Mutta taistelu oli jo lopussa. Sen saivat Alboin ja prefekti kuulla hämmästyksekseen saapuessaan takaisin Taginaen luo.
Kun prefekti oli saapunut pohjoispuoleiseen pinjametsikköön ja aikoi lähteä seuraamaan kuninkaan jälkiä, saavutti hänet Liberiuksen lähetti, joka vaati häntä palaamaan heti. Narses kuului olevan tiedottomana ja suuri vaara vaativan pikaista päätöksen tekoa.
Narses tiedottomana — Liberius neuvottomana, varmaksi luultu voitto vaaranalainen. Se oli tärkeämpää kuin mahdollisuus antaa kuolinisku puolikuolleelle kuninkaalle.
Cethegus ajoi täyttä karkua Taginaehen samaa tietä kuin oli tullutkin.
Täällä Liberius tuli häntä vastaan ja sanoi:
"Liian myöhään. Olen jo järjestänyt asian yksin myöntyen vaatimukseen.
Aselepo on päätetty ja goottien jäännökset peräytyvät."
"Mitä", huusi Cethegus, joka olisi mielellään tuhonnut kaikki gootit rakkaansa hautajaisiksi, "aselepoko? Peräytyvätkö gootit?
"Missä on Narses?"
"Hän makaa tajuttomana kantotuolissaan saatuaan ankaran vetotaudin. Hän säikähtyi ja hämmästyi eikä ihmekään."
"Mitä täällä on tapahtunut? Kerro, ihminen."
Liberius kertoi lyhyesti, että he olivat suurin uhrauksin — sillä nuo keihäsgootit seisoivat kuin muuri — tunkeutuneet Taginaehen, joka heidän täytyi valloittaa talo talolta, huone huoneelta.
"Tuuma tuumalta", päätti Liberius kertomuksensa, "täytyi meidän hakata palasiksi heidän johtajansa, joka tapettuaan Anzalaan asettui ensimmäiseen muurinaukkoon. Me emme päässeetkään siitä paikasta kaupunkiin."
"Mikä hänen nimensä oli", kysyi Cethegus, "toivoakseni kreivi Teja."
"Ei, kreivi Torismut. — Kun olimme puolitiessä verityötämme ja Narses aikoi juuri kannattaa itsensä kaupunkiin, kohtasi hänet Taginaen portilla haavoittunut Zeuxippos, joka saapui lähettiläänä vasemmalta siiveltämme — sitä ei enää ole olemassakaan — goottien saattamana."
"Kuka oli —?"
"Hän, jonka äsken mainitsit — kreivi Teja. Hän oli nähnyt tai saanut tietää, että heidän keskusrintamaansa uhattiin ja että kuningas oli haavoittunut.
"Silloin hän — huomattuaan, ettei hän enää mitenkään ehdi muuttamaan ratkaisua Taginaen luona — teki rohkean, epätoivoisen päätöksen.
"Hän luopui äkkiä lujasti varustetusta asemastaan vuorilla ja hyökkäsi häntä vastaan olevan vasemman siipemme kimppuun, joka hitaasti lähestyi vuorta ylöspäin hänen joukkoaan vastaan.
"Hän voitti sivustamme heti ensi yrityksellä, ajoi pakenevia takaa leiriin saakka ja otti siellä vangiksi kymmenentuhatta miestä sekä päällikkömme Oresteen ja Zeuxippoksen.
"Hän lähetti Zeuxippoksen sidottuna goottien mukana Narseksen luo todistamaan tapahtumasta ja vaati neljänkymmenenkahdeksan tunnin aselepoa."
"Mahdotonta", huusi Cethegus.
"Muussa tapauksessa hän tappaisi kaikki kymmenentuhatta vankia päällikköineen. Hän oli vannonut sen."
"Entä sitten", sanoi Cethegus.
"Sinusta mahtaa asia olla samantekevää, roomalainen. Mitäpä sinä
välität kymmenestätuhannesta meikäläisestä. Mutta Narses välittää.
Pelästyttävä uutinen, vaikean päätöksen tekeminen lannistivat hänet.
Hän sai ankaran taudinkohtauksen.
"Kaatuessaan hän ojensi päällikönsauvan minulle ja minä tietysti suostuin heti vaatimukseen —."
"Tietysti.
"Pylades tahtoi pelastaa Oresteen", huudahti Cethegus kiukuissaan.
"Ja samalla kymmenentuhatta miestä keisarillista sotaväkeä."
"Minua ei tuo sopimus sido", huusi Cethegus, "minä käyn heidän kimppuunsa."
"Sitä et saa tehdä. Teja on ottanut mukaansa panttivankeina suurimman osan miehistöä ja kaikki päälliköt. Hän surmaa ne heti, kun ensimmäinen nuoli lentää heitä vastaan."
"Surmatkoon vain. Käyn sittenkin heidän kimppuunsa."
"Saathan nähdä, seuraavatko bysanttilaiset sinua. Ilmoitin heti sinunkin joukollesi Narseksen käskyn, sillä minä olen nyt Narses."
"Sinä olet kuoleman oma, kun Narses tulee tajuihinsa."
Mutta Cethegus huomasi, ettei hän olisi voinut yksistään palkkasotureineen mitään gooteille, jotka olivat koonneet joukkojensa jäännökset — molemmat siivet — varustettuun paikkaan.
Teja oli vetäytynyt vankeineen luostari- ja kappelikukkuloiden yli Via
Flaminialle, jonne Hildebrandinkin sivusta oli päässyt verraten eheänä.
Johanneksen kiertoliikettä olivat ensin hidastuttaneet molemmat joet ja sen teki kokonaan tyhjäksi aselepo.
Kostonhimoisena Cethegus odotti Narseksen toipumista, sillä hän toivoi, ettei tämä hyväksyisi edustajansa tekemää sopimusta.
Sillä välin Teja ja Hildebrand olivat saapuneet kumpikin sivustaltaan
Numan hautakummulle, jonne haavoittunut kuningas oli viety.
He eivät tienneet viimeisiä tapahtumia.
He laativat kukkulan juurella yhteisen suunnitelman, jonka aikoivat esittää kuninkaalle. Heidän mielestään oli nopeasti peräydyttävä aselevon turvin etelää kohti.
Mutta kun he saapuivat kukkulalle, kohtasi heitä surullinen näky.
Ääneen itkien Adalgot riensi Tejaa vastaan ja talutti hänet Numan sarkofagille, jota muratti ympäröi.
Siinä kuningas Totila lepäsi kilvellään. Kuoleman vakava majesteetti oli luonut jaloille kasvoille pyhyyden sädekehän, joka oli vielä paljon kauniimpi sitä iloista hohdetta, joka aina elon aikana oli näillä kasvoilla säteillyt.
Hänen vasemmalla puolellaan lepäsi kaarevassa kansilevyssä, joka oli aikoja sitten nostettu sarkofagin päältä, Julius.
Molempien dioskurien yhdennäköisyys ilmeni entistä enemmän nyt, kun kuolema oli laskenut varjonsa molempiin.
Ystävysten välille Goto ja Liuta olivat peittäneet kolmannen ihmisolennon.
Matalalla multakummulla lepäsi, jalo pää näkyvissä, roomalaisnainen
Valeria.
Hänet oli kutsuttu läheisestä luostarista Numan kukkulalle ottamaan vastaan haavoittunutta sulhastaan.
Kun Adalgot ja Aligern kantoivat hitaasti leveälle kilvelle lasketun kuninkaan kukkulalle, hän oli huokaisematta, itkemättä heittäytynyt kilvelle.
Ennenkuin kumpikaan ehti sanoa mitään, huudahti hän:
"Minä tiedän — hän on kuollut."
Hän oli vielä auttanutkin heitä ruumiin asettamisessa Numan sarkofagiin.
Sitten hän oli hiljaisella äänellä, kyynelettömin silmin lausunut:
"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Akilleus?
Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä.
Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais,
Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."
Tämän jälkeen hän veti levollisesti, kiirehtimättä vyöstään tikarin ja lausui:
"Ota nyt sieluni, kristittyjen ankara Jumala. Näin minä täytän lupaukseni."
Sitten roomalaisneito painoi terävän tikarin sydämeensä.
Cassiodorus kulki rukoillen, syvästi liikutettuna — kyyneleet valuivat pitkin hänen arvokkaannäköisiä kasvojaan valkoiselle parralle — ruumiin luota toisen luo. Kädessä hänellä oli siunatusta seetripuusta tehty pieni risti.
Luostarin hurskaat naiset, jotka olivat seuranneet Valeriaa, veisasivat juhlallisen, yksinkertaisen virren. Vähitellen koko kukkula täyttyi sotilailla, jotka aselevon vuoksi olivat voineet lähteä päällikköjensä mukana.
Päällikköjen joukossa olivat myöskin kreivi Visand ja Markja.
Ääneti Teja oli kuunnellut itkevän Adalgotin kertomusta.
Sitten hän meni kuninkaan ruumiin luo.
Ääneti, kuivin silmin hän laski panssaroidun oikean kätensä kuninkaan haavalle, kumartui ja kuiskasi kuolleelle:
"Minä tahdon täydentää työsi."
Sitten hän meni eräälle maatuneella haudalla kasvavan korkean puun juurelle ja lausui pienelle joukolle, joka liikutettuna ja ääneti seisoi vainajien ympärillä:
"Goottisankarit. Taistelu on menetetty. Valtakunta on hukassa.
"Jos joku teistä tahtoo mennä Narseksen luo ja myöntyä keisarin alamaiseksi, niin menköön. En pidätä ketään.
"Minä puolestani aion jatkaa taistelua loppuun saakka.
"En taistele voittaakseni, vaan saadakseni sankarikuoleman.
"Se, joka aikoo menetellä samoin kuin minä, jääköön tänne.
"Te jäätte kaikki. Hyvä on."
Silloin Hildebrand lausui:
"Kuningas on kuollut.
"Gootit eivät osaa taistella ilman kuningasta, vaikka he kuolemaakin etsivät.
"Atalarik — Vitiges — Totila — Meillä on vain yksi mies, joka sopii neljänneksi näiden jälkeen — Teja, viimeinen, suurin sankarimme."
"Minä rupean kuninkaaksenne", sanoi Teja.
"Te ette saavuta minun johdollani elämän iloja, vaan kunniakkaan kuoleman.
"Hiljaa! Älkää tervehtikö minua iloisilla huudoilla eikä aseiden kalskeella.
"Se, joka tahtoo minua kuninkaakseen, tehköön samoin kuin minä."
Hän taittoi puusta, jonka alla hän seisoi, oksan ja kiersi sen kypäränsä ympärille.
Ääneti muut seurasivat hänen esimerkkiään.
Adalgot, joka seisoi häntä lähinnä, kuiskasi:
"Oi, kuningas Teja. Sinä otit sypressin oksan. Sillähän seppelöidään uhreiksi tuomitut."
"Niin, Adalgot. Sinä sanoit totuuden. Kuolemaan vihin täten itseni", lausui kuningas pyörähdyttäen miekkaansa päänsä ympäri.
Nopeasti goottikansan kohtalo lähenikin ratkaisuaan.
Kivi vieri rotkoon.
Kun Narses oli tullut tuntoihinsa ja saanut tietää, mitä hänen tainnoksissa ollessaan oli tapahtunut ja tehty, hän käski vangita Liberiuksen ja lähettää hänet Bysanttiin vastaamaan teostaan.
"En silti tahdo väittää", sanoi hän uskotulleen Basiliskokselle, "että
Liberius olisi tehnyt väärän päätöksen.
"Olisin itse tehnyt samoin.
"Mutta olisin menetellyt niin muista syistä.
"Hän tahtoi ennen kaikkea pelastaa ystävänsä ja samalla kymmenentuhatta miestä.
"Se oli virhe. Ne olisi pitänyt uhrata, kun ratkaisijana oli Liberius.
"Sillä Liberius ei voinut olla täydellisesti selvillä sodan tilasta.
"Liberius ei tiennyt, — kuten Narses tietää — että goottien valtakunta oli tuomittu perikatoon tämän taistelun perästä. On aivan saman tekevää, tapahtuuko lopullinen ratkaisu Taginaen vai Napolin luona. Sen vuoksi saattoi nuo kymmenentuhatta pelastaa ja täytyikin pelastaa."
"Napolinko luona? Miksi ei Rooman luona? Etkö muista prefektin peloittavia valleja? Etkö luule goottien rientävän Roomaan tehdäkseen sen vallien takana kuukausimääriä sinulle vastarintaa?"
"Roomasta on kyllä pidetty huolta, vaikka siitä eivät tiedä gootit eikä
Liberiuskaan.
"Eikä sitä saa tietää aivan heti — Cetheguskaan. Ole siis vaiti siitä asiasta. Missä on nyt Rooman kaupunginprefekti?"
"Hän riensi edeltäpäin voidakseen heti aselevon päätyttyä hyökätä goottien kimppuun."
"Oletko pitänyt huolta —"
"Ole huoletta.
"Hän aikoi ottaa mukaansa ainoastaan isaurilaisensa, mutta minä — tai oikeammin Liberius minun neuvostani — annoin hänelle avuksi Alboinin ja longobardit ja sinä tiedät —"
"Niin", virkkoi Narses hymyillen, "suteni eivät päästä häntä silmistään."
"Mutta miten kauan —"
"Niin kauan kuin häntä tarvitsen. Ei hetkeäkään kauemmin.
"Tuo nuori kuninkaallinen ihmeiden tekijä makaa siis kilvellään.
"Nyt saattaa Justinianus täydellä oikeudella käyttää kunnianimeä
'Gothicus' ja taas nukkua rauhallisesti.
"Mutta tuskinpa hän — Teodoran petetty leski — enää koskaan voi nukkua rauhallisesti."
Molemmat päälliköt Teja ja Narses olivat siis samaa mieltä goottien valtakunnan kohtalosta.
Se oli hukassa.
Capraen ja Taginaen luona oli jalkaväen paras osa kaatunut.
Totila oli vienyt taisteluun kaksikymmentäviisituhatta miestä.
Näistä ei pelastunut täyttä tuhatta.
Molemmilla sivuistoillakin oli mieshukka melkoinen.
Niinpä ei kuningas Tejalla ollutkaan enempää kuin kaksikymmentätuhatta miestä, kun hän lähti peräytymään etelään päin pitkin Via Flaminiaa.
Hänen kulkuaan jouduttivat herttua Guntariksen ja kreivi Grippan johtaman pienen joukon avunpyynnötkin. Kaksi kertaa sitä suurempi bysanttilaisjoukko oli näet laskenut maihin Rooman ja Napolin välillä, johtajina Armatus ja Doroteos, ja käynyt sen kimppuun.
Häntä pakotti kiiruhtamaan myöskin Narseksen kamala takaa-ajo aselevon päätyttyä, sillä hän otti taas käytäntöön entisen kauhean menettelytapansa, "kulkevan muurin" goottien hävittämiseksi.
Kun longobardit ja Cethegus levähtämättä ajoivat gootteja takaa, seurasi Narses heitä aivan hitaasti levittäen vasemmalle ja oikealle kaksi kamalaa siipeä, jotka ulottuivat lounaassa suburbicarisesta Tusciasta alkaen Tyrhenian mereen ja koillisessa Picenumin kautta Jonian mereen saakka.
Kaikkialla, missä muuri kulki pohjoisesta etelään ja lännestä itään, se tuhosi tieltään kaiken goottien suvun.
Tätä menettelytapaa helpotti suuressa määrässä se seikka, että italialaiset rupesivat suurissa joukoin siirtymään goottien puolelta bysanttilaisten puolelle.
Lempeän kuninkaan sijaan, joka oli heidät voittanut puolelleen, oli tullut synkkä ruhtinas, jonka nimeäkin pelättiin.
Italialaiset eivät kuitenkaan siirtyneet siksi, että he olisivat suosineet bysanttilaista hallitustapaa, vaan Narseksen ja keisarin ankaruuden pelosta. Jokaista italialaista, joka piti barbaarien puolta, uhattiin nimittäin kuolemalla.
Ne italialaiset, jotka vielä palvelivat kuningas Tejan sotajoukossa, luopuivat siitä ja riensivät Narseksen joukkoihin.
Yhä useammin sattui, — varsinkin Taginaen ratkaisevan taistelun jälkeen — että italialaiset naapurit, varsinkin ne, joiden oli täytynyt luovuttaa gooteille kolmas osa tiluksistaan, ilmaisivat goottilaiset uudisasukkaat "roomalaisille".
Sellaisissa paikoissa, missä italialaisilla oli suuri ylivoima, he murhasivat gootit tai luovuttivat ne vankeina Narseksen tyrheniläiselle tai jonilaiselle laivastolle.
Nämä seurasivat nimittäin hitaasti maasotajoukon marssia pitkin Tyrhenian ja Jonian merien rannikkoja ja kuljettivat mukanaan goottivangit.
Linnat ja heikommin varustetut kaupungit — Totilan oli täytynyt vahvistaa pientä joukkoaan näistä kootuilla miehistöillä — joutuivat useimmiten italialaisten käsiin.
Nämä hyökkäsivät nyt goottien kimppuun samoin kuin Totilan valtaistuimelle noustua olivat hyökänneet bysanttilaisten kimppuun.
Sillä tavoin vallattiin Narnia, Spoletum ja Perusium.
Niissä paikoissa, missä gootit jaksoivat tehdä vastarintaa, italialaiset ja bysanttilaiset alkoivat piirityksen.
Narses kulki täten eteenpäin kuin mies, joka kulkee kädet levällään kapeaa käytävää pitkin ja työntää edellään kaikki, jotka aikovat häneltä kätkeytyä, tai kuin kalastaja, joka kahlaa puroa ylöspäin nuottaa vetäen. Hänen taakseen ei jää kalan sukuakaan.
Kauhuissaan kaikki gootit, jotka vielä saattoivat pelastua, pakenivat vaimoineen ja lapsineen Narseksen rautaisen jyrän tieltä kuninkaan sotajoukon luo, jonka turvissa pian oli paljon enemmän aseettomia kuin sotilaita.
Itägootit olivat taas ryhtyneet vaellukseen kuten sata vuotta sitten. Mutta nyt Narseksen rautainen verkko oli heidän takanaan ja heidän edessään meri yhä kapeammaksi käyvän niemen kärjessä. Eikä heillä ollut ainoatakaan laivaa pakoaan varten.
Sitä paitsi eittämätön välttämättömyys vähensi kamalalla tavalla kuningas Tejan asekelpoisia miehiä.
Heti aselevon päätyttyä Cethegus isaurilaisineen ja bysanttilaisine joukkoineen, joissa oli saraseenilaisia ja herulilaisia ratsumiehiä sekä Alboin longobardilaisine ratsumiehineen olivat ryhtyneet ankarasti ahdistamaan pakenevia.
Sotajoukon mukana kulkevat naiset, lapset ja vanhukset hidastuttivat suuressa määrässä peräytymistä. Melkein joka yö täytyi senvuoksi uhrata pienehkö joukko-osasto, joka pysähtyi johonkin sopivaan paikkaan ja teki takaa-ajajille sitkeää, hurjanrohkeaa, toivotonta vastarintaa hankkiakseen pääjoukolleen taas pitkän ennakkomatkan.
Tuo julma, mutta ainoa käytettävissä oleva keino vaati milloin puoli tuhatta miestä, milloin — jos puolustusasema oli tavallista laajempi — suurempiakin uhreja.
Kuningas Teja oli ilmoittanut tämän sotajoukolleen ennen "hyvien toivon" vuorelta lähtöä.
Sotilaat olivat vaieten suostuneet tuohon hirmuiseen keinoon.
Kuolemaan vihityt kilpailivat joka ilta keskenään kunniatoimesta. Silloin kuningas Tejan täytyi — kostein silmin — antaa arvan ratkaista, sillä hän ei tahtonut ketään loukata kieltämällä heiltä oikeutta tällaiseen itsensä uhraamiseen.
Gootit, jotka huomasivat kansansa ja valtakunnan perikadon olevan tulossa ja pelkäsivät vaimojensa ja lastensa joutumista Narseksen käsiin, riensivät toistensa kilvalla kuolemaan.
Peräytymisretki muodostui goottien urhoollisuuden kunniakuluksi, jokainen pysähdys uskaliaan uhrautuvaisuuden kunniamerkiksi.
Niinpä kaatuivat tämän "perikadon yövartioston" johtajina
Hadusunt-vanhus Nucera Camellarian, nuori ampumataituri Guntamund
Adfonteksen ja reipas ratsumies Gudila Ad Martiksen luona.
Tuo uhrautuvaisuus ja kuninkaan päällikkötaito tuottivatkin kansan kohtalolle mahdollisimman suotuisat tulokset.
Fossatumin luona Tudoran ja Narnian välillä syntyi yöllinen taistelu. Yövartioston johtajana oli urhoollinen kreivi Markja. Taistelu alkoi iltapäivällä, jolloin Cetheguksen ratsumiehet saapuivat goottien varustukselle, ja kesti auringonnousuun saakka.
Kun aurinko vihdoin valaisi goottien nopeasti kyhättyä maavarustusta, vallitsi sen sisäpuolella haudan hiljaisuus.
Hyökkääjät lähenivät hautaa erittäin varovaisesti.
Cethegus hyppäsi vihdoin hevosensa selästä ja nousi varustuksen harjalle Syphaxin seuraamana.
Hän viittasi miehilleen.
"Tulkaa perässä. Ei ole enää vaaraa. Te voitte huoleti astua vihollistenne yli, sillä he ovat kaikki kuolleet, kaikki tuhat miestä. Tuolla kreivi Markjakin makaa. Tunnen hänet."
Kun ratsumiehet olivat puhdistaneet tiellä olevan esteen ja lähtivät Cetheguksen johdolla ajamaan takaa pääjoukkoa, joka oli nyt päässyt hyvin pitkän matkan edelle, saivat he jonkin matkaa kuljettuaan kuulla italialaisilta talonpojilta, ettei goottien sotajoukko ollut tullutkaan pitkin Via Flaminiaa.
Kreivi Markjan ja hänen joukkonsa jalo uhrautuvaisuus aiheutti sen, että kuningas Teja sai pitkän aikaa salatuksi vihollisilta peräytymisretkensä suunnan. Takaa-ajajat eivät löytäneet heistä jälkeäkään.
Cethegus pyysi Johannesta lähtemään pienemmän joukon kanssa oikealle lounaaseen päin ja Alboinia vasemmalle koilliseen pitkin Via Flaminiaa, hakemaan kadonneiden jälkiä.
Häntä itseään vastustamaton halu veti Roomaan. Hän toivoi pääsevänsä sinne ennen Narsesta ja saavansa sen haltuunsa ilman Narsesta voidakseen pitää häntä, kuten ennen Belisariusta, Kapitoliumilta käsin kurissa.
Kuningas Tejan jälkien kadottua Cethegus kutsui luotettavimmat tribuuninsa luokseen ja ilmoitti heille aikovansa nyt vaikka väkivalloin irtautua Alboinin ja Johanneksen alituisesta silmälläpidosta ja rientää yksin isaurilaisinensa Roomaan suorinta tietä, joka nyt oli vapaa.
Hänen puhuessaan Syphax saattoi nopeasti telttaan erään roomalaisen porvarin, jonka hän oli töin tuskin saanut pelastetuksi longobardien käsistä. Roomalainen oli kysynyt prefektiä ja barbaarit olivat omien sanojensa mukaan aikoneet kohdella häntä "samoin kuin edellisiäkin."
"Takaa päin", lisäsi Syphax vielä, "lähestyy suuri sotajoukko. Lähden tiedustelumatkalle ja palaan pian takaisin."
"Minä tunnen sinut, Tullus Faber", sanoi prefekti, "sinä olet aina ollut Roomalle ja minulle uskollinen. Mitä tietoja tuot?"
"Oi, prefekti", valitteli mies, "vielähän sinä sentään olet elossa.
"Luulimme sinua jo kuolleeksi, kun et ole mitään meille ilmoittanut, vaikka olemme kahdeksan sanansaattajaa lähettäneet luoksesi."
"Minun luokseni ei ole saapunut ainoatakaan."
"Sinä et siis tiedä, mitä Roomassa on tapahtunut! Paavi Silverius on kuollut maanpaossa Sisiliassa. Uusi paavi on vihollisesi Pelagius —"
"En tiedä tuosta mitään. Puhu!"
"Niinpä sinäkään et siis voi auttaa etkä neuvoa. Rooma on —"
Samassa Syphax saapui sisään, mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, ilmestyi prefektin telttaan Narses Basiliskoksen tukemana.
"Te olette antaneet tuhannen goottisoturin pidättää itseänne niin kauan, että terveet ovat päässeet teidän käsistänne ja sairaat ovat saaneet teidät kiinni", kiukutteli ylipäällikkö.
"Tuo kuningas Teja osaa muutakin kuin rikkoa kilpiä, hän osaa kutoa harson prefektinkin terävien silmien eteen.
"Mutta minä näen harsojen läpi, tämänkin läpi. Johannes, kutsu väkesi takaisin. Hän ei ole voinut lähteä etelään päin, hän on poikennut pohjoiseen.
"Sillä hän on aikoja sitten tiennyt sen, mikä eniten koskee Rooman prefektiä. Rooma ei ole enää goottien käsissä."
Cetheguksen silmät välähtivät.
"Lähetin salaa muutamia sukkelia miehiä sinne.
"Ne kiihoittivat kaupunkilaisia nopeaan öiseen kapinaan. Kaikki kaupungissa olevat gootit tapettiin. Viisisataa miestä vain pääsi Hadrianuksen haudalle, jota he pitävät hallussaan."
"Me olemme lähettäneet luoksesi kahdeksan sanansaattajaa", uskalsi
Faber huomauttaa lomaan.
"Viekää tuo mies ulos", sanoi Narses.
"Niin, Rooman porvarit muistelevat rakkaudella prefektiä, jolle he ovat kiitollisuuden velassa kahdesta piirityksestä, nälästä, rutosta ja Kapitoliumin palosta.
"Mutta sinun luoksesi lähetetyt sanansaattajat ovat kai aina eksyneet sutosteni joukkoon, jotka lienevät repineet ne palasiksi.
"Mutta minun luokseni on kyllä saapunut pyhän isän Pelagiuksen tiedonanto. Olen tehnyt hänen kanssaan sopimuksen, jonka sinä, Rooman kaupunginprefekti, toivottavasti hyväksyt."
"En kai saa sitä tekemättömäksi."
"Rooman hyvät porvarit pelkäävät tavattomasti kolmatta piiritystä. He ovat pyytäneet, ettemme ryhtyisi mihinkään, mikä saattaisi uuden taistelun heidän kaupunkiinsa. Hadrianuksen haudalla olevat gootit kuolevat pian nälkään, kirjoittavat he. He tahtovat itse puolustaa omia vallejaan ja vannovat samalla, että he tuon goottijoukon kukistuttua luovuttavat kaupungin vain sen luonnolliselle suojelijalle ja päällikölle, Rooman kaupunginprefektille.
"Oletko tyytyväinen, Cethegus? Lue sopimus. Anna se hänelle,
Basiliskos."
Cethegus luki iloisena sopimuksen. Roomalaiset eivät ole siis unohtaneet häntä.
He kutsuivat nyt ratkaisun hetkellä Kapitoliumiin hänet, luonnollisen suojelijansa eikä vihattuja bysanttilaisia.
Hän luuli taas olevansa valtansa kukkulalla.
"Olen tyytyväinen", sanoi hän antaessaan käärön takaisin.
"Minä olen luvannut", sanoi Narses, "etten yritäkään väkivalloin saada kaupunkia käsiini. Ensin on kuningas Tejan seurattava kuningas Totilaa.
"Sitten Rooma ja — moni muu. Tule sotaneuvotteluun, prefekti."
Kun Cethegus neuvottelusta palattuaan kyseli Tullus Faberia, oli tämä hävinnyt jäljettömiin.
Suuri sotapäällikkö Narses oli todella arvannut, mihin päin kuningas
Teja joukkoineen oli poikennut Via Flaminialta.
Hän oli ensin kääntynyt pohjoiseen Jonian meren rantaan päin ja kuljetti sitten erinomaisen taitavasti pakenevan kansansa ja sotajoukkonsa vahingoittumattomana kiertoteitä, joita tuskin kukaan paitsi häntä tunsi, Hadrian, Aternumin, Ortonan ja Samniumin kautta.
Jo Nuceria Camellarian luona hän sai muutamilta Roomasta paenneilta gooteilta tietää kaupungin valtauksesta.
Kuningas, joka jo hartaasti toivoi loppua ja jonka luonne oli muuttunut säälimättömäksi, odotti melkein mielihyväntuntein hetkeä, jolloin olisi pakko vapautua mukana kuljetetuista vangeista.
Nämä, joita oli melkein puolet goottien lukumäärästä, olivat tehneet vartioimisen niin vaivalloiseksi, että Teja oli määrännyt kuolemanrangaistuksen jokaisesta vastustuksen yrityksestä.
Fossatumin luona, heti sen jälkeen, kun oli poikettu pohjoiseen päin, vangit yrittivät joukottain riistäytyä vapaiksi.
Hyvin suuri osa vangeista tapettiin karkauspuuhaa estettäessä. Kaikki ne, jotka olivat jääneet eloon, kuningas käski heittää sidotuin käsin Aternukseen ja hukuttaa ne sinne.
Sama kohtalo tuli Oresteen ja muiden päälliköiden osaksi.
Kun Adalgot rukoili vangeille armoa, vastasi kuningas synkkänä:
"Liian monta tuhatta turvatonta goottivaimoa ja -lasta on joutunut näiden käsiin ja murhattu kotilietensä ääressä. Tämä ei ole enää sotilasten välistä taistelua. Tämä on hävityssotaa kokonaista kansaa vastaan. Tehkäämme mekin puolestamme samalla tavalla."
Samniumista kuningas riensi — turvattomien kulkiessa perässä pienen saattojoukon seuraamana, sillä nyt ei enää ollut takaa-ajon pelkoa — parhaitten joukkojensa kanssa nopeasti Campaniaan.
Hän saapui sinne niin arvaamatta, että herttua Guntariksen ja kreivi Grippan johtama, alkuaankin pieni ja sittemmin taisteluissa ylivoimaisen vihollisen kanssa kutistunut joukko, joka oli vahvassa asemassa Napolin ja Beneventumin välillä, hämmästyi yhtä paljon kuin tämän joukon voitokkaat vastustajatkin.
Hän sai tietää, että bysanttilaiset uhkasivat Capuasta käsin Cumaeta.
"Ei", huudahti hän, "tätä linnoitusta he eivät saa vallata vielä meiltä.
"Minulla on siellä tärkeä tehtävä suoritettavana."
Saatuaan joukkonsa lisäksi myöskin kreivikaupunkinsa Tarentumin varusväen urhoollisen Ragnariksen johdolla, hän ylivoimaisena törmäsi yhteen bysanttilaisten kanssa, jotka salaa marssivat Capuasta Cumaehen aikoen kavalasti hyökätä linnoituksen kimppuun, mutta hämmästyksekseen joutuivatkin goottien pääjoukon käsiin.
Kuningas karkasi vihan vimmassa bysanttilaisten kimppuun. Hän halkaisi sotakirveellään arkontti Armatuksen pään, ja hänen rinnallaan Apulian nuori herttua lävisti Dorotheoksen keihäällään. Kauhistuneina bysanttilaiset pakenivat Terracinaan saakka.
Tämä olikin viimeinen voitonjumalan suudelma goottien siniselle sotalipulle.
Seuraavana päivänä kuningas Teja saapui Cumaehen.
Totila oli hänen erityisestä vaatimuksestaan päättänyt vastoin tavallisuutta viimeksi Roomasta lähtiessään ottaa kaupungin uskollisuuden takaamiseksi panttivankeja. Ei kukaan tiennyt, minne nämä olivat viedyt.
Tulopäivän iltana kuningas Teja antoi murtaa auki Cumaen linnoituksen muureilla varustetun puutarhan portin. Täällä olivat torninkorkuisten vallien takana kätkössä Rooman panttivangit, joina oli patriiseja ja senaattoreja — niiden joukossa Maximus, Cyprianus, Opilio, Rusticus, Fidelius, senaatin huomattavimmat miehet —. Kaikkiaan oli panttivankeja noin kolmesataa. Ne olivat kaikki katakombeissa kokoutuneen salaliiton jäseniä.
Teja käski Roomasta pakoon päässeiden goottien kertoa heille, miten roomalaiset olivat Narseksen lähettiläiden kiihoittamina eräänä yönä nousseet äkkiä kapinaan ja tappaneet kaikki gootit, jotka olivat käsiinsä saaneet, naiset ja lapsetkin, sekä pakottaneet loput Hadrianuksen haudalle.
Tämän kertomuksen aikana kuningas katseli panttivankeja niin julman näköisenä, että kaksi näistä murskasi ennen sen päättymistä päänsä valleihin.
Kun kertojat olivat valallaan vakuuttaneet sanansa totuuden mukaisiksi, lähti kuningas ääneti puutarhasta.
Hetkisen perästä noiden kolmen sadan panttivangin päät ilmestyivät muureille.
"En saapunut Cumaehen vain täyttääkseni tämän kamalan tuomion", sanoi kuningas Adalgotille.
"Tänne on kätkettynä pyhä salaisuus, jonka aion joukoilleni ilmaista."
Hän kutsui hänet ja muutkin sotajoukon päälliköt ilottomalle illalliselle.
Kun ateria oli nautittu, antoi kuningas merkin Hildebrand-vanhukselle.
Tämä nyökäytti päätään, otti palavan pikisoihdun kaarikattoisen salin keskipatsaassa olevasta rautarenkaasta ja virkkoi:
"Seuratkaa minua, goottisankarit ja ottakaa kilpenne mukaanne."
Oli heinäkuun yön kolmas hetki. Tähdet loistivat kirkkaina taivaalla.
Kuningasta ja ikivanhaa asemestaria seuraten Guntaris ja Adalgot, Aligern, Grippa, Ragnaris ja lipunkantaja Visand lähtivät ääneti salista. Viimeisenä kulki kuninkaan kilvenkantaja Vakis, jolla oli tulisoihtu kädessään.
Linnan puutarhan vastaisella puolella oli jättiläismäinen pyöreä torni, jota sanottiin Teoderikin torniksi, koska tuo suuri kuningas oli sen uudestaan rakennuttanut.
Tähän tornirakennukseen Hildebrand-vanhus meni valaisten tietä.
Maakerroksessa oli vain tyhjä tornihuone, johon vanhus pysähtyi. Hän ei lähtenyt nousemaan jyrkkiä portaita ylös, vaan polvistui lattialle ja alkoi mitata suljetusta ovesta lähtien pitkin lattiaa käsillään. Mitattuaan viisitoista vaaksan pituutta hän löi kivikirveellään yhtä kolmesta suunnattoman suuresta graniittilevystä, jotka muodostivat koko lattian.
Paikka, johon vanhus iski, kumahti ontosti. Kun kiveä katsoi oikein tarkoin, huomasi siinä pienen raonkin. Siihen hän painoi kirveensä pyytäen miesten siirtymään taakseen huoneen vasemmalle puolelle.
Kun miehet olivat noudattaneet hänen pyyntöään, hän työnsi lattialaatan syrjään. Aukko johti kellariin, joka tuntui olevan yhtä syvä kuin itse torni oli korkea.
Aukosta pääsi hädin tuskin mies kerrallaan kulkemaan. Siitä lähti alaspäin kaksisataa kallioon hakattua porrasta.
Ääneti miehet kulkivat portaita alas.
Alas saavuttuaan he huomasivat tulleensa pyöreään huoneeseen, jonka kivimuuri jakoi kahteen puolikaareen.
Se puolikaari, johon he saapuivat, oli tyhjä.
Nyt kuningas Teja mittasi lattian rajasta alkaen seinää pitkin kymmenen vaaksanmittaa ja painoi sitten erästä kiveä, joka painui sisäänpäin muodostaen toiseen puolikaareen kapean oven.
Hildebrand-vanhus astui edellä ja sytytti kuninkaan kanssa seinillä olevat tulisoihdut.
Muut läsnäolijat peräytyivät ja peittivät silmänsä näkemänsä loiston halkaisemina. Kun he taas avasivat silmänsä, huomasivat he, että heidän edessään oli Didrik berniläisen tarumaisen suuri kuninkaanaarre.
Siellä oli osittain sirosti järjestettyinä, osittain hujan hajan kasoihin paiskattuina kaikenlaisia aseita, taloustarpeita ja koruja.
Siellä oli pronssisia rynnäkkökypäröitä muinaisten etruskien ajoilta. Ne olivat harmaassa muinaisuudessa joutuneet kauppiasten välityksellä goottien haltuun, jotka niihin aikoihin elelivät Pruthin ja Dnjesterin tai mahdollisesti Itämeren äärillä, ja ne olivat sitten kulkeutuneet eteläänpäin siirtyneen vaelluskansan mukana takaisin lähelle niitä paikkoja, joissa ne olivat taotut.
Vieressä oli matalia puisia pääsuojuksia, joiden päälle oli jännitetty hylkeen ja jääkarhun nahkoja.
Siellä oli suippoja, kelttiläisiä kypäröitä, komeilla töyhdöillä varustettuja roomalaisia ja bysanttilaisia kypäröitä, pronssisia, rautaisia, hopeaisia ja kultaisia kaularenkaita, kaikenmallisia kilpiä — kömpelöistä, miehenkorkuisista puukilvistä, joita pidettiin muurin tavoin jousimiehen suojana, parttien siroon, helmillä ja jalokivillä koristettuun, pyöreään, pieneen kilpeen saakka.
Tavattoman raskaiden, vanhanaikaisten, ketjurenkaista kudottujen haarniskojen vieressä oli keveitä, purppuranvärisestä pellavakankaasta laadittuja suojuksia. Niiden lomissa oli lyömämiekkoja, miekkoja, kivisiä, pronssisia ja rautaisia tikareja, piiluja ja nuijia, joista osa oli tehty mammutin nikamista. Olipa siellä frankkilaisia fransiskojakin sekä sirosti koristettuja, pieniä, kullattuja heittokirveitä, joita roomalaiset sirkusratsastajat käyttivät temppujaan tehdessään.
Keihäitä ja muita heittoaseita oli myöskin lukematon joukko — melkein koskemattomasta hammasvalaan torahampaasta, jota oli käytetty aseena, ebenpuusta tehtyyn vandaalikuninkaan komeaan keihääseen saakka. Olipa siellä saman ruhtinaan kultainen nuolikotelokin, jonka nuolet olivat koristetut flamingon purppuranvärisillä sulilla.
Sotavaippoja oli monenlaisia, niitä oli tehty sinisen ketun nahasta,
Numidian jalopeuran taljasta, jopa kalleimmasta Sidonin purppurastakin.
Jalkineita oli skritofinnien pitkistä, lapionmuotoisista lumikengistä bysanttilaisiin kultasandaaleihin saakka. Vaatetavaraa oli myös yllin kyllin, m.m. friisiläisiä villatakkeja ja kiinalaisia silkkitunikoita.
Pöytäastioita oli määrätön kasa, merenpihkaisia, kultaisia, hopeaisia ja kilpikonnanluisia: korkeita ruukkuja, laakeita maljoja, pyöreitä pikareita ja leveitä uurnia.
Koruista olivat huomattavimmat käsirenkaat ja soljet sekä vuorikristalleista ja helmistä kootut kaulanauhat.
Siellä oli tavaraa kaikkiin elämän tarpeisiin, ruoka- ja juoma-astioita, vaatteita ja koruja, aseita ja leikkikaluja.
"Niin", virkkoi kuningas Teja, "tämän salaisen luolan, jonka olemassa olon vain veriveljet tiesivät, asemestari hakkautti kallioon ollessaan neljäkymmentä vuotta sitten Cumaen kreivinä. Siinä on goottien kuninkaanaarretta jo vuosikymmeniä säilytetty.
"Siksi Belisarius saikin pienen saaliin, kun hän kaivoi käsiinsä Ravennassa olevan aarteen. Täällä on ollut kätkössä jaloimmat ja kalliimmat tavarat sotasaaliista, parhaat rauhanaikaiset lahjat, joita amelungit ovat saaneet Teoderikin, Vinitarin, Hermanarikin, Atalin, Ostrogoton, Isarnan ja Amalan aikana.
"Ravennassa säilytettiin vain lyötyä rahaa ja muuta tavaraa, joiden raha-arvo oli suurempi kuin niiden merkitys lahjana tai saaliina.
"Kuukausimääriä viholliset kävelivät näiden aarteiden päällä, mutta tämän kellarin uskollinen syvyys ei ilmaissut salaisuutta.
"Mutta nyt otamme ne mukaamme. Viekää ne täältä pois leveillä kilvillänne ja antakaa ne sitten kulkea ylös miehestä mieheen. Me otamme ne mukaamme itä-goottien viimeiselle taistelukentälle.
"Älä pelkää, nuori Adalgot. Vaikka kaadunkin ja vaikka kaikki joudummekin perikatoon, niin viholliset eivät saa viedä Bysanttiin pyhää kunnia-aarretta.
"Sillä viimeinen taistelukenttämme, jonka olen valinnut, on merkillinen. Se nielee ja kätkee viimeiset gootit, heidän aarteensa ja kunniansa."
"Niin, vieläpä heidän suurimmat aarteensa ja kunniansa", sanoi
Hildebrand-vanhus, "ei ainoastaan kullan, hopeat ja kalliit kivet.
"Katsokaa tänne, gootit!"
Hän valaisi tulisoihdullaan puoliympyrän perällä olevaa esirippua ja veti sen sivulle.
Kaikki muut läsnäolijat lankesivat kunnioituksesta polvilleen.
Sillä he tunsivat suuren vainajan, joka istui ylevänä kultaisella valtaistuimellaan keihäs oikeassa kädessään, purppuravaippa hartioillaan.
Hän oli suuri Teoderik.
Egyptiläisiltä roomalaisille kulkeutunut taito säilyttää ruumiita oli tehnyt tässäkin tapauksessa ihmeitä. Vainaja oli aivan elävän näköinen.
Liikutettuna eivät miehet saaneet sanaa suustaan.
"Jo kauan", virkkoi Hildebrand vihdoin, "olemme Teja ja minä epäilleet goottien onnentähteä.
"Minä, joka olin ennen sodan syttymistä kunniavahdin päällikkönä Ravennan marmoripalatsissa, jonne Amalasunta oli haudannut isävainajansa, minä en pitänyt tuosta rakennuksesta. Vielä vähemmän pidin pyhältä savulta tuoksuvista papeista, jotka usein saapuivat sinne muka rukoilemaan mahtavan kuninkaan sielun autuuden puolesta.
"Minä mietin: jos jälkemme kerran katoavat tästä etelämaasta, eivät italialaiset eivätkä pikku kreikkalaiset saa pilkata suuren, rakkaan sankarimme jäännöksiä.
"Ei. Samoin kuin Rooman linnan ensimmäinen valloittaja, länsigootti Alarik oli saanut pyhän virran pohjalla haudan, jota ei kukaan tietänyt eikä kukaan päässyt häväisemään, samoin suuri kuninkaanikin oli saatava ihmisten uteliaisuuden saavutettavista.
"Tejan avulla veinkin eräänä synkkänä yönä jalon ruumiin pois marmoripalatsista ja ulvovien pappien läheisyydestä. Me toimme sen tänne suljetussa laatikossa.
"Täällä hän oli varmassa kätkössä. Jos joku löytäisikin hänet sattumalta satojen vuosien kuluttua, niin kukapa hänet tuntisi kotkasilmäiseksi kuninkaaksi.
"Ravennan palatsissa oleva kivisarkofagi jäi tyhjäksi. Turhaan munkit veisaavat ja rukoilevat sen ääressä.
"Täällä aarteittensa ja kunniamerkkiensä keskellä piti hänen saada levätä sankarin ihanaa lepoa istuen omalla valtaistuimellaan.
"Kun hänen sielunsa katsoo alas Valhallasta ja näkee tämän, miellyttää se häntä, sillä hän ei tahtoisi nähdä ruumiin lepäävän pitkällään raskaiden kivien alla suitsutusten täyttämässä holvissa."
"Mutta nyt", virkkoi Teja, "on hänen sekä amelungien aarteen vielä kerran noustava ylös syvyydestä.
"Kun olemme saaneet aarteet ihmisten ilmoille, niin sitten kuljetamme huolellisesti ja varovaisesti rakkaan sankarimme ruumiin.
"Huomisaamuna varhain lähdemme tästä kaupungista — Narseksen ja prefektin ilmoitetaan nimittäin jo lähestyvän — ja marssimme kuninkaanaarre ja kuninkaan ruumis mukanamme goottien viimeiselle taistelukentälle, jonne olen jo käskenyt vaimojen ja lasten mennä.
"Tuo taistelukenttä — olen sen nähnyt monta kertaa unettomina öinä unikuvana — tuo taistelukenttä, joka näkee meidät ja kansamme kunniaakkaasti kaatuvan, tuo taistelukenttä, joka ottaa hehkuvaan syliinsä kaikki kuolemaa haluavat, sen jälkeen kuin viimeinenkin keihäs on taittunut — tämä taistelukenttä on Tejan valitsema."
"Minä aavistan", huudahti Adalgot. "Tuon taistelukentän nimi on —"
"Mons Vesuvius", sanoi Teija. "Toimeen!"