuivat nopeasti ikäänkuin tajunta ei olisi aivan kadonnut; huulet värähtelivät vielä — sitten rauha ja synkkyys peittivät piirteet, mutta niihin jäi yhä sellainen kauhun ilme, ettei katsoja sitä eläissään unohtanut.
Näin kuoli viisas tietäjä — suuri Arbakes — Tultasuitsevan vyön
Hermes — Egyptin viimeinen kuningas!
Lempivien epätoivo. Joukkojen kohtalo.
Glaukus kääntyi säälien, mutta kauhistuen pois tästä näystä, otti Ionen jälleen syliinsä ja juoksi pitkin katuja, jotka yhä olivat kirkkaasti valaistut. Mutta äkkiä synkkä varjo levisi kaiken yli. Vaistomaisesti hän kääntyi tarkastamaan vuorta ja kas! toinen noista suunnattomista kärjistä, joihin vuoren huippu oli jakaantunut, horjahteli sinne tänne ja kaatui vihdoin sanoin kuvaamattomalla ryskeellä perustukseltaan alas ja vyöryi valtavana tuli virtana vuoren rinnettä alas. Samalla hetkellä tuprahti vuoresta pilvi yömustinta sauhua, joka jälleen peitti kaiken synkkään yöhön, ilman, meren ja maan.
Taas — ja yhä — yhä uudestaan entistä tiheämmät tuhkakuurot tekivät verestä hävitystyötään kaduilla. Pimeys kietoi vielä kerran kaiken huntuunsa; ja Glaukuskin, jonka uljas sydän tähän asti oli epätoivoisena ponnistellut vaaroja vastaan, vaipui erään holvatun kaaren alle ja kietoen käsivartensa Ionen ympäri — raunioissakin hänen morsiamensa — hän odotti alistuneena kuolemaa.
Sillävälin oli Nydia, joka tungoksessa oli joutunut erilleen Glaukuksesta ja Ionesta, turhaan yrittänyt löytää heidät jälleen. Turhaan hän oli sokeille ominaisella, valittavalla äänellä huudellut; ilma oli täynnä tuhansia, itsekkäämmän kauhun synnyttämiä huutoja. Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi samalle paikalle, missä he olivat eronneet — löytääkseen hävinneet toverinsa, pysäyttäen jokaisen pakolaisen ja kysyen näiltä Glaukusta — mutta kaikki kiiruhtivat kärsimättöminä ja hajamielisinä, äänettöminä ohi. Saattoiko kukaan tällaisena hetkenä ajatella naapuriaan? Yleisen kauhun näyttämöllä ei mikään lienekään kamottavampaa kuin sen synnyttämä luonnoton itsekkäisyys. Vihdoin Nydian mieleen juolahti lähteä etsimään tovereitaan merenrannalta, koska aiemmin oli päätetty hakea sitä tietä pelastumismahdollisuutta. Ohjaten askeliaan sauvalla, joka hänellä aina oli mukanaan, hän kulki eteenpäin, uskomattoman taitavasti vältellen kaduille kasaantuneita raunioita ja röykkiöitä ja löysi helposti (hänelle oli nyt onneksi hänen tottuneisuutensa ikuiseen pimeyteen, tottumus, joka tavallisessa elämässä on niin surkea onnettomuus!) lähimmän merenrannalle vievän tien.
Tyttöparka! Hänen rohkeuttansa oli ihana seurata! Ja kohtalo näytti tukevan hänen avuttomuuttaan! Kuumat vesipisarat eivät koskeneet häneen, vaikka hän sateessa kulkikin; suuret kivenlohkareet ruhjoivat katukäytävää hänen ympärillään, mutta säästivät tuota hentoa olentoa; ja kun kevyttä tuhkaa putoili hänen päälleen, ravisti hän sen helposti pois[107] ja jatkoi rohkeana matkaansa.
Heikkona, vaarojen uhkaamana, mutta pelotonna, vain yhden ajatuksen kannustamana hän oli todella harhailevan Psyken vertauskuva. Hän oli kuin Toivo, joka vaelsi Varjon metsässä; oli kuin Henki itse — yksinään, mutta pelkäämättä taivaltaen elämän vaarojen ja vaivojen seassa!
Yhtämittaa hän kohtasi onnettomuustovereita, jotka pimeässä harhailivat, kiiruhtaen salamien hetkittäisessä loimossa eteenpäin, ja vihdoin muuan tuohuksia kantava joukko törmäsi täydellä vauhdilla häneen, ja hän kaatui kumoon.
»Mitä!» yksi joukosta huudahti, »siinähän on minun kunnon sokea tyttöni! Bakkus vieköön, häntä ei saa jättää tuohon! Ylös, tessalitar! Kas noin. Oletko haavottunut? Hyvä on! Tule mukaamme! Olemme menossa merenrannalle.»
»Oi, Sallustus, tunnen äänesi. Jumalten olkoon kiitos! Glaukus!
Glaukus! Oletko nähnyt häntä?»
»En. Hän on nähtävästi jo kaukana kaupungista. Jumalat, jotka pelastivat hänet leijonan kynsistä, pelastavat hänet kyllä tultasyöksevän vuoren vaaroista.»
Rohkaisten täten Nydiaa tuo hyväsydäminen epikuurolainen talutti häntä mukanaan rannalle päin, eikä hän saanut välittää Nydian kiihkeistä rukouksista, että hän viipyisi vielä jonkun ajan paikalla etsiäkseen Glaukusta. Ja epätoivossaan Nydia yhä huuteli tuota rakasta nimeä, joka keskellä luonnonvoimien rajua ryskettä kaikui suloisena soittona hänen korvissaan.
Aikaisemmin kuvaamamme valoilmiö, laavavirtojen purkaukset ja maanjäristys sattuivat jotenkin samaan aikaan, jolloin Sallustus joukkoineen saapui kaupungista suoraan satamaan vievälle tielle. Täällä heidät pysäytti tiheä ihmisjoukko, jossa varmaankin oli puolet kaupungin asukkaista. Tuhansittain heitä harhaili muurien ulkopuolella leviävillä kentillä, ja kaikki olivat epätietoisia minne paeta. Meri oli pakoutunut rannalta; ja nekin, jotka olivat merelle uskaltaneet, kauhistuivat niin luonnonvoimien väkivaltaista raivoa, aaltojen merenrannalle viskaamien merihirviöiden kamottavaa näköä, vuoren sinkoamien kivenlohkareitten kaameita mäiskähdyksiä mereen, että palasivat rannalle pitäen maaturvaa sittenkin parempana kahdesta valittavana olevasta pahasta. Näin nyt kaksi virtaa, toinen merelle pyrkivä, toinen sieltä palaava seisoivat vastakkain, kaikki olivat hapuilevia ja epätoivoissaan eivätkä tunteneet suurta lohtua edes suuresta lukumäärästään.
»Tuli hukuttaa maailman», virkkoi muuan vanha mies, jolla oli stoalaisen koulukunnan pitkä väljä viitta yllään. »Stoalainen ja epikuurolainen viisaus on sitä ammoin jo ennustanut, ja hetki on nyt tullut!»
»Niin, hetki on tullut!» luja, juhlallinen, peloton ääni huudahti.
Ympärilläseisojat katselivat kummissaan ympärilleen. Ääni kuului ylhäältä. Puhuja oli Olintus, joka kristittyjen ystäviensä kanssa seisoi jyrkällä kummulla; sille olivat ensimäiset kreikkalaiset siirtolaiset rakentaneet Apollon temppelin, mutta nyt se oli jo ajanhampaan kuluttama ja miltei raunioina. Hänen puhuessaan ilmaantui se häikäisevän kirkas valoilmiö, joka oli Arbakeen kuoleman ennustajana, ja loi räikeän hohteensa suunnattomaan, kauhistuneeseen, hengittämättömään väkijoukkoon. Ei koskaan ole yhdessä ryhmässä nähty niin paljon epätoivon synkistämiä piirteitä! — ei koskaan mikään inhimillinen kokous ole saanut katseltavakseen sellaisia kauhuja ja kuolemanhirmuja! — eikä milloinkaan, kunnes viimeinen pasuuna pauhaa, liene sellaista väkijoukkoa koolla! Ja tämän joukon yläpuolella kohosi Olintuksen vartalo kohotetuin käsin ja ennustajan elein tulenliekkien eloisassa loimossa. Ja joukko tunsi miehen, jonka se oli tuominnut metsänpedon kynsiin — silloin hän oli heidän uhrinsa — nyt heidän varottajansa; ja taas kaikui hiljaisuudessa hänen juhlallinen äänensä:
»Hetki on tullut!»
Kristityt toistivat huutoa. Niinkuin kaiku se kulki joukon laidasta laitaan — vaimot ja miehet, lapset ja vanhukset sitä toistivat, eivät äänekkäästi, vaan kumeana mutinana. »Hetki on tullut!»
Samassa silmänräpäyksessä kaikui ilmassa kimeä, vihlova kiljaisu, ja erämaan villi tiikeri syöksähti väkijoukkoon ajatellen sekin vain omaa pelastustaan ja raivaten tietä hajaantuvan joukon läpi. Ja silloin tapahtui maanjäristys — ja pimeys kätki kaikki syliinsä!
Ja uusia pakolaisia saapui yhä. Arbakeen orjat kantoivat yhä aarteita, jotka eivät enää olleet heidän isäntänsä omaisuutta. Vain yksi tuohus enää paloi. Sitä piteli Sosia, ja kun sen valo osui Nydian kasvoille, tunsi hän tessalittaren.
»Mitä apua sinulla nyt on vapaudestasi, sokea tyttö?» orja kysyi.
»Ken olet? Tiedätkö mitään Glaukuksesta?»
»Kyllä, näin hänet joku hetki sitten.»
»Siunattu olkoon pääsi! Missä?»
»Hän makasi forumilla riemukaaren alla — kuolleena tai kuolevana! — seuraten kai pian Arbakesta, jota ei enää ole!»
Nydia ei puhunut enää mitään. Hän hiipi Sallustuksen rinnalta; notkeasti hän pujottautui joukon läpi ja lähti jälleen kaupunkiin. Hän saapui forumille — riemuportille; hän kumartui — hän hapuili käsillään! — hän huusi Glaukuksen nimeä.
Heikko ääni vastasi. »Ken kutsuu minua? Varjojen äänikö? Tule, olen valmis!»
»Nouse, seuraa minua! Tartu käteeni! Glaukus, sinä pelastut!»
Ihmetellen ja taas yhtäkkiä alkaen toivoa Glaukus nousi. »Nydia taaskin? Ah! Olet siis pelastunut?»
Hänen äänensä hellä sointu kouristi tessalitarparan sydäntä, ja hän siunasi itsekseen Glaukusta siitä, että hän oli häntäkin ajatellut.
Puolittain kantaen, osaksi tukien Ionea Glaukus seurasi opastaan. Ihmeteltävän varovasti tämä vältteli katuja, jotka veivät äskeisen väkijoukon luokse ja koetti toista tietä päästä rannalle.
Useasti levättyään ja monet vaivat kestettyään he saapuivat vihdoin rannalle ja liittyivät joukkoon, joka rohkeampana kuin muut oli päättänyt uskaltaa mitä muuta tahansa kuin jäädä nykyiselle kauhunnäyttämölle. Pimeässä he astuivat laivaan; mutta kun he olivat päässeet rannasta, näkivät he vuoresta purkautuneiden tulivirtojen jälleen heittävän punertavaa hohdettaan aalloille.
Lopen uupuneena Ione nukahti Glaukuksen rinnoille, ja Nydia makasi hänen jaloissaan. Tomua ja tuhkaa satoi yhä aalloille, ja laivan kansikin peittyi. Tämä valkoinen sade kulki tuulen kannattamana kaukaisille rannoille saakka. Ihmetellen katseli sitä musta afrikalainen, ja kuuluu se huomatun Syyrian ja Egyptinkin antiikkisilla rannoilla asti.[108]
Seuraavana aamuna. — Nydian loppu.
Leutona, kauniina valkeni vihdoin aamuhämärä värähteleville aalloille — tuulet olivat tauonneet —usvat haihtuivat vähitellen tuon herkullisen meren hohtavalta sinipinnalta! Idässä näkyi yhä punertavia ruusunhohtoisia pilviä, jotka ennustivat päivän koittoa; valo otti jälleen valtikan käteensä. Mutta sankkana ja synkkänä riippui etäällä ilmassa yhä sama hävittävä pilvi, jonka punaiset, yhä heikommin ja heikommin palavat juovat ilmaisivat, ettei »Poltettujen kenttien» kiehuva tuli vielä ollut sammunut. Suloisia rantoja koristavia valkeita seiniä ja hohtavia pylväitä ei enää ollut. Autiot ja tyhjät olivat rannat, joilla äsken olivat olleet Herkulaneumin ja Pompeijin kaupungit. Meren suosikit oli riistetty sen syleilystä! Vuosisadan toisensa jälkeen tuo mahtava äiti ojentelee sinisiä käsivarsiaan eikä tavota niitä — surullisena se huuhtelee kadonneitten hautakumpuja!
Laivamiehet eivät nyt kuten tavallisesti riemuiten tervehtineet päivännousua — se olikin koittanut niin hiljalleen, ja he itse olivat liian väsyneitä riemuitakseen, mutta syvä kiitoshuokaus kuului näiden pitkän yön valvoneiden huulilta. He katselivat toisiaan ja hymyilivät; he voimistuivat; he tunsivat yhä elävänsä maailmassa ja että Jumala oli heidän auttajansa! Ja tietäessään pahimman nyt olevan ohi uupuneimmat vaipuivat syvään uneen. Aamuhämärässä he nauttivat sitä lepoa, mitä heillä ei ollut yöllä ollut, ja laiva kulki kevyesti pehmeillä aalloilla. Kaukana näkyi muitakin laivoja, jotka nähtävästi myöskin olivat täynnä pakolaisia, ne näyttivät liikkumattomilta, mutta silti ne liukuivat eteenpäin. Oli turvallista ja toivon tunnetta herättävää katsella niiden siroja mastoja ja hohtavanvalkeita purjeita. Kuinka monta rakasta, kuolleeksi luultua ystävää olikaan noilta laivoilta turvan saanut.
Kaikkien rauhallisesti nukkuessa Nydia nousi hiljaa ylös. Hän kumartui Glaukuksen yli; hän tunsi poskillaan toisen syvän hengityksen; varoen ja hellästi hän suuteli kreikkalaisen otsaa — huulia, tapaili hänen kättään — se oli tarttunut Ionen käteen; hän huoahti raskaasti, ja hänen kasvonsa synkkenivät. Vielä kerran hän suuteli Glaukuksen otsaa ja hiuksillaan hän kuivasi sille laskeutuneen yöllisen kosteuden. »Jumalat siunatkoot sinua, atenalainen!» hän mutisi. »Ole onnellinen rakastettusi kanssa! Muistele joskus Nydiaa! Ah! Hänellä ei ole enää mitään tehtävää tässä elämässä!»
Näin sanoen hän kääntyi pois. Hän hiipi hiljaa foria eli laivan reunaa pitkin sen toiseen päähän, pysähtyi ja kumartui tuijottamaan syvyyteen; viileä viima huokui sieltä hänen polttavalle otsalleen. »Se on kuoleman suudelma», hän sanoi, »se on tervetullut». Leuto ilma hyväili hänen aaltoilevia hiuksiaan; hän työnsi ne kasvoiltaan ja kohotti katseensa — niin herkkänä ja niin valottomana — kohti taivasta, jonka lempeitä piirteitä hän ei ollut koskaan nähnyt.
»Ei, ei!» hän sanoi puoliääneen, miettiväisesti. »En voi tätä enää kestää; tämä on kateellista, paheellista rakkautta — se järkyttää koko olemukseni pohjiaan myöden! Voisin häntä jälleen loukata — kurjaa minua! Olen pelastanut hänet — kahdesti pelastanut — onnellista, onnellista! Miksen nyt kuolisi onnellisena? Hänen pelastuksensa on viimeinen iloinen ajatukseni! Oi, pyhä meri! Kuulen sinun kutsuvan äänesi; siinä on helähtävä ja iloinen sointu. Sanovat sinun syleilyäsi kunniattomaksi — että sinun uhrisi eivät pääse kohtalonkovan Styksin yli. Olkoon niin! En halua tavata häntä Hadeksessa, sillä kohtaisin hänet tuon toisen kanssa! Lepoa! Lepoa! Lepoa! Ei ole muuta Elysiumia minunlaiselleni sydämelle!»
Merimies, joka oli uinahtanut kannelle, oli kuulevinaan veden loiskinaa. Unisena hän katseli ympärilleen. Hän oli näkevinään jotakin valkoista aalloilla, mutta se hävisi samassa tuokiossa. Hän pyörähti jälleen nukkumaan ja uneksi pian kodistaan ja lapsistaan.
Kun rakastuneet heräsivät, ajattelivat he ensin toisiaan ja sitten heti Nydiaa. Häntä ei löydetty — ei kukaan ollut nähnyt häntä yön jälkeen. Kaikki laivan sopet tarkastettiin — ei jälkeäkään hänestä. Alusta loppuun saakka salaperäisenä tuo sokea tessalitar oli hävinnyt elävien maailmasta! He arvasivat hänen kohtalonsa, ja Glaukus ja Ione puristautuivat lähemmä toisiaan (he olivat nyt toistensa maailma) ja unohtaen oman pelastumisensa he itkivät Nydiaa kuin kuollutta sisartaan.
Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin hävityksen jälkeen.
Atena.
»Glaukus rakkaalle Sallustukselleen — tervehtien ja menestystä toivottaen! — Kehotat minua saapumaan Roomaan sinua katsomaan; ei, Sallustus, tule sinä ennemmin tänne. Atenaan! Olen vannoutunut irti keisarien kaupungista, sen melusta ja turhista iloista. Aijon lopun ikäni elää synnyinmaassani. Hävinneen suuruutemme henki miellyttää minua enemmän kuin teidän loistavan ylellinen elämänne. Pyhät holveikkomme ja arvokkaat varjostomme viehättävät minua enemmän kuin mikään muu paikka. Ilissuksen öljypuulehdoissa kuulen runouden ääniä — Fylen kunnailla leijuvat hämärän pilvet näyttävät minusta kadotetun vapautemme käärinliinoilta — sanansaattajilta, jotka ennustavat uuden päivän koittoa! Hymyilet innostukselleni, Sallustus — mutta onhan parempi toivoen kahleita kantaa kuin tyytyen kuunnella niiden kalinaa. Väität, että minun on mahdotonta entisen loiston luhistuneilla raunioilla iloita elämästä. Kuvailet minulle nautiskellen Rooman loistoa ja keisarihovin ylellistä elämää. Sallustus ystäväni, 'non sum qualis eram', en ole enää se, mikä ennen! Kohtalokas elämäni on jäähdyttänyt nuoruuteni kuuman veren. Terveyteni ei ole saanut takaisin entistä joustavuuttaan siitä asti, kun se sai tuta myrkkyjuoman vaikutusta ja nääntyi rikosvankilan usvissa. En voi mielestäni karkottaa synkkää muistoa Pompeijin viimeisestä päivästä — noista hirveistä hävityksen jäljistä! — Rakas Nydiamme! Olen pystyttänyt hänen muistokseen patsaan ja katselen sitä joka päivä työhuoneeni ikkunasta. Usein häntä muistelen — kunnioitan hänen uskollisuuttaan — ja ajattelen hänen salaperäistä kuolemaansa. Ione poimii kukkia, mutta minä itse seppelöin niillä hänen muistopatsaansa. Hän ansaitsi kyllä muistomerkin itselleen Atenaan.
»Mainitset kristinuskon saavan yhä uusia kannattajia Roomastakin. Sallustus, uskon sinulle salaisuuteni: olen vakavasti mietiskellyt tuon uskon oppeja — olen sen omaksunut. Pompeijin kauhujen jälkeen tapasin jälleen Olintuksen — joka silloin tosin pelastui, mutta ah! vain hetkeksi, sillä myöhemmin hän joutui vääjäämättömän intonsa marttyyriksi. Hän opetti minua pelastuksessani leijonan kynsistä ja maanjäristyksessä näkemään tuntemattoman Jumalan voimaa. Kuuntelin — uskoin — rukoilin! Minun oma, nyt enemmän kuin koskaan rakastamani Ione on omaksunut saman uskon — Sallustus, uskon, joka valaisee tulevaa elämää, varjoo sen pyhällä hohteellaan niinkuin laskevan auringon säteet nykyistä! Tiedämme, että olemme yhtä henkeä, yhtä lihaa nyt ja iankaikkisesti. Vuodet vierivät, tuhkammekin on hajonnut, maakin on tuhoutunut, mutta ikuisesti ja kuolemattomana kiertää sielumme — häviämättömänä — muuttumatta! Ja niinkuin aurinko antaa elämän maalle, samoin hyve antaa kuolemattomuudelle onnellisuuden, ja se hyve on Jumalan kasvojen kirkasta hymyä. Tule tänne, Sallustus, tuo mukanasi Epikuroon, Pytagoraan, Diogeneen oppineet teokset; varaudu puolustautumaan, ja kävellessämme Akademian puistoissa antakaamme varmemman ohjaajan kuin minkä isiltämme koskaan olemme saaneet selvittää itsellemme elämän ikuisimmat arvotukset ja ihmishengen todellisen olemuksen.
»Ione — sitä nimeä lausuessani sydämeni sykähtää — Ione istuu vieressäni tätä kirjottaessani. Nostan silmäni ja näen hänen hymyilevän. Aurinko hohtaa Hymettos-vuorella ja puutarhastani kuulen mehiläisten surinaa. Olenko onnellinen? kysynet. Oh! Mitä voi Rooma tarjota senarvoista, mitä omistan Atenassa? Täällä kaikki saa pyhimmät tunteet väräjämään — puut, vedet, kunnaat, pilvet, kaikki ovat atenalaista! Ihanaa, vaikka surunsekaista — se on runouden äitiä, se on maailman viisautta. Hallissani näen esi-isieni marmoripatsaat. Gerameikoksessa säilytän heidän tomunsa! Kaduilla tapaan Feidiaan käsialaa, tunnen Perikleen henkeä. Harmodios, Aristogeiton — ne ovat kaikkialla; mutta ovatko ne myöskin sydämissämme? — minun sydämestäni ne eivät ainakaan koskaan häviä! Jos mikään koskaan saa minut unohtamaan, että olen atenalainen ja etten ole vapaa, voi sen tehdä rakkaus, Ionen valvova, elävä, syvä rakkaus; — rakkaus, jonka uusi uskomme on tehnyt entistä kiinteämmäksi — rakkaus, jota kaikkein parhaimmatkaan runoilijamme eivät ole osanneet oikein kuvata; sillä uskontoon yhtyneenä se on vain uskontomme osa; se on tulvillaan puhtaita, ylimaallisia ajatuksia, me toivomme, että se kestää ikuisesti ja me hoidamme sitä puhtaana ja tahrattomana, jotta emme häpeä tunnustaa rakkauttamme Jumalalle. Siinä on uusi muoto synkän tarinan kertomista Amorista ja Psykestä — siinä on todella henki, joka lepää lemmen käsivarsilla! Ja jos rakkautemme osaa lauhduttaa intoani pyrkiä vapaaksi, vielä paremmin uskontoni siihen pystyy; sillä jos joskus tarttuisinkin miekkaan, antaisin sotahuudon kaikua ja rientäisin uudelle Maratonille (mutta voitottomalle Maratonille!), tuntisin itseni toivottomaksi ajatellessani isänmaani voimattomuutta musertamaan Rooman iestä ja huomatessani, että tämä maailma on vain elämän alku — että muutamien vuosien maine on vain hitunen ikuisuudesta — ja ettei ole todellista vapautta, ennenkuin sielu on päässyt ruumiin kahleista ja päässyt paikan ja ajan mittaamattomuuksien perilliseksi. Ja sittenkin, Sallustus, joku pisara vanhaa, kevyttä kreikkalaista verta on sekaantunut uuteen uskooni. En voi hyväksyä niitä, jotka pauhaavat kirousta ja kadotusta kaikille niille, joilla ei ole sama usko, mikä heillä. En kiroa toisen uskoa — rukoilen Suurta isää hänet kääntämään. Tämä suopeuteni on monissa kristityissä herättänyt epäluuloa minua kohtaan; mutta annan heille anteeksi, ja kun en julkisesti loukkaa suuren joukon ennakkoluuloja, on minulla hyvä tilaisuus suojella veljiäni, milloin lain ankaruus heitä uhkaa tai milloin he saisivat tuta liiallisen intonsa johdonmukaiset seuraukset. Kun suopeus kerran on vain inhimillisen avuliaisuuden seuraus, on se samalla suurin hyvätyö tulevaa autuutta rakennettaessa.
»Tällaista siis, oi Sallustus, on elämäni — ja tämäntapaisia ajatukseni. Ne opettavat minua elämään onnellisena ja tyynenä odottamaan kuolemaa. Entä sinä, Epikuroon hyväsydäminen, ystävällinen valvatti —, mutta tule tänne ja katso silloin itse, minkälaista on ilomme, minkälaisia toiveemme; ei keisarillisten juhlien loisto, ei sirkuskansan riemu, ei meluisa forum-elämä, eivät kauniit teatterinäytännöt, eivät ylelliset puutarhat, eivät Rooman veltostuttavat kylpylät enää tunnu sinusta yhtä tukevilta elämänperusteilta kuin se onnellinen elämä on, jonka johdosta sinä säälit atenalaista Glaukusta — Hyvästi!»
* * * * *
Miltei seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin[109] Pompeijin kaupunki kaivettiin äänettömästä haudastaan. Kaikki siinä vielä eli himmentymättömin värein; sen seinät olivat kuin eilen maalatut — ei yhtään vaalennutta laikkaa sen mosaiikkipeitteisillä lattioilla — forumilla yhä keskentekoiset pylväät ikäänkuin työmiesten käsistä jääneinä — sen puutarhoissa olivat pyhät kolmijalat — sen halleissa aarrearkut — sen kylpylöissä pääharjat — sen teattereissa pääsyliput — sen huoneissa täydelliset kalustot ja lamput — sen trikliniumeissa juhlien jätteitä — sen makuusuojissa hajuvesiä ja ammoinkuolleitten kaunotarten somistustarpeita — ja kaikkialla niiden ihmisten luurankoja ja luita, jotka kerran olivat elävinä pyörinä tuossa loiston ja huvin koneistossa.
Diomedeen huvilan maanalaisesta kellarista löydettiin aivan oven vierestä 20 luurankoa (niiden joukossa myöskin lapsen luut), kaikki hienon tuhkan peitossa; tuhkaa oli hiljalleen valunut ovenraoista, kunnes se oli täyttänyt koko huoneen. Siellä oli myöskin jalokiviä ja rahoja ja kynttelikköjä ja sammioon kovettunutta viiniä, jota nähtävästi oli aijottu pidentämään uhattua elämää. Kovettunut hiekka on muodostanut aivankuin muotin ruumiitten ympärille; ja kulkija voi vielä nytkin katsella naisen niskan ja nuorien, kauniinpyöreiden rintojen jäljennöstä — onnettoman Julian muistomerkkiä! Kellari on nähtävästi vähitellen täyttynyt rikkipitoisella ilmalla, kaikki ovat rynnistäneet ovelle ja huomanneet sen kallionlohkareitten telkimäksi, ja siinä ponnistellessaan kaikki ovat tukehtuneet.
Puutarhasta tavattiin luuranko, jonka luisevat sormet yhä pitelivät avainta ja jonka vieressä maassa oli rahalipas. Arvellaan sen olleen talon isännän — onnettoman Diomedeen, joka nähtävästi on yrittänyt paeta puutarhan kautta, mutta on ehkä läkähtynyt sinne, tai on pudonnut kivi hänet murskannut. Hopeisten maljojen ääressä, lähellä, oli toinen luuranko, luultavasti jonkun orjan.
Sallustuksen ja Pansan talot, Isiksen temppeli salahuoneineen — josta käsin papit lausuivat oraakkeliennustuksiaan — ovat yhä vieläkin pystyssä uteliaitten katseltavana. Eräästä temppelihuoneesta löydettiin suuri luuranko, jonka vierellä oli kirves; kaksi seinää oli jo kirveellä puhkaistu — uhri ei ollut jaksanut enempää. Kaupungin keskiosasta löydettiin toinen luuranko, jonka ympärillä oli suuri rahakasa ja Isiksen pyhäkön salaperäisiä koristuksia. Kuolema oli ahneenkin tavannut, ja Kalenus ja Burbo olivat saaneet samanlaisen lopun! Kun kaivajat perkkasivat erästä röykkiötä, löysivät he luurangon, jonka pirstoutunut pylväs oli leikannut kaha poikki. Pääkallo oli silmiinpistävän kehittynyt ja niin merkillinen sekä henkisten ominaisuuksien tyyssijana että ulkoisilta muodoiltaan, että se on aina herättänyt erikoisia ajatuksia Spurgheimin teoriat hyväksyvissä matkailijoissa. Vielä nytkin, vuosisatojen perästä kulkijalla on tilaisuus katsoa noihin suuriin aukkoihin, joiden takana, monimutkaisissa sokkeloissa kerran ajatteli, uneksi Arbakeen, egyptiläisen henki. Muuan muukalainen kaukaisesta ja barbaarisesta saaresta, jonka nimeä muinaiset roomalaiset eivät voineet kylmästä värisemättä kuulla lausuttavan, vaelteli kerran ihanan Kampanian viljavilla kentillä tutkistellen sen yhteiskuntaelämän monivivahteisia todistuskappaleita, joka ikipäiviksi on hävinnyt — ja kirjotti tämän kertomuksen.
[1] Laena, Aristogeitonin sankarillinen lemmitty, puri häntä kidutettaessa kielensä poikki, jottei tuska saisi häntä ilmaisemaan Peisistratoon poikia vastaan suunniteltua salaliittoa. Pausaniuksen aikana pystytettiin Atenaan hänen kunniakseen naarasleijonan kuvapatsas.
[2] Roomalaisilla ei ollut suojia vain yötä, vaan myöskin päivällisiä lepohetkiä varten (cubicula diurna).
[3] Rooman komeissa palatseissa oli taulukokoelmahuone yhdistetty atriumiin.
[4] Jos oli järjestetty suuri juhla, syötiin tavallisesti atriumissa.
[5] Tablinumin saattoi siis kokonaan sulkea.
[6] Sitruunapuu oli siihen aikaan arvokkain puulaji — se ei ole kuitenkaan nykyajan sitruunapuuta. Oppinut ystäväni W. S. Landor ja jotkut muutkin ovat koettaneet todistaa, että se on ollut mahonkia.
[7] Canes tai canicultes oli noppapelin matalin heitto.
[8] Hermekselle.
[9] Sulottarille.
[10] Euripides.
[11] Mässäykset ja noppapeli.
[12] Pompeijin kaivaukset ovat poistaneet sen muinaistutkijain keskuudessa kauan vallinneen harhaluulon, etteivät roomalaiset muka tunteneet lasi-ikkunoita; niiden käyttö ei kuitenkaan ollut yleinen keski- ja alaluokan yksityisasunnoissa.
[13] Ehkä kuitenkin vain kiinalaista posliinia — vaikka tätä väitettä onkin monta kertaa vastustettu.
[14] Paikka, johon kuolleet tai kuolettavasti haavotetut arenalta viedään.
[15] Näytelmästä »Miles Gloriosus» I näyt. Vapaasti nykyaikaisesti käännettynä: hän on palvellut Raivoisaa Bombastesta.
[16] Eivät vain alhaissyntyiset naiset joskus esiintyneet taistellen amfiteatterissa, vaan jotkut ylhäisemmätkin ottivat osaa tähän raakaan leikkiin.
[17] Hän on saanut tarpeekseen.
[18] Neptunuksen pojalla tarkoitettiin hurjaa, hillitöntä ihmistä.
[19] Tessalialaiset orjakauppiaat olivat kuulut siitä, että he usein ryöstivät arvohenkilöiden ja sivistyneitten lapsia. He eivät säästäneet edes omia maanmiehiään. Aristofanes ruoskii usein ja karvaasti tuota ihmisluokkaa sen harjottaman inhottavan ihmiskaupan johdosta.
[20] Hiukan enemmän kuin 2,000 markkaa.
[21] Lukija älköön sekottako sestert_ii_-muotoa sestert_ia_-muotoon. Yksi sestertia (sestertium) oli n. 26 markkaa, 1 sestertia (sestertius) n. 2 penniä.
[22] Ateneus: Oikea Kupidon temppeli on rakastuneitten asunto.
[23] Uskovainen kristitty voi tästä satunnaisesta yhtäläisyydestä tehdä aivan toiset johtopäätökset kuin egyptiläinen.
[24] Platon mukaan.
[25] Kuori löydettiin siitä talosta, joka tässä kertomuksessa on oletettu Glaukuksen taloksi. Onko se vielä tallella, en tiedä, mutta toivon ainakin niin olevan.
[26] Kreikkalaisten Flora.
[27] Sen niminen ihana taideteosmuisto on Borbonikon museossa. Kasvojen eleet ja ilmeen tuntehikkaisuus ovat parasta mitä vanhan ajan kuvanveistotaide voi meille tarjota.
[28] Terentius.
[29] Kun Sir Walter Scott William Gellin kera kävi Pompeijissa, oli hänen ainoa huomautuksensa huudahdus: »Kuolleitten kaupunki!»
[30] Stabiae ei ollut silloin kaupunki; mutta rikkaitten suosima huvilapaikka se kyllä oli.
[31] »Phlegrai campi», kulonpolttamat, autiot kentät.
[32] Viranomaiset ja klientit, jotka seurasivat suojelijoitaan, käyttivät vielä togaa, muut kansalaiset eivät sitä enää pukunaan pitäneet.
[33] Napolin museossa on tallella muuan vähän tunnettu piirros, joka kuvaa muuatta Pompeijin forumin laitaa, ja sitä kuvaa olen paljon käyttänyt tässä esityksessä. Nuorille lukijoilleni lienee hyväksi lohdutukseksi saada tieto, että »hissausjärjestelmä» on antiikkista alkuperää ja että sitä Pompeijin torilla harjotettiin julkisesti ja lainomaisella ankaruudella.
[34] Herakles. Suom. muist.
[35] Siitä huoneesta löydettiin useita rannerenkaita, käätyjä ja irtokiviä.
[36] Eräässä pompeijilaisessa piirroksessa on Pluto kuvattu samalla tavalla kuin vieläkin näkee pirua esitettävän. Plutolla on sarvet ja häntä. Mutta todennäköisemmin tällainen kuvaus on saatu salaperäisestä Panista, joka eleli autioilla seuduilla ja joka oli kaiken äkillisen ja hirveän kauhun synnyttäjä. Sen ulkoasu sopii hyvin pukinjalkaiseen saatanaan. Niissä kevytmielisissä ja loistavissa menoissa, joita Panin kunniaksi vietettiin, kristityt olivat näkevinään perkeleen vaikutusta.
[37] Jumalat varjelkoot!
[38] Kaupunginosassa on vieläkin ravintola, jonka muodot ovat hyvinkin kuvatun kaltaiset.
[39] »Ota vuoteesi ja käy» ei ollut (Sir W. Gell'in huomautusten mukaan) mikään kuvaannollinen puheenparsi.
[40] Suurissa juhlissa ja kilpailuissa käytettiin muhkeampia, nelipyöräisiä ajoneuvoja, joita sanottiin pilentumiksi.
[41] Oli heillä myöskin sella l. kantotuoli, jossa vain istuttiin.
[42] Vergilius. Suom. muist.
[43] Manalatar, kummittelijoiden, velhojen johtaja. Suom. muist.
[44] Larva oli vainajan henki, joka ei saanut Manalassa rauhaa, vaan joka liikkui ihmisilmoilla kummittelemassa. Suom. muist.
[45] Raivotar. Suom. muist.
[46] Roomalaiset (kuten ehkä kaikkikin vanhanajan kansat) pitivät käärmeitä erikoisen pyhinä, niitä hoidettiin kesytettyinä kotona, olivatpa usein aterioitaessakin mukana.
[47] Manala. Suom. muist.
[48] Autuaitten asunnot. Suom. muist.
[49] Manala. Suom. muist.
[50] Lienee tarpeetonta huomauttaa, että etruskit olivat kuuluisia tietäjiä. Arbakes piti heitä väärin alkuperältään egyptiläisinä. Mutta vanha-aika puolestaan piti egyptiläisiä maailman ihmeellisimpänä kansana, eikä nykyisinkään puutu tiedemiehiä, jotka herkkäuskoisina väittävät samaa.
[51] Hekaten tunnusesineet. Suom. muist.
[52] Vanhanajan kansanomaisen taikauskon mukaan tuli nymfin näkemisestä hulluksi.
[53] Kuuluisa, Beneventumissa oleva noitien kokouspaikka. Siivekkäät käärmeet, jotka tällöin olivat mukana ja joita pitkän aikaa kunnioitettiin pyhinä, ovat luultavasti egyptiläisten taikauskon tuotetta.
[54] Ikivanha roomalainen laki epäsi tytärtä perimästä. Tätä lakia kierrettiin siten, että vanhemmat näennäisesti luovuttivat perinnön jollekin ystävälle ikäänkuin tyttären holhoojana; mutta holhooja saattoi jos tahtoi käyttää väärin saamaansa luottamusta. Tämä laki oli kuitenkin jo ennen tämän kertomuksen tapahtumista ehtinyt vanhentua.
[55] Lähteissä asuvat vedenneidot. Suom. muist.
[56] Minua kurjaa! Suom. muist.
[57] Tavallinen haukkumasana, sanasta fur (varas).
[58] Frygialainen tai jonialainen attagen oli roomalaisten mielestä erikoinen herkku. Se oli jokin lintulaji, hiukan raskaampi kuin tavallinen peltokana.
[59] »— candiduli divina tomacula parsi —» Juvenal XI. 355. Väkeväksi höystetty maukas kastikelaji.
[60] Arkimagirus oli ylikokin arvonimi.
[61] Sisiliassa tavataan ehkä ihanimmat perhoslajit.
[62] Vastenmielistä ja kutsumatonta vierasta sanottiin muscaksi (kärpäseksi).
[63] Mitraa pitivät miehetkin joskus päässään, sellaista henkilöä pidettiin naismaisena.
Mitra oli myssyntapainen päähine.
[64] Helikon on Keski-Kreikan vuoria. Sen rinteet lähteineen, lehtoineen olivat runottarien (muusain) palveluksen tyyssijoja. Suom. muist.
[65] Suurissa pidoissa naiset istuivat tuoleilla, miehet leposohvilla; vain tuttavallisissa perhejuhlissa kummallakin sukupuolella oli samanlaiset istuimet — syy on itsestään selvä.
[66] Manalan tuomareita. Suom. muist.
[67] Yleinen kampanialainen karkelo.
[68] Plutarchoon mukaan (Sympos. lib. I) näyttää siltä, kuin ei myrtin- tai laakerinoksa olisikaan kulkenut jokaisella, vaan että ensimäisen leposohvan ensimäinen mies ojensi sen toisen sohvan ensimäiselle ja ensimäisen toinen ojensi sen toisen sohvan toiselle j.n.e.
[69] Pompeijista on löydetty useita väärennettyjä arpanappuloita. Jotkut hyveet ovat myöhäsyntyisiä — mutta on valaisevaa, että kaikki paheet ovat ikivanhoja.
[70] Python oli kreikkalaisten mukaan lohikäärme, joka ahdisteli ihmisiä ja eläimiä. Suom. muist.
[71] Zefyros oli länsituuli, lempeä kevään airut, joka suosi kasvikunnan menestystä. Suom. muist.
[72] Nymfejä, jotka elelevät metsissä ja kallioilla.
[73] Bakkus. Suom. muist.
[74] Tämäntapaisesta stiluksesta on kehittynyt sittemmin italialaisten tikari.
[75] Kaunis nuorukainen, yön ja unen haltia, jota kuutar, Selene, salavihkaa suutelee. Suom. muist.
[76] Kreikk. Asklepios oli: lääketieteen jumala. Suom. muist.
[77] Pliniuksen kirjeet II, 12; V. 4, 13.
[78] Th, kuolemansanan (Thanatos) alkukirjain oli kreikkalaisten mielestä ratkaiseva kirjain, kuten roomalaisten C.
[79] Jos syytetty sai takaajan (takuuta sanottiin vas'iksi), vietiin hänet vankilaan vasta senjälkeen kuin päätös oli tehty.
[80] Se olikin enemmän kreikkalainen kuin roomalainen tapa; mutta lukijalle huomautettakoon, että Suur-Kreikassa kreikkalaiset muodot ja ennakkoluulot olivat sekaantuneet roomalaisiin.
[81] Kunnes hautajaismenot oli toimitettu, harhaili sielu yli pääsemättä Styks-virran rannalla.
[82] Plinius 37.
[83] Karon, joka kuljetti vainajat Styks-virran yli. Suom. muist.
[84] Ikuiset hyvästit.
[85] Ylhäisten taloissa oli useilla huoneilla oma orjansa.
[86] Kauppakojuja, joissa myyskenneltiin hajuvesiä.
[87] Vaitiolon jumala.
[88] Lintujen arveltiin tietävän kaikki salaisuudet. Sama taikausko elää vieläkin länsimaissa ja elää tavallaan pohjoismaisissa tarustoissakin.
[89] Rooman kotka.
[90] Plinius kertoo, että vähää ennen Vesuviuksen purkausta kirkkaalta taivaalta välähtänyt salama oli surmannut erään »municipali decurionin.»
[91] Kuten jo jossakin olen huomauttanut, kokoonnuttiin atriumiin tavallista suurempaa juhlaa viettämään.
[92] Kolme osatarta.
[93] Voi helposti kuvitella, että Napolin lähellä olevan Grotta del Canen (koiran luolan) höyryillä on samanlainen vaikutus.
[94] Ekvitit istuivat aivan senaattorien takana.
[95] N. kaksituhatta markkaa.
[96] N. 20,000 markkaa.
[97] Gladiaattori, joka eli keisarin kustannuksella.
[98] Vastustajaa sanottiin sekutoriksi syystä, että hänen täytyi juuri silloin, kun toinen verkkonsa heitti, lähteä ajamaan takaa vastustajaansa, voidakseen satuttaa häneen, ennenkuin hän oli ehtinyt verkkonsa uudelleen selvittää.
[99] Verrattakoon Pompeijista löydetyn friisin kuparijäljennöstä, joka on julkaistu tätä kaupunkia koskevassa teoksessa: »Library of Entertaining Knowledge» vol. II s. 211.
[100] Ruokoa (calanus) käytettiin papyrukselle ja pergamentille kirjotettaessa; stiluksella piirrettiin vahatauluille, metallilevyille j.n.e. Kirjeet kyhättiin joko vahatauluille tai papyrukselle.
[101] Tavallisesti käytettiin merimiehiä kiinnittämään amfiteatterin velaria paikoilleen.
[102] Pliniuksen mukaan.
[103] Vulkaanisia salamia. Tällaisia ilmiöitä havaittiin varsinkin v. 1779 purkauksessa, ja merkeistä päättäen niitä nähtiin siinäkin hirveässä tuhopurkauksessa, jota olemme kyenneet vaillinaisesti kuvaamaan.
[104] Useamman kuin yhden vartiosotilaan luuranko löydettiin vartiopaikoilta.
[105] Pliniuksen mukaan.
[106] Dio Kassiuksen mukaan.
[107] »Raskasta tuhkaa satoi päällemme, ja meidän täytyi se tuontuostakin ravistaa pois, muuten olisimme nääntyneet ja hautautuneet sen alle.» Plinius.
[108] Dio Kassiuksen mukaan.
[109] Purkaus tapahtui v. 79; ensimäinen kaivaus tehtiin v. 1750.
End of Project Gutenberg's Pompeijin viimeiset päivät, by Edward Bulwer-Lytton