Kun Bysantin keisarien kultaiseen palatsiin saapuivat sanomat tappioista Paduksen sillan ja Mucellan luona, Rooman uudesta piirityksestä, Napolin ja melkein koko Italian menettämisestä, heräsi keisari Justinianus, joka jo luuli yhdistäneensä Länsi-Rooman Itä-Roomaan, säikähtyneenä ihanista unelmistaan.
Belisariuksen ystävien oli silloin helppo saada todistetuksi, että sankarin poiskutsuminen oli ollut onnettomuuksien syynä.
Päivän selvää olikin, että niin kauan kuin Belisarius oli Italiassa, oli saatu voitto voiton jälkeen, mutta kun hän sieltä lähti, tuli onnettomuuden sanoma toisensa jälkeen.
Italiassa olevat bysanttilaispäällikötkin myönsivät julkisesti, etteivät he voineet korvata Belisariusta.
"En voi", kirjoitti Demetrius Ravennasta, "lähteä Totilaa vastaan avoimella kentällä. Tuskin voin puolustaa tätä suolinnaa.
"Napoli on menetetty.
"Rooma voi milloin tahansa antautua.
"Lähetä meille taas mies rohkea kuin jalopeura, vandaalien ja goottien voittaja, jonka veroiset luulimme ylpeydessämme olevamme."
Ja Belisarius, joka tosin oli juhlallisesti vannonut, ettei koskaan enää palvelisi kiittämätöntä keisaria, oli unohtanut kaiken vääryyden heti, kun Justinianus taas hymyili hänelle.
Ja kun Justinianus Napolin antauduttua syleili häntä ja sanoi "uskolliseksi miekakseen" sekä vakuutti, ettei hän todella ollut epäillyt hänen uskollisuuttaan, hän ei muka vain ollut kärsinyt hänen kuninkaan tapaista asemaansa, eivät Antonina eikä Prokopius saaneet enää häntä pidätetyksi.
Mutta kun keisari pelkäsi toisen Italiaa vastaan suunnattavan sotaretken kustannuksia, — varsinkin kun Narseksen menestyksellinen taistelu persialaisia vastaan nieli suuria rahasummia — taistelivat kunnianhimo ja ahneus hänen rinnassaan ja olisivat kai taistelleet kauemminkin kuin Rooma ja Ravenna barbaareita vastaan, jolleivät prinssi Germanus ja Belisarius olisi yhteisesti tekemällään ehdotuksella saaneet sitä päättymään.
Jaloa Germanus-prinssiä veti sydän Ravennaan Matasuntan haudalle kostaakseen tämän puolesta barbaarikansalle.
Cethegus oli nimittäin selittänyt Matasuntan surullisen lopun aiheutuneen siitä, että pakollinen avioliitto Vitigeksen kanssa oli himmentänyt hänen järkensä.
Belisariusta taas harmitti se, että Totilan menestys himmensi hänen
Italiassa saavuttamiensa voittojen loisteen.
Hänen kadehtijansa hovissa kyselivät nimittäin pilkallisesti, oliko kansa, joka vuoden kuluttua oli niin uljaasti noussut kapinaan, kukistettu.
Hän oli luvannut kukistaa gootit ja lupauksensa hän aikoi täyttää.
Germanus ja Belisarius lupasivat sen vuoksi keisarille valloittaa
Italian omalla kustannuksellaan tämän hyväksi.
Prinssi tarjosi koko omaisuutensa laivaston varustamiseksi ja
Belisarius taas täysilukuisen henkivartiostonsa ja keihäsmiehensä.
"Se on Justinianukselle mieluinen ehdotus", huudahti Prokopius, kun
Belisarius kertoi hänelle tuumasta.
"Hänen ei tarvitse maksaa solidiakaan, mutta mahdollisesti hän saa kokonaisen maakunnan ja maallista kunniaa sekä suorittaa Jumalalle otollisen teon kukistamalla kerettiläiset ja saavuttaen Teodoran ja taivaan suosion.
"Hän hyväksyy varmasti ehdotuksenne ja antaa isällisen siunauksensa.
"Mutta ei mitään muuta.
"Minä tiedän, ettei sinua voi nyt pidättää sen paremmin kuin orittasi Balania, kun sotatorvi on soinut, mutta minä en lähde katsomaan surullista tappiotasi."
"Tappiotaniko? Mitä sanot, sinä onnettomuuden korppi?"
"Tällä kertaa sinun on taisteltava sekä italialaisia että gootteja vastaan.
"Ethän sinä saanut gootteja kukistetuksi, vaikka koko Italia oli puolellasi."
Belisarius haukkui toisen pelkuruutta ja lähti Germanuksen seurassa merelle.
Keisari ei todellakaan antanut heille kuin siunauksensa ja pyhän
Mazaspeen isonvarpaan.
Italiassa olevat bysanttilaiset hengittivät vapaammin saadessaan tiedon keisarillisen laivaston saapumisesta Salonaan Dalmatiaan.
Cetheguskin, jolle vakoilijat toivat tiedon laivaston tulosta, huokasi:
"Parempi Belisarius Roomassa kuin Totila."
Goottikuningas oli levoton.
Hänen täytyi ennen kaikkea saada tarkat tiedot Belisariuksen joukkojen suuruudesta voidakseen sitten tehdä päätöksensä Rooman piirityksen jatkamisesta tai lopettamisesta.
Salonasta Belisarius purjehti Polaan, missä laivat ja miehistö tarkastettiin.
Siellä kaksi miestä, jotka sanoivat olevansa herulilaisia palkkasotureita, saapui hänen luokseen. He osasivat siis goottien kieltä, mutta puhuivat sitä paitsi puhtaasti latinaa.
He olivat Spoletumin toisen päällikön Bonuksen lähettiläitä.
He olivat onnellisesti päässeet pujahtamaan goottien piiritysjoukon läpi ja kehoittivat Belisariusta joutumaan nopeasti avuksi.
He pyysivät häneltä tarkkoja tietoja laivojen, ratsumiesten ja jalkaväen määrästä voidakseen kertoa niistä piiritetyille ja siten pitää vireillä heidän rohkeuttaan.
"Niin, ystäväni", sanoi Belisarius, "teidän täytyy kaunistella kertomustanne.
"Sillä totta puhuen keisari on jättänyt minut omien joukkojeni varaan."
Kokonaisen päivän Belisarius näytteli miehille laivastoaan ja joukkojaan.
Seuraavana yönä he katosivat.
Miehet olivat Torismut ja Aligern, jotka uskollisesti saattoivat kuningas Totilalle tarvittavat tiedot.
Tämä oli huono alku.
Koko sotaretki tuotti sangen vähän kunniaa urhoolliselle päällikölle.
Hän pääsi Ravennan satamakaupunkiin ja toi sinne runsaasti ruokavaroja.
Siellä prinssi Germanus, joka oli saanut vanhan tautinsa puuskan, kaatui kaupunkiin tulopäivänään Matasuntan sarkofagin ääreen.
Matasunta oli haudattu palatsin hautaholviin nuoren veljensä, kuningas
Atalarikin viereen.
Germanus kuoli.
Viimeisen toivomuksensa mukaan hänet haudattiin rakastettunsa viereen.
Mutta eräässä hautaholvin syrjäkomerossa lepäsi toinenkin sydän, joka oli ollut uskollinen kaunokaiselle ruhtinattarelle.
Numidialainen Aspa ei ollut elänyt rakasta hallitsijatartaan kauemmin.
"Kotimaassani", hän oli sanonut, "menevät auringon jumalattaren palvelijattaret usein roviolle, jonne jumaluus laskee.
"Aspankin kaunis, loistava, hyvä auringonjumalatar on laskenut.
"Aspa ei elä kylmässä ja pimeässä. Aspa seuraa aurinkoaan."
Hän oli koonnut kasottain väkevätuoksuisia kukkia hallitsijattarensa kuolinhuoneeseen — paljon enemmän kuin samassa huoneessa oli hääyönä — ja sytyttänyt palamaan oudon afrikkalaisen pihkalajin, jonka tukahduttava haju pakotti toiset orjattaret pois huoneesta.
Aspa viipyi koko yön pienessä kammiossa.
Seuraavana aamuna Syphax, jonka vanhastaan tuttu, mutta vaarallinen, kotoisia uhrijuhlia muistuttava haju oli houkutellut paikalle, hiipi hiljaa tähän palatsin osaan.
Viimein hän osui kuolinhuoneeseenkin, jossa vallitsi haudan hiljaisuus.
Hän löysi Matasuntan jalkapuolesta kukkien keskeltä tuon antiloopin kuolleena.
"Hän kuoli jumalattarensa mukana", sanoi Syphax Cethegukselle. "Nyt ei minulla ole enää maan päällä muita kuin sinä." —
Germanuksen hautajaisten jälkeen Belisarius lähti laivastoineen
Ravennasta.
Mutta heti ensimmäinen yritys, hyökkäys Pisaurumia vastaan, lyötiin verisesti takaisin.
Päin vastoin valloittivat partiojoukot, jotka kuningas Totila oli lähettänyt kreivi Wisandin johdolla itärannikolle, saatuaan tiedon Belisariuksen joukkojen pienuudesta, muutamain laivain avustamana melkein Belisariuksen silmien edessä Firmumin linnan.
Bysanttilaiset Bonus ja Herodianus luovuttivat tärkeän Spoletumin kreivi Grippalle, kun kolmekymmentä päivää, jotka he olivat päättäneet odottaa Belisariuksen apua, olivat kuluneet.
Assisiumissa oli päällikkönä goottilainen luopio Sisifrid, joka oli kuningas Vitigeksen onnettomuuden päivinä liittynyt bysanttilaisiin.
Hän tiesi, mikä kohtalo hänen osakseen olisi tullut, jos hän olisi joutunut Hildebrandin käsiin, joka oli piiritysjoukon johtajana. Vanhus oli saapunut tänne Ravennaa piirittämästä vimmoissaan luopiolle.
Gootti puolustautui uljaasti.
Mutta kun vanhan asemestarin kivikirves murskasi erään hyökkäyksen aikana hänen päänsä, pakottivat kaupungin porvarit varusväen antautumaan.
Varusväkenä oli useita ylhäisiä roomalaisia, katakombien salaliiton jäseniä sekä kolmesataa illyrialaista ratsumiestä ja Belisariuksen henkivartijaa. Grippa vei heidät vankeina kuninkaan luo.
Heti sen jälkeen Placentia antautui, Aemilian viimeinen paikka, joka vielä oli keisarillisten sotajoukkojen hallussa, kreivi Markjan johtamalle pienelle piiritysjoukolle.
Bruttiassa rohkea Aligern sai käsiinsä Thuriin tärkeän satamapaikan
Ruscian.
Belisarius epäili lähteä maata myöten Roomaan.
Hän koetti nyt, saatuaan tiedon Rooman lisääntyneestä hädästä, mennä viivyttelemättä kaupungin avuksi meritse ja murtaa goottien piirityslinjan tältä puolelta.
Mutta Calabrian eteläniemen ympäri purjehtiessaan hänen laivastonsa
Hydruntin kohdalla joutui myrskyn käsiin, joka hajoitti sen kokonaan.
Itse hän ajelehti muutamia kolmisoutuja mukanaan Sisiliaan saakka.
Suurin osa laivastoa oli mennyt myrskyä pakoon Crotonin lahteen, mutta siellä sen kimppuun hyökkäsi goottien laivasto, jonka kuningas Totila oli lähettänyt Roomasta sitä vastaan ja joka oli ollut väijyksissä Squillaciumin luona, ja valtasi sen.
Täten gootit saivat hyvän lisäyksen laivastoonsa, joka, kuten myöhemmin näemme, kykeni siten lähtemään ryöstöretkille bysanttilaisiin saariin ja rannikkokaupunkeihin.
Tämän iskun jälkeen Belisariuksen alkujaankin heikko sotajoukko oli kykenemätön mitään toimittamaan.
Päällikkötaito ja rohkeus eivät voineet korvata laivoja, miehiä ja ratsuja.
Toivo italialaisten yhtymisestä keisarin sotapäällikköön, kuten ensimmäisenkin sotaretken aikana, ei toteutunut.
Yritys epäonnistui siis aivan täydellisesti.
Avun pyyntöihin keisari ei vastannut mitään.
Kun Antonina sitten hartaasti pyysi, että Belisarius saisi ainakin palata Bysanttiin, vastasi keisarinna ivallisesti, ettei sankaria uskalleta kutsua toistamiseen pois kesken voittoretkeä.
Belisarius eleli siis Sisiliassa kalvavan toimettomuuden ja neuvottomuuden aikaa.
Tällä välin nälkä ja porvarien niskoitteleminen oli Roomassa kohonnut korkeimmilleen.
Nälkä harvensi laajojen vallien ennestäänkin pientä puolustusväkeä.
Turhaan koetti prefekti kaikkensa.
Turhaan hän ryhtyi kaikkiin keinoihin, käyttäen joskus väkivaltaa, joskus hyvyyttä.
Turhaan hän kulutti rahojaan saadakseen kaupunkiin elintarpeita.
Ne viljavarastot, jotka hän oli tuottanut Sisiliasta ja kätkenyt
Kapitoliumiin, olivat syödyt melkein viimeiseen jyvään saakka.
Hän lupasi suunnattomia palkintoja jokaiselle laivalle, jonka onnistui pujahtaa kuninkaan laivaston läpi ruokalastilla varustettuna, jokaiselle palkkasoturille, joka uskaltaisi hiipiä piirittäjäin leirien lomitse maaseudulle ja toisi sieltä ruokavaroja.
Totilan valppaus teki kaiken turhaksi.
Alussa prefektin lupaukset olivat saaneet muutamia yltiöpäitä yrittämään ansaita rahaa.
Mutta kun kreivi Teja heitätti aina seuraavana aamuna heidän päänsä vallien yli flaminisen portin luota, eivät rohkeimmatkaan enää uskaltaneet lähteä yrittämään.
Kaatuneiden muulien lannasta maksettiin hyviä hintoja.
Nälkiintyneet naiset tappelivat keskenään rikkaruohosta ja nokkosista, joita kasvoi soraläjissä ympäri kaupunkia.
Nälkä oli opettanut syömään mitä inhoittavimpia aineita.
Goottien leiriin muurien yli hiipineiden luopioiden luku oli tavattoman suuri.
Teja ehdotti, että nämä ajettaisiin keihäiden kärjillä takaisin kaupunkiin, jonka täytyisi sitä pikemmin antautua.
Mutta Totila käski ottaa heidät vastaan ja ruokkia hyvin. Siitä vain oli pidettävä huoli, etteivät he saaneet nälissään ahmia liian paljon, niin että kuolivat, kuten alussa oli tapahtunut.
Cethegus oli nykyjään valleilla joka yö.
Milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta hän kävi itse keihäällä ja kilvellä varustettuna tarkastamassa vartijoita vapauttaen tuon tuostakin vartijan, joka oli niin uninen ja nälkäinen, että keihäs tuskin kädessä pysyi.
Tällainen esimerkki vaikutti taas vähän aikaa elähdyttävästi rohkeimpiin. Ilomielin auttoivat prefektiä kaikessa Liciniukset, Piso ja Salvius Julianus sekä sokeasti uskolliset isaurilaiset.
Mutta kaikki roomalaiset eivät olleet yhtä innokkaita.
Ei esimerkiksi herkkusuu Balbus.
"Ei, Piso", virkkoi tämä kerran, "en kestä enää kauempaa.
"Tämä ei ole enää ihmisten elämää.
"Ei ainakaan minun elämääni.
"Pyhä Lucullus! En olisi koskaan uskonut joutuvani tällaisiin oloihin.
"Äskettäin annoin viimeisen, suurimman jalokiveni näädän puolikkaasta."
"Muistan senkin ajan", virkkoi Piso hymyillen, "jolloin panetit kokkisi kahleisiin siitä syystä, että tämä oli antanut merikravun kiehua minuutin liikaa."
"Oi merikrapu!
"Kalpean Vapahtajan laupeuden nimessä.
"Miten voit lausua tuon sanan, loihtia esille tuon kuvan?
"Antaisin kuolemattoman sieluni yhdestä kynnestä, vieläpä pyrstöstäkin.
"Eikä koskaan saa nukkua tarpeekseen.
"Ellei herää nälkään, niin vartijan torvi herättää."
"Katso prefektiä.
"Hän ei ole viimeisinä kahtena viikkona nukkunut neljäätoista tuntia.
"Hän makaa kovalla kilvellä ja juo sadevettä kypärästään."
"Prefekti!
"Hänen ei tarvitse syödä.
"Hän imee ylpeyttään, kuten karhu rasvaansa, ja virvoittaa itseään sapellaan.
"Eihän hänessä ole muuta kuin jänteitä ja lihaksia, ylpeyttä ja vihaa.
"Mutta minä! Minä olin kasvattanut nahkani alle niin suloisen valkoisen ihrakerroksen, että hiiret purivat minua yöllä. Ne luulivat minua espanjalaiseksi juottoporsaaksi.
"Tiedätkö uutisia?
"Goottien leiriin on tänään saapunut kokonainen karja lihavia raavaseläimiä — yksinomaan apulialaisia, jumalien ja ihmisten lemmikkejä."
Seuraavana aamuna Piso ja Salvius Julianus herättivät prefektin, joka nukkui vallilla Porta portuensiksen luona, vaarallisimmassa paikassa, virransulun lähellä.
"Suo anteeksi", virkkoi Piso, "että tulen häiritsemään harvinaista untasi".
"En nukkunut. Minä valvoin.
"Mitä sinulla on kerrottavana?"
"Balbus on karannut kahdenkymmenen porvarin kanssa vartiopaikaltaan.
"He ovat hinautuneet nuorien avulla muureilta Porta latinan luona.
"Sillä kohdalla ammuivat koko yön apulialaiset raavaseläimet.
"Niiden kutsumusta oli mahdoton vastustaa, kuten näet."
Mutta pilkkakirveen hymy haihtui, kun prefekti katsahti häneen.
"Balbuksen talon eteen Via sacran varrelle pystytetään kolmenkymmenen jalan korkuinen risti.
"Jokainen karkulainen, joka joutuu käsiimme, naulataan siihen."
"Päällikkö — keisari Konstantinus on lopettanut ristiinnaulitsemisrangaistuksen Vapahtajan kunniaksi", virkkoi Salvius Julianus.
"Niinpä minä otan sen tavan taas käytäntöön Rooman kunniaksi.
"Tuo keisari ei kai pitänyt mahdollisena, että roomalainen ritari ja tribuuni pettäisi Rooman kaupungin paistin tähden."
"Minulla on muutakin kerrottavaa.
"En enää saa lisää vartioväkeä torniin Porta pincianan luo.
"Kuudestatoista legioonalaisesta on yhdeksän kuollut nälkään ja tauteihin."
"Samaa ilmoittaa Marcus Licinius Porta tiburtinalta", lisäsi Julianus.
"Kuka torjuu kaikkialla uhkaavan vaaran?"
"Minä! Ja roomalaisten rohkeus!
"Menkää! Käskekää kuuluttajien kutsua Forum romanumille kaikki porvarit ja keitä taloissa yleensä on."
"Päällikkö! Jäljellä on enää naisia, lapsia ja sairaita —"
"Tottele, tribuuni!"
Synkän näköisenä prefekti nousi vallilta, hyppäsi jalon, mustan espanjalaisen oriinsa Pluton selkään ja lähti muutamain ratsastavain isaurilaisten seuraamana tarkastamaan vahtien valppautta ja joukkojensa lukumäärää. Hän kiersi ympäri koko kaupungin antaakseen kuuluttajille aikaa julistaa ja kaupunkilaisille aikaa kokoutua.
Hän ratsasti oikeata Tiberin rantaa ylöspäin.
Taloista hiipi vain siellä täällä ryysyisiä ihmisiä, jotka katselivat ihmeissään ratsumiehiä.
Cestiuksen sillalta alkaen muuttuivat joukot hiukan tiheämmiksi.
Cethegus seisahdutti hevosensa tarkastaakseen siellä olevia vahteja.
Silloin syöksähti muutaman matalan talon portista kadulle hajalla hapsin nainen, joka kantoi lasta käsivarrellaan.
Vanhempi lapsi piti kiinni hänen hameensa risoista.
"Leipää! Leipää", huusi hän.
"Niin, muuttavatko kyyneleet kivet leiviksi?
"Ei! Kyllä ne jäävät koviksi.
"Koviksi kuin — hän, koviksi kuin tuo mies.
"Katsokaa lapset! Tuo on Rooman prefekti.
"Tuo, joka on hevosen selässä ja jolla on purppuranpunainen kypärätöyhtö ja kamala katse.
"Mutta en enää pelkää häntä.
"Katsokaa lapset! Tuo mies vei isänne väkisin muureille, missä hän sai olla vahdissa yötä päivää, kunnes kuoli.
"Ollos kirottu, Rooman prefekti!"
Hän näytti nyrkkiä liikkumattomalle ratsumiehelle.
"Leipää, äiti!
"Anna meille syötävää", huusivat molemmat lapset.
"Ruokaa en voi teille antaa, mutta juomista saatte aivan tarpeeksi."
Näin huutaen otti vaimo vanhemman lapsen oikealle käsivarrelleen, painoi vasemmalla nuorempaa lujemmin rintaansa vasten ja syöksyi molemmat lapset sylissään kaiteen yli virtaan.
Väkijoukko huusi kauhusta ja alkoi sitten kiroilla ja sadatella.
"Hän oli mielipuoli", sanoi prefekti kovalla äänellä ja lähti eteenpäin.
"Ei, hän oli viisain meistä kaikista", vastasi ääni väkijoukosta.
"Vaiti!
"Legioonalaiset, antakaa tuuban soida!
"Eteenpäin! Forumille!"
Cethegus ajoi ratsujoukkoineen täyttä karkua paikalta.
Joukko kulki Fabriciuksen sillan yli, carmentalisen portin läpi ja saapui Kapitoliumin kukkulan juurella Forum romanumille.
Suuri tori näytti hyvin tyhjältä.
Sitä eivät täyttäneet ne pari tuhatta ihmistä, jotka repaleissa istua kyyröttivät temppelien ja muiden rakennusten portailla tai vaivoin pysyivät pystyssä keihäiden ja keppien varassa.
"Mitä prefekti tahtoo?"
"Mitäpä hän voisi enää meiltä saada?"
"Meillä ei ole enää muuta kuin henkemme."
"Niitä hän juuri tahtoo."
"Joko olette kuulleet?
"Toissa päivänä on rannikolla Centumcellae antautunut gooteille."
"Niin, porvarit ovat riisuneet prefektin isaurilaisilta aseet ja avanneet portit."
"Jospa mekin voisimme sen tehdä!"
"Pian meidän täytyy niin tehdäkin, muuten se on liian myöhäistä."
"Veljeni kaatui eilen kuoliaana maahan, suu täynnä keitettyjä nokkosia, joita hän ei enää jaksanut niellä."
"Forum boariumilla maksettiin eilen hiirestä painonsa kultaa."
"Minä sain viikon päivät eräältä teurastajalta ilmaiseksi paistettua lihaa — hän ei uskaltanut antaa sitä raakana —"
"Ole hyvilläsi! Ihmisethän hyökkäävät niihin taloihin, joista tulee paistinhajua."
"Mutta toissa päivänä repi väkijoukko teurastajan kadulla palasiksi.
"Hän oli houkutellut kerjäläislapsia taloonsa ja myi niiden lihaa meille."
"Mutta tiedättekö, miten goottikuningas kohtelee sotavankeja?"
"Kuten isä avuttomia lapsiaan."
"Useimmat rupeavat heti hänen palvelukseensa."
"Niin, mutta niille, jotka eivät tahdo ruveta hänen palvelukseensa, antaa hän matkarahat —"
"Ja vaatteita, kenkiä ja elintarpeita."
"Sairaita ja haavoittuneita hoidetaan."
"Hän antaa taitavien oppaiden saattaa heidät rannikkokaupunkeihin saakka."
"Hän on maksanut monen puolesta matkarahatkin, että he pääsevät kauppiasten laivoilla Itä-Roomaan."
"Katsokaa! Tuolla laskeutuu prefekti maahan mustalta ratsultaan."
"Hän on Pluton näköinen."
"Hän ei ole enää princeps senatus, vaan princeps inferorum."
"Katsokaa — hänen katsettaan."
"Se on kylmä, mutta sittenkin kuin tulinuoli."
"Isoäitini on oikeassa.
"Hänellä ei ole enää sydäntä."
"Se on vanha tieto.
"Hyypiät ja lamiat ovat yöaikaan repineet hänen sydämensä."
"Vielä mitä!
"Lamioita ei ole olemassa.
"Mutta paholainen on olemassa, sillä siitä kerrotaan raamatussakin.
"Ja sen kanssa hän on tehnyt liiton.
"Numidialainen, joka pitää hänen hevosensa suitsista, on helvetin lähettiläs, joka seuraa häntä kaikkialla.
"Prefektin ihoon ei minkäänlainen ase voi tehdä naarmuakaan.
"Häneen ei vaikuta yön valvominen eikä nälkä.
"Mutta hän ei voi koskaan hymyilläkään, sillä hänen sielunsa on helvetissä panttina."
"Mistä sen tiedät!
"Pyhän Paavalin kirkon diakoni kertoi meille äskettäin koko jutun.
"On synti palvella enää sellaista ihmistä.
"Onhan hän sitä paitsi pettänyt piispamme Silveriuksen ja lähettänyt hänet kahleissa meren yli keisarin tuomittavaksi."
"Hän on äskettäin karkoittanut kaupungista kuusikymmentä pappia, sekä oikeauskoisia että areiolaisia, koska nämä olivat muka epäluotettavia."
"Se on totta."
"Hänen on täytynyt luvata paholaiselle, että hän saattaa kaikki mahdolliset tuskat Rooman ja roomalaisten kärsittäviksi."
"Mepä emme tahdo enää kärsiä sellaista."
"Me olemme vapaita, kuten hän itse on meille usein sanonut.
"Aion kysyä häneltä, millä oikeudella —"
Mutta urhoollinen puhuja vaikeni äkkiä kesken lauseen.
Prefekti, joka oli puhujalavalle mennessään kulkenut nurkuvan joukon ohi, oli vain katsahtanut häneen.
"Qviritit", alkoi prefekti puheensa, "minä pyydän teitä kaikkia rupeamaan legioonalaisiksi.
"Nälkä ja — häpeä on sanoakin sellaista roomalaisista miehistä — petos ovat kovin harventaneet vartijaimme rivejä.
"Kuuletteko vasaraniskuja?
"Siellä rakennetaan ristiä karkulaisia varten.
"Mutta Rooma vaatii roomalaisilta vielä paljon suurempia uhreja.
"Sillä teillä ei ole valitsemisen varaa.
"Muiden kaupunkien porvarit horjukoot antautumisen ja tuhon välillä.
"Meillä, jotka olemme kasvaneet Kapitoliumin varjossa, ei ole valitsemisen varaa. Meidän joukossamme vaeltavat haamut, jotka ovat nähneet yli tuhannen vuoden aikana sankariemme urotöitä.
"Täällä ei saa syntyä pelkurimaisia ajatuksia.
"Te ette voi suvaita, että barbaarit taas sitovat ratsujaan Trajanuksen patsaaseen.
"Viimeinen ponnistus vielä.
"Sankarimieli kehittyy aikaisin Romuluksen ja Caesarin pojissa. Myöhään voima väistyy miehistä, jotka ovat juoneet Tiberin vettä.
"Minä kutsun kaikki kaksitoistavuotiaasta pojasta kahdeksankymmenvuotiaaseen vanhukseen saakka valleille.
"Hiljaa! Älkää murisko!
"Minä lähetän tribuunini keihäsmiehet mukanaan talosta taloon — estämään, etteivät liian nuoret pojat ja liian väsyneet vanhukset saa tarttua aseisiin.
"Mitä te murisette?
"Tietääkö teistä joku paremman puolustuskeinon?
"Hän lausukoon sen kuuluvasti tältä paikalta, jonka hänelle luovutan."
Siinä paikassa, johon Cethegus loi silmänsä, syntyi hiljaisuus.
Mutta hänen takanansa rupesivat ne, joita hänen katseensa ei voinut hillitä, murisemaan.
"Leipää!"
"Antautukaamme!"
"Rauhaa!"
"Leipää!"
Cethegus kääntyi.
"Ettekö häpeä?
"Te olette nimenne kunnian vuoksi jo kärsineet hyvin paljon.
"Nyt, kun pitäisi vielä vähän aikaa kestää, rupeavat voimanne höltymään.
"Muutaman päivän perästä Belisarius saapuu avuksi."
"Sitä sinä olet jo seitsemän kertaa luvannut."
"Ja seitsemännen kerran jälkeen Belisarius menetti kaikki laivansa."
"Ne ovat nyt meidän satamaamme sulkemassa."
"Sinun täytyy määrätä aika, jonka kuluttua tämä kurjuus loppuu. Minua säälittää tämä kansa."
"Kuka sinä olet", sanoi Cethegus näkymättömälle puhujalle.
"Et ainakaan ole roomalainen."
"Olen diakoni Pelagus, kristitty ja Herran Jumalan palvelija.
"En pelkää ihmisiä, vaan Jumalaa.
"Goottien kuningas kuuluu, vaikka hän onkin kerettiläinen, luvanneen kaikissa kaupungeissa, jotka antautuvat hänelle, antaa takaisin oikeauskoisille kirkot, jotka hänen kerettiläiset alamaisensa ovat riistäneet.
"Hän kuuluu jo kolmesti lähettäneen julistajia Roomaan porvareita puhuttelemaan ja tarjoamaan hyviä antautumisehtoja, mutta heidän ei ole annettu koskaan puhua kanssamme."
"Vaikene, pappi!
"Sinulla ei ole muuta isänmaata kuin taivas, ei muuta valtiota kuin Jumalan valtakunta, ei muuta kansaa kuin pyhäin yhteys eikä muuta sotajoukkoa kuin enkelien joukko.
"Pidä sinä huoli taivaallisista, mutta jätä Rooman valtakunta miehille."
"Jumalan mies on oikeassa."
"Jokin määräaika."
"Lyhyt määräaika."
"Siihen saakka kestämme."
"Jollemme siksi saa apua —"
"Niin antaudumme."
"Silloin avaamme portit."
Cethegus pelkäsi tätä ajatustakin.
Kun ulkomaailmasta ei useaan viikkoon ollut tullut minkäänlaista tietoa, ei hän voinut mitenkään sanoa, milloin Belisarius saapuisi Tiberin suulle.
"Kuinka!" huusi hän. "Onko minun asetettava määräaika, jonka kuluessa te aiotte vielä olla roomalaisia ja jonka päätyttyä te aiotte muuttua pelkureiksi ja orjiksi?
"Kunnialla ei ole määräaikaa."
"Sinä puhut tuolla tavalla vain sen vuoksi, ettet enää toivokaan mistään päin apua."
"Puhun näin sen vuoksi, että luotan teihin."
"Mutta me tahdomme sitä.
"Me kaikki.
"Kuuletko?
"Olet aina puhunut meille roomalaisten vapaudesta.
"No, hyvä! Olemmeko me vapaita vai alamaisiasi, kuten palkkasoturisi?
"Kuuletko?
"Me vaadimme määräaikaa.
"Me tahdomme sitä."
"Me tahdomme sitä", toisti kuoro.
Ennenkuin Cethegus ehti vastata mitään, kuului torin kaakkoiskulmasta tuuban toitotus. Via sacralta päin virtaili kaupunkilaisia ja aseellisia sekaisin ja heidän keskellään oli kaksi vierasta sotilasta.
Lucius Licinius ajaa karautti kaikkien edelle, hyppäsi hevosensa selästä ja riensi juoksujalkaa puhujalavalle.
"Goottien lähettiläs!
"Tulin liian myöhään estämään, kuten ennenkin, hänen kaupunkiin pääsyään.
"Nälkiintyneet legioonalaiset laskivat hänet Tiburtiuksen portista sisään."
"Tappakaa hänet!
"Hän ei saa puhua", huudahti Cethegus hypäten puhujalavalta alas ja vetäen miekkansa esiin.
Mutta väkijoukko esti hänet.
Riemuiten se asettui lähettilään ympäri suojelemaan häntä.
"Rauha! Terve! Leipää!"
"Rauha! Kuunnelkaa lähettilästä!"
"Ei, älkää kuunnelko häntä", huusi Cethegus.
"Kuka on Rooman prefekti?
"Kuka puolustaa kaupunkia?
"Minä Cornelius Cethegus Caesarius.
"Ja minä sanon: älkää kuunnelko häntä."
Hän syöksyi miekka kädessä eteenpäin.
Mutta tiheänä mehiläisparven tapaisena ryhmänä naiset ja vanhukset estivät hänen kulkunsa, sillä aikaa kun aseelliset miehet asettuivat lähettilään suojaksi.
"Sano sanottavasi, lähettiläs", utelivat he.
"Minä tuon rauhan ja vapautuksen sanoman", huusi Torismut heiluttaen valkoista sauvaansa. "Totila, italialaisten ja goottien kuningas tarjoaa teille armoansa ja lähettää teille tervehdyksensä sekä pyytää vapaata pääsyä tänne, sillä hänellä on teille tärkeitä sanomia."
"Terve tuloa!"
"Kuunnelkaamme häntä."
"Tulkoon!"
Cethegus oli hypännyt hevosensa selkään ja puhallutti taistelumerkin.
Torilla syntyi hiljaisuus.
"Kuule, lähettiläs! Minä, tämän kaupungin päällikkö kiellän häneltä vapaan pääsyn.
"Jokaista goottia, joka saapuu kaupunkiin, kohtelen minä vihollisena."
Mutta silloin kajahti ilmoille tuhatääninen vihan huuto.
Eräs porvari nousi puhujalavalle.
"Cornelius Cethegus, oletko sinä hallitsijamme vai virkamiehemme?
"Me olemme vapaita.
"Ja usein olet sinä itse julistanut, että Roomassa on Rooman kansan majesteetti korkein mahti.
"No hyvä! Rooman kansa käskee, että goottien kuningasta on kuultava.
"Etkö käskekin niin, Rooman kansa?"
"Se on toivomme."
"Se on laki", murisivat kviritit.
"Oletko kuullut?
"Aiotko totella Rooman kansaa vai uhitella sitä?"
Cethegus pisti ääneti miekkansa tuppeen.
Torismut ajoi noutamaan kuningasta.
Prefekti viittasi nuoret tribuunit luokseen.
"Lucius Licinius", määräsi hän, "sinä menet Kapitoliumiin.
"Salvius Julianus, sinä suojelet alempaa, pölkyistä tehtyä virransulkua.
"Qvintus Piso, sinä suojelet ylempää, rautaketjuista tehtyä virransulkua.
"Marcus Licinius, sinä miehität linnoituksen, joka hallitsee täältä
Kapitoliumin kukkulalle vievää tietä, ja minun taloni.
"Loput palkkasotureista kokoontuivat aivan minun ympärilleni."
"Mitä aiot, päällikkö", kysyi Lucius Licinius ennen lähtöään.
"Hyökätä barbaarien kimppuun ja tuhota heidät."
Tribuunien lähdettyä ei prefektin ympärille jäänyt kuin noin viisikymmentä ratsumiestä ja sata keihäsmiestä.
Lyhyen, jännittävän odotuksen jälkeen goottien sotatorven toitotus kuului Via sacralta.
Sieltä tuli pian torille Torismut ja kuusi torvensoittajaa, bandalarius Visand, joka kantoi goottien sinistä kuninkaanlippua, kuningas herttua Guntariksen ja kreivi Tejan välissä sekä sen lisäksi kymmenkunta päällikköä ja ratsumiestä. Melkein kaikki olivat aseettomia. Vain Teja piti esillä leveätä, pelättyä kirvestään.
Kun joukko oli juuri lähtemäisillään goottien leiristä mennäkseen metronisen portin kautta kaupunkiin, tunsi herttua Guntaris, että joku tarttui hänen vaippaansa. Hän katsahti sinne päin ja näki hevosensa vieressä pojan tai nuorukaisen, jolla oli lyhytkiharainen, kullanruskea tukka ja siniset silmät sekä kädessä paimensauva.
"Oletko sinä kuningas?
"Ei, et sinä ole.
"Tuo tuolla on urhoollinen Teja, musta kreivi, kuten laulajat sanovat."
"Mitä asiaa sinulla on kuninkaalle, poika?"
"Pyrin taistelemaan hänen puolestaan."
"Sinä olet vielä liian nuori ja hento.
"Mene vielä paimentamaan vuohiasi ja palaa parin vuoden perästä."
"Olen vielä nuori, mutta heikko minä en ole.
"Vuohia olen jo kyllikseni paimentanut.
"Haa, nyt näenkin. Tuo on kuningas."
Hän meni Totilan eteen, kumarsi hänelle sirosti ja virkkoi:
"Luvallanne, herra kuningas!"
Hän tarttui hevosen suitsiin ruvetakseen sitä taluttamaan.
Kuningas katseli häntä mielihyvin ja hymyili hänelle.
Ja poika talutti hevosta.
Guntaris puheli itsekseen:
"Tuon pojan kasvot olen ennenkin jossakin nähnyt.
"Ei, hän on vain hänen näköisensä.
"Tuollaista yhdennäköisyyttä en ole koskaan ennen huomannut.
"Tuolla pojalla on aatelismiehen ryhti."
"Terve, kuningas Totila! Rauhaa ja terveyttä", huusi väkijoukko.