"Keisarinna tietää sen! Silloin olemme hukassa. Auta, pelasta sinä, joka löydät tien siinäkin, missä tavallinen silmä ei näe."
Ylpeä nainen heittäytyi itkien polvilleen prefektin eteen.
Huoneen nurkasta kuului valittava ulvonta. Leopardi vapisi taas pelosta tämän kohtauksen nähdessään. Prefekti silmäsi ulvovaa eläintä ja nosti sitten polvistuneen nopeasti ylös.
"Nouse, Belisariuksen puoliso. Älä joudu epätoivoon.
"On olemassa yksi ainoa keino Belisariuksen pelastamiseksi. Mutta vain yksi."
"Onko hänen ilmoitettava asiasta keisarille heti kotiin tultuaan?"
"Se on myöhäistä.
"Häntä ei enää uskottaisi, jos hän vain sanoin vakuuttaisi viattomuuttaan.
"Hänen on todistettava uskollisuutensa teoilla.
"Hänen on vangittava kaikki kapinalliset ja jätettävä ne keisarille."
"Miten hän saa ne kokoon?"
"Nehän ovat kutsuneet hänet kokoukseensa.
"Tänä yönä he kokoutuvat hänen vapautettunsa Photiuksen talossa.
"Hän ilmoittakoon suostuvansa johtajaksi.
"Sitten hän menköön ja vangitkoon kaikki. —
"Aniciusta", lisäsi hän, "on keisarinna itse varoittanut. — Hän oli luonani."
"Vaikkapa hän joutuisikin turmioon — nythän on Belisarius pelastettava.
"Hänen on tehtävä se.
"Tuuma on rohkea. Se miellyttää häntä."
"Uhraako hän vapautettunsa?"
"Senkin seitsemän kertaa olemme turhaan varoittaneet tuota hullua.
Mitäpä Photiuksesta, kun Belisariuksen henki on kysymyksessä.
"Teen kaikkeni taivuttaakseni hänet.
"Jo aikaisemmin Prokopius neuvoi häntä todistamaan tällä barbaarisella — kuten hän sanoi — tavalla uskollisuutensa, kun hän ei ilmoittanut keisarille ensimmäisiä salaliittokehoituksia.
"Minä muistutan hänelle tuosta Prokopiuksen neuvosta.
"Saat olla varma, että hän noudattaa sitä."
"Hyvä on! Olkoon hän siellä ennen puoliyötä.
"Kun vartija muurilla huutaa kahdennentoista hetken, minä murtaudun taloon. Kaikki on hyvin järjestetty, jos hän sisään mennessään näkee maurilaisen orjani Syphaxin Pietarin patsaan takaisessa seinäkomerossa. Hän voi varmuuden vuoksi ottaa muutamia henkivartijoitaan, jotka hätätilassa puolustavat häntä ja voivat esiintyä todistajina.
"Hän ei tarvitse suurtakaan teeskentelytaitoa. Hän menköön vain sisään hiukan ennen puoliyötä. Hänen ei tarvitse sanoa mitään, kuunnella vain. Vartijamme odottavat Konstantinuksen puistossa Photiuksen talon takana. Puoliyötä huudettaessa — tuuballa annetaan, kuten tiedät, kuuluva merkki vahtien muuttamiseen — murtaudumme sisään.
"Hänen ei siis tarvitse tehdä edes mitään merkkiäkään."
"Tuletko sinä varmasti?"
"Tulen.
"Voi hyvin, Antonina."
Hän kulki takaperin ovelle silmät luotuina vihaiseen eläimeen ja veitsi kädessä.
Leopardi oli odottanut tätä hetkeä. Se oli noussut hiljaa pystyyn.
Oviverhon välitse Cethegus vielä kerran uhkasi veitsellään.
"Alas, Dareios! Kuuma rauta uhkaa!"
Hän syöksähti ulos.
Leopardi painoi päänsä mosaiikkilattiaan ja päästi voimatonta raivoa ilmaisevan valittavan ulvonnan.
Kuningas Totila oli palannut Roomaan laivastoineen ja sotajoukkoineen.
Valloitettuihin kaupunkeihin oli jätetty vain pienet vartioväet, kun keisari oli hänen vaatimuksiinsa suostuen ryhtynyt rauhankeskusteluihin ja pyytänyt kuuden kuukauden aselevon.
Ennen sen päättymistä piti lähettiläitä saapua Bysantista Roomaan lopullisesti päättämään rauhasta.
Totilan onni ja hänen valtansa loisto olivat nyt korkeimmillaan.
Voitokas hyökkäys Bysantin valtakuntaan oli antanut hänen nimelleen laajalle leviävän hohteen.
Italiassakin sen vaikutukset tuntuivat.
Bysanttilaisten hallussa oli Italiassa enää kaksi linnoitusta, nimittäin Tusciassa Perusia ja voittamaton Ravenna.
Perusia antautui urhoollisesti puolustauduttuaan kreivi Grippalle ja
Ravennasta oli tärkein osa — satamakaupunki Clossis vihdoin joutunut
Hildebrand-vanhuksen käsiin, joka oli jo kahdeksantoista kuukautta
piirittänyt kaupunkia.
Kun ruuan tuonti kaupunkiin katkaistiin nyt merenkin puolelta, — kuningas oli nimittäin määrännyt, että kaikkien eri tahoilla risteilevien laivastojen oli kokouduttava yhteen Anconan luona ja suljettava Classiksen satamansuu — voitiin odottaa kaupungin pikaista antautumista elintarpeiden loppumisen vuoksi.
Nyt oli siis enää vain yksi askel otettava sen lupauksen täyttämiseksi, jonka Totila oli kerran antanut Valerian kuolevalle isälle. Bysanttilaisia ei ollut enää muualla Italian mantereella kuin Ravennan päälinnoituksissa. Muutaman viikon perästä toivottiin kaupungin antautuvan ja silloin ei enää mikään estäisi goottikuninkaan ja Italian kauneimman tyttären naimisiin menoa.
Totila päätti sillä välin viettää julkiset, juhlalliset kihlajaiset morsiamensa kanssa sen komean voittojuhlan yhteydessä, joka retken muistoksi aiottiin panna toimeen. Täten hän saisi morsiamensa luostarin — hänen mielestään vahingollisesta — vaikutuspiiristä ja voisi näyttää tulevan kuningattaren hoville ja valtakunnalle. Tähän saakka vain kreivi Teja ja muut Totilan lähimmät ystävät olivat morsiamen tunteneet.
Cassiodorus ja Julius olivat ottaneet huolekseen kuninkaan kihlatun saattamisen Taginaesta Roomaan.
Nykyisestä Monte Testacciosta lounaaseen, missä Tiber eroaa kaupungin piiristä, sijaitsi siihen aikaan kauniilla kukkulalla Antoninusten ajoilta säilynyt vanha keisarillinen huvila.
Totila rakasti tätä paikkaa, josta oli laaja näköala joelle ja Campanialle. Joella liikkui taas lukemattomia pieniä kauppalaivoja, jotka kuljettivat tavaroita Portuksen satamasta kaupunkiin. Kauniita maataloja oli jälleen noussut Campanialle kahden piirityksen tuhosta ja hävityksestä.
Vähällä vaivalla kuningas oli saanut vanhan keisarien palatsin uudestaan asuttavaan kuntoon.
Huvilan komealla, leveällä terassilla, joka muodosti jokeen saakka ulottuvien marmoriportaiden pään ja kaunistuksen, aiottiin komeaksi suunniteltu juhla viettää.
Totila oli kutsuttanut Napolista vanhan kuvanveistäjän Xenarkoksen, joka oli ensin vienyt yhteen molemmat Dioskurit. Hän oli saanut toimekseen valita kauneimmat kuvapatsaat mitä Roomassa tai sen ympäristössä oli saatavissa ja asettaa ne marmoriportaiden molemmilla puolilla oleville tyhjille jalustoille.
Vanhus oli ryhtynyt työhönsä mielihyvällä ja innolla. Pian kokonaiset rivit jumalia, jumalattaria ja sankareita kohosikin marmoriportaiden viereen.
Terassin katoksi oli levitetty suunnaton purppurateltta — samoin kuin amfiteatterissa — suojaksi auringonsäteiltä.
Joelta tulevat virkistävät tuulet pääsivät sen sijaan vapaasti puhaltamaan telttaan.
Terassin takaosassa oli pylväiden kannattama huvilan eteinen.
Kuninkaan teltta, portaat, eteinen ja koko huvila olivat lukemattomien köynnösten peitossa. Köynnökset olivat punotut ikivihreistä lehdistä, jotka kesät talvet koristavat Italian puutarhoja.
Totilan uusi, komea lippu, jonka Valeria oli yhdessä seuralaistensa kanssa ommellut Taginaessa kullalla ja hopealla vaaleansiniselle silkkikankaalle, aaltoili ylpeänä kuninkaan teltan huipulta.
Lippu kuvasi kultaista joutsenta, joka levitetyin siivin kiitää sinistä, hopeaisten tähtien koristamaa taivasta kohti.
Vielä korkeammalla, tämän lipun oikealla puolella oli vanha, kuuluisa amelungien lippu, Didrik berniläisen lippu kultaisine jalopeuroineen.
Alempana vasemmalla oli eräs voitonmerkki, Belisariuksen lippu, jonka Totila oli valloittanut Tiburtiuksen portin ulkopuolella. Koska se oli voiton merkki, oli se asetettu kaltevaan asentoon.
Voittojuhla oli määrätty vietettäväksi kesäkuun kolmantena päivänä.
Rooman asukkaat olivat aamusta varhain liikkeellä. He kulkivat pitkin kaupungin koristeltuja katuja ja toreja Aventinuksen kukkulaa ja jokea kohti. Venheitä vilisi joella. Huvilan ympärille oli pystytetty telttoja, lehtimajoja ja pöytiä, joiden ääressä Rooman kansaa ruokittiin.
Kun Cassiodorus oli Pyhän Pietarin kirkossa areiolaisen ja katolisen papin — viimemainittu oli Julius — rukoillessa luovuttanut vanhan ystävänsä tyttären kuninkaalle ja kun nuoret olivat vaihtaneet sormuksia, pariskunta lähti juhlallisen, loistavan seurueen saattamana Janiculus-kukkulan yli oikealle Tiberin rannalle, kulki joen yli juhlallisesti koristettuja, kunniaporteilla varustettuja Teodoruksen ja Valentinianuksen siltoja myöten ja saapui Emporiumin alapuolella sijaitsevaan huvilaan.
Täällä kokoutuneen sotajoukon läsnäollessa kuninkaan keihään päähän ripustetun kultakilven alla roomalaisnainen astui goottisulhasensa vasempaan kenkään ja tämä laski panssaroidun kätensä hänen tummalle, läpinäkyvän harson peittämälle tukalleen.
Näin oli kihlaus päätetty kirkollisen, roomalaisen ja goottilaisen tavan mukaan.
Morsiuspari asettui nyt terassin keskimmäisen pöydän ääreen, Valeria jalosukuisten roomalais- ja goottinaisten, Totila sotajoukkonsa herttuoiden ja kreivien ympäröimänä.
Kreikkalaiset ja roomalaiset huiluniekat soittivat, roomalaisten tanssien ohessa goottinuorukaiset esittivät miekkahyppyä. Joella, molemmilla rannoilla ja huvilan ympärillä kuninkaan roomalaiset ja goottilaiset vieraat söivät ja toivottivat onnea lempeälle hallitsijalleen ja hänen kauniille morsiamelleen.
Valeria katseli totisena avaruuteen. Hänen huulensa liikkuivat.
"Minkä nimen mainitsit", kysyi kuningas ojentaessaan hänelle pikarinsa.
Valeria maisteli pikarista ja sanoi antaessaan sen takaisin.
"Mirjam."
"Mirjamille kiitos ja kunnia", sanoi kuningas kohottaen pikarinsa.
Silloin kuului harpun ääni. Heidän eteensä astui Adalgot puettuna valkoiseen, kultapäärmäiseen juhlapukuun, laakerista ja tammenlehdistä sidottu seppele päässään. Hän katsahti kysyvästi soiton- ja miekkailunopettajaansa, kreivi Tejaan, joka istui kuninkaan oikealla puolella, ja lauloi sitten heleällä äänellä:
"Kuulkaa kaikki kansat lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin.
Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumilla.
"Kauas Tiberin rannoilta on karkoitettu Belisarius-sankari. Cethegus ei ole enää Rooman, vaan Manalan prefekti.
"Mistä lehdistä on kuningas Totilalle seppele tehtävä? Hänen rinnallaan
Valeria loistaa ruusuisena.
"Rauhaa ja oikeutta hänen miekkansa ja kilpensä suojelee. Oliivi, anna lempeät lehtesi rauhanruhtinaalle.
"Kuka johti peloittavaa kostosotaa Bysanttiin saakka? Tule, laakeri, voitonyrtti, tule seppeleeseeni.
"Mutta hänen voitokas voimansa ei kasvanut Rooman mailla.
Germanialainen tammi siksi palkitkoon hänen sankaruutensa.
"Kuulkaa, kaikki kansat, lähellä ja kaukana, kuule Bysanttikin.
Goottikuningas Totila hallitsee Kapitoliumillä."
Äänekkäät hyvä-huudot palkitsivat laulajaa. Sillä välin saapui morsiusparin eteen roomalaispoika ja goottityttö, kummallakin ruusuista, oliivista, laakerista ja tammesta sidottu seppele käsissään. Polvistuen he ojensivat seppeleensä.
"Meidänkin laulajamme osaavat kauniita sanoja, Valeria", sanoi Totila hymyillen. "Sitä paitsi on heissä voimaa ja uskollisuutta. Hengestäni saan kiittää tätä laulajaa."
Hän laski kätensä Adalgotin pään päälle.
"Armottomasti hän löi maamiestäsi Pisoa, virkaveljeään Apollon palveluksessa, taitavasti runoileville sormille rangaistukseksi siitä, että nuo sormet olivat kai kirjoittaneet Valerialleni monta runoa ja sama käsi yritti heittää tappavan raudan minua kohden."
"Yhtä olisin tahtonut kuulla vielä mieluummin kuin riemulauluasi", sanoi Teja hiljaa Adalgotille.
"Mitä, opettajani?"
"Prefektin kuolinhuutoa. Valitettavasti lähetit hänet Manalaan vain laulussa."
Goottisoturit huusivat Adalgotin luokseen ja pidättivät häntä kauan, sillä Totilan taistelutoverit osasivat antaa arvon tälle laululle.
Herttua Guntaris syleili ja suuteli häntä ja sanoi vieden hänet syrjään;
"Nuori sankarini.
"Omituinen yhdennäköisyys!
"Joka kerta kun näen sinut, huudahdan: Alarik!"
"Sehän on sotahuutoni", vastasi Adalgot.
Yhdessä he hävisivät väkijoukkoon.
Samassa kuningas katsahti taakseen huvilan pylväskäytävään päin, sillä sinne asetetut huilunsoittajat lopettivat äkkiä soittonsa.
Hän huomasi syynkin ja hypähti seisoalleen ihmetyksestä huudahtaen.
Köynnösten koristamien keskuspatsaiden aukossa seisoi olento, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta kotoisin.
Ihmeen kaunis valkopukuinen tyttö, jolla oli sauva kädessä ja valkoisista kukista punottu seppele päässään.
"Mikä se on? Elääkö tuo ihastuttava kuva", kysyi kuningas ihmeissään.
Ja kaikki vieraat, kaikki naiset ja miehet kääntyivät katsomaan kuninkaan osoittamaan suuntaan.
Kapeassa aukossa kukkaköynnösten välissä seisoi olento, jollaista he eivät olleet koskaan nähneet.
Lapsi tai neitonen oli kiinnittänyt hohtavanvalkoisen pellavapukunsa vasemmalle olalle safiirisoljella. Komeat safiirit koristivat leveää kultavyötä. Pitkät, valkoiset hihat valahtivat siipien tavoin olkapäiltä. Muratti kiersi koko vartaloa. Oikeassa kädessä oli hänellä kukilla koristettu käyrä paimensauva, vasemmassa erinomaisen kaunis metsäkukista tehty seppele. Vasenta kättään hän piti suuren, ruskean koiran päällä, jonka kaulassa niinikään oli kukkakiehkura. Pelottomana, ajatuksiinsa vaipuneena ja tutkivasti hän katseli loistavaa seuraa.
Ihmetellen vieraat katsoivat, tyttö seisoi liikkumattomana.
Silloin kuningas lähti valtaistuimeltaan, meni tytön luo ja sanoi:
"Terve tuloa goottien kuningassaliin, jos olet mainen olento.
"Mutta jos olet — kuten olen halukas otaksumaan — valkoisten keijukaisten ihmeellinen kuningatar, niin ollos sittenkin tervetullut. Silloin laaditaan sinulle valtaistuin kuninkaan istuimen yläpuolelle."
Miellyttävästi tervehtien hän viittasi tyttöä tulemaan lähemmäksi.
Hän astuikin pylväskäytävän kynnyksen yli terassille ja virkkoi punastuen:
"Sinä puhut rakastettavasti, herra kuningas, vaikkakin hassunkurisesti.
"En ole kuningatar.
"Olen paimentyttö Goto.
"Mutta sinä olet — näen sen paremmin kauniista otsastasi kuin sillä olevasta kultarenkaasta — sinä olet Totila, goottien kuningas, jota kutsutaan ilokuninkaaksi.
"Tässä on sinulle ja kauniille morsiamellesi kukkia — kuulin, että tänään vietetään kihlajaisjuhlaanne — Gotolla ei ole muuta antaa. Poimin ne viimeisen puiston läpi kulkiessani.
"Ja nyt, kuningas, orpojen holhooja ja oikeuden suojaaja, kuule minua ja anna minulle suojeluksesi."
Kuningas istuutui taas Valerian viereen. Tyttö seisoi heidän välissään. Morsian tarttui hänen käteensä ja kuningas pani kätensä hänen päänsä päälle sanoen:
"Oman ihmeellisen pääsi kautta vannon antavani sinulle suojaa ja oikeutta. Kuka olet ja mitä minulta tahdot?"
"Herra, olen erään vuoristolaisen lapsi.
"Olen kasvanut Iffa-vuorella yksinäisyydessä kukkien kanssa.
"Minulla ei ole koko maailmassa ollut muuta rakasta kuin veljeni.
"Hän lähti kotoa sinun luoksesi.
"Ja kun isoisä oli kuolemaisillaan, hän lähetti minut luoksesi sanoen sinun antavan minulle veljeni ja suojaa sekä ratkaisevan kohtaloni.
"Saattajakseni hän antoi Hunibad-vanhuksen Terioliksesta. Hänen haavansa eivät olleet vielä täysin terveet ja ne saattoivat hänet jo Veronassa tautivuoteelle.
"Kauan aikaa hoidin häntä, kunnes hän kuoli.
"Ja sitten lähdin minä aivan yksin uskollisen koirani kanssa kulkemaan tämän laajan, kuuman maan läpi, kunnes vihdoin saavuin Rooman linnaan ja löysin sinut.
"Hyvä on järjestys valtakunnassasi, kuningas, kiitos sinulle siitä.
"Sajonisi ja keihäsmiehesi vartioivat yötä päivää valtateitä.
"Kovin ystävällisiä ja hyviä he olivat yksinäistä, kulkevaa lasta kohtaan.
"He neuvoivat minut joka yö johonkin hyvään goottitaloon, jossa emäntä piti minusta huolta.
"Ja he sanoivat sinun pitävän sellaisen järjestyksen, että valtateille voi pudottaa kultasolkia ja että ne löytyvät samasta paikasta monen päivän kuluttuakin.
"Eräässä kaupungissa — luullakseni se oli Mantua — oli suuri väentungos juuri kun olin menossa kauppatorin yli.
"Sajonisi kuljettivat keskellään erästä roomalaista mestattavaksi ja huusivat: 'Marcus Massurius kuolee kuningas Totilan käskystä. Kuningas oli laskenut Massuriuksen vapaaksi, mutta tämä oli heti ryöstänyt juutalaistytön. Kuningas Totila on uudistanut suuren Teoderikin lain.'
"Ja he löivät hänen päänsä poikki avoimella torilla ja koko kansa huomasi kuningas Totilan oikeamielisyyden.
"Nyt, koirani, saat jo levätä. Täällä ei minulle kukaan tee pahaa.
"Senkin kaulaan olen teidän kunniaksenne pannut kukkakiehkuran."
Hän kosketti hiljaa koiran takkuista päätä. Koira silmäsi ymmärtäväisen näköisenä tyttöä, meni sitten valtaistuimelle ja nosti tuttavallisesti vasemman etukäpälänsä kuninkaan polvelle.
Kuningas antoi sen juoda matalasta kultamaljasta.
"Kultaisesta uskollisuudesta", sanoi hän, "kultainen pikari.
"Mutta kuka on veljesi?"
"Niin", sanoi tyttö ajatuksissaan, "päättäen Hunibadin puheista sairasvuoteella, en luule hänen entistä nimeään oikeaksi.
"Mutta hänet on helppo tuntea", jatkoi hän punastuen.
"Hänen tukkansa on kullanruskea, hänen silmänsä ovat siniset kuin tämä jalokivi, hänen äänensä heleä kuin leivon. Ja kun hän koskettaa harpun kieliä, katsoo hän ylös kuin näkisi taivaan avoinna —"
"Adalgot", huusi kuningas.
"Adalgot", toistivat kaikki gootit.
"Niin, Adalgot on hänen nimensä."
Samassa tämä riensi kuultuaan nimeään huudettavan portaita ylös.
"Gotoni", huusi hän riemuiten.
He syleilivät toisiaan.
"Nuo kuuluvat yhteen", sanoi herttua Guntaris, joka oli seurannut nuorukaista.
"Kuten aamurusko ja aamuaurinko", sanoi Teja.
"Mutta salli minun nyt täyttää tehtäväni", virkkoi tyttö irroittautuen toisen syleilystä, "kuolevan isoisän käsky.
"Tässä, herra kuningas, ota tämä käärö ja lue se.
"Siinä on Adalgotin ja Goton kohtalo; menneisyys ja tulevaisuus, sanoi isoisä."
Kuningas katkaisi päällimmäisen käärön nuorat ja luki:
"Tämän on kirjoittanut Hildegisel, Hildemutin poika, pitkäksi kutsuttu, entinen pappi, nykyjään Terioliksessa asuva linnasotilas.
"Kirjoitettu vanhan Iffan sanelun mukaan ja totuuden mukaisesti kirjoitettu.
"Siis: Nyt se tulee.
"Latina ei ole kaikin paikoin sellaista kuin kirkoissa lauletaan.
"Mutta kai te sen ymmärrätte, herra kuningas.
"Sillä missä osataan huonosti latinaa, siellä osataan hyvin gootin kieltä.
"Siis. Nyt se todella tulee.
"Näin vanha Iffa puhuu:
"'Herra kuningas Totila.'
"'Käärössä olevan kirjoituksen on laatinut Wargs, joka ei kuitenkaan ollut minun poikani ja jonka nimi ei ollut Wargs — vaan oli hänen nimensä Alarik ja hän oli karkoitettu baltiherttua —'"
Läsnä olevat gootit huudahtivat hämmästyksestä.
Kuningas pysähtyi.
Herttua Guntaris sanoi silloin:
"Siis Adalgot, joka kutsui itseään Wargsin pojaksi, on balti Alarikin poika, jota hän itse kuninkaan sanansaattajana etsi kaikista kaupungeista.
"Enkä ole koskaan nähnyt suurempaa yhtäläisyyttä kuin Alarik-isän ja
Adalgot-pojan välinen."
"Terve, Apulian herttua", huudahti kuningas Totila hymyillen ja sulkien pojan syliinsä.
Hämmästyksestä sanattomana Goto vaipui polvilleen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä ja Adalgotiin katsoen hän huoahti:
"Siis ei veljeni.
"Oi, Jumalani —
"Terve, Apulian herttua.
"Hyvästi! Ainaiseksi!"
Hän kääntyi aikoen lähteä.
"Hän ei ole sisareni", huudahti Adalgot riemuissaan.
"Se olikin parasta koko Apulian herttuakunnassa.
"Pysähdy" — huusi hän ottaen Goton kiinni, painoi hänet rintaansa vasten, suuteli häntä ja sanoi kuninkaalle:
"Herra kuningas Totila, yhdistä nyt meidät. Tässä on morsiameni — tässä on herttuattareni."
Totila, joka oli sillä välin silmännyt asiakirjojen läpi, sanoi hymyillen:
"Niin, tässä ei tarvita Salomonin viisautta oikeuden jakamiseen. —
Apulian nuori herttua, minä kihlaan sinut ja morsiamesi."
Ja hän laski vuoroin itkevän, vuoroin nauravan lapsen hänen käsivarsilleen.
Gooteille hän puhui:
"Sallikaa minun jättää lukematta Hildemutin pojan latina — tunsin hänet, parempi hän oli miekka kuin kynä kädessä — ja lyhyesti selittää herttuan testamentin sisällys.
"Herttua Alarik vakuuttaa tässä viattomuuttaan."
"Senhän hänen poikansa on jo todistanut", huudahti herttua Guntaris.
"En koskaan uskonut hänen syyllisyyttään."
"Hän sai vasta myöhään tietää salaisen syyttäjänsä.
"Adalgot sai sen nimen päivän valoon rikotusta Caesar patsaasta.
"Prefekti Cethegus oli pitänyt jonkinlaista salakirjoituksella tehtyä päiväkirjaa. Cassiodorus on sen saanut selvitetyksi. Ihmeekseen ja kauhukseen hän on huomannut rikolliseksi kauan ihailemansa miehen. Siellä oli noin kaksitoista vuotta sitten aletun kirjan alussa seuraavat sanat:
"'Baltiherttua on tuomittu. Hänen syyttömyyteensä uskoo enää vain hän itse ja hänen syyttäjänsä. Kukaan, joka satuttaa Cetheguksen sydäntä, ei saa elää.'
"'Kun silloin heräsin Tiberin rannalla kuolemantapaisesta pyörtymyskohtauksestani, oli tämä kosto ensimmäinen ajatukseni. Vannoin täyttäväni sen ja nyt se on täytetty.'
"Tuon kostonhimon alkusyy on vielä salaisuuden verhoama, mutta minä otaksun sen koskevan ystäväämme Julius Manilius Montanusta.
"Missä hän on?"
"Hän on jo lähtenyt Cassiodoruksen kanssa takaisin Pietarin kirkkoon", virkkoi kreivi Teja. "Saat antaa heille anteeksi. He rukoilevat joka päivä tällä hetkellä, että Bysantin kanssa solmittaisiin rauha.
"Ja Julius rukoilee prefektin sielunkin puolesta", lisäsi hän katkerasti hymyillen.
"Kuningas Teoderik ei sisimmässä sielussaan ollut koskaan uskonut urhoollisen herttuan syyllisyyttä, sillä he olivat hyviä ystäviä."
"Kerran lahjoitti", virkkoi herttua Guntaris väliin, "kuningas hänelle leveän kultaisen rannerenkaan, jossa oli omistuskirjoituskin."
Kuningas luki kääröstä:
"Tämän rannerenkaan otin mukaani maanpakoon lähtiessäni.
"Rannerengas, joka on katkaistu keskeltä kirjoitusta, on kerran oleva poikani puhtaan syntyperän todistuksena."
"Hänellä on paras todistus kasvoissaan", arveli herttua Guntaris.
"Mutta kultainenkin todistuskappale on tallella", vastasi Adalgot, "ainakin Iffa-vanhus antoi puolikkaan siitä mukaani. Tässä se on."
Hän otti esille rannerenkaan puolikkaan, jota hän kantoi nauhassa rinnallaan.
"En ole koskaan käsittänyt sen arvoituksellista kirjoitusta:
"'Baltille —
Haukalle —
Hädässä —
Ystävälle —"
"Niin, sinulta puuttui toinen puolikas, Adalgot", vastasi paimentyttö ottaen poveltaan toisen kappaleen. — "Katso, tässä ovat sanat:
"— amali, — kotka, — ja kuolemassa — ystävä."
"Baltille amali,
Haukalle kotka,
Hädässä ja kuolemassa
Ystävälle ystävä."
Näin luki Teja liittäen molemmat renkaanpuolikkaat yhteen.
Kuningas jatkoi:
"Mutta viimein kuningas ei enää voinut suojella minua, kun hänelle esitettiin kirjeitä, jotka olivat niin mestarillisesti väärennetyt, että minä itse, kun minulle näytettiin viaton lause, joka oli leikattu irti muusta sisällyksestä, kiistelemättä tunnustin: 'Niin, tuon olen minä kirjoittanut.'
"Silloin tuomarit sovittivat leikatun liuskan takaisin pergamenttiin ja lukivat minulle kirjeen sisällyksen. Olisin sen mukaan kirjoittanut Bysantin hoviin, että olisin halukas tappamaan kuninkaan ja luovuttamaan Etelä-Italian, jos Bysantti tunnustaisi minut Pohjois-Italian kuninkaaksi.
"Minut tuomittiin.
"Kun minua kuljetettiin oikeussalista, tapasin ulkona käytävässä monivuotisen viholliseni Cethegus Caesariuksen. — Minun oli onnistunut pelastaa eräs tyttö, jota hän tavoitteli, tuon salaperäisen miehen käsistä ja naittaa hänet eräälle Galliassa asuvalle hyvälle ystävälleni. — Hän tunkeutui vartijoiden läpi, löi minua olkapäälle ja sanoi:
"'Se, jolta rakkaus on riistetty, lohduttaa itseään vihallaan.'
"Silloin huomasin, että tuo mies oli ollut salainen syyttäjäni.
"Viimeisenä armonosoituksenaan kuningas lähetti minulle aseita, joiden avulla pääsin pakenemaan vankeudesta.
"Mutta minut julistettiin kuitenkin perheineni valtakunnan kiroukseen ja minulta riistettiin perintömaani.
"Kauan kuljeksin pakolaisena paikasta toiseen pohjoisilla vuorillamme, kunnes muistin, että Iffinger-vuorella Terioliksen luona asui sukumme vanha, uskollinen seuralainen. Sinne lähdin poikineni, kuljettaen mukanani muutamia sukumme kalleuksia.
"Uskollinen Iffa otti minut ja poikani suojaansa, piti minua kotonaan Wargsin — maanpakolaisen — nimellä, sanoi minua omaksi pojakseen ja myi pois kaikki epäluotettavat orjat, jotka olisivat voineet pettää minut.
"Siellä kätkössä elin monet vuodet.
"Mutta poikaani opetan ja minun kuoltuani opettakoot Iffingit kostamaan petturi Cethegukselle.
"Toivon kerran sen päivän koittavan, jolloin viattomuuteni tulee ilmi.
"Jos se viipyy kovin kauan, silloin on poikani asekuntoiseksi päästyään lähdettävä Iffinger-vuorelta Italiaan kostamaan isänsä puolesta Cethegus Caesariukselle.
"Tämä on viimeinen sanani pojalleni."
"Mutta heti sen jälkeen", luki kuningas edelleen toisesta kääröstä, "kun herttua oli tämän kirjoittanut, joutui hän yhdessä eräiden sukulaisteni kanssa vuorenvieremän alle ja tuhoutui.
"Mutta minä, Iffa-vanhus, olen kasvattanut poikaa pojanpoikanani ja Goton veljenä, koska herttua Alarikin suku oli vielä valtakunnan kirouksessa ja koska siten tahdoin suojella häntä tuon helvetin hengen kostolta.
"En ole puhunut nuorukaiselle sanaakaan hänen oikeasta syntyperästään, ettei hän varomattomuudessaan ilmaisisi sitä.
"Mutta kun hän oli tullut asekuntoiseksi ja kun minä huomasin, että Rooman linnassa vallitsi lempeä ja oikeudenmukainen kuningas, joka voitti tuon helvetillisen prefektin, kuten aamun jumala yön jättiläisen, silloin lähetin nuoren Adalgotin kostamaan ja kerroin hänelle, että hänen oli kostettava jalon aatelismiehen, sukumme suojelijan puolesta, hänen julmalle vainoojalleen ja tuhoojalleen Cethegukselle. Tämä kosto oli muka hänen isänperintönsä.
"Mutta minä salasin häneltä, että hän oli baltiherttua Alarikin poika, sillä minä pelkäsin tuomiota. Hänen isänsä nimi ei voinut hyödyttää häntä, niin kauan kuin tuomio oli peruuttamatta, vaan päin vastoin vahingoittaa.
"Mutta minä lähetin hänet tavallista nopeammin matkalle, kun olin huomannut, ettei edes luuloteltu sisarussuhde ollut estänyt häntä epäveljellisesti rakastumasta pojantyttäreeni Gotoon.
"Olisin voinut enintään sanoa hänelle, ettei Goto ole hänen sisarensa.
"Mutta kaukana olkoon minusta, että olisin tahtonut ikäänkuin petoksella sitoa vanhan suojelijasukuni aatelisen vesan veriheimolaiseeni, yksinkertaiseen paimentyttöön.
"Ei, pojasta tulee kerran maailmassa, jos oikeutta yleensä on olemassa,
Apulian herttua, kuten hänen isänsä ennen oli.
"Ja kun minä pelkään kuolevani eikä Adalgot ole vielä lähettänyt mitään sanomaa prefektin kuolemasta, olen pyytänyt pitkän Hildegiselin kirjoittamaan kaikki nämä asiat.
"(Ja minä Hildegisel olen saanut kirjoittamisesta kaksikymmentä naulaa parasta juustoa ja kaksitoista ruukkua hunajaa, minkä kiitollisuudella tunnustan sekä että molemmat tavarat olivat hyvät.)
"Ja minä lähetän Goto-lapsen näiden kirjoitusten ja kalleuksien ja sinisten kivien ja baltiperinnöstä säilyneiden kalliiden vaatteiden ja kultasolidien saattajana oikeamielisen kuningas Totilan luo. Hänelle ilmoittaa lapsi kaiken.
"Hän peruuttaa valtakunnan kirouksesta syyttömän miehen syyttömän pojan.
"Ja kun Adalgot tietää, että hän on jalon baltin jälkeläinen ja että
Goto ei ole hänen sisarensa — silloin tehköön hän tahtonsa mukaan.
"Silloin vapaasti valitkoon paimentytön tai hylätköön hänet. Mutta tietäköön hän sen, ettei Iffingien suku koskaan ole ollut orjana, vaan ikimuistoisista ajoista vapaana, vaikkakin baltisuvun suojeluksessa.
"Kuningas Totila, ratkaise sinä heidän kohtalonsa."
"No niin", virkkoi kuningas hymyillen, "sen vaivan sinä jo olet minulta säästänyt, Apulian herttua."
"Ja pikku herttuatar", sanoi Valeria leikkiä laskien, "on, ikäänkuin hän olisi jotakin aavistanut, pukeutunut tänään morsiameksi."
"Teidän kihlajaisjuhlaanne varten minä pukeuduin", vastasi paimentyttö nauraen. "Kun Rooman porteilla kuulin tästä juhlasta, avasin isoisän määräyksen mukaan myttyni ja koristelin itseni."
"Kihlajaisemme", sanoi Adalgot morsiamelleen, "sattuivat samana päivänä kuin kuningasparin — emmekö viettäisi häitäkin samana päivänä?"
"Ei, ei", huudahti Valeria melkein tuskaisena.
"Älkää liittäkö enää uutta lupausta entiseen, lunastamattomaan.
"Te, onnen lapset, olkaa viisaat. Tänään olette löytäneet toisenne. Pitäkää tästä päivästä kiinni. Huomispäivä kuuluu epävarmoille jumalille."
"Oikein puhut", huudahti Adalgot riemuissaan, "tänään jo vietämme häämme". — Hän nosti Goton vasemmalle käsivarrelleen näyttäen häntä kaikille. — "Tässä näette, hyvät gootit, pienen rouva herttuattareni."
"Luvalla puhuen", lausui silloin ujo ääni, "kun kansan korkeuksien osaksi tulee niin paljon onnea ja päivänpaistetta, niin sallittakoon alempana kasvavien siitä hiukan nauttia."
Kuninkaan eteen astui vaatimattoman näköinen mies taluttaen kaunista tyttöä.
"Sinäkö, urhoollinen Vakis", huudahti kreivi Teja mennen hänen luokseen. "Sinä et ole enää palvelija, vaan pitkätukkainen, vapaa mies."
"Niin, herra. Isäntä-raukkani, kuningas Vitiges, vapautti minut lähettäessään minut luotaan Rautgundis-rouvan ja Walladan saattajana.
"Sen jälkeen olen antanut hiusteni kasvaa vapaiden tavoin.
"Ja Rautgundis-rouva aikoi — sen tiedän aivan varmasti — vapauttaa tämän palvelijattarensa Liutan ja me aioimme solmia avioliiton kansamme oikeuden mukaan vapaina, mutta hän ei palannut enää koskaan Faesulaen luona sijaitsevaan taloonsa.
"Menin siellä käymään piilopaikastamme ja satuinkin tulemaan parhaaseen aikaan. Vein Liutan turvaan huvilasta ja seuraavana päivänä saapuivat paikalle Belisariuksen saraseenit polttaen talon ja murhaten ihmiset.
"Kun Rautgundis-rouva oli kuollut perillisittä — hänen isänsä Atalvinin oli erään etelämyrskyn aikana jo ennen tyttären kuolemaa lumivyöry haudannut taloineen päivineen — on Liuta nyt joutunut kuninkaan omaisuudeksi. Sen vuoksi pyydän, että hän riistäisi minulta taas vapauden ja ottaisi minut palvelijakseen, ettei meitä rangaistaisi, jos menemme naimisiin, minä vapaa ja —"
Totila keskeytti hänet ja virkkoi liikutettuna:
"Sinä olet uskollinen, Vakis.
"Ei, te saatte solmita avioliiton vapaina kansanoikeuden mukaan.
"Antakaa minulle kultaraha!"
"Tässä, herra kuningas", huudahti Goto innoissaan ottaen paimenlaukustaan kultarahan, "tämä on viimeinen kuudesta."
Kuningas otti sen hymyillen, laski sen Liutan oikealle kämmenelle ja löi sen sitten alhaalta päin hänen kädestään, niin että se putosi kilisten mosaiikkilattialle. Kuningas lausui samalla:
"Minä vapautan sinut, Liuta, ainaiseksi, menemisesi ja tulemisesi, ollos vapaa ja moitteeton. Mene iloiten naimisiin kuninkaan suostumuksella."
Silloin kreivi Teja astui esiin ja virkkoi:
"Vakis, sinä olet kerran ennenkin kantanut onnettoman isännän kilpeä.
Tahdotko ruveta minun kilvenkantajakseni?"
Vesissä silmin uskollinen Vakis tarttui molemmin käsin kreivin oikeaan käteen.
Nyt kreivi Teja kohotti kultapikarinsa ja lausui juhlallisesti:
"Te säteilette onnea. Kauniina paistaa teille onnenaurinko. Mutta silti älkää unohtako kunnioittaa surullisesti kuolleita. Loistotta, onnetta, mutta uskollisena, urhoollisena ja moitteettomana sankarimme Vitiges, Valtarin poika taisteli. Iloiten viettäkää riemujuhlianne, te hyvien jumalien lemmikit, mutta aina kunnioittakoon goottien suku onnettomien aviopuolisoiden jaloa muistoa.
"Minä kehoitan teitä juomaan uskollisimman miehen ja rohkeimman naisen surullisen rakkauden maljan. Vitigeksen ja Rautgundiksen rakkauden muistolle juon tämän maljan."
Kaikki yhtyivät maljaan ääneti, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa.
Kuningas Totila kohotti vielä kerran pikarinsa ja lausui koko kansan kuullen:
"Hän olisi sen ansainnut — minä olen sen saavuttanut. Hänelle ikuinen kunnia."
Kun hän oli istuutunut — molemmat muut parit olivat myöskin istuutuneet kuninkaan pöytään — nousi Thuriin kreivi Torismut (urhoollisuutensa vuoksi hän oli saanut kreivin arvon, mutta saanut omasta pyynnöstään pitää kuninkaan julistajan ja aseenkantajan toimet) portaita ylös, laski julistajansauvansa kuninkaan eteen ja lausui:
"Vieraita, kaukaa purjehtineita, ilmoitan juhlaasi, goottien kuningas.
"Tuo suuri, melkein sadan purjehtijan vahvuinen laivasto, jonka majakkasi ja satamatornisi ovat useita päiviä sitten ilmoittaneet lähestyväksi, on laskenut Portukseen.
"Tulijat ovat pohjoismaalaisia, meritaitoista, rohkeaa väkeä kaukaisesta Thulen maasta.
"Korkealaitaisina kohoavat heidän lohikäärmelaivansa ja keulojen komeat kuvat herättävät pelkoa.
"Mutta sinun luoksesi he tulevat rauhallisissa asioissa.
"Kuninkaan laiva oli jo eilen lähettänyt sanansaattajan, ja korkea-arvoisia vieraita on nyt tulossa jokea ylöspäin.
"Minä puhuttelin heitä ja sain vastaukseksi:
"'Götanmaan kuningas Harald ja Haralda (nähtävästi hänen puolisonsa) tahtovat tervehtiä kuningas Totilaa.'
"Tuokaa heidät tänne.
"Herttua Guntaris, herttua Adalgot, kreivi Teja, kreivi Wisand, kreivi
Grippa, menkää heitä vastaan ja saattakaa heidät tänne."
Pian ilmestyikin omituisten, monimutkaisten näkinkenkätorvien sotaisten sävelten kaikuessa terassille kaksi komeata henkilöä, jotka olivat pitemmät solakkaa Totilaa ja hänen pöytätovereitaan. Seuralaisina heillä oli kaksikymmentä sankaria puettuina teräsrenkaista kudottuihin panssareihin.
Kuningas Haraldin kypärän molemmin puolin olivat mustan merikotkan jalanpituiset siivet. Saman linnun höyhenet peittivät kypärän kupua.
Selässä riippui hänellä tavattoman suuren, mustan karhun nahka, jonka etukäpälät ja leuat riippuivat rinnalla. Nahan alta näkyi käden levyisistä kuparirenkaista kudottu rintahaarniska.
Rautalangasta kudottua asevaippaa, joka ulottui polviin saakka, kiinnitti vyötäisille näkinkengillä koristettu hylkeennahkainen vyö.
Käsivarret ja jalat olivat paljaina. Niitä vain leveät kultarenkaat koristivat sekä samalla suojelivat.
Lyhyt veitsi riippui teräksisestä ketjusta hänen sivullaan. Oikealla sivulla oli hänellä pitkä, harppuunantapainen väkäkeihäs.
Paksut, vaaleankeltaiset kiharat valuivat hartioiden alapuolelle.
Hänen vasemmalla puolellaan seisoi hänen seuralaisensa, tuskin kynnen vertaa lyhempi, nainen kuin valkyyria.
Hänen vaaleanpunainen, metallilta välkkyvä tukkansa valui polviin saakka pienen avonaisen, kultaisen kypärän alta, jota kaunisti kaksi hopealta hohtavaa kalalokin siipeä, ja hohtavan valkoisen jääkarhunnahan yli, joka oli hänen selässään enemmän koristeena kuin tarpeen vuoksi.
Pienistä kultasuomuksista laadittu, aivan ruumiinmukainen panssari toi esille neidon verrattoman kauniin vartalon nousten ja laskien joustavasti hänen hengittäessään.
Hänen puolisääreen ulottuva alushameensa oli taidokkaasti valmistettu talvisen jäniksen valkoisista karvoista.
Käsivarsia koristivat ja puoliksi peittivät lävistetyistä, rihmoihin pujotetuista merenpihkapalasista muodostetut hihat. Merenpihka kimalteli omituisesti Italian ilta-auringon hohteessa.
Hänen vasemmalla olkapäällään istui levollisena kaunis, valkoinen haukka.
Hänen vyössään oli lyhytvartinen kirves. Oikeassa kädessään hän kantoi olkapään nojassa pitkulaista hopeakaarista harppua.
Ihmetyksestä avosuin ja silmät selällään roomalaiset katselivat näitä olentoja. Gootitkin ihmettelivät vierastensa ihon omituista valkeutta ja heidän erittäin kirkkaita, säihkyviä silmiään.
"Kun tuo musta, joka oli minua vastaanottamassa", virkkoi merenkulkija, "sanoi, ettei hän ole kuningas, voit vain sinä se olla".
Hän ojensi Totilalle kätensä vedettyään siitä ensin haikalannahkaisen sotakintaan.
"Tervetuloa Tiberin rannoille, Thulemaan serkut", sanoi Totila.
Ruhtinaspari istuutui nopeasti hankituille tuoleille kuninkaan pöydän ääreen, ja heidän seuralaisensa asettuivat viereiseen pöytään. Adalgot kaatoi jäähdytettyä viiniä korkeista rivallisista ruukuista.
Kuningas Harald joi ja katseli sitten ihmeissään ympärilleen.
"Asatorin nimessä", huudahti hän sitten, "täällä on kaunista".
"Tällaiseksi olen kuvitellut Valhallaa", virkkoi hänen seuralaisensa.
Gootit ja pohjoismaalaiset tuskin ymmärsivät toistensa puhetta.
"Jos sinua miellyttää täällä olo, veljeni", sanoi Totila hitaasti, "niin viivy vaikka kuinka kauan luonani puolisoinesi".
"Ha, ha, haa, roomalaiskuningas", nauroi jättiläisnainen ja heitti päätään taakse päin niin, että punaiset hiukset välähtelivät.
Haukka lensi kirkuen kolmesti hänen päänsä ympäri ja palasi sitten paikalleen.