"Sinun täytyy kärsiä minua tämä yö läheisyydessäsi."
Hän meni vielä askeleen eteenpäin ja otti raskaan kruunun päästänsä.
Purppuravaippansakin, joka oli hänen hartioillaan, samoin kuin
Matasuntan, hän heitti pois.
Vapisten, sanattomana nojasi Matasunta seinään.
Vitigestä tämä vaitiolo vaivasi. Kun hän itse kärsi kovasti, tunsi hän myötätuntoa tyttöä kohtaan.
"Tule, Matasunta", sanoi hän.
"Älä ole noin anteeksiantamaton ja vihainen.
"Ei ollut muuta keinoa, kuten sanoin.
"Kantakaamme kohtalomme jalosti, älkäämme pikkumaisuuksilla katkeroittako toistemme elämää.
"Minun täytyi tarttua käteesi — sydämesi pysyy vapaana.
"Tiedän, ettet rakasta minua. Sinä et voi etkä saakaan rakastaa minua.
"Mutta usko minua. Sydämeni on rehellinen ja sinä tulet aina pitämään arvossa miestä, jonka kanssa ja'at kruunun.
"Olkaamme hyvät ystävät, goottien kuningatar!"
Hän meni häntä kohti ja ojensi hänelle oikean kätensä.
Matasunta ei voinut enää pidättää itseään. Hän tarttui nopeasti kuninkaan käteen ja vaipui samassa tämän jalkojen juureen, jolloin tämä ihmeissään vetäytyi taaksepäin.
"Älä, älä pakene luotani, ihana sankari", huudahti hän. "Minä en kuitenkaan koskaan pääse sinua pakoon.
"Kuule nyt minua.
"Sinä puhut pakosta, pelosta ja vääryydestä, jota olet minulle tehnyt.
"Oi Vitiges, minulle on kyllä opetettu, että naisen pitää huolellisesti salata tunteensa, että hänen täytyy antaa rukoilla ja houkutella itseään ja muka vain pakosta antaa sen, mitä hän antaa rakkaudesta, vaikka hän koko sydämestään sitä haluaakin.
"Hän ei saa koskaan —
"Pois nämä pelokkaan viisauden pikkumaiset laskelmat!
"Olkoon niin, että olen naurettava.
"Ei, ei naurettava! Avomielinen ja suuri kuin sinun sielusi.
"Vain suuruus voi olla sinun arvoisesi, vain epätavallisuus.
"Sinä puhut pakosta ja pelosta. Vitiges, sinä erehdyt! — Ei tarvittu pakkoa! — Mielelläni —"
Ihmetellen oli Vitiges katsellut häntä koko ajan.
Nyt hän luuli vihdoinkin arvanneensa hänen tarkoituksensa.
"On kaunista ja suurta, Matasunta, että rakastat kansaasi niin tulisesti, että voit uhrata sen hyväksi vapautesi ilman pakkokeinoja.
"Usko minua! Minä pidän sitä suuressa arvossa enkä suinkaan laske uhriasi sen vuoksi alempiarvoiseksi. Olenhan minä tehnyt samalla tavalla. Vain goottien valtakunnan vuoksi tartuin käteesi. En rakasta sinua nyt enkä voi koskaan rakastaakaan."
Veri seisahtui Matasuntan suonissa.
Hän tuli kalpeaksi kuin marmoripatsas. Kädet vaipuivat hervottomina alas. Hän tuijotti kuninkaaseen suurin silmin.
"Sinä et rakasta minua. Sinä et voi rakastaa minua. Tähdet siis valehtelivat. Ei siis ole Jumalaa olemassa.
"Sano minulle: Enkö minä ole sama Matasunta, jota sinä kerran sanoit maailman kauneimmaksi naiseksi?"
Mutta kuningas päätti tehdä nopeasti lopun tästä mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt ja jonka syitä hän ei tahtonut ruveta arvaamaan.
"Niin, sinä olet Matasunta ja sinä ja'at kruununi, mutta et sydäntäni.
Sinä olet kuninkaan puoliso, mutta et Vitiges-raukan vaimo.
"Sillä minä olen iäksi antanut sydämeni ja elämäni toiselle.
"On olemassa sydän, vaimo, joka on minulta riistetty. Hänen omanaan sittenkin sydämeni pysyy ikuisesti.
"Rautgundis on vaimoni, uskollinen vaimoni elämässä ja kuolemassa."
"Haa", huusi Matasunta kuin kuumetaudin puistattamana ojentaen molemmat kätensä ylös, "ja sinä uskallat —"
Ääni petti hänet.
Mutta hänen silmistään leimusi kamala tuli hänen katsoessaan kuningasta.
"Sinä uskallat", huusi hän vielä kerran.
"Pois, pois luotani!"
"Hiljaa", sanoi Vitiges, "aiotko kutsua tänne ulkona olevat kuuntelijat. Toinnu toki! En ymmärrä sinua."
Hän vetäisi nopeasti mahtavan miekkansa tupesta, meni kaksoisvuoteen luo ja pani sen molempien vierekkäisten vuoteiden rajalle.
"Katso tätä miekkaa!
"Se olkoon ikuisena, terävänä, kuparinkylmänä rajana välillämme. Sinun olentosi ja minun olentoni välillä.
"Rauhoitu jo. Se erottaa meidät ikuisesti.
"Lepää sinä täällä sen terän oikealla puolella.
"Minä olen vasemmalla.
"Tämä yö halkaiskoon miekan iskun tavoin koko elämämmekin ainaiseksi."
Mutta Matasuntan povessa taistelivat hirveätä taisteluaan ihmissydämen väkevimmät tunteet, häpeä, kiukku, rakkaus ja palava viha.
Hän ei voinut puhua.
"Pois, pian pois hänen läheisyydestään", sai hän vielä ajatelluksi.
Hän riensi ovelle päin.
Mutta Vitiges tarttui lujasti hänen käsivarteensa.
"Sinun täytyy jäädä."
Silloin Matasunta lysähti kokoon. Veri syöksyi hänen päähänsä. Hän pyörtyi.
Levollisena Vitiges katseli häntä.
"Lapsi parka", sanoi hän, "tämän kammion tukahduttava ilma on pannut hänen päänsä sekaisin. Hän ei tiennyt itsekään, mitä houreissaan sanoi.
"Mitä on tyttömäinen surusi Rautgundiksen sydäntuskiin ja minun sydämeni murtumiseen verrattuna."
Hän nosti hiljaa pyörtyneen vuoteelle miekan oikealle puolelle.
Itse hän istuutui täysissä varusteissa lattialla olevalle matolle ja nojasi selkäänsä vasemman puoleiseen vuoteeseen.
Kauan hän istui siinä pää kumarassa ja huulet painettuina vaaleata hiussuortuvaa vasten, jota hän kantoi pienessä kotelossa rinnallaan.
Hänen silmiinsä ei tullut unta.
Kun kukko lauloi ensimmäisen kerran, saapuivat huilunsoittajat noutamaan morsiusvahtia oven edestä.
Heti sen jälkeen kuningas tuli täysissä varusteissa kammiosta.
Huilujen ääni herätti Matasuntankin.
Aspa, joka äänettömästi hiipi sisään, kuuli kumean jysäyksen.
Hän riensi kammioon.
Siellä kuningatar seisoi nojautuen kuninkaan pitkään miekkaan ja tuijottaen eteensä maahan.
Arespää oli hänen jaloissaan palasina.
Myöhäisen iltapäivän rauhallinen rusko kultasi kirkkoa ja luostaria, jotka Valerius oli rakennuttanut tyttärensä lunastimeksi Apenniinien juurelle, koilliseen Perusiasta ja Asisiumista, etelään Petrasta ja Eugubiumista, korkealle kallionkielekkeelle Taginaen kauppalan yläpuolelle.
Luostari oli rakennettu sen seudun tummanpunaisesta kivilajista ja sitä ympäröi korkeiden muurien aitaama, hiljainen, varjoisa puutarha.
Pitkin sen kaikkia sivuja kulki viileitä holvikäytäviä, jotka olivat koristetut apostolien kuvilla sekä mosaiikilla ja freskomaalauksilla.
Kaikissa näissä kuvissa ilmeni iloton bysanttilainen totisuus. Ne olivat vertauskuvallisia esityksiä raamatusta. Aiheet olivat suurimmaksi osaksi otetut sen ajan lempikirjasta, Johanneksen ilmestyksestä.
Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla.
Elämä näytti kokonaan jääneen näiden vahvojen muurien ulkopuolelle.
Sypressit ja tuijat kasvoivat ryhmittäin puutarhassa, jossa ei koskaan kuultu linnunlaulua.
Ankara luostarikuri ei suvainnut pieniä lintuja, ettei satakielen suloinen laulu häiritsisi hurskaita sieluja heidän rukouksissaan.
Cassiodorus, joka jo ollessaan Teoderikin ministerinä kallistui ankarasti kirkolliseen suuntaan ja harrasti kirjallisia opintoja, oli antanut ystävälleen Valeriukselle suunnitelman tämän luostarin sekä ulkonaista että sisäistä järjestystä varten ja valvonut tämän suunnitelman toimeenpanoa. Tämä oli aivan sen miesluostarin mallinen, jonka hän oli itse perustanut Squillaciumiin Etelä-Italiassa.
Ja hänen hurskas, mutta ankara, maailmaa ja lihaa vihaava henkensä oli painanut leimansa tähän luostariin suurimmasta pienimpään saakka.
Ne kaksikymmentä neitoa ja leskeä, jotka täällä elivät hartauden harjoittajina, viettivät aikansa rukoillen ja virsiä veisaten, katumusta tehden ja lihaansa kiduttaen.
Mutta he täyttivät myöskin kristillisen rakkauden käskyjä siten, että kävivät ympäristön köyhien majoissa, lohduttivat heidän sielujaan ja hoitivat heitä sairauksien aikana.
Kun joku näistä hurskaista rukoilijattarista käveli edestakaisin synkillä, sypressien varjostamilla käytävillä, puettuna poimulliseen, tummanharmaaseen, pitkään hameeseen ja päässään valkoinen, aivan päänmukainen kalontika, teki se juhlallisen ja runollisen, mutta samalla synkän vaikutuksen. — Tämän puvun olivat kristityt omaksuneet egyptiläisiltä isispapeilta.
Kävelijät seisahtuivat useimmin ristin muotoisiksi leikattujen puksipensastojen eteen ja panivat kätensä ristiin rinnoilleen.
He kulkivat aina yksin, ja äänettöminä kuin varjot he liukuivat vastakkain sattuessaan toistensa ohi.
Sillä he eivät saaneet puhua muuta kuin mikä oli aivan välttämätöntä.
Puutarhan keskellä pulppusi tummien kivien lomasta lähde, jota sypressit reunustivat.
Sen ympärillä oleviin kiviin oli hakattu istuinpenkkejä.
Paikka oli hiljainen ja kaunis. Villiruusut muodostivat sinne jonkinlaisen lehtimajan ja peittivät melkein kokonaan synkännäköisen, huonosti tehdyn kivisen korkokuvan, joka esitti pyhän Stefanuksen kivittämistä.
Tämän lähteen vieressä istui kaunis neito hartaasti lukien levällään olevaa papyruskääröä. Hän oli puettuna lumivalkoiseen vaippaan, jota kultainen solki kiinnitti vasemmalla olkapäällä. Tummanruskeaan, pehmeästi aaltoilevaan tukkaan oli palmikoitu ohut murattiköynnös. Hän oli tuttavamme Valeria.
Täällä, näiden syrjäisten, vahvojen muurien sisällä oli hän saanut turvapaikan, kun hänen isänsä talo Napolissa oli luhistunut.
Hän oli tullut näiden synkkien muurien sisällä kalpeaksi ja totiseksi.
Mutta hänen kauniit silmänsä loistivat yhtä tulisesti kuin ennenkin.
Hän luki hyvin innokkaasti. Sisällys näytti tempaavan hänet mukaansa. Hienopiirteiset huulet liikkuivat tahdottomasti ja lopuksi voi lukijan ääntä hiukan kuullakin:
— — "Tyttären tään on puoliso haarniskaverhoinen Hektor, —
Vastahan häntä nyt hän käy seurassa palvelusneito;
Sen käsivarrella on sulo lapsonen, pilttinen pieno,
Hektorin ainoinen, sinisilmä ja hehkuva-poski.
Lapsehen armaaseen hymy huulilla katsovi Hektor;
Itkein Andromache lähi astuu sankarimiestään,
Hellään painaltaa hän Hektorin kättä ja lausuu:
Uskalluksesi turmion tuo! Voi, miksi et sääli
Lastasi, puolisoas, joka kohta on Hektorin leski!
Kohtahan, tiedän, sun vihamiehesi hirveät surmaa,
Vastahas raivolla kun niin hyökkäävät joka sielu.
Oi paras ois, jos maa sitä ennen mun kätkenyt oisi!
Kaikki on lohdutus pois, kun kohtalon isku sun murtaa,
Taattoni, äitini maass' on olleet varjojen ammoin;
Nyt sinä kaikkeni oot, olet puoliso, taatto ja äiti."
Hän ei jatkanut enää lukemista. Suuret silmät kostuivat. Ääni petti hänet. Hän painoi alas kalpean päänsä.
"Valeria", kuului lempeä ääni ja Cassiodorus kumartui hänen puoleensa.
"Kyyneleitäkö lohdutuksen kirjaa lukiessa?
"Mutta mitä näenkään — Iliaadi. Lapsi! Minähän annoin sinulle evankeliumin."
"Suo anteeksi, Cassiodorus! Minun sydämeni palvelee muita jumalia kuin sinun.
"Kuta mahtavammin totisen kieltäytymisen varjot tunkeutuvat joka puolelta päälleni sen jälkeen kuin saavuin näiden muurien sisälle, sitä kiihkeämmin vastahakoinen sydämeni tarttuu viimeisiin säikeisiin, jotka yhdistävät minua ulkopuolella olevaan maailmaan.
"Ja mieleni horjuu neuvottomana tuskan ja rakkauden välillä."
"Valeria, sinä et ole löytänyt rauhaa täällä rauhan asunnoissa.
"Lähde sitten täältä.
"Sinä olet vapaa ja voit menetellä oman tahtosi mukaan.
"Palaa takaisin meluavaan maailmaan, jos luulet sieltä löytäväsi onnesi."
Valeria pudisti päätään.
"Se ei käy enää laatuun.
"Kaksi vastakkaista voimaa taistelee ankarasti sielussani.
"Voittakoon niistä kumpi tahansa — minä joudun aina häviölle."
"Lapsi, älä puhu noin. Sinä et voi punnita näitä molempia voimia, rakkautta maalliseen ja taivaallisen kaipuuta samalla vaa'alla kuin kahta samanlaista esinettä."
"Voi niitä", jatkoi Valeria ikäänkuin itsekseen puhuen, "joiden sieluihin kohtalo on pannut tällaisen kaksoisvoiman, joka vuoroin vetää ylös tähtiin, vuoroin alas kukkasten luo.
"Heillä ei ole kumpaisestakaan iloa."
"Sinussa, lapseni", jatkoi Cassiodorus istuutuen hänen viereensä, "kamppailevat todellakin leppymättöminä maailmallisen isäsi ja hurskaan äitisi mielenlaadut.
"Isäsi, vanhan suvun roomalainen, maailman lapsi, rohkea, ylpeä, varma, itseensä luottava, voittoa ja valtaa tavoitteleva, ymmärsi huonosti — minä pelkään — liian huonosti uskomme hengen, joka vasta haudan toiselta puolen etsii oikeaa kotiamme. — Ystäväni Valerius oli oikeastaan enemmän pakana kuin kristitty.
"Äitisi sitävastoin, joka oli hurskas ja lempeä ja polveutui marttyyrisuvusta, koetti etsiä taivasta ja unohtaa maan. Hänkin lienee osaltaan painanut leimansa olemukseesi."
"Ei", huudahti Valeria nousten seisomaan ja heiluttaen voimakkaasti jalomuotoista päätään, "minä tunnen itsessäni vain isäni mielenlaadun.
"Ei yksikään veripisara minussa muistuta toista puolta.
"Äitini oli hyvin sairaalloinen ja kuoli pienenä ollessani.
"Isäni johdolla minä kasvoin. Ifigenia, Antigone ja Nausikaa, Cloelia,
Lucretia ja Virginia olivat nuoruuteni ystävättäriä.
"Kauppiaan talossa ei usein näkynyt pappeja. Kun isäni joskus iltaisin istui luonani ja luki, niin luki hän Liviusta, Tacitusta ja Vergiliusta eikä kristittyjen pyhää kirjaa.
"Näin kasvoin seitsemäntoistavuotiaaksi neitoseksi. Ajatukseni olivat aina olleet suunnattuina maallisiin asioihin.
"Olin niinä aikoina onnellinen, sieluni oli vielä ehjä."
"Sinä olit pakana kasteesta huolimatta."
"Olin onnellinen.
"Silloin poikkesimme eräällä matkalla näiden haudansynkkien muurien suojaan ja täällä ensi kerran tuli sieluuni synkkiä, raskaita varjoja.
"Tapasin täällä sinut ja sinä ilmaisit minulle sen, mitä minulta oli siihen saakka huolellisesti salattu. Sinä kerroit, että äitini oli kovan sairauden aikana jo ennen syntymistäni vihkinyt minut lupauksellaan aviottomaan elämään luostarissa, jos Jumala sallisi hänen ja hänen lapsensa jäädä eloon. Sinä kerroit senkin, että isäni, joka ei voinut sietää tällaista ajatustakaan, oli myöhemmin lunastanut minut taivaalta — Rooman piispan suostumuksella — rakentamalla kirkon ja luostarin."
"Niin on asianlaita. Hän uhrasi tähän neljännen osan omaisuuttaan.
"Siinä suhteessa voit olla aivan huoleton.
"Pyhän Pietarin jälkeläinen, jolla on sitomis- ja päästämisvalta, on hyväksynyt vaihdon ja vapauttanut sinut lupauksesta."
"Mutta minä en tunne olevani vapaa.
"Siitä hetkestä alkaen.
"Huolimatta siitä, mitä sinä olet sanonut ja mitä isä on sanonut, vakuuttaa syvällä sydämessäni toinen ääni: taivas ei ota kuollutta kultaa elävän ihmisen lunastimeksi.
"Kohtalo ei myy rahasta sitä, jonka se on käsiinsä saanut.
"Tällä pyhällä uskolla, joka on pysynyt vieraana sielulleni ja jonka synkkä, totinen, uhkaava voima asuu näiden juhlallisten muurien sisällä, on oikeus, pakottava hallitsemisoikeus sieluuni, eikä se siitä luovu.
"Olen joutunut sen valtaan.
"Kuulun sille varmasti, vaikka en tahtoisikaan ja vaikka kuinka taistelisin vastaan.
"Kuulun kieltäymyksen, tuskan, orjantappurain maailmaan enkä Homerokseni kultaiseen, kukkivaan, päivänpaisteiseen maailmaan, jonne yhä vielä koko sielustani kaihoan.
"Vaikka kuinka tahtoisin sen unohtaa, niin aina nämä uhkaavat varjopilvet ilmestyvät sieluuni.
"Ne uhkaavat ilojen taustassa, kuten tuolla ruusujen keskellä synkkä marttyyrinkuva."
"Valeria, sinä näyt vihaavan sitä, mitä sinun pitäisi kunnioittaa."
"En sitä vihaa.
"Pelkään sitä.
"Oli kerran aika" — hänen kasvoillaan välähti ilon säde — "jolloin luulin, että valon loistava jumala oli iäksi voittanut synkät varjot.
"Kun ensi kerran katsahdin nuoren gootin hymyileviin silmiin ja kun hänen päivänpaisteinen olemuksensa valaisi minua, kun nuoruus, rakkaus ja onni ympäröivät minua, luulin jo, että olin iäksi päässyt tuosta kirouksesta.
"Mutta sitä ei kestänyt kauan.
"Tuskan synkkä jumala kolkutti kuuluvasti kultaiseen seinään, jonka minä olin rakentanut sen ja itseni välille. Hänen iskunsa kuuluivat yhä lähempää.
"Sota syttyy, rakas isäni kaatuu ja vannottaa rakastetullani tuhoisan valan, jonka ottaa mukaansa hautaan.
"Esi-isieni talo hajoaa ja minun täytyy paeta kotikaupungistani.
"Se joutuu vihollisten käsiin.
"Vain siten, että kallis elämä uhrataan, pelastuu rakastettuni.
"Sodan aallot saattavat minut kauas hänestä.
"Ja kun toinnun tämän iskun huumauksesta, huomaan olevani täällä, tässä suuressa haudassa, johon minut on määrätty.
"Saat nähdä, ettei taivas tyydy tyhjään hautaan.
"Saat nähdä, että se vaatii hautaan kuuluvan ruumiinkin."
"Valeria, sinun nimesi pitäisi olla Kassandra."
"Niin, sillä Kassandra ennusti totuuden. Hänen näkynsä toteutuivat."
"Sinä tiedät, että me kunnioitamme sielua, joka unohtaa maan taivaan vuoksi.
"Mutta Jumala ei tahdo pakollisia uhreja.
"Ja sen vuoksi sanon sinulle: sinä kiusaat itseäsi turhilla omantunnon tuskilla.
"Kun paavi kerran on päästänyt sinut, niin olet vapaa."
"Sielua ei paavi vapauta.
"Paavi ottaa vastaan rahaa, mutta kohtalo ei ota.
"Saat nähdä sen täyttyvän, jota aavistaen ennustan. — En koskaan tule onnelliseksi, en koskaan saa tulla Totilan omaksi ja tästä paikasta tulee —"
"Entä sitten, jos niinkin kävisi?
"Vieläkö sinun ajatuksesi ovat niin kiintyneet onneen ja toivoon?
"Vaikka olethan vielä nuori.
"Mutta, lapseni, usko minua. Kuta aikaisemmin eroat maailmasta, sitä enemmän tuskaa ja pettymystä vältät.
"Minä tunnen maailman. Olen nauttinut sen petollisia iloja ja olen huomannut ne kaikki turhiksi ja arvottomiksi.
"Maan päällä ei mikään tyydytä sielua, joka ei ole tästä maasta.
"Ken sen huomaa, hän toivoo pois tästä levottomuuden ja synnin maailmasta.
"Vasta haudan toisella puolella olevasta maailmasta löydät oikean kotisi. Sinne ikävöi sielu —"
"Ei, ei, Cassiodorus", huudahti Valeria, "koko minun sieluni kaipaa onnea täällä kauniin maan päällä!
"Minä kuulun tänne.
"Täällä tunnen olevani kotonani.
"Sininen taivas, valkea marmori, punaiset ruusut, lauhkea, tuoksujen täyttämä iltailma — kuinka ne ovat ihanat!
"Niistä tahdon nauttia täysin siemauksin.
"Onnellinen se, joka niistä voi nauttia.
"Voi sitä, johon ne ovat menettäneet viehätysvoimansa.
"Sinun maailmastasi haudan toisella puolen ei pelokkaassa sielussani ole kuvaakaan.
"Sumua, varjoja — harmaa epävarmuus vallitsee haudan tuolla puolen.
"Kuinka Akilleus sanoo?
"Tiedä Odysseus! Turha on lohdutus tullessa kuolon!
Mieluisampata ois minun niukoin kuokkia palkoin
Peltoa miehen sen, maan aarteet joit' ovat menneet,
Kuin yhä vallita varjoja kuolleiden iki-yössä."
"Niin minustakin.
"Voi sitä, jota kultainen aurinko ei enää valaise.
"Oi, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni olisin onnellinen tässä kauniissa maailmassa, kauniissa syntymämaassani; oi, miten pelkään onnettomuutta, joka vastustamattomasti lähestyy niinkuin varjot tällä seinällä kasvavat kuulumattomasti auringon laskiessa.
"Kuka pysähdyttää tuon lähenevän, elämääni uhkaavan varjon?"
Silloin kajahti portilta kirkas, voimakas ääni, tuntematon näiden muurien sisällä, joissa tavallisesti hymisi vain neitosten hiljainen virsi.
Torvet puhalsivat goottilaisen ratsuväen iloisen, sotaisen tunnussävelen. Se tunkeutui elähdyttävästi Valerian sieluun.
Vanha portinvartija riensi asuinrakennuksesta katsomaan.
"Herra", huusi hän, "muurien ulkopuolella on ratsuväkeä.
"He meluavat ja haluavat lihaa ja viiniä.
"He eivät lähde pois ja heidän johtajansa — tuossa hän onkin —"
"Totila", huudahti Valeria riemuiten ja riensi rakastettuaan vastaan, joka saapui kimaltelevassa sota-asussa, valkea levätti hartioillaan.
"Sinä tuot ilmaa ja elämää."
"Ja uutta toivoa ja vanhaa rakkautta", huudahti Totila.
He syleilivät toisiaan.
"Mistä tulet? Miksi olet ollut niin kauan poissa?"
"Tulen suoraan Pariisista ja Aurelianumista, frankkikuninkaiden hoveista.
"Oi, Cassiodorus! Ihmiset ovat niin hyviä vuorten tuolla puolen.
"Ja heillä on helpot päivät.
"Siellä eivät taivas, maa ja muistot taistele germaanilaisuutta vastaan.
"Rhenus ja Danubius ovat lähellä ja siellä asuu lukemattomia germaaniheimoja, joilla on tallella muinoinen, murtumaton voima. — Me sitävastoin olemme kuin kauas lähetetty ja unohdettu etuvartio, yksinäinen kallionlohkare, jota vihamieliset voimat joka puolelta jäytävät. Mutta sitä suurempi on kunnia", sanoi hän, kohottautuen pystyyn, "kun olemme täällä roomalaisten maassa voineet perustaa germaanivaltakunnan ja säilyttää sen.
"Ja kuinka tenhoava onkaan isänmaasi, Valeria!
"Se on nyt meidänkin isänmaamme.
"Sydämeni sykki ilosta, kun oliivit ja laakerit ja sininen, tummansininen taivas taas tervehtivät minua.
"Ja minä, minä tunsin selvästi: jos jalo kansani pysyy voitokkaana tässä jalossa maassa, niin ihmiskunta saa täällä nähdä jaloimman rotunsa kasvavan."
Valeria puristi hänen kättään.
"Mitä olet saanut aikaan matkallasi", kysyi Cassiodorus.
"Paljon! — Kaikki!
"Tapasin merovingi Childebertin hovissa Bysantin lähettilään, joka oli jo saanut hänet puolittain suostumaan keisarin liittolaiseksi hyökkäyssodassa meitä vastaan.
"Jumalat — anna anteeksi, hurskas isä — taivas oli puolellani.
"Minun onnistui kääntää hänen mielensä. Pahimmassa tapauksessa on hän puolueeton. Toivottavasti hän lähettää sotajoukon avuksemme."
"Missä erosit Juliuksesta?"
"Saatoin häntä hänen kauniiseen kotikaupunkiinsa Avenioon saakka.
"Siellä erosin hänestä kukkivien mantelipuiden ja oleanderien luona.
"Siellä hän kävelee, ei enää Plato, vaan useimmiten Augustinus kädessään ja uneksii ikuisesta rauhasta, korkeimmasta hyvästä ja Jumalan valtiosta.
"Kaunista siellä on, noissa vihreissä laaksoissa, mutta en kadehdi hänen joutilaisuuttaan.
"Ylin on kansa, isänmaa!
"Pyrin kaihoten taisteluun goottien kansan puolesta.
"Paluumatkalla kiihoitin kaikkialla miehet aseisiin.
"Tapasin jo kolme suurta joukkoa matkalla Ravennaan.
"Itse vien neljännen joukon uljaan kuninkaamme avuksi.
"Silloin vihdoinkin lähdemme eteenpäin kreikkalaisia vastaan ja sitten:
Kosto Napolin puolesta."
Säihkyvin silmin hän kohotti keihästään — hän oli uljaan näköinen.
Ihastuneena Valeria heittäytyi hänen rinnoilleen.
"Cassiodorus, siinä on minun maailmani, minun iloni, minun taivaani!
"Miehekäs uljuus, rakkaus kansaan ja sielu, jota rakkaus ja viha liikuttaa — eikö siinä ole tarpeeksi ihmisrinnalle."
"On onnen ja nuoruuden aikana.
"Tuska johtaa meidät taivaaseen."
"Hurskas isäni", vastasi Totila painaen vasemmalla käsivarrellaan Valeriaa rintaansa vasten, oikean käden koskettaessa Cassiodoruksen olkapäätä, "minun ei sovi ryhtyä väittelemään kanssasi, joka olet vanhempi, viisaampi ja parempi.
"Mutta toisin sydämeni sanoo.
"Voin vain silloin epäillä laupiaan Jumalan kaitselmusta, kun näen tuskaa ja syytöntä kärsimystä.
"Kun näin jalon Mirjamin silmien sammuvan, kysyi epäilevä sydämeni:
'Eikö Jumalaa enää ole olemassa?'
"Onnessa, päivänpaisteessa tunnen Jumalan ja huomaan hänen armonsa.
"Hän tahtoo epäilemättä ihmisille onnea ja iloa — suru on hänen pyhä salaisuutensa — ja minä luotan siihen, että tämäkin arvoitus kerran selviää meille.
"Mutta siihen saakka on meidän tehtävä iloisina velvollisuutemme maan päällä eikä sallittava minkään varjon liian kauan synkentää elämäämme.
"Tässä uskossa erotkaamme, Valeria.
"Minun täytyy joutua nopeasti kuningas Vitigeksen luo ratsumiehineni."
"Joko taas lähdet luotani? Milloin ja missä taas näen sinut?"
"Me näemme toisemme, siitä annan sinulle sanani pantiksi.
"Tiedän, että tulee päivä, jolloin täydellä oikeudella saan viedä sinut näiden totisten muurien sisältä päivänpaisteiseen elämään.
"Älä anna mielesi kovin synkistyä sitä ennen.
"Vielä koittaa voiton ja onnen päivä. Minua vahvistaa kaksinkertaisesti tieto, että käyttelen miekkaani samalla kertaa rakkauteni ja kansani hyväksi."
Sillä välin oli portinvartija tuonut Cassiodorukselle kirjeen.
"Minunkin täytyy lähteä luotasi, Valeria", sanoi hän.
"Boëthiuksen leski Rusticiana kutsuu minua kuolinvuoteelleen. Hän tahtoo tunnustaa minulle vanhan rikoksen.
"Minä lähden Tifernumiin."
"Sitä tietä mekin kuljemme. Lähdet kai mukaamme, Cassiodorus.
"Hyvästi, Valeria!"
Lyhyet jäähyväiset heitettyään Totila läksi luostarista.
Valeria nousi erääseen puutarhanmuurin torniin ja katseli häntä.
Hän näki, miten Totila hyppäsi täysissä varusteissa ratsunsa selkään.
Hän katseli ilosta loistavin silmin Totilan ratsumiehiä.
Kirkkaina loistivat heidän kypäränsä ilta-auringon valossa. Sininen lippu liehui iloisesti tuulessa. Kaikki uhkui eloa, voimaa ja nuoruutta.
Hän katseli joukkoa kauan ja kaihoten.
Mutta kun se poistui yhä kauemmaksi, katosi hänestä taas ilo, jonka Totilan saapuminen oli herättänyt. Pahat aavistukset täyttivät hänen mielensä ja hänen tunteensa purkautuivat Homeroksen sanoihin:
"Etkö sä nää, miten kaunis on, miten ylväs Achilleus?
Siksipä häntä nyt vartoo kuolo ja sallimus synkkä,
Taistelun pauhussa nyt hänet turmion isku jos kohtais,
Keihäs heitetty tai läpi ilman kiitävä nuoli."
Tuskallisesti huoaten neito poistui nopeasti pimenevästä puutarhasta takaisin synkkien muurien sisälle.
Sillä välin kuningas Vitiges oli ryhtynyt Ravennassa kokeneen sotilaan tavoin tarpeellisiin sotavalmistuksiin. Joka viikko, melkein joka päivä saapui kaupunkiin miehiä suurempina ja pienempinä parvina niistä goottilaisista sotajoukoista, jotka petollinen Teodahad oli lähettänyt rajoille. Kuningas taas puuhasi ahkerasti saadakseen jaetuksi ja harjoitetuksi koko suuren sotajoukkonsa, jonka piti vähitellen olla sadanviidenkymmenen tuhannen miehen suuruinen, varustetuksi, aseistetuksi. Sillä Teoderikin hallitusaika oli ollut hyvin rauhallista. Vain rajamaakuntien varusväki, pienet joukko-osastot olivat saaneet gepideistä, bulgareista ja avareista tekemistä. Neljänäkymmentä vuotta kestäneen rauhan aikana sotalaitos oli päässyt ruostumaan.
Niinpä olikin uljaalla kuninkaalla, jota ystävät ja sotapäälliköt uutterasti auttoivat, työtä aivan tarpeeksi. Asevarastot ja laivatelakat tyhjennettiin, Ravennaan rakennettiin suunnattomia varastopaikkoja ja kaupungin kolminkertaisten vallien välille oli pystytetty pitkät rivit työpajoja kaikenlaista aseiden takomista varten. Niissä tehtiin työtä yöt päivät, että voitaisiin tyydyttää taisteluintoisen kuninkaan ja tavattomasti kasvavan sotajoukon vaatimuksia.
Koko Ravenna muistutti sotaleiriä.
Siellä ei kuulunut kuin seppien vasaraniskuja, ratsujen korskumista, harjoittelevien joukkojen hyökkäyshuutoja ja aseiden kalsketta.
Tässä metelissä, tässä herkeämättömässä puuhassa huumasi Vitiges kykynsä mukaan sielunsa tuskat odottaen levottomana päivää, jolloin voisi komeine joukkoineen hyökätä vihollista vastaan.
Mutta toivoessaan päästä taistelun tuoksinaan etsimään unohdusta ei hän silti unohtanut kuninkaan velvollisuuksia, vaan lähetti herttua Guntariksen ja Hildebadin Belisariuksen luo tarjoamaan tälle hyvin edullisia rauhanehtoja.
Sota ja valtion asiat veivät hänen aikansa niin tarkoin, että hän tuskin ehti nähdä tai ajatellakaan kuningatarta, jolle hän — kuten luuli — teki suurimman palveluksen sallimalla hänen olla mahdollisimman vapaana.
Mutta Matasuntaan oli tuona onnettomana hääyönä mennyt pahahenki, rajattoman koston henki.
Vihaksi muuttunut rakkaus on leppymättömintä vihaa.
Hänen syvä ja intohimoinen sielunsa oli lapsuudesta alkaen kohottanut tämän miehen ihanteenaan pilviin saakka.
Hänen ylpeytensä, hänen toiveensa ja hänen rakkautensa olivat kiintyneet tähän mieheen. Hän oli odottanut yhtä varmasti kuin odotti auringon nousua, että tämä mies tyydyttäisi hänen kaihonsa.
Ja nyt hänen täytyi tunnustaa, että mies oli herättänyt hänen rakkautensa, mutta jättänyt sen vastaamatta, että hän, vaikka olikin kuningatar, oli tämän rakkautensa vuoksi kuin rikollinen hylättyä ja ikuisesti kuninkaan sydämessä asuvaa vaimoa kohtaan.
Ja kuningas, jota hän oli toivonut pelastajaksi ja vapauttajaksi sopimattomasta pakosta, oli häväissyt häntä törkeästi: solminut avioliiton ilman rakkautta.
Kuningas oli riistänyt häneltä vapauden antamatta sydäntä sijaan.
Ja miksi? Mikä oli tämän rikoksen syvin syy?
Goottien valtakunta, goottien kruunu.
Saadakseen sen hän oli uhrannut Matasuntan elämän.
Ellei hän olisi vastannut rakkauteeni, olisin ollut liian ylpeä vihatakseni häntä sen vuoksi.
Mutta hän vetää minut luokseen, kutsuu minua ikäänkuin pilkalla vaimokseen, teeskentelee rakkautta aivan toteutumisen äärimmäiselle rajalle saakka ja syöksee sitten minut säälimättömästi sanomattoman häpeän yöhön.
Ja miksi? Miksi tämä kaikki?
Tyhjän käsitteen — "goottien valtakunta" — vuoksi.
Ja kuolleen kultarenkaan vuoksi.
Voi häntä ja voi hänen epäjumalaansa, jonka vuoksi hän on tämän sydämen murtanut.
Hän saa rangaistuksen siitä. Hänen epäjumalansa saa sen maksaa.
Hän on säälimättä polkenut jalkoihinsa ihanteeni, oman kuvansa, tulisen rakkauteni. — Hyvä on! Epäjumala epäjumalasta.
Hän saa nähdä tämän valtakuntansa kukistuvan, kruununsa särkyvän sirpaleiksi.
Minä murskaan tämän hänen lempiunelmansa, jonka vuoksi hän taittoi sieluni kukan, minä murskaan tämän valtakunnan samoin kuin hänen kuvapatsaansa.
Ja kun hän epätoivoisena, käsiään väännellen seisoo raunioilla, huudan hänelle: "katso, tuonnäköisiä rikkinäiset epäjumalat ovat!"
Tuskiensa kiihoittamana Matasunta syytti ja vainosi onnetonta miestä, joka oli kärsinyt enemmän kuin hän ja joka oli uhrannut isänmaalle paitsi häntä, rakkaan vaimonsa ja oman onnensa.
Isänmaa, goottien valtakunta — ne sanat eivät herättäneet vastakaikua tämän naisen sydämessä, sillä hän oli lapsuudesta saakka saanut kärsiä niiden tähden ja taistella niitä vastaan vapautensa puolesta.
Hän oli elänyt vain ainoan, intohimoisen tunteensa ja tämän runollisuuden vuoksi. Nyt oli hänen korkein harrastuksensa saada goottien valtakunta tuhotuksi kostoksi siitä, että hänen sydämensä oli uhrattu.
Jospa hän olisi voinut musertaa yhdellä iskulla koko valtakunnan, kuten tuon marmoripatsaan.
Hänen sairaalloinen kostonhimonsa teki hänet samalla tavattoman viekkaaksi.
Hän osasi kätkeä leppymättömän vihansa ja salaiset kostontuumansa yhtä syvälle kuin salaisen rakkautensa, jota hän yhä vielä tunsi syvimmässä sydämessään julmasti vainoamaansa miestä kohtaan.
Hän osasi sitäpaitsi teeskennellä kuninkaalle harrastusta goottien asiaan, joka näytti olevan ainoa side heidän välillään. Hän harrastikin sitä — vaikka ainoastaan kostotuumiensa vuoksi.
Sillä hän käsitti hyvin, ettei koskaan voisi vahingoittaa vihaamaansa kuningasta eikä saattaa hänen valtakuntaansa perikatoon, ellei hän tarkoin tuntisi kaikkia sen salaisuuksia eikä olisi selvillä sen vahvoista ja heikoista puolista.
Hänen ylhäinen asemansa teki hänelle mahdolliseksi tietojen saamisen kaikesta, mitä halusi. Ottamalla huomioon hänen suuren puolueensa ei amelungien tyttäreltä, kuningattarelta, voitu salata valtakunnan ja sen sotajoukkojen tilaa.
Kreivi Grippa ilmaisi hänelle kaikki, mitä itse tiesi. Tärkeimmissä tapauksissa hän oli tavallisesti itse läsnä niissä neuvotteluissa, joita pidettiin kuninkaan huoneissa.
Niinpä olikin Matasuntalla melkein yhtä hyvät tiedot kuin kuninkaalla valtakunnan tilasta, sotajoukkojen voimasta, laadusta ja järjestyksestä, sotapäällikköjen lähimmistä hyökkäyssuunnitelmista sekä goottien kaikista toiveista ja epäilyksistä.
Ja hän toivoi hartaasti tilaisuutta käyttää näitä tietojaan niin pian ja niin turmiota tuottavasti kuin mahdollista.
Hän ei uskaltanut ajatellakaan ruveta yhteyteen Belisariuksen kanssa.
Tietysti hän piti silmällä goottien pelosta puolueettomia, mutta sydämissään ehdottomasti bysanttilaismielisiä italialaisia ympäristössään, joiden kanssa hän voi helposti ja epäluuloja herättämättä seurustella.
Mutta joka kerta, kun hän mielessään muisteli näitä nimiä, ei hän keksinyt ketään, jonka toimeliaisuuden ja viisauden varaan hän olisi voinut uskoa vaarallisen salaisuutensa, tiedon siitä, että goottien kuningatar tahtoi toimia valtakuntansa tuhoamiseksi.
Nämä arat ja vähäpätöiset ihmiset — kunnollisimmat olivat aikoja sitten yhtyneet Belisariuksen tai Cetheguksen joukkoihin — eivät olleet tarpeeksi luotettavia eivätkä tarpeeksi taitavia vastustajia Vitigekselle ja hänen ystävilleen.
Hän koetti viekkaita kiertoteitä myöten kysellä kuninkaalta ja muilta gooteilta, ketä roomalaista he pitivät vaarallisimpana ja huomattavimpana vihollisenaan.
Sellaisiin kysymyksiin hän sai aina vastaukseksi yhden ainoan miehen nimen.
Ja tämä istui niin saavuttamattoman kaukana Rooman Kapitoliumissa.
Tämä mies oli prefekti Cethegus.
Mutta kuningattaren oli mahdotonta päästä yhteyteen tämän kanssa.
Hän ei voinut luottaa ainoaankaan roomalaiseen orjaansa niin paljoa, että olisi uskaltanut lähettää hänen mukanaan kirjeen Roomaan.
Viisas ja urhoollinen numidialainen, joka vihasi yhtä kiivaasti kuin kuningatarkin raakalaista — sen vuoksi, että tämä oli häväissyt Matasuntaa — ja jonka vihaa ei salainen rakkaus heikentänyt, tarjoutui hartaasti viemään sanomaa Cethegukselle.
Mutta Matasunta ei tahtonut panna tyttöä alttiiksi vaaroille, jotka näin sota-aikana voisivat häntä matkalla kohdata.
Hän oli jo tottunut siihen ajatukseen, että koston toimeenpaneminen oli siirrettävä siksi, kunnes he lähtisivät Roomaa kohti. Siitä huolimatta hän tutki innokkaasti goottien suunnitelmia ja varustuspuuhia.
Eräänä päivänä hän palasi kaupunkiin sotaneuvottelusta, joka oli pidetty kuninkaan teltassa kaupungin ulkopuolella.
Sillä kun varustustyöt alkoivat valmistua ja gootit rupesivat odottamaan lähtöä, oli Vitiges — kenties myöskin välttääkseen Matasuntan läheisyyttä — luopunut asunnostaan kuninkaallisessa palatsissa ja pystyttänyt yksinkertaisen telttansa leirin keskelle.
Kuningatar käveli Aspan saattamana hitaasti painaen kuulemansa tarkoin muistiin sekä miettien, miten toteuttaisi suunnitelmansa. Hän kulki äärimmäisten telttarivien ohi Paduksen mutainen suuhaara vasemmalla ja valkoiset teltat oikealla puolella.
Hän tahtoi välttää leirin keskikaduilla vallitsevaa tungosta ja melua.
Kun hän ajatuksissaan ja täydellisesti unohtaen ympäristönsä kulki eteenpäin, katseli Aspa tarkkaavasti gootteja ja roomalaisia, jotka olivat kokoontuneet erään silmänkääntäjän pöydän ympärille. Tämä teki parhaallaan tavattomia, ennen näkemättömiä temppuja katsojien ihmettelyhuudoista ja naurusta päättäen.
Aspa hiljensi hiukan käyntiään katsellakseen noita ihmeitä.
Temppuilija oli nuori, solakka poika. Kasvojen ja paljaiden käsivarsien hohtavan valkoisesta hipiästä sekä gallialaiseen tapaan leikatusta pitkästä keltaisesta tukasta päättäen olisi häntä voinut pitää kelttinä, mutta hänen pikimustat silmänsä eivät oikein tätä olettamusta vahvistaneet.
Hän teki todella ihmeellisiä temppuja yksinkertaisella näyttämöllään.
Joskus hän hyppäsi ilmaan ja teki siellä kuperkeikan, mutta tuli kuitenkin pystysuoraan alas milloin jaloilleen, milloin käsilleen.
Sitten hän söi näköjään hyvällä ruokahalulla tulisia hiiliä ja sylkäisi ne ulos suustaan rahoina. Sitten hän nielaisi jalanpituisen tikarin ja veti sen ulos tukastaan. Hän alkoi heitellä tätä ja kolmea, neljää muuta terävää veistä ilmassa ja otti ne toisen toisensa jäljestä kahvasta kiinni hairahtumattoman taitavasti. Katsojat palkitsivat häntä naurulla ja ihmettelyhuudoilla.
Mutta orjatar oli temppuja katsellessaan viivähtänyt liiaksi.
Hän katsahti hallitsijatartaan ja huomasi, että tämän oli täytynyt seisahtua, kun joukko italialaisia kuormarenkejä, jotka eivät nähtävästi tunteneet goottien kuningatarta, oli sulkenut tien. Heillä oli siinä jotakin hauskaa tekeillä.