Sallustus ja Nydian kirje.
Kolmasti oli Sallustus herännyt aamu-unestaan ja kolmasti hän oli, muisteltuaan, että hänen ystävänsä tänään joutuisi kuoleman omaksi, yrittänyt syvään huoahtaen jälleen nukkua. Hänen ainoana tavoteltavana päämääränään oli välttää ikäviä mielenliikutuksia ja milloin se ei käynyt päinsä, ainakin koettaa unohtaa ne.
Kun hän ei enää lopulta voinut kaivautua unohduksen hautaan, kohottautui hän vuoteeltaan ja huomasi suosikkivapautettunsa istumassa nyt kuten muinakin aamuina vuoteen vieressä. Sillä Sallustuksen tapana oli, koska hän kuten jo on mainittu tahtoi hienona miehenä harrastaa kirjallisia opintoja, luettaa itselleen jotakin teosta tunnin tai parin ajan aamuisin, ennenkuin hän nousi.
»Ei mitään kirjoja tänään — ei Tibullusta enää — ei Pindarosta liioin! Pindaros! Ah! Se nimi tuo mieleen leikit, joiden villejä jäljittelyjä meidän arenataistelumme ovat. Onko siellä jo alotettu — amfiteatterissa?»
»Aikoja sitten, oi Sallustus! Etkö ole kuullut' rummunpärinää ja askelten töminää?»
»Olen, olen, mutta jumalten kiitos, olin unenhorroksissa ja minun tarvitsi vain kääntää kylkeä vaipuakseni syvään uneen.»
»Gladiaattorit ovat jo kauan otelleet.»
»Niitä kurjia! Eikä kukaan minun väestäni ole mennyt näytäntöä katsomaan?»
»Varmastikaan ei; käskysi olivat selvät.»
»Hyvä on. Olisipa tämäkin päivä jo ohi! Mikä kirje on tuolla pöydällä?»
»Tuo! Oh, se kirje tuotiin viime yönä, kun sinä olit liian — liian —»
»Juonut sitä lukeakseni, luulemma. Eipä hätää, ei kai se sisällä mitään tärkeää.»
»Avaanko sen, Sallustus?»
»Tee se — ehkä siinä on jotakin ajatuksia virkistävää. Glaukus parka!»
Vapautettu orja avasi kirjeen. »Mitä! Kreikkaa!» hän sanoi. »Nähtävästi joku oppinut nainen.» Hän silmäili kirjettä, ja sokean tytön epätasaiset rivit antoivat ensimältä hänelle päänvaivaa. Mutta äkkiä hänen kasvoihinsa tuli ällistynyt ja kummasteleva ilme. »Suuret jumalat! jalo Sallustus! Mitä olemmekaan laiminlyöneet! Kuule, kun luen.»
»Nydia, orjatar, Sallustukselle, Glaukuksen ystävälle. Olen vankina Arbakeen talossa. Kiiruhda preetorin luo, hommaa minut vapaaksi, ja me pelastamme Glaukuksen leijonan kynsistä. Täällä on toinenkin vanki, joka voi todistaa atenalaisen viattomaksi siihen rikokseen, josta häntä syytetään — eräs, joka on ollut murhan silminnäkevänä todistajana — hän voi ilmaista murhaajaksi henkilön, jota siksi ei ole edes epäilty. Riennä! Kiiruhda! Nopeasti! Ota mukaasi asestettuja miehiä vastarinnan varalle ja joku taitava seppä, sillä vankitoverini tyrmän ovi on paksu ja vahvasti teljetty. Oh! Oikean käteni ja isäsi tuhkan kautta älä hukkaa hetkeäkään!»
»Suuri Jupiter!» Sallustus huudahti tyrmistyneenä. »Ja tänään — ehkä juuri tällä hetkellä hän kuolee. Mitä on tehtävä? Menen heti paikalla preetorin puheille.»
»Ei, ei niin. Preetori (kuten Pansakin, editori itse) on rahvaan liehijä; ja roskaväki ei tahdo kuulla vapauttamisesta — se ei tahdo kaikkein jännittävimpänä hetkenä päästää uhria käsistään. Ja sitä tietä saisi tuo viekas Arbakes ennakkovarotuksen. On päivänselvää, että hän tahallaan pitää näitä kahta vangittuina. Ei, orjasi ovat kuitenkin onneksi kaikki kotosalla.»
»Huomaan tarkotuksesi», Sallustus keskeytti; »pane orjat heti aseisiin. Kadut ovat tyhjät. Menemme Arbakeen taloon ja vapautamme vangit. Pian! Nopeaan! Mitä! Tänne Davus! Takkini ja jalkineeni, papyruslehti ja ruoko![100] Kirjotan preetorille ja pyydän häntä lykkäämään Glaukuksen kuolemantuomion täytäntöönpanon tuonnemmaksi, sillä tunnissa, parissa voin todistaa hänet viattomaksi. Niin, niin, kaikki käy hyvin. Nopeasti, Davus, preetorin luo amfiteatteriin. Pidä huoli, että hän saa sen omiin käsiinsä. Nyt, oi te jumalat, jotka Epikuros kieltää, auttakaa minua, ja minä sanon Epikurosta valehtelijaksi.»
Jälleen amfiteatterissa.
Glaukus ja Olintus oli viety yhdessä synkkään ja ahtaaseen koppiin, mistä arenarikokselliset tavallisesti vietiin viimeiseen hirvittävään taisteluun. Heidän silmänsä, jotka vähitellen olivat tottuneet pimeään, välttivät katsomasta toinen toisensa kasvoihin tuona kauheana hetkenä, ja hämärässä valossa heidän poskiensa luontainen kalpeus näytti entistäkin harmaammalta ja kalmanomaisemmalta. Mutta heidän otsansa oli koholla ja varjoton — he eivät vapisseet — heidän huulensa olivat tarmon puristuksessa. Toisen uskonnollinen, toisen ylväs maailmankatsomus, kumpaisenkin viattomuuden tunne ja etenkin lohdun ajatus, minkä toveruus synnyttää, tekivät heistä sankareja.
»Kuule! Kuuletko tuota riemuhuutoa? He iloitsevat katsellessaan ihmisverta!» Olintus huomautti.
»Kuulen, sydämeni kuohuu, mutta jumalat tukevat minua.»
»Jumalat! Oi, nuori mies, tällä hetkellä sinun pitää tunnustaa vain yhtä Jumalaa. Enkö ole sinua vankilassa opettanut, puolestasi itkenyt ja rukoillut? Enkö omassa tuskassanikin ole ajatellut enemmän sinun pelastustasi kuin omaani?»
»Kunnon ystävä!» Glaukus vastasi juhlallisesti. »Olen kunnioittaen, ihaillen ja puolittain hyväksyen kuunnellut sinun selityksiäsi. Jos olisimme päässeet vapaiksi, olisin ehkä vähitellen hylännyt oman uskoni opit ja omaksunut sinun. Mutta tänä viimeisenä hetkenä olisi pelkurimaista — eikä arvoni mukaista — astua pelon vuoksi kiireinen askel, mikä vasta pitkän harkinnan perästä olisi astuttava. Enkö juuri siten, että nyt uskoutuisin sinun vakuutteluihisi ja hylkäisin isieni jumalat, näyttäisi lahjovan itselleni sinun taivaasi lupaukset tai helvettisi tuskat? Ei, Olintus. Ajatelkaamme toisistamme yhtä suopeasti — minä kunnioittaen sinun rehellisyyttäsi — sinä säälien minun sokeuttani tai uppiniskaista vastustustani. Mitä olen tehnyt, siitä saan palkan. Ja ylhäiset vallat tai korkein valta ei tuominne liian ankarasti inhimillisiä erheitä, kun hyvä aikomus ja rehellinen mieli ovat olleet niissä mukana. Älkäämme puhuko enää siitä. — Vaiti! Kuuletko, kuinka he laahaavat jotakin raskasta ruumista käytävää pitkin? Samanlaisia tomuksi muuttuvia olemme mekin kohta.»
»Oi, taivas, oi, Kristus! Näen sinut jo!» Olintus huudahti kohottaen kätensä. »En vapise — minä iloitsen, että pian pääsen vankilastani vapaaksi.»
Glaukuksen pää painui alas. Hän tuumi, mikä ero oli hänen voimillaan ja kärsimystoverinsa uskaltavassa luottamuksessa. Pakana ei vapissut, mutta kristitty riemuitsi.
Ovi kääntyi samassa saranoillaan, ja käytävässä välähtelivät keihäitten kärjet.
»Atenalainen Glaukus, hetkesi on lyönyt», luja ja kirkas ääni sanoi.
»Leijona odottaa sinua.»
»Olen valmis», atenalainen vastasi. »Veli ja toveri, syleilkäämme viimeinen kerta toisiamme! Siunaa minua ja — hyvästi!»
Kristitty avasi sylinsä — hän puristi nuorta pakanaa rintaansa vasten — suuteli hänen otsaansa ja poskeansa — huoahti raskaasti — kuumia kyyneliä valui hänen uuden ystävänsä kasvoille.
»Oh! Jos olisin saanut käännyttää sinut, en nyt itkisi. Ah! Olisinpa nyt voinut sanoa sinulle: 'Tänä iltana tapaamme toisemme Paratiisissa'.»
»Ehkä niin käykin», kreikkalainen vastasi vapisevin äänin. »Ne, jotka kuolema erottaa, tapaavat toisensa jossakin haudan tuolla puolella: maassa — ihanassa, rakkaassa maassa! Hyvästi iäksi! — Kunnon mies, odotan sinua.»
Glaukus riistihe irti toveristaan; kun hän tuli ulkoilmaan, kävi kylmän väre pitkin hänen ruumistaan, vaikka ulkona olikin pilvisaästä huolimatta tukahduttavan kuumaa. Hänen ruumiinsa, joka ei vielä ollut täysin tointunut ennalleen kuolettavan myrkyn vaikutuksista, horjui ja vapisi. Soturit tukivat häntä.
»Rohkeutta!» muuan sanoi. »Olet nuori, kyvykäs, notkea. Sinulle annetaan ase. Älä ole epätoivoinen, ja sinä suoriudut vielä voittajana.»
Glaukus ei vastannut; mutta heikkouttaan häveten hän sai äärimäiset voimansa ponnistaen hermonsa tottelemaan. Hänet riisuttiin aivan alasti — lanteille vain jätettiin kapea vyö — hänen ruumistaan hierottiin öljyllä, käteen pantiin stilus (turha ase!) ja näin hänet talutettiin arenalle.
Ja nähdessään tuhansien ja kymmenien tuhansien tuijottavat katseet hän ei enää tuntenut olevansa kuolevainen. Pelon oireet — pelko itsekin olivat poissa. Helakka puna valahti hänen kalpeille kasvoilleen; hänen komea vartalonsa ojentautui täyteen pituuteensa. Hänen joustavissa ja sopusuhtaisissa muodoissaan — rohkeassa ja uhmaavassa otsassaan — ylväässä huolettomuudessaan — lannistumattomassa hengessään, joka hänen piirteistään ja katseistaan huokui, hänen huulillaan, silmissään oli elävä kuva hänen maansa urhoollisuudesta — sen palvomasta jumaluudesta — siinä oli sankaria ja jumalaa!
Vihan ja inhon huudot, joiden kaikuessa hän oli arenalle astunut, vaikenivat pian äänettömäksi ihailuksi ja miltei sääliväksi kunnioitukseksi; ja nopea ja kouristuksentapainen huokaus kulki tuon suunnattoman joukon läpi ikäänkuin se olisi ollut vain yksi ruumis, ja kaikkien katseet suuntautuivat yhtaikaa atenalaisesta arenan keskellä olevaan mustaan, muodottomaan kasaan. Se oli leijonan häkki.
»Venus auttakoon, kuinka nyt on lämmin!» Fulvia sanoi, »eikä aurinkokaan helota. Olisin toivonut, että nuo taitamattomat merimiehet[101] olisivat peittäneet koko aukon.»
»Oh! On todella kuuma! Voin pahoin, miltei tukehdun!» Pansan emäntä virkkoi. Hänenkään koeteltu stoalaisuutensa ei kestänyt katsella näytelmää, joka kohta esitettäisiin.
Leijona ei ollut saanut ruokaa kahteen vuorokauteen, ja eläin oli koko aamupäivän osottanut outoa rauhatonta elehtimistä, mitä sen vartijat olivat pitäneet nälän merkkinä. Nyt sen asenne ilmaisi pikemmin pelkoa kuin raivoa; sen karjunta tuntui tuskalliselta ja väsyneeltä, sen pää oli riipuksissa — se nuuski ilmaa rautaristikon läpi — painui jälleen lysyyn, syöksähti jälleen ylös — ja taas kuului sen pelonsekaista karjuntaa. Nyt se makasi liikahtamatta ja mykkänä painaen laajenneet sieramensa ristikon rautakankia vasten, ja syvään puuskuttaen se sai häkin edessä olevan arenanhiekan pöllähtämään.
Editori oli hämillään, ja hän kalpeni. Hän katsahti tuskallisena ympärilleen — epäröi — ei tiennyt, mitä tehdä. Joukko alkoi tulla kärsimättömäksi. Hitaasti hän antoi merkin; häkin takana seissyt vartija kohotti varovasti ristikon ylös ja voimakkaasti ponnahtaen ja hurjasti ja iloisesti karjahtaen leijona syöksähti vapauteensa. Vartija kiiruhti arenalta vievään paalukäytävään jättäen metsänkuninkaan yksikseen — saaliineen.
Glaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan hyökkäyksen, pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa kädessään heikosti toivoen, että hän yhdellä taitavasti tähdätyllä iskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain yksi isku) osuisi silmän kautta tapaamaan pedon aivoihin.
Mutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt huomaavankaan rikoksellista. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä arenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömänä tuhisten; sitten se yhtä äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei atenalaisen kimppuun. Laahautuen se juoksi ympäri arenaa käännellen suunnatonta päätään puoleen ja toiseen tuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä; kerran, pari se yritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen katselijajoukosta, ja kun se epäonnistui, päästi se valittavan uikutuksen, jossa ei ollut jälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta karjunnasta. Ei raivon eikä nälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä laahasi hiekkaa, vaikka sen olisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten tavallisesti; ja kun sen katse joskus osui Glaukukseen, siirtyi se heti hänestä tuskaisena pois. Ja turhaan etsittyään pakotietä se palasi vihdoin surkeasti vikisten takaisin häkkiinsä, ja täällä se jälleen paneutui pitkälleen.
Leijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi sen osottamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea sääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä alkuperäisissä toiveissaan.
Editori kutsui luokseen vartijan.
»Mitä tämä on? Ota piikki, karkota se ulos ja sulje sitten häkin ovi!»
Kun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan, kuului arenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin hullusti — vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien silmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko antoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus, hiukset harallaan — hengästyneenä — kiihottuneena — väsyneenä. Hän katsahti nopeasti ympärilleen. »Viekää atenalainen pois!» hän huudahti. Nopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes — hän on Apekideen murhaaja.»
»Oletko mieletön, oi Sallustus?» preetori sanoi nousten tuoliltaan.
»Mitä järjetöntä tarkotat?»
»Viekää pois atenalainen! Pian! tai hänen verensä lankee teidän päällenne. Preetori, älä niskottele tai saat siitä hengelläsi vastata keisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä todistaja. Tilaa! — Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa, katsokaa Arbakesta! — Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!»
Kalpeana, riutuneena, nälän ja kuoleman pelon näännyttämänä, kuoppaisin poskin, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana Kalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jolla Arbakes istui. Vapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin kuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä kostonhalu.
»Pappi Kalenus — Kalenus!» joukko tohisi. Hän se on! Ei — sehän on kuollut mies.»
»Se on Kalenus pappi», preetori virkkoi vakavana. »Mitä sinulla on sanottavaa?»
»Egyptiläinen Arbakes on Apekideen, Isiksen papin murhaaja. Nämä silmät näkivät hänen iskevän. Jumalat ovat vapauttaneet minut vankilasta, jonne hän oli minut heittänyt — pelastaneet minut hirveästä nälkäkuolemasta — voidakseni ilmaista hänen rikoksensa! Vapauttakaa atenalainen — hän on syytön!»
»Senkötähden siis leijona hänet säästi. Ihme! Ihme!» Pansa huudahti.
»Ihme! Ihme!» joukkokin kiljui. »Viekää pois atenalainen — Arbakes leijonan eteen!»
Ja kaiku toisti saman huudon kukkulalta laaksoon — rannalta merelle — »Arbakes leijonan eteen!»
»Virkailijat, viekää syytetty Glaukus pois — viekää, mutta vartioikaa häntä», preetori sanoi. »Jumalat tekevät tänään ihmeitä.»
Preetorin antaessa vapautuskäskyn kuului joukosta ilonkirkaisu — naisen ääni — lapsen ääni — siinä oli riemua! Se tunkeutui sähköiskun lailla joukon läpi — se oli liikuttavaa, tuossa lapsen äänessä oli jotakin pyhää! Ja mukaan tempautuen kansa toisti tuota riemuhuutoa.
»Hiljaa!» ankara preetori sanoi — »kuka se on?»
»Sokea tyttö — Nydia», Sallustus vastasi, »hänen kätensä on pelastanut
Kalenuksen haudasta ja vapauttanut Glaukuksen leijonan kynsistä.»
»Siitä myöhemmin», preetori virkkoi. »Kalenus, Isiksen pappi, sinä siis syytät Arbakesta Apekideen murhasta?»
»Aivan niin.»
»Näit siis teon itse?»
»Preetori — näillä silmilläni —»
»Riittää täksi kerraksi — yksityiskohdat käsitellään toisessa paikassa. Egyptiläinen Arbakes, kuulit syytöksen — et ole mitään puhunut — mitä sinulla on sanottavaa?»
Joukon katseet olivat jo kauan tähystelleet Arbakesta, mutta vasta senjälkeen kuin tämä oli ehtinyt voittaa sen hämmingin, minkä Sallustuksen ja Kalenuksen yhtäkkinen ilmaantuminen oli hänessä synnyttänyt. Kun kuului huuto: »Arbakes leijonan eteen!» oli hän alkanut vapista ja hänen poskiensa tummaan pronssinhohteeseen oli tullut hieman kalvakampi väri. Mutta hän oli pian taas entinen itsensä, kylmä ja maltillinen. Ylpeänä hän kesti häneen suuntautuneitten katseitten raivon ja vastaten nyt preetorin kysymykseen sanoi vain hänelle ominaisella rauhallisella, hallitsevalla äänellään:
»Preetori, kanne on niin alhainen, ettei siihen kannattaisi lainkaan vastata. Ensimäinen syyttäjäni on jalo Sallustus, — Glaukuksen läheisin ystävä! toinen on pappi. Kunnioitan hänen pukuaan ja kutsumustaan; mutta pompeijilaiset! te tiedätte kaikki, minkälainen luonne Kalenus on — hän on ahne ja himoitsee kultaa aivan sananparren omaisella voimalla; sellaisen miehen todistuksen voi helposti ostaa! Preetori, olen viaton!»
»Sallustus», tuomari kysyi, »mistä löysit Kalenuksen?»
»Arbakeen kellarista.»
»Egyptiläinen», preetori sanoi kulmiaan rypistäen, »olet uskaltanut pitää vankeudessa jumalten pappia — ja mistä syystä?»
»Kuule minua», Arbakes vastasi nousten rauhallisena tuoliltaan, vaikka hieman hämillään. »Tämä mies tuli luokseni uhaten ilmiantaa minut samasta rikoksesta, josta hän minua nytkin syyttää, ellen ostaisi hänen vaitioloaan puolella omaisuudellani. Esitin vastaväitteitä — turhaan. Hiljaa siellä! — älkää antako papin keskeyttää puhettani! Jalo preetori ja sinä, oi kansa! Olin muukalainen tässä maassa. Olin viaton rikokseen, mutta papin antama todistus saattoi minut tuhota. Hämmennyksissäni vein hänet kellariin, josta hänet nyt on vapautettu ja jonka hänelle selitin olleen aarrekammion. Päätin häntä pitää siellä siihen asti, kunnes todellisen murhaajan kohtalo oli ratkaistu ja hänen uhkauksensa eivät enää minua vahingoittaisi. Mutta pahempaa en aikonut. Olen ehkä erehtynyt — mutta kukapa teistä ei itsepuolustuksekseen tekisi samaa! Jos todella olisin syyllinen, miksi tätä papin todistusta ei esitetty jo kuulustelun aikana? Silloin en ollut häntä vielä pidättänyt. Miksei hän syyttänyt minua silloin, kun minä syytin Glaukusta? Preetori, tämä vaatii vastauksen. Antaudun sitäpaitsi lakienne tuomittavaksi. Pyydän niiden suojelusta. Viekää syytetty ja syyttäjä pois. Tulen mielelläni laillisen oikeusistuimen eteen kuulusteltavaksi. Tämä paikka ei ole sopiva enempiin keskusteluihin.»
»Hän on oikeassa», preetori virkkoi. »Hei, vartijat, viekää Arbakes talteen — vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa kanteestasi. Alottakaamme leikit jälleen!» — »Mitä!» Kalenus huudahti kääntyen katselijajoukkoon päin, »sallitaanko Isistä sillä tavalla häväistävän? Täytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö oikeuden ratkaisun siirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin voitaisiin kiertää? Riistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala, jumala! — tunnen jumalan puhuvan suullani! Leijonan eteen — Arbakes leijonan eteen!»
Papin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa; hän kaatui jäykkäkouristukseen — vaahtoa pursui hänen suustaan — hän näytti todella mieheltä, jossa asui joku yliluonnollinen voima! Kansa katseli ja kauhistui.
»Jumalanhenki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! Arbakes leijonan eteen!»
Tämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät istuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä kohden. Turhaan edili koetti saada järjestystä syntymään, turhaan preetori korotti äänensä ja uhkasi lain kovuudella. Joukon oli vuotanut veri tehnyt hurjaksi — se tahtoi sitä lisää — sen taikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se kiihottuneena unohti viranomaisten määräykset. Tässä nyt nähtiin niitä kansankuohumia, jotka ovat melkoisen tavallisia tietämättömissä, puolivapaissa, puolittain orjuudessa elävissä joukoissa ja jommoisia roomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omansa synnyttämään. Preetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen käskystään sentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka erottivat ylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he muodostivat vain heikon esteen — vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti hetkeksi, niin että Arbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen. Epätoivoissaan ja kauhun valtaamana, joka lannisti hänenkin tavallisen ylpeytensä, hän tarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa — mutta silloin hän huomasi heidän yläpuolellaan velariaan jääneestä aukosta jotakin outoa ja kamalaa — hän hengähti — ja hänen entiset voimansa palautuivat siinä samassa!
Hän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja hallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista ja käskevää.
»Katsokaa!» hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon tohinan yli, »katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan Orkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!»
Joukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi kauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipulta, valtavan piniapuun kaltaisena;[102] — runko yömustaa savua, oksat tulta! tulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän kirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan välkähtelevänä.
Syntyi sydäntä ahdistava kuoleman hiljaisuus — jonka äkkiä katkaisivat leijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna seuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne säänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.
Nyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan, mutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat allaan maan keinahtelevan; teatterin seinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen jyskettä. Vielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden synkkänä ja nopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti tuhkasade, jonka mukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo hirvittävä sadekuuro huuhteli viiniköynnöstarhoja — pieksi autioita katuja — putosi amfiteatteriin — yhä kauemma ja kauemma se siirtyi — mereen saakka, jonne hirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia kallionlohkareita!
Ei kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma pelastus. Suin päin pakoon — jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä tallattiin kaatuneet — huutojen — kirousten — rukousten kaikuessa tuo suunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta minne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa pelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten tuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille, pakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin — mistä vain kattoa ylleen sai ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä synkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen. Ei milloinkaan mikään yö ole tullut niin äkkiä ja niin kauheana kuin tämä aamupäivä.
Vankien koppi ja kuolleitten luola. — Sydänsuru ei tunne kauhuja.
Glaukuksen, joka tuskin tiesi, oliko hän valveilla vai uneksiko vielä, olivat vartijat vieneet pieneen teatterin seinäkojuun. He heittivät hänen ylleen vaipan ja tunkeilivat hänen ympärillään onnitellen ja ihmetellen. Oven ulkopuolelta kuului kärsimätön ja harmistunut huudahdus; joukko teki tilaa, ja jonkun ystävällisen käden opastamana sokea tyttö astui sisään ja lankesi Glaukuksen jalkoihin.
»Minäkö siis olen sinut pelastanut?» hän sopersi. »Salli minun nyt kuolla!»
»Nydia, lapseni — suojelijani!»
»Oh, salli minun tuntea koskentaasi — hengitystäsi! Niin, sinä elät! Emme tulleet liian myöhään. Tuo kauhea ovi ei tahtonut lainkaan aueta! Ja Kalenus — oh! hänen äänensä oli kuin sammuva tuuli hautausmaalla. Meidän täytyi odottaa — jumalat! Kesti tunteja, ennenkuin leivällä ja viinillä saimme hänet jotenkin ennalleen. Mutta sinä elät, sinä elät vielä! Ja minä — minä olen sinut pelastanut!»
Tämän liikuttavan kohtauksen katkaisi äsken kuvaamamme luonnonmullistus.
»Vuori! maanjäristys!» kuului joka taholta. Vartijat ja muut pakenivat; Glaukus ja Nydia jätettiin pitämään itse huolta omasta pelastumisestaan.
Kun atenalainen huomasi joka taholla vaanivan vaaran, muisti hänen jalo sydämensä Olintuksen. Tämänkin oli jumalten tahto pelastanut tiikerin kynsistä. Pitikö hänen nyt kärsiä vieläkin hirvittävämpi kuolema naapurikopissa? Ottaen Nydiaa kädestä Glaukus harhaili pitkin käytäviä; hän löysi pian kristityn kopin. Olintus oli polvillaan ja rukoili.
»Nouse, nouse, ystäväni!» hän huudahti. »Pelastaudu, pakene! luonto on sinun hirvittävä pelastajasi!» Hän talutti kummastelevan Olintuksen ulos ja näytti hänelle pilveä, joka sakenemistaan sakeni syösten sylistään tuhkaa ja hohkakiviä, ja huomautti hänelle pakenevan joukon huudoista ja töminästä.
»Tässä näkyy Jumalan käsi. — Jumalalle ylistys!» Olintus sanoi nöyrästi.
»Pakene! Etsi uskonveljesi! Valmista heidän kanssaan pakosi. Hyvästi!»
Olintus ei vastannut, tuskinpa huomasikaan ystäväänsä. Jalot ja juhlalliset ajatukset täyttivät hänen mielensä; ja herkistyneen sydämensä innostuttamana hän enemmän riemuitsi Jumalan armosta kuin vapisi Hänen voimansa valtavuutta.
Vihdoin hän nousi ja kiiruhti ulos tietämättä itsekään minne.
Äkkiä hän joutui synkän, aution kopin ovelle. Vipajava tuikkulamppu levitti hämärää valoa huoneeseen, ja sen valossa hän näki kolme rumaa alastonta ruumista spoliariumin lattialla. Hän pysähtyi äkkiä, sillä keskeltä tämän hirveän luolan kauhuja — hän kuuli matalan äänen kutsuvan Kristusta avukseen.
Hän ei voinut olla menemättä eteenpäin; hän astui koppiin, ja hänen jalkansa kastuivat verivirtoihin, joita kuolleista ruumiista valui hiekalle.
»Kuka», natsarealainen sanoi, »huutaa avukseen Jumalanpoikaa?»
Ei tullut vastausta, ja katsellessaan ympärilleen hän huomasi lampunvalossa harmaahapsisen vanhuksen lattialla istumassa pitäen sylissään erään ruumiin päätä. Kuolleen piirteet olivat lujat ja päättäväiset viimeisessä unessaan; mutta huulilla väikkyi yhä ylpeä hymy — ei kristityn toivonhymy, vaan vihan ja uhman synkkä ivahymy. Kasvoilla eli vielä varhaisen nuoruuden kaunis voima. Hiukset valuivat vuolaina kiharoina sileälle otsalle, ja ensimäiset miehuuden merkit loivat lievää varjoa marmorinkalpeille poskille. Ja näiden kasvojen yli oli kumartuneena kuvaamaton väsymys — surunsekainen hellyys — syvä epätoivo! Vanhuksen kyynelet putoilivat raskaina ja kuumina, mutta hän ei niitä tuntenut; ja kun hänen huulensa liikkuivat ja hän koneellisesti lausui oman ihanan, toivoa antavan uskonsa rukousta, ei hänen sydämensä eivätkä ajatuksensa tuntuneet vastaavan hänen sanojaan; se näytti pikemminkin hänen halpautuneen henkensä tahattomalta purkaukselta. Hänen poikansa oli kuollut — kuollut ennen häntä! — ja vanhuksen sydän oli särkynyt!
»Medon!» Olintus virkkoi säälien, »nouse ja pakene! Jumala näyttäikse nyt luonnonvoimien raivossa! Uusi Gomorra on saanut tuomionsa! — Pakene, ennenkuin tuli sinut saavuttaa!»
»Hän oli aina niin elinvoimainen! — Hän ei voi olla kuollut! Tule tänne! — Laske kätesi hänen sydämelleen! Varmaankin se vielä sykkii?»
»Veli, henki on lähtenyt. Me muistelemme häntä rukouksissamme! Et voi sammunutta tuhkaa enää henkiin herättää! Tule, tule — kuule, kuinka juuri nyt, puhellessani, seinät sortuvat! Ei hetkeäkään saa hukata! — Tule!»
»En kuule mitään!» Medon sanoi ravistaen harmaata päätään.
»Poikaparkani, hänen rakkautensa on hänet surmannut!»
»Tule, tule! Anna anteeksi, jos vien sinut väkivalloin!»
»Mitä! Kuka tahtoo isän erottaa pojasta?» Ja Medon puristi ruumiin rintaansa vasten ja peitti sen intomielisin suudelmin. »Mene!» hän sanoi nostaen hetkeksi katseensa. »Mene! Meidän täytyy olla kahden!»
»Ah!» säälivä natsarealainen huudahti. »Kuolema on jo teidät erottanut!»
Vanhus hymyili rauhallisena. »Ei, ei, ei!» hän mutisi äänen käydessä sana sanalta heikommaksi. »Kuolema on ollut ystävällisempi!»
Hänen päänsä painui poikansa rintaa vasten — hänen kätensä herpoutuivat. Olintus tarttui hänen käteensä — valtimo ei enää lyönyt! Vanhuksen viimeiset sanat olivat totta. — Kuolema oli ollut ystävällisempi!
Sillävälin Glaukus ja Nydia kulkivat kiireisesti hengenvaarallisilla kaduilla. Atenalainen oli kuullut pelastajaltaan, että Ione oli Arbakeen talossa. Sinne hän nyt kiiruhti vapauttamaan — pelastamaan häntä! Ne muutamat orjat, jotka egyptiläinen oli jättänyt taloaan vartioimaan itse lähtiessään amfiteatterille pitkän saattueensa mukana, eivät olleet pystyneet tekemään suurtakaan vastarintaa Sallustuksen asestetulle joukolle; ja kun myöhemmin tulivuori purkautui, olivat he päätäpahkaa, kummissaan ja kauhistuneina sulkeutuneet rakennuksen sisäosiin. Hoikka etiopialainenkin oli jättänyt oveneteisen vartiopaikkansa; Glaukus (joka jätti Nydian ulkopuolelle — Nydia paran, jota tällaisenakin hetkenä kateus yhä kalvoi!) kulki laajan hallin läpi kohtaamatta ketään, jolta olisi voinut tiedustella Ionen huonetta. Ja täällä kulkiessaan hän äkkiä joutui sellaiseen taivaasta pudonneeseen säkkipimeään, että hän vain vaivoin saattoi askeliaan ohjata. Kukin kiedotut pylväät tuntuivat vavahtelevan ja horjuvan; ja joka hetki hän kuuli tuhkasateen tomahtelevan katottomaan peristyleen. Hän nousi yläkerrokseen — huohottaen hän haparoi eteenpäin huutaen vähäväliä Ionen nimeä. Ja vihdoin hän kuuli erään käytävän päästä äänen — hänen äänensä. Hetken työ oli senjälkeen syöksyä eteenpäin — murtaa ovi — sulkea Ione syliin — kantaa hänet talosta ulos! Tuskin hän oli taakkoineen ehtinyt paikalle, missä Nydia heitä odotti, kun hän kuuli askeleitten lähenevän taloa ja tunsi Arbakeen äänen. Tämä oli tulossa kotiinsa pelastamaan rikkautensa ja ottamaan talteensa Ionen lähteäkseen heti kuolemaan tuomitusta Pompeijista. Mutta niin sankkaa oli jo heitä ympäröivä hehkuva ilmakerros, että viholliset eivät tunteneet toisiaan, vaikka niin lähellä seisoivat — Glaukus kyllä erotti egyptiläisen hohtavan vaikeitten vaatteitten pimeässä hämärinä häämöttävän.
Kaikin kolmin he nyt kiiruhtivat eteenpäin! Ah! — Minne? He eivät nähneet askeltakaan eteensä, pimeys alkoi olla jo sakeaakin sakeampaa. Heidät ylti epätoivo ja kauhu! Ja Glaukuksesta tuntui, että se kuolema, josta hän oli pelastunut, olikin vain muuttanut muotoaan ja että sen uhrien lukumäärä oli yhä lisääntynyt.
Kalenus ja Burbo. — Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö ja Julia.
Luonnonmullistus, joka äkkiä oli katkaissut kaikki yhteiskuntasiteet ja jättänyt vangin yhtä vapaaksi kuin vartijankin, oli Kalenuksenkin vapauttanut niistä vartijoista, joiden huostaan preetori oli hänet uskonut. Ja kun pimeys ja joukko olivat erottaneet hänet vartijoista, kiiruhti hän horjuvin askelin jumalattarensa temppeliin. Ulkona hapuillessaan ennenkuin pimeys oli yllättänyt, tunsi hän äkkiä jonkun tarttuvan vaatteisiinsa, ja muuan ääni supisi hänen korvaansa:
»Hst! — Kalenus! — Hirveä hetki!»
»Ah! Isäni pään kautta! Ken olet? — Kasvosi ovat pimeässä ja äänesi on outo.»
»Etkö Burboa tunne? Hyi!»
»Jumalat! — Kuinka pimeäksi kaikki käy? Hoho! Tuon hirveän vuoren tähden, siinäpä huikaiseva salama![103] Kuinka ne liekehtivät ja polveilevat! Hades on muuttanut maanpinnalle!»
»Vaiti! Et kuitenkaan usko tuollaisiin seikkoihin, Kalenus! Nyt on aika koota omaisuutta!»
»Haa!»
»Kuule! Temppeli on täynnä kultaa ja kalleuksia! Lastatkaamme itsemme näillä aarteilla, kiiruhtakaamme sitten rantaan ja laivoilla pois! Ei kukaan koskaan vaadi tilille, mitä tänään on tapahtunut!»
»Burbo, olet oikeassa! Uh! Seuraa minua temppeliin. Kuka nyt välittää — kuka edes näkeekään, ettet ole mikään pappi? Tule ja jakakaamme tavara!»
Temppelin esipihalle oli alttarien ympärille kokoontunut joukottain pappeja rukoilemaan, itkemään, voivottelemaan. Onnenpäivinä pettureita, vaaranhetkinä entisen taikauskonsa orjia! Kalenus sivuutti heidät ja astui huoneeseen, joka vielä nytkin on nähtävissä esipihan etelälaidassa. Burbo seurasi häntä — pappi sytytti kynttilän. Viiniä ja ruokaa oli pöydällä — uhriaterian jätteitä.
»Miehellä, joka on nälkää nähnyt kaksi vuorokautta», Kalenus mutisi, »on ruokahalua tällaisenakin hetkenä.» Hän tarttui leipään ja söi sen ahneesti. Tuskinpa mikään on luonnottomampaa ja kamottavampaa kuin noiden roistojen itsekäs alhaisuus; sillä onko vastenmielisempää ominaisuutta olemassa kuin ahneus? Ryöstöä ja pyhänhäväisemistä silloin kun maailman perustukset horjahtelevat! Kuinka paljon inhimilliset intohimot ovatkaan omiaan antamaan yltyä hirvittäville luonnonvoimille!
»Etkö koskaan lopeta?» Burbo sanoi kärsimättömänä, »kasvosi jo hehkuvat ja silmäsi välkkyvät.»
»Ei joka päivä olekaan tällaista oikeutta olla nälkäinen. Oh, Jupiter!
Mitä ääntä tuo on? — Sehän on kuin kiehuvan veden sihinää! Mitä!
Sataako pilvi yhtaikaa sekä vettä että tulta! Haa! Mitä! Huutoja!
Burbo, kuinka hiljaista nyt on kaikki! Katso ulos, mitä on tapahtunut!»
Muiden kauhujen lisäksi tuo valtava vuori oli nyt viskannut uumenistaan myöskin kiehuvaa vettä. Hehkuvaan tuhkaan sekaantuen vesivirrat putoilivat aika ajottain kiehuvan liejun tavoin kaduille. Ja juuri sille paikalle, minne Isiksen papit olivat kokoontuneet alttarien ympärille, turhaan koettaen sytyttää pyhää tulta ja vihkisauhua, juuri sille kohdalle oli kaikkein valtavin suunnattomien kivilohkareitten täyttämä kuolemanvirta iskenyt koko raivollaan. Pappien kumartuneitten ruumiitten yli se putosi: siitä kuolinhuudot — seurannut hiljaisuus oli ikuisuutta! liejuinen virta pärskyi alttareille, peitti lattian ja kätki mutaansa pappien yhä vielä sätkyttelevät ruumiit.
»Ne ovat kuolleet», Burbo sanoi, joka nyt vasta ensi kertaa kauhistui ja kiiruhti takaisin huoneeseen. »En luullut vaaran olevan niin lähellä.»
Nuo kaksi lurjusta tuijottivat toisiinsa — olisi kuullut heidän sydämensä sykinnän! Kalenus, joka oli vähemmän rohkea, mutta ahneempi, tointui ensimäisenä.
»Meidän täytyy nyt käydä käsiksi työhömme ja sitten pois!» hän virkkoi kuiskaten pelästyen oman äänensä kaikua. Hän astui kynnykselle, pysähtyi, kulki polttavan lattian ja kuolleitten toveriensa yli pyhään kappeliin ja kehotti Burboa seuraamaan mukana. Mutta gladiaattori epäröi ja jäi paikoilleen.
»Sitä parempi», Kalenus ajatteli, »sitä enemmän tulee saalista minun osalleni.» Nopeasti hän pani taskuihinsa temppelin helpoimmin kannettavat aarteet ja säntäsi pois pyhästä paikasta ajattelematta enää toveriaan. Vuoresta äkkiä syöksähtäneen tulenkielekkeen valossa näki Burbo, joka oli liikkumatonna seisonut kynnyksellä, pakenevan ja kuormitetun papin. Hänkin päätti uskaltaa ja astui askelen tavottaakseen toverinsa, mutta silloin tuprahti hänen jalkojensa eteen hirveä tuhkakuuro. Gladiaattori peräytyi vielä kerran. Pimeys oli jälleen täydellinen. Mutta tuhkasadetta kesti yhä — yhä, yhä paksummalta ja paksummalta se peitti lattian — tukahduttavia kaasuja tuoksahti siitä ylös. Onnettomalta salpautui hengitys — epätoivoissaan hän yritti taas paeta — mutta tuhkakasat olivat jo sulkeneet oviaukon — hän kiljahti, kun hänen jalkansa painuivat kiehuvaan liejuun. Kuinka nyt päästä pois? Ulos ei voinut mennä; niin, sen kauhuja ei ollut mieluista mennä koettelemaankaan. Parasta oli jäädä koppiin, siellä ainakin oli suojassa tuolta kuolettavalta ilmalta. Hän istui tuolille ja kiristeli hampaitaan. Vähitellen tunkeutui tuota pistävää ja myrkyllistä kaasua ulkoa huoneeseenkin. Hän ei voinut sitä kauempaa sietää. Hänen harhaileva katseensa osui teurastuskirveeseen, jonka joku pappi oli jättänyt huoneeseen; hän tarttui siihen. Jättiväkevän kätensä koko epätoivoisella voimalla hän nyt koetti murtaa aukkoa seinään.
Kadut olivat sillävälin tyhjentyneet; jokainen oli hakenut itselleen suojaa; tuhka alkoi jo peittää kaupungin alavammat paikat; mutta siellä täällä näki jonkun pakenevan kahlaavan, polttavassa liejussa tai näki jotkut kalpeat, pelästyneet kasvot salamien sinervässä valossa tai lepattaen palavia tuohuksia, joiden valossa ihmiset koettivat askeliaan ohjata. Mutta solkenaan valuva kuuma vesisade, tukahduttava tuhka, salaperäiset viimaiset tuulenpuuskat, jotka olivat hengityksen salvata, sammuttivat usein nuo liikkuvat valot ja niiden mukana kaiken toivon niiltä, jotka niitä ohjaajinaan pitivät.
Kadulla, joka johti Herkulaneumiin vievälle portille, Klodius raivasi itselleen sekaantuneena ja hapuillen tietä. »Jos vain pääsen portin ulkopuolelle», hän ajatteli, »löydän varmaankin jonkun ajoneuvon, ja Herkulaneumhan ei ole kaukana. Merkuriuksen olkoon kiitos! Minulla ei ole paljo menetettävää, ja sekin vähä on nyt ylläni.»
»Hei — halloo! Apuun! Auttakaa!» kuului hengästynyt, pelosta vapiseva ääni. »Olen langennut — tuohukseni on sammunut — orjat ovat minut jättäneet. Olen Diomedes — rikas Diomedes — kymmenentuhatta sestertiota sille, joka auttaa minua!»
Samassa Klodius tunsi jonkun takertuneen hänen jalkoihinsa. »Hitto sinut periköön — päästä irti, hullu!» peluri ärähti.
»Oh, auta minut ylös — ojenna kätesi!»
»Tässä — nouse!»
»Onko se Klodius? Tunsin äänesi! Minne yrität?»
»Herkulaneumiin.»
»Jumalille olkoon ylistys! Meillähän onkin yhteinen tie aina portille saakka. Etkö voisi pysähtyä huvilaani? Tiedäthän taloni alla olevat maanalaiset holvatut käytävät — siellä olemme turvassa hävitykseltä.»
»Olet oikeassa», Klodius virkkoi miettien. »Ja jos varaamme sinne ravintoa mukaamme, voimme siellä viipyä jonkun päivän, jos näet tätä hirmumyrskyä niin kauan kestää.
»Oh, siunattuja ne, jotka ovat keksineet kaupunginportit!» Diomedes huudahti. »Katso! Portin kamanalle on sytytetty lamppu; sen valossa voimme helpommin kulkea.»
Oli jälleen joku hetki tyventä. Lamppu paloi selvästi ja kirkkaasti. Pakolaiset kiiruhtivat eteenpäin — saapuivat portille — sivuuttivat roomalaisen vahdin; salaman loimo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kiiltävää kypäräänsä, mutta hänen jäykänkovia piirteitään ei edes kauhu ollut saanut muuttumaan! Hän seisoi rauhallisena ja liikkumattomana paikallaan. Tällainenkaan hetki ei kyennyt Rooman majesteetin koneellisesta välineestä tekemään itseajattelevaa ja toimivaa miestä. Siinä hän seisoi keskellä hävittäviä luonnonvoimia; hän ei ollut saanut käskyä lähteä paikaltaan ja hakea pelastusta.[104] Diomedes ja hänen toverinsa menivät yhä eteenpäin; äkkiä muuan nainen astui heidän tielleen. Se oli sama tyttö, jonka iloisen äänen oli kuultu niin moneen kertaan toistavan: »ihania leikkejä tulossa!»
»Oi Diomedes!» hän huudahti, »Anna minulle suojaa! Katso», — hän näytti rinnoillaan lepäävää lasta — »katso tätä pienokaista! Se on minun — se on häpeän lapsi! En ole sitä koskaan ennen omakseni tunnustanut. Mutta nyt muistan, että olen hänen äitinsä! Sieppasin hänet kätkyestä; imettäjä oli paennut! Kukapa muu tällaisena hetkenä huolehtisi pienokaisesta, ellei hänen äitinsä, joka on hänet synnyttänyt? Pelasta se! Pelasta lapseni!»
»Kirottu sinun särisevä äänesi! Pois, naara!» Klodius tiuskasi hampaittensa raosta.
»Ei niin, tyttö», ystävällisempi Diomedes virkkoi, »seuraa meitä, jos tahdot. Tätä tietä — tätä tietä — holveihin!»
He lähtivät jälleen liikkeelle — saapuivat Diomedeen taloon; he nauroivat ääneensä, kun olivat kynnyksen yli astuneet, sillä he luulivat nyt kaikesta vaarasta selviytyneensä.
Diomedes käski orjiensa viedä maanalaisiin kellareihin ruokatavaroita ja öljyä lamppuja varten. Ja täältä nyt etsivät suojaa Julia, Klodius, äiti pienokaisineen, suurin osa orjista, jokunen pelästynyt tuttava ja jotkut naapuristosta saapuneet klientit.
Hävitystyö jatkuu.
Pilvi, joka oli peittänyt niin syvään pimeään koko päivän, oli nyt muuttunut kiinteäksi ja läpinäkymättömäksi massaksi. Pimeys ei ollut enää edes tuollaista vapaan luonnon synkintä yötä, vaan jonkun peitetyn huoneen säkkipimeää.[105] Räikeänä vastakohtana tälle pimeydelle olivat Vesuviuksen huipulta singahtelevat, sähähtelevät, kirkkaat salamat. Mutta niiden hirvittävä kauneus ei ollut tavallista tulen kauneutta; ei mikään sateenkaari voinut väriloistossaan kilpailla niiden kanssa. Milloin tummansininen hohde kuin eteläntaivaan syvin sini — milloin välähti kirkas vihreä, joka liikkui rauhattomasti kuin suunnattoman käärmeen kiemurat — milloin savun seasta läikähti häikäisevän kirkas puna, joka valaisi koko kaupungin portilta toiselle — sitten kaikki jälleen riutui sairaan kalpeaan niinkuin henki, joka on ruumiista lähtemässä.
Sadekuurojen välillä kuului maanalaista kuminaa ja kuohuvan meren aaltojen pauhua; ja pelokas korva tuskin erotti kaukaisen vuoren rotkoista pursuavien kaasujen hiljaista sihinää. Joskus tuo kiinteä pilvimassa jakaantui, ja salaman leimahtaessa nähtiin muka pilvissä outoja ihmisen ja hirmulaisten kaltaisia olentoja hirveässä taistelussa keskenään, mutta pian nekin hävisivät yleiseen sekasortoon; pelästyneitten kulkijoitten silmissä ja mielikuvituksessa nuo aineettomat höyryt näyttivät jättimäisiltä vihollisilta — hävityksen ja kuoleman aiheuttajilta.[106] Muutamin paikoin tuhkaa oli polviin saakka, ja kuumat sadekuurot, joita tulivuoren henkäily lennätti alas, löysivät tiensä asuntoihinkin ja levittivät kaikkialle tukahduttavaa kaasua. Toisin paikoin talojen katot puhkaisseet suunnattomat kivenjärkäleet olivat kaduille kasanneet raunioröykkiöitä, jotka hetki hetkeltä yhä pahemmin haittasivat kulkua; ja mikäli päivä kului, sikäli tuntuvammin maa keinui — jalka petti ja livetti, eivätkä tasaisimmillakaan paikoilla ajoneuvot ja kantotuolit voineet tasapainoaan säilyttää.
Joskus suuret kivenkimpaleet iskivät pudotessaan yhteen ja särkyivät pieniksi sirpaleiksi lennätellen tulikipunoita, jotka heti sytyttivät kaiken tulenaran palamaan, ja kaupunkia ympäröivät tasangot olivat pian hirveän tulipalon valaisemia; sillä monet talot vieläpä jotkut viinitarhatkin olivat liekkien vallassa ja toisin ajoin lieskat kohosivat jylhinä ja ylpeinä kohti synkkää taivasta. Tämän aika-ajottaisen valaisun lisäksi olivat asukkaat monin paikoin, julkisille paikoille, temppelien porttikäytäviin ja forumille sytyttäneet pitkiin riveihin tuohuksia palamaan. Mutta nämä eivät palaneet kauankaan; sadekuurot ja tuulenpuuskat ne pian sammuttivat; ja äkkipimeä, johon kaikki taas kääriytyi, oli omansa kaksin verroin näyttämään ihmisvoiman mitättömyyden, inhimillisen toivon turhuuden taistelussa luonnon hirveitä voimia vastaan.
Usein tuohuksien hetken valaistessa pakenevat joukot kohtasivat toisensa — muutamat kiiruhtivat merenrannalle, toiset sieltä pois maalle; sillä meri oli äkkiä kaikonnut rannoiltaan; synkkä pimeys kattoi senkin, ja sen kiehuville ja kuohuville aalloille putoili kallionlohkareita, kiviä ja tuhkaa, ja täältä löysi vielä vähemmän sitä suojaa, jota kaupungin kadut ja katot sentään osittain soivat. Typertyneinä, kalmankalpeina, luonnottoman pelokkaina nuo joukot toisensa kohtasivat, ei sanaa virkattu, ei neuvoa kysytty; sillä liejusadetta tuli nyt tiheämmin, vaikkakaan ei yhtenään, se sammutti tuohukset, joiden valossa kukin oli nähnyt toisensa aavemaiset piirteet, ja jokaiselle tuli kiire hakea itselleen lähintä suojaa. Sivistysmuodot olivat tyystin hävinneet. Silloin tällöin liekkien lepattavassa valossa nähtiin jonkun ylhäisen lainvalvojan rinnalla hiipivän varkaan, joka täydessä lastissa, arkaillen ympärilleen pälyen koetti saada suojaan nopean voittonsa hedelmät. Jos tässä pimeydessä vaimo joutui erilleen miehestään, vanhemmat lapsistaan, oli turhaa toivoa, että he enää tapaisivat toisensa. Sokeasti ja miltei sekapäin kaikki kiiruhtivat eteenpäin. Inhimillisen elämän monimutkainen koneisto oli äkkiä seisahtunut ja jäljelle oli jäänyt vain alkuperäisin vaisto, itsesäilytysvaisto!
Tällä kauhun näyttämöllä nyt Glaukuskin raivasi tietä seuralaisilleen Ionelle ja sokealle tytölle. Äkkiä heidät yllätti satainen, rannalle pyrkivä joukko. Nydia tempautui Glaukuksen rinnalta, joka Ionen kanssa joutui virran mukana kulkemaan; ja kun joukko (josta ei synkässä pimeässä erottanut yhtään mitään) oli ohi, ei Nydiaa enää ollut heidän rinnallaan. Glaukus huuteli hänen nimeään. Ei vastausta. He palasivat entiselle paikalleen — turhaan. He eivät löytäneet häntä — todennäköisesti hän oli ihmisvirran mukana työntynyt vastakkaiselle suunnalle. Heidän ystävänsä, heidän pelastajansa oli kadonnut! Ja Nydia oli tähän asti ollut heidän oppaansa. Hänen sokeutensa oli omansa tekemään koko tuon pimeän näyttämön hänelle kotoiseksi. Tottuneena ikuisessa pimeässä kulkemaan kaupungin sokkeloissa hän oli varmalla kädellä kuljettanut heitä merenrannalle päin, mistä he toivoivat onnen kaupalla pelastuvansa. Mihin heidän nyt piti lähteä? Kaikki oli heille valotonta — sokkeloa, josta ei poispääsyä. Mutta sittenkin he epätoivoisina, uupuneina jatkoivat matkaansa; tuhkaa satoi heidän päälleen, kivenpalasia putoili kipunoita singoten heidän jalkoihinsa.
»Ah! Ah!» Ione valitteli: »En jaksa enää. Jalkani uppoavat kuumaan tuhkaan. Pakene, rakkahin, pelastaudu, pakene! Jätä minut kohtaloni varaan!»
»Rauhotu! Lemmittyni — morsiameni! Kuolla kanssasi on suloisempaa kuin elää ilman sinua! Mutta minne — oh! Minne voimme tässä pimeässä kulkea? Tuntuu siltä, että olemme kulkeneet ympyrässä ja olemme samalla paikalla, jolta hetki sitten lähdimme.»
»Oi, jumalat! Katso tuota kivenlohkaretta — se on ruhjonut edessämme olevan talon katon! Kaduilla uhkaa joka hetki kuolema!»
»Siunattu salama! Katso, Ione — katso! Edessämme on Fortunan temppelin pylväskäytävä! Menkäämme sinne; siellä olemme ainakin turvassa tuhkasateelta.»
Hän tarttui rakastettuaan käteen ja töin ja tuskin he laahautuivat temppeliin. Glaukus vei Ionen pylväistön suojaisimpaan soppeen ja asettui hänen eteensä omalla ruumiillaan suojatakseen häntä salamilta ja tuhkasateelta. Täten rakkauden loihtima epäitsekkyys saattoi tällaisenakin hetkenä esiintyä pyhän kauniina.
»Ken siellä?» värähtelevä ja syvä miehen ääni kysyi; joku oli ennen heitä hakenut turvaa samasta paikasta. »Tai mitä turhia kysyn! Mitä maailmanlopun päivänä meitä liikuttaa, tapaammeko ystävän vai vihollisen!»
Ione kääntyi ääntä kohden ja hiljaa parkaisten peitti päänsä Glaukuksen käsiin; ja kun tämä katsahti samaan suuntaan, ymmärsi hän syyn toisen huutoon. Pimeästä hohti heitä vastaan kaksi palavaa silmää — salama valaisi kirkkaaksi temppelin sisustan — ja Glaukus huomasi kauhukseen edessään kahden pylvään välissä rauhallisena makaamassa saman leijonan, jonka raadeltavaksi hänet oli tuomittu; ja aivan vieressä, naapuristaan tietämättä istui jättiläiskokoinen mies, sama, joka oli heitä puhutellut — haavotettu gladiaattori Niger.
Salaman valossa metsänpeto ja ihminen olivat toisensa huomanneet; mutta vaisto sai kummankin pysymään rauhallisena. Niin, leijona ryömi yhä lähemmä gladiaattoria ikäänkuin toveria etsiäkseen; gladiaattori ei liikahtanutkaan eikä vapissut. Luonnon vallankumous oli lujimmat siteet katkaistessaan samalla karkottanut kaiken kammon luomiensa väliltä.
Tässä hirvittävässä suojassa ollessaan he huomasivat mies- ja naisjoukon tuohukset käsissä kulkevan temppelin ohitse. Ne olivat natsarealaisia; ja korkea, ylimaallinen innoitus oli karkottanut heidän pelkonsa ja kauhunsa. He olivat jo kauan uskoneet, ensimäisten kristittyjen harhautuneen käsityksen mukaan, että maailmanlopun päivä oli pian koittava; he kuvittelivat viimeisen päivän nyt tulleen.
»Voi, voi!» vanhin, joukon johtaja, huusi terävällä, läpitunkevalla äänellä. »Katsokaa! Herra tulee tuomitsemaan. Hän antaa sataa tulta ihmisten silmille. Voi, voi teitä väkeviä ja mahtavia! Voi teitä vallanmerkin kantajat ja purppurassa elävät! Voi teitä, te epäjumalien palvojat ja eläinten rukoilijat! Voi teitä, jotka pyhien verta vuodatatte ja riemuitsette Jumalanpojan tuskanhuutoja kuullessanne! Voi sinua, meren siveetöntä ilotyttöä! — Voi, Voi!»
Ja halki ilman kauhujen kaikui syvänä kuorohymninä: »Voi sinua, meren siveetöntä ilotyttöä! — Voi! Voi!»
Natsarealaiset kulkivat hitaasti ohi, heidän sainionsa lepattivat myrskyn kynsissä, heidän laulunsa kajahti uhkaavana ja juhlallisena varotuksena, kunnes he katosivat kadunkulmauksen taa, ja jälleen pimeys ja kuolemanhiljaisuus vallitsivat näyttämöllä.
Tuhkasade oli taas hetkeksi taukoamassa, ja Glaukus kehotti Ionea jälleen yrittämään kävellä. Seisoessaan he pylväistön alimmalla astuimella näkivät vanhan miehen, joka pitäen oikeassa kädessään rahakukkaroa nojautui nuorempaan mieheen. Nuoremmalla oli tuohus. Glaukus tunsi heidät isäksi ja pojaksi — ahneeksi edellisen, tuhlariksi jälkimäisen.
»Isä», nuorukainen sanoi, »ellet voi kulkea nopeammin, niin minun täytyy jättää sinut tähän, tai muuten hukumme molemmat.»
»Pakene siis, poikani, ja jätä isäsi!»
»Mutta en voi paeta nälkää näkemään; anna minulle rahakukkarosi!» Ja nuorukainen yritti siepata sen vanhuksen kädestä.
»Lurjus! Ryöstätkö oman isäsi?»
»Ah! Kuka semmoisesta puhuu tällaisena hetkenä? Kuolema sinulle, kitupiikki!»
Poika iski ukon maahan, sieppasi kukkaron hänen vavahtelevista käsistään ja kiiruhti paikalta kimeästi hihkuen.
»Oi, jumalat!» Glaukus huudahti. »Oletteko siis sokeat tässä pimeydessä? Tuollaiset rikokset valmistavat syyllisille ja syyttömille samanlaista tuhoa. Tule, Ione, tule!»