Nydia esiintyy taikurina.
Kun tessalitar huomasi, ettei Arbakes enää palannut, kun hän sai tunnin toisensa jälkeen hautoa tuskallista epäluuloaan, minkä hänen sokeutensa teki kaksin verroin raskaammaksi, alkoi hän kädet ojennettuina haparoida pitkin vankilansa seiniä etsien ovea, josta pujahtaa ulos; ja tuntiessaan huoneen ainoan oven lujasti teljetyksi huudahti hän niin lujaa ja rajusti kuin vain hänenlaisensa alkuperäisen villi luonne ja avuttomasta tilastaan epätoivoinen ihminen voi sen tehdä.
»Hoo, tyttö!» vartioiva orja virkkoi avaten oven, »onko skorppiooni sinua pistänyt? tai arveletko, ettemme täällä voi sietää hiljaisuutta ja että tulemme toimeen kuten Jupiter lapsena huutamalla vain 'hullabaloo'!»
»Missä on isäntäsi? ja miksi minut on teljetty tänne? Tahdon ilmaa ja vapautta! Anna minun mennä!»
»Ah! lapseni, etkö ole nähnyt Arbakesta kyllin usein tietääksesi, että hän tahtoo aina olla käskijänä? Hän on sanonut, että sinun pitää olla sisällä, ja sisällä pysyt, ja minä olen vartijasi. Ilmaa ja vapautta en voi sinulle antaa, mutta kyllä paljoa parempaa: ruokaa ja viiniä.»
»Jupiter auttakoon!» tyttöparka huokasi väännellen käsiään. »Ja miksi minua pidetään vankina? Mitä suuri Arbakes voi tahtoa minulta, mitättömältä olennolta?
»En tiedä. Ehkä olet täällä uuden emäntäsi vuoksi, joka tänä aamuna tuotiin tänne.»
»Mitä! Ione täällä?»
»On kyllä, neitoparka, eikä se näytä häntäkään oikein miellyttävän.
Mutta, Kastorin temppelin kautta! Arbakes on kohtelias mies naisille.
Neiti on hänen holhokkinsa, kuten tiedät.»
»Tahdotko viedä minut hänen luokseen?»
»Hän on sairas — puolitainnoksissa vihasta ja raivosta. Eikä minulla sitä paitsi ole käskyä päästää sinua, enkä koskaan tee mitään ominpäin. Kun Arbakes teki minusta tämän huoneen orjan[85] hän sanoi: 'tahdon opettaa sinulle vain yhden läksyn: niinkauan kuin minua palvelet, ei sinulla saa olla silmiä eikä korvia eikä omia ajatuksia, vaadin vain yhtä ominaisuutta — tottelevaisuutta'.»
»Mutta mitä vahinkoa siitä on, jos näenkin Ionen?»
»Sitä en tiedä, mutta jos puhetoveria kaipaat, olen kyllä halukas haastelemaan kanssasi, sillä minulla on ikävää pimeässä kopissani. Niin, ja sinähän olet tessalitar — etkö osaa joitakin erinomaisia temppuja veitsillä ja saksilla tai ennustaa onnea kuten niin monet maanmiehistäsi, jotta saisimme aikamme ratevasti kulumaan?»
»Pidä suusi, orja; tai jos puhua tahdot, kerro, mitä olet kuullut
Glaukuksesta!»
»Isäntäni lähti vastikään atenalaisen kuulusteluun. Glaukus saa kyllä kärsiä rangaistuksen.»
»Mistä?»
»Pappi Apekideen murhasta.»
»Ah!» Nydia parkaisi sivellen kädellä otsaansa. »Kuulin siitä kyllä, mutta en käsittänyt mitään. Mutta kuka uskaltaa katkaista hiuskarvaakaan hänen päästään?»
»Pelkään, että leijona uskaltaa.»
»Jumalat auttakoot! Mitä loruja sinä laskettelet?»
»Sitä vain, että jos hänet tuomitaan syylliseksi, niin on leijona tai tiikeri hänen pyövelinsä.»
Nydia syöksähti ylös ikäänkuin nuoli olisi hänen sydämensä lävistänyt. Hän päästi läpitunkevan huudon ja langeten polvilleen orjan eteen hän huudahti äänellä, joka sulatti tämänkin kivikovan sydämen! —
»Oi sano minulle puhuneesi leikkiä! — Se ei ollut totta! Puhu, puhu!»
»Uskon kautta, sokea tyttö! En tunne hituistakaan laista. Ehkei kaikki ole niin hullusti kuin sanoin. Mutta Arbakes on hänen syyttäjänsä, ja kansa vaatii uhria arenalle. Mutta, kultaseni, mitä atenalaisen kohtalo sinua liikuttaa?»
»Hän on ollut hyvä minulle. Et tiedä siis, mitä tapahtuu? Arbakes hänen syyttäjänsä? Oh, onnetonta kohtaloa! Kansa! — kansa! He voivat nähdä hänen kasvonsa — kuka voi olla julma atenalaiselle? — Mutta eikö rakkauskin ollut julma?»
Tyttörukan pää painui rinnalle, hän vaikeni, kuumat kyynelet vierivät hänen poskilleen, ja kaikki orjan lapselliset yritykset lohduttaa häntä tai havahduttaa hänet unelmistaan olivat turhat.
Kun taloustoimet saivat vartijan lähtemään huoneesta, alkoi Nydia koota ajatuksiaan. Arbakes oli Glaukuksen syyttäjä; Arbakes oli sulkenut hänet tänne; eikö se todistanut, että hänen vapautensa saattaisi auttaa Glaukuksen asiaa? Niin, hänet oli aivan varmasti houkuteltu ansaan; hän, Nydia, joutuisi edistämään rakkaansa turmiota! Oh, kuinka hän halusikaan päästä pakoon! Onneksi hänelle itselleen kaikki hänen aistimensa yhtyivät työhön suunnittelemaan pakoa. Ja miettiessään paon mahdollisuuksia hän jälleen tuli rauhallisemmaksi. Hänessä oli paljo sukupuolensa näyttelijää, ja se taito oli hänessä varhaisen orjantoimen mukana pitkälle kehittynyt. Eikö orjan alati tarvinnut olla viekas? Hän päätti pettää vartijansa; ja muistaessaan äkkiä tämän taikauskoiset kysymykset hänen tessalialaisista taidoistaan hän toivoi tätä tietä löytävänsä sopivan keinon päästä vapaaksi. Näitä tuumia hän hautoi koko päivän ja yön pitkät hetket, ja kun Sosia seuraavana aamuna pistäytyi häntä katsomassa, kiiruhti hän nyt ohjaamaan toisen lepertelynhalua sille taholle, jolta hän eilen oli tahtonut sen kaikin mokomin poistaa.
Hän oli kyllin ovela käsittääkseen, että pakoa saattoi yrittää vain yöllä, ja hänen täytyi sentähden, katkeraa kylläkin, odottaa vielä niin kauan.
»Ilta», hän virkkoi orjalle, »on ainoa oikea hetki tulkita kohtalon salamerkkejä; silloin sinun tulee saapua tänne. Mutta mitä haluat tietää?»
»Polluks avita! Haluaisin oikeastaan tietää yhtä paljon kuin isäntänikin, mutta se lienee mahdotonta. Annahan ensin kuulua, milloinka saan tarpeeksi rahaa ostaakseni vapauteni, tai lahjottaako egyptiläinen minulle sen ilman muuta. Toisinaan hän on varsin antelias. Sitten haluaisin tietää, saanko joskus haltuuni sen sievän kauppakojun Myropolialla,[86] jota jo kauan olen tarkastellut. Hajuvesiä kaupita on ihanaa työtä ja varsinkin vapautetulle orjalle, jolla jo on hiukan herrastapoja veressään.»
»Ah! Tahdot siis vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiisi? On monta tapaa saada niihin vastaus. Sellainen on esim. litomantia s.o. puhuva kivi, joka vastaa rukouksiimme lapsen äänellä, mutta meillä ei nyt ole tuota kallisarvoista ja harvinaista kiveä. Sitten on gastromantia, s.o. kalpea kuolemanhenki näyttäikse veden pinnalla ja ennustaa tulevista asioista. Mutta sekin vaatii aivan erikoiskuosisia laseja ja pyhitettyä nestettä, ja niitä meillä ei ole. Luulen senvuoksi, että yksinkertaisin keino on käyttää ilmataikaa.»
»Toivon», Sosia virkkoi vapisten, »ettei mitään kamottavaa vain esiinny kokeessa. En katsele mielelläni aaveita.»
»Älä pelkää; et näe mitään, sinä kuulet veden läiskinää, jos kysymykseesi tulee myöntävä vastaus. Muista, että iltatähden koittaessa jätät puutarhan portin hieman raolleen, jotta henki huomaa itseään odotetun ja pääsee sisään. Pane hiukan hedelmiä ja vettä portin viereen vierasvaraisuuden merkiksi. Kun on kolme tuntia kestänyt hämärää, saavut tänne mukanasi kylmää ja kirkasta vettä, ja silloin saat tietää kaikki, mitä äitini opettama tessalialainen taikuus ikinä kykenee ilmaisemaan. Mutta älä unohda puutarhan porttia — kaikki on sen varassa. Sen täytyy olla auki tänne tullessasi ja jo kolmea tuntia aikaisemmin.»
»Ole huoletta», pahaa aavistamaton Sosia virkkoi. »Tiedän kyllä, miltä järjestyksen miehestä tuntuu huomatessaan portin sulkeutuvan juuri nenänsä edessä, niinkuin minulle on pitkät ajat tapahtunut keittiön ovella. Tiedän myöskin, ettei ole pois tieltä, jos sellaiselle arvon henkilölle, jommoinen henki epäilemättä on, osottaa hieman kestiystävyyttä. Tässä on aamiaisesi, lintuseni.»
»Ja kuinka on käynyt kuulustelussa?»
»Tuomarit yhä istuvat ja jaarittelevat ja jauhavat. — Vasta huomisaamulla tehdään päätös.»
»Huomenna? — oletko siitä varma?»
»Niin olen kuullut.»
»Entä Ione?»
»Bakkus vieköön! Hän lienee jo toipunut, sillä tänä aamuna hän tuntuu olleen kyllin voimakas saattamaan isäntäni aivan raivoihinsa. Näin hänen astuvan neidin huoneesta synkkä ukkospilvi otsalla.»
»Onko hän tässä lähellä?»
»Ei — rakennuksen toisessa päässä. Mutta nyt en voi viipyä täällä kauempaa. Vale!»
Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon.
Toinen ilta kuulustelusta oli kulumassa, ja oli käsillä jotenkin se hetki, jolloin Sosia aikoi lähestyä pelottavaa Tuntematonta, kun puutarhan portille, jonka orja todella oli jättänyt auki, ilmestyi — ei mikään salaperäinen maan tai ilman henki, vaan ruhoruumiinen ja varsin maallinen Kalenus, Isiksen pappi. Hän ei välittänyt tarjolla olleista hedelmistä, vielä vähemmän viinistä, jotka hurskaan Sosian mielestä olivat tarpeeksi hyviä sille näkymättömälle vieraalle, jota houkuttelemaan ne oli esille pantu. »Nähtävästi uhri puutarhan jumalalle», Kalenus arveli: »Isäni pään kautta! Ellei tuota jumalaa paremmin palvella, tekisipä se oikein heittäessään koko suojelustoimensa. Ah! Ellei meitä pappeja olisi, kävisi jumalien laihasti elää. Ja nyt Arbakeen luokse. Kuljen kyllä ajohiekalla, mutta sen alle kätkeytyy räjähtävä miina. Egyptiläisen elämä on vallassani — kuinka paljon hän siitä maksanee?»
Näin itsekseen aprikoiden hän kulki avoimen pihan yli peristyleen, jossa sinne tänne asetetut palavat lamput heikensivät pimeän yön valtaa; ja eräästä pylvähikköön avautuvasta huoneesta astui äkkiä Arbakes hänen eteensä.
»Hoo! Kalenus — minuako etsit?» egyptiläinen virkkoi jonkun verran hämillään.
»Sinua, viisas Arbakes. Toivon, ettei käyntini tule sopimattomaan aikaan?»
»Eikö mitä — vastikään vapautettu orjani Kallias aivasti kolmasti oikealla puolellani. Aavistin siitä, että joku onnellinen tapahtuma minua odottaa — ja kas nyt! jumalat ovat lähettäneet luokseni Kalenuksen!»
»Emmekö mene huoneeseesi, Arbakes?»
»Kuten tahdot; mutta yö on kirkas ja vilpas — tunnen jäsenissäni vielä heikkouden merkkejä äskeisestä sairaudestani — ulkoilma virkistää minua — kävelkäämme puutarhassa — saamme olla siellä yhtä häiritsemättä kuin sisällä.»
»Sopii hyvin», pappi vastasi, ja molemmat ystävät kävelivät edestakaisin terassilla, joka marmorimaljakkoineen ja nuokkuvine kukkineen kohoutui puutarhasta.
»On ihana yö», Arbakes sanoi — »sininen ja kaunis kuten silloinkin, kun kaksikymmentä vuotta sitten näin ensi kerran Italian rannat. Kalenus, aika tavottaa meidät — nauttikaamme elämästä niinkauan kuin jaksamme!»
»Sinä kaikkein viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata», Kalenus virkkoi odottaen vain sopivaa tilaisuutta purkaakseen raskaan taakkansa ja tuntien juuri tänä iltana tavallista suurempaa kammoa Arbakesta kohtaan, koska toisen alentuvainen äänensävy oli omansa sitä lisäämään — »sinä viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata. Sinulla on suunnattomat rikkaudet — järkkymätön terveys — onnellinen lempi — kulumattomat nautinnot — ja juuri tällä hetkellä kostonhimon riemu.»
»Tarkotat atenalaisen juttua. Niin, huomenna kohtalo hänet tuomitsee kuolemaan. Senaatti ei armahda. Mutta sinä erehdyt; hänen kuolemastaan ei minulla ole muuta iloa kuin että se vapauttaa minut kilpailijasta tavotellessani Ionea. En tunne muuta vihaa tuota onnetonta murhaajaa kohtaan.»
»Murhaajaa!» Kalenus toisti hiljaa ja jotakin tarkottaen ja tutkivasti tähystellen Arbakesta. Tähdet valaisivat kalpeina ja vakavina profeettansa ylpeitä piirteitä, mutta ne eivät huomanneet niissä mitään muutosta. Kalenus käänsi häveten silmänsä muuanne ja jatkoi nopeasti. »Murhaaja! Ei mikään vahinko, että häntä rikoksesta syytetään, mutta sinä tiedät ihmisistä parhaiten, että hän on viaton.»
»Selitä tarkemmin», Arbakes virkkoi kylmästi, sillä hän oli jo valmistunut kuulemaan varmaksi sen mitä oli aavistanut.
»Arbakes», Kalenus virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, »olin pyhässä puistossa kätkössä lehvistössä, joka ympäröi kappelia. Kuulin ja näin kaikki, mitä tapahtui. Näin aseesi lävistävän Apekideen sydämen. En moiti tekoa — se tuhosi vihamiehen ja uskonluopion.»
»Tiedät siis kaiken», Arbakes sanoi kuivasti. »Aavistin sitä. Olitko yksin?»
»Yksin!» Kalenus huudahti hämmästyen egyptiläisen mielenmalttia.
»Ja minkätähden olit kätkeytynyt tuona hetkenä puistoon?»
»Koska olin kuullut Apekideen kääntyneen kristinuskoon — koska tiesin, että hänen piti siellä kohdata rajuluontoinen Olintus — koska heidän siellä piti laatia valmiiksi suunnitelmansa paljastaakseen rahvaalle jumalattaremme pyhät mysteriat — olin siellä tehdäkseni heidän aikeensa turhiksi.»
»Oletko kenellekään kertonut mitä näit?»
»En, opettajani. Salaisuus on kätketty palvelijasi rintaan.»
»Mitä! Eikö edes hengenheimolaisesi Burbo tiedä asiasta mitään? — Sano totuus!»
»Jumalten nimessä —»
»Oh! Tunnemme toisemme — mitä jumalat meille merkitsevät?»
»Kostosi pelon nimeen siis — hän ei tiedä mitään.»
»Ja minkä vuoksi olet tähän asti salaisuuttasi säilyttänyt? Miksi olet odotellut siihen asti, kunnes atenalaisen kuolemantuomiota odotetaan, ennenkuin tulet minulle kertomaan, että Arbakes on murhaaja? Ja näin kauan epäröityäsi miksi sen nyt ilmaiset?»
»Koska — koska —» Kalenus sammalsi nolona ja kalpeana.
»Koska», Arbakes keskeytti ystävällisesti hymyillen ja taputtaen pappia tuttavallisesti olalle — »koska, Kalenus ystävä, (katso nyt, tahdon lukea sydämestäsi ja selittää tekosi syyt) — koska sinä ensin tahdoit antaa minun kuulustelussa sekaantua sellaiseen vyyhteen, etten löytäisi mitään tietä sieltä pois. Silloin voitaisiin minut todistaa vikapääksi ei vain murhaan, vaan myöskin valapattoisuuteen ja ilkeämieliseen pahuuteen. Ja kun näin olisin joutunut verenhimoisen roskajoukon vimmaisen vihan esineeksi, ei rikkaus eikä valta silloin kykenisi pelastamaan minua joutumasta sen uhriksi. Ja nyt sinä tulet salaisuuksinesi, vähää ennen kuin oikeus on tuomionsa lausunut, ilmaisemaan, että sinä huomisaamulla voit yhdellä ainoalla sanalla sotkea kaikkein halpamielisimmin kudotun verkon. Olet tullut yhdennellätoista hetkellä hieromaan kauppaa vaitiolostasi, ilmottamaan, että yritykseni kansanvihaa kiihottaa voivat sinun todistuksesi nojalla tulla minulle itselleni vieläkin vaarallisemmiksi ja että ei Glaukukselle, vaan nimenomaan minulle leijonan kita on apposen ammollaan. Eikö niin?»
»Arbakes», vastasi Kalenus, jonka luontainen rohkeus nyt oli tyystin hävinnyt, »olet todella loihtija, luet ihmisen sydämestä kuin kirjasta.»
»Se on virkaani», egyptiläinen vastasi ystävällisesti hymyillen. »No niin, vaikene, ja kun kaikki on ohi, teen sinut rikkaaksi.»
»Anteeksi», pappi ehätti sanomaan, sillä ahneus, hänen pääominaisuuksiaan, kuiskasi hänelle, ettei hän saisi jäädä tulevien lupauksien varaan, »anteeksi, sanoit äsken oikein: tunnemme toisemme. Jos tahdot minut pysymään vaiti, täytyy sinun antaa jotakin etukäteen voidakseni uhrata Harpokrateelle.[87] Jotta ruusu, vaitiolon ihana kukka, saisi kestävät juuret, täytyy sinun vielä tänä yönä antaa kultavirran sitä kastella.»
»Kuinka sukkelaa ja runollista», Arbakes vastasi yhä edelleen entisellä lempeällä äänellä, jonka oikeastaan olisi pitänyt varottaa ja pelottaa hänen ahnetta toveriaan. »Etkö jaksa odottaa huomiseen?»
»Miksi lykkäystä? Luulet ehkä, että pelkään saavani moitteita, kun niin myöhään esitän todistukseni annettuani viattoman niin kauan kärsiä, ehkä senvuoksi aikailet. Ja eikö nykyinen epäröintisi ole huono merkki vastaisesta anteliaisuudestasi.»
»Hyvä on, Kalenus, mitä vaadit minut maksamaan?»
»Henkesi on kallis ja rikkautesi suuri», pappi vastasi irvistäen.
»Entistä sukkelampaa ja runollisempaa. Mutta sano — mikä on hinta?»
»Arbakes, olen kuullut, että jossakin salaisessa kammiossa, sen oskilaisen holveikon alla, jolla sinun muhkea talosi lepää, on kasottain kultaa, maljakoita ja jalokiviä, joiden arvo kykenee kilpailemaan edesmenneen Neeron rikkauksien kanssa. Sinun kultakasasi ei paljoakaan vähene, vaikka teetkin minusta Pompeijin rikkaimman papin.»
»Tule, Kalenus!» Arbakes virkkoi hyväntahtoisella ja rehellisen vakavalla äänellä, »olet vanha ystävä ja ollut uskollinen palvelija. Sinä et halunne tuhota elämääni, varsinkin kun tahdon palkkio-odotustasi lyhentää. Menkäämme yhdessä aarrekammioon, josta puhuit. Silmiäsi häikäisee lukemattomien kultaharkkojen välke ja arvaamattoman kallisarvoisten jalokivien hohto. Ja tänä yönä saat palkkionasi kantaa aarrekammiosta niin paljon kuin yhdellä kerralla jaksat. Kun olet huomannut, mitä ystäväsi omistaa, et liene niin hullu, että tahdot sen tuhoa, jota onnetar näin suosii. Kun Glaukusta ei enää ole, saat toistamiseen tehdä matkan aarrekammioon. Enkö toimi rehellisesti ja ystävänä, mitä?»
»Oh, suurin, paras ihmisistä!» Kalenus huudahti ilosta miltei itkien, »voitko antaa anteeksi epäoikeutetut epäilykseni jalosta luonteestasi, henkesi ylevyydestä?»
»Vaiti! Menkäämme heti oskilaiseen holveikkoon!»
Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. — Joka itsensä sokaisee, sen sokeakin voi pettää. — Kaksi uutta vankia samana yönä.
Kärsimättömänä Nydia odotti yhtä kärsimättömän Sosian tuloa. Vahvistettuaan rohkeuttaan muutamilla täysinäisillä maljoilla parempaa viiniä kuin mitä hän oli pannut tarjolle hengelle, tuo herkkäuskoinen palvelija astui sokean tytön huoneeseen.
»Hyvä, Sosia, oletko valmistunut? Onko sinulla kulho puhdasta vettä?»
»On, mutta minä vapisen hieman. Oletko varma, etten näe haamua? Olen kuullut kerrottavan, etteivät sellaiset herrat ole erin kauniita eivätkä liioin kohteliaita.»
»Rauhotu! Ja oletko jättänyt puutarhan portin auki?»
»Kyllä; ja sen pieleen panin pienelle pöydälle kasan pähkinöitä ja omenoita.»
»Hyvä on; ja portti on nyt niin auki, että henki pääsee helposti kulkemaan?»
»Aivan varmaan.»
»No niin, avaa nyt tuokin ovi — aivan selälleen. Ja nyt, Sosia, anna minulle lamppu!»
»Mitä! Et suinkaan aijo sitä sammuttaa?»
»En, mutta minun täytyy sen liekin yli lausua muutamia loihtuja. Sillä liekissäkin asuu henki. Istu!»
Orja totteli. Kumarruttuaan hetkeksi lampun yli Nydia nousi ja lauloi matalalla äänellä seuraavat säkeet:
Loihtu ilman hengelle.
1.
Henki, sä lempimä ilman, veen,
Mun sanaani taivu nyt salaiseen!
Mä syntynyt oon Olympon mailla,
Oon taian-taitaja vertaa vailla.
Kuun taivahalta mä kutsua voin,
Kun liikkua lauluini lumon mä soin.
Mink' Egyptin taitavi oppineet,
Min Persian viisaat on virkkaneet,
On mun, mua kuulevi henget maan
Ja aaveet manalan mahdikkaan.
2.
Sä henki ilman huokuvan,
Sä käsky kuule loihtijan,
Kautt' itse Eryktho-taikurin,
Mi kuolleet kutsui henkihin;
Kautt' Ithakan viisaan valtiaan,
Mi lähtehet sai lausumaan,
Mi kätköiss' asuu aikain aamun;
Kautt' Eurydikeen valjun haamun,
Mi palas mailta tuonelan
Lumohon iki-laulajan,
Kautt' turmataikain kolkhisten
Ajoilta Argonautojen!
3.
Sä aave ilmain aukeoiden!
Sä tullos kiitoskutsun soiden!
Sä henkes voimat kätke veteen
Ja katseen aran loihdi eteen
Nuo vaiheet, jotka peittävät
Viel' aijat oudot, synkeät!
Sä joudu, aave tumma yön,
Ja salat täytä tenhotyön!
Tule, jo tule!
4.
Oot suurin taivahan ja maan,
Sun vertaas ei oo Rheakaan,
Ei valon ylhä valtias,
Ei tuonen herra kalvakas;
Ei itse Zeuskaan suurempaa
Oo saava konsa kunniaa,
Tule, jo tule!
»Haamu on varmaankin jo tulossa», Sosia virkkoi. »Tunnen hiuksissani jotain kahajavan.»
»Pane vesikulho maahan. Anna nyt liinasi ja salli minun sitoa silmäsi.»
»Ai, se taitaa kaikissa taikatempuissa olla välttämätöntä. Älä niin lujaan; hellävaroen — kas niin!»
»No, näetkö nyt mitään?»
»Näenkö, Jupiter avita! En yhtään mitään tässä pimeydessä.»
»Kysy nyt kolmasti kuiskaavalla äänellä hengeltä sitä, mihin haluat saada vastauksen. Jos kysymykseesi vastataan myönteisesti, kuulet veden kulhossa pärskyvän ja porisevan, ennenkuin henki siihen hengittää; jos vastaus on kielteinen, ei vesikään liiku.»
»Mutta et suinkaan sinä vain tee vedellä jotakin taikatemppua?»
»Minä panen kulhon jalkojesi alle — noin. Nyt en voi tietämättäsi veteen koskea.»
»Hyvä on —. Nyt siis, oi Bakkus, ole minulle armollinen. Sinä tiedät, että olen sinua palvonut enemmän kuin ketään muuta jumalaa, ja minä tahdon sinulle uhrata sen hopeisen maljakon, jonka viime vuonna sieppasin paksulta karptorilta (kellarimestarilta), jos sinä puolestasi puhut minusta jonkun hyvän sanan tuolle vettä lempivälle hengelle. Ja sinä — oi henki, kuule minua! Voinko jo ensi vuonna ostaa vapauden itselleni? Sinä tiedät — sillä koska asut ilmoissa, ovat linnut[88] sinulle kuiskineet tämän talon kaikki salaisuudet — sinä tiedät, että kolmen viimeisen vuoden aikana olen näpistellyt kaikenlaista, mikä eteeni on osunut, minkä rehellisesti — se on tiettyä! — olen voinut omistaa, ja sittenkin puuttuu loppusummasta vielä 2,000 sestertiota. Voinko, oi hyvä henki, saada tänä vuonna puuttuvan summan täyteen? Puhu! Ah! Pärskyykö vesi! Ei, kaikki haudan hiljaa. — Hyvä! Ellen tänä vuonna, saanko tulevana? — Ah! Kuulen jotakin, henki rapistelee jo ovella! Pian se tulee sisään. — Kahden vuoden perästä, tule jo — kahden — sehän on varsin kohtuullinen aika. Kuulenko jotakin? Kahden ja puolen, kolmen, neljän? Et paljoa lupaa, henki ystäväni! Kaikesta näkee, ettet ole nainen, sillä muuten et pysyisi niin kauan vaiti: Viiden — kuuden — kuudenkymmenen vuoden perästä! Pluto sinut periköön! Nyt en kysele enää!» Ja raivoissaan Sosia kaatoi kulhon, niin että vesi läiskyi lattialle. Suurella vaivalla ja vahvasti kiroten hän irrotti siteen, joka oli peittänyt hänen päänsä kokonaan — katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa pilkkosen pimeässä.
»Mitä! haa! Nydia; lamppu on poissa. Ah, petturi, ja sinäkin olet tiessäsi, mutta kyllä saan sinut vielä kiinni — saat vielä tämän maksaa!»
Orja syöksähti ovelle; se oli ulkopuolelta teljetty; hän oli vuorostaan nyt vanki. Mitä tehdä? Hän ei tohtinut lujasti kolkuttaa eikä huutaa — sillä Arbakes voisi kuulla ja saisi selville, että häntä, Sosiaa, oli petetty; ja Nydia oli jo ehtinyt puutarhan portille ja livistänyt tiehensä.
»Mutta hän menee varmaankin kotiinsa tai johonkin muuhun paikkaan. Aamulla varhain orjien työskennellessä peristylessä huudan heidät avaamaan oven. Sitten lähden ja löydän tytön. Varmasti hänet löydän ja laahaan tänne, ennenkuin Arbakes tietää jutusta sanaakaan. Ah! Se on paras suunnitelma, Pikku vehkeilijä, sormeni kyllä tarraavat sinuun! Ja jättää minulle tänne vain vettä! Olisi se ollut edes viiniä, olisi hiukan ollut lohdutusta!»
Sillaikaa kun petetty Sosia valitteli kovaa kohtaloaan ja tuumi keinoja karanneen jälleen kiinni siepatakseen, oli Nydia sokeanomaisella varmuudella ja etenkin omalla tunnetulla taidollaan pujahtanut peristylestä, päässyt portille vievälle käytävälle ja aikoi juuri, sydän kuuluvasti jyskyttäen solahtaa portista vapauteensa, kun hän äkkiä kuuli lähestyvien askelien rapinaa ja kuuli Arbakeen pelottavan äänen takanaan. Hän pysähtyi hetkeksi epäröiden ja kauhistuen. Sitte hän äkkiä muisti, että oli toinenkin, harvemmin kuljettu käytävä, jota vain egyptiläisen salaisiin juhliin osaaottavat ihanat naiset käyttivät ja joka valtavan rakennusryhmän pohjakerroksesta vei ovelle, joka niinikään avautui puutarhaan. Ehkä se sattumalta oli auki. Tämän keksittyään hän muutti suuntansa, laskeutui ahtaita astimia myöden oikealle ja oli pian käytävän päässä. Ah! Ovi oli lukossa ja varmuuden vuoksi salvattu. Hän huomasi olevansa umpikujassa ja kuuli samassa takanaan Kalenuksen äänen ja heti sen jälkeen Arbakeen. Hän ei voinut jäädä tähän. He aikoivat nähtävästi samalle ovelle. Hän hypähti syrjään ja tunsi olevansa oudolla pohjalla. Ilma oli tunkkaista ja kylmää. Se rauhotti häntä. Hän luuli tulleensa johonkin tuon loistorakennuksen kellariin tai johonkin muuhun yksinäiseen loukkoon, johonka talon ylpeällä isännällä tuskin oli mitään asiaa; mutta taas hänen tarkka korvansa kuuli askelten töminää ja ääniä. Taas hän väistyi, ja hänen eteenpäin haparoivat kätensä tapailivat tuontuostakin suunnattomien pylväiden sileitä sivuja. Vaaran terästämällä kaksinkertaisella varovaisuudella hän hiipi pitkin pylväsriviä ja jatkoi matkaansa; ilma tuli yhä tympeämmäksi mitä alemma hän laskeutui, ja kun hän silloin tällöin pysähtyi hengähtämään, kuuli hän alati takanaan askelten ja haastelevien äänien kaikua. Äkkiä hän pysähtyi seinän eteen, joka sulki häneltä tien. Eikö ollut mitään nurkkaa, mihin piiloutua? Ei aukkoa? Ei suojaa? Ei ollut! Epätoivoisena hän väänteli käsiään. Kun äänet yhä lähenivät, pyörähti hän kulkemaan pitkin seinän kuvetta ja törmäsi äkkiä irtopylvääseen, joita sieltä ja täältä pisti esiin käytävän pohjasta, ja kaatui. Hän loukkasi itsensä pahasti; mutta ei menettänyt tajuntaansa; ei äännähtänytkään. Hän oli iloinen löytäessään vihdoinkin jonkunlaisen lymypaikan. Ja ryömittyään pylvään muodostamaan nurkkaukseen hän tiesi ainakin yhdeltä taholta olevansa suojattu. Hennon ja hoikan ruumiinsa hän kiersi niin pieneen käppyrään kuin taisi ja odotti hengähtämättä kohtalonsa ratkaisua.
Arbakes ja pappi matkasivat sillaikaa sille salaiselle aarrepaikalle, jonka rikkauksia egyptiläinen oli niin kehunut. He olivat avarassa maanalaisessa atriumissa eli hallissa. Matalaa holvikattoa kannattivat lyhyet paksut pylväät, joiden tekotapa osottautui siroja, kreikkalaisia muotoja vanhemmaksi. Yksinkertainen tuikkulamppu, joka Arbakeella oli kädessä, valaisi hämärästi kaljuja ja rosoisia seiniä, joihin hakkaamattomat kivet oli mätetty päällekkäin ilman minkäänlaista järjestystä. Holvin matelevat asujaimet tuijottivat tyrmistyneinä outoja vieraita ja sujahtivat sitten sukkelasti seinälokeroihinsa.
Kalenusta värisytti, kun hän katseli ympärilleen ja hengitti holvin tunkkaista, epäterveellistä ilmaa.
»Ja kuitenkin», Arbakes virkkoi hymyillen huomatessaan hänen kauhunsa, »nämä karut holvit kätkevät allensa rikkaan ylelliset varastonsa. Ne ovat kuin inhimilliset työskentelijät — me halveksimme heidän karkeuttaan, mutta ilman heitä ei tässä maailmassa olisi mitään ylpeyttä herättävää.»
»Ja mihinkä vie tuo vasen käytävä?» Kalenus kysyi. »Tässä synkässä haudassa se näyttää aivan loppumattomalta ja tuntuu vievän aina Hadekseen saakka.»
»Päinvastoin, se vie yläilmoille», Arbakes vastasi huolettomasti. »Me menemme oikealle, aarrekammioon.»
Pompeijin asutumpien talojen malliin halli jakaantui tästä kahteen siipeen eli käytävään, joiden pituus säkkipimeässä, lampun heikossa, lepattavassa valossa näytti aivan loppumattomalta. Ystävämme painuivat oikeankäden aulaan.
»Iloinen Glaukus pannaan huomenna vieläkin kosteampaan ja ahtaampaan komeroon kuin tämä onkaan», Kalenus virkkoi heidän sivuuttaessaan aivan läheltä sen irtopylvään, jonka luomassa varjossa tessalitar piileskeli.
»Niin, mutta sitä kuivemman ja tilavamman hän saa seuraavana päivänä arenalla. Ja ajatellapa», Arbakes jatkoi hitaasti ja venytellen — »ajatellapa, että yksi ainoa sana sinun suustasi pelastaisi hänet ja asettaisi Arbakeen hänen tilalleen.
»Sitä sanaa ei koskaan lausuta», Kalenus vakuutti.
»Oikein, Kalenus ystävä, ei koskaan», Arbakes vahvisti laskien tuttavallisesti kätensä papin olkapäälle. »Ja nyt, seis — olemme ovella.»
Vipajava liekki valaisi pientä, syvälle seinään työnnettyä, vahvasti raudoitettua ja lujin salvoin varustettua ovea. Arbakes otti vyöstään pienen renkaan, jossa oli kolme tai neljä vähäläntää, mutta paksua avainta. Oi, kuinka odotus ja ahneus saivatkaan Kalenuksen sydämen jyskyttämään, kun hän kuuli ruosteisten salpojen aukenevan!
»Astu sisään, ystäväni», Arbakes kehotti, »minä pidän lamppua korkealla, jottei kalleuksien välke vallan sokaisisi silmiäsi.»
Kärsimätöntä Kalenusta ei tarvinnut kahdesti kehottaa, ja hän astui oviaukkoon.
Tuskin hän oli yli kynnyksen ehtinyt, kun Arbakeen väkevä nyrkki lennätti hänet suinpäin eteenpäin.
»Sitä sanaa ei koskaan lausuta!» Arbakes sanoi äänekkäästi, ilkkuvasti nauraen ja työnsi oven salpoihin.
Kalenus oli suistunut monta astinta alaspäin, mutta tuntematta ensi hetkessä mitään tuskaa hän syöksyi heti ovelle; iski siihen väkevällä nyrkillään ja huusi — se oli pikemmin eläimen mölinää kuin ihmisääntä — kauheassa epätoivossaan: »Oh, päästä minut, päästä minut, en pyydä kultaasi!»
Hänen sanojensa voima jäi suureksi osaksi paksuun oveen, ja taas Arbakes alkoi nauraa hohottaa. Sitten hän polki kiivaana jalkaansa lattiaan ikäänkuin antaakseen kauan pidätetylle intohimolleen suurempaa vauhtia.
»Kaikki Dalmatian kultakaan», hän huusi, »ei voi sinulle antaa leivänpalastakaan. Näänny nälkään, konna! Sinun kuolemanhuutosi kaikuvat vain näitä tukevia seiniä vastaan. Eikä käytävän ilmakaan haasta maailmalle, kun sinä nälissäsi kalvat lihaa omasta ruumiistasi, että näin on tuhoutunut mies, joka oli Arbakeelle vaarallinen ja uskalsi häntä uhata. Hyvästi!»
»Oh, sääliä, armoa! Epäinhimillinen heittiö! Tämänkö sain —.»
Lauseen loppu ei enää kuulunut Arbakeen korviin, sillä tämä oli jo lähtenyt takaisin pimeää käytävää pitkin kulkemaan. Paksu, sammakkorumilas makasi liikkumattomana hänen edessään käytävällä. Lampun valo lankesi sen muodottomalle ruumiille ja lasimaisen jähmeille silmille. Arbakes väistyi tahtomatta eläintä vahingoittaa.
»Olet inhottava olento», hän sanoi melkein kuin itsekseen, »mutta sinä et voi tehdä minulle pahaa; sentähden saat olla rauhassa polullani.»
Kalenuksen raivonhuudot kuuluivat paksun oven läpi vaimeina Arbakeen korvaan. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisena.
»Tuo ei ole hyvä», hän tuumi, »en voi olla turvassa, ennenkuin tuo ääni on iäksi sammunut. Aarteeni ja kalleuteni eivät tosin ole tuolla, vaan päinvastaisessa siivessä. Kun orjani niitä kuljettavat pois, eivät he kuule hänen ääntänsä. Onko siis mitään pelättävää? Jos hän vielä kolmen päivän perästä elää, on hänen äänensä, isäni parran kautta, niin heikko, ettei sitä kuule hänen omassa haudassaankaan. Isis vieköön, nyt on kylmä! Täytyy kiiruhtaa kulauttamaan malja maustettua falernolaistani.»
Tunnoton egyptiläinen kietoi vaipan kiinteämmin ympärilleen ja lähti nopeasti yläilmoille.
Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa.
Mitä kauhun ja toivon sanoja Nydia olikaan kuullut! Seuraavana päivänä Glaukus tuomittaisiin kuolemaan. Ja tässä eli mies, joka voisi hänet pelastaa ja antaa Arbakeelle ansaitun palkan, ja tuo mies hengitti vain muutaman askelen päässä hänen piilopaikastaan! Hänen korviinsa kuuluivat tuon toisen raivon- ja vihanhuudot — kiroukset — rukoukset — vaikka heikkoina ja tukahtuneina. Hän oli vankina, mutta Nydia tunsi hänen salaisen vankikomeronsa. Jospa hän vain pääsisi vapaaksi ja saisi puhutella pretoria, hän voisi ehkä tuoda vapahduksen atenalaiselle. Hän oli miltei läkähtyä mielenliikutukseensa — häntä huimasi — voimat olivat pettää — mutta voimakkaasti ponnistaen hän voitti heikkoutensa; ja kuunneltuaan vielä jonkun hetken tarkkaavaisena, kunnes hän varmistui Arbakeen jättäneen hallin entiseen yksinäisyyteensä, hän lähti korvansa opastamana sille ovelle, jonka taakse Kalenus oli teljetty. Täällä hän kuuli selvemmin vangin kauhun- ja kostonhuudot. Kolmasti hän yritti puhua, ja yhtä monta kertaa hänen äänensä hautaantui paksuun oveen. Vihdoin hän löysi avaimenreiän, sovitti huulensa tuolle pienelle aukolle, ja vanki kuuli selvään vienon äänen mainitsevan hänen omaa nimeään.
Veri jähmettyi hänen suonissaan, hiukset nousivat pystyyn! Mikä salaperäinen ja yliluonnollinen olento saattoi tunkeutua tähän kamottavaan yksinäisyyteen? »Ken siellä?» hän huudahti, »mikä aave — mikä kuoleman larva — huutaa onnettoman Kalenuksen nimeä?»
»Pappi», tessalitar vastasi, »jumalten sallimuksesta olen Arbakeen tietämättä ollut hänen inhottavan tekonsa todistajana. Jos itse pääsen vapauteen tästä talosta, voin sinutkin pelastaa. Mutta puhu sinäkin tästä pienestä reiästä ja vastaa kysymyksiini.»
»Ah, siunattu henki», pappi sanoi haltioissaan ja totellen Nydian kehoitusta, »pelasta minut ja minä myyn vaikka alttarin hopeat palkitakseni ystävällisen tekosi!»
»En tahdo kultaasi, — tahdon salaisuutesi. Kuulinko oikein? Voitko pelastaa Glaukuksen kuolemanvaarasta?»
»Voin — minä voin. — Sentähden (viekööt raivottaret egyptiläisen hengen!) Arbakes on minut tänne sulkenut ja jättänyt nälkään nääntymään.»
»Atenalaista syytetään murhasta. Voitko syytöksen kumota?»
»Jos vain pääsen vapaaksi, ei kenenkään pompeijilaisen pää ole niin tukevasti harteilla kuin hänen. Näin koko tapahtuman — näin Arbakeen iskevän. Voin ilmaista todellisen murhaajan ja pelastaa syyttömän. Mutta jos hukun, tuhoutuu hänkin. Tunnetko sääliä häntä kohtaan? Oi, siunattu vieras, minun sydämessäni on uurna, joka hänet joko tuomitsee tai vapauttaa.»
»Ja sinä tahdot tunnustaa kaiken, mitä tiedät?»
»Tahdonko? Oh! Ja vaikka manalan tuskat minua odottaisivat! Kostoa tuolle egyptiläis-heittiölle! Kostoa! kostoa! kostoa!»
Kun Nydia kuuli Kalenuksen hammasten raosta sähisemät sanat, tunsi hän, että toisen alhaisimmissa intohimoissa oli atenalaisen paras turva. Hänen sydämensä jyskytti. Salliiko kohtalo hänen pelastaa rakastettunsa? »Voimat», hän sanoi, »jotka ovat minut tuoneet tänne, suojelevat minua eteenkinpäin. Tunnen voivani pelastaa sinut. Kärsivällisyyttä ja toivoa!»
»Mutta ole varovainen, suloinen vieras! Älä koetakaan liikuttaa Arbakeen sydäntä — se on marmoriakin kovempi. Hae käsiisi preetori — sano hänelle, mitä tiedät — pyydä häneltä kirjallista määräystä — lähetä tänne sotilaita ja taitavia seppiä — nämä salvat ovat ihmeen kestäviä. Aika rientää — näännyn ehkä nälkään, ellet ole kyllin nopea! Mene! — mene! Ei — jää! Kauheata on olla yksin! Ilma täällä on ruton saastuttamaa — ja skorppioonit — haa! Ja nuo kalpeat larvat! Oh! Jää, jää!»
»En», Nydia virkkoi, itsekin kauhistuen ja huolissaan omasta turvallisuudestaan. »Sinut pelastaakseni minun täytyy mennä. Olkoon toivo toverinasi — hyvästi!»
Näin sanoen hän liukui pois ovelta ja ojennetuin käsin haparoiden pitkin pylväitten kylkiä hän saapui hallin päähän ja joutui käytävään, joka vei ylös. Mutta täällä hän pysähtyi; hän tuumi, että oli turvallisinta odottaa, kunnes yön pimein aika oli tullut ja talossa kaikki nukkuivat sikeintä untaan, silloin hän parhaiten livahtaisi kenenkään huomaamatta ulos. Senvuoksi hän istahti portaitten astuinlaudalle ja odotti jonkun hetken. Hänen toivovassa sydämessään oli nyt vallitsevana tunteena riemuitseva ilo. Glaukus oli hengenvaarassa — mutta hän, Nydia, hänet pelastaisi!
Arbakes ja Ione. — Nydia jälleen puutarhassa. — Pääseekö hän vapaaksi auttamaan atenalaista?
Kun Arbakes oli lämmittänyt itseään aimo kulauksilla tuota hehkutettua ja maustettua viiniä, jota herkuttelijat siihen aikaan pitivät niin suuressa arvossa, tunsi hän itsensä tavallista joustavammaksi ja iloisemmaksi. Tuntee itsensä aina ylpeäksi viekkaudella saamastaan voitosta, vaikka voitettu ehkä onkin ollut mitätön vastustaja. Inhimillinen turhamaisuus on tyytyväinen osotetusta ylivoimaisesta kekseliäisyydestä ja saavutetusta menestyksestä; vasta myöhemmin seuraa tekoa raskas katumus.
Mutta tuskinpa Arbakes koskaan tuntisi edes katumisen oireita menettelynsä johdosta Kalenus heittiötä kohtaan. Hän unohti pian ajatellakin papin kauhunhuutoja ja hänen vitkallista kuolemaansa; hän tunsi vain, että suuri vaara oli onnellisesti vältetty ja vihollinen tehty mykäksi. Ainoa tehtävä vain oli papistolle selittää Kalenuksen katoaminen, ja se ei tuntunut hänestä vaikealta. Hän oli usein käyttänyt Kalenusta uskonnollisilla asioillaan naapurikaupungeissa. Hän saattoi nyt hyvin selittää lähettäneensä hänet viemään uhrilahjoja Stabiaen ja Herkulaneumin Isiksen alttarille, sovintouhriksi jumalattaren murhatun papin, Apekideen hyväksi. Kun Kalenus olisi kuollut, viskattaisiin hänen ruumiinsa, vähää ennenkuin Arbakes lähtisi Pompeijista, syvään Sarnus-jokeen. Jos se sieltä löydettäisiin, suuntautuisivat epäluulot aivan varmasti jumalankieltäjiin, natsarealaisiin, murha olisi silloin kosto Olintuksen arenalla kärsimän marttyyrikuoleman johdosta. Tehtyään nopeasti nämä suunnitelmansa valmiiksi Arbakes ei enää tuhlannut ajatustakaan onnettoman papin asialle, ja riemuiten menestyksestä, joka oli kruunannut kaikki hänen suunnitelmansa hän syventyi ajattelemaan Ionea. Arbakeen käydessä viimeksi Ionen luona oli tämä karkottanut hänet luotaan moittivin, katkerin sanoin, jotka olivat syvästi loukanneet hänen ylpeää ja käskevää luonnettaan. Hän oli nyt mielestään kypsä koettamaan uutta yritystä. Hänen intohimonsa oli samanlainen kuin muidenkin ihmisten — hän tahtoi olla rakastettunsa lähellä, vaikka tämä häntä kiusaisi ja nöyryyttäisikin. Ionen surun vuoksi hän yhä käytti mustia ja vähemmän juhlallisia pukuja, mutta nyt hän hieroi mustaan tukkaansa hienotuoksuisia rasvoja ja järjesti tunikansa mitä taiteellisimpiin laskoksiin, ja näin varustettuna hän lähti napolittaren huoneeseen. Ionen oven edessä hän kohtasi orjattaren ja kysyi tältä, oliko Ione jo mennyt levolle, ja saatuaan kuulla, että hän oli vielä ylhäällä ja tavallista tyynempi, astui hän sisään. Hän näki napolittaren istumassa pienen pöydän ääressä, pää käsien varassa, nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen piirteissään ei nyt ollut sitä valoisaa, psykemäisen hentoa piirrettä, mikä noissa älykkäissä kasvoissa ennen oli ollut; huulet avoinna — katse harhaileva ja väsynyt, musta tuuhea tukka harallaan palmikoimatta pitkin selkää ja kalpeat posket — kaikki osotti, että hänen ruumiinmuotonsa olivat menettäneet paljon entistä joustavuuttaan.
Arbakes tarkasteli häntä jonkun aikaa, ennenkuin astui lähemmä. Ione nosti silmänsä ja tunnettuaan tulijan hän kääntyi vastenmielisin elein poispäin, mutta ei liikahtanutkaan paikaltaan.
»Ah!» Arbakes virkkoi matalalla ja vakavalla äänellä lähestyen kunnioittaen, miltei nöyrästi Ionea ja istahtaen lähelle pöytää. — »Ah! Jos kuolemani voittaisi vihasi, niin mielelläni kuolisin! Tuomitset minua väärin, mutta kestän kaiken nurkumatta; mutta salli minun edes joskus käydä sinua katsomassa. Halveksi, syytä, nöyryytä minua, koetan sen sietää. Eikö sinun syvintä katkeruuttakin ilmaiseva äänesi ole minulle ihaninta soittoa! Kun sinä vaikenet, tuntuu koko maailma autiolta ja tyhjältä — veri lakkaa virtaamasta — ei ole maailmaa, ei elämää, ellen näe kirkkaita kasvojasi, ellen kuule sointuvaa ääntäsi.»
»Anna minulle takaisin veljeni ja rakastettuni», Ione sanoi rauhallisin ja rukoilevin äänin, ja raskaita kyyneliä vieri pitkin hänen poskiaan.
»En voi toista henkiin herättää enkä toista pelastaa kuolemasta», Arbakes vastasi liikutettuna. »Tehdäkseni sinut onnelliseksi tahdon luopua onnettomasta rakkaudestani, ja mielelläni panen kätesi atenalaisen käteen. Ehkä hän selviytyy ehjänä kuulustelusta (Arbakes oli tehnyt kaiken voitavansa, jottei Ione saisi kuulla mitään jo alotetusta kuulustelusta). Jos niin käy, sinä voit hänet joko vapauttaa tai tuomita. Ja älä pelkää, Ione, että enää kauempaa vaivaan sinua lemmenrukouksillani. Tiedän sen turhaksi. Salli minun vain itkeä — murehtia yhdessä kanssasi. Anna anteeksi väkivalta, jota syvästi kadun ja joka ei koskaan uusiinnu. Salli minun olla sama, mikä ennenkin olin — ystävä, isä, suojelija. Ah! Ione! Sääli minua ja anna anteeksi!»
»Annan sinulle anteeksi. Pelasta Glaukus, ja minä en ajattele enää häntä. Mahtava Arbakes! Olet väkevä sekä hyvässä että pahassa. Pelasta atenalainen, ja Ione parka ei koskaan tahdo enää nähdä häntä.» Puhuessaan hän nousi horjuvin polvin ylös, lankesi hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan. »Oh! Jos todella minua rakastat — jos sinussa on ihmistunteita — muista isäni tuhkaa, muista nuoruuttani, ajattele aikoja, jolloin elimme niin onnellisina yhdessä, ja pelasta Glaukukseni!»
Oudot kouristukset värisyttivät egyptiläisen ruumista; hänen piirteensä muuttuivat pelottaviksi, hän kääntyi poispäin ja sanoi ontolla äänellä: »Jos hänet nyt vielä voisin pelastaa, tekisin sen. Mutta roomalainen laki on ankara ja terävä. Mutta jos minun onnistuisi — jos voisin hänet pelastaa — olisitko silloin minun — tulisitko morsiamekseni?»
»Sinun!» Ione toisti nousten. »Sinun! Sinun morsiamesi! Veljeni veri on
vielä kostamatta. Kuka hänet surmasi? Oi Nemesis! Täytyykö minun
Glaukuksen tähden ostaa sinun juhlallinen kostosi? Arbakes — sinun!
En koskaan!»
»Ione, Ione!» Arbakes huudahti intohimoisena, »mistä nuo salaperäiset sanat? Miksi mainitset minun nimeni veljesi murhan yhteydessä?»
»Uneni minulle niin sanovat — ja unet tulevat jumalilta.»
»Turhia hourekuvia! Unenko johdosta syytät viatonta ja hylkäät ainoan keinon, jolla voit rakkaasi hengen pelastaa?»
»Kuule minua!» Ione virkkoi vakaasti ja juhlallisella äänellä. »Jos sinä pelastat Glaukuksen, en koskaan mene morsiamena hänen taloonsa. Mutta en voi sietää ajatustakaan avioliitosta kenenkään muunkaan kanssa. En voi tulla sinunkaan vaimoksesi. Älä keskeytä, vaan kuuntele tarkkaan, Arbakes! Jos Glaukus kuolee, niin samana päivänä teen turhiksi kaikki taitosi ja jätän rakkauttasi varten vain tuhkani. Niin, sinä voit kyllä riistää minulta puukon ja myrkyn — voit pitää minua vankina — voit panna minut kahleisiin, mutta vapaata henkeä, joka tahtoo ruumiista paeta, et voi millään sitoa. Nämä alastomat ja aseettomat kädet kyllä kykenevät katkaisemaan elämän siteet. Kahlehdi ne, ja nämä huulet sulkeutuvat tiiviisti ilmaa estämään keuhkoihin. Olet oppinut mies — olet siis lukenut naisista, jotka ovat pitäneet kuolemaa häpeää parempana. Jos Glaukus tuhoutuu, tahdon hänen arvoisenaan seurata häntä. Taivaan, maan ja meren jumalien nimeen minä vihkiydyn kuolemaan! Olen puhunut!»
Suorana, ylpeänä, horjumatta Ione siinä seisoi kuin hengen innoittamana, ja hänen äänensä ja ilmeensä synnyttivät kuulijan rinnassa kunnioittavaa pelkoa.
»Rohkea sydän!» Arbakes vihdoin virkkoi, »olet todella arvoinen tulemaan omakseni. Oo, kuinka usein olenkaan uneksinut sellaisesta toverista suurta tulevaisuuttani suunnitellessani, ja vasta sinussa olen oikean tavannut. Ione», hän jatkoi äkkiä, »etkö näe, että olemme toisiamme varten luodut? Etkö ole huomannut jotakin oman tarmosi vertaista — oman rohkeutesi kaltaista minun itsenäisessä hengessäni? Olemme syntyneet taipumuksemme yhdistääksemme — hengittääksemme uutta elämää tähän tympeytyneeseen maailmaan — saavuttaaksemme sen valtavan päämäärän, jonka minun tulevaisuuden hämärän läpi näkevä henkeni, profeetan lailla aavistaa. Yhtä päättävästi kuin sinäkin minä uhmaan kaikkia itsemurhauhkauksiasi. Minä kunnioitan sinua omanani. Olen edessäsi polvillani kunnioittavana ja nöyränä, sinä tuntemattoman maan kuningatar, maan, jota kotkan[89] siivet eivät ole varjonneet eivätkä sen kynnet koskeneet; mutta minä vaadin myöskin kunnioitustasi ja rakkauttasi! Yhdessä kuljemme valtameren yli — yhdessä löydämme uuden, unelmiemme maan; ja tulevat sukupolvet tietävät kertoa pitkästä kuningassuvusta, joka on saanut alkunsa Arbakeen ja Ionen avioliitosta.»
»Olet mieletön! Tuollaiset rehentelevät sanat sopivat paremmin torilla taitojaan kaupan tarjoavalle taikurille kuin viisaalle Arbakeelle. Olet kuullut päätökseni — se on yhtä luja kuin sallimus itse. Orkus on kuullut valani, ja se on kirjotettu vääjäämättömän Hadeksen kirjaan. Korjaa siis, oi Arbakes — korjaa menneisyys; muuta vihasi kunnioitukseksi, — kosto armahdukseksi; säästä mies, josta ei ikinä tule kilpailijaasi. Sellaiset työt olisivat sinun synnynnäisen luonteesi mukaiset, sillä siinä olisi olennaisena jotakin suurta ja jaloa. Ne painavat myöskin paljon kuoleman kuninkaan vaa'assa; ne painavat hyvän vaakakupin alas sinä päivänä, jolloin ruumiiton sielu odottaa tuomiotaan, Tartarukseenko vaiko Elysiumiin. Ne tekevät iloiseksi nykyisenkin elämän, ilo on parempaa ja kestävämpää kuin hetkellisen intohimon tyydytys. Oi, Arbakes! Kuule minua!»
»Riittää jo, Ione! Kaikki, mitä suinkin voin teen Gläukuksen hyväksi; mutta älä soimaa minua, ellen onnistu. Kysy vihamiehiltäni, enkö ole kaikkeni ponnistanut pelastaakseni hänet kuolemasta, ja tuomitse silloin minua kohtuuden mukaan. Nuku rauhassa, Ione! Yö on jo pitkälle kulunut. Jätän sinut nukkumaan. Ja nähkösi suotuisampia unia kuin tähän asti miehestä, jonka elämän onni on vain sinun varassasi!»
Arbakes poistui nopeasti vastausta odottamatta; peläten ehkä Ionen kuohuvien rukousten vaikutuksesta myöntyvänsä liikoihin lupauksiin; hän tunsi, että ne liikuttivat hänen palavaa sydäntään, samalla kun ne täyttivät hänet mustasukkaisuuden tuskalla. Mutta säälikin oli jo myöhäistä. Vaikka Ione olisikin luvannut palkinnoksi kätensä, ei hän olisi antamansa todistuksen jälkeen ja rahvaan vihaa salaisesti kiihotettuaan voinut enää atenalaista pelastaa. Mutta luottaen omaan voimaansa hän toivoi aikaa voittaen voivansa masentaa naisen, jota hän niin intohimoisesti itselleen halasi.
Orjien auttaessa häntä makuulle hän muisti yhtäkkiä Nydian. Oli välttämätöntä, ettei Ione saanut tietää mitään rakastettunsa mielenhäiriöstä, koska se vähintään lievensi hänen oletettua rikostaan, ja olihan mahdollista, että hän oli orjiltaan kuullut Nydian olevan talossa ja tahtoi tavata tätä. Kun tämä ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä, kääntyi hän puhuttelemaan vapautettua orjaansa.
»Kallias», hän virkkoi, »mene heti Sosian luo ja sano hänelle, ettei hän millään ehdolla saa päästää Nydiaa huoneestaan. Mutta odotahan — hae ensin suojattiani palvelevat orjattaret ja käske heidän visusti olla vaiti siitä, että sokea tyttö on kattoni alla. No — nopeasti!»
Vapautettu kiiruhti tottelemaan. Suoritettuaan tehtävänsä ensin Ionen orjattarille hän juoksi hakemaan arvon Sosian. Hän ei löytänyt tätä siitä pienestä kopista, joka oli varattu hänen makuusuojakseen, hän huusi Sosian nimeä, ja silloin hän kuuli Nydian lukitusta huoneesta Sosian vastaavan.
»Oh, Kallias, sinäkö siellä? Jumalille kiitos. Avaa ovi, rukoilen sinua!»
Kallias päästi salvat, ja Sosian kiihottuneet kasvot tulivat oviaukosta näkyviin.
»Mitä näenkään! — Samassa huoneessa, missä nuori tyttökin, Sosia! Proh pudor! Eikö ole tarpeeksi kypsiä hedelmiä puutarhassa, jottei sinun tarvitsisi noin vihantaa? —»
»Älä puhu mitään tuosta pikkunoidasta!» Sosia keskeytti kärsimättömänä. »Hän on vielä kerran turmioni.» Ja hän kertoi Kalliakselle »ilman hengestä» ja tessalittaren paosta.
»Hirttäydy sitten heti, onneton Sosia!» Arbakes käski minun tulla luoksesi. Sinä et olisi saanut laskea tyttöä hetkeksikään tästä huoneesta.»
»Me miserum!» orja huudahti. »Mitä pitää tekemäni? Hän on jo ehtinyt kauas Pompeijiin. Mutta huomisaamulla minä sieppaan hänet jostakin hänen vanhasta piilopaikastaan. Älä vain kavalla minua, rakas Kalliakseni!»
»Autan sinua niinpaljon kuin ystävyys vaatii ja oma turvallisuuteni sallii. Mutta oletko varma, että hän on talosta lähtenyt? Ehkä hän on johonkin piiloutunut.»
»Kuinka se olisi mahdollista! Hän on aivan varmaan jo poistunut puutarhasta; porttihan oli auki, kuten sinulle kerroin.»
»Ei, ei niinkään; sillä samaan aikaan oli Arbakes Kalenus papin kanssa puutarhassa. Itse olin sieltä hakemassa eräitä ruohoja isäntäni aamukylpyä varten. Näin pöydän; mutta portti oli kiinni, olen siitä aivan varma. Se johtui siitä, että Kalenus oli puutarhaan tullessaan sen tietysti perässään sulkenut.»
»Mutta se ei ollut salvattu.»
»Oli, sillä minä itse huolissani, että peristylen pronssiset maljakot voisivat helposti joutua rosvojen saaliksi, väänsin sen lukkoon ja otin avaimen pois — ja kun en nähnyt orjaa, jolle sen olisin antanut ja jota samalla olisin aikalailla läksyttänyt, on avain vieläkin minulla — kas tässä se on vyöhöni pistettynä.»
»Oi, armollinen Bakkus! Kaikesta päättäen en turhaan sinua rukoillut. Älkäämme hukatko hetkeäkään! Menkäämme heti puutarhaan! Ehkä hän on siellä vielä.»
Hyväsydäminen Kallias suostui auttamaan Sosiaa. Ja etsittyään turhaan läheiset huoneet ja peristylen he astuivat puutarhaan.
Se tapahtui samaan aikaan, jolloin Nydia päätti jättää piilopaikkansa ja jatkaa matkaansa. Vapisten ja henkeään pidättäen, jokaisesta risahduksesta säpsähtäen hän ensin kulki kukkakierteisten pylväitten reunaaman peristylen kautta — pimitti hetkeksi sen keskusaukean, jota heleä kuutamo valaisi — laskeutui terassilta puutarhaan — solahti tummien ja nukkuvien puiden lomitse — saapui tuolle kovan onnen portille — ja huomasi sen lukituksi! Tunnemme kaikki sen tuskan, epävarmuuden ja pelon ilmeen, minkä tunteitten pettymys, sellaista ilmaisua käyttääkseni, kuvastaa sokean kasvoille. Mutta mitkä sanat voisivatkaan kuvata sitä epätoivoista tuskaa, sitä sydämen katkeraa pettymystä, mikä nyt näkyi tessalittaren piirteissä! Yhä uudestaan ja uudestaan hänen pienet, vavahtelevat sormensa tapailivat tuon kauhean portin lautoja. Tyttö rukka! Turhaa on ollut sinun ylevä rohkeutesi, sinun viaton viekkautesi, sinun kaksinkertaiset ponnistuksesi päästä pakoon koiralta ja metsästäjältä! Vain jonkun askelen päässä olivat vainoojasi ja nauroivat sinun raivoasi ja tuskaasi tietäessään varmasti saaliinsa tavottavansa ja odottaen julman kärsivällisesti hetkeä, jolloin he sinuun tarttuisivat — sinun ei kuitenkaan tarvinnut nähdä heidän ivan ilmeitään!
»Hiljaa, Kallias — antaa hänen mennä. Katsokaamme, mihin hän nyt ryhtyy huomattuaan portin teljetyksi.»
»Katsohan! Hän kohottaa kasvonsa taivaaseen päin — hän jupisee jotakin itsekseen — vaipuu väsyneenä maahan. Ei! Polluks avita! Hän on keksinyt uuden suunnitelman. Hän ei tahdo vielä antautua. Jupiter auttakoon, sitä sitkeyttä! Kas nyt, hän syöksähtää pystyyn — juoksee takaisin — nyt kääntyy uudelle polulle. Sosia, älä viivyttele enää. Sieppaa hänet kiinni, kun hän vielä on puutarhassa. Kas noin!»
»Ah! pahalaisen tyttö! Sainpas sinut käsiini — eh!» Sosia puhisi tarttuen onnettomaan Nydiaan.
Niinkuin jäniksen viimeinen inhimillinen parahdus ajokoiran hampaissa — niinkuin äkkiä heränneen unissakävijän kiljahdus — sellainen oli sokean tytön valitus, kun hän tunsi vartijansa julman otteen. Se oli sellainen äärimäisen tuskan, huutavan epätoivon valitus, että sen kaiku olisi teidän korvissanne kaikunut iät kaiket. Hän tunsi, että hukkuvalta Glaukukselta riistettiin viimeinenkin pelastava lauta! Hän oli häilynyt elämän ja kuoleman välillä; ja kuolema oli nyt voittanut.
»Jumalat! Hänen huutonsa herättää koko talon. Arbakes nukkuu keveästi.
Suukapula tänne!» Kallias virkkoi.
»Ah! Tässä on sama liina, jolla tuo nuori noita peitti silmäni. Tule!
Nyt olet yhtä mykkä kuin sokeakin.»
Ja nostettuaan tuon keveän taakan käsilleen Sosia saapui pian huoneeseen, josta Nydia oli paennut. Otettuaan pois liinan hänen suultaan hän jätti tytön yksinäisyyteen niin pimeään ja hirveään, että sitä saattoi verrata vain Hadeksen kamottaviin tuskiin.