Goottien leirissä oli jo useina päivinä peräkkäin liikkunut epäselviä huhuja uuden apujoukon saapumisesta idästä päin. Niin ainakin sieltäpäin saapuvat gootit kertoivat.
Kuningas ei odottanut siltä suunnalta minkäänlaista apujoukkoa. Varovaisuuden vuoksi hän lähetti — etteivät bysanttilaiset voisi tehdä odottamatonta sivuhyökkäystä — kreivi Torismutin, lipunkantaja Visandin ja nuoren Adalgotin ratsastavien sajonien kanssa tiedustelumatkalle.
Mutta jo seuraavana päivänä he saapuivat takaisin.
Kreivi Torismut riensi iloisen näköisenä yhdessä Adalgotin kanssa kuninkaan telttaan ja huudahti:
"Minä tuon luoksesi vanhan ystävän oikeaan aikaan, kuninkaani."
"Hän muistuttaa", puuttui Adalgot puheeseen, "kuningastiikeriä, joka esiintyi viimeksi sirkuksessa antamassasi näytännössä.
"En ole koskaan nähnyt sellaista yhtäläisyyttä ihmisen ja eläimen välillä."
"Siitä huolimatta hän on sinulle rakas vieras — tuossa hän jo onkin."
Ja samassa tuli kuninkaan telttaan — korsikalainen Furius Ahalla.
Hän kumarsi ylpeätä, entisestään yhä ruskeammaksi paahtunutta päätään, laskien vasemman kätensä rinnalleen.
"Minä tervehdin sinua, goottien kuningas."
"Tervetuloa Italiaan, maailman ympäri purjehtija. Mistä viimeiseksi tulet?"
"Tyroksesta."
"Mikä sinut tuo takaisin?"
"Sen kerron sinulle."
Totilan viittauksesta toiset lähtivät teltasta.
Korsikalainen tarttui kuumeisen kiivaasti kuninkaan käsiin.
"Vastaa myöntävästi, vastaa myöntävästi! Elämäni — enemmän kuin elämäni riippuu siitä."
"Mitä tarkoitat", kysyi kuningas peräytyen hämmästyneenä.
Miehen kiivas, villi luonne oli hänestä hyvin vastenmielinen.
"Myönnä, myönnä! Onhan Valeria vapaa?
"Sinähän olet kihloissa länsigoottien kuninkaan Agilan tyttären kanssa."
Kuningas rypisti otsaansa ja pudisti suutuksissaan päätään.
Mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, jatkoi korsikalainen kiivaasti:
"Älä ihmettele — älä kysele.
"Niin, minä rakastan Valeriaa sydämeni koko hehkulla.
"Minä melkein vihaan häntä — niin häntä rakastan.
"Minä kosin häntä muinoin.
"Sain kuulla, että hän oli sinun omasi — sinun tieltäsi väistyin.
"Kenen tahansa muun olisin kuristanut kuoliaaksi näillä käsilläni.
"Riensin pois.
"Harhailin Intiassa ja Egyptissä ja etsin vaaroja, seikkailuja, kauhuja ja nautintoja.
"Turhaan.
"Hänen kuvansa oli unohtumattomasi syöpynyt sieluuni.
"Minä kärsin tavattomasti.
"Minä janosin häntä kuin pantteri verta.
"Ja minä kirosin häntä, sinua ja itseäni.
"Aikoja sitten luulin hänen olleen omasi.
"Muutama aika sitten tapasin Aleksandrian satamassa eräällä Espanjasta saapuneella länsigoottilaisella laivalla vanhoja, Valeriuksen aikaisia yhteisiä kauppatuttujani, jotka kertoivat sinun nousemisestasi valtaistuimelle.
"Kun kyselin kuningattarestasi Valeriasta, vakuuttivat he sinun olevan naimattoman. Samalla he mainitsivat, että heidän kuninkaansa Agila oli tarjonnut sinulle aseellista apua ja tyttärensä puolisoksesi. Sinä kuuluit hyväksyneen tarjouksen.
"Mutta sen he ainakin kertoivat varmana asiana, — he vannoivatkin, kun epäilin heidän sanojaan — että olet naimaton.
"Entinen morsiamesi Valeria, jonka he hyvin tunsivat, kuului asuvan yksinäisyydessä eräässä luostarissa Taginaen lähellä.
"'Valeria vapaa', huudahdin riemastuneena sisimmässä sydämessäni.
"Samana yönä jo nostatin laivojeni ankkurit lähteäkseni Italiaan.
"Kreetan kohdalla tapasin komean laivaston.
"Siinä oli persialaisia ratsumiehiä, jotka Justinianus oli pestannut ja lähettänyt kauppalaivoilla Italiaan sinua vastaan.
"Ratsumiesten päällikkönä oli vanha ystäväni Isdigernes.
"Häneltä sain kuulla, miten suuren sotajoukon Narses oli vastaasi tuonut.
"Ja nyt, kuningas Totila, päätin maksaa vanhan kiitollisuudenvelkani.
"Minun onnistui, tarjoamalla kaksinkertainen palkka, saada Isdigerdes ja hänen ratsumiehensä — ne ovat kaikki valittua väkeä — omaan palvelukseeni. Tuon ne nyt sinun avuksesi. Kreiveiltäsi kuulin, että sinä oletkin erityisesti ratsuväen tarpeessa.
"Niitä on yli kaksituhatta miestä."
"Ne ovat erittäin tervetulleet", sanoi Totila iloissaan, "minä kiitän sinua."
"Minulle vakuutettiin, että sinä olet vielä naimaton" — jatkoi korsikalainen — "mutta — he sanoivat — Valeria ei kuulu olevan vapaa — hän kuuluu yhä olevan — en tahtonut, en voinut, en voi uskoa — en voi toivoani — ei, ei, älä pudista päätäsi — minä vannotan sinua — myönnä, että hän on vapaa! — —"
Hän tarttui taas kuninkaan käsiin.
Mutta tämä irroittautui hänestä melkein vihastuneena.
"Yhä vielä entinen, tuhoisa, hillitön hehku asuu suonissasi.
"Milloin tuo laava jäähtyy?
"Yhä vielä — niin, laulaja on oikeassa — tuo omituinen tiikerimäinen piirre — joka hetki voi odottaa hyppyä."
"Älä saarnaa, gootti", tiuskasi korsikalainen vihoissaan, "vastaa on tai ei — onko Valeria —?"
"Valeria on omani", vastasi kuningas kiivaasti, "omani nyt ja ikuisesti."
Silloin korsikalainen päästi tuskan ja tukahdutetun raivon huudahduksen iskien hurjasti molemmat kätensä otsaansa vasten.
Sitten hän heittäytyi teltassa olevalle vuoteelle, heitteli päätään sinne tänne päänalaisella ja puuskutti kuumeisesti.
Vähän aikaa Totila katseli häntä ihmeissään ja ääneti. Sitten hän meni vuoteen luo tarttuen korsikalaisen oikeaan käteen, jolla tämä nuiji rintaansa.
"Hillitse toki itsesi! Oletko sinä mies vai nuolen haavoittama villisika?
"Onko tuo miesmäistä, ihmismäistä?
"Luulin tuskan sinulle opettaneen, mihin tuollainen raivo vie."
Kovasti kiljaisten Ahalla hypähti pystyyn tikari kädessä.
"Sinäkö minulle puhut, minua neuvot?
"Sinä yksin sait niin tehdä — sinä yksin sen voit tehdä.
"Mutta älä tee enää sitä.
"En voi sinultakaan sitä kärsiä.
"Älä sinä nuhtele minua. Surkuttele minua pikemmin.
"Mitä te pohjoismaalaiset tiedätte näiden suonien hehkuvasta verestä.
"Teidän rakkautenne on kalpeata tähtien tuiketta.
"Minun rakkauteni on polttava tuli — niin, laava, kuten sanoit — samoin vihani.
"Oi, jos tietäisit, mitä olen hänen vuokseen kärsinyt, miten tulisesti olen taas toivonut, miten siunasin ja rakastin sinua — ja nyt — kaikki on hukassa."
Hän alkoi taas raivota.
"En ymmärrä sinua", vastasi Totila ankarasti kävellen edestakaisin teltassaan ja välittämättä hituistakaan raivoavasta Ahallasta.
"Sinulla on kovin alhainen, halpamainen ajatuskanta naisesta."
"Totila", huudahti Ahalla.
"Niin, halpamainen.
"Sinä pidät naista kauppatavarana, ratsuna, jonka toinen voi itselleen anastaa, jollei ensimmäinen pidä siitä lujasti kiinni.
"Eikö naisella ole sinun mielestäsi sielua eikä vapaata tahtoa?
"Ja luuletko sinä, jos todellakin olisin naimisissa jonkun toisen kanssa tai olisin kuollut, luuletko sinä, että Valeria rupeaisi vain ilman muuta vaimoksesi?
"Olemme hyvin erilaisia luonteiltamme, korsikalainen.
"Nainen, joka on Totilaa rakastanut, tuskin tyytyy Furius Ahallan lohdutukseen."
Korsikalainen kimposi ylös kuin ukkosen tapaamana:
"Gootti, sinä olet ylpeä.
"Sellainen et ollut ennen.
"Onko kruunu tehnyt sinut ylpeäksi?
"Uskallatko sinä halveksia minua?
"Sitä en kärsi ainoaltakaan ihmiseltä — en edes sinulta.
"Peruuta sanasi."
Totila kohautti olkapäitään.
"Mustasukkaisuus ja sokea raivo pimittävät muutoin selvän järkesi.
"Minä sanoin: se, joka on minua rakastanut, ei sitten enää rakastu sinuun.
"Ja se on niin totta, että sinun pitäisi se hurjana hetkenäsikin tajuta.
"Ajattele Valeriaa, ankarasti siveellistä, kylmää kuin marmori, vestaalin tapaista — ja omaa hillitöntä, intohimoista luonnettasi.
"Valeria ei ole hento syyrialaislapsi, kuten Zoe muinoin oli."
"Älä mainitse sitä nimeä."
"Valeria kammoksuu hurjuuttasi. — Hän on itse sen kerran sanonut minulle. — Sinä herätät hänessä vain kammoa."
Korsikalainen syöksyi kuninkaan luo ja tarttui hänen olkapäihinsä.
"Ihminen — oletko sinä kertonut hänelle? Oletko sinä ilmaissut onnettomuuteni? Oletko sinä? — Silloin sinä et —"
Totila sysäsi hänet luotaan.
"Nyt olet tarpeeksi raivonnut.
"Ei, en ole hänelle mitään puhunut — en vielä.
"Vaikka olisit sen ansainnut.
"Yhä vielä, senkin jälkeen —"
"Vaikene", sanoi Ahalla uhaten.
"Sinä et voi hillitä rakkauttasi etkä vihaasi.
"Sinä käyt ystäväsi kimppuun kuin hullu, kuin petoeläin.
"Totta totisesti olisin jo kauan sitten suuttunut tuohon hurjuuteesi, jollen tuntisi jaloa perusluontoasi.
"Hillitse itsesi tai lähde pois."
Ja kuningas loi korsikalaiseen ankaran, leimuavan katseen, joka samalla kuvasti ylevää etevämmyyttä.
Intohimoinen korsikalainen ei jaksanut kestää tätä katsetta.
Hän peitti kasvonsa käsillään ja virkkoi vähän ajan kuluttua murtuneella äänellä:
"Anna anteeksi, Totila. Nyt se on ohi.
"Mutta älä toista tuota puhetapaa, tuota katsetta.
"Katseesi hillitsi minua tuona kauhunyönä enemmän kuin kätesi.
"Minä pelkään ja vihaan sitä.
"Jos olen loukannut nyt sinua, niin huomenna korvaukseksi taistelen sinun puolellasi samoin kuin ratsumiehenikin."
"Katso, Furius", sanoi kuningas, "tuossa juuri ilmenee luonteesi jalous.
"Sinä et peruuta lahjaasi, vaikka toivosi pettikin.
"Kiitän vielä kerran.
"Sinun apusi, sinun ratsumiesjoukkosi tekevät mahdolliseksi erinomaisen taistelusuunnitelman toteuttamisen. Ratsujen puutteessa olisi minun täytynyt huoaten luopua siitä."
"Päällikkösi, jotka olet kutsunut neuvotteluun", ilmoitti eräs sajooni, "odottavat teltan ulkopuolella."
"Tuo ne sisään! Ei, Furius, sinä jäät tänne ja kuuntelet, mitä minulla on sanomista. Sinun tehtäväsi on tärkein minun tehtäväni jälkeen."
"Olen siitä ylpeä ja suoritan sen, että olisit tyytyväinen petoosi."
Hildebrand-vanhus, kreivi Teja, kreivi Visand, kreivi Torismut, kreivi
Markja, Aligern ja Apulian nuori herttua saapuivat kuninkaan luo.
Totila viittasi teltan seinään. Siellä oli hänen taitavasti laatimansa kartta Taginaen ympäristöstä. Perustana oli ollut roomalainen sotakartta Picenumista Via Flaminialle. Tähän oli kuningas merkinnyt tärkeimmät paikat.
"Mielelläni, sankarit", alkoi hän, "antaisin sotajoukon syöksyä vihollisen kimppuun vanhan goottitavan mukaan kiilan muotoisena rintamana ja koettaisin murtaa vihollisen rintaman.
"Mutta me emme voita vuosisadan nerokkainta sotapäällikköä, jolla on kahta vertaa enemmän miehiä kuin meillä ja jolla on erinomainen asema, Odinista polveutuvalla taistelutavallamme", sanoi hän hymyillen.
"Älä vihastuta voiton jumalaa pilkkaamalla sitä taistelun edellisenä päivänä", varoitteli Hildebrand-vanhus.
Totila jatkoi:
"Katsokaamme, emmekö voisi tuhota suurta sotataituria, joka tahtoo voittaa germaanit germaaneilla, hänen omilla keinoillaan.
"Huomispäivän ratkaiseva taistelu tapahtuu täällä Taginaen luona asemien keskustassa.
"Molemmat sivustat saavat olla alussa joutilaina.
"Sinä, Hildebrand, johdat Eugubiumin luona vasenta sivustaamme, minä annan sinulle kymmenentuhatta miestä. Tuo metsä tuolla ja Clasiukseen yhtyvä pikku joki Sibola suojaavat asemaasi.
"Sinut, Teija" — tämä oli aivan kuninkaan vieressä — "asetan viidentoistatuhannen miehen kanssa oikealle sivustalle Capraen vuoren taa, joka ulottuu melkein Valeriusten luostariin ja Numan haudalle saakka."
"Salli minun huomenna ratsastaa vieressäsi, kuninkaani. Näin kamalan unen", lisäsi hän hiljaa.
"Ei, ei, Teja," vastasi Totila. "Taistelusuunnitelmaa emme voi laatia unien mukaan.
"Te saatte kyllä molemmat taistella tarpeeksenne, kun keskustassa on tapahtunut ratkaiseva taistelu.
"Sillä täällä — hän osoitti Capraen ja Taginaen välistä paikkaa — sanon vielä kerran: täällä tapahtuu ratkaisu. Siksi olenkin asettanut tänne keskustaan puolet sotajoukostamme, kaksikymmentäviisituhatta miestä.
"Narseksen rintaman keskustassa ovat herulit ja — hänen parhaat joukkonsa — longobardit.
"Hän ei enää muuta taistelusuunnitelmaansa, sillä aikaisemmin kuin minä barbaari, joka lienee suuri laskelmientekijä, on huomannut, että huomispäiväisen taistelun ratkaisee keskusta. Tarkatkaa nyt.
"Minä tunnen longobardit, heidän taisteluintonsa, heidän hurjat ratsastajansa.
"Siihen perustan minä suunnitelmani. Narses, joka aikoo tuhota meidät germaanivoimalla, joutuu tappiolle germaanien virheiden vuoksi.
"Mukanani muutamia goottilaisia ratsumiehiä ajan Capraesta Helvillumin edustalla olevia longobardeja vastaan.
"He eivät vitkastele hyökätessään ylivoimaisina kimppuuni.
"Heti lähdenkin muka heidän hyökkäyksensä karkoittamana suin päin pakoon ja Capraen pohjoisportista sisään.
"Portin annan sulkea.
"Muutoin he aavistavat jotakin.
"Mutta sitä ei puolusteta.
"Ja minä tunnen longobardit huonosti, elleivät he innostuneina ratsumiestemme paosta jatka hauskaa ajometsästystään joutuen paljon edelle hitaampaa jalkaväkeä.
"Olen varma, että he rikkovat portit ja ajavat meitä takaa Capraen läpi ja eteläportista ulos tänne Capraen ja Taginaen väliselle tasangolle.
"Aivan Taginaen lähellä via Flaminian molemmilla puolilla on metsäisiä kukkuloita, oikealla collis nucerius, vasemmalla collis clasius — näettekö?
"Noiden kukkulain laella, tiheän metsän peitossa ovat uljaan korsikkalaisemme reippaat ratsumiehet väijyksissä. Kun longobardit ovat päässeet kukkulain ohi, lopetan teeskennellyn pakoretken ja käännyn todelliseen hyökkäykseen Via Flaminialla.
"Annatan torvella merkin.
"Silloin sinun ratsumiehesi, Furius, hyökkäävät molemmilta puolin longobardien kimppuun ja —"
"Ne ovat hukassa", huudahti lipunkantaja Visand riemuissaan.
"Mutta työ ei ole vielä lopussa", jatkoi Totila.
"Narseksen täytyy joko antaa sotajoukkonsa parhaan osan tuhoutua —"
"Sitä hän ei tee", sanoi Teja levollisena.
"Tai on hänen lähetettävä jalkaväki avuksi.
"Capraen taloihin kätkeytyvät jousimiehemme ja Taginaen taloihin keihäsmiehemme. Ja kun Narseksen armenialaiset aikovat ryhtyä ratsumiesten taisteluun molempien kaupunkien välillä, hyökkää heidän kimppuunsa molemmilta puolilta jalkaväkeä. Sinä, Visand, olet päällikkönä Capraessa, sinä, Torismut, Taginaessa."
"En huomenna haluaisi olla longobardi", tuumi korsikalainen.
"Pitkäparroilla taitaa olla vain hiukan iloa huomispäivästä", ilkkui
Adalgot.
"Ei yksikään armenialainen pääse elävänä käsistämme", sanoi Markja.
"Niin, jos suunnitelma onnistuu", sanoi Teja. "Te, Hildebrand ja Teja — heti kun näette Narseksen jalkaväen lähtevän liikkeelle Helvillumista Capraeta kohti — antakaa lähinnä keskustaa olevien joukko-osienne siirtyä Capraeta kohti. Jättäkää sivustoille vain tarpeelliset vartijat. Täten voitte auttaa taistelun ratkaisua keskustassa.
"Sitten käännymme molempia sivustoja vastaan ja ne voi helposti erottaa toisistaan, sillä niillä ei ole muuta tukipaikkaa kuin Helvillum. Heidän suuri lukumääränsä on vain haitaksi heille näissä ahtaissa solissa, kun me hyökkäämme heidän kimppuunsa sivulta päin Helvillumista käsin."
Hildebrand-vanhus pudisti kuninkaan kättä.
"Sinä olet Odinin lemmikki", kuiskasi hän Totilan korvaan.
"Sepä paha", vastasi kuningas hymyillen, niinikään hiljaa, "sillä sinä tiedät, että Odinin lahjoittama keihäs lopuksi pettää ja voitonjumala ottaa lemmikkinsä Valhallaan. — Hyvästi nyt, sankarini."
Kun päälliköt olivat lähteneet teltasta, seisoi korsikalainen vielä ovella.
"Yhtä suosionosoitusta pyydän vielä sinulta, kuningas", sanoi hän.
"Kun olen huomenna taistellut puolestasi ja sinulle voiton hankkinut, lähden merelle — enkä enää koskaan palaa Italiaan.
"Salli minun ottaa häneltä sitä ennen jäähyväiset. Viimeisen kerran tahdon vielä painaa hänen kuvansa sydämeeni."
Kuningas rypisti otsaansa.
"Mitä se hyödyttäisi? Sinä vain kiusaisit häntä ja itseäsi."
"Se tekisi minut onnelliseksi.
"Ja sinä — oletko sinä liian kateellinen vai pelkäätkö kenties näyttää omaasi. Oletko sinä mustasukkainen, goottien kuningas?"
"Furius", huudahti kuningas loukkaantuneena ja sisimmässään kiukustuneena koko korsikalaiseen. "Mene, etsi hänet käsiisi, niin saat huomata, miten erilainen hän on kuin sinä."
Melkein samaan aikaan kuin goottien sotaneuvosto teki tärkeän päätöksensä, Narses, jolla näinä päivinä oli taas ollut pahoja kaatumataudin kohtauksia, kannatti itsensä avonaisessa kantotuolissaan Helvillumin luona sijaitsevasta teltastaan eräälle kukkulalle rintaman keskustan edustalle.
Täältä oli vapaa näköala koko lakeudelle, jota nykyjään sanotaan Gualdo
Tadinoksi.
Hän oli kutsunut kaikki sotapäällikkönsä mukaansa.
"Täällä", virkkoi hän viitaten kainalosauvallaan, "täällä Capraen ja
Taginaen välillä tapahtuu huomenna ratkaisu.
"Jospa olisit saanut Taginaen tai edes Capraen käsiisi, Cethegus."
"Musta Teja saapui sinne kolme tuntia ennen minua", sanoi tämä.
Narses jatkoi:
"Koko Via Flaminialla ei Roomaan saakka ole enää missään muualla tällaista puolustuspaikkaa ylivoimaa vastaan.
"Barbaarit ovat valinneet asemansa erittäin taitavasti.
"Jollei heillä olisi noita kukkuloita hallussaan, aaltoilisi sotajoukkomme nyt esteettömästi Rooman lakeuksille saakka.
"Kuunnelkaa nyt tarkasti jokaista sanaani — minun on nyt vaikea puhua — Narses ei sano mitään kahteen kertaan. — No, longobardi, mitä siinä mietit?"
"Minäkö", vastasi tämä heräten äkkiä unelmistaan. "Minä mietin, että tämä maa on ihmeellisen rikas ja kaunis, että täällä näkyy jumalien siunaus joka paikasta. — Tämä on laulujemme viinimaa."
"Älä himoitse lähimmäisesi Italiaa äläkä muutakaan hänen omaansa", sanoi Narses uhaten longobardia kainalosauvallaan.
"Viinirypäleiden Italia on liian korkealla Alboin-ketulle. Muista se!"
"Niin on, niin kauan kuin sinä elät", vastasi Alboin nyrpeän näköisenä.
"Vielä on elossa goottikuningaskin, jonka perinnön tahdot saada haltuusi.
"Kuulkaa siis suunnitelmani.
"Sinä, Orestes, johdat Zeuxippoksen kanssa vasenta siipeä 'gallialaisten haudan' (busta gallorum) luona ja asetut vastapäätä tuota korkeata metsäistä vuorta, jonka harjalta valkoinen luostarirakennus paistaa."
"Mistä tuo nimi — 'gallialaisten hauta' johtuu", kysyi Alboin häneltä.
"Täällä", vastasi Cethegus, "roomalainen konsuli Decius vihittyään itsensä kuolemaan isänmaan puolesta voitti gallialaisten suunnattoman ylivoiman.
"Maaperä on pyhä ja hyväenteinen Roomalle", päätti hän puheensa katkeralla äänellä, "mutta ynseä kaikenkaltaisille barbaareille."
"Milloin tämä tapahtui", kyseli longobardi edelleen.
"Vuonna neljäsataaviisikymmentäkahdeksan Rooman perustamisen jälkeen", selitti prefekti hänelle.
"Siitä on siis jo hyvin kauan."
Narses jatkoi taas:
"Sinä, Johannes, otat yhdessä Valerianuksen ja Dagisthaeoksen kanssa haltuusi oikean siiven Eugubiumin luona.
"Vastassasi on Clasius-joki ja siihen laskeva pieni Sibola-joki.
"Pysykää te aivan levollisina, kunnes ratkaisu täällä keskustassa on tapahtunut.
"Silloin, — sillä se, jolla on ylivoima eikä käytä sitä vihollisen saartamiseen, ei ansaitse sotilaan nimeäkään — kiertäkää silloin molemmilta puolilta barbaarien kimppuun ja — teidän rintamannehan on niin laaja, että se ulottuu paljon barbaarien kapean rintaman ulkopuolelle — katkaiskaa heiltä paluumatka Roomaan.
"Teidän on yhdyttävä Via Flaminialla tuolla Taginaen takana ja sen itäpuolella Nuceria camellarian läheisyydessä.
"Jos kiertoliike onnistuu, lopettaa jo tämä taistelu sodan."
"Sepä ikävää", tuumi Alboin.
"Niin, sinun sydämesi ei kai vuotaisi verta, sutoseni, vaikka satsitkin oikein kauan raadella keisarin Italiaa.
"Mutta minun tapani on lopettaa sota yhdellä ainoalla taistelulla.
"Ystävälleni Belisariukselle tuottaa taas iloa mahdollisimman monen taistelun voittaminen.
"Mutta ennenkuin te voitte ryhtyä kiertoliikkeeseen, on täällä tasangolla ratkaiseva verityö saatava täysin valmiiksi.
"Minä itse johdan hyökkäystä Capraeta ja Taginaeta vastaan.
"Jos nuo barbaarit ovat viisaita, niin he eivät näyttäydy tällä Capraen edustalla olevalla kentällä, sillä täällä juoksisivat suteni heidät nurin, eikö niin, susikuninkaani?"
"Tässä olisi erinomainen ruohokenttä ratsumiestaistelulle", huudahti
Alboin. "Näen jo heidän pakenevan Capraen portille."
"Eivät he tee toivosi mukaan, sutoseni. Siitä voit olla huoletta.
"Sinä et saa missään tapauksessa hyökätä ratsumiehinesi Capraen kimppuun".
"Mitä vielä", tuumi Alboin, "me olemme tottuneet hyppäämään hevosen selästä ja taistelemaan jalkaisin, jos tarvitaan.
"Ratsut seisovat lauhkeina kuin lampaat ja tulevat sitten taas nelistäen miesten luo, kun kuulevat vihellyksen."
Narses sai kiivaan vetotaudin kohtauksen. Hänen kasvonsa vääntyivät.
"Pitkäparta", huudahti hän pahimman puuskan ohimentyä, "älä suututa minua. Suuttumus ja säikähdys aiheuttavat aina näitä pahoja kohtauksia.
"Jos uskallat hyökätä Capraen kimppuun, ennenkuin jalkaväkeni on aivan lähellä, niin minä lähetän sinut heti taistelun päätyttyä kotiisi —"
"Se olisi ankarin rangaistus."
"Sinä, Anzalas, johdat armenialaista jalkaväkeä ja sinä, Cethegus, illyrialaista jalkaväkeä sekä erinomaisia isaurilaisia palkkasoturejasi rynnäkköön Capraeta ja Taginaeta vastaan.
"Minä seuraan jäljessä makedonialaisten ja epirotien johtajana."
Taas hän sai vetokohtauksen.
"Minä pelkään, että tautini palaa huomenna yhä pahempana.
"Sinä, Liberius, astut silloin sijaani, kunnes taas voin puhua."
Prefekti rypisti otsaansa.
Narses huomasi tämän.
"Olisin luovuttanut päällikkyyden sinulle, prefekti", sanoi hän, "mutta sinä et kai tahdo katsella joutilaana Helvillumissa.
"Minä tarvitsen sinua ja pelättyä miekkaasi Capraen ja Taginaen valloituksessa."
"Ja jos kaadun hyökkäyksessä", virkkoi Cethegus hymyillen, "niin keisarin sotapäällikkö ei silti sure itseään kuoliaaksi."
"Me olemme kaikki kuolevaisia, prefekti", sanoi Narses. "Muutamat harvat ovat kuolemattomia, nekin vasta — kuolemansa jälkeen."
Saman päivän iltana Valeria käveli huvikseen luostarin muurien ympäröimässä puutarhassa sypressien alla.
Hän tiesi tai aavisti, että kauan odotettu taistelu oli seuraavana päivänä.
Hänen sydämensä oli raskas.
Hän nousi erääseen kulmatorniin kiertäviä, kapeita portaita myöten.
Täältä hän näki koko lakeuden, jossa huomenna ratkaistaisiin Italian kohtalo ja hänen oma kohtalonsa.
Lännessä kaukana Clasius-joen toisella puolella aurinko laskeutui.
Pohjoisessa oli Narseksen pitkä ja leveä leirialue, jossa oli lukemattomia telttoja. Niistä olivat muutamat tehdyt tummista nahkoista ja vuodista, muutamat mustatusta, paksusta purjekankaasta.
Leiri ulottui niin kauas kuin silmä kantoi, näköpiirin rajaan saakka, "gallialaisten haudasta" idästä Eugubiumiin (entinen Iguvium) länteen. Se lepäsi jo mustassa, kylmässä varjossa uhkaavana ja hiljaisena kuin välttämättömyys.
Aivan hänen jalkojensa juuressa alkoivat goottien teltat ulottuen pienen Taginaen kaupungin taa. Huomatessaan niiden paljon pienemmän määrän neito kauhistui, vaikka Totila olikin häntä rauhoittaakseen sanonut, että suurin osa hänen miehiään asui Capraen ja Taginaen taloissa.
Tämäkin laakso oli jo varjossa.
Vain hänen valkopukuista vartaloaan, joka kohosi tornin huipulta, luostaria ja sen muureja sekä hiukan korkeammalla olevaa kappelia Numa Pompiliuksen haudan luona, valaisi vielä laskeutuvan auringon heijastus.
Kauan Valeria katseli — mieli täynnä kamaloita aavistuksia — maisemaa, jossa vielä tänään vallitsi täydellinen rauha.
Minkänäköinen tämä paikka olisi huomenna samaan aikaan?
Kuinkahan monta sydäntä, jotka vielä tänään sykkivät ylpeinä, iloisina ja elämänhaluisina, oli siihen mennessä muuttunut kylmäksi.
Tällä tavalla unelmoiden ja miettien hän katseli taivasta ja laaksoa.
Hän ei huomannut, että aurinko oli jo aikoja sitten laskenut; että pimeä oli äkkiä tullut.
Leirissä paloi jo muutamia vartiotulia.
"Omituinen kohtalo", puheli neitonen itsekseen.
"Iloisena elelin minä vuosikausia melkein kokonaan unohtaen lupauksen, joka sitoo minut tähän paikkaan.
"Silloin äkkiä pilvientakainen käsi sieppaa minut ja kuljettaa minut kuin väkivallalla tähän määräpaikkaani, jota en sentään ole itse valinnut.
"Peloittavan, ikävän odotuksen jälkeen minä noudatan — paeten taas näiden muurien varjosta — ystävän houkuttelevaa ääntä ja astun iloon ja onnellisten maailmaan. Vaihdan tämän haudanhiljaisuuden riemuisaan kihlajaisjuhlaan kuninkaan linnassa.
"Mutta taas — hääjuhlan kynnyksellä — kohtalon käsi tarttuu äkkiä minuun, riistää meidät kaikki ilosta ja riemusta ja vie minut rakastettuni kanssa odottamaan ratkaisua — juuri täällä, paikassa, johon kohtaloni on niin läheisesti liittynyt.
"Onko se enne?
"Tuhoaako minuun liittynyt, salaperäinen kirous ystävänikin, joka on yhdistänyt kohtalonsa minun kohtalooni?
"Voinko vapauttaa hänet, jos luovun hänestä?
"Saako hänkin kärsiä sen vuoksi, ettemme ole täyttäneet lupausta?
"Ah, taivas pysyy kuurona huolestuneen ihmissydämen kysymyksille.
"Se avautuu vain rangaistakseen. Sen peloittava puhe on jyrinä ja sen tuhoava selvitys on salama.
"Oletko sinä, ristin ankara jumala, leppynyt?
"Vai vaaditko välttämättömästi sinulle luvatun sielun?"
Näistä unelmista ja mietteistä herättivät hänet — oli tullut jo aivan pimeä eikä juuri nouseva kuu vielä valaissut korkeiden muurien ympäröimää puutarhaa — miehen nopeat askeleet, jotka lähestyivät puutarhasta päin.
Puutarhan käytävien hiekka ratisi hänen jalkojensa alla.
Totila se ei ollut.
Neitonen laskeutui marmoriportaita ja aikoi mennä sisään sypressien ja muurin välissä olevaa kapeaa polkua pitkin.
Samassa tulija, joka oli tuntenut hänen valkopukuisen vartalonsa, astui äkkiä hänen eteensä.
Häntä itseään tuskin voi tuntea, sillä hän oli pimeän puolella.
Tulija oli korsikalainen.
Valeria pelästyi.
Hän tunsi tämän miehen intohimoisen luonteen ja oli aina häntä pelännyt.
"Sinäkö täällä, Furius Ahalla? Mikä sinut tuo näiden muurien sisälle?"
Vieras oli hetken vaiti.
Hän hengitti syvään ja näytti itsekseen taistellen etsivän sanoja.
Vähitellen kuu oli noussut ja loi jo valoaan luostarin muurien yli.
Vähitellen se valaisi kokonaan nuoren roomalaisnaisen kasvot ja vartalon.
Vihdoin Furius alkoi:
"Haluni jättää sinulle jäähyväiset — tuo minut tänne, Valeria.
"Ikuiset jäähyväiset.
"Huomenna on verinen taistelu.
"Sinun — — Kuningas on sallinut minun vielä kerran nähdä neito —
"Neito, jota en olisi suonut kenellekään toiselle kuin hänelle.
"Tai", lisäsi hän katsellen intohimoisesti hänen vartaloaan ja hiljaa kättään kohottaen, "joka minun täytyy suoda — enkä kuitenkaan voi".
"Furius Ahalla", vastasi Valeria ylväästi ja peräytyen, sillä hän oli huomannut hyvin korsikalaisen käden liikkeen, "minä olen ystäväsi morsian".
"Minä tiedän sen — tiedän liiankin hyvin."
Hän astui askeleen eteenpäin.
"Se on piirretty sydämeeni tuskien polttavilla kirjaimilla.
"Minä voisin vihata häntä.
"Miksi hän tulee — juuri hän — sinun, ihanan naisen, ja minun raivoavan intohimoni väliin?
"Muut olisin tappanut.
"Vaikea on olla häntä vihaamatta."
"Sinä hourit", sanoi Valeria. "Kuuntelin puheesi loppuun saakka vain sanoakseni sinulle totuuden.
"En olisi tullut omaksesi, vaikka en olisi koskaan nähnyt Totilaa."
"Miksi", kysyi Ahalla ärtyneenä.
"Siksi, ettemme sovi toisillemme.
"Siksi, että kaikki se, mikä vetää minua Totilaan, erottaa minut sinusta."
"Sinä erehdyt. Jokaista naista täytyy miellyttää se, että häntä rakastetaan niin raivoisasti kuin minä sinua rakastan."
"Sinun rakkautesi — kauhistuttaisi minua. Laske minut nyt sisään."
Mutta Furius salpasi kapean tien.
"Kauhistuttaisi. Ei se mitään tee.
"Suloinen kauhu on rakkauden äiti.
"On olemassa useita rakastamistapoja, useita miellyttämiskeinoja.
"Minua on aina eniten miellyttänyt jalopeuran kosimistapa.
"Se antaa morsiamensa vain valita rakkauden tai kuoleman välillä."
"Nyt olet tarpeeksi ladellut sanoja, joiden kuuleminen ei minua miellytä.
"Laske minut ohitsesi."
"Pelkäätkö sinä, vestaali?"
Hän astui askeleen lähemmä.
Valeria katseli häntä ylväästi.
Katseesta kuvastui halveksimista.
"Sinuako? En koskaan."
"Silloin olet liian rohkea, Valeria, sillä sinulla on syytä pelätä.
"Jos sinä tuntisit tulen, joka on vuosikausia polttanut suonissani, tietäisit öitteni kamalat tuskat, niin sinä vapisisit.
"Haa, vaikka et voisi minua rakastaakaan, niin minulle tuottaisi nautintoa, kun näkisin sinun vapisevan kuten äsken, kun minä juuri sain sinut vapisemaan."
"Vaikene", huudahti Valeria ja yritti tunkeutua hänen ohitsensa.
Mutta korsikalainen astui aivan hänen eteensä ja tarttui hänen vaippaansa voiden tuskin enää hillitä itseään.
"Ei, minä en tahdo vaieta", sähisi hän.
"Sinä saat ainakin tietää sen ja tuntea sen jälkeenkin päin polttavan suonissasi niin kauan kuin elät.
"Tunnen jo kauhistuksen pelon hyytävän ylpeitä jäseniäsi.
"En tahdo lyhentää itseltäni iloa nähdä sinun vapisevan.
"Haa, miten värisisitkään näillä käsivarsilla, miten sinun ylpeä vartalosi sulaisikaan kuumasta henkäyksestäni —
"Miten sinä —"
Hän tarttui Valerian olkapäihin.
"Apua, valoa, apua", huusi Valeria.
Luostarin ovi aukenikin ja mies soihtu kädessä riensi sieltä.
Mutta korsikalainen, jonka selkä oli oveen päin, ei hellittänyt otettaan.
"Päästä minut irti."
"En, kerran sinä —"
Mutta samassa joku kiskaisi hänet niin rajusti takaisin, että hän hellitti Valeriasta ja lensi muuria vasten.
Totila valaisi tulisoihdulla hänen hehkuvia kasvojaan.
Kuninkaan silmistä loisti peloittava, mutta pyhä viha.
"Tiikeri", huusi hän, "aiotko tappaa minunkin morsiameni samoin kuin omasi."
Raivosta kiljaisten korsikalainen syöksyi nyrkit ojolla häntä vastaan.
Mutta Totila seisoi levollisena ja katsoi häneen vakavana.
Furius rauhoittui.
Silloin Valeria lensi Totilan syliin.
"Lähde pois hänen luotaan. Lähde pian pois! Hän raivoaa. Onko hän murhannut morsiamensa?"
Tätä ei korsikalainen enää kestänyt.
Hän katsahti Totilaan.
Tämä nyökäytti päätään.
Silloin korsikalainen äkkiä livahti sypressien varjoon.
"Se on totta", sanoi Totila.
"Pelästyttikö hän sinut pahasti?"
"Nyt se on jo ohi.
"Olethan sinä luonani."
"Minua kadutti, että tulin antaneeksi hänelle luvan käydä sinun luonasi.
"Sen vuoksi riensinkin tänne rakkauden ja levottomuuden ajamana."
"Oli erittäin hyvä, että sinä juuri tulit eikä kukaan talonväestä.
"Minua olisi hävettänyt.
"Minä huusin vasta sitten, kun luulin, että hän oli tullut hulluksi.
"Mitä hän on oikein tehnyt.
"Morsiamensako?"