»Lyönpä hänestä vedon», Klodius sanoi, »ruokalajien välillä voisimme pienen pelin järjestää.»
»Olisihan se parempaa kuin eläintaistelu, mutta en voi sisilialaistani panna vetoon — sinulla ei ole yhtä arvokasta panna vastaan.»
»On, Fillida — hurmaava tanssijattareni.»
»En ikinä osta naista», kreikkalainen sanoi huolellisesti korjaten tukkaseppelettään.
Pylväskäytävään asetetut soittajat olivat alkaneet konserttinsa lammaspaistiin käsiksi käytäessä. Heidän sävelensä saivat nyt lempeämmän, iloisemman, mielisi sanoa älykkäämmän soinnun, he lauloivat Horatiuksen laulua, joka alkaa: »Persicos odi j.n.e. ja jota on niin vaikea kääntää. He luulivat sen hyvinkin sopivan juhlaan, joka meistä tuntuu ylelliseltä, mutta joka ajan mässäävän elostelutavan rinnalla oli varsin yksinkertainen. Mehän olemmekin yksityisen emmekä ruhtinaan juhlassa, ylhäisen ylimyksen emmekä keisarin tai senaattorin pidoissa.
»Ah, vanha hyvä Horatius», Sallustus virkkoi osaaottavana, »hän lauloi kyllä hyvin juhlista ja naisista, mutta ei nykyisten laulajiemme veroisesti.»
»Esimerkiksi kuolemattoman Fulviuksen lailla», Klodius sanoi.
»Kuolemattoman Fulviuksen», varjo toisti.
»Entä Spurena ja Gajus Mutius, joka yhtenä vuonna kirjotti kolme eeposta — kykenikö Horatius tai Vergilius sellaiseen?» Lepidus kysyi. »Vanhat runoilijat erehtyivät aina jäljittelemään kuvanveistoa maalauksen asemasta. Yksinkertaisuus ja rauha — siinä heidän päämääränsä; meissä nykyajan lapsissa on tulta, intohimoa, voimaa — me emme koskaan nuku, me käytämme maalauksen värejä, sen elämää, sen toimintaa. Kuolematon Fulvius!»
»Oletteko kuulleet», Sallustus virkkoi, »Spurenan uusinta oodia egyptiläisen Isiksen kunniaksi? Se on loistava — siinä on todellista uskonnollista innoitusta.»
»Isis tuntuu olevan Pompeijin mielijumalatar», Glaukus sanoi.
»Niin on», Pansa vastasi. »Hän on juuri nyt erikoisessa suosiossa. Hänen kuvapatsaansa on lausunut mitä merkillisimpiä ennustuksia. En ole taikauskoinen, mutta tunnustan usein käyttäneeni sen apua virkatoimissani. Hänen pappinsa ovat lisäksi hurskaita, eivät sellaisia iloisia, jommoisia meidän Jupiterimme ja Fortunamme ylväät palvelijat, he käyvät paljain jaloin, eivät syö lihaa ja viettävät suurimman osan yöstään hartaudenharjotuksissa.»
»Siinä esikuva meidän toisille papeillemme. Jupiterin temppeli pitäisi uudentaa», sanoi Lepidus, joka mielellään olisi kaikki uudistanut, mutta ei itseään.
»Sanotaan egyptiläisen Arbakeen opettaneen Isiksen papeille joitakuita mitä juhlallisimpia mysterioita», Sallustus huomautti. »Hän kehuskelee polveutuvansa Ramses-suvusta ja väittää, että hänen suvussaan ovat säilyneet vanhanajan ikuisimmat salaisuudet.
»Ainakin hänellä on paha silmä», Klodius sanoi. »Aina kun näen sen medusanpään enkä huomaa tehdä taikamerkkejä, saan olla varma, että joko kadotan mielikkihevoseni tai heitän yhdeksän kertaa canes.»[7]
»Jälkimäinen olisi varmastikin ihme», virkkoi Sallustus vakavana.
»Mitä tarkotat?» peluri kysyi kulmiaan rypistäen.
»Tarkotan, että sinä pian jättäisit minut, jos usein kanssasi pelaisin ja se on — ei mitään.»
Klodius vastasi vain ylimielisesti hymyillen.
»Ellei Arbakes olisi niin rikas», Pansa virkkoi arvokkaana, »antaisin hänen hieman saada tuta arvovaltaani ja tutkisin tarkemmin, kuinka paljo on perää niissä huhuissa, jotka väittävät häntä tähdistälukijaksi ja taikuriksi. Rooman edili, Agrippa, karkotti kaupungista kaikki sellaiset vaaralliset kansalaiset. Mutta rikasta miestä — edilin velvollisuus on suojella rikasta miestä.»
»Mitä arvelette siitä uudesta uskonlahkosta, jonka harvoja tunnustajia kuulemani mukaan on Pompeijissakin, hebrealaisen jumalan — Kristuksen opetuslapsista?»
»Oh, he ovat pelkkiä uneksijoita», Klodius sanoi. »Ei ketään ylimystä ole heidän joukossaan; sen uskon tunnustajat ovat köyhää, alhaissyntyistä, tietämätöntä rahvasta.»
»Jotka kuitenkin ansaitsevat jumalten pilkasta ristinpuun», Pansa kiivaana vastasi. »He kieltävät Venuksen ja Jupiterin! Natsarealainen on samaa kuin jumalankieltäjä. Saisinpa ne kaikki vangituksi!»
Toinen ruokalaji oli syöty — juhlijat ojentelivat leposohvillaan, syntyi vaitiolo, jolloin he vain kuuntelivat etelän hiveleviä säveliä ja arkadilaisen luutun sointuja. Glaukus oli viimeinen hiljaisuutta rikkomaan, mutta Klodius arveli hetkiä parempaankin voitavan käyttää.
»Bene vobis (terveydeksesi), Glaukukseni», hän sanoi tottuneen nautiskelijan lailla kohottaen täysinäistä lasiaan kreikkalaisen nimeä lausuessaan. »Etkö tahdo eilistä tappiotasi korvata? Katso, noppanappulat hymyilevät meille.»
»Kuten haluat», Glaukus virkkoi.
»Suvella ja edilin aikana!» Pansa käskevänä huudahti, »se on vastoin lakia.»
»Ei sinun läsnäollessasi, Pansa», Klodius sanoi ravistaen nappuloita, joita hän kuletti mukanaan pitkähkössä pussissa, »sinun läsnäolosi ehkäisee kaikesta lainrikkomuksesta. Ei itse teko riko mitään, vaan sen liiallisuus.»
»Kuinka viisasta», varjo tokasi.
»Hyvä on, tahdon nähdä siis vain kysymyksen toisen puolen», Pansa virkkoi.
»Ei vielä, hyvä Pansa. Odottakaamme, kunnes olemme syöneet», Glaukus sanoi.
Klodius suostui vastenmielisesti ja salasi ikävystymisensä haukotteluun.
»Hän ei malta odottaa saadakseen kultaa niellä», Lepidus kuiskasi
Sallustukselle käyttäen Plautuksen sanoja Aululariasta.
»Ah, kuinka hyvin tunnenkaan nuo polypit, jotka eivät laske irti sitä jonka ovat tavottaneet», Sallustus hiljaa vastasi ottaen sanansa samasta huvinäytelmästä.
Pöydälle tuotiin nyt kolmas ruokalaji, jona oli valikoima hedelmiä, pistasipähkinöitä, makeisia, leivoksia kaikenlaisia tuhansiin eriskummallisiin muotoihin sovitettuina, ja ministri eli palvelijat toivat myöskin viiniä, (jota tähän asti oli tarjottu lasittain) suurissa lasimaljoissa, joiden viereen pantiin lappu ilmottamaan, mistä viini oli ja kuinka vanhaa.
»Maistahan tätä lesboslaista, Pansa», Sallustus virkkoi, »se on mainiota.»
»Se ei ole kovin vanhaa», Glaukus sanoi »mutta sen on tuli, kuten meidätkin, varhain valmistanut — viinin Vulkanuksen liekit — meidät hänen vaimonsa leimut, joiden kunniaksi lasini kohotan.»
»Se on herkullista», Pansa virkkoi, »mutta sen helakkuudessa lienee pieni annos rosininväriä.»
»Mikä ihana malja!» Klodius huudahti kohottaen läpikuultavan kristallimaljan, jonka kädensija oli jalokivin koristettu ja kiemurtelevaksi käärmeeksi muovailtu, kuten Pompejissa tähän aikaan oli tapana.
»Tämä sormus», Glaukus virkkoi ottaen sormestaan kallisarvoisen jalokivisormuksen ja kiinnittäen sen kädensijaan, »tekee sen vielä arvokkaammaksi, ja Klodius, jolle jumalat suokoot terveyttä ja onnea, täyttäessäsi sen reunojen tasalle ja tyhjentäessäsi sen, älköön sen arvo silmissäsi silti vähentykö.»
»Olet liian antelias», peluri virkkoi antaen maljan orjalleen; »mutta sinun ystävyytesi tekee sen kahta arvokkaammaksi.»
»Tämä olkoon sulottarien malja», Pansa sanoi ja tyhjensi kolmasti lasinsa. Vieraat seurasivat esimerkkiä.
»Emme ole vielä valinneet juhlan ohjaajaa», Sallustus huudahti.
»Valitkaamme se arvalla», Klodius sanoi ravistellen noppapussia.
»Ei», Glaukus sanoi, »ei mitään kylmää ja jäykkää ohjaajaa — ei mitään juhlan johtajaa — ei mitään rex convivii. Eivätkö roomalaiset ole kerran vannoneet olla tottelematta kuningasta? Emmekö ole yhtä vapaita kuin teidän esi-isänne? Hei, soittajat, antakaa kuulua laulu, jonka viime yönä sävelsin; sen nimenä on: Hetkien bakkushymni.»
Soittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja nuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja — rytmein seuraavan laulun:
Hetkien iltahymni.
Kesäpäivän pitkän ja helteisen
Oomme väikkyneet.
Nyt yön luo uksien harmaiden
Oomme säikkyneet;
Sulot raienneet
Taas laulut on, päivisin vaienneet.
Taas kreetitär purppurasuu,
Min hämärä kutsui karkelullen,
Laulellen lemmestä lohduttuu
Bakkhoksen, siimeessä sylihin tullen.
Taivaalta, hiljaa mi tummenee,
Tähdet jo tyyninä silmäilee,
Ja lauluni ees
Aalto entää sees,
Mi leikkien Aegean luotoja kaulaa.
Tytön polvell' on pantterin pää,
Hänen katseensa päihdyttää;
Mut virran kiitävän kaltahalla.
Viinipuun vehreiden oksien alla,
Arat faunit lempeä laulaa,
Nuo viekkahat veikot.
Nuo kelmit, nuo nauravat peikot.
Arat faunit lempeä laulaa.
2.
Lennosta uupuneet
Pitkän jo oomme päivän,
Ikävät on askeleet
Läpi öisen ankean häivän.
Siipemme väsyneet virkistäy
Heloviinein, hehkuin mi ennättäy
Elon maljoihin lähteestä valkeuden,
Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden;
Näet päivyt, ehtinyt maillehen,
On viinille säihkynsä suonut:
On auringon-aarteita tertut nää,
Valon lähteitä sen, mihin silmäjää
Hän, tuonelan maille mi raueten jää,
Jumalhurmaa kun hetken on juonut.
3.
Ja malja Zeullen ja Lemmellen,
Ja malja poijalle Maian[8]
Ja kunnia immelle kolmellen,[9]
Suloparvelle neljän Aglaian.
Mut seppelet sorjimmat, hohtavimmat
Ajan-neidoille solmikaat,
Ja maljat luvuttomat, laatuisimmat,
Ja Bakkhosta kutsukaat!
On parhain tuo, joka parhain suo
Ja kerskuvan haastelun luistavaks luo
Ja kutsuvi kisahan kimmat.
Me kiidämme, kunnekka siukuen
Me syöksymme säihkyhyn lähtehen;
Kun kohoomme höyhenet valuen sitten,
Veen vihmomme keskehen kukkasitten.
Me hehkumme, hehkumme. Kuule!
Idän immet, vettä mi viisti,
Kristalliluolahan saaliina riisti
Mysian Hylaan, sankarin, lemmikin;
Niinpä nyt, niinpä nyt me
Nuoren jumalan syliimme suljemme,
Karkelusaatossa kiitäen kuljemme,
Huimasti huutojen, laulujen soiden,
Vangiksi saimme sun, saimme sun, lemmikin!
Vieraat ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. Kun runoilija samalla on isäntä, ovat hänen säkeensä tietysti sitä parempia.
»Läpeensä kreikkalaista», Lepidus sanoi, »sellaista kielen rajuutta ja voimaa on roomalaisen runoilijan mahdoton matkia.»
»On ainakin räikeä vastakohta», Klodius virkkoi koettamatta peittää äänensä ivallista sävyä, »olemassa tämän ja Horatiuksen vanhankuluneen ja yksinkertaisen oodin välillä, jonka äsken kuulimme. Sävel on ihanan joonilainen; se sana tuo mieleeni maljan — toverit, malja ihanan Ionen kunniaksi!»
»Ione — nimi vivahtaa kreikkalaiselta», Glaukus sanoi matalalla äänellä. »Juon mielihyvin hänen terveydekseen. Mutta kuka on Ione?»
»Olet vastikään tullut Pompeijiin, muuten tietämättömyytesi ansaitsisi maanpaon», Lepidus virkkoi naureskellen. »Kun et Ionea tunne, et myöskään tunne kaupunkimme ensimäistä kaunotarta.»
»Hän on todella harvinaisen kaunis», Pansa sanoi, »ja millainen ääni!»
»Hän on satakieleltä äänen saanut», Klodius pisti väliin.
»Satakieleltä — suurenmoinen ajatus», varjo tokasi.
»Selittäkäähän jo toki!» Glaukus sanoi.
»Tiedä siis —» Lepidus virkkoi.
»Salli minun puhua», Klodius huudahti, »sinun sanasi tulevat suustasi kuin kuiva kaisla.»
»Ja sinun kuin kivi», loukattu mutisi itsekseen heittäytyen huolettomasti leposohvansa hyllyvälle patjalle.
»Tiedä siis», Klodius sanoi, »että Ione on muukalainen, joka hiljattain on tullut Pompeijiin. Hän laulaa kuin Sapho ja hän runoilee itse laulunsa, enkä voi sanoa, tibianko, sitran vai lyyran soitossa hän parhaiten on muusan veroinen. Hänen kauneutensa on häikäisevää. Hänen talonsa on erinomainen, niitä koristuksia, niitä jalokiviä — niitä pronssiesineitä! Hän on rikas ja yhtä antelias kuin rikas.»
»Hänen rakastajansa», Glaukus virkkoi, »tietysti huolehtivat siitä, ettei hän nälkää näe; ja raha pian hankittu on yhtä pian menetetty.»
»Hänen rakastajansa — siinäpä arvoitus onkin! Ionessa on vain yksi paha vika — hän on siveä. Koko Pompeiji on maassa hänen edessään, mutta hänellä ei ole rakastajaa; hän ei tahdo liioin mennä naimisiin.»
»Ei rakastajaa?» Glaukus toisti.
»Hänellä on Vestan mieli, mutta Venuksen vyö.»
»Mikä sattuva vertaus», varjo tokaisi.
»Ihmettä!» Glaukus huudahti. »Saanko häntä koskaan nähdä?»
»Vielä tänä iltana», Klodius sanoi, »mutta emmekö voisi —», hän jatkoi ravistellen jälleen noppapussia.
»Olen valmis», kohtelias Glaukus vastasi. »Pansa, käännä kasvosi muualle!»
Lepidus ja Sallustus menivät »kruunua ja klaavaa», ja varjo katseli, kun Glaukus ja Klodius vakavina syventyivät noppapelin vaihteluihin.
»Polluks avita», Glaukus huudahti, »jo toisen kerran olen heittänyt caniculaen» (matalin heitto).
»Venus on nyt minulle suosiollinen», Klodius virkkoi ravistellen kauan noppapussia. »Oi, ahna Venus — siinä on Venus itse», kun hän jumalattaren nimeä lausuessaan sai korkeimman silmämäärän, »joka ainakin niitä suosii, jotka rahaa voittavat.»
»Venus on tyytymätön minuun», Glaukus virkkoi kevyesti, »en ole koskaan uhrannut hänen alttarilleen.»
»Joka Klodiuksen kanssa pelaa», Lepidus kuiskasi, »saa Plautuksen
Curculion lailla olla valmis peliin panemaan koko omaisuutensa.»
»Glaukus parka — hän on yhtä sokea kuin Fortuna (onni) itse»,
Sallustus lisäsi samalla äänellä.
»En pelaa enää», Glaukus sanoi, »olen hävinnyt 30 sestertiota.»
»Pahoittelen —», Klodius alkoi.
»Mikä kelpo mies», varjo kuiskasi.
»Kaikin mokomin», Glaukus huudahti »häviöni korvaa tietoisuus siitä, että sinä olet minun voittajani.»
Keskustelu muuttui jälleen yleiseksi ja vilkkaaksi, viiniä kaadettiin runsaammin; ja Glaukuksen vieraat ylistivät jälleen Ionea maasta taivaaseen.
»Jottei tarvitsisi tähdistä vetoa lyödä, käykäämme katsomaan tuota kaunotarta, joka saa kaikki tähdet kalpenemaan», Lepidus sanoi.
Klodius, joka näki mahdollisuudet noppapelin jatkoon vähäisiksi, suostui ehdotukseen ja Glaukus, joka kyllä kohteliaana isäntänä kehotti vieraitaan kemuja jatkamaan, ei voinut salata Ionesta lausuttujen kiitosten herättämää uteliaisuuttaan. He päättivät sen vuoksi kaikin (Pansaa ja varjoa lukuunottamatta) lähteä kauniin kreikattaren taloon. Kerran vielä juotiin Glaukuksen ja Tiituksen kunniaksi — viimeinen ruokaluku lausuttiin — tultiin portaat alas — kuljettiin valaistun atriumin kautta — ja sivuutettuaan onnellisesti kynnyksen eteen muovaillun koiran olivat he Pompeijin vilkkailla ja sorisevilla kaduilla juuri laskeneen kuun hämärässä.
He kulkivat siinä kaupunginosassa, jossa jalokivikaupat olivat, ja joissa näytteille asetetut helmet sädehtivät ja heijastuivat monin värein, ja saapuivat vihdoin Ionen asuntoon. Vestibulum oli monin lampuin valaistu; tablinumin seinillä riippui ommeltuja purppuraverhoja, sen seinät ja mosaiikkilattia uhkuivat taiteilijan valitsemia rikkaita värejä, ja pylväistössä, joka vei tuoksuvaan puutarhaan, he näkivät Ionen ihailijainsa ja suosijainsa keskessä.
»Etkö sanonut häntä atenalaiseksi?» Glaukus kuiskasi astuessaan peristyleen.
»En, hän on Napolista.»
»Napolista!» Glaukus toisti; ja samassa hän näki, joukon väistyessä syrjään, Ionen, saman ihanan vartalon, samat loistavat silmät, jotka joku kuukausi sitten olivat niin kiinteästi hänen muistiinsa painuneet.
Isiksen temppeli. — Pappi. — Arbakeen luonnetta selitetään.
Palaamme egyptiläiseen. Näimme Arbakeen viimeksi iltapäivällä merenrannalla eroamassa Glaukuksesta ja tämän ystävästä. Saavuttuaan rantaman vilkkaimmalle kohdalle hän pysähtyi ja katseli eteensä leviävää eloisaa näyttämöä kädet ristissä ryntäillä ja katkera myhäily synkissä kasvoissaan.
»Tyhmiä, lyhytnäköisiä narreja te olette», hän itsekseen äännähti, »työskentelette tai huvittelette, olette kaupanpuuhissa tai uskoanne hoidatte, aina teitä kiihottaa se intohimo, joka teidän pitäisi kuolettaa. Kuinka teitä halveksisinkaan, ellen teitä vihaisi — niin, vihaisi! Kreikkalainen tai roomalainen, samantekevä kuka teistä, te olette meiltä, Egyptin salaisesta aarteistosta varastaneet valon, joka teidän elämällenne antaa hengen. Tietonne — runoutenne — lakinne — taiteenne — barbarisen asekuntonne (kaikki sekin kalpeaa ja katkonaista korkeaan alkukuvaansa verrattuna) kaikki te olette meiltä siepanneet niinkuin orja näpistää isäntänsä juhlan jätteet. Ja te, jäljittelijöiden matkijat — roomalaiset muka? — ei, riistäjälauma — te olette meidän isäntiämme! Pyramidit eivät näe enää allaan Ramseen sukua, kotkat leijailevat Niilin käärmeen yllä. Meidän isäntiämme — ei, ei minun! Minun henkeni, viisauteni voima vartioi ja kahlehtii teitä, vaikkei siteitä näy. Niinkauan kuin viekkaus voiman voittaa, niinkauan kuin uskonnolla on helvetti, josta oraakkeli voi tietämättömät ihmiset pelastaa, niinkauan viisas mailmaa hallitsee. Teidän paheistannekin Arbakes erittää itselleen nautintoja — nautintoja joita ei alhainen silmä näe — rikkaita, loppumattomia nautintoja, jommoisia teidän ränstynyt henkenne tympeässä aistillisuudessaan ei voi tajuta, ei edes uneksia. Lisää, lisää vain, te kunnianhimoiset, ja ahneet joukot! Teidän alhainen arvonmerkki- ja kvestoriviran nälkänne ja teidän orjamainen palvelevaisuutenne saa minut teitä nauramaan ja halveksimaan. Minun valtani ulottuu sinne asti missä on herkkäuskoisia ihmisiä. Minä masennan nekin joukot, jotka purppurassa kulkevat. Tebe katoaa ja Egyptikin on vain nimi; koko mailma on täynnä Arbakeen alamaisia.»
Näin kuvitellen egyptiläinen kulki verkalleen eteenpäin ja päästyään kaupunkiin kohosi hänen komea vartensa forumille kokoontuneen joukon yli ja sitten hän poikkesi pieneen, mutta miellyttävään Isiksen temppeliin.
Rakennus oli hiljattain valmistunut; vanhan temppelin oli maanjäristys hävittänyt kuusitoista vuotta sitten; ja uuden olivat intoiset pompeijilaiset kiiruhtaneet heti rakentamaan ja siellä käytiin niin ahkerasti kuin meillä uudessa kirkossa tai vierasta saarnaajaa kuulemassa. Jumalattaren oraakkelivastaukset olivat Pompeijissa hyvässä huudossa eivät vain salakähmäisen kieliasunsa, vaan myöskin sen luottamuksen vuoksi, jonka ne olivat herättäneet. Vaikkei niissä aina ilmennytkään jumalallista piirrettä, ilmaisivat ne kuitenkin aina syvää ihmistuntemusta. Ne vastasivat täysin ajan personallisia oloja, olivat jyrkkänä vastakohtana sille tyhjälle ylimalkaiselle, mikä ilmeni hilpailevien temppelien oraakkelilauseissa. Kun Arbakes saapui aitauksen luo, joka erotti suuren yleisön pyhäköstä, huomasi hän suuren joukon kaikenkarvaista väkeä, ja erikoisesti kauppiassäätyyn kuuluvaa, kokoontuneen syvään ja kunnioittavaan hartauteen vaipuneena lukuisien aukealle asetettujen alttarien eteen. Seitsemää paroslaisen marmorin peittämää porrasastinta myöten päästiin pyhäkköön (cella), jonka seinäkomeroissa oli runsaasti kuvapatsaita ja jonka seinät olivat koristetut Isikselle pyhitetyillä granaattiomenilla. Sisempänä näkyi korkeahkolla jalustalla kaksi veistosta, toinen Isiksen, toinen hänen seuralaisensa, vaiteliaan ja salaperäisen Oruksen. Pyhäkössä oli vielä muitakin jumalankuvia, jotka kuuluivat egyptiläisen jumalattaren hoviseurueeseen, — hänen sukulaisensa, moniniminen Bakkus, kyprolainen Venus kylvystä noustessaan, kreikkalainen jäljitelmä hänestä itsestään, koiranpäinen Anubis, Apishärkä ja paljon muita kaikennäköisiä ja tuntemattomia egyptiläisiä jumalankuvia.
Emme saa kuitenkaan olettaa, että Suur-Kreikan kaupungeissa Isistä palvottiin sellaisin muodoin ja menoin, jotka hänelle oikeastaan kuuluivat. Etelän alku- ja sekakansat sekottivat yhtä ylimielisesti kuin tietämättömästi kaikkien aikojen ja maitten uskonnot. Ja Niilin synkät mysteriat olivat Kefisuksen ja Tiberin uskonnoista saaneet satoja epämuodostumia ja sekaannuksia. Pompeijin Isistemppelissä oli sekä roomalaisia että kreikkalaisia pappeja, joilla ei ollut aavistustakaan jumalattaren entisten palvojien kielestä tai tavoista. Ja kunniakkaitten kuninkaitten jälkeläinen varmaankin, näennäisesti syvää hartauttaan osottaessaankin, salaa nauroi niitä tyhjänpäiväisiä leikittelyjä, jotka muka jäljittelivät tuon hehkuvan ilmaston juhlallista ja vakavaa Isispalvontaa.
Kahtena rivinä seisoivat portailla uhripapit, valkoisiin vaippoihin kääriytyneinä; ylimpänä seisoi kaksi ala-arvoisempaa pappia, toisella kädessä palmunoksa, toisella viljantäyteinen saviastia. Etualan pienessä aukeamassa tungeskeli Isiksen palvojia.
»Ja mikä», Arbakes kuiskasi eräälle heistä, nähtävästi aleksandrialaista kauppaa harjottavalle kauppiaalle (se elinkeino nähtävästi on egyptiläisen jumalattaren Pompeijissa tutuksi tehnytkin), »mikä saa teidät kokoontumaan kunnioitettavan Isiksen alttarien ääreen? Päättäen valkopukuisesta joukosta on kysymyksessä uhraus ja pappien läsnäolo viittaa siihen, että odotetaan oraakkelivastausta. Mihin kysymykseen vastausta kaivataan?»
»Me olemme kauppiaita», vastasi puhuteltu (joka ei ollut sen vähempi kuin Diomedes) niinikään hiljaa, »joiden täytyy saada tietää, mikä on niiden laivojen kohtalo, jotka huomenna lähtevät Aleksandriaan. Olemme uhrimme tuoneet ja odotamme jumalattaren vastausta. Kuten puvustani näet, en ole niitä, jotka ovat pyytäneet pappia uhraamaan, mutta Jupiter auta, olenpa yhtä halukas kuulemaan laivastoni kohtalosta. Minulla on pikku kauppa, minullakin, kuinka tulisinkaan ilman toimeen näinä ahtaina aikoina.»
Egyptiläinen vastasi vakavana: »Oikeastaan Isis on maanviljelyksen jumalatar, mutta ei kylläkään vähemmän kaupan suojelija.» Kääntyen senjälkeen itäänpäin Arbakes näytti vaipuvan hartaaseen rukoukseen.
Nyt astui keskelle portaita kiireestä kantapäihin valkoisiin puettu pappi; kaksi muuta pappia vapautti ne, jotka tähän asti olivat ylinnä seisoneet; he olivat vyötäisiin asti alasti ja alaruumiin peitti valkoinen, väljä vaippa. Samassa puhalsi portaitten alapäässä istuva pappi juhlallisen sävelen pitkästä puhaltimestaan. Portaitten keskellä oli vielä muuan pappi (flamen), pitäen toisessa kädessään kruunausseppelettä ja toisessa valkeata sauvaa, ja ikäänkuin lisäten tätä idän menoja esittävää maalauksellista taustaa katseli mahtava Ibis (egyptiläisten pyhä lintu) muuriltaan mykkänä jumalanpalvelusta tai kierteli portaitten alapäässä olevan alttarin ympärillä.
Sen alttarin ääressä seisoi uhripappi.
Kun uhripappi tutki uhrieläimen sisälmyksiä, näyttivät Arbakeen piirteet kadottaneen ankaran rauhansa ja muuttuneen syvän hartaiksi — ne ilahtuivat ja vilkastuivat, kun enteet ilmotettiin suosiollisiksi ja kun tuli kirkkaana ja hehkuvana alkoi kuluttaa uhrieläimen pyhitettyä osaa myrrhan ja pyhän savun miellyttävissä tuoksuissa. Haudan hiljaisuus vallitsi kokoontuneessa joukossa, ja pappien ryhmittyessä cellan ympärille astui muuan vyötäisiin asti alaston pappi esiin ja rukoili hurjin elein jumalattarelta vastausta. Väsyneenä hän vihdoin taukosi, ja nyt kuului kuvapatsaasta hiljaista mutinaa; kolmasti se nyökytti päätään, sen huulet aukenivat ja hontelo ääni lausui seuraavat salakähmäiset sanat:
»Nyt ratsujen lailla lainehet lyö ja syvällä aukee hautojen vyö; tulevaisuuden syliinsä pilvet sulkee, mut rauhassa laivanne aalloilla kulkee.»
Ääni vaikeni — joukko hengitti vapaammin — kauppiaat rauhottuivat. — »Ei mikään ole selvempää», Diomedes aprikoi, »merellä nousee myrsky kuten niin usein näin syksyn tullen, mutta meidän laivamme välttävät vaaran. Oi, armollinen Isis!»
»Iäisesti olkoon kiitetty jumalatar!» kauppiaat huudahtivat, »mikä onkaan vakuuttavampaa kuin hänen ennustuksensa!»
Ylipappi kohotti kätensä vaitiolon merkiksi — sillä Isiskultti kielsi puhe-elimien liian suuren käytön, mikä eloisille pompeijilaisille oli miltei mahdoton pidättyväisyys — ja suoritti viimeisen uhrauksen jumalattaren alttarille; pieneen loppurukoukseen päättyi jumalanpalvelus ja väkijoukko hajaantui. Mutta joukon vähetessä jäi egyptiläinen paikalleen ja kun temppeli oli miltei tyhjentynyt, lähestyi häntä muuan pappi tervehtien häntä tutunomaisesti.
Papin ulkoasu oli varsin vastenmielinen. Hänen kalju kallonsa oli niin matala ja otsalta niin kapea, että se muistutti Afrikan neekeriä; mutta ohimoilla olevat suuret ulkonevat pahkurat, joita uudenaikaisen tieteen harjottajat nimeltä vain sanovat varkaanmerkeiksi, mutta jotka antiikin aikoina tunnettiin käytöllisesti (siitä on kuvanveisto todistuksena), vain rumensivat tuota muodotonta päätä; otsan pinta oli syvien ja säteettäisten vakojen verkkoama, hänen mustat, pienet silmänsä pyörivät likaisenkeltaisissa kuopissaan; lyhyt ja paksu nenä oli sieramiltaan satyrinomaisesti vääntynyt; paksut, valjut huulet, ulkonevat poskipäät ja perkamenttimaisen ihon kellervä väri olivat omiansa lisäämään sitä kauhun ja epäluulon tunnetta, minkä tämä pää muutenkin näkijässä herätti. Mitä himoja tässä epämuodostumassa asuikin, ainakin ruumiinvoimat näyttivät niitä hyvin vastaavan: voimakkaat niskalihakset, leveä rinta, jäntevät kädet ja paksut käsivarret, paljaat kyynärpäähän asti, ilmaisivat ponnistavaa toimitarmoa ja sitkeää kestävyyttä.
»Kalenus», egyptiläinen virkkoi tälle papille, »olet saanut kuvapatsaan äänen paljon paranemaan minun neuvojani seuratessasi; ja säkeesi ovat verrattomat. Ennusta aina onnellista tulevaisuutta, paitsi milloin täyttyminen näyttää tuiki mahdottomalta.»
»Ja jos», Kalenus lisäsi, »myrsky nouseekin ja tuhoo nuo kirotut laivat, emmekö ole niin ennustaneetkin? Eikö taas ole onnellinen ratkaisu, jos ne saavat rauhassa kulkea? Rauhaa rukoilee merimies Egeanmerellä, niin ainakin Horatius sanoo — eikö merimies ole rauhassa merellä silloinkin kun hän makaa sen pohjassa?»
»Oikein, Kalenus; toivoisin Apekideen ottavan esimerkkiä sinun viisaudestasi. Mutta minä haluankin kanssasi haastella juuri hänestä ja muistakin asioista. Voitko viedä minut johonkin pienempään pyhään huoneeseen?»
»Tietysti», pappi vastasi näyttäen tietä erääseen pienehköön huoneeseen, jommoisia oli avoimen pihan ympärillä. Täällä he istahtivat pienen pöydän ääreen, joka oli kukkuroillaan hedelmiä, kananmunia, kylmiä liharuokia ja astioita erinomaista viiniä; pihalle vievän aukon peittävä oviverho kehotti miehiä puhumaan hiljaa tai varomaan salaisuuksia puhumasta; he valitsivat edellisen vaihtoehdon.
»Tiedäthän», Arbakes virkkoi äänellä, joka tuskin sai ilmavirran liikkeelle, niin heikko oli sen sointu, »että tapani on ollut liittyä nuoriin. Heidän taipuisista ja vielä muovaamattomista luonteistaan olen valmistanut itselleni parhaat aseet. Minä kiedon — tarvon — muovailen niitä mieleni mukaan. Miehistä teen puoluelaisia ja palvelijoita, naisista —.»
»Rakastajattaria», katkaisi Kalenus pahasti irvistäen puheen.
»Enpä tahdo sitä kieltää. Nainen on henkeni korkein halu ja pyrkimys. Kuten sinä ruokit uhrieläimiäsi, niin tahdon minä naisia kasvattaa nautintojani varten. Tahdon kypsyttää heidän henkensä — kehittää heidän kätkettyjen intohimojensa kukan valmistaakseni hedelmän mieleni mukaisen. Minua inhottavat nuo täysinvalmiit ja lakastuvat kurtisaanit; tunnen todellista rakkauden viehätystä seuratessani suloisen ja tajuttoman viattomuuden kehityskulkua nautintojen ikävöintiin. Sillä tiellä minun ei tarvitse pelätä kyllästymistä, ja tarkatessani toisten tuoreutta minä säilytän oman mielenikin alati vehmaana. Uhrieni nuorista sydämistä saan ainekset taikakattilaani, jonka sisällyksestä itse nuorennun. Mutta kylliksi siitä. Sinä tiedät, että joku aika sitten tapasin Napolissa sisarusparin, Ionen ja Apekideen, erään Napoliin asettuneen atenalaisen lapset. Tunsin vanhemmat, jotka kunnioittivat minua ja heidän kuoltuaan minusta tuli sisarusten holhooja. Ansaitsin luottamustoimen. Opinhaluinen ja pehmeä nuorukainen kulki mielellään siihen suuntaan, jota minä tahdoin hänen kulkevan. Naisten ohella rakastan enimmän esi-isieni maan vanhoja muistoja. Tahdon mielelläni edistää ja levittää vieraisiin maihin (jotka ehkä kansottavat heidän kolonioitaan) heidän salaista kulttiaan. Jumalia palvellessani minua huvittaa pettää ihmisiä. Apekideelle opetin Isiksen pyhän palvonnan. Selitin hänelle muutamia niistä merkillisistä vertauskuvista, jotka ovat jumalattaren palvonnan sisällyksenä. Herätin tuossa uskonnolliseen mietiskelyyn taipuisassa sielussa sen innostuksen liekin, joka mielikuvituksesta vie uskoon. Olen tuonut hänet joukkoonne; hän on teikäläisiä.»
»Niin on», Kalenus sanoi, »mutta siten hänen uskoaan elvyttämällä olet riistänyt häneltä viisauden. Hänet on kammo yllättänyt kun hän on huomannut, ettei hän enää olekaan petetty; meidän viisaat petoksemme, puhuvat patsaamme ja salaportaamme ovat tehneet hänet rauhattomaksi. Hän kärsii ja kuihtuu; hän käy ja mutisee itsekseen ja kieltäytyy olemasta mukana jumalanpalveluksissamme. Hänen tiedetään usein seurustelevan henkilöiden kanssa, joita epäillään uuden, kaikki jumalat kieltävän uskon kannattajiksi, uskon, joka pitää kaikkia oraakkelilauseitamme itämaisissa taruissa mainitun pahan hengen ilmauksina. Oraakkelimme — ah! me tiedämme hyvin, minkä ilmauksia ne ovat.»
»Sitä minäkin pelkään» Arbakes virkkoi, »päättäen niistä moitteista, joita hän syyti viimeksi tavatessamme. Viime aikoina hän on minua vältellyt. Minun täytyy tavata hänet, täytyy jatkaa oppitunteja; täytyy johtaa hänet viisauden kaikkein pyhimpään. Minun täytyy hänelle opettaa, että on kaksi pyhyysastetta — edellinen on usko, — jälkimäinen harhakuva, edellinen joukkoja, jälkimäinen viisaita vasten.»
»Minä olen edellisen asteen kulkenut», Kalenus sanoi, »ja arvelen, että sinäkin, Arbakes.»
»Erehdyt», Arbakes virkkoi vakavana. »Uskon vieläkin (en siihen mitä opetan vaan siihen mitä en opeta), että luonnossa on pyhyyttä, jolta en voi enkä tahdokaan kieltää tunnustustani. Uskon omaan viisauteeni ja se on herännyt minussa — mutta ei enempää siitä. Palatkaamme nyt maallisiin harrastuksiimme. Jos siis täten olen järjestänyt Apekideen asiat, mitä aijon Ionelle? Tiedät jo, että aijon tehdä hänestä kuningattareni — morsiamen — sydämeni Isiksen. Vasta hänet nähtyäni tunsin, kuinka syvään rakkauteen luontoni on kykenevä.»
»Kuulen tuhansien huulien toistavan, että hän on toinen Helena», Kalenus virkkoi maiskuttaen huuliaan, vaikka onkin epätietoista, viininkö vaikutuksesta hän sen teki vaiko huomautuksensa täydennykseksi.
»Niin, Kreikassakaan ei kukaan häntä kauneudessa voittaisi», Arbakes arveli. »Mutta siinä ei vielä kaikki. Hänellä on sielu, jota voi vain omaani verrata. Hänen älynsä on naisen älyksi — terävä — häikäisevä — syvä. Runo virtailee vaistomaisesti hänen huuliltaan, — tarvitsee vain esittää joku viisas ajatelma, olkoonpa se kuinka monimutkainen ja syvä tahansa, hänen älynsä sen heti käsittää ja hallitsee. Hänen mielikuvituksensa ja järkensä eivät ole sodassa keskenään, ne toimivat yhdessä samaan suuntaan kuten tuulet ja aallot, jotka kuljettavat laivaa. Kaiken lisäksi hänessä on rohkeaa ajatusitsenäisyyttä; hän voi elää mailmassa yksin; hän voi olla yhtä rohkea kuin lempeä. Siinä naisluonne, jommoista olen kaiken elinaikani etsinyt ja jonka nyt vasta olen löytänyt. Ionen täytyy tulla omakseni. Häneen minussa on kaksi viettiä: himoitsen nauttia sekä hengen että muodon ihanuudesta.»
»Eikö hän siis vielä ole sinun?» pappi kysyi.
»Ei, hän rakastaa minua — mutta kuten ystävää. Hän rakastaa minua vain järjellään. Hän kuvittelee minussa näkevänsä niitä pikkumaisia hyveitä, joita halveksimaan minulla on syvempi hyve. Mutta kerron sinulle hänestä enemmän. Veli ja sisar olivat nuoria ja rikkaita. Ione on ylpeä ja kunnianhimoinen — ylpeä hengenlahjoistaan — runoilijakyvyistään — seurustelutaitonsa viehättäväisyydestä. Kun hänen veljensä jätti minut ja tuli joukkoonne, muutti hänkin Pompeijiin ollakseen hänen lähellään. Hän on antanut kykyjensä loistaa. Hän kokoo suuria joukkoja ympärilleen juhliinsa; hänen äänensä hurmaa heidät — hänen runonsa heidät lannistaa. Hänen kunnianhimoansa kutkuttaa, kun häntä sanotaan Erinnan seuraajaksi.»
»Tai Saphon.»
»Mutta Sapho ilman rakkautta! Kehotin itse häntä tälle rohkealle tielle — tähän turhamaisuuden ja huvituksen antaumukseen. Tahdon antaa hänen syventyä tämän paheiden kaupungin herkutteluihin ja loistoon. Huomaa, Kalenus! Haluan herpaannuttaa hänen henkensä. Se on kuitenkin ollut liian puhdas omaksuakseen niitä vaikutteita, joista toivoin, etteivät ne pääsisi ohi jättämättä merkkiä tähän kirkkaaseen kuvastimeen. Toivoin hänen ympärilleen turhamaisia, tyhjänpäiväisiä keikari-ihailijoita (joita hänenlaisensa täytyy halveksia), jotta hän paremmin ymmärtäisi todellista rakkautta. Sitten väsymyksen hetkinä, jotka kiihottunutta mielialaa seuraavat, minä heitän verkkoni — herätän hänen mielenkiintonsa — ärsytän hänen intohimoaan — valtaan hänen sydämensä. Sillä eivät vain nuoruus, kauneus ja eloisuus kykene vallottamaan Ionea. Hänen kuvitusvoimansa on voitettava, ja Arbakeen elämä on tähän asti ollut tällaisten kuvitusvoimien voittokulkua.»
»Ja etkö pelkää kilpailijoitasi? Italian naisten liehijät ovat kuuluisat taitavuudestaan.»
»En. Hänen kreikkalainen mielensä halveksii barbarisia roomalaisia ja hän halveksisi itseään, jos hän tuntisi rakkautta johonkin tämän suvun vesaan.»
»Mutta sinä itse olet egyptiläinen, et kreikkalainen.»
»Egypti», Arbakes vastasi, »on Atenan äiti. Sen suojelija Minerva, on meidän jumaliamme, ja kaupungin perustaja, Kekrops, oli pakolainen Egyptin Saisista. Tämän olen hänelle jo kertonut ja minussa hän kunnioittaa, maailman vanhinta hallitsijasukua. Mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että viime aikoina minussa on herännyt epäilyksiä hänen suhteensa. Hän on vaiteliaampi kuin ennen; hän rakastaa alakuloista ja surullista musiikkia, hän huokailee ilman näkyvää syytä. Se voi olla heräävää rakkautta, se voi olla rakkauden puutetta. Joka tapauksessa on aika toteuttaa suunnitelmani hänen hengestään ja sydämestään; edellisessä tapauksessa suunnata hänen rakkautensa minuun, jälkimäisessä herättää se minuun. Tästä syystä olen sinut hakenut.»
»Ja miten voin sinua auttaa?»
»Aijon kutsua hänet juhlaan luokseni. Tahdon häikäistä, hämmentää, sytyttää hänen aistinsa. Kaikki taitomme — ne taidot, joihin Egypti on nuoret oppilaansa harjottanut, — kaikki täytyy käyttää ja uskonnon salaisuuksien varjossa tahdon hänelle ilmaista rakkauden arvotukset.»
»Ah, nyt käsitän — tarkotat noita hekuman juhlia, jommoisia me pidättyväisyyden valan vannoneet Isiksen papit luonasi olemme viettäneet.»
»Ei, ei. Luuletko, että hänen puhtaat silmänsä jo ovat valmistuneet sellaista näkemään. Ei, ensin meidän täytyy kietoa veli — se on helpompi tehtävä. Kuuntele ohjeitani!»
Lisää kukkastytöstä. — Rakkauden edistysaskeleita.
Aurinko pilkisti iloisena Glaukuksen huoneeseen, jota, kuten jo olen maininnut, nimitettiin »Ledan kammioksi». Valo tuli ylhäällä olevista pienistä ikkunoista ja puutarhaan vievästä ovesta; puutarha on etelän asukkaille mitä meille on huvihuone. Sen pienuus ei sallinut sitä pitää kävelypaikkana, mutta sen täyttämät kirjavat ja värikkäät kukat olivat omiansa tekemään sen niin viehättäväksi, mikä vain etelän ilmastolle on ominaista. Ja tuoksut, joita tuuli läheiseltä mereltä kuljetti, täyttivät huoneen, jonka väriuhkuiset seinät kilpailivat ihanimpien kukkien kanssa. Päämaalauksen ohella, joka esitti Ledaa ja Tyndarusta, kohtasivat ihastunutta silmää vielä muutkin ensiluokkaiset kuvataulut. Yhdessä näemme Kupidon Venusta hyväilevän, toisessa Ariadnen rannalla nukkumassa tietämättömänä Teseuksen uskottomuudesta. Vallattomat auringonsäteet leikkivät neliölaitteisella lattialla ja loistavilla seinillä — ja vielä veikeämpinä ilakoivat onniautuuden lämpöset säteet nuoren Glaukuksen sydämessä.
»Olen nähnyt hänet», hän sanoi mitellen ahtaan huoneensa lattiaa, »olen kuullut hänen puhuvan — olen puhutellut häntä. Olen kuunnellut hänen kaikuvaa lauluaan ja hän lauloi kunniasta ja Kreikasta. Olen vihdoinkin löytänyt unelmieni kauan haetun ihanteen ja kyprolaisen kuvanveistäjän lailla olen saanut hengen mielikuvitukseni luomalle.»
Rakastuneen Glaukuksen yksinpuhelu olisi kenties kestänyt vielä kauemminkin, mutta samassa huoneen oviaukon tummensi varjo, ja nuori tyttö, vuosiltaan vielä lapsi, häiritsi hänen yksinäisyyttään. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkoiseen tunikaan, joka ulottui kaulasta nilkkoihin; toisessa kädessä hänellä oli kukkaskori, toisessa pronssinen vesiastia. Hänen piirteensä olivat kehittyneemmät kuin hänen ikäisillään yleensä, mutta ne olivat pehmeät ja naiselliset ja olematta varsinaisesti kauniit teki ilmeikkäisyys ne viehättäviksi; niiden ilmeissä oli jotakin lempeää, jotakin syvää tuskaa tuntevaa. Salainen suru, hiljainen kärsimys oli tappanut hymyn, mutta ei vienoa suloutta hänen huuliltaan; hänen silmiensä huolekas ja varovainen ilme sai jokaisen aavistamaan, mitä tuskaa hän oli syntymästään asti saanut kärsiä. Hän oli sokea; mutta silmistä sitä ei nähnyt, niiden suruvoittoinen, alistuva välke oli kirkas, iloinen ja puhdas.
»Minulle sanottiin Glaukuksen olevan täällä», hän virkkoi, »saanko tulla?»
»Ah, Nydiani», kreikkalainen sanoi, »sinäkö se olet? Tiesin, ettet kutsumustani laimiinlöisi.»
»Glaukus on yhä entinen itsensä», Nydia punastuen virkkoi, »sillä hän on aina ollut hyvä sokealle tytölle.»
»Kuka voisi muuta ollakaan?» Glaukus sanoi hellästi, uskollisen veljen äänellä.
Nydia huokasi ja jatkoi sitten hetken vaijettuaan vastaamatta toisen huomautukseen: »Olet hiljan palannut?»
»Kuusi päivää olen ollut Pompeijissa.»
»Ja voit hyvin? Ah, tarvinneeko sitä kysyäkään — sillä voiko kukaan, joka saa katsella kaikkien niin ihanaksi kertomaa maata — voiko kukaan sellainen pahoin voida?»
»Hyvin jaksan. Entä sinä, Nydia — kuinka oletkaan kasvanut? Ensi vuonna saat jo miettiä, minkä vastauksen sulhasellesi annat.»
Uusi puna kihosi Nydian poskille, mutta nyt hän rypisti kulmiaan. »Olen ottanut mukaani muutaman kukan», hän sanoi vastaamatta toisen huomautukseen, joka näytti hänessä herättävän mielipahaa; ja hapuillen pöydän luo, jonka ääressä Glaukus seisoi, hän pani korinsa sille. »Ne ovat mitättömiä, mutta juuri poimittuja.»
»Ne ovat kuin Floran itsensä lahjottamia», Glaukus virkkoi ystävällisesti, »ja minä toistan sulottarille antamani lupauksen, etten muita seppeleitä pidä kuin niitä, jotka sinun kätesi ovat sitoneet.»
»Ja kuinka kukat jaksavat viridariumissasi? Menestyvätkö ne hyvin?»
»Mainiosti, aivankuin larit olisivat niitä hoitaneet.»
»Ah, se ilahuttaa minua; sillä poissaollessasi kävin mikäli ehdin niitä kastelemassa.»
»Kuinka voin sinua kiittää, kaunis Nydia», kreikkalainen virkkoi. — Vähän aavisti Glaukus, kuinka tarkkaan hänen mielikukkansa Pompeijissa muistettiin.
Lapsen käsi vapisi ja hänen rintansa aaltoili tunikan alla. Hän käännähti hämillään. »Aurinko polttaa tänään kukkaparat», hän sanoi, »ja ne kaipaavat minua; olen ollut viime aikoina sairas enkä ole niitä ollut yhdeksään päivään huoltamassa.»
»Sairas, Nydia — mutta poskillasihan on enemmän väriä kuin viime vuonna.»
»Olen usein sairas», sokea tyttö sanoi liikutetuin äänin, »ja mitä suuremmaksi kasvan sitä enemmän kärsin sokeudestani. Mutta nyt kukkieni luo.» Näin sanoen hän nyökäytti päätään ja pujahti viridariumiin, jossa alkoi kastella kukkia.
»Nydia parka», Glaukus ajatteli tyttöä katsellen. »Kohtalo on kova. Et näe maata — et aurinkoa — et merta — et tähtiä — ja ennenkaikkea et voi nähdä Ionea.»
Nämä sanat johtivat hänen ajatuksensa jälleen eilisiltaan, mutta hänen unelmansa katkaisi nyt sisään astuva Klodius. Merkillisenä todistuksena siitä, kuinka paljon yksi ainoa ilta oli voinut kiihdyttää atenalaisen rakkautta Ioneen, mainittakoon, että vaikka hän oli Klodiukselle aijemmin uskonut salaisuutena ensimäisen kohtauksensa Ionen kanssa ja minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt, hänestä nyt tuntui vastenmieliseltä edes mainita hänen nimeään vieraan aikana. Hän oli nähnyt Ionen puhtaana ja viattomana Pompeijin kevytmielisinten ja turmeltuneimpien elostelijoiden joukossa ja saavan suloudellaan pikemmin kuin pidättäväisyydellään osakseen rohkeimpienkin kunnioituksen, muuttaen aistillisintenkin ja vähimmän ihanteellistenkin mielialan toiseksi; hänen henkevä ja hienostunut älynsä vaikutti toisin kuin Kirken tarinassa, hän muutti eläimet ihmisiksi. Ne jotka eivät hänen henkevyyttään tajunneet, ne hurmasi hänen kauneutensa; ne jotka eivät runoutta ymmärtäneet, ihastuivat hänen äänensä melodiseen sointuun. Nähdessään Ionen olemuksellaan puhdistavan ja kirkastavan kaiken olevaisen, hän tunsi ensi hetkestä oman arvonsa; hän tunsi, kuinka huonosti hänen toverinsa ja toimensa vastasivat hänen unelmiensa jumalatarta. Verho oli poistunut hänen silmistään. Hän huomasi, mikä mittaamaton juopa erotti hänet itsensä tovereistaan, joita huvituksien pettävä verkko oli tähän asti verhonnut; häntä innostutti oma rohkeutensa kun hän uskalsi tavotella Ionea. Hän tunsi, että hänen tästä lähin täytyy pyrkiä korkeampiin päämääriin. Hän ei enää mielinyt alhaisien korvien kuultavaksi lausua nimeä, joka hänen polttavassa mielikuvituksessaan oli muodostunut pyhän ja jumalallisen merkiksi. Ione ei ollut enää vain kaunis nainen, joka oli kerran nähty ja jota intohimoisesti kaivattiin — hän oli valtijatar, hänen sielunsa jumalatar. Kukapa ei ole samaa tunnetta kokenut? Joka sitä ei ole, ei se ole koskaan rakastanut.
Kun siis Klodius hänelle intoilevin elein kuvaili Ionen kauneutta, tunsi Glaukus vastenmielisyyttä ja inhoa, että sellaiset huulet uskalsivat häntä ylistää; hän vastaili kylmästi, ja roomalainen kuvitteli jo, että hänen intohimonsa oli sammunut, ennenkuin se oli kehittynytkään. Eikä Klodius siitä ollut pahoillaan, sillä hän toivoi Glaukuksen naivan vieläkin rikkaamman perijättären, Julian, Diomeden tyttären, jonka kullan tuo peluri arveli helposti voivansa itselleen siepata. Keskustelu ei ollut nyt niin vilkasta ja sujuvaa kuin ennen, ja tuskin Klodius oli hänet jättänyt, kun Glaukus jo lähti Ionea tapaamaan. Ovella hän jälleen kohtasi Nydian, joka oli lopettanut miellyttävän toimensa. Hän tunsi heti Glaukuksen askelet.
»Menet aikaisin ulos», hän virkkoi.
»Niin, Kampanian aamuhetket rankaisevat niitä laiskureita, jotka unohtavat ne.»
»Ah, kunpa minäkin voisin niistä nauttia!» sokea tyttö äännähti, mutta niin ettei Glaukus hänen valitustaan kuullut.
Tessalitar viivähti hetken paikallaan ja lähti sitten kotiaan kohden ohjaten askeliaan pitkällä sauvallaan, jota hän osasi käytellä varsin taitavasti. Hän jätti pian upeammat kadut ja painui kaupunginosaan, jolla sivistyneitten ja säädyllisten kansalaisten korvissa oli huono kaiku. Mutta hänen onnettomuutensa pelasti hänet näkemästä ympärillä versovan paheen alhaisia ja raakoja todistuskappaleita.
Hän kolkutti erään ruokalan tapaisen rakennuksen takaportille. Se aukeni ja raaka ääni käski hänen tehdä tilin ansaitsemistaan sestertioista. Ennenkuin hän ehti vastata, virkkoi toinen, hieman miellyttävämpi ääni:
»Mitä puhua noista pikku ansioista, Burbo? Tytön ääntä tarvitaan taas pian rikkaan ystävämme öitsilöissä ja kuten tiedät hän maksaa hyvin satakielistään.»
»Oi, en tahdo — en voi!» Nydia huudahti vavisten. »Tahdon kerjätä aamusta iltaan, mutta älkää lähettäkö minua sinne!»
»Ja miksi ei?» sama ääni kysyi.
»Koska — koska olen niin nuori ja hyvin kasvatettu ja ne naistoverit, jotka siellä tapaan, eivät ole sopivia seuraa —.»
»Burbon orjattarelle», ääni täydensi pilkallisesti ja raa'asti nauraen.
Tessalitar pani kukat pois, painoi päänsä käsiinsä ja itki hiljaa.
* * * * *
Sillä välin Glaukus ehti napolittaren asunnolle. Hän tapasi Ionen istumassa palvelijattariensa joukossa, jotka olivat täydessä työn touhussa. Harppu oli hänen vieressään, sillä Ione oli tänään tavallista toimettomampi, ehkä myöskin tavallista miettivämpi. Glaukuksesta hän oli nyt kauniimpi aamuvalaistuksessa ja yksinkertaisessa puvussaan kuin eilisiltana lamppujen häikäisevässä loisteessa ja juvelikoristeissaan; ja vieläkin enemmän hän ihastui huomatessaan hänen läpikuultavan, kalpean poskihipiänsä leimahtavan vereväksi hänen lähestyessään. Mairesanoihin tottuneena hän unohti tavalliset lauseensa puhutellessaan nyt Ionea. Hän tunsi, ettei ole tarvis käyttää sanoja, missä katse puhuu enemmän. He haastelivat Kreikasta. Siinä oli aine, josta Ione mieluummin kuuli puhuttavan kuin itse kertoi; siitä aineesta ei kreikkalaisen kertomisinto koskaan ehtynyt. Hän kuvaili Ionelle hopeaolivilehtoja, jotka vielä nytkin peittävät Ilissuksen rantoja, temppeleitä, joista aarteet oli miltei kaikki ryöstetty — mutta kuinka ihania ne ovat raunioinakin! Hän puhui vapauttaja Harmodiuksen ja mainion Perikleen nyt yksinäisestä kaupungista ja valaisi nuo ajat niin korkealta, että sieltä lähtevä valo hälvensi kaikki synkät varjot. Hän oli nähnyt tämän runojen maan enimmäkseen nuoruusvuosiensa runohohteisena aikana ja hänen isänmaalliset tunteensa olivat liittyneet noihin varhaisiin elämäniloisiin aikoihin. Ja Ione kuunteli häntä hartaana ja miettivänä; tuo ääni ja nuo kuvaukset olivat arvokkaammat kuin hänen lukuisien ihailijoittensa hiushienot imartelut. Oliko rikos rakastaa maanmiestään? Hän rakasti hänessä atenalaista. Hänen heimonsa jumalat, hänen unelmiensa maa puhuivat hänen huulillaan.
Tästä lähin he tapasivat toisensa joka päivä. Viileinä iltoina he soutelivat tyynelle merelle. Iltaisin he löysivät toisensa Ionen pylvästöissä ja halleissa. Heidän rakkautensa oli äkkiä puhjennut, mutta se oli väkevä, se täytti kaikki heidän sielunsa syvyydet. Sydän, ajatus, aistit, mielikuvitus — kaikki olivat sen palvelijoita ja pappeja. Ja jos esteen panet kahden ruumiin välille, joita verenveto lähentää, niin ne kohtaavat ja yhtyvät siinä samassa; he kummastelivat vain, kuinka he olivat voineet niin kauan elää erillään toisistaan. Oli aivan luonnollista, että he rakastivat toisiaan. Nuoria, kauniita ja rikkaita kun olivat — samaa säätyä ja samaa henkeä — ei mikään estänyt heitä yhtymästä. Heidän mielestään taivaskin hymyili heidän tunteilleen. Niinkuin vainotut hakevat suojaa kirkosta, niin hekin tekivät rakkautensa alttarista sen turvapaikan, joka suojeli heitä maallisilta suruilta. He koristelivat sen kukkasin — tietämättä, että niihin on usein käärme kätkeytyneenä.
Eräänä iltapäivänä, viidentenä heidän ensitapaamisestaan Pompeijissa Glaukus ja Ione olivat valitun ystäväjoukon kera palaamassa venematkalta. Heidän veneensä keinui kevyenä tyvenillä laineilla, joiden kuvankirkkaan pinnan vain airot hämmensivät. Muun seuran iloisesti rupatellessa Glaukus makasi Ionen jalkain juuressa ja hän olisi mielellään katsonut häntä kasvoihin, mutta ei uskaltanut. Vihdoin Ione katkaisi äänettömyyden.
»Veli rukka», hän huoaten virkkoi, »kuinka hän ennen riemuitsikaan tällaisesta hetkestä!»
»Veljesi?» Glaukus sanoi. »En ole häntä vielä nähnytkään. Vain sinua ajatellessani en ole ketään muuta muistellut, muutenhan olisin jo tiedustellut, eikö se nuorukainen, jonka mukana minut jätit Napolissa Minervan temppelin edustalla, eikö se ollut sinun veljesi.»
»Oli.»
»Ja hän on nyt täällä?»
»Niin on.»
»Pompeijissa eikä alati sinun luonasi! Mahdotonta!»
»Hänellä on muita tehtäviä», Ione sanoi surullisena. »Hän on Isiksen pappi.»
»Niin nuorena; ja mikäli tiedän se toimi on varsin ankaraa», lämminsydäminen Glaukus virkkoi kummastellen ja säälien. »Mikä hänet siihen sai?»
»Hän on aina ollut intoileva uskonnollisissa haaveiluissaan. Ja erään egyptiläisen — ystävämme ja suojelijamme — kaunopuheisuus herätti hänessä hartaan halun uhrata elämänsä kaikkein salaperäisimmän jumalattaremme palvelukseen. Ehkä juuri hänen ylitsevuotava intonsa löysi tuon papiston ankarissa säännöissä hänelle sopivan toimialan.»
»Eikä hän kadu valintaansa. Toivon hänen olevan onnellisen.»
Ione huokasi ja peitti hunnulla kasvonsa.
»Toivoin, ettei hän olisi ratkaissut kysymystä niin nopeasti. Ehkä hän vielä niiden lailla, jotka liikaa toivovat, pian pettyy toiveissaan.»
»Hän ei ole siis onnellinen uudella alallaan. Ja tuo egyptiläinen — oliko hän itse pappi? oliko hänelle hyötyä toimittaa lisäjäseniä pyhään seuraan?»
»Ei. Hän sääli vain meidän kohtaloamme. Hän luuli siten edistävänsä veljeni asiaa. Me olemme jääneet orvoiksi.»
»Kuten minäkin», Glaukus sanoi sanojaan merkitsevästi korostaen.
Ione painoi silmänsä alas vastatessaan:
»Ja Arbakes tahtoi korvata vanhempiemme tilan. Sinun täytyy oppia tuntemaan hänet. Hän kunnioittaa älyä.»
»Arbakes! Tunnen hänet jo. Ainakin juttelimme keskenämme kohdatessamme. Mutta ylistyksestäsi huolimatta en halua häneen lähemmin tutustua. Kiinnyn kyllä nopeasti kaikkiin, mutta tuo mustapintainen egyptiläinen synkkine katseineen ja kylmine hymyineen synnyttää minussa ahdistavan tunteen. Voisi luulla, että hän kreetalaisen Epimenideen lailla neljäkymmentä vuotta luolassa elettyään nyt tuntee päivänvalon tuiki vastenmieliseksi.»
»Niin, hän on kuten Epimenides viisas, lempeä ja hyvä», Ione vastasi.
»Oi, kuinka onnellinen hän, kun sinä häntä ylistät. Hän ei kaipaa muita hyveitä lainkaan tullakseen minullekin rakkaaksi.»
»Hänen rauhansa, hänen kylmyytensä», Ione sanoi vältellen, »johtunee aijemmista kärsimyksistä, niinkuin tuon vuoren (hän osotti Vesuviusta) joka etäältä meille näyttää synkältä ja rauhalliselta, mutta kerran on elättänyt iäksi sammunutta tulta.»
Ionen näitä sanoja lausuessa katsoivat molemmat vuorta. Taivaanranta oli peittynyt ruusunhohteisiin pilviin, mutta sen harmaan vuorenhuipun yllä, joka kohosi sitä puolitiehen peittävien metsien ja puutarhojen keskeltä, leijui musta ja turmaaennustava pilvi, seudun ainoa synkkä piirre. Yhtäkkiä vaistomainen alakuloisuudentunne valtasi heidät molemmat kun he sitä katselivat; se sydämentunne, jonka rakkaus oli heihin luonut, ja joka pienimmistäkin ulkoseikoista, vähäisimmänkin onnettomuuden uhatessa vie heidät hakemaan turvaa toisiltaan, sai heidän katseensa yhtaikaa jättämään vuoren ja kuvaamattoman hellinä uppoomaan toisiinsa. Tarvitsivatko he sanoja ilmaistakseen, että he rakastivat toisiaan!