Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. — Vankila ja sen asukkaat.
Pitkälle oli jo kulunut kolmas ja viimeinen kuulustelupäivä. Muutamia tunteja myöhemmin istunnon loputtua ja kun päätöstuomio oli tehty, kokoontui huomattava joukko Pompeijin ylhäistä nuorisoa Lepiduksen ylelliseen taloon.
»Glaukus siis kielsi rikoksensa viimeiseen saakka?» Klodius kysyi.
»Niin teki; mutta Arbakeen todistus oli musertava; hän näki itse teon»,
Lepidus vastasi.
»Mikä lienee ollut murhan aiheina?»
»Oo, tuo pappi oli synkkä ja raju luonne. Hän lienee moittinut Glaukuksen iloista elintapaa ja loistavia pukuja ja vannonut, ettei hän hyväksy hänen avioliittoaan Ionen kanssa. Kiivaita sanoja vaihdettiin. Glaukus tuntuu olleen täynnä viinin hehkuvaa jumalaa ja antoi ajattelemattoman iskunsa. Viinin vaikutuksesta ja epätoivoissaan äkkiä katuen tekoaan hän joutui mielenhäiriöön, joka häntä vaivasi vielä pari päivää sen jälkeenkin; ja voi helposti kuvitella, ettei miesparka vielä tänäänkään muista mitään rikosta tehneensä. Siten selittää asian ainakin Arbakes, joka on esittänyt todistuksensa sangen maltillisesti ja pidättyvästi.»
»Niin, hän on nyt tullut sangen kansanomaiseksi. Mutta huomioonottaen nämä lieventävät seikat senaatti olisi voinut julistaa vähemmän ankaran tuomion.»
»Olisi kyllä niin tehtykin, mutta kansan takia ei uskallettu. Papit eivät mitään säästäneet sen mielialaa kiihottaakseen. Ja he kuvittelivat — nuo villipedot —, että Glaukus rikkaana ja ylhäisenä päästettäisiin pakenemaan, ja sentähden he raivosivat häntä vastaan ja koettivat jouduttaa hänen tuomiotaan. Tuli ilmi tavalla tai toisella, ettei hän ollut laillisesti Rooman kansalainen, eikä senaatti uskaltanut vastustaa roskaväen tahtoa, mutta vain kolmen äänen enemmistö hänet tuomitsi. Hei, annahan minulle hiukan tuota kioslaista!»
»Glaukus on paljon muuttunut; mutta kuinka maltillinen ja peloton!»
»Ah! Saammepa nähdä, onko hän huomenna samanlainen. Mutta mikä avu enää onkaan rohkeus, kun tuo ateisti koirakin, tuo Olintus, osottaa samanlaista miehuutta!»
»Tuo jumalankieltäjä! Niin», Lepidus sanoi hurskaassa vihassaan, »ei ole mikään ihme, että pari päivää sitten erään dekurionin iski kuoliaaksi kirkkaalta taivaalta singonnut salama.[90] Jumalat ovat äkeissään Pompeijille niin kauan kuin yksikin tuollainen pyhänhäväisijä on sen muurien sisällä.»
»Mutta senaatti oli niin lempeä, että se olisi armahtanut hänet, jos hän olisi vain peruuttanut kirouksensa ja heittänyt hiukan vihkisavua Kybelen alttarille. Epäilen, olisivatko nuo natsarealaiset, jos heidän uskontonsa olisi vallitseva, yhtä suopeita meille, jos joku meistä häväisisi heidän jumalansa kuvaa, herjaisi heidän menojaan ja pilkkaisi heidän uskoaan.»
»Glaukukselle on lieventävien seikkojen johdosta myönnetty muuan etu; hän saa käyttää aseenaan leijonaa vastaan samaa stilusta, jolla hän surmasi papin.»
»Oletko nähnyt leijonan? Oletko katsellut sen hampaita ja kynsiä ja puhutko senkin jälkeen jostakin edusta? Miekkani ja kilpeni olisivat kuin kaislaa tai papyrusta tuon valtavan pedon kouristuksessa! Ei, mielestäni todellinen armahdus oli siinä, että häntä ei kauempaa pidetty epätietoisena tuomiosta; ja hänelle oli onneksi, että vaikka lainkäyttömme onkin hidas tutkimaan asiaa, se on nopea tekemään lopullisen päätöksensä ja että amfiteatterileikit alkavat ikäänkuin sallimuksen suomasta jo huomenna. Jonka pitää kuolemaa kauan odottaa, se kuolee kahdesti.»
»Mitä ateistiin tulee», Klodius sanoi, »niin saa hän aseettomana ottaa vastaan julman tiikerin syleilyn. Sellaisista otteluista ei käy lyödä vetoa. Tai haluaako ken lähteä veikkasille?»
Kova naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja.
»Klodius parka!» isäntä virkkoi. »Tuntuu ikävältä menettää ystävä; mutta sinusta tuntunee kaksinverroin katkerammalta, kun ei kukaan halua panna hänen elämäänsä vedonalaiseksi kanssasi.»
»Niin, se on hävytöntä. Olisi edes hiukan lohdutusta, jos saisi muistella, että hän viimeiseen asti on ollut hyödyksi ystävälleen.»
»Kansa», vakava Pansa puuttui puheeseen, »on varsin tyytyväinen tuloksiin. Se pelkäsi jo, että amfiteatterileikit loppuisivat niin kalseasti, ettei pedoille olisikaan mitään tarjottavaa. Ja nyt kaksi tuollaista rikoksellista yhtaikaa, se tuottaa todellista iloa kansaparalle! Se tekee raskasta työtä; sen täytyy saada joskus huvitellakin.»
»Siinä puhuu kansansuosima Pansa, jolla ulkona kulkiessaan on takanaan klienttisaattue, pitkä kuin intialainen triumfikulkue. Hän puhuu aina kansasta. Jumalat! Hänestä tulee vielä kerran uusi Grakkus.»
»En ole ainakaan mikään hävytön aristokraatti», Pansa vastasi ylväin elein.
»Olisi todella ollut vaarallista eläintaistelujen aattona armahtaa rikoksellisia. Jos minua joskus Rooman kansalaisena syytetään rikoksesta, niin rukoilen Jupiteria, ettei viviariassa silloin ole yhtään villipetoa tai että vankila on täpötäynnä pahantekijöitä.»
»Ja», muuan kysyi, »miten on käynyt sen tyttörukan, joka Glaukuksen piti naida? Leskenä ennenkuin emäntänä — se on kovaa!»
»Oh», Klodius vastasi, »hän on hyvässä turvassa holhoojansa Arbakeen talossa. Tietystikin hän haki tältä suojaa kadotettuaan yhtaikaa sekä rakastajan että veljen.»
»Suloisen Venuksen kautta, Glaukuksella oli menestystä naisten parissa!
Sanovat rikkaan Juliankin olleen häneen rakastuneen.»
»Turhanaikaista juorua, ystäväiseni», Klodius vastasi rehennellen. »Olin eilen hänen luonaan. Jos hänessä onkin ollut joskus hellempiä tunteita Glaukusta kohtaan, saan kehua lohduttaneeni häntä.»
»Ettekö tiedä, toverit», Pansa sanoi, »että Klodius jo kauan on Diomedeen talossa puhallellut tulisoihtuun? Se syttyy pian, ja kohta se palaa iloisena Hymenen alttarilla.»
»Onko niin?» Lepidus virkkoi. »Mitä! Klodius avioliittoon? — Hyi!»
»Ei hätää», Klodius vastasi. »Vanha Diomedes on tyytyväinen voidessaan tyttärensä naittaa ylhäissyntyiselle miehelle ja viljelee sentakia jo runsaasti sestertioita. Saatte nähdä, etten niitä sulje atriumiin. Koittaa päivä, jonka Klodiuksen ystävät saavat merkitä valkoisella, päivä, jolloin Klodius nai rikkaan perijättären.»
»Sanotko niin?» Lepidus huudahti. »Tule, täysinäinen malja ihanan
Julian terveydeksi!»
Tällaista oli keskustelu — se esitti puheenaolevan ajan nuorten tuhlarien tavallista mielialaa, jonka vertaista vuosisata sitten tapasi Pariisin kevythenkisissä piireissä — tällaista oli keskustelu Lepiduksen uhkeassa trikliniumissa sillaikaa kun Glaukus vietti aikaansa aivan toisenlaisessa ympäristössä.
Kun tuomio oli langetettu, ei Glaukus enää saanut olla Sallustuksen, ainoan ystävänsä vartioitavana. Hänet vietiin forumille, jossa vartijat seisoivat pienen oven edustalla Jupiterin temppelin kupeella. Paikkaa ei enää näy. Ovi aukeni sisäänpäin samaan merkilliseen tapaan, millä nykyaikaiset ristiportit, ne kääntyivät keskiakselinsa ympäri niin, että oven saattoi vain puoliselälleen avata. Tähän pieneen loukkoon vanki työnnettiin, hänen eteensä pantiin leipä ja kulhollinen vettä, ja niin hänet jätettiin pilkkopimeään ja, kuten hän luuli, yksinäisyyteen. Niin äkillinen oli ollut onnen käänne, se oli hänet viskannut nuoruuden, nautintojen ja onnellisen rakkauden huipulta häpeän syvimpään alhoon, jotta hän nyt saisi kokea lähestyvän tuskallisen kuoleman kauhut; vain vaivoin hän saattoi muuta ajatella, kuin että hän yhä vielä oli jonkun hirveän harhanäyn lumoissa. Hänen kimmoinen ja voimakas ruumiinsa oli kestänyt myrkkyjuoman vaikutukset, sillä suurempi osa siitä oli jäänyt koskematta. Hän oli jälleen tajuissaan ja tietoinen ympäristöstään, mutta hänen hermostonsa oli äärimäisen herkkä, ja se synkensi hänen mielialaansa. Hänen luontainen miehuutensa ja kreikkalainen itsetietoisuutensa saivat hänet helposti voittamaan kaikki pyrkivät pelonilmaukset ja kuulemaan kuolemantuomiotaan värähtämättömin kasvoin, lujin katsein. Mutta tietoisuus omasta viattomuudestaankaan ei kyennyt häntä enää pystyssä pitämään, kun joukon katseet eivät enää olleet kannustamassa hänen ylvästä rohkeuttaan ja kun hän nyt oli yksinään ja pimeässä. Hän tunsi vankikopin kylmän, tympeän ilman raskaana painavan heikontunutta ruumistaan. Hän — muhkea, rikas, hienostunut — hän, joka ei tähän asti ollut vaaroja pelännyt eikä suruja tuntenut! Kaunis lintu hän oli ollut! Miksi hän oli jättänyt ihanan, aurinkoisen synnyinmaansa — kotikukkulansa olivipuistot — kuolemattomien virtojen soiton? Miksi hän oli saapunut näiden karujen, hengettömien muukalaisten pariin, antanut heidän välkkyvien pilviensä sokaista silmänsä, kuunnellut heidän iloisia laulujaan — miksi hänet yhtäkkiä vangitaan — heitetään pimeään — uhrina ja saaliina — hänen iloinen elämänjuoksunsa on iäksi katkaistu — hänen elämää uhkuvat laulunsa iäksi tauonneet? Atenalais-parka! Kuinka niukasti hänen kulunut elämänsä kaikkine ylväästä ja iloisesta luonteesta johtavine virheineen olikaan häntä valmistanut kestämään niitä kauhuja, jotka häntä odottivat! Hänen korvissaan kaikuivat yhä vieläkin saman roskajoukon pilkan honotukset, jonka suosionhuutoja hän oli aijemmin tottunut kuulemaan ohjatessaan kaduilla siroa valjakkoaan. Hän oli yhä näkevinään entisten toveriensa kylmät, kivettyneet katseet (ystävät olivat lähinnä hänen huvituksiensa nautiskelijoita). Nyt ei ollut ketään läsnä lohduttamassa, kohottamassa ihailtua, syytettyä muukalaista. Nämä seinät avautuvat vain hirvittävälle arenalle tuskalliseen ja häpeälliseen kuolemaan! Ja Ione! Hänestä hän ei ollut kuullut sanaakaan; ei lohduttavaa viestiä, ei rohkaisevaa sanaa; hänkin oli siis hänet hylännyt; hänkin piti häntä syyllisenä — ja minkälaiseen rikokseen — veljenmurhaan! Hän kiristeli hampaitaan — hän huusi — ja tuon tuostakin ailahti hänen aivoihinsa pelottava ajatus. Olisiko hän sittenkin, sen rajun ja raskaan mielenhäiriön kestäessä, joka oli pimittänyt hänen järkensä, olisiko hän sittenkin, itsekään sitä tietämättä, tehnyt rikoksen, josta häntä syytettiin? Mutta niin pian kuin sellainen ajatus tuli, hän karkotti sen heti, sillä niin hämäriä kuin viimeksi kuluneet tapahtumat hänestä olivatkin, muisti hän sentään aivan selvästi Kybelen tumman puistikon, kuolleen ylöspäin suuntautuneet kasvot, hetken, jonka hän oli seisonut ruumiin ääressä, voimakkaan iskun, joka paiskasi hänet maahan. Hän oli vakuutettu omasta viattomuudestansa. Keltä saattoi hän, myöhempinä aikoina, kun hänen ruumiinsa jo on alkuaineisiinsa hajonnut, keneltä saattoi hän toivoa tekoa, joka todistaisi hänet syyttömäksi ja puhdistaisi hänen maineensa? Kun hän muisteli kohtaustaan Arbakeen kanssa ja niitä kostonsyitä, joita synkkä ja pelottava mies varmastikin hautoi sydämessään, ei hän voinut tehdä muuta johtopäätöstä kuin että hän oli joutunut hyvinharkitun ja salaperäisen juonen uhriksi — sen alkua ja kehitystä hän yritti turhaan seurata. Ja Ione — Arbakes rakasti häntä — perustuiko hänen kilpailijansa vastainen menestys hänen perikatoonsa? Tämä ajatus kalvoi häntä pahimmin, ja hänen ylväs sydämensä värähteli pikemmin mustasukkaisuudesta kuin pelosta. Taas hän ääneensä voivotteli.
Eräästä pimeästä nurkasta vastasi ääni hänen valitushuutoonsa: »Kuka on minun toverini tänä hirveänä hetkenä? Atenalainen Glaukusko?»
»Niin, siksi minua onneni päivinä sanottiin; ja ihmiset antanevat minulle nyt muita nimiä. Entä sinun nimesi, vieras?»
»Olen Olintus, vankila- ja kuulustelutoverisi.»
»Mitä! Sekö, jota sanotaan ateistiksi? Ovatko ihmisten rikkomukset saaneet sinut epäilemään jumalten olemassaoloa?»
»Ah», Olintus vastasi, »en minä, vaan sinä olet oikea jumalankieltäjä; sillä sinä kiellät ainoan oikean Jumalan — sen tuntemattoman Jumalan, jolle atenalaiset ovat pystyttäneet alttarin. Tälläkin hetkellä tunnustan Jumalaani. Hän on kanssani vankilassa. Hänen hymynsä valaisee pimeässäkin. Haudan partaallakin sieluni kuiskii minulle kuolemattomasta elämästä, ja maa väistyy altani, jotta todellinen sieluni saapuisi lähemmä taivasta.»
»Sano», Glaukus keskeytti, »eikö nimesi mainittu Apekideen murhan yhteydessä kuulustelutilaisuudessa? Pidätkö minua syyllisenä?»
»Jumala yksin tutkii sydämen! Mutta minä en epäile sinua.»
»Ketä siis?»
»Syyttäjääsi, Arbakesta.»
»Haa! Sinä lohdutat minua. Ja miksi häntä?»
»Koska tunnen tuon miehen häijyn mielen ja hänellä oli syytä pelätä sitä, joka nyt on kuollut.»
Ja Olintus kertoi Glaukukselle yksityiskohtaisesti ne tapahtumat, jotka lukija jo tuntee — Apekideen kääntymisestä, suunnitelmasta, jonka he olivat laatineet paljastaakseen egyptiläisen papiston taikatemput ja niistä viettelevistä keinoista, joilla Arbakes oli koettanut houkutella nuorta, heikkoa kääntynyttä harhaan. »Jos», Olintus lopetti, »vainaja on kohdannut Arbakeen, on hän varmaankin moittinut tämän paheellisia tapoja ja uhannut kaikki paljastaa, ja egyptiläisen mielestä olivat tällöin paikka ja aika soveliaat ratkaisevaan tekoon, ja sekä intohimo että voima ovat iskua ohjanneet.»
»Niin täytyy asianlaidan olla!» Glaukus huudahti iloisena. »Olen onnellinen.»
»Mutta mitä auttaa sinua nyt enää tämä tieto, onneton mies? Olet kuolemaan tuomittu ja viatonna joudut tuhon omaksi.»
»Mutta omasta mielestäni ainakin olen syytön; ja hirveissä hourekohtauksissani minulla oli hetkittäin kamalia epäilyksiä. Mutta sanohan minulle, sinä vieraan uskon mies, luuletko, että pikku rikkomuksista tai esi-isien erheistä nuo ylhäiset vallat, mitä nimiä niille tahtonetkin antaa, kiroovat ja tuomitsevat meidät?»
»Jumala on oikeamielinen eikä hylkää luomiaan heidän inhimillisten rikostensa johdosta. Jumala on armahtavainen ja kiroo vain synnit, joita ei kaduta.»
»Mutta minusta tuntuu, kuin jumalallinen voima olisi yhtäkkiä kohdistanut kaiken raivonsa minuun, rangaissut minua äkillisellä hulluudella, yliluonnollisella mielenhäiriöllä, jota eivät mitkään inhimilliset keinot pystyisi aikaan saamaan.»
»Maassa on myöskin pahoja henkiä», natsarealainen vastasi, »kuten taivaassa Jumala ja Hänen poikansa. Ja kun et näitä jälkimäisiä tunnusta, on edellisillä täysi valta tehdä sinulle mitä tahtovat.»
Glaukus ei vastannut, ja pitkät hetket he eivät puhuneet sanaakaan. Vihdoin atenalainen sanoi muuttuneella, lempeällä, epäröivällä äänellä: »Kristitty, uskotko sinä oppiesi mukaan, että sielu on kuolematon — että ne, jotka ovat täällä toisiaan rakastaneet, yhtyvät tuolla — että haudan takana mainehikas nimemme loistaa puhtaana kaikista maisista tahroista — että virrat, joita erämaat ja kalliot ovat toisistaan erottaneet, juhlallisessa Hadeksessa yhtyvät jälleen?»
»Uskonko, oi atenalainen? Ei, en usko. — Minä tiedän! Ja juuri se autuuttava tietoisuus minua nytkin pitää kestävänä. Oo, Kyllene», Olintus jatkoi intohimoisena, »sydämeni valittu, joka minulta riistettiin ensimäisenä kuukautena häittemme jälkeen, enkö näe sinua taas, ja vain muutaman päivän kuluttua? Tervetullut, kuolema, joka minut tuo taivaaseen ja sinun luoksesi!»
Tässä äkillisessä ihmistunteen purkauksessa oli jotakin omansa koskettamaan erästä herkästi väräjävää kieltä kreikkalaisen sydämessä. Hän tunsi oikeastaan nyt vasta tavallista suurempaa mieltymystä toveriinsa. Hän laahautui Olintuksen viereen; sillä nuo monessa suhteessa kovasydämiset italialaiset eivät sentään kaikissa kohdissa olleet julmia; heillä ei ollut erikoiskoppeja, eikä kahleita pidetty tarpeellisina, ja arenan uhreille suotiin niin paljo vapautta kuin olosuhteet suinkin sallivat.
»Niin», kristitty jatkoi pyhän innostuksen valtaamana, »sielun kuolemattomuus — ylösnousemus — kuolleitten haudantakainen yhdyntä — siinä uskontomme suuret perusviivat — se on suuri totuus, jota ilmottaakseen ja julistaakseen jumala tuli maahan kärsimään kuoleman. Ei tarun Elysium, ei runon Orkus, vaan taivaan loistava perintö-osuus on oleva hyveen palkintona.»
»Kerro minulle enemmän opistasi ja toiveistasi», Glaukus pyysi vakavana.
Olintus oli valmis pyyntöä seuraamaan, ja nytkin — kuten niin usein kristinuskon alkuaikoina — sen hennot, pyhitetyt säteet valaisivat synkkää vankilaa, ja sen lohduttavat opit lievensivät lähestyvän kuoleman kammoa.
Keino, millä pelastaa Glaukus.
Ikuisen tuskan hetkiä eli Nydia siitä asti, kun hänet jälleen koppiin teljettiin.
Sosia, joka nähtävästi pelkäsi, että hän jälleen joutuisi petkutettavaksi, oli vasta sangen myöhään seuraavana aamuna käynyt häntä katsomassa ja silloinkin vain työntänyt hänelle aamiaisen: leipää ja viiniä, ja kiireesti poistunut. Päivä kului, ja Nydia tunsi itsensä onnettomaksi — raivostuneeksi, sillä päivä oli Glaukuksen tuomiopäivä ja hänen vapautensa voisi hänet pelastaa! Kun hän siis tiesi, että ainoa Glaukuksen pelastamisen mahdollisuus oli hänen, nuoren, heikon, intohimoisen ja herkän tytön varassa, päätti hän vaikka pakoyritykset tuntuivatkin mahdottomilta, olla vaipumatta epätoivoon, sillä sehän estäisi häntä käyttämästä hyväkseen tilaisuutta, joka voisi ilmaantua. Hän tukahdutti sen sietämättömien ajatusten tulvan, joka uhkasi hänet hukuttaa. Niin, nauttipa hän ruokaakin, söi leipää ja maistoi viiniä, jotta hänen ruumiinvoimansa kestäisivät — sillä hänen täytyi olla valmis kestämään kaikki.
Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen, mutta oli pakotettu hylkäämään ne kaikki. Sosia oli yhä edelleenkin hänen ainoa toivonsa, ainoa työase, jota hän saattoi käyttää. Tämä oli ollut taikauskoinen saadakseen tietää, milloinka hän voi ostautua vapaaksi. Suuret Jumalat! Eikö häntä voisi lahjoa lupaamalla hänelle hankkia vapauden? Eikö hän ollut kyllin rikas voidakseen sen tehdä? Hänen hoikat sormensa sivelivät rannerenkaita, jotka hän oli saanut Ionelta ja kaulallaan olevia kultakäätyjä, jotka, kuten muistamme, olivat kerran johtaneet hänet mustasukkaiseen kiistaan Glaukuksen kanssa ja joita hän senjälkeen oli luvannut pitää yllään iät kaiket. Hän odotti nyt kiihkeästi Sosian tuloa; mutta kun tunti toisensa perästä kului, eikä tätä näkynyt, tuli hän kärsimättömäksi. Hänen hermonsa olivat kuin kuumeessa; hän ei voinut enää sietää yksinäisyyttään — hän alkoi huutaa — hän löi nyrkillään oveen. Hänen huutonsa kuului halliin saakka, ja Sosia riensi aikalailla pelästyneenä katsomaan, mikä oli hätänä, ja vaijentamaan vankiansa mikäli mahdollista.
»Hoo! Mikä nyt on?» hän kysyi tylysti. »Nuori orja, jos pidät tuollaista melua, täytyy taas käyttää suukapulaa. Minun olkapääni saavat kärsiä, jos huutosi kuuluvat isäntäni korviin saakka.»
»Hyvä Sosia, älä soimaa minua — en voinut olla kauempaa yksinäni. Pyydän sinua hetkeksi istahtamaan luokseni. Ei, älä pelkää, että uudelleen yritän paeta. Aseta tuolisi oven eteen. Tähystä minua — en tahdo liikahtaakaan paikaltani.»
Sosia, joka itse oli aikamoinen lavertelija, rauhottui näistä sanoista. Häntä säälitti tuo tyttö, joka ei saanut kenenkään kanssa rupatella — omaansakin hän siinä katsoi — häntä säälitti, ja hän päätti samalla huvittaa itseään. Hän otti Nydian tuolin, asetti sen oven eteen selin päin seinää ja sanoi:
»Ole varma, etten ole säälimätön eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että hieman juttelemme. Mutta muista, ei taikatemppuja — ei loihtuja enää!»
»Ei, ei. Sano Sosia, onko jo myöhäkin?»
»Ilta on käsissä; karja palaa jo laitumelta.»
»Oi jumalat! Kuinka kävi oikeudessa?»
»Molemmat tuomittiin kuolemaan.» Nydia tukahdutti tuskanhuutonsa. »Hyvä — hyvä, niinhän arvelinkin. Milloin tuomio pannaan täytäntöön?»
»Huomenna, amfiteatterissa. Ellei minun täytyisi sinun tähtesi, pikku velho, olla kotona, menisin minäkin muiden mukana sinne katsomaan.»
Nydia lysähti kokoon. Ruumis ei enää kestänyt — hän meni tainnoksiin. Mutta Sosia ei huomannut mitään, sillä alkoi olla jo pimeää ja hänen ajatuksensa askartelivat hänen omissa asioissaan. Hän valitteli yhä, että niin suurenmoinen näky menee häneltä hukkaan ja syytti Arbakesta siitä, että juuri hänet oli valittu vanginvartijaksi, ja ennenkuin hän oli mietintönsä lopettanut, tuli Nydia tajuihinsa ja huokasi raskaasti.
»Sinä huokaat, pikku sokea, varmaankin minun kovaa kohtaloani. Se hieman lohduttaa. Niinkauan kun huomaat, kuinka paljosta minun täytyy puolestasi luopua, kohtelen sinua hyvin. Kovaa on huono ja säälitön kohtelu.»
»Sosia, kuinka paljon sinulta vielä puuttuu, ennenkuin voit ostaa vapautesi?»
»Kuinka paljo? Noin kaksituhatta sestertiota.»
»Jumalten kiitos! Ei enempää! Näetkö näitä rannerenkaita ja näitä ketjuja. Ne ovat ainakin kaksi kertaa niin kalliit. Annan sinulle nämä, jos —»
»Älä johdata minua kiusaukseen. En voi päästää sinua vapaaksi. Arbakes on ankara ja hirmuinen isäntä. Kenpä tietää, vaikka joutuisin Sarnuksen kalojen ruoaksi. Ah! Kaikki maailman rikkaudetkaan eivät silloin pystyisi minua henkiin herättämään. On parempi olla elävänä koirana kuin kuolleena leijonana!»
»Sosia, vapautesi! Ajattele tarkoin! Päästä minut vain hetkeksi ulos! Päästä sydänyön aikaan ja minä palaan huomisaamulla varhain, niin, voit itse tulla mukaan.»
»Ei käy», Sosia virkkoi päättäväisenä. »Muuan orja oli kerran tottelematon Arbakeelle, eikä siitä orjasta sen koommin enää mitään kuultu.»
»Mutta lakihan suojaa orjaa.»
»Laki on niinkuin se luetaan. Tiedän, että Arbakeella on aina laki puolellaan. Ja mitä hyötyä minulle on laista, jos kerran olen kuollut!»
Nydia väänteli käsiään. »Eikö siis ole yhtään toivoa?»
»Ei, ei pakoonpäästä, ennenkuin Arbakes sallii.»
»Hyvä», Nydia sanoi nopeasti, »ethän kieltäydy viemästä minulta muuatta kirjettä. Isäntäsi ei liene sitä kieltänyt.»
»Kenelle?»
»Preetorille.»
»Lakimiehelle? En — en voi. Minut haastettaisiin todistajaksi, ja minä tiedän, mitä se on. Orjien tutkiminen on aina piinapenkkiä.»
»Anteeksi, en tarkottanut preetoria — se sana luiskahti vahingossa suustani. Tarkotin aivan toista henkilöä — iloista Sallustusta.»
»Oh! Ja mitä asiaa sinulla hänelle?»
»Glaukus oli isäntäni, hän osti minut julmalta herralta. Vain hän on ollut minulle ystävällinen. Nyt hän on kuolemaan tuomittu. En voi koskaan enää tuntea itseäni onnelliseksi, ellen saa hänelle sanoa, että ainakin yksi sydän armahtaa häntä. Sallustus on hänen ystävänsä; hän kyllä auttaa minua.»
»Olen varma, ettei hän ryhdy sellaiseen puuhaan. Glaukuksella on paljo ajateltavaa tämän ja huomisen päivän välillä, niin etteivät häntä paljoakaan liikuta sokean tytön vakuuttelut.»
»Mies», Nydia sanoi nousten, »tahdotko päästä vapaaksi? Tänään vielä se on omassa vallassasi. Huomenna on se myöhäistä. Vapautta ei ole koskaan helpommalla ostettu. Voit helposti kenenkään huomaamatta jättää talon, ja tuskin olet puoltakaan tuntia poissa. Ja tuollaisesta pikkutoimesta kieltäytyisit, vaikka vapautesi saisit palkinnoksi!»
Sosia oli poissa suunniltaan. Tytön pyyntö oli todella mitätön, mutta mitä se häntä liikutti? Sitä parempi vain. Hän salpaisi Nydian lukkojen taa, ja jos Arbakes saisi kuulla hänen hetkeksi poistuneen, ei rikos ollut suuri eikä rangaistus sellaisesta ankara. Ja jos Nydian kirjeessä olisi muuta kuin mitä hän sanoi siihen kirjottavansa — hän puhuisi tietysti vankeudestansa, niinkuin varmasti puhuisikin — niin mitä siitä? Ei Arbakeen tarvitse koskaan saada tietää, että hän on kirjeen kuljettanut perille. Joka tapauksessa palkinto oli melkoinen. Hän ei epäröinyt kauempaa — hän suostui.
»Anna tänne palkkio, ja minä otan viedäkseni kirjeesi. Mutta seis! Olet orja — sinulla ei ole oikeutta pitää koristuksia — ne ovat isäntäsi.»
»Ne ovat Glaukuksen lahjoja; hän on isäntäni. Kuinka hän niitä nyt voisi takaisin vaatia? Ja kuka muu tietää, että minulla sellaisia onkaan?»
»Hyvä on. Tuon sinulle papyruslehden.»
»Ei, ei papyrusta — tuo vahataulu ja stilus!»
Nydia oli, kuten lukija lienee huomannut, sivistyneestä kodista. Hänen vanhempansa olivat tehneet kaikkensa valistaakseen häntä hänen onnettomuudessaan, ja hänen nopea käsityskykynsä oli kaikki helposti oppinut. Sokeudestaan huolimatta hän oli lapsesta asti kyennyt vaikkakin puutteellisesti kirjottamaan terävällä stiluksella pehmeään vahatauluun, ja tällöin oli suurena apuna hänen herkäntarkka tuntoaistinsa. Kun hän oli saanut vahataulun, piirsi hän siihen vaivalloisesti muutamia lauseita kreikaksi, omalla äidinkielellään, jota kaikki sen ajan sivistyneet italialaiset osasivat. Hän pani vahalaatan kääröön, sitoi sen ja sinetöi vahalla nuoran päät ja laskiessaan käärön Sosian käteen hän virkkoi:
»Sosia, olen sokea ja vanki. Ethän tahdo minua pettää — sinun täytyy jättää tämä kirje Sallustuksen omiin käsiin — muuten et ole tehtävääsi suorittanut oikein. Mutta nyt minä vihin juhlallisesti sinun pääsi kostonuhriksi, sielusi manalan voimien huostaan, jos luottamukseni petät. Ja nyt sinun täytyy, oikea kätesi kädessäni vannoa seuraavin sanoin: 'Sen maan nimessä, jolla elämme, niiden luonnonvoimien nimessä, jotka elämää säilyttävät ja jotka sen voivat tuhota — Orkuksen, kaikkikostavan — olympolaisen Jupiterin, kaikkinäkevän nimessä vannon rehellisesti täyttäväni minulle uskotun tehtävän ja jättäväni tämän kirjeen Sallustuksen omiin käsiin! Ja jos valani rikon, kohdatkoot minua kaikki taivaan ja manalan tuskat!' Riittää — luotan sinuun. Tässä palkkasi. On jo pimeä — riennä!»
»Olet kummallinen tyttö ja olet minut vallan pelottanut. Mutta kaikki on järjestyksessä, ja jos Sallustus on kotona, jätän hänelle tämän kirjeen, kuten olen vannonut. Uskoni kautta! Onhan minullakin pikku vikani! mutta valapatto! — ei, sen vian luovutan parempiosaisille.»
Näin sanoen Sosia poistui, pani vahvat salvat Nydian oveen — pisti avaimen vyöhönsä, pujahti omaan huoneeseensa, kääriytyi siellä kiireestä kantapäähän ulottuvaan vaippaan ja solahti takaoven kautta kenenkään huomaamatta kadulle.
Kaduilla oli autiota ja tyhjää. Hän saapui pian Sallustuksen taloon. Ovenvartija käski hänen jättää kirjeen hänelle ja mennä sitten tiehensä, sillä Sallustus oli niin murheissaan Glaukuksen kuolemantuomiosta, ettei häntä nyt saanut kukaan häiritä.
»Mutta olen vannonut jättäväni kirjeen hänen omiin käsiinsä — niin että minun täytyy päästä sisään!» Ja kun Sosia kokemuksesta tiesi, että Kerberus on juomarahoilla lahjottavissa, pisti hän puolen tusinaa sestertioita ovenvartijan kouraan.
»Hyvä», tämä virkkoi sovinnollisempana. »Voit astua sisään, jos haluttaa. Mutta sanoakseni totuuden, hän on juonut itsensä tukkihumalaan. Se on hänen tapansa, kun hänelle tapahtuu jotakin ikävää. Hän laitattaa herkullisen illallisen, parhaat viinit eikä lopeta, ennenkuin kaikki on mennyt kurkusta alas — paitsi viini.»
»Erinomainen tapa — suurenmoinen! Ah! Kelpaa rikkaitten rehkiä! Jos olisin Sallustus, laittaisin niin, että joka päivä olisi jotakin murehdittavaa. Mutta puhu joku hyvä sana puolestani atriensikselle — näen hänen tulevan.»
Sallustus oli liian surullisella tuulella kutsuakseen tovereita luokseen. Hän oli myöskin liian murheellinen juodakseen yksinään. Hän oli sentähden kutsunut huoneeseensa suosimansa vapautetun orjan, ja tuskinpa koskaan on oudompaa illallisjuhlaa vietetty. Silloin tällöin tuo hyväntahtoinen epikuurolainen huoahti, pyyhki silmäkulmastaan kyynelen ja kävi sen jälkeen kaksinkertaisin innoin uuteen ruokalajiin käsiksi tai antoi täyttää uudelleen juomasarvensa.
»Hyvä mies», hän virkkoi toverilleen, »se oli inhottava tuomio — ohhoo! Ei hullumpaa lintua, mitä? Glaukus parka! Minkälaiset hirveät käpälät sillä leijonalla on! Ah! Ah! Ah!»
Sallustus huoahti äänekkäästi — mutta mahanytkähdykset keskeyttivät sen äkkiä.
»Ota vielä malja lisää», vapautettu sanoi.
»Se oli liian kylmä ajatus; mutta kuinka kylmää Glaukuksella nyt lieneekään! Sulje huomenna talo — ei kukaan saa mennä ulos! Ei kukaan minun väestäni saa olla huomenna arenan leikkejä kunnioittamassa. Ei kukaan!»
»Kulaus tätä falernolaista — suru vallan sortaa sinut. Jumalat auttakoot — palanen tätä kuoriaiskakkua.»
Samalla onnettomalla hetkellä Sosia päästettiin epätoivoisen juomarin puheille.
»Lähetti Sallustuksen luo. Annan hänelle tämän nuoren naisen lähettämän kirjeen. Mitään vastausta en kaipaa. Saanko poistua?»
Näin puhui tuo kunnon Sosia ja peitti vaipalla kasvonsa ja muutti äänensä niin, ettei häntä myöhemmin kukaan voisi tuntea.
»Jumalten nimessä — parittaja. Tunteeton retkale! Etkö näe, että minulla on suru? Mene! Ja ota mukaasi kaikki Pandaruksen kiroukset!»
Sosia ei enää viivytellyt hetkeäkään.
»Tahdotko lukea kirjeen, Sallustus?» vapautettu kysyi.
»Kirjeen? Minkä kirjeen?» epikuurolainen sammalsi, sillä hänen silmänsä alkoivat jo kahdentaa esineitä. »Kirotut kaikki naiset! Olenko minä mies, joka (hik!) — ajattelee huvituksia — kun — kun ystäväni pian joutuu syötäväksi.»
»Syö vielä tuollainen leivos.»
»En, en enää! Suru murskaa minut.»
»Viekää hänet vuoteeseen!» vapautettu virkkoi. Ja orjat kantoivat Sallustuksen, joka tuskin jaksoi päätään pitää tanakkana, kubikulumiin; matkalla hän yhä valitteli Glaukuksen kovaa kohtaloa ja kiroili julkeitten naikkosten hävyttömiä tarjouksia.
Sillävälin Sosia kulki ikivihaisena kotiaan kohden. »Vai parittaja!» hän mutisi itsekseen. »Parittaja! Paha kieli sillä Sallustuksella! Jos hän olisi minua haukkunut kelmiksi tai varkaaksi, ei se olisi niin pahasti loukannut. Mutta parittajaksi! Hyi! Siinä sanassa on jotakin, mitä ei kestävinkään maha voi sietää. Lurjus on lurjus omaksi huvikseen, ja varas on varas omaksi hyödykseen, on jotakin kunniallista ja filosofista, kun oman etunsa vuoksi on konna; silloin ainakin häärää määrätynlaisten tarkotusperien mukaan — se on suorastaan suurenmoista. Mutta parittaja on olento, joka perustaa kaiken toisen huonoille ominaisuuksille — pata, joka pannaan tulelle, jotta toinen saisi siinä soppansa keittää — liina, johon kuka vieras tahansa pyyhkii kätensä! Ja joku roisto voi minulle sanoa: 'Luvallasi!' Parittaja! Minua saisi mieluummin sanoa vaikkapa murhaajaksi. Mutta mies oli humalassa eikä tiennyt mitä sanoi, ja olinhan sitäpaitsi valepuvussa. Jos hän olisi nähnyt, että Sosia häntä puhutteli, olisi hän sanonut: 'Kunnioitettava Sosia!' ja 'Kunnon mies!' Olen varma siitä. Mutta palkkani olen helposti ansainnut, se ainakin lohduttaa. Ja oi, Feronia jumalatar! Pian olen vapaa mies! Ja saapa katsoa, kuka uskaltaa minua silloin sanoa parittajaksi! Jos uskaltaa, niin saapa hän sen kalliisti maksaa!»
Näin suurista asioista itsekseen haastellen Sosia saapui sille kapealle kadulle, joka vei amfiteattereille ja sen lähellä oleville palatseille. Käännyttyään eräästä äkkikulmasta hän huomasi joutuneensa suuren väkijoukon keskeen. Miehiä, vaimoja ja lapsia siinä tungeskeli nauraen, puhuen, viittilöiden, ja kunnon Sosia joutui virran mukaan, ennenkuin hän sitä huomasikaan.
»Mitä uutta?» hän kysyi lähimmältä naapuriltaan, nuorelta taiteilijalta — »mitä uutta? Mihinkä säntää tämä kunnon joukko? Jakaako joku ylhäinen mies tänä iltana almuja tai ruokaa?»
»Ei, hyvä ystävä — parempaa on tarjolla», taiteilija vastasi. »Ylevä Pansa — kansan ystävä, päästää yleisön tänään katsomaan petoeläimiä viviariaansa. Herkules avita, huomenna eivät määrätyt henkilöt niitä niin varmasti katselekaan.»
»On ihana yö», orja sanoi liittyen eteenpäin lainehtivaan joukkoon, »ja koska en huomenna pääse huveja katselemaan, tahdon ainakin petoeläimet kerran vielä nähdä.»
»Se on oikein», hänen uusi toverinsa vastasi, »eikä leijonaa ja tiikeriä joka päivä saa Pompeijissa nähdä.»
Joukko saapui nyt suurelle, mutta epätasaiselle aukealle, jota etäiset lamput vain vaillinaisesti valaisivat, ja ne, joiden jalat ja hartiat eivät olleet kyllin lujat, joutuivat vaaralliseen likistykseen. Mutta etenkin juuri naiset — useilla heistä oli lapsi käsivarrella tai rinnoilla — olivat innokkaimpia eteenpäin työntymään; ja heidän kimakat tuskanhuutonsa ja kirosanansa kuuluivat selvästi iloisempien miesäänien joukosta. Räikeintä ääntä piti muuan nuori tyttö, joka samalla tuntui olevan ylen onnellinen välittääkseen tungoksen aiheuttamista kolauksista.
»Ahaa!» nuori nainen virkkoi eräälle naapurilleen. »Sanoinhan aina sinulle — että leijonalle kyllä löydetään sopiva mies, ja nyt meillä on tiikerillekin omansa. Toivon, että olisi jo huomispäivä.»
»Iloinen tyttö!» Sosia huomautti.
»On», nuori taiteilija, kiharatukkainen kaunis mies vastasi. »Naiset rakastavat gladiaattoreja. Jos olisin orja, olisin aikapäiviä sitten hakenut opettajani lanistasta.»
»Niinkö?» Sosia sanoi irvistäen. »Kullakin oma makunsa.»
Joukko oli nyt saapunut määräpaikalle, mutta kun koju, jossa petoja pidettiin, oli tavattoman pieni ja ahdas, tuli tungos entistäkin rajummaksi. Kaksi amfiteatterin vartijaa oli asettunut oven eteen, ja he koettivat saada järjestystä syntymään siten, että päästivät sisään vain rajotetun määrän katsojia yhtaikaa, ja muut saivat odottaa vuoroaan, kunnes edelliset olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi. Sosia, joka oli ymmärtäväinen mies eikä juuri häikäillyt, osasi asettua ensimäisten sisäänpäästettyjen joukkoon.
Toverinsa, taiteilijan, kadotettuaan Sosia huomasi joutuneensa pieneen, ummehtuneeseen huoneeseen, jota harvat, rököttävät tuohukset valaisivat.
Pedot, joilla tavallisesti oli kullakin oma viviariansa, oli nyt pantu katselijoiden mukavuudeksi samaan häkkiin, mutta ne oli vahvalla rautaristikolla erotettu toisistaan.
Siinä nyt olivat nuo hurjat ja julmat erämaan vaeltajat, joilla oli miltei pääosa suoritettavana kuvaamassamme tapahtumasarjassa. Leijonaa, joka ei luonnostaan ole niin verenhimoinen kuin sen naapuri, oli nälällä kiihotettu, ja nyt se kulki edestakaisin ahtaassa häkissään hillittömänä ja uhkaavasti karjuen. Sen silmät kiiluivat raivoa ja nälkää; ja kun se hetkittäin pysähtyi ja tarkasteli ympäristöään, vetäytyivät katselijat pelokkaina taaksepäin ja hengittivät nopeammin. Mutta tiikeri makasi rauhallisena ja pitkin pituuttaan ojennettuna häkissään ja vain silloin tällöin ruumistaan venytellen tai pitkään haukotellen se ilmaisi tuntevansa vankeuden tuskaa tai kärsivänsä ihmisjoukosta, joka oli tullut kunnioittaen sitä katsomaan.
»En ole Rooman amfiteatterissakaan nähnyt komeampaa leijonaa», virkkoi muuan jättimäinen, väkevä mies, joka seisoi Sosian vieressä, oikealla puolella.
»Olen aivan masentunut katsellessani sen jäseniä», kuului ääni Sosian vasemmalta. Siinä seisoi nuori, solakka mies kädet ristissä rinnoilla.
Sosia katsoi ensin toista, sitten toista. »Virtus in medio! — kunto on aina keskimailla», hän mutisi itsekseen. »Kauniita seuralaisia sinulla, Sosia — gladiaattori kummallakin puolellasi.»
»Oikein sanoit, Lydon», rotevampi virkkoi, »tunnen samaa.»
»Ja nyt täytyy ajatella», Lydon huomautti äänessään tavallista syvempi sävy, »ja nyt täytyy ajatella, että tuo ylväs kreikkalainen, jonka pari kolme päivää sitten vielä näimme tulvillaan nuoruutta, terveyttä ja iloa, että hänet heitetään tuon hirviön raadeltavaksi.»
»Ka miksei?» Niger murahti raa'asti. »Keisari on pakottanut monen kunniallisen gladiaattorin samanlaiseen otteluun — miksei laki saisi tuomita rikasta murhaajaa?»
Lydon huoahti, kohautti olkiaan eikä vastannut. Joukko tarkasteli kumpaakin ihmettelevin silmin ja avoimin huulin: gladiaattorit olivat samanlaista katseltavaa kuin pedotkin — he olivat kaikki samaa sukua; niinpä joukko silmäili toista ja toista — miehiä ja petoja ja kuiskaili huomioitaan ja ennustuksiaan seuraavan päivän varalle.
»Hyvä», Lydon sanoi kääntyen mennäkseen ulos, »Jumalten kiitos, ettei minun tarvitse kamppailla leijonan eikä tiikerin kanssa. Sinäkin, Niger, olet miellyttävämpi vastustaja kuin kumpikaan noista.»
»Mutta silti voin olla yhtä vaarallinen», gladiaattori virkkoi rajusti nauraen, ja kuulijat, jotka ihailivat hänen jänteviä jäseniään ja ylvästä ryhtiään, nauroivat myöskin.
»Sen jätämme sikseen», Lydon vastasi rauhallisena tunkeutuen hitaasti joukon lävitse ja lähti kojusta.
»Annan hänen olkapäittensä työskennellä», älykäs Sosia tuumi ja seurasi heti hänen vanavedessään. »Joukko väistyy aina gladiaattorin tieltä, ja minä koetan pysytellä aivan hänen takanaan.»
Medonin poika raivasi helposti tien itselleen joukon halki; monet tunsivat hänen kasvonsa ja ammattinsa.
»Se on nuori Lydon, uljas poika», muuan virkkoi. »Hän taistelee huomenna.»
»Ah! Olen hänestä lyönyt vedon», toinen sanoi, »kas kuinka luja käynti hänellä on.»
»Onneksi olkoon, Lydon», kolmas sanoi.
»Lydon, toivon sinun voittavan», neljäs, (keskiluokkaan kuuluva nainen) kuiskasi hymyillen — ja jos voitat, saat kuulla minusta vielä enemmän.»
»Kaunis mies, Venus avita», viides, kymmenissä taivaltava tytöntyllerö huudahti. »Kiitos», Sosia siihen vastasi luullen kohteliaisuuden häntä tarkottavan.
Vaikka Lydonissa olivatkin jalommat pyrkimykset etualalla ja vaikka hän olikin veriseen ammattiinsa ruvennut vain toivoen sen avulla saavansa isänsä vapaaksi, ei hän silti ollut huomaamatta sitä ihailua, jota hän kulkiessaan sai osakseen. Hän unohti, että samat äänet, jotka nyt häntä ylistelivät, saattoivat huomenna riemuita hänen kuolemantuskilleen. Pohjaltaan ylväänä ja rohkeana, rehellisenä ja lämminsydämisenä hän oli silti ehtinyt omaksua halveksimansa ammatin synnyttämää ylimielisyyttä, ja sitä oli ollut omansa lisäämään se seurapiiri, johonka hän ei todellakaan olisi lainkaan sopinut. Hän huomasi itseään pidettävän huomattavana miehenä. Hänen askelensa varmenivat ja ryhtinsä ojentui entisestäänkin.
»Niger», hän virkkoi äkkiä kääntyen, kun joukko yhä tunkeili hänen ympärillään, »olemme usein kinastelleet; emme ole toistemme kanssa otelleet, mutta jompikumpi meistä kuitenkin huomenna kaatuu — kätesi!»
»Varsin mielelläni», Sosia sanoi ojentaen kämmenensä.
»Haa! Mikä hullu sinä olet? Luulin Nigerin olleen kantapäilläni.»
»Annan anteeksi erehdyksen», Sosia vastasi alentuvasti, »erehdys syntyi helposti. — Minä ja Niger olemme jokseenkin yhtä ruumiikkaat.»
»Haha! Sepä mainiota. Jos Niger kuulisi puheesi, kuristaisi hän sinut.»
»Teillä arena-sankareilla on varsin epämiellyttävä tapa haastella asioista», Sosia huomautti. »Muuttakaamme puheenaihetta!»
»Vah! Vah!» Lydon sanoi kärsimättömänä. »En ole nyt lainkaan juttutuulella.»
»Niinpä kai», orja vastasi, »sinä haudot nyt vakavia ajatuksia. Esiinnyt luullakseni huomenna ensi kertaa arenalla. Olen varma, että urhona kuolet.»
»Pudotkoot sanasi oman pääsi päälle!» Lydon huudahti taikauskoisesti, sillä hän piti Sosian sanoja pahana enteenä. »Kuolla! Ei — uskon, että minun hetkeni ei ole vielä lyönyt.»
»Joka kuolemasta arpaa heittää, valmistukoon saamaan myöskin koiranheiton», Sosia huomautti naljaillen. »Mutta olet väkevä mies, ja toivotan sinulle kaikkea mahdollista hyvää. Ja nyt, vale!»
Samassa orja pyörähti ympäri ja lähti kotiinpäin kulkemaan.
»Toivon, etteivät tuon lurjuksen sanat olleet pahoja enteitä», Lydon tuumi miettiväisenä. »Isäni vapauden puolesta taistellen ja luottaen omiin kykyihini ja voimiin en ole ajatellutkaan kuoleman mahdollisuutta. Isä parka! Olen hänen ainoa poikansa! Jos minä kaadun —.»
Näiden ajatusten ahdistamana gladiaattori kiiruhti nopein askelin pois, mutta äkkiä hän huomasi kadun toisella puolella ajatuksiensa todellisen kohteen. Sauvaansa nojaten, huolten ja vuosien koukistamana, silmät maahan luotuina ja horjuvin askelin harmaahapsinen Medon lähestyi hitaasti gladiaattoria, Lydon pysähtyi hetkeksi. Hän arvasi heti syyn, mikä oli vanhuksen saanut näin myöhään liikkeelle.
»Olen varma, että hän etsii minua», hän tuumi. »Hän on kauhuissaan Olintuksen kohtalosta — hän pitää arenataisteluja entistäkin rikoksellisempina ja vihattavampina — hän tulee houkuttelemaan minua pois otteluista. Minun täytyy väistyä syrjään. En kestä hänen rukouksiaan — hänen kyyneliään.»
Tällaisia ajatuksia, joita kestää niin kauan tulkita, tulvi nuoren miehen mieleen. Hän kääntyi äkkiä ja pujahti sivukadulle. Hän ei pysähtynyt, ennenkuin hän hengästyneenä saapui matalan kukkulan kiireelle, jolta näkyi tuon pienoiskaupungin iloisin ja loistavin osa. Tänne pysähdyttyään ja katsellessaan rauhallisia, kirkkaassa kuutamossa välkkyviä katuja (kuu oli vastikään noussut ja valaisi osittain ja kuvankirjavasti amfiteatterin edustalle kasaantunutta, sinne tänne liikehtivää, kahajavaa joukkoa) hänkin joutui eteensä leviävän maiseman lumoihin; hänenkin karun, viljelemättömän mielikuvituksensa valtasi syvä liikutus. Hän istahti sortuneen pylväistön jalustalle ja tunsi iltahetken rauhan virkistävän itseään. Lähellä, häntä vastassa olevassa palatsissa välkkyivät tuhannet tulet, sen isäntä vietti siellä suurta juhlaa. Ovet olivat viileyttä varten avoinna, ja gladiaattori näki lukuisan, juhlapukuisen joukon kokoontuneen atriumin[91] pyöreitten pöytien ääreen, joiden takaa kaukaa ja valaistun huonerivin perspektiivisesti sulkien suihkukaivo pärskytti vesikaariaan kuutamoiseen ilmaan. Tuolla olivat pylväät kukkukiehkuroin kiedotut — tuolla hohtivat hiljaa ja rauhallisina marmoripatsaat — tuolta kuului leikin ja naurun seasta soittoa ja laulua:
Epikuurolainen laulu.
Pois manalan tuhmat tarut,
Joilla papit meiltä veroa vaatii,
Ja Kokyton konnut karut,
Ja akat, jotka lankaamme laatii.[92]
Zeus-ukolla olo on tiukkaa,
Jos kertojat totta ties:
Ei Junonsa hellitä hiukkaa,
Moni maanpäällä marisee mies.
Tuo siunattu Epikuros kirkas
Hän sadut ne nurkkahan nakkas;
Jo Kerberoskin menetit virkas,
Kun kulkijat käymästä lakkas.
Ja jos oliskin Zeus sekä Pluto,
Ei näe he meidän laista;
Ja jos näkiskin, miks meno, huuto?
Tää elämä on myös jumalaista.
Heist' olisiko hauskaa sitten
Täällä kärkkyä synnintöitä,
Luvut laskea suukkositten
Ja naukkujen pitkin öitä?
Mitä muusta kun kumpiakin sai vaan,
Ja humaltua sai säveleistä!
Viis välitän valloista taivaan,
Kuten piittaa eivät he meistä.
Sillaikaa kun Lydonin harras mieliala (joka kaikesta suvaitsevaisuudestaan huolimatta ei voinut olla loukkaantumatta näistä säkeistä, jotka hyvin kuvastavat sen ajan muotifilosofia) koetti selviytyä siitä epäsoinnusta, johon se oli joutunut, lähestyi hänen levähdyspaikkaansa pieni joukko miehiä, yksinkertaisissa pukimissa, nähtävästi keskiluokan miehiä. He keskustelivat vakavasti eivätkä huomanneet tai eivät olleet näkevinään gladiaattoria.
»Oi kauhujen kauhua!» muuan sanoi. »Olintus on temmattu keskeltämme, oikea kätemme on leikattu pois! Milloinka Kristus laskeutuu maahan omiaan suojelemaan?»
»Voiko inhimillinen turmelus enää syvemmä vajota?» toinen huomautti, »kun viaton tuomitaan kärsimään samanlainen arenarangaistus kuin murhaaja! Mutta älkäämme olko toivottomia; Sinain ukkonen saattaa jälleen jylistä, ja Herra varjelee pyhiään. Hullu vain ajattelee sydämessään: 'ei ole Jumalaa.'»
Samassa kuului valaistusta palatsista mässääjien laulua:
Viis välitän valloista taivaan,
Kuten piittaa eivät he meistä.
Ennenkuin laulun kaiku vielä oli ehtinyt kuolla, virittivät natsarealaiset, jotka äkillinen pyhä inho oli vallannut, seuraavan mielivirtensä:
Natsarealaisten varoitushymni.
1.
Oi Luoja kaikkivaltias,
Avuksi joudu armossasi
Hän myrskyn siivin saapuvi,
Ja eessään vallat vaipuvi.
Voi teitä, voi, te ylpeät!
Voi teitä, toden kieltäjät!
Voi teitä, synnin ystävät!
2.
Jo tähdet ylväät loistott' on,
Ja sammuu katse auringon,
Ja taivaat kiertyy kokohon.
Ja hornan aallot aavat
Ne asukkaansa saavat,
On vaiva heillä ikuinen.
Kaikk' entis-elo raukee,
Ja ajat uudet aukee
Ja ilo taivaan ilmeinen.
3.
Kuulkaa, ukkostorvet soi!
Hetket tuomion ne toi.
Hän, herra elon, kuoleman,
Hän istuimelta kunnian
Käy kuninkaaksi maailman.
Oi pyhäin osa autuas!
Sä auttamaan saat omias.
Voi teitä, voi, te ylpeät!
Voi teitä, toden kieltäjät!
Voi teitä, synnin ystävät!
Näitä uhkaavia sanoja seurasi äkkiä syvä hiljaisuus elostelijain talossa. Kristityt lähtivät ja hävisivät pian gladiaattorin näkyvistä. Lydon, joita kristittyjen salaperäiset ennustukset olivat — käsittämättömästä syystä — hirveästi pelästyttäneet, nousi hetken perästä hänkin ja suuntasi kulkunsa kotiinpäin.
Kuinka ihanasti tähtivyö valaisi hänen allaan makaavaa kaunista kaupunkia! kuinka hievahtamatta sen pylväskadut lepäsivät öisessä rauhassaan! — kuinka hentoina tummanvihreät laineet leikkivät kaupungintakaisella rannalla! — kuinka kirkkaansinisenä ja iloisena kaartui sen ylle Kampanian uneksiva taivas! Mutta nythän olikin iloisen Pompeijin, kaldealaisten ikivanhan kolonian, Herkuleen tarunomaisen kaupungin, muhkean Rooman helmen viimeinen yö! Vuosisatoja oli sen ylitse kulkenut, ja nyt värähteli viimeinen säde sen kohtalon numerolehdillä! Gladiaattori kuuli keveitä askelia takanaan — naisjoukko palasi amfiteatterivierailultaan. Kun hän kääntyi, kohtasi hänen silmiään outo näky. Vesuviuksen huipusta, joka synkkänä häämötti etäältä, nousi äkkiä kalpea, meteorintapainen, vipajava lieska — se leijui hetken ja katosi taas. Samassa hetkessä nuorin naisista alkoi iloisella ja kimeällä äänellä laulaa:
Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!