Nopsa Sallustus piti sillaikaa orjat yhtämittaisessa työssä. Hän pani juomalasit täyttymään niin nopeasti, että näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tyhjentää ne avarat kellarit, jotka lukija vielä nytkin voi nähdä Diomedeen talon pohjakerroksessa. Rikas kauppias alkoi jo katua valintaansa, sillä amfora amforan jälkeen tyhjeni ja täyttyi. Orjat, jotka kaikki vielä olivat lapseniässä (nuorimmat, jotka kaatoivat viinin laseihin, olivat kymmenvuotiaita, vanhimmat, ehkä viisi vuotta edellisiä iäkkäämpiä, sekottivat viiniin vettä) — näyttivät erinomaisesti ymmärtäneen Sallustuksen päämäärän. Ja Diomedeen kasvot alkoivat jo hohtaa, kun hän huomasi, kuinka alttiisti juhlan kuninkaan määräyksiä toteltiin.
»Anteeksi, oi senaattori!» Sallustus virkkoi, »huomaan sinut laiskaksi.
Purppurainen partasikaan ei sinua pelasta. Juo!»
»Jumalten nimessä!» senaattori sanoi ähkien, »minun keuhkoni ovat jo läkähtyä. Ihmeenomaisessa nopeudessasi voitat itse Fetoninkin. Olen heikko, Sallustus veikko, sinun täytyy minua armahtaa!»
»En tee niin! Vesta auttakoon! Olen puolueeton yksinvaltijas. — Juo!»
Senaattoriparan täytyi totella pöydän lakeja. Ah! Jokainen kulaus vei häntä lähemmäksi Styksin laineita.
»Armoa, armoa, kuninkaani!» Diomedes uskalsi sanoa. »Me alamme jo —»
»Petosta!» Sallustus keskeytti. »Täällä ei suvaita Brutusta! —
Kuninkaan arvoa ei saa loukata!»
»Mutta meidän naisvieraamme —»
»He rakastavat juomareita. Eikö Ariadnekin lempinyt Bakkusta?»
Juhla jatkui. Vieraat tulivat yhä puheliaammiksi ja äänekkäämmiksi. Jälkiruoka eli viimeinen ruoka-annos oli jo pöydällä ja orjat toivat myrhalla ja isopilla sekotettua vettä loppupesua varten. Yhtäkkiä vieraita vastassa seisonut pieni pyöröpöytä avautui kuin taikaiskusta, ja siihen syntyneestä aukosta tupsahti viileä tomusade, joka pirskoutui pöydälle ja vieraiden vaatteille. Kun tämä oli ohi, vedettiin heidän yläpuolellaan leijunut verho syrjään, ja nyt huomattiin huoneen seinästä toiseen pingotettu köysi, jolla muuan niistä taitavista tanssijoista, joista Pompeiji oli erikoisen kuuluisa ja joiden jälkeläiset Astleyn ja Vauxhallin juhlissa ovat saaneet yksimielisen tunnustuksen, esitti ilmatemppujaan aivan heidän päänsä päällä.
Tämä ilmestys, jonka vain ohut nuora erotti itsekunkin pääkopasta ja joka teki mitä rohkeimpia hyppyjä nähtävästi aikoen yrittää allaan olevaan luurankoiseen seuraan, olisi May Fairin seurassa herättänyt aikamoista kauhua; mutta pompeijilaiset ystävämme näyttivät tästä näytelmästä nauttivan aikalailla, ja suosionosotukset kasvoivat sitä mukaa, mitä vaikeamman tempun tanssija teki, silloinkun hän oli aivan pudota jonkun vieraan syliin ja kun hän taitavalla notkahduksella selviytyi uhkarohkeasta asenteestaan. Hän osotti todella senaattorille sen erikoisen kunnian, että putosi hänen kohdallaan köydeltä, mutta tarttui siihen jälleen käsillään samassa hetkessä, kun koko seura luuli roomalaisen kallon musertuneen kuten kävi sen runoilijan, jota kotka piti kilpikonnana. Vihdoin, ainakin Ionen suureksi iloksi, sillä hän ei ollut liian tottunut tämäntapaiseen huvitteluun, tanssija yhtäkkiä lopetti, kun ulkoa alkoi kuulua soitonsäveleitä. Mutta taas hän alkoi tanssia entistä hurjemmin; sävel muuttui ja tanssija taukosi taas; ei ollut vielä lauennut se taika, joka häntä piti kahleissaan. Hän esitti henkilöä, jonka vaistomaisesti pitää tanssia, kunnes aivan määrätty sävel kuuluu.[67] Vihdoin soittajat tuntuivat löytäneen oikean äänen, sillä tanssija teki vielä yhden valtavan ilmahypyn, heittihe nuoralta lattialle ja katosi.
Nyt seurasi taide-esityksiä toisensa jälkeen, ja terassille sijotettu soittokunta viritti nyt hennon, alakuloisen sävelen, jonka mukana kuuluivat seuraavat sanat, vaikka laulajan tavattoman heikko ääni tuskin salli sanoja erottaa.
Lyhyt juhlalaulu.
Soi sävelet sullen tervehdyksin,
Kuin lehtohon nuoren Bakkuksen,
Mi nymfinsä kohtaavi syleilyksin,
Väris Panin huilu hiljainen.
Sulle suloa pelkkää
Nuo soinnut helkkää,
Tää virsi viehkeä Venuksen.
Sotatorvet riemuisin soikohot räikkein
Ja voittoon kalpoja kutsukoot,
Mut kaikunsa vienoin kertovi väikkein:
Sä voittajaurhojen voittaja oot.
Vuot sävelten soikoot,
Halk' yön huminoikoot,
Ja pyhää lumoas palvokoot!
Laulun loputtua Ionen posket läikähtivät entistä verevämmiksi, sillä
Glaukus oli uskaltanut pöydän alla tarttua hänen käteensä.
»Sievä laulu», Fulvius virkkoi tuntijan elein,
»Ah! Jospa sinä tahtoisit suoda meille onnen!» Pansan emäntä uskalsi huomauttaa.
»Tahdotaanko Fulviuksen laulavan?» kysyi juhlan kuningas, joka juuri oli pakottanut seuran juomaan roomalaisen senaattorin terveydeksi ja maljan hänen nimensä jokaista kirjainta kohden.
»Voitko sellaista kysyä?» matrona virkkoi katsahtaen ihaillen runoilijaan.
Sallustus näpsäytti sormiaan ja kuiskasi jotakin orjalle, joka oli tullut kuulemaan hänen määräyksiään; tämä katosi ja palasi pian pieni harppu toisessa kädessä ja myrtinoksa toisessa.
Orja lähestyi runoilijaa ja tarjosi kumartuen hänelle harppua.
»Ah! En osaa soittaa», runoilija sanoi.
»Saat siis laulaa myrtille. Se on kreikkalainen tapa. Diomedes rakastaa kreikkalaisia — minä rakastan — sinä rakastat, me kaikki — rakastamma, kreikkalaisia. Eikä tämä ole ainoa tapa, minkä me, sinä ja minä olemme heiltä varastaneet. Mutta minä käytän nyt sitä tapaa — minä, kuningas. Laula, alamainen, laula!»
Runoilija otti hävyttömästi hymyillen myrtinoksan, ja lyhyen alkusoiton jälkeen hän lauloi kauniilla ja miellyttävällä äänellä seuraavat sanat:
Lemmenjumalten kruunauslaulu.
Taas amoriinit ehtoisat
Ol' iloisella päällä,
Mut leikit lemmenjumalain
Ei säily hymysäällä.
He nauroi, tanssi kyllikseen,
Sai sitte riitaan raikkaaseen.
Hui, hui, ei kaunist' ollut tuo,
Vai kuinka, Lesbia, luulet?
Mut riideltiinhän äskettäin
Me myöskin, mesihuulet.
Nuo pienet lemmentyrannit
Ol' valtiasta vailla,
Mut totellahan täytyy myös
Jumalten meidän lailla.
»Me valitsemme kuninkaan,
Niin meill' ei riitaa konsanaan!»
Sä armas, suo'os suukkonen,
Niin oon mä alamainen;
Tuo osa kyllä karvas on,
Mut ynnä ihanainen.
He löysi Marsin kypärin,
Komean, kiiltäväisen,
Pitkällä sulkatöyhdöllään
Jo säikähdyttäväisen.
Kuningasistuimelle se
Nyt vietiin kaikkein keskelle.
Niin, uljuus aina vallan saa,
Niin kävi myöskin siellä;
Mut katsehes, sä kaunoisin,
Pikemmin voittais vielä.
Kypärä kauan komentaa
Ei voinut veitikoita,
Näät noista yhtä ainoaa
Ei urheankaan voita.
Kun yksin ei hän kestänyt,
Hän voiman ottaa päätti nyt.
Jos kuninkaat ei korkeat
Voi taakkojansa kantaa,
Niin kuinkas minä kunnoton?
Saat apuas mullen antaa.
Pien' Afroditen kyyhkynen
Ol' ollut katsojana.
»Sä käyös kuningattareksi»
Näin kuului käskysana.
»Eläkööt uljaat valtiaat!»
Soi kilpaa huudot riemukkaat.
Oi Lesbia, jospa voisin myös
Mä kruunun suoda sullen!
Mä houkka, mitä toivonkaan?
Sä maailma oot mullen.
Ja ilo tuolla alkoi nyt,
Näät lempeeks kyyhky luultiin,
Mut kohta kun hän ohjat sai,
Jo toista kieltä kuultiin;
Tyranni näät hän tunnoton
Ol' Afroditeen luontohon.
Sä kyyhkyn tuon oot kaltainen,
Mun kävi lailla noiden:
Sun silmäs lempeet, armahat
Mua käskee kammitsoiden.
Tämä laulu, jonka sisältö mainiosti sopi iloisien ja vilkkaitten pompeijilaisten mielialaan, otettiin runsain suosionosotuksin vastaan, ja Fulvian leski seppelöi kaimansa samalla myrtinoksalla, jolle tämä oli laulanut. Oksa oli helposti väännetty kiehkuraksi, ja kuolematon Fulvius kruunattiin kättentaputuksin ja huudoin Io triumphe! Harppu kulki nyt kädestä käteen, ja uusi myrtinoksa tarjottiin jokaiselle, jonka arveltiin osaavan laulaa.[68]
Aurinko oli jo laskemaisillaan, vaikka mässääjät, jotka jo olivat monta tuntia yhteen menoon istuneet, eivät sitä hämärässä huoneessa huomanneet. Ja senaattori, joka jo oli lopen uuvuksissa ja sotisankari, jonka vielä piti palata Herkulaneumiin, nousivat lähteäkseen ja antoivat siten merkin yleiseen hyvästelyyn. »Viipykää vielä hetki, ystäväni!» Diomedes sanoi, »jos te tahdotte jo näin aikaisin lähteä, täytyy teidän ainakin ottaa osaa yhteiseen peliimme.»
Näin sanoen hän viittasi luokseen erään ministerin ja kuiskasi tälle jotakin; orja poistui ja palasi pian tuoden mukanaan pienen astian, jossa oli joukko huolellisesti valmistettuja, toistensa näköisiä lautasia. Jokaisen vieraan täytyi ostaa joku lautasista pienimmällä hopearahalla. Ja näiden arpajaisten (varsinkin Augustus, niiden keksijä, harrasti niiden käyttöä) pääviehätys oli siinä, että voitot, joiden laatu ja arvo oli merkitty lautasen toiselle puolelle, olivat niin tuiki vaihtelevia. Niinpä esim. runoilija arpoi happamin naamoin itselleen oman runonsa (ei kukaan lääkäri sen vastenmielisemmin niele omaa, toiselle määrämaansa lääkettä!); sotisankari arpoi itselleen neulatyynyn, senjohdosta tehtiin aika nokkelia huomautuksia Herakleesta ja hänen ihopaidastaan; Fulvian leski sai suuren juomamaljan; Julia miehen vyön; Lepidus naisen ihojauherasian. Sattuvimman voiton peri peluri Klodius, joka kiukusta punaisena sai ottaa vastaan väärennetyn arpanappulan.[69] Näiden vetojen synnyttämän yleisen ja iloisen keskustelun keskeytti tapaus, jota pidettiin pahana enteenä. Glaukus oli arponut arvokkaimman voiton, pienen marmorisen, kreikkalaistekoisen Fortunan patsaan; otettuaan sen orjalta hän pudotti sen käsistään, ja se meni palasiksi.
Ikävä mieliala valtasi joukon, ja kaikki huudahtivat vaistomaisesti: »Dii avertite omen!» (jumalat muuttakoot enteen!).
Glaukus yksin pysyi tyynenä, vaikka hän olikin yhtä taikauskoinen kuin muutkin.
»Ihana napolitar», hän kuiskasi hellästi Ionelle, joka oli kalpea kuin särkynyt marmorikuva itse, »minä hyväksyn enteen. Se merkitsee, että sinut omistaessani Fortuna ei voi enää antaa minulle mitään. Se särkee oman kuvansa, koska se on minut jo tehnyt onnelliseksi sinun kauttasi.»
Saadakseen hälvenemään sen epämiellyttävän tunteen, jonka yllämainittu tapaus oli synnyttänyt seurassa — se oli vieraitten sivistyneisyydestä huolimatta ihmeteltävän taikauskoista seuraa, niinkuin nykyisinkin näkee, että joku vaikeasti sairaalloinen, nainen, joka on seuraan tullut kolmantenatoista, kääntyy ovelta ympäri — Sallustus seppelöi maljansa jälleen kukilla ja kohotti sen isännän terveydeksi. Sitä seurasi imperaattorin malja, ja kun oli juotu malja Merkuriuksen kunniaksi, jotta hän antaisi hyvät unet, suoritettiin viimeinen libatio, ja joukko hajaantui lähtemään kotiin.
Pompeijissa käytettiin sangen vähän ajoneuvoja ja kantotuoleja, osaksi koska kadut olivat kapeat, osaksi koska kaupunki oli niin pieni. Useimmat vieraat sitoivat jalkaansa sandaalit, jotka he olivat jättäneet eteishuoneeseen, ja lähtivät jalan, viittoihinsa kääriytyneinä ja orjiensa saattamina vierastalosta kotiinsa.
Saatettuaan Ionen ulko-ovelle asti Glaukus palasi portaille, jotka veivät Julian huoneistoon. Orja johti hänet perille. Kauppiaan tytär odotti häntä jo huoneessaan.
»Glaukus!» hän sanoi maahan katsellen, »huomaan, että sinä todella rakastat Ionea — hän onkin kaunis.»
»Julia on viehättävä ollessaan noin jalomielinen», Glaukus vastasi. »Niin, minä rakastan Ionea, löytäös sinä itsekin sinua ympäröivistä nuorista miehistä joku yhtä suora rakastaja!»
»Rukoilen jumalilta sitä! Kas tässä, Glaukus, nämä helmet minä lahjotan morsiamellesi; suojelkoon Juno häntä!»
Näin sanoen hän pani Glaukuksen käteen rasian, jossa oli kallisarvoisia helminauhoja. Siihen aikaan oli yleisenä tapana, että naimisiin aikovat saivat tämäntapaisia lahjoja, eikä Glaukuskaan siis voinut kieltäytyä ottamasta lahjaa vastaan, vaikka tuo antelias ja ylväs atenalainen päättikin saman lahjan korvata kolminkertaisena takaisin. Lopettaen lyhyeen hänen kiitossanansa Julia kaatoi hiukan viiniä pieneen maljaan.
»Olet juonut monta maljaa isäni kanssa», hän virkkoi hymyillen, »nyt juonet yhden minunkin kanssani. Terveyttä ja menestystä morsiamellesi!»
Hän kosketti maljan reunaa huulillaan ja ojensi sen sitten Glaukukselle. Yleinen tapa vaati, että Glaukuksen piti malja juoda pohjaan; hän tekikin niin. Julia, joka ei tiennyt mitään Nydian kepposesta, tarkkasi häntä välkkyvin silmin. Vaikka noita-akka olikin sanonut, ettei juoman vaikutus näyttäydy heti, hän arveli omien sulojensa sen tehoa edistävän. Hän pettyi aikalailla huomatessaan Glaukuksen rauhallisena panevan maljan pöydälle ja keskustelevan yhtä huoletonna kuin ennenkin. Ja vaikka hän pidätti toista luonaan niinkauan kuin hyvä tapa salli, ei mitään muutosta näkynyt tämän käytöksessä.
»Mutta huomenaamulla», hän ajatteli vaivoin pettymyksensä peittäen — »huomenna, ah! Glaukus! Ratkaisun hetki lyö!»
Ja seuraava päivä oli todella ratkaiseva Glaukukselle.
Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja.
Rauhatonna ja tuskaisena Apekides lyhensi päiväänsä kuljeskelemalla laitakaupungin autioimpia katuja ylös alas. Aurinko oli jo laskemallaan, kun hän pysähtyi Sarnuksen yksinäiselle rannalle siihen, mistä joki kääntyy soluakseen loisteliaan ja valtavan elämän keskeen. Vain metsäaukeista ja viinitarhojen lomitse vilahtelivat valkean ja välkkyvän kaupungin hohtavat seinät; tänne kauas ei kuitenkaan kuulunut sen häly ja melu eikä »ihmisten toimekas touhu.» Viheriällä ruohopengermällä suikahti sisilisko ja hypähteli heinäsirkka ja siellä täällä lehmustossa joku yksinäinen lintu viritti laulunsa lakatakseen taas äkkiä. Syvä rauha vallitsi kaikkialla, mutta se ei ollut yön rauhaa. Ilma huokui yhä päiväisen elämän tuoreutta. Liihottelevat hyönteiset saivat ruohon hiljaa liikkumaan ja vastakkaisella rannalla kulki laitumella siro, valkea vuohi ja pysähtyi hetkeksi vedenrajaan juomaan.
Seisoessaan ajatuksiinsa vaipuneena aaltoihin tuijottaen Apekides kuuli sivultaan koiran heikkoa haukuntaa.
»Ole vaiti, ystäväiseni», muuan ääni virkkoi koiralle, »vieraan askelet eivät häiritse isäntääsi». Nuori kristitty tunsi äänen ja kääntyessään hän kohtasi saman vanhan, salaperäisen miehen, jonka hän oli nähnyt natsarealaisten kokouksessa.
Vanhus istui sammalen peittämällä kivenjärkäleellä. Hänen vierellään oli matkasauva ja pieni laukku. Hänen jaloissaan lojui pieni, pörröinen koira, ainoa toveri hänen vaarallisilla ja oudoilla kiertomatkoillaan.
Vanhuksen piirteet vaikuttivat kuin viihdyttävä lääke kääntyneen nuorukaisen kiihottuneeseen mieleen. Hän lähestyi ja anoen hänen siunaustaan istahti hänen viereensä.
»Olet valmistunut matkalle, isä», hän sanoi, »tahdotko meidät jo jättää?»
»Poikani», vanhus virkkoi, »maallisen vaellukseni päivät ovat harvat ja luetut. Käytän ne kutsumukseni mukaan kulkemalla paikasta toiseen, lohdutellen niitä, jotka Jumala on koonnut Hänen nimeään kunnioittamaan ja julistaen Hänen poikansa Kunniaa kuten Hänen palvelijansa tulee tehdä.»
»Kerrotaan sinun kerran nähneen Kristuksen kasvot?»
»Ja ne kasvot herättivät minut kuolleista. Tiedä siis, nuori oikean uskon käännynnäinen, että olen mies, josta Apostolien teoissa puhutaan. Kaukaisessa Judeassa, Nainin kaupungissa eli leski, hurskassydäminen ja harrasmielinen; sillä ainoana elämänsiteenä hänellä oli vain hänen poikansa. Hän rakasti tätä ankein mielin, sillä poika oli hänen kuolleen miehensä näköinen. Ja poika kuoli. Sauva, johon hän oli nojannut, oli katkennut, öljy oli äkkikuivunut lesken astiasta. Kuollutta kuljetettiin paareilla. Ja lähellä kaupungin porttia, jolle oli kokoontunut joukkoa, taukosi valitusten tyrske, sillä Jumalan poika oli siitä kulkenut ohi. Paareja seurannut äiti valitteli — ei äänekkäästi, mutta niin, että kaikki huomasivat hänen sydämensä murtuneen. Ja Herra armahti häntä. Hän kosketti paareja ja sanoi: 'Ja minä sanon sinulle, nouse!' Ja kuollut havahtui ja näki Herran kasvot. Oi, tuota tyyntä ja juhlallista otsaa, tuota lempeää hymyä, noita surunsuloisen ja jumalallisen myhäilyn valaisemia piirteitä — se karkotti haudan varjot. Nousin, puhuin, elin, olin äitini sylissä — olen kuolleista noussut! Kansa riemuitsi, soitto virisi ylistyshymniin, kuului vain yksi huuto: 'Jumala on tullut kansansa joukkoon!' En kuunnellut mitään — en tuntenut — en nähnyt mitään — katselin vain Vapahtajan kasvoja!»
Vanhus vaikeni syvästi liikutettuna. Ja nuorukainen tunsi verensä jähmettyvän ja tukkansa jäykistyvän. Hänhän oli henkilön parissa, joka tunsi kuoleman salaisuuden.
»Siihen asti», lesken poika jatkoi, »olin ollut kuin muutkin: ajattelematon, vain lemmen ja elämän nautintoja tavotteleva, niin olinpa jo kääntymälläni aistillisten saddusealaisten harhauskoon. Mutta herättyäni kuolleista, noista hirveistä, kolkoista unista, joista nämä huulet eivät konsanaan mitään kerro — palattuani maailmaan julistamaan Korkeimman voimaa — jälleen kuolevana, mutta itse kuolemattomuuden todistajana — aloin haudan partaalta uutta elämää. Voi sinua, hylätty, onneton Jerusalem! Sen jolta sain uuden elämäni, sen näin tuomittavan tuskaiseen kuolemaan! Suuressa joukossa seisoessani näin pyhän hohteen ristinpuun yläpuolella, kuulin joukon pilkkahuudot, riehuin, raivosin, uhkasin — ei kukaan kuullut minua — ääneni hävisi tuhansien meluun ja tohinaan! Mutta suuressa tuskassani olin huomaavinani Ihmisen pojan kirkkaan katseen suuntautuvan minuun — Hänen huulensa hymyilivät ikäänkuin kuolema olisi voitettu — se rauhotti minua ja minä tyynnyin. Mitä merkitsi hauta Hänelle, joka oli haudasta herättänyt toisia eloon? Kalpea aurinko valaisi noita valjuja ja ylhäisiä piirteitä ja painui äkkiä mailleen! Pimeys verhoi maan; kuinka kauan sitä kesti, en tiedä. Joukon seasta kuului kamala huuto — terävä ja katkera huuto! — ja taas oli kaikki valjennut.
»Mutta ken kykenee kuvaamaan yön kauhut? Kuljin kaupungilla — maa vapisi, talot järkkyivät perustuksillaan — elävät olivat kaduilta kaikonneet, mutta kuolleet eivät. Pimeässä näin niiden väikkyvän ohitseni — noiden hautaliinoihin kääriytyneiden kamottavien haamujen — kauhu ja tuska ja varotus asui heidän liikkumattomilla huulillaan ja valottomissa silmissään! — he pysähtyvät, kun menen heidän ohitseen — he tuijottavat minuun — olinhan ollut heidän veljensä, ja he nyökyttävät päätään osottaakseen minut tunteneensa. He ovat nousseet haudasta kertoakseen eläville, että kuollut voi herätä!»
Vanhus vaikeni jälleen ja jatkoi sitten tyyntyneemmällä äänellä.
»Siitä yöstä asti olen vieronut kaikkea maallista ja ollut Hänen palveluksessaan. Sanansaattajana ja pyhiinvaeltajana olen samonnut mailman etäisimpiin kolkkiin julistaen Hänen jumaluuttaan ja hankkien uusia alamaisia Hänen valtakuntaansa. Tulen kuin tuuli ja tuulen lailla katoan. Kylvän niinkuin tuuli kylvää siementä, joka tekee maailman onnelliseksi.
»Poikani, tässä elämässä emme enää näe toisiamme. Älä unohda tätä hetkeä. Mitä ovat maalliset nautinnot ja loisto? Elämä sammuu kerran niinkuin lampun liekki; mutta hengen valo loistaa iäti tähtenä mittaamattomassa avaruudessa.»
Heidän keskustelunsa siirtyi nyt koskettelemaan kuolemattomuuden suuria oppeja. Se rauhotti ja innosti kääntyneen nuorta mieltä, sillä entisen uskon synkät varjot olivat vielä tähän asti häntä kiinteästi seuranneet; vapautunut vanki sai nyt hengittää taivaan raikasta ilmaa. Vanhuksen ja Olintuksen esittämässä kristinopissa oli jyrkkä ero. Edellisen oli hennompaa, ylevämpää, jumalallisempaa. Olintuksen rajussa sankariudessa oli jotakin ankaraa ja vääjäämätöntä — se sopi hyvin hänen valitsemaansa toiminta-osaan — siinä oli enemmän marttyyrin rohkeutta kuin hurskaan miehen lempeyttä. Se kannusti, kiihotti ja rohkaisi pikemmin kuin lievitti ja pehmensi. Mutta tuon jumalallisen vanhuksen sydän oli täynnä rakkautta. Jumalan hymyily oli hänestä häätänyt kaikki alhaiset maalliset intohimot ja hänessä oli nyt sankarin tarmo yhtyneenä lapsen viattomuuteen.
»Ja nyt», hän sanoi nousten auringon viimeisten säteitten painuessa lännen taa, »nyt illan viileässä hämärässä suuntaan matkani keisarilliseen Roomaan. Siellä asuu myöskin joku pyhä mies, jotka niinikään ovat nähneet Kristuksen kasvot. Ja tahdon nähdä heidät ennenkuin kuolen.»
»Mutta yö on kylmä sinun vuosillesi, isäni, ja tie on pitkä ja rosvojen uhkaama. Lepää huomiseen!»
»Lapseni, mitä luulet tämän laukun sisältävän rosvottavaksi? — Ja yö ja yksinäisyys? — ne ovat portaita, joita enkelit nousevat, ja ne tuudittavat minut taivaallisiin unelmiin. Ah! Ei kukaan voi aavistaa, mitä pyhiinvaeltaja tuntee pyhää polkuaan taivaltaessaan — ei pelkoa, ei vaaraa tarjolla, sillä Jumala on hänen kanssaan! Hän kuulee tuulen huminassa iloisia viestejä; metsät nukkuvat Kaikkivaltiaan siipien suojassa; — tähdet ovat Taivaan ikuista kirjotusta, ne ovat rakkauden merkki ja kuolemattomuuden todistus. Yö on vaeltajan päivä.»
Tämän sanottuaan vanhus puristi Apekidestä rintaansa vastaan ja kun hän otti sauvansa ja reppunsa, hypähti koira iloisena ylös ja vanhus alotti hitain askelin ja maata tähystelevin silmin vaelluksensa.
Apekides seurasi silmillään hänen kumaraista muotoaan kunnes se oli kadonnut hänen näkyvistään puitten lomaan. Ja tähtien jo kirkkaasti kimmeltäessä hän heräsi unelmistaan ja muisti, minkä lupauksen hän oli antanut Olintukselle.
Lemmenjuoma — sen teho.
Kun Glaukus palasi kotiinsa, näki hän Nydian istuvan puutarhan pylväistössä. Tämä oli odotellut hänen kotonaan jo kauan ja luullut hänen pian tulevan. Tuskaisena, pelokkaana, kärsimätönnä hän oli päättänyt käyttää ensimäistä sopivaa tilaisuutta koetellakseen lemmenjuomaa, mutta yhtäkaikki hän kauhistui sitä ratkaisevaa silmänräpäystä.
Poltteisen rohkeana, sydän jyskyen, posket hehkuen Nydia siis oli vuottanut Glaukuksen paluuta. Tämä saapui käytävään ensimäisten tähtien tuikahtaessa taivaankumussa ja ilman vielä väreillessä purppuranhohdettaan.
»No, lapseni, minuako olet vuotellut?»
»En, olen hoivannut kukkia ja olen hieman lepäillyt.»
»Tänään on ollutkin kuuma päivä», Glaukus virkkoi istahtaen pylväsrivin sivulla olevalle penkille.
»Varsin lämmin.»
»Kutsutko Davuksen tänne? Viini on saanut minut lämpenemään ja haluan jotakin vilvottavaa juodakseni.»
Siinäpä äkkiä ja odottamatta se suotuisa tilaisuus, jota Nydia oli kaivannut. Ja Glaukus itse vapaasta tahdostaan sen hänelle tarjosi. Hän hengitti huohottaen. »Tahdon itse», hän sanoi »valmistaa sinulle kesäjuoman, josta Ionekin niin pitää — hunajan ja viinin sekotusta, jään jäähdyttämää.»
»Kiitos», huoleton Glaukus virkkoi. »Jos Ione kerran siitä pitää, on se minulle kyllin hyvää, vaikka se olisi myrkkyä.»
Nydian otsa synkistyi, mutta heti hän jälleen hymyili. Hän poistui hetkeksi ja palasi pian täysinäinen malja kädessä. Glaukus otti sen häneltä. Mitä olisikaan Nydia antanut saadakseen hetkeksikin näkönsä kirkkaaksi — voidakseen tarkata toivonsa ensimäistä täyttymistä — huomatakseen kuvittelemansa rakkauden ensimäiset ulkonaiset merkit — saadakseen vieläkin hartaammin kuin persialaiset tervehtiä sitä nousevaa aurinkoa, jonka hänen herkkäuskoinen sydämensä uskoi voivan hänen pimeää yötään valaista! Aivan toisenlaiset olivat siinä seisovan sokean tytön ajatukset ja tunteet kuin tuon turhamaisen pompeijittaren, Julian, samanlaisissa olosuhteissa. Minkälaiset köyhät ja kevyet intohimot olivat täyttäneetkään jälkimäisen sydämen! Mikä alhainen kateus, mikä pikkumainen kostonhimo, mikä matalan voitonriemun kaipuu olivatkaan sen tunteen ominaisuuksia, jota sanotaan rakkaudeksi! Mutta tessalittaren metsäläissydämessä kaikki oli puhdasta, ehjää, tahatonta intohimoa — harhautunutta, epänaisellista, rajua, mutta ei kehnoa. Tulvillaan rakkautta, yhtä voimakasta kuin elämä itse, kuinka hän saattoikaan vastustaa kiusausta koettaa tavottaa vastarakkautta!
Hän nojautui seinää vasten, ja hänen äsken niin hehkuvat kasvonsa olivat nyt lumenvalkeat; ja hennot kädet jäykässä puristuksessa, huulet avoinna, silmät maahan luotuina hän odotti, mitä Glaukus ensimäiseksi sanoisi.
Glaukus oli nostanut juoman huulilleen, hän oli jo neljänneksen siitä tyhjentänyt, kun hän äkkiä huomasi Nydiassa tapahtuneen oudon muutoksen, hänen, kummallisen, tuskaisen ilmeensä, ja hän herkesi heti juomasta, ja pitäen maljaa yhä huulillaan hän huudahti:
»Mitä, Nydia! Huomaan, että olet sairas! Kasvosi sen sanovat! Mikä lapsiraukkaani vaivaa?» Puhuessaan hän pani kulhon pöydälle ja nousi lähestyäkseen tyttöä, mutta silloin hän äkkiä tunsi jäätävän kylmyyden kouristavan sydäntään, ja sitä seurasi heti huimaava pyörrytys hänen aivoissaan. Lattia tuntui vajoavan hänen altaan — hän oli kohouvinaan ilmaan — väkevä ja kuvaamaton riemu täytti hänen mielensä — hän tunsi itsensä liian kevyeksi maakamaralla pysymään — hän halusi itselleen siivet — niin, hänestä tuntui kuin hänellä ne jo olisi. Tahatonna hän puhkesi äänekkääseen remahtavaan nauruun. Hän taputti käsiään, hypähteli, hän oli kuin Pythonin[70] riivaama. Yhtä nopeasti kuin tämä odottamaton kohtaus oli tullut, yhtä pian se osittain katosikin. Hän tunsi nyt veren kiertävän suonissaan rajuna ja kuumeisena; se oli kuin virta, joka on sulkunsa puhkaissut ja nyt kiitää valtamerta kohti. Hänen korvissaan pauhasi valtava jyske; se oli särkeä hänen otsansa; ohimosuonet paisuivat, ikäänkuin ne eivät enää jaksaisi salvata hurjaa ja yhä paisuvaa virtaa; sitten oli musta seitti putoavinaan hänen silmilleen — ei kuitenkaan läpinäkymätön, sillä tumman verhon takaa kuulsivat seinät selvinä ja niille maalatut kuvat alkoivat aavemaisesti elää ja liikkua. Mikä omituisinta, hän ei tuntenut minkäänlaista kipua; hän ei kaatunut eikä horjahtanutkaan siinä hirveässä raivon puuskassa, joka hänet oli vallannut. Uusi tunneala oli valoisa ja elävä — hän oli saavinaan jäseniinsä aivan uutta nuoruuden hehkua. Hän oli tulemallaan hulluksi — mutta hän ei sitä itse tiennyt!
Nydia ei ollut vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä — hän ei kyennyt puhumaan. Glaukuksen hurja ja kauhea nauru oli hänet havahduttanut hänen intohimoisesta haaveilustaan. Hän ei voinut nähdä toisen uhkaavaa asentoa — ei huomata hänen horjuvia ja vaappuvia askeleitaan; mutta hän kuuli hänen sanansa, nuo katkonaiset, irralliset, ajatuksettomat sanat, joita valui hänen huuliltaan. Hän kauhistui — kiiruhti Glaukuksen luo, ja hapuillen käsillään hän kosketti hänen polviaan ja niitä syleillen puhkesi hillittömään itkuun.
»Oi, puhu minulle! Puhu! Ethän minua vihaa? — Puhu, puhu!»
»Valon jumalatar auttakoon — ihana maa tämä Kypro! Haa! He täyttävät meidät viinillä veren asemesta! Nyt ne avaavat tuon faunin suonet näyttääkseen, kuinka se kuohuu ja käy! Tule tänne, ilakoiva vanha jumala! Sinä ratsastat vuohipukilla, hoo! kuinka pitkä, silkinhieno karva sillä onkaan! Se on yhtä arvokas kuin kaikki partilaiset juoksijat yhteensä. Mutta sana sinulle — tämä sinun viinisi on liian väkevää meille kuolevaisille. Oi! Kuinka ihanaa! Ei liiku oksa! Metsän vihreät laineet ovat tavottaneet Zefyroon[71] ja hukuttaneet hänet! Ei tuulenleyhkääkään lehtiä lepattamaan — ja minä näen unetarten lasketuin siivin nukkuvan liikkumattoman tammen oksilla. Ja edelleen näen sinisen vesisuihkun kimaltelevan tyynessä ilmassa, suihkukaivon — pärskyvän suihkukaivon! Ah! Sinä et saa himmentää minun kreikkalaisen aurinkoni valoa, vaikka sinä laajalle levitteletkin notkeita ja hopeisia käsivarsiasi! Ja mikä ihana olento pilkistääkään tuolta tiheiköstä! Sehän väikkyy kuin kuunvalo! — Sillä on tammenlehväinen seppele päässään. Kädessä sillä on astia, josta hän sirottaa ympärilleen neilikoita ja ohuita näkinkuoria ja välkkyvää vettä. Oh! Katsokaa noita kasvoja! Voiko koskaan nähdä senvertaisia? Kas! Me olemme kahden, vain minä ja hän olemme avarassa metsässä. Eikö päilykin hymy hänen huulillaan — hän liikahtaa, vakavasti ja raskaasti. Haa! Pois! — Se on nymfi! — Se on joku noista hurjista Napoeista.[72] Joka sellaisen näkee tulee hulluksi — pois! Voi minua! Hän katselee minua!»
»Oi! Glaukus, Glaukus! Etkö tunne minua? Älä riehu noin hurjana tai sanasi tappavat minut!»
Uusi käänne näytti nyt tapahtuvan onnettoman atenalaisen järkytetyssä ja sekaisessa mielessä. Hän laski kätensä Nydian silkinkiiltävälle tukalle, silitteli sen kiharia, katsoi häntä tarkaten kasvoihin ja ikäänkuin hänen murskautuneessa ajatusketjussaan vielä olisi ollut yksi tai pari ehjää rengasta, näyttivät Nydian piirteet tuoneen hänen mieleensä Ionen, ja tätä muistellessaan hänen raivonsa vain yltyi, ja voimakkaana ja helähtävän intohimoisena se purkautui sanoiksi:
»Vannon Venuksen, Dianan ja Junon nimeen, että olen valmis kantamaan harteillani koko maailman niinkuin maanmieheni Herakleskin (ah! kurja Rooma! kaikki todella suuri on lähtöisin Kreikasta. Ei sinulla olisi jumaliakaan, ellet meiltä olisi saanut!) — Sanon, niinkuin maanmieheni Herakleskin ennen minua, Ionen ainoasta hymyilystä olen valmis hukuttamaan maan alkukaaokseensa. Ah, ihana lemmittyni», hän lisäsi kuvaamattoman syvällä ja valittavalla äänellä, »sinä et rakasta minua. Olet vihoissasi minulle. Egyptiläinen on panetellut minua — et tiedä, kuinka monta tuntia olen talosi edessä vuotellut — et tiedä, kuinka kauan olen tähtiä tarkannut toivoen, että sinä, minun aurinkoni, vihdoinkin nousisit — ja sinä et rakasta minua, sinä hylkäät minut! Oh! Älä jätä minua nyt! Tunnen, että elämäni on lyhyt, anna minun viimeiseen asti katsella sinua! Olen kotoisin sinun isiesi ihanasta maasta — olen noussut Eylen kukkulalle — olen Ilissuksen olivilehdoissa poiminut hyasintteja ja ruusuja. Sinä et saa lähteä luotani, sillä sinun isäsi olivat minun isieni veljiä. Sanotaan tätäkin maata ihanaksi, sen ilmaa puhtaaksi, mutta minä otan sinut mukaani — Haa! Musta olento, miksi kohoat kuin pilvi minun ja minun omani väliin! — sinun otsallasi asuu kalma hirveän rauhallisena — huulillasi on kaikkituhoova hymy — sinun nimesi on Orkus, mutta maanpinnalla sinua sanotaan Arbakeeksi. Katso, minä tunnen sinut! Pois! synkkä varjo, sinun taikasi ovat turhat!»
»Glaukus! Glaukus!» Nydia äännähti tuskansa, katumuksensa ja epätoivonsa lannistamana vaipuen tajutonna lattialle.
»Kuka kutsui?» Glaukus virkkoi matalalla äänellä. »Ione, olitko se sinä? — He ovat vieneet hänet pois — minä tahdon hänet pelastaa — missä on tikarini? Haa! Tässä on! Ione, tulen sinut pelastamaan! Saavun! Saavun!»
Ja yhdellä hyppäyksellä atenalainen syöksyi pylväistöstä, kulki läpi koko talon ja ryntäsi nopein, vaikka horjahtelevin askelin kaupungin valaistuille kaduille. Kauhea juoma poltti tulen lailla hänen suonissaan, sen vaikutusta oli ehkä lisännyt hänen aijemmin nauttimansa viini. Yöllisten hurjastelijoiden oikkuihin tottuneet kaupunkilaiset antoivat hymyillen ja viittilöiden hänelle tietä; he luulivat tietysti, että Bromios-jumala,[73] jota Pompeijissa uutterasti palveltiin, oli saanut hänet valtaansa; mutta ne, jotka toistamiseen katsahtivat häneen, jäykistyivät kauhusta, ja hymy kuoli heidän huulilleen. Glaukus kulki vilkasliikkeisten katujen kautta ja suunnaten vaistomaisesti kulkunsa Ionen taloa kohti hän joutui autiompaan kaupunginosaan ja saapui vihdoin Kybelen ihanaan lehtoon, jossa Apekideen piti tavata Olintus.
Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. — Erillään kulkeneet virrat yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen.
Kärsimättömänä utelemaan, oliko Julia saanut annetuksi hänen vihaamalleen kilpailijalle myrkkyjuoman ja mikä vaikutus sillä oli ollut, Arbakes päätti illan ehtiessä käydä hänen luonaan uteliaisuuttaan tyydyttämässä. Kuten jo olen huomauttanutkin, oli siihen aikaan tapana miesten pitää mukanaan vyöhön kiinnitettyjä vahatauluja ja piirrintä (stilus); vyö otettiin tavallisesti kotona pois. Tämä kirjallisiin töihin käytetty väline, stilus, oli samalla myöskin terävä ja vaarallinen ase. Sellaisella[74] Kassiuskin pisti Caesaria senaatin istunnossa. Arbakes otti siis vyönsä ja vaippansa ja lähti kotiaan tukien askeleitaan pitkällä sauvallaan, sillä hänen käyntinsä oli vielä jonkun verran horjuvaa (vaikkakin toivo ja kostonylty ja hänen oma syvä lääkeopillinen taitonsa olivat saaneet hänen terveytensä miltei ennalleen), Arbakes lähti Diomedeen asunnolle päin.
Ja kaunis on etelän kuutamo! Sen ilmastossa yö seuraa niin nopeasti päivää, että hämärä tuskin ja tuskin ehtii niiden välille siltaa rakentamaan. Hetkeksi vain taivas saa tummemman purppuranhohteen — tuhansin rusopilvet heijastuvat veteen — varjo voittaa pian valon — ja heti lukemattomat tähdet syttyvät taivaalle — kuu nousee — yö on valtiaaksi päässyt!
Välkehtien ja hennosti värähdellen kuun säteet valaisevat Kybelelle pyhitettyä, ikivanhaa puistoa — uhkeat puut, joiden iästä ei muistitietokaan voi mitään sanoa, luovat pitkät varjonsa maahan, ja niiden oksien lomitse vilkkuvat tähdet, rauhallisina ja tuttavallisina. Lehdon keskeltä kohoavan pienen pyhäkön häikäisevä valkeus on jyrkkänä ja miltei pelottavana vastakohtana ympäristön tummalle lehvistölle; se viittasi pyhyydellään ja juhlallisuudellaan siihen tarkotusperään, johon lehto oli vihitty.
Nopein ja varovin askelin Kalenus hiipi puiden katveessa ja saapui kappelin edustalle, ja taitavasti taivuttaen syrjään sen takaosaa peittävät oksat hän kätkeytyi tiheikköön. Kätkö oli niin täydellinen, ettei hänen tarvinnut pelätä kenenkään häntä huomaavan puitten takaa. Taas näytti kaikki rauhalliselta lehdossa; kaukaa vain kuului jonkun yöllisen mässääjän huutoja tai soiton säveleitä, sillä puheenaolevan seudun asukkaat silloin kuten nytkin harrastivat mielellään musiikkia kesäöitä kaduilla viettäessään, raikkaassa ilmassa ja kalpeassa kuunvalossa nautittiin näin leudosta päivästä.
Kukkulalta, jolle puisto oli raivattu, näkyi puitten lomitse kaukainen purppuranhohteinen meri, sen rannalla Stabiaeen valkoiset huvilat ja etäällä harmaat Lektiarian kalliot, jotka sulivat taivaan sineen. Juuri nyt ilmestyi komearyhtinen Arbakes puistikon laitaan, ja siinä hänen tielleen osui Apekides, joka oli tullut tapaamaan Olintusta.
»Hm! Apekides!» Arbakes huudahti tuntien ensi silmäyksellä papin, »viimeksi tavatessamme olit vihamieheni. Olen siitä asti halunnut sinua tavata, sillä toivon, että taas olet minun suojattini ja ystäväni.»
Kuullessaan egyptiläisen äänen Apekides säpsähti, pysähtyi paikalla ja katsahti häneen ilmein, joista huokui katkeraa halveksintaa ja kostonhimoa.
»Kurja petturi!» hän virkkoi vihdoin, »olet siis vielä kerran haudan välttänyt! Mutta älä luule, että sinun toistamiseen onnistuu kietoa minut verkkoihisi. Retiarius, olen asein varustettu sinua vastaan.»
»Vaikene!» Arbakes huudahti hiljaa, mutta tämän kuninkaitten jälkeläisen ylpeys oli saanut pahan iskun niistä loukkaavista sanoista, jotka pappi oli hänelle singonnut, sitä todistivat hänen vavahtelevat huulensa ja uhkaaviin ryppyihin vakoutunut otsansa. — »Vaiti! Puhu hiljemmin! Joku voisi kuulla sanasi, ja jos jonkun toisen korva kuin minun —.»
»Uhkaatko? — Mitä siitä, vaikka koko kaupunki olisi minua kuulemassa?»
»Esi-isieni henget eivät sallisi minun antaa anteeksi sinulle. Mutta jäähän ja kuule minua! Olet raivoissasi siitä, että aijoin tehdä väkivaltaa sisarellesi. — Ei, ei, rauhotu, rauhotu, hetkeksi vain, rukoilen sinua. Olit oikeassa; intohimo ja mustasukkaisuus olivat saaneet minut valtaansa — olen sitä hulluuttani katkerasti katunut. Anna minulle anteeksi; minä, joka en keltään kuolevaiselta ole armoa rukoillut, pyydän sinua nyt antamaan minulle anteeksi. Kuule, tahdon rikokseni korjata — pyydän sinulta sisaresi kättä. — Älä kauhistu — mieti, mitä on tuon kelvottoman kreikkalaisen tarjoama avioliitto minun esittämäni rinnalla! Mittaamatonta rikkautta — sukuperä, jonka rinnalla kaikki kreikkalaiset ja roomalaiset nimet ovat kuin eilispäivän lapsia — salaiset tiedot — mutta senhän kaiken jo tiedät! Anna minulle sisaresi, ja koko tuleva elämäni on vain hetken hairahduksen korjaamista!»
»Egyptiläinen, vaikkapa minä suostuisinkin, niin sisareni inhoo sitä ilmaakin, jota sinä hengität. Mutta minun on omatkin kärsimykseni unohdettava, annan sinulle anteeksi sen, että olet minua käyttänyt petoksiesi työaseena, mutta en koskaan sitä, että viettelit minut paheittesi rikostoveriksi — sinä — valapatto ja heittiö mies. Vapise! Juuri nyt valmistelen tuumaa, joka paljastaa sekä sinut että sinun väärät jumalasi. Sinun ylelliset ja kirkemäiset elintapasi tuodaan päivänvaloon — sinun mutisevat oraakkelisi tehdään naurettaviksi — Isiksen epäjumalankuva ja temppeli joutuvat ihmisten pilkan esineiksi — Arbakeen nimi leimataan häpeän merkillä. Vapise!»
Arbakeen otsalle kihonnutta vihan punaa oli seurannut kalmankalpeus. Hän katsoi ympärilleen varmistuakseen, ettei kukaan ollut näkemässä; ja sitten hän suuntasi tumman ja synkän katseensa pappiin sellaisin raivon ja uhkan ilmein, että jokainen, jota ei Apekideen lailla pyhä, tulinen into kannustanut, olisi sellaisesta katseesta sortunut. Mutta kääntynyt nuori mies kesti sen ja katsoi puolestaan rohkean halveksivasti Arbakesta.
»Apekides», egyptiläinen virkkoi matalalla, vapisevalla äänellä, »varo! Mitä aijot tehdä? Puhu — mieti, ennenkuin vastaat — onko viha saanut sinut liikaa kiirehtimään, vai onko sinussa kypsynyt joku varma päätös?»
»Minä puhun sen totisen Jumalan kutsumuksesta, jonka palvelija minä nyt olen», kristitty vastasi uljaasti, »ja vakuutettuna siitä, että Hänen armonsa turvissa inhimillinen rohkeus uskaltaa lopettaa sinun petoksesi ja väärän jumalasi palvonnan. Ennenkuin aurinko kolmasti on noussut, tiedät kaiken! Vapise, musta taikuri, ja hyvästi!»
Egyptiläisen rinnassa heräsivät yhtäkkiä kaikki ne rajut ja mustat intohimot, jotka hän oli perinyt esi-isiltään ja synnyinmaastaan, mutta jotka hän tähän asti oli osittain voinut kätkeä viekkaan tottuneisuutensa ja kylmän filosofiansa verhoon. Ajatus seurasi nopeasti toista. Hän näki edessään esteen, joka ehkäisi häntä laillisestakin avioliitosta Ionen kanssa. — Glaukuksen esitaistelija kamppailussa, joka jo kerran oli pirstonnut hänen suunnitelmansa — sama mies hänen nimensä häpäisijänä — sen jumalattaren paljastajana, jota hän palveli, vaikka hän ei häneen uskonutkaan — hänen omien petoksiensa ja hurjistelujensa ilmiantajana. Hänen rakkautensa, maineensa, elämänsäkin olivat nyt vaarassa — päivä ja hetkikin jo näkyi suunnitellun hänen kukistamisekseen. Hän huomasi toisen puheesta, että Apekides oli kääntynyt kristinuskoon; hän tunsi sen jäykän sitkeyden, joka kannusti tuon uskon tunnustajia. Tuossa oli hänen vihamiehensä. Hän tarttui stilukseensa — vihamies oli hänen vallassaan! He olivat nyt kappelin edustalla. Vielä kerran hän katsahti ympärilleen — hän ei nähnyt ketään lähettyvillä — hiljaisuus ja autius ikäänkuin houkuttelivat häntä tihutyöhön.
»Kuole siis, raivotuuminesi!» hän sopersi. »Pois este, joka on minun onnellisen kohtaloni tiellä!»
Ja juuri kun nuori kristitty oli kääntynyt poistuakseen puistosta, Arbakes kohotti kätensä korkealle Apekideen vasemman olan takaa ja työnsi terävän aseensa kahdesti hänen rintaansa.
Apekides kaatui sydämeen iskettynä — hän kaatui äänetönnä, valittamatta pyhän kappelin porrasastimelle.
Arbakes katseli uhriaan vielä hetken eläimellisen iloisena vihollisesta saamastaan voitosta. Mutta pian hän huomasi vaaran, joka häntä uhkasi. Hän pyyhki aseensa puhtaaksi pitkään ruohoon ja uhrinsa vaatteisiin, kietoi vaipan ympärilleen ja oli jo lähteä, mutta huomasikin edessään nuoren miehen, joka omituisen hoippuvin askelin oli tulossa häntä vastaan. Kirkas kuutamo valaisi täysin hänen kasvonsa, jotka tässä kalpeassa valossa näyttivät marmorinkelmeiltä. Egyptiläinen tunsi Glaukuksen. Onneton kreikkalainen lauleskeli hajanaisia pätkiä hymneistä ja pyhistä oodeista, kaikki sikin sokin.
»Haa!» egyptiläinen ajatteli huomaten heti toisen tilan ja arvaten sen hirveät syyt. »Hornanjuoma tehosi siis, ja sallimus on sinut lähettänyt tänne minun tuhotakseni kaksi vihollista yhtaikaa.»
Nopeasti, ennenkuin tämä ajatus ehti edes valmiiksi kypsyä, hän pujahti kappelin taakse ja piiloutui sitä suojaavaan pensastoon; täältä hän pälyili toista uhriaan, niinkuin tiikeri luolastaan tähyy saalistaan. Hän huomasi välähtelevän ja rauhattoman tulen atenalaisen kirkkaissa ja kauniissa silmissä; jäykät kouristukset väänsivät hänen piirteensä ja vääristivät hänen sinertävät huulensa. Hän huomasi, että kreikkalainen oli jo kadottanut järkensä. Mutta kun Glaukus saapui Apekideen ruumiin ääreen, josta tumma verivirta hiljalleen valui ruohoon, ei näin odottamaton ja kamottava näky voinut olla pysähdyttämättä häntä, niin sekaisin kuin hänen ajatuksensa pyörivätkin. Hän seisahtui, pani käden otsalleen ikäänkuin ajatukset kootakseen ja huudahti sitten: »Kuule, Endymion,[75] nukutko noin sikeässä? Mitä kuutar on sinulle kuiskinut? Sinä saat minut kateelliseksi, on aika jo herätä» — hän astui lähemmä nostaakseen ruumista.
Omaa heikkouttaan muistamatta egyptiläinen syöksyi lymypaikastaan, ja kreikkalaisen kumartuessa hän iski tämän kumoon kristityn ruumiin yli ja alkoi sitten keuhkojensa koko voimalla huutaa:
»Hei, kansalaiset! Apuun! Tänne! Tänne! Murhaa! Murhaaja pyhän temppelinne edessä! Apuun, tai murhaaja pääsee pakoon!» Huutaessaan hän painoi jalkapohjansa Glaukuksen rinnalle; turhaa varovaisuutta; sillä myrkyn vaikutuksesta ja iskun voimasta kreikkalainen makasi liikkumatta ja tajutonna, silloin tällöin vain kuului hänen huuliltaan katkonaisia, käsittämättömiä sanoja.
Seisoessaan paikallaan odottaen niiden tuloa, joita hän yhä huuteli apuun, Arbakes tunsi rinnassaan jonkinlaista katumusta, ehkä sääliä — rikkomuksistaan huolimatta hänessä silti oli inhimillisiä tunteita; Glaukuksen turvaton tila — hänen hapuilevat sanansa — hänen pimennyt järkensä liikutti egyptiläistä enemmän kuin Apekideen kuolema, ja hän sanoi puoliääneen:
»Kurja tomukasa! — ihmisjärki parka! Missä on nyt sinun henkesi? Voisin sinua armahtaa, kilpailijani! Mutta sallimusta täytyy totella — minun turvallisuuteni vaatii sinut uhrikseen.» Nyt hän huusi entistä lujemmin ikäänkuin epäröintinsä tukahduttaakseen; ja otettuaan Glaukuksen vyöstä stiluksen hän kastoi sen murhatun miehen vereen ja pani sen ruumiin viereen.
Pian saapuikin paikalle ihmisiä läähättäen, toisilla käsissään sainiot, jotka kuutamossa olivat aivan tarpeettomat, mutta joiden punerva, vipajava loimu sai puitten tummuuden entistä selvempänä piirtymään. He ympäröivät kohtauspaikan.
»Nostakaa tuo ruumis», egyptiläinen sanoi, »ja vartioikaa tarkoin murhaajaa!»
Ruumis käännettiin, ja suuri oli katselijoiden kauhu ja pyhä suuttumus, kun he tuossa elottomassa tomumajassa näkivät kunnioitetun Isiksen papin; mutta ehkä vieläkin suurempi oli heidän ällistyksensä huomatessaan syytetyn loistavaksi ja ihailluksi atenalaiseksi.
»Glaukus!» he huudahtivat yhteen ääneen. »Kuka olisi uskonut!»
»Olisin pikemmin luullut», muuan virkkoi naapurilleen, »että egyptiläinen itse on murhaaja.»
Paikalle saapui nyt kenturio, ja hänelle antoi kokoontunut joukko tilaa.
»Mitä? Verta vuodatettu? Kuka murhaaja?»
Kaikki osottivat Glaukusta.
»Haa! Mars avita, hänhän on itse kuin uhri. Ken häntä syyttää?»
»Minä», Arbakes sanoi ojentautuen ylväänä esiin, ja jalokivet, jotka hänen vaatteistaan välkähtivät arvon soturin silmiin, vakuuttivat tälle, että todistaja oli arvokas henkilö.
»Anteeksi — nimesi?» hän kysyi.
»Arbakes; se on luullakseni tuttu nimi Pompeijissa. Puistossa kävellessäni näin kreikkalaisen ja papin vakavasti haastelevan keskenään. Panin erikoisesti merkille edellisen horjuvat askelet, kiivaat eleet ja kovaäänisen esiintymisen; hän näytti joko tuiki humalaiselta tai sekapäiseltä. Äkkiä näin hänen tempaavan stiluksensa — syöksyin esiin — mutta liian myöhään tekoa ehkäisemään. Hän oli kahdesti osunut uhriinsa ja oli kumartunut ruumista tarkastamaan, kun minä kauhistuen ja inhoten tuollaista veritekoa iskin hänet maahan. Hän kaatui vastustelematta, mikä vielä enemmän vahvistaa epäilyksiäni, ettei hän ollut täysin tolkussaan tihutyötä suorittaessaan; sillä vastikään vaikeasta sairaudesta tervehtyneenä en voinut kovinkaan voimakasta iskua antaa, ja kuten tiedätte, Glaukus on nuori ja väkevä.»
»Hän avaa silmänsä — hänen huulensa liikkuvat!» soturi virkkoi. »Puhu, vanki! Mitä vastaat syytökseen?»
»Syytökseen — hahaha! Sepä oli hauska tapaus; kun se vanha noita-akka usutti käärmeensä kimppuuni ja Hekate nauroi suu ammollaan — mitä saatoin tehdä? Mutta olen sairas — minuun koskee — käärme on pistänyt minua. Viekää minut vuoteeseen ja hakekaa lääkäri. Vanha Asklepios[76] itse saapuu varmasti, kun hän kuulee, että olen kreikkalainen. Oi, auttakaa — auttakaa — minä palan! — kuolema ja kadotus, minä palan!»
Ja rajusti kiljahtaen atenalainen kaatui lähinnä seisovien syliin.
»Hän hourailee», upseeri virkkoi säälien, »ja raivonpuuskassaan hän surmasi papin. Onko kukaan muu läsnäolijoista nähnyt häntä tänään?»
»Minä olen», muuan sanoi. »Näin hänet aamulla. Hän kulki myymäläni ohi ja puhuttelikin minua. Minusta hän näytti yhtä terveeltä ja järkevältä kuin kuka tahansa meistä.»
»Ja minä näin hänet puoli tuntia sitten», toinen huomautti. »Hän kulki kadulla itsekseen mutisten samoin elein, jotka egyptiläinen vastikään kuvasi.»
»Todistajan lausunto siis vahvistuu, se on siis oikea. Hänet täytyy viedä preetorin eteen; vahinko, niin nuori ja niin rikas! Mutta rikos on kamala: Isiksen pappi, virkapuvussaan ja vanhimman temppelimme edessä murhattuna!»
Nämä sanat saivat joukon enemmän kuin tähän asti huomaamaan, mikä inhottava pyhyyden häväistys oli tapahtunut. Seisoskelijat värähtivät hurskaasta kauhusta.
»Ei ihme, että maa vapisee», muuan uskalsi, »kun se saa kantaa kamarallaan tuollaista konnaa!»
»Vankityrmään — pois!» kaikki huusivat.
Mutta äkkiä kuultiin läpitunkevan, iloisen äänen laulavan:
»Ha-ha, mikä ihana, huvittava näytäntö!» Laulaja oli sama nuori nainen, jonka keskustelun Medonin kanssa olemme jo esittäneet.
»Se on totta — tämähän sattuukin sopivasti kuin amfiteatterinäytäntöjä varten!» monet huudahtivat. Ja kun tämä muistettiin, hävisi katsojista kaikki sääli syytettyä kohtaan. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa vain lisäsivät hänen kelpoisuuttaan arenataisteluihin.
»Tuokaa tänne joku lauta — tai kantotuoli, jos sellainen on saatavissa — ruumis viedä pois!» Arbakes virkkoi. »Isiksen pappia ei viedä temppeliin niinkuin tavallinen kaatunut gladiaattori korjataan arenalta.»
Joukko laski nyt Apekideen ruumiin kunnioittavasti maahan, kasvot ylöspäin, ja monet miettivät jo keinoja, miten viedä ruumiin niin, etteivät alhaiset kädet sitä saastuttaisi.
Kun joukko jo oli hajaantua mikä minnekin, tunkihe joukon läpi paikalle voimakas mies, ja kristitty Olintus seisoi aivan egyptiläisen edessä. Hänen katseensa viivähtivät hetkeksi kuvaamattoman kauhun ja tuskan elein surmatun verisillä kasvoilla, joilla vielä näkyivät väkivaltaisen, äkillisen kuoleman selvät jäljet.
»Murhattu!» hän sanoi. »Onko intosi vienyt tähän? Ovatko he keksineet sinun jalon aikeesi ja kuolemallasi ehkäisseet oman häpeänsä paljastamisen?»
Hän kääntyi äkkiä, ja hänen silmänsä kohtasivat egyptiläisen juhlalliset piirteet.
Kristityn katseessa ja asenteessa saattoi hyvin nähdä sen inhon ja vihan, mitä hän tunsi miestä kohtaan, jonka tiesi niin vaaralliseksi ja paheelliseksi. Mutta se katse oli kuin linnun, joka tuijottaa krokodiiliin — niin äänetön se oli ja kauhistunut. Mutta Olintus pääsi pian tämän äkillisen kauhuntunteen herraksi, hän osotti oikealla kädellään Arbakesta ja sanoi syvällä ja lujalla äänellä.
»Murhaaja on tuon ruumiin ääressä! Kuka on murhaaja? Astu esiin, egyptiläinen, sillä niin totta kuin Herra elää, minä uskon, että sinä olet murhamies!»
Arbakeen synkillä piirteillä häivähti hetkeksi levoton ja neuvoton ilme, mutta se väistyi heti uhman ja vihan tieltä, kun katselijat tämän odottamattoman ja kiivaan syytöksen kiihottamina kerääntyivät lähemmä noita kahta voimakasta esiintyjää.
»Tiedän», Arbakes virkkoi ylpeänä, »kuka syyttäjäni on, ja käsitän myöskin, minkätähden hän minua ahdistaa. Miehet ja kansalaiset, tietäkää siis, että tuo mies on kiihkeimpiä natsarealaisia eli kristittyjä, kuten he itseään nimittävät! Onko ihme, että hän pahansuopana syyttää egyptiläistä egyptiläisen papin murhasta!»
»Tunnen hänet! Tunnen sen koiran!» kuului useita ääniä. »Se on kristitty Olintus — tai paremminkin ateisti; hän kieltää jumalat!»
»Rauhottukaa, veljet», Olintus virkkoi arvokkaasti, »ja kuulkaa minua! Tuo murhattu Isiksen pappi oli ennen kuolemaansa kääntynyt kristinuskoon. Hän oli paljastanut minulle tuon egyptiläisen inhat paheet ja taikuudet — Isis-patsaan mutinat ja valheet. Hän aikoi tehdä paljastuksensa julkisesti. Hän, vieras, joka ei ketään loukannut, kuinka hänellä vihamiehiä? Kuka muu saattoi vaatia hänen vertaan kuin se, joka pelkäsi hänen todistustaan? Kuka tätä todistusta pahimmin pelkäsi? Egyptiläinen Arbakes!»
»Kuulkaa häntä!» Arbakes sanoi, — »kuulkaa häntä! Hän pilkkaa jumalia.
Kysykää, uskooko hän Isikseen?»
»Saatanko pahaan henkeen uskoa?» Olintus huomautti rohkeana.
Kauhun värähdys puistatti joukkoa. Mutta kristitty, joka oli varautunut alati kohtaamaan vaaroja ja joka hetken innostuksessaan unohti kaiken varovaisuuden, jatkoi:
»Takaisin, epäjumalan palvelijat! Tätä ruumista ei kuljeteta teidän turhamielisissä ja jumalaa häpäisevissä hautausmenoissanne. Meidän, Kristuksen seuraajien velvollisuutena on suorittaa viimeinen kunnianosotus kristitylle. Minä vaadin tämän tomun itselleni taivaan ja maan suuren luojan nimessä!»
Niin juhlallisin ja käskevin äänin ja korostuksin kristitty lausui nämä sanat, että joukko pelkäsi syytää häneen vihansa ja kiihkonsa tunteet, jotka heidän sydämensä olivat täyttäneet. Ja tuskinpa koskaan, — aina siitä asti, jolloin Lusifer ja pääenkeli kiistelivät Vapahtajan ruumiista — on maalarin nerolle tarjoutunut sopivampaa kuvausaihetta kuin minkä ylläesitetty joukkoryhmitys tarjosi. Tummat puut — uhkea temppeli — täysikuu valaisemassa murhatun ruumista — vinhasti edestakaisin liikehtivät tulisoihdut — katselijoiden monivivahteiset kasvonpiirteet — syrjään siirretyn atenalaisen tajuton ruumis — ja etualalla ennen kaikkea Arbakes ja kristitty — edellinen täydessä pituudessaan kohoten koko joukon yläpuolelle, kädet ryntäillä, otsa synkkänä, silmät uhmaa säihkyen, huulet uhkan ja ivan hymyssä; jälkimäisen ryppyiset ja elähtäneet piirteet ilmaisivat vielä käskevän luonteen majesteetillista voimaa, ankarat ja suorat piirteet, rohkea ja avoin katse, rauhallinen arvokkuus ja juhlallinen vakavuus, kaikki tämä teki todella sen ylhäisen, myötätuntoa herättävän vaikutuksen, jonka hän oli tahtonut herättää; vasemmalla kädellään hän viittasi ruumiiseen, oikea oli koholla taivaaseen.
Kenturio astui nyt esiin ja kysyi:
»Kuulehan, Olintus, tai mikä nimesi lienee, perustuuko Arbakeehen kohdistamasi syytös selviin todistuksiin vai onko se vain epäluulo?»
Olintus oli vaiti; egyptiläinen hymyili pilkallisesti.
»Sinä siis tahdot Isiksen papin ruumiin haudata natsarealaisella eli kristillisellä tavalla?»
»Tietysti.»
»Vanno siis tuon temppelin, Kybelen kuvapatsaan, Pompeijin vanhimman pyhän kautta, että tuo kuollut mies oli teidän uskolaisianne!»
»Petetty mies! Minä halveksin teidän epäjumalianne, inhoon teidän temppeleitänne! Kuinka siis voisin vannoa Kybelen nimeen?»
»Pois, pois tuo ateisti! Pois! Maa nielee meidät, jos me vielä hetkenkin siedämme pyhässä puistossa tuollaista jumalankieltäjää — kuolemaan!»
»Villipedoille!» kuului joukosta naisen ääni. »Meillä on nyt mies leijonalle ja toinen tiikerille!»
»Kun sinä, oi natsarealainen, siis kiellät Kybelen, niin mihinkä jumalaamme sinä uskot?» sotilas kysyi joukon huudoista välittämättä.
»Kuulkaa tuota pilkkaa!» joukko kiljui.
»Oi teitä, kuuroja ja sokeita!» kristitty jälleen puuttui puheeseen korottaen ääntänsä. »Voitteko te uskoa puisiin ja kivisiin kuviin? Kuvitteletteko, että niillä on silmät nähdä, korvat kuulla, kädet auttaa teitä? Onko tuo mykkä, ihmiskäden muovailema kuvapatsas todella jumalatar? — onko ihminen sen tehnyt? — Ah! Ihminen sen on luonut. Katsokaa! Huomatkaa itse sen avuttomuus — ja oma hulluutenne!»
Näin sanoen hän syöksyi kappeliin, ja ennenkuin katsojat aavistivatkaan, mihin hän pyrki ja mitä aikoi, hän sysäsi puisen kuvapatsaan jalustaltaan maahan.
»Katsokaa!» hän riemuitsi, »jumalattarenne ei kykene kostamaan puolestaan! Voiko tuollaista esinettä palvoa?»
Enempää hän ei saanut puhua. Niin rohkean julkea oli pyhän häväistys ja lisäksi Pompeijin pyhitetyimmällä paikalla, että hitaimmatkin raivostuivat. Kuin yhteisestä sopimuksesta joukko syöksyi puhujan kimppuun, ja ellei kenturio olisi ehtinyt väliin, olisi Olintus tuokiossa revitty palasiksi.
»Rauhottukaa!» soturi huusi käskevänä. »Viekäämme tämä hävytön pilkkaaja laillisen oikeusistuimen eteen! Olemme jo turhaan aikaa haaskanneet. Jättäkäämme molemmat rikolliset viranomaisille! Nostakaa papin ruumis kantotuoliin — kuljettakaa se hänen kotiinsa!»
Samassa astui esiin muuan Isiksen pappi.