»Minä vaadin tämän ruumiin itselleni, pappissäätymme tapojen mukaan.»
»Papin toivo täytettäköön», kenturio vastasi. »Kuinka on murhaajan laita?»
»Tajuton ja näyttää nukkuvan.»
»Ellei rikos olisi niin saastainen, säälisin häntä. Eteenpäin!»
Kääntyessään Arbakes kohtasi Isiksen papin katseen — se oli Kalenus. Ja jokin tuossa merkitsevässä ja synkässä välkkeessä sai egyptiläisen itsekseen mutisemaan:
»Lieneekö hän ollut murhatyön todistajana?»
Nainen astui joukosta esiin ja silmäili tarkasti Olintusta. »Jupiter avita, väkevä koljo! Nythän meillä on tiikerillekin miehensä. Kummallekin pedolle yksi.»
»Eläköön!» joukko tohisi, »mies leijonalle, toinen tiikerille! Mikä onni! Eläköön!»
Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. — Ystävyyttä koetellaan. — Vihamielisyys heikentyy. — Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä rakastava on sokea.
Ilta alkoi jo hämärtää, ja pompeijilaisten iloiset huvittelupaikat alkoivat nopeasti täyttyä. Yökulkijain piirteissä saattoi nyt nähdä tavallisesta poikkeavaa vakavuutta. Haasteltiin pienissä ryhmissä ja joukoissa, ikäänkuin siten saataisiin hälvennetyksi sitä osaksi tuskallista, osaksi nautintoa antavaa mielialaa, jonka keskustelun aihe oli omansa heissä herättämään. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta.
Muuan nuori mies kiiruhti Fortunan temppelin pylväistön ohi — ja niin nopeasti, että hän vauhdillaan antoi aikamoisen iskun kunnon kansalaisen, Diomedeen, lihakkaaseen ja uhkeaan ruumiiseen, tämä kun oli juuri menossa esikaupungissa olevaan huvilaansa.
»Kas tuotakin!» kauppias huudahti vaivoin säilyttäen tasapainonsa. »Missä silmäsi ovat? Vai luuletko, ettei minussa ole tuntoa? Jupiter auttakoon! Oletpa iskenyt minun parempaan osaani, toinen samanlainen pukkaus, ja minun henkeni vaeltaa Hadeessa!»
»Ah, Diomedes, sinäkö se oletkin? Anteeksi varomattomuuteni. Olin hajamielinen, sillä mietiskelin juuri elämän vaihtelevaisuutta. Glaukus parka, ah! Kukapa olisi uskonut!»
»Mutta sanohan minulle, Klodius, ottaako senaatti todella asian tutkiakseen?»
»Ottaa. Rikos on kuulemma aivan erikoista laatua, joten senaatin itsensä täytyy se käsitellä, ja siksipä liktorit saavatkin Glaukuksen käsiinsä.[77]
»Häntä tutkitaan siis julkisesti?»
»Saat olla varma. Missä olet ollut, kun et sitä tiedä?»
»Olen juuri tullut Napolista, jonne lähdin asioille päivää jälkeen murhan — kauheata, että rikos sattui samana yönä, jolloin hän oli vieraanani!»
»Hänen syyllisyyttään ei käy epäileminenkään», Klodius huomautti yliolkaisesti. »Ja kun tämäntapainen raskas rikos tutkitaan ennen tavallisia pikkurikkomuksia, ehtii tuomio langeta jo ennen amfiteatterikilpailuja.»
»Kilpailuja! Suuret jumalat!» Diomedes huudahti kauhusta värähtäen. »Ei suinkaan häntä tuomita pedoille viskattavaksi — niin nuorta ja rikasta!»
»Niin käy, mutta hänhän onkin kreikkalainen. Jos hän olisi roomalainen, löydettäisiin tuhansittain lieventäviä seikkoja. Tuollaisia muukalaisia voi kyllä heidän onnensa päivinä sietää, mutta onnettomuuksien heitä kohdatessa emme saa unohtaa, että he oikeastaan ovat orjia. Me, ylhäissyntyiset, olemme tosin aina helläsydämisiä; ja hänen kohtalonsa tulisi aikalailla siedettäväksi, jos me saisimme hänet tuomita, ja mitä on, meidän kesken sanoen, joku Isiksen pappi? — mitä Isis itse? Mutta roskaväki on taikauskoista; se vaatii verta pyhänsä häväisemisestä. On vaarallista olla mukautumatta yleiseen mielipiteeseen.»
»Entä se jumalankieltäjä — kristitty, natsarealainen tai mikä hänen nimensä on?»
»Oh, se koira rukka! Jos hän uhraa Kybelelle tai Isikselle, niin hänet armahdetaan. Ellei, niin tiikeri hänet saa. Melkein luulen niin käyvän, mutta tuomio sen asian ratkaisee. Me puhumme, vaikka uurna vielä on tyhjä. Ja kreikkalainenkin voinee välttää oman kirjaimistonsa kuolemaa uhkaavan Th:n.[78] Mutta tarpeeksi jo tästä ikävästä asiasta. Kuinka ihana Julia jaksaa?»
»Kiitos, hyvin.»
»Tervehdykseni hänelle. Mutta kuuntele! Tuo ovi narisee saranoillaan; se on preetorin talo. Ken sieltä tulee? Polluks avita, sehän on egyptiläinen! Mitä asiaa hänellä lienee julkiselle ystävällemme?»
»Nähtävästi hänellä on ollut jotakin sanottavaa murhasta», Diomedes sanoi. »Mutta mikä lienee ollut rikoksen aihe? Glaukushan aikoi juuri mennä naimisiin murhatun sisaren kanssa.»
»Niinpä kyllä. Jotkut väittävät Apekideen olleen sitä avioliittoa vastaan. Heidän välillään kuuluu olleen ankara torailu. Glaukus oli humalassa — niin, hän oli aivan tajuton, kun hänet maasta nostettiin, ja kuuluu olevan vielä nytkin — viinikö, pelkoko, katumusko, furiatko vai öiset remut sen ovat aiheuttaneet, sitä en tiedä.»
»Mies parka! Onko hänellä hyvä asianajaja?»
»Paras — Gaius Pollio, taitava puhuja. Hän on jaellut rahoja kaikille rappiolle joutuneille ihmisille ja ylhäissyntyisille tuhlareille, jotta he pukeutuisivat rääsyihin ja kuljeskelisivat ympäri kaupunkia vannoen Glaukukselle ystävyyttä ja sulattaakseen kansalaisten kivisydämiä sääliin (Glaukus tuskin sentään viitsii tällaisten miesten kanssa edes haastella, vaikka he tekisivät hänestä keisarin! — Olen oikeamielinen hänelle, hän oli todellinen ylimys seuraa valitessaan). Mutta sellaiset puuhat ovat muutenkin turhia. Isis on juuri nykyisin erikoisessa kansansuosiossa.»
»Nytpä juolahtaakin mieleeni. Minulla on paraikaa tavaroita
Aleksandriassa. Niin, Isistä pitää suojella.»
»Niin oikein. Hyvästi nyt, vanha ystävä. Tapaamme toisemme taas pian. Ellei niin käy, meidän täytyy silloin amfiteatterissa lyödä vedot. Glaukuksen onnettomuus on saanut kaikki laskuni sekaisin! Hän oli uskaltanut vedon Lydonin, gladiaattorin hyväksi; minun täytyy nyt tehdä aivan uudet taulukot. Vale!»
Klodius jätti hitaan Diomedeen vaeltamaan kotiaan kohden ja kulki itse eteenpäin hyräillen itsekseen kreikkalaista laulua ja täyttäen yöilman hienoilla tuoksuilla, joita levisi hänen lumivalkeista vaatteistaan ja aaltoilevista kiharoistaan.
»Jos», hän mietiskeli, »Glaukus heitetään leijonan eteen, ei Julialla enää ole ketään parempaa rakastajaa kuin minä olen; ehkä hän silloin suostuu minuun — ja luulenpa, että minun täytyy naida hänet. Jumalat auttakoot! Peli ei tahdo enää oikein luistaa — minun sormiani tarkataan jo kovin epäluuloisesti nappulapussia ravistaessani. Kirottu Sallustus uhkaa milloin hyvänsä minut paljastaa, ja jos saadaan selville, että norsunluun alla on lyijyä, niin hyvästi silloin hyvät illalliset ja hyvätuoksuiset kirjeet. — Klodius on silloin mennyttä miestä. Parempi on naida, heitän pelin ja etsin onneani (tai ehkä paremmin Julian onnea) keisarin hovista.»
Tällaisia kunnianhimoisia (mikäli Klodiuksen kaltaisen miehen aikeista voi tätä jaloa nimeä käyttää) suunnitelmia hautoen peluri huomasi äkkiä jonkun lähestyvän. Hän kääntyi ja näki edessään Arbakeen tummat piirteet.
»Terve, jalo Klodius! Anteeksi, että häiritsen, mutta etköhän voisi sanoa minulle, missä Sallustus asuu?»
»Se on vain jonkun askelen päässä tästä, viisas Arbakes. Entä onko
Sallustuksella tänäiltana joku juhla?»
»En tiedä», egyptiläinen vastasi, »en minä ainakaan ole niitä, joita hän tahtoo nähdä seurassaan. Mutta tiedäthän, että Glaukus, murhaaja, on nyt siinä talossa.»
»Ah! Tuo hyväsydäminen epikuurolainen uskoo kreikkalaisen viattomuuteen. Nytpä muistankin, että hän meni takuuseen Glaukuksen puolesta ja vastaa hänestä siksi, kunnes tuomio langetetaan.[79] Sallustuksen talo onkin hauskempi kuin vankila, varsinkin tuo forumin vankityrmä. Mutta minkätähden menet tapaamaan Glaukusta?»
»Mitä, jalo Klodius, eikö ole tehtävämme koettaa pelastaa häntä. Rikkaan henkilön tuomitsemisella on aina paha vaikutus. Puhuisin mielelläni hänen kanssaan — olen kuullut hänen jo tointuneen — ja tiedustelisin hänen rikoksensa syitä. Ne ovat ehkä senluontoisia, että ne tekevät helpommaksi häntä puolustaa.»
»Sinä olet jalosydäminen, Arbakes!»
»Jalomielisyyteen on viisaan pyrittävä», egyptiläinen virkkoi vaatimattomasti. »Missä onkaan Sallustuksen talo?»
»Näytän sinulle tien, jos tahdot jonkun askelen viipyä seurassani. Mutta kerro, mitä on tullut siitä tyttöraukasta, jonka atenalainen aikoi naida — murhatun papin sisaresta?»
»Ah! Hän on kuin järkensä kadottanut. Toisinaan hän kiroo murhaajan — sitten vaikenee äkisti — huudahtaa jälleen: 'Mutta miksi kiroon häntä? Oi, veljeni! Glaukus ei ole murhaajasi — en koskaan sitä usko!' Sitten hän taas alkaa, taas vaikenee, jälleen kauhistuneena mutisee itsekseen: 'Mutta jos se sittenkin on hän!'»
»Onneton Ione!»
»On hyvä kumminkin, että hautausvelvollisuudet ovat estäneet häntä liian paljoa ajattelemasta Glaukusta ja itseään; ja sekavien tunteittensa vallassa hän ei ole vielä huomannut, että Glaukusta on julkisesti syytetty ja että hän joutuu oikeusistuimen eteen. Vasta kun hautajaiset ovat ohi, pystyy hän muuta ajattelemaan. Ja silloin, pelkään, on hänen ystäviensä melko epämieluista katsella, kuinka hän yrittää pelastaa veljensä murhaajaa.»
»Sellainen häväistysjuttu olisi saatava ehkäistyksi.»
»Toivon sitä varten jo ryhtyneeni muutamiin varokeinoihin. Olen hänen holhoojansa ja olen juuri saanut asianomaisen luvan viedä hänet hautajaisten jälkeen talooni. Siellä hän on, jumalat sen suokoot, hyvässä turvassa.»
»Olet tehnyt oikein, viisas Arbakes. Ja tuossa on Sallustuksen talo. Jumalat sinua suojelkoot! Mutta odotahan, Arbakes — miksi sinä elät niin salassa ja yksinäsi? Sanovat, että voit olla hyvinkin iloinen — mikset salli minun johtaa sinua Pompeijin nautintoihin? Uskallan vakuuttaa, että tunnen ne paremmin kuin kukaan muu.»
»Kiitän sinua, jalo Klodius, sinun johdollasi voisin ehkä filyraan pukeutua, mutta minun ikäisenäni ollaan jo huonoja oppilaita.»
»Oh, ei pelkoa! Olen seitsenkymmenvuotiaitakin opastanut. Sitäpaitsi rikkaat eivät koskaan ole vanhoja.»
»Imartelet. Piakkoin ehkä muistutan sinua lupauksestasi.»
»Saat koska tahansa käskeä Markus Klodiusta. Ja nyt: vale!»
»No niin», egyptiläinen puheli itsekseen, »en ole verenhimoinen mies. Tahdon pelastaa tuon kreikkalaisen, jos hän rikoksen tunnustettuaan luovuttaa minulle Ionen iäksi ja vapauttaa minut paljastamisen pelosta. Ja minä voin hänet pelastaa pakottamalla Julian puhumaan lemmenjuomasta, mitä seikkaa varmasti pidetään lieventävänä asianhaarana. Mutta jos hän kieltää rikoksensa, häpeää Julia tunnustaa mitään, ja hänen täytyy kuolla — kuolla, koska hän on minun kilpailijani elävänä — kuolla, koska hän edustaa minua kuolleena! Tunnustaneeko hän? Eiköhän häntä saisi vakuutetuksi siitä, että hän on houreissaan verityön tehnyt? Sellainen tunnustus takaisi minulle paremman turvan kuin hänen kuolemansa. Hm! Meidän täytyy koetta yrittää.»
Astellen kapeaa katua Arbakes saapui Sallustuksen talolle. Portin edessä hän huomasi kadulla pitkin pituuttaan makaavan tumman, viittaan kääriytyneen olennon.
Niin hiljaa se makasi ja niin oudon hämärä se oli ulkopiirteiltään, että joku muu kuin Arbakes olisi tuntenut taikauskoista pelkoa, että siinä nyt oli joku noista julmista lemuureista, jommoisia kaikkialla kummittelee niiden talojen kynnyksien edessä, joissa ennen ovat asuneet. Mutta Arbakes ei välittänyt sellaisista haamuista.
»Nouse!» hän virkkoi koskettaen jalallaan maassa makaavaa, »olet tielläni.»
»Haa! Kuka olet?» olento huudahti kimakalla äänellä, ja kun hän oli noussut, valaisi tähtien tuike hänen kalpeat kasvonsa ja tessalialaisen Nydian valottomat silmät. »Kuka olet? Tunnen sinun hirveän äänesi.»
»Sokea tyttö! Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Hyi! Onko tämä nyt sopivaa sinunlaisellesi ja ikäisellesi? Kotiisi, tyttö!»
»Tunnen sinut», Nydia virkkoi matalalla äänellä, »olet egyptiläinen Arbakes». Sitten aivankuin äkillisestä päähänpistosta hän heittäytyi toisen jalkoihin ja syleillen hänen polviaan hän huudahti rajuin, intohimoisin elein: »Oi, pelottava ja mahtava mies, pelasta hänet! — pelasta! Hän ei ole vikapää — minä olen syyllinen. Hän makaa tuossa talossa sairaana — kuolevana, ja minä — minä olen kaikkeen syynä. Eivätkä tahdo päästää minua sisälle — he ajavat sokean tytön ulos. Oi, paranna hänet! — Sinä tunnet varmasti jonkun ruohon — jonkun taian — jonkun vastajuoman — sillä lemmenjuoma on hänen järkensä sumentanut.»
»Vaiti lapsi! Tiedän kaikki. — Unohdat, että seurasin Juliaa noita-akan asunnolle. Todennäköisesti hän on juoman antanut, mutta hänen maineensa vuoksi sinun täytyy olla vaiti. Älä itseäsi syytä, mikä tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Sillävälin käyn katsomassa syytettyä — ehkä hänet vielä voi pelastaa. Kotiisi!»
Arbakes riistihe irti epätoivoisen tessalittaren syleilystä ja kolkutti lujasti ovelle.
Hetken perästä työnnettiin raskaat salvat sisäpuolelta syrjään ja ovenvartija kysyi puoliavoimesta ovesta, kuka ulkona oli.
»Arbakes. — Tärkeää asiaa Sallustukselle. Koskee Glaukusta. Tulen preetorilta.»
Unelias, haukotteleva vartija päästi komean egyptiläisen sisälle. Samassa syöksähti Nydia esiin. »Kuinka hänen laitansa on?» hän huudahti. »Sano minulle — sano!»
»Ah, tyttöriepu, oletko yhä siellä? Häpeä! Hän on kuulemma jo tajuissaan.»
»Jumalille kiitos! Ja sinä et tahdo päästää minua sisään? Ah, minä rukoilen sinua —»
»Päästääkö sinua? En. Saisinpa olkapäilleni kauniin tervehdyksen, jos sinunlaisiasi laskisin taloon. Mene kotiisi!»
Ovi lyötiin kiinni, ja Nydia istahti raskaasti huoaten toistamiseen kylmille kiville, ja peittäen vaippaan kasvonsa hän jatkoi raskasta valvontaansa.
Arbakes astui trikliniumiin, jossa Sallustus paraikaa illasti vapautetun suosikkiorjansa kera.
»Mitä! Arbakes! Ja tähän aikaan! — Ota tämä malja!»
»Ei, kunnon Sallustus. Tulen asioille, en nauttimaan. Kuinka suojattisi jaksaa? Kaupungilla puhutaan, että hän jälleen on tolkussaan.»
»Ah, se on totta», hyväntahtoinen mutta kevytmielinen Sallustus vastasi pyyhkien silmäkulmaltaan kyynelen, »mutta hänen hermonsa ovat vielä niin ärtyneet ja voimansa murtuneet, että vain vaivoin tunnen entisen loistavan ja iloisen toverini. Mutta outoa on, ettei hän itse voi mitenkään selittää, mikä aiheutti hänen äkillisen mielenhäiriönsä. Hän muistaa vain hämärästi, mitä on tapahtunut ja väittää juhlallisesti vastoin sinun todistustasi, viisas egyptiläinen, olevansa viaton Apekideen murhaan.»
»Sallustus», Arbakes virkkoi vakavana, »ystäväsi asemaa tarkastaessa tulee ottaa huomioon erikoisia seikkoja. Ja jos me saamme hänet tunnustamaan rikoksensa ja sen vaikuttimet, voi vielä paljon toivoa senaatilta, sillä kuten tiedät, senaatilla on valta höllentää tai tiukentaa lakia. Sentähden olen ollut neuvottelemassa kaupungin korkeimman viranomaisen luona ja saanut häneltä luvan keskustella tänä yönä yksityisesti atenalaisen kanssa. Tietänet, että huomenna pidetään ensimäinen kuulustelu.»
»Hyvä on», Sallustus sanoi, »olet itämaisen nimesi ja maineesi arvoinen, jos hänestä saat mitään irti, mutta voithan yrittää. Glaukus parka! — Ja hänellä kun oli niin mainio ruokahalu! Nyt hänelle ei enää kelpaa mikään!»
Tämä ajatus liikutti syvästi tuota hyväsydämistä epikuurolaista. Hän huoahti ja käski orjiensa täyttää maljan.
»On myöhä», egyptiläinen huomautti. »Salli minun heti tavata ystäväsi!»
Sallustus suostui ja näytti tietä pieneen huoneeseen, jota ulkopuolelta kaksi uneliasta orjaa vartioi. Ovi aukeni. Arbakeen pyynnöstä Sallustus poistui, ja egyptiläinen oli yksin Glaukuksen kanssa.
Kapean vuoteen ääressä paloi sirolla jalustalla, jommoiset siihen aikaan olivat niin tavallisia, pieni lamppu. Sen liekit valaisivat atenalaisen kalpeita kasvoja, ja Arbakestakin liikutti se muutos, mikä niillä oli tapahtunut. Raikas väri oli kadonnut, poski oli kuopalla, vavahtelevat huulet valjut, ankara oli ollut taistelu järjen ja hulluuden, elämän ja kuoleman välillä. Glaukuksen nuoruus ja voima oli voittanut. Mutta hengen tuoreus — elämän elämä, sen kunnia ja mehu — oli iäksi hävinnyt.
Egyptiläinen istahti vuoteen ääreen. Glaukus makasi yhä mykkänä huomaamatta häntä. Pitkän vaijennan jälkeen Arbakes vihdoin virkkoi:
»Glaukus, olemme olleet vihamiehiä. Tulen luoksesi yksinäni ja yön hiljaisena hetkenä — ystävänäsi, ehkä pelastajanasikin.»
Niinkuin metsäkauris säikkyy tiikerin tieltä, niin Glaukuskin hypähti pystyyn kauhistuen kuulemaansa terävää ääntä ja nähdessään äkkiä vihamiehen edessään. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja kummallakaan ei sillä hetkellä ollut voimaa väistää toisen katsetta. Väri tuli ja katosi atenalaisen poskilla ja egyptiläisen pronssinhohteinen poski sai kalpeamman häivän. Vihdoin syvästi huokaisten ja otsaansa tarttuen Glaukus kääntyi poispäin, käpertyi kokoon ja mutisi:
»Uneksinko yhä vielä?»
»Et, Glaukus, olet hereillä. Tämän oikean käden ja isäni pään kautta vannon, että näet edessäsi miehen, joka voi henkesi pelastaa. Kuule! Tiedän, mitä olet tehnyt, mutta tiedän myöskin lieventävät asianhaarat, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Olet murhaaja — se on totta, himomurhaaja; älä kiellä — älä tuijota — nämä silmät ovat nähneet. Mutta voin sinut pelastaa. — Voin näyttää toteen, kuinka sinä menetit järkesi ja lakkasit olemasta vapaasti ajatteleva ja toimiva ihminen. Mutta kyetäkseni sinut pelastamaan sinun täytyy rikoksesi tunnustaa. Allekirjota tämä paperi, jossa tunnustat surmanneesi Apekideen, ja sinä vältät kamalan kohtalosi.»
»Mitä sanoja ne ovat? — Murhaaja ja Apekides! Enkö itse nähnyt hänen makaavan verissään maassa? Ja sinä tahdot minulle vakuuttaa, että minä olen ollut murhaaja! Mies, sinä valehtelet! Pois luotani!»
»Älä kiivastu, Glaukus, älä hätäile. Teko on todistettu. Sinä tietystikään et enää muista, mitä houreissasi olet tehnyt, että olet tehnyt sellaista, mitä selvin järjin et edes ajatellut. Mutta salli minun virkistää lamaantunutta muistiasi. Tiedäthän, että kuljitte papin kanssa kiivaasti väitellen keskenänne hänen sisarestaan; tiedät, että hän oli kiivas, ja puoleksi natsarealaisena hän tahtoi kääntää sinutkin ja hän käytti purevia sanoja, hän moitti elintapojasi ja vannoi, ettei sallisi sinun menevän avioliittoon Ionen kanssa, ja silloin sinä raivoissasi suoritit äkillisen tihutyösi. Kas niin, muistatko nyt? Lue tämä papyruslehti; siihen on kirjotettu samaa — vahvista se nimelläsi, ja sinä olet pelastettu.»
»Barbaari, anna tänne se kirjotettu valhe, jotta saan sen repiä palasiksi! Minäkö Ionen veljen murhaaja! Minäkö tunnustaisin, että olen hiuskarvaakaan taittanut siltä, jota hän rakastaa! Salli minun mieluummin kuolla tuhat kertaa!»
»Vaiti!» Arbakes virkkoi matalalla ja sähisevällä äänellä. »On vain yksi vaihtoehto — tunnustuksesi ja allekirjotuksesi tai amfiteatteri ja leijonan kynnet!»
Suunnatessaan katseensa kärsivään Glaukukseen huomasi egyptiläinen ilokseen, mikä vaikutus hänen viimeisillä sanoillaan oli. Kauhu kouristi atenalaisen piirteitä — hänen huulensa vavahtivat — kammon ja kummastuksen ilme häivähti hänen otsallaan ja silmissään.
»Suuret jumalat!» hän hiljaa huudahti. »Mikä muutos onkaan tapahtunut! Joku päivä sitten oli elämäni ruusuista ilakoimista — Ione oli minun — nuoruus, terveys, lempi takasivat minulle auvon autuuden, ja nyt — kipu ja tuska, hulluus, häpeä ja kuolema! Ja minkätähden? Mitä olen tehnyt? Oh, olen varmaankin yhä hullu!»
»Kirjota, ja olet pelastettu!» egyptiläinen virkkoi lempeällä äänellä.
»Kiusaaja, en koskaan!» Glaukus kirahti raivon puuskassaan. »Et tunne minua, et tunne atenalaisen ylvästä mieltä! Kuoleman äkkikuva minua hetkeksi kamotti, mutta pelko on jo ohi. Häpeä elää iäti! Kuka senvuoksi nimensä antaa pelastaakseen ajallisen elämänsä? Kuka vaihtaa kirkkaat ajatukset pimeihin päiviin? Kuka tahtoo itsensä myydä ja olla tahrattuna kunnian ja rakkauden silmissä? Ja jos onkin joku sellainen raukka, joka sellaista tietä tahtoo nauttia jonkun vuoden lisää tätä kurjaa elämää, älä luule, egyptiläinen, tahrainen barbaari, löytäväsi sellaista miehestä, joka on polkenut samaa ruohoa kuin Harmodius ja hengittänyt samaa ilmaa kuin Sokrates. Mene! Anna minun elää tarvitsematta halveksia itseäni — tai kuolla ilman pelkoa!»
»Ajattele tarkemmin! Leijonan kynsiä! Hurjan joukon hohotuksia! Sen ilonihkuisia katseita, kun se näkee sinun raadellut jäsenesi! Nimeäsi halveksitaan! Ruumiisi jää hautaamatta! Häpeä, josta tahdot päästä, on iäti nimeesi sidottu.»
»Erehdyt! Sinä olet hullu! Häpeä ei ole koskaan siinä, että toiset lakkaavat kunnioittamasta, vaan siinä, että itse halveksii itseään. Menetkö nyt? Sinua katsella on inhottavaa! Olen aina sinua vihannut, nyt sinua halveksin!»
»Menen», Arbakes sanoi häveten ja raivostuneena, mutta samalla säälien ihaillen uhriaan. »Menen. Näemme toisemme vielä kahdesti. Kerran oikeussalissa — toisen kuolemasi ovella. Hyvästi!»
Egyptiläinen nousi hitaasti, kietoi vaipan ympärilleen ja lähti. Hän tapasi Sallustuksen, jonka silmät jo olivat alkaneet taistella viinin synnyttämän uneliaisuuden kanssa. »Hän on vielä tolkuton tai uppiniskainen. Ei ole mitään toivoa.»
»Älä sano niin», Sallustus sanoi. Hänellä ei ollut kaunaa atenalaisen syyttäjää vastaan, sillä hän itsekään ei ollut liian vakavaryhtinen mies, ja hän oli enemmän liikutettu ystävän onnettomuudesta kuin vakuutettu hänen syyttömyydestään. »Älä sano niin, egyptiläiseni. Sellainen kunnon maljankallistaja on kaikin mokomin pelastettava. Bakkus Isistä vastaan.»
»Saamme nähdä», egyptiläinen vastasi.
Naristen avautuivat salvat — ovi oli auki. Arbakes oli avoimella kadulla, ja Nydia parka yhä istui odottamassa.
»Tahdotko hänet pelastaa?» hän huudahti tarraten hänen käteensä.
»Lapsi, seuraa minua kotiini. Tahdon puhua sinulle — hänen asiastaan tahdon kanssasi haastella.»
»Ja sinä tahdot pelastaa hänet?»
Sokean tytön harovaan korvaan ei tullut vastausta. — Arbakes oli mennyt eteenpäin. Nydia epäröi hetken, ja sitten hän seurasi äänetönnä egyptiläistä.
»Minun täytyy ottaa huostaani tuo tyttö», tämä itsekseen tuumi. »Hän ei saa kenellekään hiiskua lemmenjuomasta. Ja turhamainen Julia kyllä varoo paljastamasta itseään.»
Vanhanajan hautajaiset.
Arbakeen näin puuhatessa asuivat suru ja kuolema Ionen talossa. Oli sen päivän aattoilta, jolloinka murhatun Apekideen maallinen tomu piti juhlallisin hautausmenoin maanpoveen kätkettämän. Ruumis oli viety Isiksen temppelistä hänen lähimmän elossaolevaa sukulaisensa luokse ja Ione oli saanut yhtaikaa kuulla sekä veljensä kuolemasta että syytöksestä, joka oli singottu hänen rakastettuaan vastaan. Ensimäinen ankara mielenliikutus, joka ei anna tilaa muille tunnelmille ja orjien vaitiolo olivat ehkäisseet häntä saamasta heti tietää siitä hirveästä kohtalosta, joka odotti hänen lemmittyään. Hän ei tiennyt mitään toisen sairaudesta, mielenviasta ja lähestyvästä kuulustelusta. Hän tiesi vain syytöksen, ja juoruja hän ei uskonut. Mutta kun kerrottiin, että Arbakes oli kantaja, vakuuttautui hän yhä varmemmaksi siitä, että egyptiläinen itse oli syyllinen. Mutta se suuri ja tärkeä merkitys, mikä vanhanajan ihmisten mielestä oli kaikilla läheisen omaisen kuolemaan kohdistuvilla uskonnollisilla tavoilla, oli saanut hänetkin tähän asti uhraamaan kaiken aikansa juuri tähän puuhaan. Ah! Hänen ei ollut suotu suorittaa sitä hentoa ja liikuttavaa palvelusta, joka on läheisen omaisen tehtävä, hengittää itseensä kuolevan viimeinen henkäys — hänen poisliitelevä sielunsa; mutta hän oli sulkenut hänen yhä avoimet silmänsä ja vääristyneet huulensa, oli valvonut hänen pyhitetyn ruumiinsa ääressä, kun se puhtaaksi pestynä ja öljyin hierottuna lepäsi juhlapuvussaan norsunluisella vuoteella — oli huoneen koristanut lehvin ja kukin ja pannut kynnykselle uudet uhkeat kypressinoksat. Ja näissä toimissa, itkuvirsissä ja rukouksissa Ione unohti kaiken muun. Miellyttävimpiä vanhoja tapoja oli viedä nuoren ruumis aamuhämärässä hautaan; sillä siten luultiin kuolemaa hennoimmin tulkittavan, ja runollisesti he kuvittelivat, että Aurora, joka lempii nuoruutta, on vainajan ryöstänyt saadakseen häntä syleillä, ja vaikka tämä myytti ei nyt sopinutkaan murhattuun pappiin, säilytettiin silti vanha tapa ennallaan.[80]
Tähdet vaalenivat jo harmahtavalla taivaalla ja yö alkoi vähitellen hämärtyä aamuksi, kun musta, äänetön joukko seisahtui Ionen talon edustalle. Pitkät, ohuet sainiot, jotka valju aamu sai kalpeilta näyttämään, loivat vipajavaa valoa joukkoon ja saivat siten syntymään juhlallisen ja jännittyneen mielialan. Ja äkkiä alkoi kuulua hidasta ja surullista soittoa, jonka kaiku kiiri pitkin autioita ja elottomia katuja; ja naiskuoro (jota roomalaiset runoilijat usein nimittävät praeficae'ksi) viritti tibioin ja myysialaisten luuttujen säestämänä seuraavan laulun:
Hautausvirsi.
Yl' kynnyksen, jot' oksat kypressin
Nyt kaunistaa, ei ruusut kirkkahat,
Sun saatamme me tuonen majoihin,
Me, kyynelöivät viime vierahat.
On outo eessäs taivaltaasi tie,
Mi tummaan päätyy maahan varjojen,
Se takaisin ei kulkijaansa vie,
Mi virran synkän ehti äyräillen.
Ei naurut, laulut siellä sullen soi,
Ei riemua suo siellä päivä, yö,
Vain Argon immet työssään vaikeroi,
Titanin maksaa tuonen lintu syö,
Sisyfos vaivoin paattaan vierittää,
Mi vuorelt' alas luisuu uudestaan,
Ja Tantalosta jano näännyttää,
Ja Geryon-jätti tempoo tuskissaan.
Nuo siellä näät sä varjot kalvakat,
Ja Pluton synkän, kammokatseisen;
Sä veneeseen jo tummaan tuijotat,
Mi yli vie sun virran vainaiden.
Siis tulkaa, viime ystävyyden-työ[81]
Me hälle suokaamme jo joutuisaan!
Jo kiihkeänä kutsuu soihtuin vyö,
Hän rukoellen oottaa rannallaan.
Kun laulun sävelet olivat haipuneet pois, jakaantui joukko kahtia, ja purppurakatoksella suojatuilla paareilla kannettiin Apekideen ruumis ulos jalat eteenpäin. Mustiinpuettujen soihdunkantajien saattama designaattori eli juhlallisten menojen ohjaaja antoi merkin ja kulkue lähti hitaasti liikkeelle.
Edellä kulkivat soittajat juhlallista marssia kaiuttaen — vienoäänisempien soitinten rauhallisen sävyn katkaisi usein sururumpujen raskas ja hurja räminä; sitten seurasi tilattu laulukuoro laulaen hautausvirsiään; naisäänien joukosta kuului myöskin poikien laulua, niiden hento nuoruus oli räikeänä vastakohtana kuolemanajatukselle. Mutta koomilliset henkilöt ja archimimus (joiden tehtävänä oli kuvata kuollutta elävänä) — jotka tavallisesti olivat mukana hautaussaattueessa —, oli jätetty pois tästä hautauksesta, joka osanottajissa oli omansa herättämään niin hirveitä muistoja.
Viimeksi tulivat Isiksen papit valkeissa vaatteissaan, paljain jaloin ja pitäen tähkiä käsissään. Ruumiin edessä kuljetettiin vainajan ja hänen atenalaisten esi-isiensä kuvia. Ja aivan paarien takana käveli, orjattariensa parissa vainajan ainoa elossa oleva sukulainen — paljain päin ja hajahapsin, kasvot marmorinkalpeina, mutta ryhdikkäänä ja rauhallisena; vain silloin tällöin, kun musiikin herättämä herkkä ajatus sai hänet erikoisesti tuntemaan surunsa taakan, hän peitti kasvonsa käsillään salatakseen kyynelensä; sillä hänen luonteensa ei ollut purkaa rajusti tuskaansa hurjin elein, raskain huokauksin, jotka ovat luonteenomaisia heikkotahtoisemmille. Siihen aikaan kuten ainakin kaikki syvä tunne oli äänetöntä ja rauhallista.
Noin saattue kulki kaupungin katuja ja saapui kaupunginportin kautta muurin ulkopuolelle »Hautojen tielle», jonka matkailija vielä nytkin näkee.
Polttorovio oli tehty karsimattomista petäjänpölkyistä alttarintapaiseksi, ja oksien lomissa olivat tarvittavat poltinaineet; ja rovion ympärillä tummat kypressit humisivat hautauslauluaan.
Kun paarit oli laskettu polttoroviolle, asettui joukko sen toiselle sivulle ja Ione nousi ylös ja seisoi hetken liikkumatta ja ääneti hengettömän ruumiin ääressä. Vainajan piirteistä oli kadonnut väkivaltaisen kuoleman jättämä vääntynyt ilme. Iäksi olivat haihtuneet kauhu ja epäily, intohimoinen sisäinen taistelu, uskonnollinen pelko, menneisyyden ja nykyhetken kamppailu, tulevaisuuden toivo ja pelko! — missä nyt näkyi tuolla salaperäisen rauhan tasaamalla otsalla ja liikkumattomilla huulilla jälkeäkään niistä intohimoista, jotka kerran olivat innoittaneet tuon pyhitettyyn elämään pyrkineen nuoren miehen mielen? Sisar katseli viimeistä kertaa veljeään, eikä ääntäkään kuulunut joukosta. Oli jotakin kamottavaa, mutta samalla rauhottavaa tuossa vaijennassa; ja se loppuikin yhtäkkiä — kauan pidätetyn epätoivon huutoon.
»Veljeni, veljeni!» orpo tyttöparka huudahti heittäytyen paareille, »sinä, joka et maan matosellekaan tehnyt pahaa — ketä vihamiestä sinä saatoit ärsyttää? Oi, tähänkö siis on tultu? Herää! Herää! Me kasvoimme yhdessä — näinkö me eroamme? Et ole kuollut — nukut vain! Herää, herää!»
Hänen läpitunkevan äänensä sävy liikutti katselijat sääliin, ja he puhkesivat vihlovaan valitukseen. Se pelästytti, toinnutti Ionen; hän katsahti nopeasti ja tyrmistyneenä ympärilleen, ikäänkuin olisi vasta nyt huomannut muitakin olevan mukana.
»Ah!» hän huoahti, »me emme olekaan yksin!»
Hetken perästä hän nousi ja hänen kalpeat, kauniit kasvonsa olivat jälleen tyynet ja rauhalliset. Hennoin vapisevin käsin hän avasi vainajan silmäluomet;[82] mutta kohdatessaan toisen lasittuneen elottoman katseen, kiljahti hän kuin olisi nähnyt edessään aaveen. Pian hän kuitenkin tointui ja yhä uudestaan ja uudestaan hän suuteli vainajan silmiä, huulia, otsaa ja otti koneellisesti ja haluttomasti veljensä temppelin ylipapilta soihdun.
Äkkiä puhjennut soitto, virinnyt laulu ilmottivat, että pyhä liekki oli sytytetty.
Tuulen hymni.
1.
Tullos pilvitanhuiltas,
Tuuli, ilman valtias!
Pyhä meillen aina oot,
Kun he sua kutsukoot,
Läntisnä jos mailla liidät,
Taikka kaakon siivin kiidät,
Tai yl' vetten yltyväin
Idäst' ennät temmeltäin,
Taikka ko'ista kukkain kulet,
Konsa syttyy taivaan tulet,
Lempeänä liehuen,
Nymfein kera kuiskien.
2.
Taukoo kotvaks karkelusta,
Saaos sulo-suitsutusta,
Ehompaa kuin konsanaan
Tempen rinteell' uhrataan,
Taikka Kypron lehväin alla,
Taikka Rhodon rantamalla.
Hurmotuoksut sulle suomme
Tulviellen sulle tuomme
Myrhaa, nardust', thymosta,
Kohoomaan koht' taivasta.
3.
Tuuli ylhä, iäinen,
Lähde elon kaikkien,
Lahjamme sä ota vastaan,
Suomaas on mi ainoastaan!
Herää, liekki läikykäs,
Herää, tuuli, huimaks tullen!
Liekki, saaos lempimäsi
Tuuli, saa mi kuuluu sullen!
4.
Jo saapuu tuuli syöksyen;
Kas kuinka tuleen se jo tarttuu,
Mi kasvaa räiskyin, hulmuten,
Ja korkeaksi kohta karttuu.
Ja liekit leimuu, huimenee,
Ja tuulen humu tuimenee.
Kiertää tulikielekkeet,
Ja säihkyin lentää säkeneet;
Jättiläiseks yltyy
Liekit, kunnes kyltyy
Vihdoin lepäämään
Syliin tuulispään.
Kas, kuin luonnon mahdit nuo
Lempens' surmaksensa suo!
5.
Sylkyttäkää suitsukkeita,
Soinnuttakaa kanteleita!
Irti kahlehista maan
Ynnä kuolon kalvakkaan
Tyrmästä jo nouskosi,
Liekin käet sua hautavi.
Henki, kirpos kahleesi!
6.
Kuin tuulet vapaat vaeltaa
Halk' ilman merten aukeain,
Niin elon tuskat unhottain
Sun sielus siivittyä saa.
Ah, Styksin tumman jättäen
Sä kiitää saathan riemuiten
Jo lehtoon heljään autuaitten,
Miss' osan sulomman te saitten.
Et orja tuonen oo, et maan.
Sä sielu, vapaa oot. Ja me?
Taakkamme koska taukookaan?
Sun luokses konsa saavumme?
Ja nyt kohosi ylös pilviin ratiseva liekki. Se valaisi kirkkaiksi tummat kypressit. Kipinät lentelivät yli korkean muurin, ja varhain työssään ahertavat kalastajat huomasivat kummakseen, että meren laineet äkkiä saivat punaisen hehkun.
Mutta Ione seisoi yksinään, erillään joukosta, ja kasvot käsien peitossa hän ei huomannut liekkejä, kuullut valitushuutoja eikä soittoa. Hänet oli vallannut vain yksi tunne: yksinäisyyden. Hän ei ollut vielä päässyt siihen rauhottavaan mielialaan, jolloin me tunnemme, ettemme olekaan yksin — että vainajatkin voivat olla luonamme.
Tuulenviri auttoi roviolle asetettujen poltinaineiden tehoa. Hetki hetkeltä liekki pieneni, leimahti jälleen, tuprusi kipinöitä ja vihdoin kuoli kokonaan — elämän vertauskuva. Joka vastikään oli ollut täynnä elämänhaluista toimintaa ja tulta, oli nyt muuttunut kuolleeksi tuhkakasaksi.
Viimeisen hehkun sammuttivat orjat; tuhka koottiin. Poltetun ruumiin jäännökset sekotettiin harvinaisimpaan viiniin ja kallisarvoisimpaan tuoksunesteeseen ja pantiin hopeiseen uurnaan, joka juhlallisin menoin sijotettiin läheiseen, tien varrella olevaan hautakappeliin; mukaan pantiin pieni, kyynelien täyttämä pullo ja pikkuraha, joka oli aijottu vihaista lauttamiestä varten.[83] Hautakappeli koristettiin kukin ja köynnöksin, alttarille sytytettiin pyhä tuli, ja seinillä riippui liekehtiviä lamppuja.
(Mutta kun seuraavana päivänä pappi saapui uusin, tuorein lehvin hautakappeliin, huomasi hän, että joku tuntematon käsi oli sen pakanalliselle laitteille laskenut vihreän palmunoksan. Hän jätti sen paikoilleen tietämättä, että se oli kristittyjen hautausmerkki).
Kun ylläkuvatut menot oli suoritettu, pirskotti muuan praeficae'istä kolmasti jokaista mukanaollutta puhdistavalla laakerinoksalla sanoen viimeisenä sanana:
»Ilicet!» (menkää!) — Ja juhlallisuudet olivat lopussa.
Mutta ennenkuin erottiin laulettiin vielä tuo liikuttava hyvästijättö-laulu »Salve Eternum»[84] itkien ja moneen kertaan.
Salve eternum.
1.
Hyvästi, oi sielu vapaa!
Hyvästi, oi uurna pyhä!
katseet, kaihoin etsein yhä
Kallistamme, ah, ei tapaa.
Tuonen rauha-rannoille
Kiiruhdit jo eellämme.
Mutta hetket nopsaan vaihtuu,
Esirippu eestä haihtuu.
Salve, salve!
Uurna kallis, hyvästi!
Hyvästi, sä tuhka pyhä!
Salve, salve!
2.
Ilicet — ire licet —
Seurata miks saa me emme?
Hautas olkoon sydämemme!
Suloisesti lepää siellä,
Yhtyämme tuonen tiellä.
Lohdun minkä meille suo
Pisarat nuo pyhän veen?
Väikkyänsä miksi luo
Soihdut sumun kyyneleen?
Muistoas ei murra aika,
Taukoo ei sen pyhä taika.
Kalma riisti kaikkemme,
Varjo vain on elomme.
Salve, salve!
3.
Ilicet — ire licet!
Sammuu soihdut, värjyvät,
Äänet ilmaan häipyvät,
Elementit omans' saa,
Sulle aamu aukeaa.
Varjoin kesken väikkyen
Autuaitten kenttää kuljet,
Sieltä tänne silmäten
Lempes sydämiimme suljet.
Salve, salve!
Hetkeks ruusut huoneessas
Heloaan vain soivat,
Kypressit sun kummullas
Aina vihannoivat.
Salve, salve!
Ione joutuu seikkailuun.
Jotkut jäivät jäljelle ottaakseen pappien mukana osaa hautajaisateriaan, mutta Ione palasi palvelijoineen surutaloon. Ja nyt (kun viimeiset velvollisuudet veljeä kohtaan olivat täytetyt) hänen henkensä heräsi surullisista unelmista ja hän ehti nyt ajatella rakastettuaan ja tätä vastaan suunnattua hirveää syytöstä. Kuten jo olemme sanoneet, hän ei hetkeäkään epäillyt tuota luonnotonta syytöstä todeksi, vaan häntä jäyti mitä synkin epäluulo itse Arbakesta kohtaan, ja hän tunsi, että velvollisuus ei vain hänen lemmittyään, vaan myöskin hänen murhattua veljeään kohtaan vaati häntä menemään preetorin luokse puhumaan epäilyksistään, vaikkei hänellä mitään todistuksia ollutkaan. Tiedusteltuaan palvelijoilta, jotka tähän asti olivat tahtoneet välttää lisäämästä hänen tuskiaan eivätkä olleet sanallakaan maininneet Glaukuksen tilasta, hän sai nyt kuulla, että tämä oli ollut vaarallisesti sairaana, että häntä vartioitiin Sallustuksen talossa ja että kuulustelupäivä oli jo määrätty.
»Jumalat armahtakoot!» hän huudahti, »ja olenko minä hänet näin kauan unohtanut? Onko näyttänyt siltä, kuin olisin hylännyt hänet? Oh, minun täytyy kiiruhtaa täyttämään velvollisuuteni — ilmottamaan, että minä, murhatun läheisin omainen, pidän häntä syyttömänä. Nopeaan! Nopeaan! Hoitamaan — vaalimaan — suojelemaan häntä! Ja elleivät he usko minua, elleivät he tahdo kuulla minun vakuutuksiani, jos he siitä huolimatta ajavat hänet maanpakoon tai tuomitsevat kuolemaan, niin tahdon ainakin jakaa saman kohtalon hänen kanssaan!»
Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan, hapuillen sinne tänne tietämättä itsekään, minne aikoi; milloin hän ajatteli ensin käydä preetoria tapaamassa, milloin ensin kiiruhtaa Glaukuksen luokse. Hän kiiruhti eteenpäin, saapui kaupungin portin kautta pitkän kadun päähän. Talojen ovet olivat jo avoinna, mutta kaduilla näkyi vain aniharvoja kulkijoita; kaupungin elämä oli vasta heräämäisillään, mutta kas! eräässä kadunkulmassa hän huomasi useita miehiä seisomassa katetun kantotuolin vieressä. Niiden joukosta kohosi muhkea vartalo, ja Ione kirkaisi tuntiessaan miehen Arbakeeksi.
»Ihana Ione!» tämä virkkoi kohteliaasti ja olematta huomaavinaan hänen säikähdystään, »suojattini, holhokkini! Anna anteeksi, jos häiritsen sinua hurskaissa velvollisuuksissasi, mutta preetori, joka huolehtii sinun kunniastasi ja pelkää, että sinä liian rajusti sekaannut lähestyvään kuulusteluun, on tuntien sinun oudon asemasi (sillä sinä haluat tietysti velivainajallesi tehtävän oikeutta, mutta pelkäät samalla rakastettuasi rangaistavan), — sinun suojattoman ja ystävättömän tilasi ja jottei sinun tarvitsisi toimia ilman miehistä neuvojaa ja turvaa, viisaasti ja isällisesti uskonut sinut laillisen holhoojasi huostaan. Kas tässä kirjotus, jonka nojalla sinä joudut minun haltuuni!»
»Musta egyptiläinen!» Ione huudahti väistyen ylpeästi syrjään, »mene pois! Sinä juuri olet veljeni surmaaja! Vai sinun suojaasi, sinun veristen käsien holhottavaksi tahdotaan nyt sisar uskoa! Haa! sinä kalpenet! Omatuntosi paljastaa sinut! Sinä vapiset kostavan jumalan uhkaavan vasaran edessä. Poistu luotani ja jätä minut suruuni!»
»Tuska on järkesi hämmentänyt, Ione», Arbakes virkkoi vaivoin saaden äänensä pysymään rauhallisena. »Annan sinulle anteeksi. Huomaat lopultakin minut varmimmaksi ystäväksesi. Mutta julkinen katu ei ole oikea paikka neuvotteluille — minun lohduttaa sinua. Tänne, orjat! Tule, ihana suojattini, kantotuoli odottaa sinua.»
Ionen kauhistuneet palvelijat kokoontuivat hänen ympärilleen ja vaipuivat polvilleen hänen eteensä.
»Arbakes», vanhin heistä virkkoi, »menettelysi ei ole lainmukaista. Eikö ole kirjotettu, ettei vainajan omaisia saa yhdeksään päivään hautajaisista alkaen häiritä heidän kodeissaan eikä rikkoa heidän yksinäistä suruaan?»
»Nainen!» Arbakes vastasi käskevästi viitaten kädellään, »viedä hoidokki holhoojansa katon alle ei riko suruaikaa koskevaa lakia. Sanon sinulle, että minulla on preetorin suostumus. Tällainen viivytteleminen on sopimatonta. Nostakaa hänet kantotuoliin!»
Näin sanoen hän kiersi jäntevän käsivartensa pelästyneen Ionen ympärille. Tämä väistyi taaksepäin, katsoi häntä vakavasti silmiin ja purskahti sitten hermostuneeseen nauruun.
»Hahaha! Tämäpä mainiota — suurenmoista! Kelpo suojelija — isällinen laki! Haha!» Ja itsekin kauhistuen läpitunkevan ja mielipuolen naurunsa kamalaa kaikua hän lysähti tajutonna maahan. Arbakes nosti hänet heti kantotuoliin. Kantajat lähtivät liikkeelle, ja sillä tavalla onneton Ione vietiin itkevien orjattarien parista pois.
Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. — Egyptiläinen säälii
Glaukusta. — Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista.
Muistettaneen vielä, että Nydia oli Arbakeen kehotuksesta seurannut egyptiläistä tämän kotiin. Keskusteltuaan täällä Nydian kanssa hän oli saanut tietää hänen epätoivoisesta ja katuvasta tunnustuksestaan, että Glaukus olikin saanut tuon kohtalokkaan lemmenjuoman sokean tytön eikä Julian kädestä. Toisenlaisena aikana egyptiläinen olisi löytänyt filosofista viehätystä etsiä sen oudon ja kaikkinielevän intohimon lähdettä ja syvyyttä, jota tuo omituinen tyttö, sokeana ja orjana oli sydämessään kasvattanut; mutta nykyisin hänen täytyi huolehtia vain itsestään. Ja kun Nydia parka tunnustuksensa jälkeen vaipui polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä parantamaan Glaukuksen entiselleen ja pelastamaan hänet — sillä lapsekkaan kokemattomana hän kuvitteli tuon synkän taitomiehen kykenevän suorittamaan molemmat — tuumi Arbakes itsekseen, mitenkä hän varmimmin voisi pitää Nydiaa vangittuna luonaan, kunnes kuulustelu oli pidetty ja Glaukuksen kohtalo ratkaistu. Sillä jos hän tähän asti tietäessään Nydian vain olevan selvillä lemmenjuoman salaisuudesta pelkäsi suunnittelemalleen kostolle olevan esteenä, jos tämä saisi vapaana kulkea — esiintyä ehkä todistajanakin — paljastaa sen tavan, millä Glaukuksen järki oli sumennettu, ja siten se rikos, josta häntä syytettiin, saisi liian paljon lieventäviä asianhaaroja — kuinka paljoa enemmän hänen nyt täytyi pelätä hänen todistustaan, kun tämä itse oli juoman antanut ja rakkautensa innoittamana, oman maineensakin uhalla tietysti pyrki virhettään korjaamaan ja rakastettuaan pelastamaan? Kuinka alentavaa olisikaan Arbakeen tapaisen miehen arvolle ja maineelle paljastua esiintymään Julian intohimon apurina ja olemaan Vesuviuksen noidan alhaisten taikuuksien kätyrinä! Vain toivo, että Glaukus tunnustautuu Apekideen murhaajaksi, olisi saanut hänet sellaisen nöyryytyksen kestämään, koska hänen oma turvallisuutensa siten olisi taattu ja hänen suhteensa Ioneen ehkä siten tulisivat hedelmällisemmiksi.
Nydia taas, joka sokeana ei paljoakaan tuntenut oikeata elämää ja joka orjana ja muukalaisena oli aivan vieras roomalaisen lain oikkuja käsittämään, ajatteli enemmän atenalaisen sairautta ja mielenvikaisuutta kuin rikosta, josta hän oli kuullut tätä syytettävän, tai vaaroja, joita lähestyvä kuulustelu saattoi tälle tarjota. Mitä tiesi tuo tyttörukka, jota ei kukaan puhutellut, ei kukaan säälinyt, mitä hän tiesi senaatista ja tuomiosta — lain leikistä — rahvaan julmuudesta — arenasta ja leijonan häkistä? Hän oli tottunut ajatuksissaan yhdistämään Glaukukseen kaiken, mikä hänestä oli kaunista ja erinomaista — hän ei voinut kuvitellakaan, että mikään muu vaara kuin hänen rakkautensa aiheuttama hulluus saattoi uhata tuota pyhää olentoa. Glaukus tuntui hänestä luodun nauttimaan kaikkia elämän suloja. Hän vain oli toisen onnellista elämänjuoksua häirinnyt, hän ei tiennyt, ei voinut uneksiakaan, että tuo kirkkaana välkkyvä voimakas virta oli solumassa pimeyttä ja kuolemaa kohden. Ja tehdäkseen jälleen kykyiseksi järjen, jonka hän oli sumentanut, ja pelastaakseen elämän, jonka hän oli ollut tuhota, hän nyt rukoili suuren egyptiläisen apua.
»Tyttöseni», Arbakes virkkoi omista mietteistään herättyään, »sinun täytyy jäädä tänne. Ei sinun ole sopivaa kuljeskella kaduilla ja joutua raakojen orjien kolhittavaksi ja kynnyksiltä potkittavaksi. Ymmärrän sinun lievän rikoksesi; tahdon tehdä voitavani sen korjatakseni. Odota täällä kärsivällisesti pari päivää, ja Glaukus paranee.» Sen sanottuaan hän kiiruhti huoneesta odottamatta toisen kiitoksia, työnsi salvan ovelle ja jätti vankinsa vartioinnin erään orjan tehtäväksi.
Yksinään ja uusia tuumia hautoen Arbakes odotti aamun valkenevan ja ryhtyi niihin toimenpiteisiin, jotka jo olemme nähneet, saadakseen haltuunsa myöskin Ionen.
Hänen ensimäinen, onnetonta napolitarta koskeva aikeensa oli, kuten hän oli Klodiuksellekin selittänyt, ehkäistä häntä pääsemästä Glaukuksen kuulusteluun ja estää häntä syyttämästä Arbakesta (minkä hän epäilyksettä tekisikin), joka jo aijemminkin oli yrittänyt raakaa väkivaltaa omalle holhokilleen; se syytös paljastaisi hänen Glaukusta vastaan tähtäytyneen kostonhimonsa — hänen juonittelevan ja petturinomaisen luonteensa — ja siten hänen syytöksensäkin, jonka hän oli singonnut atenalaista vastaan, joutuisi pahasti epäiltäväksi. Siitä asti, jolloin hän aamulla tapasi Ionen ja kuuli hänen kovalla äänellä syyttävän häntä — hän oli ollut varma, että häntä uhkasi vielä toinenkin vaara. Hän riemuitsi nyt, sillä hänen pyrkimyksensä olivat onnistuneet, sillä hänen intohimonsa ja pelkonsa esine oli nyt hänen vallassaan. Hän uskoi nyt enemmän kuin koskaan tähtien lupaaviin ennustuksiin. Ja kun hän kävi tapaamaan Ionea huoneessa, jonka hän oli tälle varannut salaperäisen talonsa yksinäisimpään kolkkaan — kun hän huomasi tämän toinen toistaan seuranneiden kohtaloniskujen musertamana heittelehtivän kouristuskohtauksesta toiseen, intohimoisesta kiivaudesta lamaantuneeseen väsymykseen, kaikkine hermostuneine vaihteluineen — ajatteli hän sittenkin enemmän hänen kauneuttaan, jonka muotoja eivät hulluudenpuuskatkaan vääristäneet, kuin hänen tuskaansa, jonka alkusyy hän itse oli. Turhamaisten, valoisasti ajattelevien miesten lailla, joita onni on myötäänsä suosinut jakamalla sekä rikkautta että lempeä, hänkin tuudittautui siihen mairittelevaan toivoon, että kun Glaukus on tuhottu, kun hänen nimensä on laillisen tuomion nojalla juhlallisesti kirottu, niin Glaukuksen rakkauden on ikipäiviksi haihduttanut Ionen veljen murhasta langetettu tuomio — ja Ionen taipumus muuttuu inhoksi; ja että hänen hellyytensä ja intohimoinen lempensä, kaikkien niiden taitojen tukemana, joiden mestarina hän osasi naisen mielikuvitusta ärsyttää, piankin raivaisivat hänelle tien siihen sydämeen, josta kilpailija vastikään olisi inhoten sysätty pois. Tällaista hän toivoi, mutta jos sekin petti, niin kuiskasi hänelle hänen raju ja kiihkeä intohimonsa: »Tulkoon mitä tulee, hän on ainakin nyt minun vallassani.»
Mutta joka tapauksessa häntä vaivasi nyt tuskallinen ja rauhaton tunne, joka panee vapisemaan paljastumisen mahdollisuutta ja joka aina esiintyy sellaisissakin rikollisissa, jotka eivät omastatunnosta tiedä mitään — pelätään itse teon seurauksia, ja sitä pelkoa on tapana sanoa rikoksen katumiseksi. Kampanian leuto ilma painoi raskaana hänen rintaansa, hän kaipasi pois seudusta, jossa vaaraa ei ollut haudattu iäksi yhdessä kuolleen kanssa. Ja kun hänellä nyt oli Ione, päätti hän heti kun oli nähnyt kilpailijansa viimeisen kuolonkamppailun siirtyä rikkauksineen ja Ionen, kalleimman aarteensa, kera johonkin etäisempään maahan.
»Niin», hän itsekseen haasteli mitellen yksinäisen huoneensa lattiaa, »niin, laki, joka antoi huostaan suojattini, sallii minun omistaa myöskin morsiameni. Yli meren me purjehdimme etsimään uusia nautintoja, ennen kokematonta hekumaa. Tähtieni turvissa, oman onneni merkeissä me saavumme niihin suuriin ja rikkaisiin maihin, jotka tietojeni mukaan vielä tuntemattomina ovat suunnattoman valtameren perukoissa. Siellä voi tämä lemmen lämmittämä sydän jälleen uhrata jotakin kunnianhimollekin — sinne, kansojen pariin, joita Rooman ies ei ole koskaan rasittanut, jotka eivät ole koskaan Rooman nimeä kuulleetkaan, sinne minä perustan valtakuntani ja teen siellä esi-isieni uskon jälleen kotoiseksi, uudistan kuolleen Teeben ajan, jatkan entistä uhkeammissa maissa kruunattujen isieni hallitusta ja herätän Ionen jalossa sydämessä kiitollisen tietoisuuden, että hän on jakanut kohtalonsa miehen kanssa, joka kaukana entisestä yli-ikäisestä, ränstyneestä orjien sivistyksestä on kohottanut jälleen arvoonsa kaiken suuren alku-ainekset ja yhdistänyt valtavaan henkeen profetan ja kuninkaan ominaisuudet.»
Tämän kilokomean yksinpuhelun jälkeen Arbakeen täytyi lähteä atenalaisen kuulustelutilaisuuteen.
Hänen uhrinsa valjut ja painuneet posket liikuttivat häntä vähemmän kuin hänen tarmokas esiintymisensä ja hänen otsansa rohkea asenne; sillä Arbakesta ei niinkään paljoa säälittänyt onnettomuus kuin miellytti rohkeus. Meissä herättää aina vastakaikua ominaisuus, jonka huomaamme toisessa samanlaisena kuin itsessämme. Sankari itkee vähemmän vihollisensa onnetonta kohtaloa kuin sitä lujuutta, jolla tämä sen kestää. Kaikki olemme ihmisiä, ja niin paheellinen kuin Arbakes olikin, oli hänessäkin osansa tätä yhteistä inhimillisyyden tunnetta. Jos hän olisi Glaukukselta saanut kirjallisen tunnustuksen, joka paremmin kuin muiden tuomio olisi hänet irrottanut Ionesta ja säästänyt Arbakeelta pelon joutua myöhemmin paljastetuksi, olisi egyptiläinen pannut kaikkensa liikkeelle pelastaakseen kilpailijansa. Jo nyt hänen vihansa oli lauhtunut — hänen kostonhimonsa viilennyt; hän murskasi saaliinsa, mutta ei kostaakseen, vaan koska se oli hänen tiellään. Siitä huolimatta hän oli entisen päättäväinen, jäntevä ja viekas suunnitelmaansa toteuttaessaan, musertaakseen miehen, jonka tuho oli välttämätön, jotta hänen aikeensa onnistuisivat. Ja lausuessaan näennäisen vastahakoisesti ja säälien todistuksensa, joka tuomitsi Glaukuksen, hän salaa ja papiston avustamana yllytti rahvaan kiihkoa, mikä oli omansa entistä enemmän estämään senaattia armahtamasta syytettyä. Hän oli käynyt Julian luona ja ilmaissut tälle Nydian tunnustuksen; hän oli taitavasti tyynnyttänyt ne omantunnon tuskat, jotka olisivat saaneet jälkimäisen mahdollisesti yrittämään armahdusta selittämällä ne syyt, jotka olivat Glaukuksen järjen sekottaneet. Tämä onnistui sitäkin helpommin, kun turhamainen Julia ei koskaan ollutkaan rakastanut Glaukusta itseään, vaan tämän onnea ja mainetta; hänessä ei ollut mitään tunnetta kaatunutta miestä kohtaan, niin, hän oikein riemuitsi ajatellessaan sitä nöyryytystä, joka oli tullut hänen vihaamansa Ionen osaksi. Koska Glaukuksesta ei kerran tullut hänen orjaansa, ei tämä myöskään saanut olla hänen kilpailijansa rakastaja! Siinä oli yllin kyllin lohdutusta hänelle. Huikentelevaisena ja kevytkenkäisenä hän alkoi nyt kuunnella Klodiuksen rohkeita ja vakavia kuiskauksia ja tuntui olevan taipuvainen menemään avioliittoon tuon halveksitun, mutta ylhäissyntyisen miehen kanssa julkisesti osottaakseen edellisen heikkoutensa ja voitetun intohimonsa toiseen. Kaikki asianhaarat hymyilivät Arbakeelle, — kaikki seikat pahensivat atenalaisen asiaa.