Mutta Cetheguksen ei tarvinnut vastata.
Lucinius huusi hänen sijastaan: "Diktaattorin! Pian, pian senaattiin!"
"Senaattiin!" toisti Cethegus majesteetillisesti. "Syphax, vaippani."
"Tässä, herra, ja miekkasikin", kuiskasi maurilainen. "Minä kuljetan sen aina mukana mahdollisuuksien varalta."
Ja isäntä ja vieraat seurasivat puoleksi hoiperrellen prefektiä, joka yksin täydellisesti selvänä lähti heidän edellään talosta kadulle.
Eräässä Bysantin keisaripalatsin kapeassa kammiossa seisoi muutamia päiviä florialia-juhlien jälkeen pieni, vaatimattoman näköinen mies vaipuneena surumielisiin ajatuksiin.
Hänen ympärillään oli hiljaista ja yksinäistä.
Vaikka ulkona oli vielä kirkas päivä, peittivät raskaat, kullalla kirjaellut uutimet tarkoin pyöreäkaarista akkunaa, joka oli laajan palatsirakennuksen pihalle päin. Kamarin mosaiikkilattiaa verhosi samanlaisesta kallisarvoisesta kankaasta tehty matto, joka kokonaan esti hitaasti edestakaisin kävelevän miehen askeleet kuulumasta.
Huoneeseen tuli himmeä valo.
Kullalla peitettyjen seinien vieressä oli pitkä jono pieniä marmoripatsaita — kristittyjen keisarien kuvia Konstantinuksesta alkaen —. Vastapäätä kirjoitussohvaa kohosi suuri, miehenkorkuinen, puhtaasta kullasta tehty risti.
Joka kerta, kun kävelijä tuli ristin kohdalle, hän kumarsi päätään, sillä ristin keskellä oli lasin sisään pantu palanen, vakuutusten mukaan, oikeata Vapahtajan ristiä.
Lopuksi hän pysähtyi katselemaan maailmankarttaa, joka oli kiinnitetty purppurareunaiselle pergamentille ja asetettu kamarin seinälle. Se esitti Rooman maailmanvaltaa.
Katseltuaan kauan ja tarkasti karttaa mies huokasi ja peitti oikealla kädellään silmänsä.
Ne eivät olleet kauniit eivätkä kasvot jalot, mutta niissä ilmeni paljon sekä hyvää että pahaa.
Syvällä pään sisässä olevien silmien levoton katse ilmaisi valppautta, epäluuloa ja viekkautta. Ulkonevaa otsaa ja laihoja kasvoja uursivat syvät rypyt, jotka olivat syntyneet pikemmin huolten kuin iän vaikutuksesta.
"Kun vain tietäisin, miten se päättyy!" huokasi hän väännellen luisia käsiään. "Se ajatus ei suo minulle rauhaa. Minussa puhuu henki, joka alituisesti kehoittaa, kehoittaa.
"Mutta onko se Herran enkeli vai paha henki? Kuka selittäisi uneni?
"Anna anteeksi, kolmiyhteinen Jumala, anna anteeksi innokkaimmalle palvelijallesi.
"Sinä olet kironnut unenselittäjät.
"Mutta näkihän faarao unta ja Joosef selitti hänelle sen. Ja Jaakob näki unissaan taivaan avoinna ja hänen unensa tulivat sinulta.
"Uskallanko minä?"
Ja yhä hän käveli neuvottomana edestakaisin. Hän olisi kenties kävellyt kauankin, jollei oven purppuraverho olisi hiljaa auennut.
Velarius, ovenvartija, jolla oli yllään kullalla kirjaeltu puku, heittäytyi polvilleen maahan pienen miehen eteen kädet ristissä rinnalla.
"Imperator, ne patriisit, jotka kutsuit, odottavat puheille pääsyä."
"Kärsivällisyyttä", sanoi tämä ja istuutui sohvalle, jonka selkänoja oli kultaa ja norsunluuta. "Tuo pian hopeakenkäni ja vaippani."
Palatsipalvelija asetti hänen jalkaansa paksuilla pohjilla ja korkeilla koroilla varustetut sandaalit, jotka tekivät hänet pari tuumaa pitemmäksi, ja heitti hänen hartioilleen poimullisen, kultatähdillä runsaasti koristetun vaipan suudellen jokaista liikuttamaansa esinettä. Heittäydyttyään taas maahan keisarin jalkojen juureen, ovenvartija poistui. Tämä orjallinen, itämainen tervehdystapa oli aivan äskettäin otettu valtakunnassa käytäntöön kaikessa ankaruudessaan.
Ja keisari Justinianus asettui vastapäätä ovea vastaanottoasentoon nojaten vasenta kättään Jerusalemin temppelistä lohkaistuun porfyyripatsaaseen, joka oli katkaistu sopivaksi hänen pituudelleen.
Esirippu vedettiin syrjään ja huoneeseen astui kolme miestä, jotka tervehtivät keisaria samalla tavalla kuin orjakin. He olivat kuitenkin keisarikunnan etevimmät miehet, kuten heidän komeasti koristellut pukunsa, mutta vielä selvemmin heidän älykkäät kasvonpiirteensä ilmaisivat.
"Olemme kutsuttaneet teidät", alkoi keisari edes vastaamatta heidän nöyrään tervehdykseensä, "kysyäksemme teidän neuvojanne Italian suhteen.
"Olen hankkinut teille kaikki tarpeelliset tiedot sikäläisistä oloista. Hallitsijattaren kirjeet ja isänmaanystäväin puolueen asiakirjat olivat tutkittavinanne; teillä oli kolme päivää aikaa. Puhu sinä ensin, magister militum."
Ja hän viittasi kookkaimmalle noista kolmesta, komealle, upeaan kullattuun varukseen puetulle sankarivartalolle.
Suuret, avomieliset, vaaleanruskeat silmät ilmaisivat uskollisuutta ja rehellisyyttä, voimakas, suora nenä ja täyteläiset posket antoivat hänen kasvoilleen terveen voiman leiman. Leveä rinta ja lihaksiset jalat ja kädet olivat herkulesmaiset, mutta suu todisti, rumasta, pyöreäksi leikatusta parrasta huolimatta, lempeyttä ja hyväsydämisyyttä.
"Herra", sanoi hän täyteläisellä, syvällä äänellä, "Belisariuksen neuvo on aina: hyökkää barbaarien kimppuun. Äskettäin olen käskystäsi kukistanut vandaalien valtakunnan Afrikassa viidellätoista tuhannella miehellä. Anna minulle kolmekymmentä tuhatta, niin lasken goottien kruunun jalkojesi juureen."
"Hyvä on", sanoi keisari iloissaan, "puheesi miellyttää minua suuresti.
"Mitä sanot sinä, Tribonianus, helmi lainoppineitteni joukossa?"
Puhuteltu oli jokseenkin yhtä pitkä kuin Belisarius, mutta hän ei ollut niin leveähartiainen eikä alituinen harjoitus ollut siinämäärin kehittänyt hänen jäseniään. Korkea, totinen otsa, levolliset silmät ja lujapiirteinen suu todistivat voimakasta sielua.
"Imperator", sanoi hän kylmästi, "minä varoitan sinua tästä sodasta. Se on väärä teko."
Justinianus huudahti pahastuneena: "Onko väärin ottaa takaisin, mitä
Rooman valtakunnalle kuuluu?"
"On kuulunut. Esi-isäsi Zeno luovutti sopimuksen mukaan Länsi-Rooman
Teoderikille ja hänen gooteilleen, jos he saisivat vallananastaja
Odovakarin kukistetuksi."
"Teoderikin piti olla keisarin käskynhaltija eikä Italian kuningas."
"Myönnetään. Mutta kun hän oli tullut kuninkaaksi — joksi hänen täytyi tulla, sillä Teoderik ei voinut olla itseään pienempien palvelija — on keisari Anastasius, setäsi Justinus ja sinä itsekin olet tunnustanut hänet ja hänen kuningaskuntansa."
"Niin, pakosta. Mutta kun he nyt ovat hädässä ja minä olen väkevämpi, otan tunnustukseni takaisin."
"Sitä juuri sanonkin vääryydeksi."
"Sinä olet itsepäinen ja auttamaton, Tribonianus, ja ankara oikeuden puolustaja. Sinä sovit erinomaisesti kokoamaan pandektejani. Mutta politiikassa en enää koskaan kysy neuvoasi. Mitä on oikeamielisyydellä politiikan kanssa tekemistä."
"Oikeamielisyys, oi Justinianus, on paras politiikka."
"Mitä vielä, toisin ajattelivat Aleksanteri Suuri ja Caesar."
"Ensiksikään he eivät ennättäneet lopettaa suunnitelmiaan ja toiseksi" — hän pysähtyi.
"No toiseksi."
"Toiseksi et sinä ole Caesar etkä Aleksanteri." —
Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua keisari sanoi levollisesti: "Sinä olet hyvin suorasukainen, Tribonianus."
"Aina, Justinianus."
Nopeasti keisari kääntyi kolmannen puoleen. "No, mikä on sinun ajatuksesi, patriisi."
Puhuteltu salasi hymyilyn, jonka lainoppineen siveyssaarna oli nostanut hänen huulilleen, ja kohottautui pystyyn.
Hän oli viallinen, pieni mies, vielä huomattavasti pienempi kuin Justinianus, jonka vuoksi tämä puhellessaan hänen kanssaan tavallisesti kumarsi päätään alemmaksi kuin olisi tarvinnutkaan.
Hän oli paljaspäinen, poskilla oli sairaalloinen vahankeltainen väri, oikea olkapää oli alempana kuin vasen ja hän ontui hiukan vasemmalla jalallaan, jonka vuoksi hän nojasi kultaisella kädensijalla varustettuun mustaan kainalokeppiin.
Mutta läpitunkeva katse oli niin kotkamainen, että se poisti tästä vähäpätöisestä vartalosta kaiken vastenmielisen ja antoi melkein rumille kasvoille henkisen suuruuden jalostavan leiman. Ja tuskallisen alistuvaisuuden ja kylmän etevämmyyden piirre hienomuotoisen suun ympärillä oli oikein miellyttäväkin.
"Imperator", sanoi hän terävällä, varmalla äänellä, "minä vastustan tätä sotaa — tällä kertaa."
Keisari rypisti harmistuneena kulmakarvojaan.
"Oikeudellisista syistäkö sinäkin?" kysyi hän melkein ivallisesti.
"Minä sanoin: tällä kertaa."
"Miksi?"
"Koska välttämätön on asetettava mieluisan edelle. Älköön se, jonka täytyy puolustaa omaa taloaan, hyökätkö toisten talojen kimppuun."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Tarkoitan sillä tätä: lännestä, goottien taholta ei tätä valtakuntaa uhkaa vaara. Se vihollinen, joka voi hävittää tämän valtakunnan ja kenties hävittääkin sen, tulee idästä."
"Persialaiset", huudahti Justinianus ylenkatseellisesti.
"Mistä alkaen", keskeytti Belisarius, "mistä alkaen on Narses, suuri vastustajani, pelännyt persialaisia?"
"Narses ei pelkää ketään", sanoi tämä katsomattakaan vastustajaansa. "Ei persialaisia, jotka hän on voittanut, eikä sinua, jonka persialaiset ovat voittaneet. Mutta hän tuntee itämaat.
"Jolleivät ne ole persialaisia, niin ovat ne muita, jotka tulevat heidän jälkeensä. Se ukonilma, joka uhkaa Bysanttia, tulee Tigrikseltä eikä Tiberiltä."
"No, ja mitä se sitten merkitsee?"
"Se merkitsee sitä, että sinulle, oi keisari, ja roomalaisnimelle, jota me yhä käytämme, on häpeällistä vuosi vuodelta ostaa Kosroëkselta, persialaisten kaanilta, rauha kultasentnereillä."
Hehkuva puna peitti keisarin kasvot: "Kuinka sinä voit sillä tavalla tulkita lahjat ja apurahat?"
"Lahjat! Jos ne jäävät maksamatta viikkoakaan yli määräpäivän, rupeaa Kosroës, Kabadeksen poika, polttamaan kyliäsi. Apurahat! Niillä hän palkkaa hunnit ja saraseenit, rajojesi vaarallisimmat viholliset."
Justinianus käveli kerran edes takaisin huoneen poikki.
"Minkä neuvon sinä sitten annat?" kysyi hän seisahtuen Narseksen eteen.
"Ettei ilman syytä eikä pakkoa hyökätä goottien kimppuun, kun tuskin voidaan puolustaa omia rajoja persialaisia vastaan.
"Minun neuvoni on, että käytät kaikki valtakunnan voimat poistaaksesi tämän häpeällisen pakkoveron ja suojellaksesi valtakuntasi rajamaita häpeällisiltä ryöstöiltä, että uudelleen rakennutat poltetut Antiokian, Daran ja Edessan kaupungit, että pakotat taas valtasi alaisuuteen itäiset maakunnat, jotka ovat menetetyt Belisariuksen urhoollisesta miekasta huolimatta, ja että rakennutat rajojesi suojaksi seitsemänkertaisen linnoitusrivin Eufratilta Araxeen saakka.
"Vasta sitten, kun olet tehnyt tämän välttämättömän — ja pelkään, ettet sinä saa sitä edes aikaan — sitten voit seurata kunnianhimosi kehoitusta."
Justinianus pudisti hiljaa päätään.
"Et ilahduta minua puheellasi, Narses", sanoi hän katkerasti.
"Sen kyllä arvaan", sanoi tämä levollisesti.
"Sinä et ole enää välttämätön", huudahti Belisarius ylpeästi. "Suuri keisarini, älä käänny noiden pienten epäilijöiden puoleen. Anna minulle kolmekymmentätuhatta miestä ja minä takaan oikealla kädelläni, että valloitan Italian."
"Ja minä panen pääni pantiksi", sanoi Narses — "mikä on hiukan arvokkaampi —, ettei Belisarius valloita Italiaa, ei kolmellakymmennellä, ei kuudellakymmenellä, ei edes sadallatuhannella miehellä."
"Kuka sen sitten valloittaa ja kuinka suurella joukolla?" kysyi
Justinianus.
"Minä", sanoi Narses, "kahdeksallakymmenellä tuhannella miehellä."
Belisarius punastui vihasta; hän oli vaiti, sillä hän ei löytänyt sanoja.
"Vaikka oletkin itsetietoinen, et vielä koskaan ennen ole asettunut niin paljon yläpuolelle vastustajaasi," sanoi lainoppinut.
"Enkä sitä nytkään tee, Tribonianus. Katso, ero on vain se, että
Belisarius on suuri sankari, jota minä en ole.
"Mutta minä olen taitava sotapäällikkö — jota Belisarius ei ole. Ja gootit voi vain taitava sotapäällikkö voittaa."
Belisarius ojentautui täyteen pituuteensa ja puristi suonenvedontapaisesti miekkansa kahvaa.
Hän olisi ilmeisesti mielellään musertanut vieressään seisovan raajarikon pään. Keisari puhui hänen sijastaan:
"Eikö Belisarius ole taitava sotapäällikkö? Kateus sokaisee sinut,
Narses."
"En kadehdi Belisariukselta mitään, en edes", huokasi hän hiljaa, "hänen terveyttään.
"Hän olisi taitava sotapäällikkö, jollei hän olisi niin suuri sankari.
"Kaikki taistelut, joissa hän on hävinnyt, on hän hävinnyt liiallisen sankaruutensa vuoksi."
"Sitä ei sinusta voi sanoa, Narses", huomautti Belisarius katkerasti.
"Ei, Belisarius, sillä minä en ole vielä hävinnyt ainoassakaan taistelussa."
Belisariuksen kiivaan vastauksen keskeytti ovenvartija, joka nosti esirippua ja ilmoitti:
"Aleksandros, jonka lähetit Ravennaan, herra, laski hetki sitten maihin ja kysyy —"
"Sisään, tuo hänet sisään!" huusi keisari hypähtäen sohvaltaan.
Malttamattomasti hän viittasi lähettilästä nousemaan proskynesiksestään ja kysyi: "No, Aleksandros, palaatko yksin?"
Lähettiläs, kaunis, vielä nuori mies, vastasi: "Yksin."
"Mutta kerrottiin — viimeiset tietosi — kuinka oli goottien valtakunnan laita lähtiessäsi?"
"Kaikki on sekasortoista.
"Ilmoitin sinulle viime kirjeessäni, että kuningatar oli päättänyt vapautua kolmesta ylpeimmästä vihollisestaan. Jollei se onnistu, ei hän enää olisi turvassa Italiassa ja pyysi sen tapauksen varalta luvan saada paeta laivallani Epidamnukseen ja sieltä tänne Bysanttiin."
"Johon ilolla suostuinkin. No, entä yritys?"
"Onnistui. Nuo kolme herttuaa eivät enää ole elossa. Mutta Ravennaan saapui tieto, että vaarallisin heistä, herttua Thulun oli vain haavoittunut. Tämä sai hallitsijattaren pakenemaan laivalle, kun sitäpaitsi kaupungissa olevat gootit piirittivät palatsin.
"Me nostimme ankkurin, mutta aivan heti, kun olimme lähteneet satamasta, Ariminiumin kohdalla kreivi Vitiges saavutti meidät ylivoimaisena, tuli laivalle ja vaati Amalasuntaa palaamaan taaten hänelle turvallisuuden siksi, kunnes kansankokous oli asian juhlallisesti tutkinut.
"Kun hän sai tietää Vitigekseltä, että herttua Thulunkin oli haavoistaan kuollut ja kun hän huomasi Vitigeksen käytöksestä, ettei tämä eivätkä tämän mahtavat ystävät epäilleet häntä syylliseksi ja kun hän pelkäsi väkivaltaa käytettävän, päätti hän palata Ravennaan. Sitä ennen hän kirjoitti 'Sofiassa' tämän kirjeen sinulle ja lähettää samalla aarreaitastaan nämä lahjat."
"Siitä myöhemmin. Kerro edelleen! Kuinka Italiassa nykyjään asiat ovat?"
"Hyvin sinulle, suuri keisari. Liioiteltuna huhu kiersi ympäri maata goottien kapinasta Ravennassa ja kuningattaren pakenemisesta Bysanttiin.
"Useissa paikoissa syntyi taisteluita roomalaisten ja goottien välillä.
"Roomassa isänmaanystävät tahtoivat toimeenpanna vallankumouksen, valita senaatissa diktaattorin ja pyytää sinulta apua.
"Mutta se olisi ollut suuri tyhmyys, kun hallitsijatar joutuikin Vitigeksen käsiin. Katakombimiesten nerokas johtaja sai vallankumouksen estetyksi."
"Rooman prefektikö?" kysyi Justinianus.
"Cethegus. Hän epäili huhun todenperäisyyttä.
"Salaliittolaiset tahtoivat hyökätä goottien kimppuun, valita sinut
Italian keisariksi ja hänet sillä välin diktaattoriksi.
"Mutta vaikka häntä kuuriassa sanan mukaan uhattiin tikarilla, hän kieltäytyi."
"Rohkea mies", huusi Belisarius.
"Vaarallinen mies", sanoi Narses.
"Heti senjälkeen saapui tieto Amalasuntan palaamisesta ja kaikki jäi entiselleen.
"Mutta musta Teja oli vannonut, että hän, jos pisaraakaan goottiverta vuodatettaisiin, muuttaisi Rooman karjaha'aksi.
"Kaiken tämän olen saanut tietää tahallani viivyttelemällä ja kulkemalla pitkin rannikkoa Brundusiumiin saakka. Mutta minulla on vielä iloisempiakin uutisia.
"Bysantilla on innokkaita ystäviä ei ainoastaan roomalaisten vaan myös goottien joukossa, kuningassuvun jäsenissä."
"Sepä jotain olisi", huusi Justinianus. "Ketä sinä tarkoitat?"
"Tusciassa asuu Amalasuntan serkku, ruhtinas Teodahad, rikas tilanomistaja."
"Aivan oikein. Amelungien suvun viimeinen miespuolinen jäsen, eikö niin?"
"Viimeinen. Hän ja varsinkin Gotelindis, hänen viisas, mutta pahanilkinen puolisonsa, ylpeä baltien tytär, vihaavat sydämestään hallitsijatarta — Teodahad siitä syystä, että Amalasunta on vastustanut hänen rajatonta haluaan anastaa kaikkien naapuriensa tilukset, Gotelindiksen syitä en voinut saada selville. Luulen, että heidän vihansa on peruisin heidän nuoruuden-ajoiltaan — joka tapauksessa, Gotelindin viha on sammumaton.
"Nämä molemmat ovat luvanneet minulle, että he kaikin tavoin auttavat sinua Italian takaisin valloittamisessa. Vaimo tyytyy siihen, että saa syöstyksi verivihollisensa valtaistuimelta; mies vaatii runsasta palkintoa."
"Sen hän saa."
"Hänen apunsa on sitäkin välttämättömämpi, kun hänen hallussaan on puolet Tusciaa — toisen puolen omistaa völsungien aatelissuku — jonka hän voi saattaa käsiimme, sitäpaitsi on hänellä toivo päästä valtaistuimelle, kun Amalasunta kukistuu.
"Tässä on hänen ja Gotelindiksen kirjeet.
"Mutta lue ensin kuningattaren kirje — se on luullakseni hyvin tärkeä."
Keisari katkaisi vahataulujen purppuranauhat ja luki: "Justinianukselle, roomalaisten keisarille Amalasunta, goottien ja italialaisten kuningatar!"
"Italialaisten kuningatar", nauroi Justinianus, "sepä omituinen arvonimi!"
"Aleksandrokselta, lähettiläältäsi saat kuulla, kuinka Eris ja Ate riehuvat tässä maassa.
"Olen yksinäisen palmun kaltainen, jota rajutuulet repivät.
"Barbaarit tulevat päivä päivältä vihamielisemmiksi minua kohtaan ja minä puolestani vieraannun heistä. Roomalaiset taas, vaikka koetankin lähestyä heitä, eivät koskaan unohda, että olen germaanilaista sukuperää.
"Tähän saakka olen päättäväisesti uhmaillut kaikkia vaaroja, mutta nyt en enää voi, kun ei edes palatsini eikä ruhtinaallinen persoonani ole turvassa äkillisiltä, väkivaltaisilta hyökkäyksiltä.
"Minä en voi ehdottomasti luottaa mihinkään puolueeseen tässä maassa.
"Niinpä pyydänkin sinua, kuninkaallista veljeäni avukseni. Nyt on suojeltava kaikkien kuninkaiden arvoa ja Italian rauhaa.
"Lähetä minulle, minä pyydän, luotettava joukko, henkivartiosto — keisari loi merkitsevän silmäyksen Belisariukseen — muutaman tuhannen miehen suuruinen joukko, jonka komentajana on minulle ehdottomasti uskollinen mies. He suojelisivat Ravennan palatsia, joka on itsessään vahva linnoitus.
"Mitä Roomaan tulee, niin on joukon ennen kaikkea pidettävä tarpeellisen matkan päässä ja hätätilassa tuhottava prefekti Cethegus, joka on yhtä mahtava kuin salaperäinen mies ja joka jätti minut vaaran hetkellä, johon hän itse oli minut saattanut.
"Kun olen voittanut viholliseni ja vahvistanut valtakuntani, kuten taivaan avulla ja omin voimineni toivon tekeväni, lähetän joukon ja päällikön sinulle takaisin mukanaan kalliita lahjoja ja suuret kiitokset. Vale."
Justinianus puristi suonenvedontapaisesti vahatauluja käsissään ja katseli säihkyvin silmin eteensä. Hänen rumia piirteitään ikäänkuin jalosti suuri sisäinen voima. Tämä silmänräpäys osoitti, että tässä miehessä asui useiden heikkouksien ja pikkumaisuuksien ohessa suuri, voimakas sielu, nerokkaan valtiomiehen sielu.
"Tämä kirje", huusi hän loistavin silmin, "antaa käsiini Italian ja goottien valtakunnan."
Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa unohtaen pään kumartamisenkin ristin kohdalla.
"Henkivartiasto — sen hän saa. — Mutta ei paria tuhatta miestä, vaan monta tuhatta, enemmän kuin hän ottaisi vastaan. Sinä, Belisarius, johdat niitä."
"Katso lahjojakin", kehoitti Aleksandros ja osoitti kallisarvoista kypressipuista, kullalla kirjottua rasiaa, jonka ovenvartija oli tuonut sisään. "Tässä on avain."
Hän ojensi keisarille pienen, kilpikonnanluisen rasian, joka oli suljettu kuningattaren sinetillä.
"Siinä on hänen muotokuvansa", sanoi hän ikäänkuin sattumalta, tavallista äänekkäämmin.
Samalla hetkellä, jolloin lähettiläs koroitti äänensä, pistäytyi hiljaa ja muiden, paitsi Aleksandroksen huomaamatta naisen pää esiripun lomasta ja kaksi hehkuvaa, mustaa silmää tuijotti keisariin.
Tämä avasi rasian, sysäsi syrjään kaikki kalleudet ja tarttui nopeasti pieneen, yksinkertaiseen, kiillotetusta pyökkipuusta tehtyyn tauluun, joka oli pantu kapeaan kultakehykseen.
Hämmästyksen huudahdus pääsi tahdottomasti hänen huuliltaan, hänen silmänsä säkenöivät ja hän näytti kuvaa Belisariukselle sanoen: "Ihana nainen! Millainen majesteetillinen otsa! Tässä näkee syntyperäisen hallitsijattaren, kuninkaantyttären!"
Hän katseli ihastuneena jaloja piirteitä.
Silloin oviverhot kahisivat ja kuuntelija tuli sisään.
Se oli keisarinna Teodora, hurmaavan kaunis nainen.
Kaikkia naisellisen keksimiskyvyn keinoja, joita tämän ajan hienostunut ylellisyys ja keisarikunta saattoivat hankkia, käytettiin joka päivä tuntikausia tämän itsessään erinomaisen, mutta hillittömän, epäsiveellisen elämän aikaisin kalventaman kauneuden säilyttämiseksi tuoreena ja hurmaavana.
Kultahiekka antoi hänen sinisenmustalle tukalleen metalliloiston. Se oli huolellisesti kammattu takaapäin ylös päälaelle, että niskan kauneus ja kaulan hieno kaarevuus paremmin näkyisivät.
Silmäripset ja kulmakarvat olivat maalatut kiiltävän mustiksi arabialaisella silmillä. Ja huulten puna oli maalattu niin taitavasti, ettei itse Justinianuskaan, joka niitä suuteli, voinut aavistaa foinikialaisen purppuran olleen luonnon apuna.
Alabasterinvalkoisista käsivarsista oli joka karva huolellisesti nypitty pois ja sormien ruusunpunaisista kynsistä oli erityisellä orjattarella joka päivä suuri puuha.
Ja kuitenkin olisi Teodoraa, joka ei silloin vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, pidetty huomattavan kauniina naisena ilman kaunistuskeinojakin.
Mutta jalot nämä kasvot eivät olleet. Rasittuneista, luonnottoman loistavista silmistä ei kuvastunut suuria, ei edes ylpeitä ajatuksia. Huulilla väreili kaavamainen hymy, josta voi aavistaa, mihin ensimmäiset rypyt tulisivat. Posket silmien lähistöllä osoittivat väsymystä.
Mutta kun hän nyt, sirosti kannattaen vasemmalla kädellään tummankeltaisesta silkistä tehtyä raskasta, poimuteltua silkkihamettaan ja mitä suloisimmin hymyillen liiteli Justinianusta kohti, säteili koko hänen olennostaan huumaava tenho, jolla oli samanlainen suloinen, unettava vaikutus kuin hänen käyttämällään intialaisella palsamilla.
"Mikä tekee keisarillisen herrani niin iloiseksi? Saanko ottaa osaa hänen iloonsa?" kysyi hän suloisella, mielistelevällä äänellä.
Läsnäolijat heittäytyivät maahan keisarinnan eteen tervehtien häntä yhtä nöyrästi kuin Justinianustakin.
Mutta tämä säikähti keisarinnan nähdessään kuin rikollinen, joka on tavattu itse teossa, ja yritti kätkeä kuvan vaippansa poimuihin.
Se oli liian myöhäistä.
Keisarinna oli jo luonut siihen terävän katseensa.
"Me ihailemme", sanoi keisari hämillään, "puitteiden kauneutta."
Ja hän ojensi punastuen kuvan hänelle.
"Puitteissa", hymyili Teodora, "ei parhaalla tahdollakaan ole paljon ihailemista.
"Mutta kuva ei ole huono.
"Varmaankin goottiruhtinatar?"
Lähettiläs nyökäytti päätään.
"Ei ole huono, kuten sanottu. Mutta barbaarinen, ankara, epänaisellinen. Kuinka vanha hän lienee, Aleksandros?"
"Noin neljänkymmenen viiden."
Justinianus katsoi kysyvästi kuvaan ja sitten lähettilääseen.
"Kuva on tehty viisitoista vuotta sitten", selitti Aleksandros.
"Ei", sanoi keisari, "sinä erehdyt; tässä on vuosiluku, se on tänä vuonna tehty."
Syntyi kiusallinen hiljaisuus.
"No", änkytti lähettiläs, "silloin imartelevat maalarit kuten —"
"Kuten hovilaiset", täydensi keisari.
Mutta Teodora tuli hänen avukseen.
"Miksi tuhlaamme aikaa puhelemalla kuvista ja vierasten naisten iästä, kun on neuvoteltava oman valtakuntamme asioista. Mitä tietoja Aleksandros tuo? Oletko jo päätöksesi tehnyt, Justinianus?"
"Melkeinpä. Tahdoin vain vielä kuulla sinun mielipiteesi ja sinähän, sen tiedän vanhastaan, puolustat sotaa."
Silloin Narses sanoi levollisesti:
"Miksi, herra, et heti sanonut, että keisarinna tahtoo sotaa. Me olisimme voineet silloin säästää sanamme."
"Mitä? Tahdotko sillä sanoa, että olen vaimoni orja?"
"Pidä paremmin kieltäsi kurissa", sanoi Teodora vihoissaan. "Moni, joka on pitänyt itseään haavoittumattomana, on saanut omasta terävästä kielestään kuolinhaavan."
"Olet hyvin varomaton, Narses."
"Imperator", sanoi tämä levollisesti, "minä olen jo aikoja sitten luopunut varovaisuudesta.
"Me elämme sellaisena aikana, sellaisessa valtakunnassa ja sellaisessa hovissa, että jokaisesta mahdollisesta sanasta, jonka on puhunut tai puhumatta jättänyt, voi joutua epäsuosioon ja turmioon.
"Kun minulle mikä sana tahansa voi tuottaa kuoleman, tahdon ainakin kuolla sellaisten sanojen vuoksi, jotka itseäni miellyttävät."
Keisari hymyili:
"Sinun täytyy tunnustaa, patriisi, että olen hyvin suvaitsevainen."
Narses meni hänen luoksensa.
"Sinä olet suuri luonne, Justinianus", sanoi hän, "ja syntynyt hallitsijaksi. Muuten ei Narses olisikaan palveluksessasi. Mutta Omfale on tehnyt Herkuleenkin heikoksi."
Keisarinnan silmistä säihkyi leimuava viha. Justinianus pelästyi.
"Menkää", sanoi hän. "Minä tahdon neuvotella kahden kesken keisarinnan kanssa. Huomenna saatte kuulla päätökseni."
Niin pian kun patriisit olivat menneet, astui Justinianus puolisonsa luo ja painoi suudelman tämän valkoiselle, matalalle otsalle.
"Anna hänelle anteeksi", sanoi hän. "Hän tarkoittaa hyvää."
"Minä tiedän sen", sanoi keisarinna vastaten puolisonsa suudelmaan. "Senvuoksi ja koska hän on välttämätön Belisariuksen vastapainoksi, elää hän vielä."
"Sinä olet oikeassa, kuten ainakin." Hän otti häntä vyötäisiltä kiinni.
"Mitä hänellä nyt on mielessä", ajatteli Teodora. "Tuo hellyys todistaa pahaa omaatuntoa."
"Sinä olet oikeassa", sanoi keisari kävellen hänen kanssaan edestakaisin lattialla.
"Jumala ei ole antanut minulle henkeä, joka johdattaa sotajoukkoja taisteluun, mutta sen sijaan on hän antanut minulle nämä molemmat voitokkaat urhot — ja onneksi heitä on kaksi.
"Nuo molemmat kadehtivat toinen toistaan ja se tukee valtaani varmemmin kuin heidän uskollisuutensa. Kumpikin näistä sotapäälliköistä olisi alituinen vaara valtakunnalleni ja sinä päivänä, jolloin nämä tulevat ystäväksi, horjuu valtaistuimeni. Sinä kai lietsot heidän vihaansa?"
"Se on helposti lietsottavissa. Heidän välillään on olemassa luonnollinen vihollisuus, kuten tulen ja veden välillä. Kerron kaikki pikku kuohilaan ilkeydet ystävättärelleni Antoninalle, Belisarius-sankarin vaimolle ja valtiattarelle."
"Ja kaikki Belisarius-sankarin raakuudet kerron minä uskollisesti helposti kiivastuvalle raajarikolle. Mutta nyt neuvotteluihin. Minä olen Aleksandroksen tuomien sanomien jälkeen melkein päättänyt alkaa sodan Italiaa vastaan."
"Kenet sinne lähetät?"
"Tietysti Belisariuksen. Hän on luvannut kolmellakymmenellä tuhannella miehellä suorittaa sen, mitä Narses tuskin otti tehdäkseen kahdeksallakymmenellä tuhannella."
"Luuletko sinä, että niin pieni joukko riittää siihen työhön?"
"En. Mutta Belisarius on antanut kunniansa pantiksi. Hän panee kaikki voimansa ja kaiken kykynsä liikkeelle eikä hän sittenkään kokonaan onnistu." —
"Ja se on hänelle hyvin terveellistä. Sillä sen jälkeen, kun hän palasi voittoretkeltään vandaaleja vastaan on hänen ylpeytensä käynyt sietämättömäksi."
"Mutta hän tekee kolme neljäsosaa työstä. Sitten kutsun minä hänet takaisin, lähden itse kuudenkymmenen tuhannen miehen kanssa, otan Narseksen mukaani, suoritan helposti viimeisen neljäsosan ja olen silloin itsekin sotapäällikkö ja voittaja."
"Hienosti ajateltu", sanoi Teodora todella ihaillen keisarin viekkautta, "sinun suunnitelmasi on hyvin harkittu."
"Ja kuitenkin", sanoi Justinianus huoaten ja jääden seisomaan, "on Narses oikeassa, sydämeni salaisimmassa sopukassa täytyy minun se myöntää. Valtakunnan turvallisuudelle olisi edullisempaa, että minä kukistaisin persialaiset sensijaan, että hyökkään goottien kimppuun.
"Se olisi varmempaa, viisaampaa politiikkaa. Sillä idästä tulee kerran turmio."
"Antaa sen tulla. Se voi vielä viipyä vuosisatoja ja silloin jää jälkimaailmalle Justinianuksesta maine, että hän valloitti takaisin Afrikan ja Italian.
"Onko sinun huolehdittava tulevistakin ajoista? Ne, jotka tulevat jälkeemme, pitäkööt huolta nykyisyydestään; pidä sinä huoli omastasi."
"Mutta jos sitten sanotaan: jos Justinianus olisi puolustanut valtakuntaansa eikä miettinyt valloitussotia, olisivat olot nyt paremmat. Jos sanotaan: Justinianuksen voitot syöksivät valtakunnan perikatoon."
"Kukaan ei niin sano. Maineen loisto häikäisee ihmiset.
"Ja vielä eräs asia" — nyt väistyi hänen kasvoiltansa imartelevan viekkauden piirre syvimmän vakaumuksen ilmeen tieltä.
"Minä aavistan, mutta puhu."
"Sinä et ole ainoastaan keisari, sinä olet myöskin ihminen.
"Korkeammaksi kuin valtakuntasi täytyy sinun arvioida sielusi autuus. Sinun täytyi astua monta veristäkin askelta meidän tiellämme valtaan ja herruuden loistoon. Usein täytyi käyttää ankaruutta, usean vaarallisen vihollisen henki ja aarteet täytyi — mutta tiedäthän sinä.
"Tosin rakennutamme osalla näitä aarteita pyhälle kristilliselle viisaudelle tuon voitontemppelin, joka yksin tekee nimemme kuolemattomiksi ikuisiksi ajoiksi.
"Mutta onko taivas siitä tyydytetty — kuka tietää?
"Hävittäkäämme" — ja hänen silmänsä hehkuivat omituista tulta — "hävittäkäämme juurineen vääräuskoiset ja etsikäämme Kristuksen vihollisten ruumiiden yli tie armoon ja autuuteen."
Justinianus puristi hänen kättään.
"Persialaisetkin ovat Kristuksen vihollisia, sillä he ovat pakanoita."
"Etkö enää muista, mitä patriarkka on opettanut: kerettiläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kuin pakanat. Heille on saarnattu oikeata uskoa, mutta he ovat sitä halveksineet. Se on synti pyhää henkeä vastaan eikä sitä anneta anteeksi — ei maan päällä eikä taivaassa.
"Mutta sinä olet se miekka, joka kukistaa nämä Jumalan kiroamat areiolaiset. He ovat Kristuksen katkerimpia vihollisia; he tuntevat hänet ja kuitenkin kieltävät hänen jumaluutensa.
"Sinä olet jo Afrikassa kukistanut vääräuskoiset vandaalit ja hävittänyt harhaopin tulella ja miekalla; nyt kutsuu sinua Italia, Rooma, se paikka, jossa apostoliruhtinasten veri on vuotanut, pyhä kaupunki. He eivät saa enää kauemmin palvella noita kerettiläisiä. Justinianus, anna heille takaisin oikea usko."
Hän vaikeni. Keisari katsoi syvästi huoaten kultaristiin.
"Sinä keksit sydämen syvimmät salaisuudet. Se juuri on kiihoittanut minua tähän sotaan enemmän kuin maine ja sotakunnia. Mutta olen epätietoinen siitä, olenko kykenevä, olenko arvokas niin suureen, niin pyhään työhön Jumalan kunniaksi?
"Tahtooko hän saada aikaan niin suuria minun syntisten käsieni avulla?
Minä epäilen, olen kahden vaiheilla.
"Ja se uni, jonka viime yönä näin, oliko se Jumalan lähettämä? Ja mitä se merkitsee? Kehoittaako se hyökkäykseen vai neuvooko siitä luopumaan?
"Äidilläsi Komitolla, kyprolaisella tietäjänaisella, oli ihmeellinen kyky selittää aavistuksia ja unia."
"Ja, kuten tiedät, lahja on perinnöllinen. Enkö minä unesi johdosta selittänyt, kuinka vandaalisota päättyisi?"
"Sinä saat selittää tämänkin unen.
"Sinä tiedät, että minä epäilen parhaankin suunnitelmani toimeenpanemista, jos yksikään ennusmerkki on sitä vastaan. Kuule siis. Mutta" — hän katsahti huolestuneena vaimoonsa — "mutta muista, että se oli uni ja että ihminen ei voi mitään unilleen."
"Tietysti! Ne lähettää Jumala. — Mitähän saan kuulla", sanoi hän itsekseen.
"Vaivuin viime yönä uneen ajatellen Amala — Italiaa.
"Silloin uneksin käveleväni paikalla, jossa oli seitsemän kukkulaa.
"Laakeripuun varjossa nukkui kaunein nainen, minkä koskaan elämässäni olen nähnyt. Seisahduin hänen ääreensä ja katselin häntä mielihyvän tuntein.
"Yht'äkkiä syöksyi oikealla olevasta pensaasta mörisevä karhu ja vasemmalla olevasta rauniosta sähisevä käärme, jotka molemmat menivät nukkuvaa kohti.
"Hän heräsi ja huusi nimeäni.
"Tartuin nopeasti häneen kiinni, painoin hänet rintaani vasten ja pakenin hänen kanssaan. Katsoessani taakseni näin, että karhu repi käärmeen rikki ja käärme pisti karhun kuoliaaksi."
"Entä nainen?"
"Nainen painoi keveän suudelman otsalleni ja katosi yht'äkkiä. Minä heräsin ojennellen turhaan käsiäni häntä tavoittaakseni. Nainen", jatkoi hän nopeasti, ennenkuin Teodora ehti mitään vastata, "on tietysti Italia."
"Niin kyllä", sanoi keisarinna levollisesti. Mutta hänen rintansa aaltoili.
"Unesi on hyvin onnellinen.
"Karhu ja käärme ovat barbaarit ja roomalaiset, jotka taistelevat keskenään seitsemän kukkulan kaupungista.
"Sinä sieppaat Italian heidän käsistään ja annat heidän tuhota toisensa."
"Mutta Italia karkaa taas käsistäni. Minä en saa sitä pitää."
"Ei suinkaan. Hän suuteli sinua ja hupeni käsiisi. Siten sulaa
Italiakin täydellisesti valtakuntaasi."
"Olet oikeassa", huusi Justinianus hypähtäen pystyyn. "Kiitos, kiitos, viisas vaimoni. Sinä olet sieluni valo. Minä uskallan — Belisarius lähteköön."
Hän aikoi huutaa ovenvartijaa. Mutta yht'äkkiä hän seisahtui.
"Vielä yksi asia."
Ja luoden silmänsä alas hän tarttui keisarinnan käteen.
"Ahaa", ajatteli Teodora, "nyt se tulee".
"Kun olemme kukistaneet goottien valtakunnan ja kuningattaren avulla päässeet Ravennan kuninkaalliseen linnaan — mitä — mitä minun on silloin tehtävä ruhtinattarelle?"
"Ruhtinattarelleko?" sanoi Teodora teeskentelemättömästi. "Mitäkö hänelle teemme? Saman kuin valtaistuimeltaan syöstylle vandaalikuninkaalle. Hänet tuodaan tänne Bysanttiin."
Justinianus hengitti vapaammin.
"Olen hyvilläni siitä, että keksit oikean ratkaisun."
Ja vilpittömän iloisena hän puristi Tedoran kapeata, valkoista, ihmeen kaunista kättä.
"Vielä enemmänkin", jatkoi Teodora. "Hän suostuu sitä helpommin suunnitelmiimme kuta varmempi hän on juhlallisesta vastaanotosta täällä. Minä itse kirjoitan hänelle sisarellisen kirjeen pyytäen häntä tulemaan tänne. Hätätilassa hän saa turvapaikan minun luonani."
"Sinä et tiedä", sanoi Justinianus innokkaasti, "kuinka suuresti tällä helpotat voittoamme. Teoderikin tytär täytyy saada kokonaan eroon kansastaan ja meidän puolellemme. Hänen on itsensä vietävä meidät Ravennaan."
"Mutta silloin et voi heti lähettää sinne Belisariusta sotajoukon kanssa. Se saisi hänet vain epäluuloiseksi ja vastahakoiseksi. Hänen täytyy täydellisesti olla käsissämme ja goottien valtakunnan täytyy olla sisällisesti hajaannustilassa, ennenkuin Belisariuksen miekka vedetään tupesta."
"Mutta hänen täytyy ainakin olla läheisyydessä."
"Niin kyllä. Esimerkiksi Sisiliassa. Afrikassa syntyneet levottomuudet antavat hyvän tekosyyn laivaston lähettämiseen niille vesille. Ja kun verkko on viritetty, ryhtyy Belisarius toimeen."
"Mutta kuka virittää verkon?"
Teodora mietti hetkisen ja sanoi:
"Länsi-Rooman nerokkain mies, Cethegus Caesarius, Rooman prefekti, nuoruudenystäväni."
"Aivan oikein, mutta ei hän yksin. Hän on roomalainen eikä alamaiseni. Hän ei ole minulle täysin uskollinen. Kenenkä minä lähettäisin? Kenties taas Aleksandroksen."
"Ei", huudahti Teodora. "Hän on tähän toimeen liian nuori. Ei."
Hän mietti kauan.
"Justinianus", sanoi hän vihdoin. "Osoittaakseni sinulle, että voin unohtaa henkilökohtaisen vihan, kun valtakunnan etu on kysymyksessä, ja saadaksemme oikean miehen siihen toimeen ehdotan siihen erään vihollisistani: Petroksen, Narseksen serkun, prefektin opintotoverin, viekkaan kaunopuhujan — lähetä hänet."
"Teodora", huusi keisari iloissaan syleillen puolisoaan, "sinä olet todella Jumalan lähettämä. Cethegus — Petros — Belisarius. Barbaarit, te olette hukassa!"