Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. — Kaksi miestä tekee ratkaisevan päätöksen. — Seinillä, etenkin pyhillä seinillä on korvat.
Joka tutkii kristillisen kirkon aikaisinta historiaa, huomaa, kuinka välttämätöntä sen voitokkaalle leviämiselle oli se ylväs into, joka elähytti sen esitaistelijoita ja antoi sen marttyyreille voimaa vaaroja kestämään ja uhmaamaan lahjomisyrityksiä. Voitollisessa kirkossa suvaitsemattomuuden henki pilaa hyvän asian, heikkoon ja vainottuun kirkkoon sama henki vaikuttaa kokoovasti. Oli välttämätöntä, että heidän uskoaan inhottiin, halveksittiin, vainottiin, jotta siten toisten asettamat kiusaukset voitettaisiin. Oli ehdottoman tärkeätä uskoa ei vain, että raamattu oli ainoa oikea uskonlähde, vaan että se myöskin sisälsi ainoan autuuttavan uskon, jotta kääntyneet siten vahvistuisivat kestämään uuden opin ankarat vaatimukset, jotta he uskaltaisivat ryhtyä pyhään ja vaaralliseen yritykseen kääntää polyteistejä ja pakanoita. Tuo lahkolaishenki, joka takaa onnen ja autuuden vain muutamille harvoille, joka vieraissa jumalissa näkee vain pahoja henkiä ja joka tuomitsee helvetin tuskaan toisuskoiset, se asetti uskovalle luonnollisen velvollisuuden käännyttää omaan uskoonsa kaikki, joita kohtaan hänellä oli inhimillisiä yhdyssiteitä; ja veljesrakkauden synnyttämä piiri laajeni täten yhä suuremmaksi, sillä pyrittiin uutterasti Jumalan valtakuntaa levittämään. Kristinuskon kunniaksi kristitty tyrkytti oppejaan voittaakseen muutamien epäilyksen, toisten vihan, filosofien viisaan halveksinnan, kansan itsehurskaat olankohaukset. Hänen suvaitsemattomuutensa oli todella hänen paras aseensa menestyäkseen; ja lempeä pakanakin alkoi vihdoin uskoa, että oli jotakin pyhää siinä verrattomassa innossa, joka ei mitään estettä säikkynyt, ei mitään vaaraa väistänyt, ja joka piinapenkilläkin, mestauslavallakin odotti ikuista totuutta aivan toisenlaiselta oikeusistuimelta kuin mietiskelevän filosofian väittelytilaisuuksissa oli ollut laita, nimittäin Ikuiselta Tuomarilta. Sama innoitus, joka keskiajan kirkonmiehistä teki säälimättömiä kiihkoilijoita, teki alkuajan kristitystä pelottoman sankarin.
Tällaisia ylväitä, rohkeita, vakavia luonteita oli myöskin tulinen Olintus. Tuskin Apekides oli kastetoimitusten kautta joutunut kirkon yhteyteen kun natsarealainen jo kiiruhti hänelle vakuuttamaan, että hänen oli mahdotonta enää hoitaa papillista virkaansa ja pitää papin pukuaan. Olihan luonnollista, hän selitti, ettei hän totista jumalaa palvoessaan saanut enää edes ulkonaisesti kunnioittaa pahan hengen alttareita.
Mutta tässä ei vielä kaikki. Olintuksen vilkas ja hillitön mielikuvitus oli jo keksinyt, että Apekideellä oli käsissään valta paljastaa petetylle kansalle Isiksen oraakkeliennustusten taikatemppuiset salaisuudet. Hänen mielestään taivas oli tämän aseen lähettänyt aikoen siten aukaista joukon silmät ja valmistaen siten tietä ehkä koko kaupungin kääntymiselle. Hän ei siis viivytellyt kannustamasta Apekideen vastaherännyttä innostusta, kiihottamasta hänen rohkeuttaan ja selvittämästä hänen tehtäväänsä. Sopimuksen mukaan he kohtasivat toisensa kastetoimituksen jälkeisenä iltana Kybelen lehdossa, jonka olemme jo aikaisemmin kuvanneet.
»Ensimäisessä juhlallisessa kokouksessa, jossa oraakkelilta tiedustellaan», Olintus alotti saatuaan ensin toverinsa lämpimäksi, »sinä astut kokoontuneen joukon eteen — ilmaiset kansalle sen petoksen, jonka alaiseksi se on joutunut —; kehota sitä astumaan esiin ja olemaan itse sen karkean, vaikkakin taidokkaan taikakoneiston paljastajana, jonka olet minulle kuvannut. Älä pelkää; Herra joka suojeli Danielia, suojelee sinuakin. Me, kristillinen seurakunta, olemme mukana joukossa; me tahdomme heikkoja tukea; ja heti kun kansa on ilmaissut inhonsa ja häpeänsä, kiiruhdan minä istuttamaan tuolle alttarille pyhän sanan merkin, palmunoksan, ja elävän Jumalan pyhä henki päästää minun kieleni siteistä.»
Kuumeisena ja kiihottuneena Apekides hyväksyi helposti tämäntapaisen kehotuksen. Hän iloitsi saadessaan niin pian hyvän tilaisuuden osottaa uskonsa lujuutta uudessa kutsumuksessaan, hänen puhtaampiin tunteisiinsa liittyi tosin halu kostaa ne pettymykset, joiden uhriksi hän oli joutunut. Herkkinä ja joustavina, halveksien kaikkia esteitä (rohkeissa ja vaarallisissa yrityksissä välttämätön sokeus!) eivät Olintus ja juurikääntynyt huomanneet niitä vaikeuksia, joita heidän suunnitelmansa toteuttamisella oli ja jotka olivat lähinnä itse kansan kunnioittavassa taikauskossa, sillä tuskinpa se uskoisi suuren egyptiläisen jumalattaren pyhitettyjen alttarien edessä sen oman papinkaan todistuksia, kun ne olivat jumalatarta vastaan.
Apekides siis hyväksyi tehdyn ehdotuksen niin auliisti, että se ilahutti Olintusta. Erotessaan he sopivat siitä, että Olintus kertoo heidän suuresta aikeestaan huomatuimmille uskonveljille, pyytää heiltä neuvoa ja heidän apuaan ratkaisevana päivänä. Olikin niin laita, että kaksi päivää tämän neuvottelun jälkeen piti olla suuret juhlat Isiksen kunniaksi. Juhla sopi mainiosti aikeen toteuttamiseen. He päättivät kokoontua seuraavana iltana samaan paikkaan; silloin he saisivat lopullisesti valmistaa suunnitelmansa ja miettisivät yksityiskohdat seuraavan päivän toimiin.
Loppukeskustelu tapahtui läheisessä sakettumissa, pienessä pyhäkössä, jonka olen jo kuvannut tämän teoksen ensimäisessä osassa, ja tuskin kristitty ja pappi olivat lehdosta hävinneet, kun pyhäkön takaa hiipi esiin synkkä ja hirveän näköinen olento.
»En ole sinua suotta kuunnellut, pappisveljeni», vakoilija itsekseen puheli. »Sinä, Isiksen pappi, et liioin ole turhaan tuon luihun kristityn kanssa seurustellut. Ah! Ikäväkseni en kuullut teidän koko suunnitelmaanne. Hyvä! Tiedän tarpeeksi, että te aijotte paljastaa meidän pyhät salaisuutemme ja että te huomisiltana tulette tänne jälleen yksityiskohdista sopimaan. Terottakoon Osiris minun kuuloni silloin saadakseni selville koko teidän kuulumattoman julkean aikeenne! Kun olen tarpeeksi saanut kuulla, puhelen asiasta Arbakeelle. Me kyllä teidät masennamme, ystäväiseni, niin viisaita kuin olettekin olevinanne. Nyt minun rintani säilyttää hyvin teidän salaisuutenne.»
Näin mutisten Kalenus, sillä hän se oli, kietoi vaipan ympärilleen ja hiipi miettiväisenä tiehensä.
Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. — Apekides kohtaa Ionen. —
Heidän keskustelunsa.
Oli koittanut päivä, jolloin Diomedes oli kutsunut valikoiduimmat ystävänsä juhlaan luokseen. Siro Glaukus, kaunis Ione, julkinen Pansa, ylhäinen Klodius, kuolematon Fulvius, elosteleva Lepidus, epikuurolainen Sallustus eivät olleet ainoat kunniavieraat. Hän odotti lisäksi muuatta entistä roomalaista senaattoria (miestä, jolla oli vaikutusvaltainen asema hovissa) ja suurta herkulaneumilaista soturia, joka oli ollut Tiituksen kanssa taistelemassa juutalaisia vastaan ja joka sodissa melkoisesti rikastuttuaan sai alinomaan ystäviltään vakuutteluja, että isänmaa oli hänelle ikuisesti kiitollinen hänen epäitsekkäistä palveluksistaan. Mutta kutsuvieraitten lukumäärä oli tätäkin suurempi, sillä vaikka — kriitillisesti puhuen — roomalaisten mielestä yhteen aikaan olikin epähienoa kutsua juhliin vähemmän kuin kolme tai enemmän kuin yhdeksän vierasta, ei tämä tapa silti ollut sitova suurtuhlareille. Ja historia kertoo meille, että muuan Rooman loisteliaimpia porvareita järjesteli pitoja, joissa saattoi olla kolmesataakin juhlavierasta. Mutta kohtuullisempi Diomedes tyytyi lukumäärään, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin muusojen. Hänen vieraitaan oli kahdeksantoista, meidän päivinämme jokseenkin sopiva määrä.
Oli Diomedeen juhlapäivän aamu. Vaikka Diomedes mielellään esiintyikin ylhäisenä herrana, vieläpä oppineenakin, oli hänellä silti kauppiaanomaista kokemusta riittävästi tietämään, että isännän valvova silmä saa palvelijat toimeliaiksi. Sentähden hän nyt kulkikin uhkean huvilansa huoneesta toiseen, vyötön tunika heitettynä pullean vartensa ylle, tohvelit jalassa, kädessä pieni keppi, jolla hän milloin säesti määräyksiään, milloin mukuroi laiskoja vetelyksiä selkään.
Hän ei halveksinut tarkastaa sitäkään pyhitettyä huonetta, jossa juhlapapit valmistelivat uhrejaan. Kun hän astui keittiöön, kuului hänen korviinsa miellyttävä kauhojen ja astioitten kalina, kirousten ja käskyjen häly. Niin pieni kuin tämä välttämätön huone näyttääkin olleen kaikissa pompeijilaisissa taloissa, sisälsi se siitä huolimatta koko sen lukemattoman valikoiman uuneja ja muotteja, pannuja ja kattiloita, paisto- ja keittoastioita, joita ilman ei mikään älykäs kokki, ei klassillinen eikä nykyaikainen, katso mahdolliseksi voivansa tyydyttää ruumiimme nälkää. Kun polttoaineet silloin kuten nytkin noilla seuduilla olivat kalliita ja harvinaisia, näkyi mitä suurin huomio pannun siihen pyrkimykseen, että mahdollisimman moni ruokalaji saatiin valmiiksi niin vähällä tulella kuin suinkin. Muuan tämäntapainen merkillinen laite on vielä nytkin nähtävissä Napolin museossa — se on jonkinlainen kuljetettava keittiö, jossa on suuren kirjan kokoinen liesi, ja sillä voi yhtaikaa saada neljä keitosta valmiiksi, ja senlisäksi siinä on lämmityslaite vettä tai muuta juomaa kiehauttamaan.
Pienessä keittiössä hääräili monta henkilöä, eikä isännän tarkka silmä niitä heti tuntenutkaan.
»Oh! Oh!» hän mutisi itsekseen, »tuo kirottu Kongrio on kutsunut avukseen kokonaisen legionan kokkeja. Ne eivät tee työtään ilmaiseksi, ja siinä on taas uusi lisä minun jokapäiväisiin menoihini. Bakkus avita! Kolmin kerroin onnelliseksi saan sanoa itseäni, elleivät nuo orjaviikarit puhalla itselleen jotakuta juomakulhoa — niiden kädet ovat nopsia, niiden tunikat väljät. _Me miserum!»[56]
Mutta kokit puuhailivat näyttämättä huomanneenkaan Diomedeen tuloa.
»Hei, Euklio, tänne munapannusi! Mitä, onko tämä suurin? Tähänhän sopii vain 33 munaa; taloissa, joissa palvelen, mahtuu pienimpäänkin munapannuun ainakin 50, jos niikseen tulee.»
»Tunnoton lurjus!» Diomedes ajatteli. »Se puhuu munista aivan kuin ne eivät maksaisi sestertiota sata kappaletta!»
»Merkurius vieköön!» muuan pieni keittiökokelas sanoi. »Mikä vanhentunut vaivainen pata tämäkin on? — on mahdotonta luoda minkäänlaista taiteellista noin karkeista aineksista. Sallustuksen huonoimmatkin muotit esittävät Trojan piirityksen kokonaan — Hektorin ja Pariin ja Helenan pikku Astyanaksineen, ja puinen hevonen on lisäksi kaupanpäällisinä.»
»Vaiti, tyhmyri!» virkkoi Kongrio, talon oma kokki, joka tuntui saavan kestää toveriensa pahimmat hyökkäykset. »Minun isäntäni, Diomedes, ei olekaan noita holtittomia tuhlareita, jotka aina seuraavat viimeistä muotia maksoi mitä maksoi.»
»Valehtelet, kehno orja!» Diomedes ärjäisi raivoissaan — »ja sinä maksat minulle jo niin paljon, että Lukulluskin olisi sellaisesta tehnyt vararikon! Tule esiin loukostasi, tahdon hieman puhua sulle!»
Tehden merkin tovereilleen orja totteli käskyä.
»Kolmen kirjaimen mies»,[57] Diomedes sanoi mahtavin elein. »Miksi olet nämä tyhjäntoimittajat kutsunut minun talooni? Näen varkaan leiman jokaikisessä naamassa!»
»Mutta minä vakuutan sinulle, isäntä, että he ovat kaikki mitä rehellisimpiä luonteita — kaupungin parhaita kokkeja. — On suuri kunnia, että he palvelevat sinua. Mutta minun puolestani —»
»Sinun puolestasi, onneton Kongrio!» Diomedes keskeytti, »ja millä varastetuilla rahoilla, millä torikaupan vajauksilla, millä esikaupungissa salaamyydyllä rasva- ja lihamäärällä, millä väärillä ilmotuksilla ja laskuilla särkyneistä esineistä sinä nyt olet voinut nuo palvelukseesi vuokrata, omasta puolestasiko?»
»Ei, herra, älä luule mua petturiksi! Jumalat minut tuomitkoot, jos —»
»Älä vanno!» kiivasverinen Diomedes jälleen katkaisi, »sillä muutoin jumalat heti rankaisevat sinua valapattona, ja minä menetän kokkini ennen ateriaa. Mutta kyllin siitä tällä hetkellä; pidä tarkasti silmällä vintiö tovereitasi äläkä huomisaamulla tule minulle kertomaan särkyneistä maljakoista ja käsittämättömällä tavalla hävinneistä juoma-astioista, sillä silloin sinun selkäsi piestään yhdeksi ainoaksi haavaksi. Ja kuule! Sinä tiedät, että olet aika kalliisti minulla maksattanut frygialaisen attagenin[58] — niin että sillä hinnalla, Herkules avita, kohtuullinen mies eläisi koko vuoden — pidä huoli, etteivät ne paistu liian ruskeiksi. Muistathan, oi Kongrio, kun viimeksi järjestin juhlan ystävilleni ja sinun turhamaisuutesi vaati pöytään tuotavaksi maloslaisen kurjen, se kannettiin tarjolle Etnasta syösseen kiven kaltaisena ikäänkuin kaikki Elegetonin liekit olisivat siitä mehun kuivanneet. Varovasti tällä kerralla, Kongrio — hätiköimättä ja varovasti! Varovaisuus on suurten tointen äiti; ja ellet tällä kerralla tahdokaan säästää isäntäsi kukkaroa, niin hoivaa ainakin hänen kunniaansa.»
»Herkuleen päivien jälkeen ei Pompeijissa ole nähty sellaista herkkupöytää kuin tämänpäiväinen on.»
»Vaiti, vaiti — taas sinun kirottua prameilunhaluasi! Mutta sano, Kongrio, oliko tuon homunkuluksen — tuon pikkaraisen kurjenpoikasen — tuon julkean keittiö-alokkaan väitteissä, jotka koskivat minun paistosmuottieni pienuutta, muutakin kuin hävyttömyyttä? Minä tahdon, näetkös, seurata muotia minäkin, Kongrio!»
»Meidän keittiö-mestarien tapana on», Kongrio vastasi arvokkaana, »moittia välineitä saadaksemme taitomme esiintymään sitä loistavampana. Muotti on sekä kaunis että käytännöllinen, mutta kehottaisin isäntääni ensimäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ostamaan jonkun uuden —»
»Se riittää», selitti Diomedes, joka ei koskaan sallinut orjan antaa hänelle neuvoja. »Nyt saat ryhtyä jälleen toimeesi — loista — voita itsesikin! Laita niin, että Diomedeeltä kadehditaan hänen kokkiaan — että Pompeijin orjat sanovat sinua suureksi Kongrioksi! Mene! — Seis! Et ole vielä tilittänyt kaikkia rahoja, jotka sinulle annoin tori-ostoksiin.»
»Kaikkia — ah! Satakielen kielet ja roomalaiset tomacula,[59] britannilaiset osterit ja monet muut, joita tässä kävisi pitkäksi luetella, ovat vielä maksamatta. Mutta välipä tuolla! Jokainenhan luottaa Diomedes Rikkaan arkimagirukseen.»[60]
»Oh, tunnoton tuhlari! — Mikä avokätisyys — mikä ylellisyys — olen häviön partaalla! Mutta mene, kiiruhda! — Ole tarkka! — maistele! — valmista! — voita itsesi! — Älä anna roomalaisen senaattorin halveksia köyhää pompeijilaista. Työhön, orja — ja muista frygialaista attagenia!»
Ylikokki poistui ylhäisin elein, ja Diomedes laahasi valtavan ruhonsa juhlahuoneisiin. Kaikki miellytti häntä — kukat olivat vereksiä — suihkukaivot räiskivät iloisesti — mosaiikkilattia oli välkkyvä kuin kuvastin.
»Missä on tyttäreni Julia?» hän kysyi.
»Kylvyssä.»
»Ah! Nyt muistan itsekin — kylpyaika! Minun täytyy kylpyyn myös.»
* * * * *
Kertomuksemme siirtyy nyt puhumaan Apekideestä. Herätessään siitä rauhattomasta ja kuumeisesta unesta, joka seurasi niitä tapahtumia, jolloin hän oli omaksunut uuden, kaikille nuoruutensa tottumuksille tuiki oudon ja vieraan uskon, nuori pappi kuvitteli vielä uneksivansa. Hän oli astunut ratkaisevan askelen; menneisyydellä ei tästälähin saanut olla mitään yhdyssidettä tulevaisuuteen; nuo kaksi mailmaa olivat aivan erillään toisistaan — se mikä on ollut siitä, mikä tulee. Mihinkä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen hän nyt olikaan ryhtymäisillään! — paljastaa salaisuudet, joissa hän itse oli ollut mukana — saastuttaa alttarit, joita hän itse oli palvellut — pettää jumalatar, jonka pappi hän oli! Vähitellen hänelle selvisi, minkälaisen vihan ja inhontunteen hän synnyttäisi kaikissa hurskaissa ihmisissä, vaikka hän onnistuisikin; mitkä hirveät rangaistukset häntä odottivatkaan, jos hänen kuulumattoman rohkea aikeensa epäonnistuisi; tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään erikoista, entiseen kokemukseen perustuvaa lakia, ja siksi nyt pantaisiin täytäntöön kaikkein ankarimmat, uudet määräykset! Saattoiko hän odottaa ystäviltään — nuoruutensa sisarelta — oikeata arvostelua, vaikka he häntä ehkä säälisivätkin? Tämä sankarillisen uljas teko voisi heidän pakanallisissa silmissään näyttää ehkä inhottavalta häväistykseltä — tai parhaimmassa tapauksessa surkuteltavalta heikkomielisyydeltä.
Hän pysyi lujana, hän kieltäytyi kaikesta maallisesta toivoen saavansa osan siitä tulevasta ikuisesta onnesta, joka hänelle oli luvattu. Yhtäältä siis tällaiset ajatukset täyttivät hänen rintansa, toisaalta taas hänen ylpeytensä, rohkeutensa ja miehuutensa häntä kannustivat ja terästivät ja kaikkeen tähän liittyi halu kostaa ne pettymykset ja petokset, joiden uhriksi hän oli joutunut.
Taistelu oli ankara ja pitkällinen, mutta hänen uudet tunteensa voittivat vanhat. Ja jos ensimäiset kristityt olisivat olleet enemmän »tottumuksiensa orjia» — vähemmän demokraatteja tuon usein väärinkäytetyn sanan puhtaimmassa ja jaloimmassa mielessä — kuin he todella olivat, olisi kristinoppi tyrehtynyt alkuunsa.
Jokaisen papin täytyi vuoronsa mukaan viettää useita öitä perätysten temppelin huoneissa, mutta Apekidesta ei vielä ollut tähän tapaan totutettu. Noustuaan vuoteeltaan hän puki tapansa mukaan papillisen asun ylleen ja jätti pienen kammionsa; hän joutui pian temppelin alttarien eteen.
Kuluneitten päivien rasitukset olivat uuvuttaneet hänet, ja auringon kohtisuorat säteet valaisivat jo pyhän paikan.
»Salve, Apekides!» kuului hänen viereltään ääni, jonka luontoinen raakuus kätkeytyi pitkällisen harjotuksen avulla saavutettuun vastenmielisen imelään äänensävyyn. »Olet kauan nukkunut. Onko jumalatar yöllä sinulle näyttäytynyt?»
»Jos hän ilmestyisi todellisena kansalle, Kalenus, kuinka vähän näillä alttareilla silloin käytäisiinkään.»
»Se voinee kyllä olla totta. Mutta jumalatar on kyllin viisas näyttäytymään vain papeilleen.»
»Koittaa kerran aika, jolloin hänet vastoin hänen tahtoaan paljastetaan.»
»Se ei ole luultavaa; hän on hallinnut jo lukemattomia vuosisatoja. Ja mikä niin kauan on pysynyt pystyssä, ei niinkään helposti sorru ensimäisistä uudistusyrityksistä. Mutta, nuori veli, sinun sanasi ovat sangen varomattomia.»
»Vähimmin sinun sopii minua kehottaa vaikenemaan», Apekides vastasi ylpeänä.
»Noin kiivasta! — Mutta en tahdo kanssasi kiistellä. Apekideeni, eikö egyptiläinen ole meitä kehottanut pysymään aina yksimielisinä? Eikö hän ole sinulle todistanut, että on viisasta pettää kansaa, jotta saisimme nauttia? Ellei hän ole, oi veli, niin hän ei olekaan se suuri loihtija, jommoisena hän mielii esiintyä.»
»Sinä siis olet hänen oppilaansa?» Apekides kysyi ivallisesti hymyillen.
»Ai! Mutta minä tarvitsin hänen oppejaan vähemmän kuin sinä. Luonto on jo varhain istuttanut minuun nautinnonhalun ja vallan ja rikkauden kaipuun. Pitkä on se tie, joka nautiskelijan vie ankaraan elämänkieltäytymiseen, mutta lyhyt on askel nautinnon rikkomuksesta kaikki pettävään näyttelemiseen. Pelkää jumalattaren kostoa, jos hänen salaisuutensa tahdot paljastaa!»
»Pelkää sinä hetkeä, jolloin hauta sinulle aukee ja petoksesi paljastuu», Apekides virkkoi juhlallisena. »Vale.»
Näin sanoen hän jätti papin omiin mietelmiinsä. Edettyään jonkun askelen temppelistä hän kääntyi katsomaan taakseen. Kalenus oli jo kadonnut pappien kokoushuoneeseen, sillä nyt oli se lepohetki, jota vanhat sanoivat prandiumiksi ja jota me nimitämme aamiaislomaksi. Valkea ja siro temppeli hohti kirkkaassa auringonpaisteessa. Alttareilta kohoili suitsutussavua ja niitä koristivat köynnökset. Pappi katseli kauan ja miettiväisenä tätä näkyä — viimeisen kerran hän sen sai nähdä!
Hän lähti jälleen hitaasti kulkemaan ja suuntasi askelensa Ionen talolle. Hän tahtoi vielä kerran tavata ainoan elossa olevan sukulaisensa, hartaimman ja rakkaimman ystävänsä nähdä, ennenkuin viimeinen yhdysside katkeisi ja ennenkuin hän ryhtyisi seuraavan päivän ratkaisevaan hankkeeseen.
Hän saapui perille ja kohtasi Ionen puutarhassa, jossa tämä oli yhdessä
Nydian kanssa.
»On ihanaa, Apekides, että tulit», Ione huudahti iloisena. »Kuinka hartaasti olenkaan toivonut sinua tänne! — Kuinka paljosta saankaan sinua kiittää! Mikset ole yhteenkään kirjeeseeni vastannut — olet kieltäytynyt tulemasta tänne kuulemaan kiitostani! Oh! Sinä olet pelastanut sisaresi häpeästä! Mitä osaa hän sanoa sinua kiittääkseen nyt, kun vihdoinkin olet saapunut?»
»Rakas Ione, sinun ei ole tarvis lainkaan kiittää, sillä sinun kunniasi on myöskin minun. Jättäkäämme se, älkäämme puhuko enää tuosta kironalaisesta miehestä — kuinka häntä molemmat vihaammekaan! Saanen pian hyvän tilaisuuden paljastaa maailmalle hänen luullun viisautensa ja hänen pettävän vakavuutensa. Mutta istukaamme, sisareni — auringonpaahde on minut uuvuttanut — istahtakaamme hetkeksi tuon puun katveeseen yhdessä niinkuin ennenkin.»
Muhkean palmupuun alla, jonka tuuhea lehvistö kaartui heidän ylleen, eloisa suihkukaivo heidän edessään, vihreä nurmikko heidän allaan; iloiset heinäsirkat, joita muinoin Atenassa niin rakastettiin, hyppelivät sinne tänne ruohikossa; perhonen, ihana, Psykelle pyhitetty auringon vertauskuva, joka monesti on antanut laulunaiheen kristilliselle laulajalle, hehkui kaikessa sisilialaisessa väriloistossaan[61] liihotellen kesäisten kukkien parissa itsekin siivekkään kukkasen kaltaisena — tällaisella näyttämöllä veli ja sisar istuivat viimeistä kertaa yhdessä tässä maailmassa. Samalle paikalle voimme vielä nytkin käydä, mutta puutarhaa ei enää ole, pylväät ovat kaatuneet, suihkukaivo ei enää räiski. Kulkija voi Pompeijin raunioista hakea Ionen taloakin. Sen jäännöksiä on yhä vieläkin, mutta en tahdo niitä näyttää tavallisille matkailijoille. Tunteellinen kulkija löytää ne kyllä itsekin; jos niin käy, niin pitäköön hänkin tietonsa salaisuutenaan.
He istahtivat, ja iloisena saadessaan olla yksin Nydia kiiruhti puutarhan äärimäiseen kolkkaan.
»Ione, sisareni», nuori kristitty sanoi, »pane kätesi otsalleni — sinä tunnet, kuinka se polttaa — salli minun nauttia sinun viileästä kosketuksestasi. Puhu minulle, sillä sinun miellyttävä äänesi on kuin tuulenviri, jolla on raikkautta kuin musiikilla. Puhu minulle, mutta älä siunaa minua! Älä käytä niitä sanoja, joita lapsena opimme pitämään pyhinä.»
»Ah! Mitä sitten voin sinulle puhua? Meidän ajatuksemme ovat niin kietoutuneet uskontoomme, että sanat tuntuvat kylmiltä ja tyhjiltä, jos niistä karkotan viittauksenkin jumaliimme.»
»Jumaliimme!» Apekides mutisi kauhistuen. »Sinähän rikoit heti sopimuksemme.»
»Pitäisikö minun sinulle siis puhua vain Isiksestä?»
»Pahasta hengestä! — Ei! Ole mieluummin iäti vaiti, jos se on sinulle mahdollista — mutta kylliksi, kylliksi tästä! Älkäämme nyt kiistelkö ja kinastelko, älkäämme nyt toisiamme karskisti tuomitko — sinä pidät minua luopiona ja minä häpeän sinua epäjumalanpalvelijana. Ei, sisareni, karkottakaamme sellaiset asiat ja ajatukset! Sinun luonasi jäähtyy minun henkeni. Hetkeksi voin silloin menneen unohtaa. Kun panen pääni sinun syliisi ja tunnen pehmeitten käsiesi syleilevän itseäni, kuvittelen olevamme vielä lapsia ja taivaan hymyilevän yhtä iloisesti meille kummallekin. Sillä ah! Mitäpä siitä, jos kohtaloniskusta ehjänä selviydynkin ja jos minulle on suotu sinulle puhua pyhästä ja suuresta asiasta ja minä huomaankin korvasi kuuroksi ja sydämesi kovaksi, mitä silloin merkitsevät minulle omat tulevaisuustoiveeni, kun saan olla aivan toivoton sinun kohtalostasi? Sinussa, sisareni, näen itseni kauniimpana, ylevämpänä. Pysyykö kuvastin aina samana, ja muoto itse särkyy kuin savenvalajan astia? Ah! Se ei saa — ei — sinä kuulet minun sanojani nyt! Muistatko, kuinka me käsi kädessä kuljimme Bajaen kentillä kukkia poimien? Samalla tavalla käsi kädessä me astumme Iäisyyden puutarhaan ja seppelöimme itsemme lakastumattomin kukkasin!»
Ihmetellen ja hämmentyneenä sanoista, joita hän ei täysin käsittänyt, mutta kyyneliin asti liikutettuna niiden valittavasta äänensävystä Ione kuunteli ajatustulvaisen ja ahdistuneen sydämen purkauksia. Apekides itsekin tunsi itsensä tavallista herkemmäksi, hän, joka tavallisesti oli niin raju ja sulkeutunut. Jaloimmillakin tunteilla on jotakin kademielen leimaa — ne valtaavat ihmishengen kokonaan ja jättävät usein ulkokuoreen merkit näennäisestä synkkyydestä ja rauhattomuudesta. Kun emme välitä ympärillämme sattuneista pikkutapahtumista, meitä pidetään silloin tunteettomina; meitä luullaan kiihtyneiksi ja oikullisiksi, kun taivaallisen tavottelussa pelkäämme maallisen kosketusta. Sillä niinkuin ei mikään haave voi olla turhempi kuin toive, että toinen ihminen voi mieltyä toiseen, ei meitäkään kukaan oikein tuomitse, ei kukaan, ei läheisin ja rakkain ystävämmekään kuuntele meitä ymmärtäen! Kun olemme kuolleet ja katumus on myöhäistä, silloin vasta ystävä ja vihollinen ihmetellen huomaavat, kuinka vähän oikeastaan meille oli anteeksiannettavaa!
»Tahdon siis sinulle puhua lapsuusvuosistamme», Ione virkkoi. »Annanko tuon sokean tytön laulaa sinulle lapsuuden päivistä? Hänen äänensä on kaunis ja sointuva ja hänen laulussaan ei ole mitään, mikä loukkaisi sinun korvaasi.»
»Osaatko itse sanat, sisareni?» Apekides kysyi.
»Luullakseni, sillä yksinkertaisen sävelen mukana ovat sanatkin muistiini painuneet.»
»Laula siis itse! Minun korvani ei nyt mielellään soinnu vieraaseen ääneen. Ja, Ione, sinun äänesi, joka on tulvillaan kotoisia muistoja, on minun korvissani kaikunut ihanammalta kuin Lydian ja Kreten ostettavat sävelmät. Laula minulle!»
Lapsuuden kaiho.
1.
Ah, murhe jo ystävä monella on
Elon askelten alkajalla,
Tuo varhaistuskat ja turmion
Kyy piilevä kukkain alla.
Ah, seppelehet
Nuo kultaiset
Vei iäksi hiipivä halla.
2.
Niin, tuttuja nuoret on tuskien,
Ja tuttuja murheen on häivät,
Mut vastainen vuottavi väikkyen,
Ja armaammat eessä on päivät.
Vaikk' kuink' olis nyt
Elo synkennyt,
Pian unhoon varjot jo jäivät.
3.
Jos myös nää vuotemme vauraammat
Elon riemuja rippehin saavat,
Niin varjot herkemmin vaipuvat,
Ja hitaammin peittyvät haavat.
Ajat auringon
Jo mennyttä on,
Miel' mittovi öiset jo aavat.
4.
Tuo taivahankaari on tummennut pois,
Mi hymysi myrskyjen tullen,
Ken rientäen seestä nyt suruhun sois,
Ken aulis ois ystäväks sullen?
Kun leikit jää,
Sumu, synkeä sää
Jää taistohon tuomitullen.
Harkiten ja taitavasti Ione oli valinnut juuri tuon laulun, joka loppusoinnuillaan vaikuttaa niin vakavalta; sillä jos meitä suru painaa ja olemme masentuneita, niin säröisimmältä silloin tuntuu ilonääni; se on tehoisin taika päästä raskasmielisistä ajatuksista, sillä synkät ajatukset voi ainakin lievittää, ellei niitä voi valoisiksi muuttaa; ja siten ne kadottavat kovat ja jäykät piirteensä ja niiden väri sulautuu omaan ihannekuvaansa. Kuten lääkäri sisäistä tuskaa parantaakseen tekee ulkoisen haavan ja näin pääsee käsiksi kuolettavaan myrkkyyn, samoin tarvitaan suurta taitoa ohjata mielialoja niin, että sisällä jäytävä tuska saadaan hennon surumielisyyden avulla kohoumaan pinnalle. Näin oli Apekideenkin laita: kuunnellessaan tuota hopeankirkasta ääntä, joka puhui hänelle menneistä ajoista ja joka vain ohimennen kajosi nykyhetken tuskaan, hän unohti hetkelliset ja ahdistavat ajatuksensa. Hän oli kauan Ionen seurassa; vuoroin laulettiin, vuoroin haasteltiin, ja kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, tunsi hän itsensä entistä rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi.
»Ione», hän virkkoi puristaen hänen kättään, »jos sinä kuulet minua paneteltavan ja syytettävän, ethän usko noihin puheisiin?»
»En koskaan, veljeni, en koskaan.»
»Etkö sinäkin arvele, oman uskosi mukaan, että pahateko aina rangaistaan ja hyvä palkitaan?»
»Voitko sitä epäillä?»
»Etkö siis myöskin usko, että todellinen hyvä vaatii uhrautumista suuren päämäärän, hyveen saavuttamiseksi?»
»Joka niin tekee, hän on jumalten kaltainen.»
»Ja sinä luulet, että haudantakainen elämä vastaa meidän maallisten tekojemme puhtautta ja rohkeutta?»
»Siten meidän täytyy toivoa.»
»Suutele minua, sisareni. Vielä kysymys. — Sinä aijot naimisiin Glaukuksen kanssa; tämä avioliitto erottaa meidät ehkä vieläkin kauemma toisistamme, — mutta älkäämme nyt puhuko siitä — aijot naimisiin Glaukuksen kanssa — rakastatko häntä? Ei, ei, sisareni, vastaa suoraan.»
»Rakastan», Ione vastasi punastuen.
»Tunnetko, että hänen puolestaan olet valmis uhraamaan kaikki, kestämään häpeää ja uhmaamaan kuolemaa? Olen kuullut, että naisen rakkaus uskaltaa kaikkea tätä.»
»Veljeni, kaiken uskallan Glaukuksen hyväksi, eikä se minusta tunnu edes uhraukselta. Sille, jota me rakastamme, ei ole uhria.»
»Riittää! Jos nainen näin ajattelee miehestä, mitä miehen silloin tuleekaan uhrata Jumalalleen?»
Hän ei puhunut enempää. Koko hänen olemuksensa oli kuin tulvillaan taivaallista elämää, hänen rintansa aaltoili voimakkaasti, hänen silmänsä hehkuivat; hänen otsallaan oli ylväs piirre kuten miehen, joka kaikki uskaltaa! Hänen katseensa kohtasi Ionen — vakavana, ikävöivänä, pelokkaana — hän suuteli sisartaan, painoi hänet hellästi rintaansa vasten, ja hetki sen jälkeen hän oli kadonnut.
Ione viipyi vielä kauan samalla paikalla, mykkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Orjattaret tulivat tuontuostakin muistuttamaan hänelle, että ilta jo hämärsi ja että hänen piti valmistautua Diomedeen juhlaan. Vihdoin hän havahtui haaveiluistaan ja pukeutui juhla-asuun, ei kaunottaren ylpeänä, vaan välinpitämättömänä ja alakuloisena. Vain muuan ajatus lähestyvässä vieraskäynnissä häntä ilahdutti — hän kohtaisi Glaukuksen — tälle hän voisi huolensa haastaa.
Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen.
Sallustus ja Glaukus olivat hiljalleen matkalla Diomedeen taloon. Huolimatta mässäilevistä elintavoistaan Sallustuksella oli monta kunnioitettavaa ominaisuutta. Hän olisi voinut olla auttava toveri, toimellinen kansalainen — lyhyesti aivan erinomainen mies, ellei hänellä olisi ollut päähänpistoa esiintyä aina filosofina. Hän oli saanut opillisen kasvatuksensa kouluissa, joissa roomalainen jäljittelevä tiede tyytyi suitsuttamaan kreikkalaiselle viisaudelle, ja hän oli imenyt itseensä niitä opinohjeita, joiksi myöhemmän ajan epikuurolaiset olivat muuntaneet suuren opettajansa yksinkertaiset ydinlauseet. Hän heittäytyi kokonaan nautintoihin ja kuvitteli niiden olevan yhtä viisaan neuvonantajan kuin hyvän toverin. Mutta hän oli melkoisen oppinut, sukkela ja hyväsydäminen ja hänen paheensakin tuntuivat hänen suoruutensa vuoksi miltei hyveiltä Klodiuksen alhaisen ahneuden ja Lepiduksen sairaalloisen pehmeyden rinnalla. Siitä syystä Glaukus pitikin häntä muita tovereitaan parempana, ja tämä taas osasi oikein arvostella atenalaisen yleviä ominaisuuksia ja piti hänestä miltei yhtä paljon kuin kylmästä nahkiaisesta tai parhaasta falernolaisesta viinistä.
»Tämä Diomedes on sentään aika lailla yksinkertainen ihminen», Sallustus sanoi, »mutta on hänessä jotakin hyvääkin — hänen kellarissaan.»
»Ja jotakin viehättävää — hänen tyttäressään.»
»Oikein, Glaukus; mutta ne ominaisuudet eivät nähdäkseni sinua paljo liikuta. Luulen Klodiuksen haluavan sinun seuraajaksesi.»
»Hän on varmaankin tervetullut. — Julian tapaisen kaunottaren vieraspidoissa ei kukaan vieras ole _musca,[62] saat olla varma.»
»Sinä olet ankara; mutta hänessä on sittenkin jotakin korinttilaisen kaunista — siitä tulee varmaankin hyvä pari! Kyllä me sentään olemme hyväsydämisiä ihmisiä, kun vaivaudumme tuollaisen tyhjäntoimittajan pelurin tähden.»
»Nautinto yhdistää mitä erilaisimpia luonteita», Glaukus vastasi.
»Klodius huvittaa minua —»
»Ja liehii; — mutta hän osaa myöskin puolestaan maksaa! Hän silailee imartelunsa kullanmurusin.»
»Sinä viittailet usein siihen, että hän pelaa väärin — onko siinä perää?»
»Rakas Glaukus, roomalaisen ylimyksen tulee olla kunnian mies — arvokkuus on kallista — Klodiuksen täytyy pettää kuin suurveijari voidakseen elää ylhäisen tavoin.»
»Ha! Ha! Hyvä on, en ole enää pitkään aikaan pelannutkaan. Ah! Sallustus, luulenpa Ionen naituani korvaavani kaikki nuoruuteni hullutukset. Me olemme molemmat syntyneet parempaan tarkotukseen kuin mitä me nyt harrastelemme — syntyneet harjottamaan hartauttamme jalommissa temppeleissä kuin Epikuroon pylväistössä.»
»Ah!» Sallustus vastasi miltei surumielisenä. »Mitä muuta voimme tehdä? — elämä on lyhyt — haudan takana kaikki on mustaa. Ei ole suurempaa viisautta kuin se, joka sanoo: 'Nauti!'»
»Bakkus auttakoon! Usein epäilen, voimmeko todella nauttia kaikesta, mitä elämä tarjoo.»
»Olen kohtuullinen ihminen», Sallustus vastasi, »enkä koskaan sano 'kaikki'. Me olemme kuin pahantekijöitä ja huumaamme itsemme haudan partaalla seisoessamme viinillä ja myrhalla. Ellemme niin tekisi, näyttäisi haudan syvyys liian kauhealta. Myönnän olleeni jonkun verran alakuloinen, ennenkuin ryhdyin sydämeni pohjasta juomaan — siitä asti olen kuin uudestaan syntynyt, Glaukukseni.»
»Niinpä niinkin! Mutta seuraavana aamuna olet jälleen kuolevainen.»
»Oikein! Seuraava aamu on kyllä epämiellyttävä, myönnän sen. Mutta ellei niin olisi laita, ei kukaan harrastaisi lukemista. Minä opiskelen joskus — koska, jumalat auttakoot, en mihinkään muuhun pysty ennen iltapäivää.»
»Häpeä, skyyttalainen!»
»Pah! Penteuksen kohtalo on sen osa, joka Bakkuksen kieltää.»
»Hyvä, Sallustus, kaikkine virheinesi sinä sittenkin olet paras tapaamistani elostelijoista. Olen varma, että jos joutuisin hengenvaaraan, sinä olisit ainoa mies, joka ojentaisi minulle auttavan kätensä.»
»Tuskinpa vain niin tekisin, jos illalliseni olisi kesken. Mutta me italialaiset olemme sentään hirvittävän itsekkäitä.»
»Sellaisia ovat kaikki, joilta puuttuu vapaus», Glaukus sanoi huoaten.
»Vain vapaus innoittaa uhrautumaan toisen hyväksi.»
»Vapaus on varmaankin jokaisesta epikuurolaisesta jokseenkin ikävää»,
Sallustus vastasi. »Mutta nythän olemmekin perillä.»
Koska Diomedeen huvila on kaikkein huomattavimpia tuhkasta kaivetun Pompeijin rakennuksista ja esittää meille roomalaisen rakennustaiteen luonteenomaiset piirteet, ei liene pois tieltä lyhyesti kuvata ne huoneet, joiden kautta vieraat kulkivat.
He kulkivat siis saman pienen eteisen (vestibulum) kautta, jossa aijemmin olemme esittäneet vanhan Medonin, ja joutuivat sitten pylväistöön, jonka teknillinen nimi on peristyle; sillä huomattavin ero etukaupungin huvilan ja kaupunkiasumuksen välillä on se, että edellisen pylväskäytävä on samalla paikalla, missä jälkimäisen atrium. Peristylen keskellä oli avoin piha, jossa oli impluvium.
Tästä peristylestä päästiin porraskäytävää pitkin julkihuoneisiin. Toinen kapea käytävä vei vastakkaiselta sivulta puutarhaan; pylväistön ympärillä oli useita pieniä huoneita, nähtävästi maalaisvieraita varten. Sisäänkäytävän vasemmalla sivulla olevasta ovesta tultiin pieneen kolminurkkaiseen holveikkoon, josta tie vei kylpyihin; ja niiden takana oli vaatekomero, jossa säilytettiin orjien juhlavaatteet, ehkä talonväenkin. Seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin löydettiin noiden pukuhienouksien jäännökset rääsyinä ja tuhkan kuluttamina; ne olivat siis säilyneet kauemmin kuin niiden kitsas isäntä oli osannut aavistaakaan.
Palatkaamme nyt peristyleen ja koettakaamme lukijalle antaa kuvaus (coup d'oeil) niistä huoneista, joihin vieraat taloon tultuaan joutuivat.
Kuvitelkoon hän siis ensin katsovansa sisäänkäytävän kukkaköynnöksin koristeltuja pylväitä; pylväitten alaosa oli punaiseksi maalattu ja seinät välkkyvien freskojen peitossa; syrjäänvedetyn esiverhon takaa näkyi tablinum eli salonki (jonka siihen aikaan saattoi lasiovella sulkea). Tablinumin kummallakin kyljellä oli pieniä huoneita, joista yhtä pidettiin koruesineitten säilytyspaikkana. Näistä huoneista kuten tablinumistakin päästiin pitkälle pylväskäytävälle, joka kummastakin päästään avautui terasseille; näiden ja pylväskäytävän keskustan välillä oli halli, johonka tämänpäiväinen juhla oli järjestetty. Kaikki nämä huoneet olivat miltei kadun tasalla ja yhtä kerrosta puutarhaa ylempänä. Pylväskäytävään yhtyvät terassit jatkuivat pylväitten kannattamina käytävinä, ja näiden pylväiden välissä oli varsinainen puutarha.
Edempänä puutarhaan päin olivat ne huoneet, jotka jo olemme kuvanneet ja joissa asui Julia.
Kuvaamallamme pylväskäytävällä Diomedes otti vieraansa vastaan.
Kauppias oli olevinaan oppinut mies, ja sentähden hän erikoisesti harrasti kaikkea kreikkalaista; Glaukukselle hän oli erikoisen huomaavainen.
»Saatpa nähdä, ystäväiseni», hän virkkoi puristaessaan hänen kättään, »että minulla on täällä jotakin klassillista — kekropiseen malliin — ehheh! Halli, jossa aterioimme, on kreikkalaisittain sisustettu. Se on Oecus Cyzicene. Mikäli olen kuullut, jalo Sallustus, ei Roomassakaan ole sellaista huonetta.»
»Oh!» Sallustus vastasi hienosti hymyillen. »Te pompeijilaiset tahdotte kaiken mahdollisen hienon ottaa Kreikasta ja Roomasta yhtaikaa. Oletko, Diomedes, yhtä onnistuneesti yhdistänyt ruokalajit kuin rakennustavat?»
»Saatpa nähdä — saatpa nähdä, Sallustus», kauppias vastasi. »Meillä pompeijilaisilla on makua ja meillä on myöskin rahaa.»
»Siinä on kaksi ihanaa ominaisuutta», Sallustus virkkoi. »Mutta kas, kaunis Julia tulee!»
Pääeroavaisuus atenalaisissa ja roomalaisissa elintavoissa oli, kuten jo olen huomauttanut, siinä, että Atenan säätynaiset vain harvoin tai ei koskaan olivat mukana suurissa kemuissa, Roomassa sensijaan naiset olivat juhlan koristus, mutta heidän ollessaan mukana juhla lopetettiin melkoisen varhain.
Komea Julia astui huoneestaan yllään muhkea, valkoinen puku, johon oli runsaasti kudottu jalokiviä ja kultalankoja.
Tuskin hän oli kumpaakin vierasta tervehtinyt, kun Pansa vaimoineen, Lepidus, Klodius ja roomalainen senaattori miltei yhtaikaa saapuivat sisälle; sitten tuli leski Fulvia ja pian sen jälkeen runoilija Fulvius, jolla ei edellisen kanssa ollut muuta yhteistä kuin nimi. Herkulaneumin sotasankari varjoineen saapui viimeisenä; senjälkeen muut vähäpätöisemmät vieraat. Ione viipyi vielä.
Kohteliaitten vanhojen tapana oli imarrella niin usein kuin vain tilaisuutta oli. Huonon kasvatuksen merkki oli, jos heti taloon tultuaan haki itselleen istuinpaikan. Kun oli tervehditty, mikä silloin kuten nytkin suoritettiin oikeata kättä puristamalla tai tuttavallisemmissa tapauksissa syleilemällä, tarkasteltiin joku hetki huoneita, ihailtiin maljakoita, maalauksia ja huonekaluja, joilla huone oli koristettu — tapa, joka meidän hienostuneen englantilaisen käsityksemme mukaan, joka pitää välinpitämättömyyttä hyvän käyttäytymisen merkkinä, on kaikkea muuta kuin kohteliasta. Me emme saa mistään hinnasta ihailla toisen taloa liikaa, sillä silloin helposti luullaan, ettemme missään ole nähnyt sen kauniimpaa.
»Tuopa on ihana Bakkus-patsas!» roomalainen senaattori sanoi.
»Vähäpätöinen!» Diomedes vastasi.
»Kauniita maalauksia nuo», Fulvia virkkoi.
»Vähäpätöisiä», isäntä toisti.
»Hienosti muovailtu kynttelikkö tuo!» sotasankari huudahti.
»Hienosti!» varjo jatkoi.
»Eikö mitä! Eikö mitä!» kauppias intti.
Glaukus oli sillä välin ehtinyt eräälle käytäväikkunalle, ja pian oli ihana Julia hänen rinnallaan.
»Glaukus, onko Atenassa tapana», kauppiaan tytär virkkoi, »välttää niitä, joiden luona ennen on käynyt?»
»Ei — kaunis Julia.»
»Mutta minusta tuntuu, kuin se olisi Glaukuksen tapoja.»
»Glaukus ei koskaan unohda ystävää!» kreikkalainen vastasi lausuen viimeisen sanan erikoisen voimakkaasti.
»Onko Julia hänen ystäviänsä?»
»Keisarillekin olisi suuri kunnia saada sanoa ystäväkseen niin rakastettavaa naista.»
»Et vastaa kysymykseeni», rakastunut Julia vastasi. »Mutta sanohan, onko totta, että sinä ihailet napolitarta Ionea?»
»Kauneus herättää aina ihailuamme!»
»Ah! Nokkela kreikkalainen, aina vältät suoraa vastausta. Mutta sano, onko Julia sinun ystäväsi!»
»Jumalat saakoot kiitoksen, jos hän tahtoo minulle sen kunnian suoda.
Tämän päivän merkitsen alati valkoisella.»
»Mutta puhuessasi silmäsi ovat rauhattomat, kasvojesi väri vaihtelee — liikahtelet vaistomaisesti — sinä odotat kärsimättömänä Ionea!»
Samassa Ione astui huoneeseen, ja mustasukkainen kaunotar huomasi kyllä
Glaukuksen liikutuksen.
»Jos jotakin naista ihailee, joutuuko silloin arvottomaksi olemaan toisen ystävä? Oi, Julia, älä puolla runoilijoiden häväistyssanoja omasta sukupuolestasi!»
»Hyvä, olet oikeassa tai koetan ainakin niin uskoa. Glaukus, vielä hetki! Eikö totta, sinä aijot pian Ionen naida?»
»Jos kohtalottaret suovat, on se hartain toivoni.»
»Ota siis minulta uuden ystävyytemme merkiksi lahja morsiamellesi. Ei, älä kiellä, tiedäthän, että ystävien on tapana antaa morsiamelle ja sulhaselle vähäisiä muistoja keskinäisen kunnioittamisen merkiksi.»
»Julia, en voi kieltää sinulta minkäänlaista ystävyydenosotusta.
Lahjaasi tahdon pitää itsensä Fortunan antimena.»
»Tule siis juhlan loputtua ja vieraitten mentyä minun huoneeseeni saamaan lahja minun käsistäni! Muista!» Julia sanoi liittyen Pansan emännän seuraan ja jättäen Glaukuksen hakemaan Ionea.
Fulvian leski ja edilin vaimo olivat takertuneet vakavaan ja tärkeään keskusteluun.
»Vakuutan sinulle, oi Fulvia, että viimeisen roomalaismuodin mukaan lyhytkiharainen tukanmuoto on jo poissa käytännöstä. Tukka pidetään nyt, niinkuin Juliallakin näet, tornin tai kypärän muotoisena — se on galerialaista muotia, niinkuin näet minunkin asustani. Luullakseni se tehoo hienolta. Vakuutan sinulle, että se miellyttää erikoisesti Vespiusta», (se oli Herkulaneumin sankarin nimi).
»Eikä kukaan enää järjestä tukkaansa kuten tuo napolitar, kreikkalaiseen tapaan?»
»Mitä, otsakiharat ja niskasolmu! Oh ei! Kuinka naurettavaa! Se muistuttaa Dianan kuvapatsasta! Mutta tuo Ione on kaunis, sanon ma!»
»Niin miehetkin sanovat; mutta hän on myöskin rikas. Atenalainen aikoo hänet naida; toivotan hänelle onnea. En luule, että Glaukus kauan pysyy uskollisena. Tuollaiset vierasmaalaiset ovat tuiki huikentelevaa väkeä.»
»Ah, Julia», Fulvia virkkoi nähdessään kauppiaan tyttären liittyvän heidän seuraansa »oletko jo nähnyt tiikerin?»
»En.»
»Kuinka? Kaikki ylhäisön naiset ovat käyneet sitä katsomassa. Se on ihana.»
»Toivon, että löydetään joku pahantekijä tai joku muu sille ja leijonalle», Julia sanoi. »Miehesi (hän puhui nyt Pansan emännälle) ei näytä olevan niin toimelias kuin olisi tarvis.»
»Niin, lait ovat nykyisin lempeitä», vastasi kypärätukkainen nainen. »On sattunut tuiki vähän sellaisia rikoksia, joista tuomitaan arenalleheitettäväksi. Ja gladiaattoritkin ovat jo vallan naisistuneet. Rohkeimmat bestiarii selittävät kyllä olevansa valmiit ottelemaan karhun tai härän kanssa; mutta painia leijonan ja tiikerin kanssa olisi liian vakavaa heidän mielestään.»
»Sellaiset saisivat pitää mitraa!»[63] Julia virkkoi halveksivasti.
»Oh! Oletteko jo nähneet kelpo runoilijamme Fulviuksen uutta taloa?»
»Emme; onko se kaunis?»
»Onpa vainen — niin aistikas! Mutta, rakkaani, hänellä väitetään olevan aistillisia seinämaalauksia. Hän ei voi niitä näyttää naisille. Kuinka tahditonta!»
»Tuollaiset runoilijat ovat aina erikoisia», leski huomautti. »Mutta tämä on varsin miellyttävä mies — niin verrattomia säkeitä hän sommittelee! Me kehitymme runollisissa harrastuksissamme aikalailla; on kerrassaan mahdotonta enää lukeakaan vanhaa hapatusta.»
»Olen aivan samaa mieltä», kypärätukkainen nainen selitti. »Uuden koulun runoilijoissa on paljoa enemmän voimaa ja tarmoa.»
Sotisankari tuli nyt naisten pariin.
»Olen aina rauhaan tyytyväinen», hän sanoi, »kun näen niin paljon kauniita kasvoja edessäni.»
»Oh! Te sankarit osaatte alati imarrella», Fulvia vastasi kiiruhtaen omaksumaan kohteliaisuuden vain itselleen.
»Kautta tämän kaulanauhan, jonka olen saanut keisarin omasta kädestä», sankari vastasi hypistellen kaulansa ympäri kiinteästi kiedottua nauhaa (rauhanystävillä sellainen kunniamerkki riippui alas rinnalle) — »kautta tämän kaulanauhan, te arvostelette minua väärin! Olen yksinkertainen soturi — kuten sotilaan tulee ollakin.»
»Mitä pidät Pompeijin naisista?» Julia kysyi.
»Venus avita, ne ovat suloisia! Ne suosivat minua jonkun verran, ja se tekee heidät minun silmissäni kahta viehättävämmiksi.»
»Kuinka sotilas rakastaa?» Pansan vaimo tutkaisi.
»Huomaan nyt, Herkules periköön, että on aikalailla epämiellyttävää olla kuuluisa näissä kaupungeissa. Herkulaneumissa esim. ihmiset kiipeävät atriumini katolle tirkistääkseen minua kompluviumaukosta. Kansalaisten osottama ihailu on aluksi mairittelevaa, mutta vihdoin se kyllästyttää.»
»Totta, oikein, oi Vespius!» runoilija huudahti joukkoon yhtyen. »Olen minäkin sen huomannut.»
»Sinä!» muhkea soturi virkkoi halveksien mitaten runoilijan hentoa vartaloa katseillaan. »Missä legionassa sinä olet palvellut?»
»Sinä näet minun saaliini, minun exuviae'ni forumilla», runoilija vastasi katsahtaen merkitsevästi naisiin. »Olin suuren mantualaisen, kontubernalien, telttimiesten joukossa.»
»En tunne ketään mantualaista päällikköä», soturi vastasi. »Missä taistelussa olet ollut?»
»Helikonin.»[64]
»En ole sellaisesta taistelusta kuullutkaan.»
»Hänhän vain pilailee, Vespius,» Julia virkkoi hymyillen.
»Pilailee! Mars auttakoon, olenko minä pilan miehiä, minä?»
»Kyllä, Mars itsekin rakastui leikin äitiin», runoilija sanoi hieman hämillään. »Tiedä siis, oi Vespius, että olen runoilija Fulvius. Minä teen soturit kuolemattomiksi.»
»Jumalat varjelkoot!» Sallustus kuiskasi Julialle. »Jos Vespiuksesta tehdään kuolematon, minkälaisia ikäviä suupaltteja jälkimaailma saisikaan taakakseen!»
Soturi katseli avuttomana ympärilleen, mutta silloin hänen ja hänen toveriensa iloksi annettiin merkki juhlan alkajaisiksi.
Koska olemme jo Glaukuksen talossa olleet mukana tavallisilla pompeijilaisilla päivällisillä, emme tahdo lukijaa enää vaivata kuvaamalla, mitä menoja ja järjestystä noudatettiin kyseessäolevassa juhlassa.
Diomedes, joka oli muotojen mies, oli valinnut erikoisen nomenklatorin s.o. henkilön, joka kullekin vieraalle määräsi paikan.
Lukija tiennee, että suurissa juhlissa on kolme ruokapöytää — yksi keskellä ja kaksi siihen kyljittäin. Vieraat asettuivat näiden pöytien ulkovierille, sisäpuoli oli jätetty vapaaksi, jotta ministri pääsivät helpommin liikkumaan. Sivupöydän äärimäisessä päässä istui Julia juhlan emäntänä, lähinnä häntä oli Diomedes. Keskipöydän toisessa nurkassa oli edilin paikka, vastakkaisessa päässä roomalaisen senaattorin — nämä olivat kunniapaikkoja. Muut vieraat asetettiin siten, että nuoriso (herrat ja neidit) joutuivat vierekkäin ja iäkkäämmät sekaisin toistensa joukkoon; mukava järjestys kylläkin, mutta yksi ja toinen saattoi tuntea itsensä loukkaantuneeksi, varsinkin sellainen, joka tahtoi esiintyä vielä nuorena.
Ionen tuoli oli Glaukuksen leposohvan vieressä.[65] Istuimet oli päällystetty kilpikonnan kuorilla ja peitetty ponnintyynyillä ja koreiltu rikkailla ompeleilla. Uusikuosisiin pöytäastioihin oli upotettu pronssisia, norsunluisia tai hopeisia jumalankuvia. Ei ollut unohdettu myöskään pyhiä suola-astioita ja perhelareja. Pöydän ja istuinten päällä liehui rehevästi kirjailtu telttikatto. Pöytien jokaisessa kulmassa oli korkeat kyntteliköt — sillä vaikka vielä olikin täysi päivä, oli huoneet hämärretty — sinne tänne sijoitetuilta kolmijaloilta kohoili myrhan ja vihkisavun tuoksuja, ja abakuksella eli sivupöydällä oli ihania hopeamaljakoita yhtä komeita (mutta aistikkaampia) kuin ne, joita näkee nykyaikaisissa juhlissa.
Pöytärukouksena oli aina jumalille pyhitetty libatio ja Vestalle, kodin jumalattarelle osoitettiin säännöllisesti ensinnä tuo miellyttävä palvonta.
Kun tämä juhlameno oli päästy loppuun, sirottelivat orjat kukkia tuoleille ja lattialle ja seppelöivät jokaisen vieraan ruusukiehkurin, joihin oli taitavasti punottu erinäköisiä nauhoja, muratinlehviä ja ametisteja — niiden tehtävänä oli ehkäistä viiniä päihdyttämästä. Naisten seppeleissä ei ollut näitä sivukoristeita, sillä naisten tapana ei ollut maistella viiniä julkisesti. Juhlan isännän Diomedeen mielestä oli nyt sopiva aika valita basileus — juhlan yliohjaaja — tärkeä toimihenkilö, joka useimmiten valittiin arvalla, mutta jonka toisinaan, kuten nytkin, isäntä valitsi.
Diomedes ei oikein tiennyt, kenen hän valitsisi. Senaattori vanhus oli liian vakava ja heikko hoitamaan tätä tointa. Edili Pansa oli kyllä siihen pystyvämpi, mutta tämä valinta saattaisi loukata senaattoria, koska tämä oli Pansaa virka-asteiltaan arvokkaampi. Punnitessaan mielessään toisten vieraiden ansioita hän kohtasi Sallustuksen iloisen katseen, ja äkkinäinen päähänpisto sai hänet valitsemaan tuon hauskan epikuurolaisen juonnin johtajaksi eli arbiter bibendi'ksi.
Sallustus otti tämän toimen vaatimattomana vastaan.
»Minä olen», hän sanoi, »armollinen kuningas niille, jotka pohjaan juovat, mutta laiskoille juopoille ei Minoskaan[66] voisi olla ankarampi. Pitäkää varanne!»
Orjat ojensivat vieraille hopeisen, hyvänhajuisin vesin täytetyn astian; kun kädet siinä oli huuhdottu, alkoi ateria; ja pöydät aivan notkuivat ensimäisten annosten painosta.
Aluksi pidätetty ja verhottu keskustelu salli Glaukuksen ja Ionenkin vain kuiskailla keskenään; puhetapa, jota lempivät rakastavat enemmän kuin mitään muuta kaunopuheisuutta. Julia tarkkasi heitä kiiluvin silmin.
»Kuinka pian minä olen Ionen paikalla!» hän tuumiskeli.
Mutta keskipöydässä istuva Klodius, joka saattoi seurata Julian eleitä, huomasi, minkälainen mieliala oli tämän vallannut, ja hän päätti käyttää sitä hyväkseen. Hän puhui tälle pöydän yli valikoituja kohteliaisuuksia; ja kun hän oli ylhäistä syntyperää ja siedettävän näköinenkin, ei turhamainen Julia voinut pysyä kylmänä hänen huomaavaisuudelleen.