Ankara isku, jonka nuori kuningas oli niin odottamatta suunnannut koko holhoojahallituksen järjestelmää vastaan, herätti pian palatsissa ja kaupungissa hämmästystä, pelkoa tai iloa. Boëthiuksen perheelle toi ensimmäisen varman tiedon tapauksesta Cassiodorus, joka pyysi Rusticianaa liikutetun kuningattaren luo, sillä tämä oli lohdutuksen tarpeessa.
Rusticianan levottomiin kysymyksiin vastaillen hän kertoi tarkasti kokouksen menon. Vaikka hän olikin vielä hämmennyksissään ja pahoillaan tapauksen johdosta, kävi hänen puolueellisestakin kertomuksestaan kuitenkin ilmi nuoren ruhtinaan osoittama voima ja rohkeus.
Camilla kuunteli mielellään jokaista sanaa. Ylpeys, ylpeys rakastetusta — rakkauden onnellisin tunne — täytti valtavasti hänen sielunsa.
"Ei ole epäilemistäkään enää", päätti Cassiodorus huoaten kertomuksensa. "Atalarik on katkerimpia vastustajiamme. Hän on kokonaan goottilaisen puolueen, Hildebrandin ja hänen ystäväinsä puolella. Hän saattaa prefektin turmioon. Kuka olisi sitä uskonut? Aina muistuu mieleeni, kuinka toisenlainen hän oli oikeudenkäynnin aikana puolisoasi vastaan, Rusticiana."
Camilla tuli tarkkaavaiseksi.
"Silloin saimme sen vakaumuksen, että hän tulisi koko ikänsä olemaan roomalaisten hartain ystävä, innokkain puolustaja."
"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi Rusticiana.
"Asia painettiin unholaan. Boëthius ja hänen molemmat poikansa olivat tuomitut kuolemaan. Turhaan olimme me kaikki, Amalasunta etupäässä, rukoilleet kuninkaalta armoa. Hänen vihansa oli lepyttämätön. Kun minä kerran toisensa perästä olin koettanut taivuttaa häntä, hyppäsi hän vihoissaan pystyyn ja vannoi kruununsa kautta, että se, joka vielä kerran uskaltaisi rukoilla armoa pettureille, heitettäisiin syvimpään vankilakomeroon. Silloin vaikenimme me kaikki.
"Paitsi yhtä. Vain Atalarik, lapsi, ei säikähtänyt siitä. Hän itki ja rukoili ja riippui äidinisänsä polvissa kiinni."
Camilla vapisi. — Tukahuttava tunne kuristi hänen kaulaansa.
"Eikä hän lakannut, ennenkuin Teoderik julman vihansa vimmassa karkasi jaloilleen, tarttui poikaa niskasta, viskasi hänet pois luotaan ja jätti hänet vanginvartijan käsiin. Julmistunut kuningas piti sanansa. Atalarik vietiin linnan vankilaan ja Boëthius mestattiin heti."
Camilla horjui ja nojautui erääseen salin pylvääseen.
"Mutta Atalarik ei ollut rukoillut eikä kärsinyt turhaan.
"Seuraavana päivänä kuningas kaipasi aterian aikana lemmikkiään, jonka hän oli karkoittanut luotaan.
"Hän muisti, kuinka jalosti ja rohkeasti poika oli rukoillut ystäviensä puolesta silloin, kun aikamiehetkin mykistyivät pelosta. Hän nousi vihdoin iltajuomansa äärestä, jota nauttiessaan hän oli kauan istunut ja miettinyt, meni itse vankilaan, avasi ovet ja syleili tyttärenpoikaansa sekä armahti hänen pyynnöstään molemmat poikasi, Rusticiana."
"Pian, pian hänen luokseen!" sanoi Camilla hiljaa itsekseen ja riensi ulos.
"Silloin", jatkoi Cassiodorus, "silloin oli roomalaisilla ja roomalaisten ystävillä täysi syy olettaa, että tuleva kuningas oli heidän paras turvansa ja nyt — hallitsijatar-parkani, äiti raukka!"
Valittaen hän lähti ulos.
Rusticiana istui kauan kuin loihdittuna.
Hän näki kaiken, mille hän oli kostonsuunnitelmansa perustanut, horjuvan. Hän vaipui synkkään velttouden tilaan.
Tornien varjot kasvoivat yhä pitemmäksi linnanpihalla, jonne hän tuijotti.
Yht'äkkiä hän heräsi kuullessaan huoneesta reippaita miehen askeleita.
Pelästyneenä hän hypähti pystyyn ja katsahti taakseen. Tulija oli
Cethegus, jonka kasvot olivat kylmät ja synkät, mutta levolliset kuin
jää.
"Cethegus", huudahti huolestunut Rusticiana ja yritti ojentaa tälle kätensä, mutta tämän kylmyys pelästytti häntä.
"Kaikki on hukassa", huokasi hän jääden seisomaan.
"Ei mitään ole hukassa. Nyt on vain toimittava levollisesti, mutta nopeasti."
Cethegus istuutui ja silmäsi ympäri huonetta. Kun hän huomasi olevansa kahden Rusticianan kanssa, pisti hän kätensä toogansa rintapoimuihin.
"Sinun lemmenjuomasi ei ole vaikuttanut, Rusticiana. Tässä on toisenlaista, voimakkaampaa. Otahan tämä."
Nopeasti hän pisti hänen käteensä pienen, tummasta laavakivestä tehdyn pullon.
Hirveän aavistuksen valtaamana Rusticiana katsoi häneen.
"Uskotko sinäkin taikakeinoihin ja lemmenjuomiin? Kuka tämän on valmistanut?"
"Minä", sanoi Cethegus, "ja minun lemmenjuomani vaikuttavat."
"Sinä!" — Rusticiana tunsi jäätävää pelkoa.
"Älä kysele, älä urki, älä viivyttele", sanoi toinen käskevästi. "Sen täytyy tapahtua tänään. Kuuletko? Vielä tänään!"
Mutta Rusticiana empi ja katseli epäillen kädessään olevaa pikku pulloa.
Silloin Cethegus meni hänen luokseen ja kosketti hiljaa hänen olkapäätään.
"Sinä epäilet", sanoi hän vitkalleen. "Tiedätkö sinä, mikä on kysymyksessä? Ei vain koko suunnitelmamme, sokea äiti. Vielä enemmänkin. Camilla rakastaa barbaarikuningasta nuoren sielunsa koko voimalla. Tuleeko Boëthiuksen tyttärestä tyrannin jalkavaimo?"
Kovasti kiljaisten hytkähti Rusticiana taaksepäin. Se, mikä oli viime päivinä väikkynyt hänen mielessään pahana aavistuksena, muuttui nyt varmuudeksi. Hän katsahti vielä kerran julmaan mieheen, joka oli lausunut tuon hirveän sanan, ja riensi tiehensä puristaen nyrkkinsä pullon ympäri.
Levollisena Cethegus katseli hänen jälkeensä.
"Nyt, prinssi, saamme nähdä. Sinä olit nopea, minä olin nopeampi. — Se on omituista", sanoi hän järjestäen toogansa poimuja. "En luullut enää kokevani sellaisia äkillisiä mielenliikutuksia. Nyt on elämällä taas viehätystä. Minä voin taas puuhata, toivoa, pelätä — vieläpä vihatakin. Niin, minä vihaan tuota poikaa, joka uskaltaa lapsellisella kädellään sekautua minun suunnitelmiini. Hän tahtoo uhitella minua — pysäyttää minun kulkuni; hän asettuu minun tielleni. Hän — minun tielleni. Hyvä! Kestäköön hän myöskin seuraukset."
Hän lähti hitaasti huoneesta ja meni hallitsijattaren vastaanottosaliin, jossa hän tarkoituksellisesti näyttäytyi kokoutuneelle väelle ja rohkaisi jonkin verran pelästyneitä hovilaisia omalla levollisuudellaan.
Hän piti huolta siitä, että lukuisat todistajat voisivat tehdä tiliä hänen jokaisesta askeleestaan tämän turmiollisen päivän kuluessa.
Auringon laskiessa hän meni Cassiodoruksen ja muutamien muiden roomalaisten kanssa puutarhaan neuvotellen puolustuskeinoista seuraavaa päivää varten. Turhaan hän silmäili puutarhan varjoisiin käytäviin nähdäkseen siellä Camillaa.
Tämä oli kuultuaan Cassiodoruksen kertomuksen lopun rientänyt palatsin pihalle toivoen tapaavansa kuninkaan siellä, sillä tämä oli tavallisesti tähän aikaan päivästä siellä aseharjoituksissa muiden hovissa olevien goottinuorukaisten kanssa.
Hän tahtoi vain nähdä hänet. Ei vielä puhutella häntä eikä polvillaan rukoillen pyytää anteeksi vääryyttänsä.
Hän oli halveksinut häntä, sysännyt hänet pois luotaan ja vihannut häntä muka isänsä veren saastuttamana — häntä, joka oli uhrannut itsensä hänen isänsä vuoksi ja pelastanut hänen veljensä.
Mutta hän ei löytänyt häntä pihalta. Päivän tärkeät tapahtumat pitivät kuningasta työhuoneessaan. Hänen toverinsakaan eivät tänään pitäneet tavallisia aseharjoituksia. He seisoivat tiheissä ryhmissä ääneensä ylistäen nuoren kuninkaan rohkeutta.
Ihastuneena Camilla kuunteli näitä ylistyksiä. Ylpeydestä punastuen, autuaallisissa mietteissä hän käveli puutarhassa etsien sieltä kaikista lempipaikoista rakastettuaan.
Niin, hän rakasti häntä. Rohkeasti ja iloisesti hän tunnusti sen itselleen. Tuhatkertaisesti oli Atalarik sen ansainnut. Mitä siitä, että hän oli gootti, että hän oli barbaari. Hän oli jalo, ihana nuorukainen, kuningas, hänen sielunsa kuningas.
Useita kertoja hän viittasi mukanaan olevan orjattaren pois läheltään, ettei tämä kuulisi, kuinka hän yhä uudelleen lausui itsekseen rakastettunsa nimeä.
Saavuttuaan vihdoin Venus-temppelin luo hän vaipui suloisiin tulevaisuuden unelmiin, jotka kuvastuivat hänen sielussaan epäselvinä, mutta kullalta hohtavina. Ennen kaikkea hän päätti ilmoittaa äidilleen ja prefektille jo huomenna, ettei hän enää aio auttaa heidän tuumiaan kuningasta vastaan. Sen jälkeen hän aikoi itse sydämellisin sanoin pyytää kuninkaalta rikoksensa anteeksi ja sitten — sitten? Hän ei tiennyt itsekään, mitä sitten tulisi, mutta hän punastui ihanissa unelmissaan.
Punaiset tuoksuvat mantelinkukat putoilivat tuulen heiluttamilta oksilta. Tuuheassa oleanderissa hänen vierellään lauloi satakieli. Kirkas lähde solisi hänen ohitsensa siniseen mereen, jonka aallot hiljaa, hyväillen vyöryivät hänen jalkojensa juureen.
Näistä ikävöivistä unelmista herättivät hänet hiekkakäytävältä kuuluvat askeleet.
Ne olivat niin reippaat ja täsmälliset, ettei hän aavistanut tulijaa
Atalarikiksi.
Mutta kuningas se oli, vaikka ryhti ja ulkomuoto olivatkin muuttuneet miehekkäämmiksi, voimakkaammiksi ja jäykemmiksi.
Ennen nuokkuva pää oli nyt korkealla ja Teoderikin miekka riippui hänen kupeellaan.
"Terve, terve, Camilla", huudahti hän äänekkäästi ja reippaasti. "Sinun näkemisesi on paras palkka tämän kuuman päivän jälkeen."
Siten hän ei ollut koskaan puhunut tytölle.
"Kuninkaani", kuiskasi Camilla punastuen. Hän loi vielä loistavan katseen ruskeista silmistään häneen ja laski sitten silmäripsensä alas.
Kuninkaani! Siten ei hän ollut koskaan häntä kutsunut. Siten ei hän ollut koskaan häneen katsonut.
"Kuninkaasiko?" sanoi Atalarik istuutuen hänen viereensä. "Minä pelkään, ettet sinä minua enää siksi sano, kun olet kuullut, mitä kaikkea tänään on tapahtunut."
"Minä tiedän kaiken."
"Tiedätkö sinä? Niinpä, Camilla, ole oikeudenmukainen. Älä tuomitse minua. En ole mikään tyranni."
Tuo jalo, ajatteli Camilla, hän pyytää anteeksi jaloimpia tekojaan.
"En vihaa roomalaisia, taivas sen tietää, — nehän ovat sinun kansaasi! — minä kunnioitan heitä ja heidän muinaista suuruuttaan, minä pidän heidän oikeuksiaan kunniassa. Mutta valtakuntaani, Teoderikin luomaa, täytyy minun suojella ankarasti ja lahjomattomasti. Voi sitä kättä, joka nousee sitä vastaan. Kenties", jatkoi hän hitaammin ja juhlallisesti, "kenties on tämän valtakunnan turmio jo tähdissä määrätty — mutta sittenkin, minun, tämän valtakunnan kuninkaan, täytyy elää tai sortua sen kanssa."
"Totta puhut, Atalarik, ja kuninkaan tavoin."
"Kiitos, Camilla. Kuinka sinä olet tänään oikeudenmukainen tai — hyvä. Sellaista hyvyyttä osoittavalle voin kai kertoa millainen siunaus ja onni on osakseni tullut.
"Olin sairas, hapuileva uneksija. Elämäni oli iloton ja tarkoitukseton. Toivoin kuolemaa. Silloin opin ymmärtämään tämän valtakunnan vaaran ja rupesin huolehtimaan kansani tähden. Ja huoleni kasvoi rinnassani rakkaudeksi, voimakkaaksi rakkaudeksi goottejani kohtaan. Tämä ylpeä, huolekas ja valpas rakkaus kansaani on vahvistanut ja lohduttanut sydäntäni … toisessa katkerassa, tuskallisessa kieltäytymisessä. Mitä merkitsee minun onneni tämän kansan menestyksen rinnalla. Katso, se ajatus on tehnyt minut terveeksi ja voimakkaaksi. Nyt tunnen itseni kyllin vahvaksi voittamaan suurimmatkin vastukset."
Hän hypähti pystyyn heiluttaen käsiään.
"Oi, Camilla, tämä rauha kuluttaa minua. Oi, jos pääsisin raisun ratsun selässä rautapukuista vihollista vastaan! Katso, tuolla laskee aurinko. Peilikirkas meri kutsuu meitä. Tule, tule mukaan venheeseen!"
Camilla katseli epäröiden ympärilleen.
"Orjatarko? Anna hänen olla. Hän lepää tuolla palmun siimeksessä lähteen reunalla, hän nukkuu. Tule, tule nopeasti, ennenkuin aurinko laskee. Katso kultaista tietä ulapalla. Se viittoo meitä!"
"Autuaitten saareenko?" kysyi suloinen neito katsahtaen lemmekkäästi
Atalarikiin ja vienosti punastuen.
"Niin, tule onnellisten saareen", vastasi tämä onnellisena, nosti hänet venheeseen, irroitti hopeaketjut laiturin oinaanpäästä, hypähti itsekin venheeseen, tarttui siroon airoon ja työnsi aluksen vesille.
Hän pani airon vasemmanpuoliseen hankaan ja seisoen aluksen peräteljolla ohjasi ja souti samalla kertaa aito germaanilaisella tavalla.
Camilla istui keulapuolella diphroksella, kreikkalaisella, kokoonlaskettavalla saranatuolilla ja katseli Atalarikin jaloja kasvoja, joita punastuva ilta-aurinko valaisi. Tummat hiukset liehuivat ilmassa ja sirorakenteisen soutajan nopeat ja voimakkaat liikkeet olivat silmää hivelevän kauniit.
Molemmat olivat vaiti. Nuolennopeasti halkaisi keveä pursi sileätä vedenpintaa.
Rusottavat iltapilvet ajelehtivat pienissä joukoissa taivaan laella, hiljainen tuuli toi hyvänhajuista tuoksua rannan mantelipensaista. Yltympärillä oli valoa, rauhaa ja sopusointua.
Vihdoin kuningas katkaisi äänettömyyden ja sanoi sysäten voimakkaalla aironvedolla venettä eteenpäin:
"Tiedätkö, mitä ajattelen? Ihanaa mahtaisi olla ohjata väkevällä kädellä myrskyjen ja aaltojen kautta valtakuntaa, kansaa, tuhansia rakkaita olentoja onneen ja loistoon. — Mutta mitä mietit, Camilla? — Näytit niin lempeältä, ajatuksesi olivat varmaankin hyviä."
Neitonen punastui ja silmäsi sivulleen veteen.
"Oi, puhu toki! Ole avomielinen minulle tänä ihanana hetkenä!"
"Ajattelin", kuiskasi Camilla kuin itsekseen, hieno pää yhä sivulle päin käännettynä, "kuinka ihanaa mahtaisi olla kulku elämän epävarmojen aaltojen läpi uskollisen, rakkaan käden ohjaamana, käden, johon täydellisesti luottaa."
"Oi, Camilla! Usko minua! Barbaarinkin haltuun voi uskoa itsensä."
"Sinä et ole barbaari! Se, jonka tunne on syvä, ajatukset jalot ja ylevät ja joka voittaa oman itsensä palkiten kiittämättömyyden lempeydellä, ei ole barbaari. Hän on yhtä jalo ihminen kuin konsanaan joku Scipioista."
Ihastuneena kuningas lakkasi soutamasta, joten venhe seisahtui.
"Camilla! Näenkö unta? Puhutko sinä niin? Ja minulle?"
"Vielä enemmänkin, Atalarik, vielä enemmänkin. Minä pyydän sinulta anteeksi sen, että sysäsin sinut niin julmasti luotani. Oi, se oli vain häpeää ja pelkoa."
"Camilla, sieluni helmi —"
Neitonen, joka oli kääntänyt katseensa rannalle päin, huudahti äkkiä:
"Mitä tämä on? Meitä ajetaan takaa. Hovi, naiset, äitini?"
Niin olikin asianlaita. Rusticiana oli saatuaan prefektin viittauksen lähtenyt etsimään tytärtään puutarhasta. Hän ei löytänyt tätä. Hän riensi Venus-temppelin luo. Turhaan. Katsellessaan ympärilleen hän huomasi molemmat, huomasi tyttärensä kahdenkesken kuninkaan kanssa venheessä kaukana merellä.
Vihoissaan hän riensi marmoripöydän luo, jossa orjat parhaillaan sekoittivat kuninkaan iltajuomaa, lähetti heidät irroittamaan gondolia laiturista, sai siten kenenkään näkemättä tilaisuuden kaataa jotakin pikariin ja lähti yhdessä Daphnidionin kanssa, jonka hänen suuttunut huudahduksensa oli herättänyt, portaita pitkin laiturille.
Samalla ilmestyivät eräältä puutarhan käytävältä prefekti ja hänen ystävänsä, jotka olivat sattuneet kävelyllään tulemaan sinne saakka.
Cethegus seurasi häntä portaita alas ja auttoi hänet gondoliin.
"Se on tapahtunut", kuiskasi Rusticiana hiljaa venheen liukuessa rannasta.
Tällä hetkellä nuori pari huomasi rannalla syntyneen liikkeen. Camilla nousi pystyyn ja pyysi odottamaan. Kuninkaan pitäisi kääntää alus takaisin rantaan päin. Mutta tämä huusi:
"Ei koskaan, he eivät saa ryöstää minulta tätä hetkeä, elämäni ihaninta. Minun täytyy saada kuulla enemmän näitä suloisia sanoja. Oi, Camilla, sinun on sanottava minulle enemmän, sinun on sanottava minulle kaikki. Menkäämme maihin tuolla saarella. Sieltä he löytäkööt meidät."
Voimakkaasti airoon tarttuen hän rupesi melomaan täysin voimin, niin että alus kiiti kuin siivillä päämäärää kohti.
"Eikö sinulla ole enää mitään puhuttavaa?"
"Oi, ystäväni, kuninkaani — älä kysele minulta enää mitään."
Atalarik katsoi vain edessään olevia suloisia kasvoja ja hehkuvia silmiä, eikä pitänyt huolta suunnasta eikä päämäärästä.
"Odotahan — tuolla saarella — siellä täytyy sinun minulle —"
Voimakas aironvetäisy vielä — silloin kuului kumea rätinä, alus sai ankaran sysäyksen ja ponnahti taaksepäin.
"Taivas", huusi Camilla hypähtäen paikaltaan. Hän kääntyi katsomaan veneen keulaan päin. Sieltä syöksyi häntä vastaan kokonainen vesivuori.
"Laiva on ajanut karille — me hukumme", sanoi hän kalveten.
"Tule tänne minun luokseni, anna minun katsoa", huusi Atalarik juosten keulaan. "Oh, me olemme ajaneet Amphitriten neuloihin — me olemme hukassa."
Amphitriten neulat — me tiedämme, että ne voi nähdä Venus-temppelin korokkeelta — olivat kaksi kapeaa teräväsyrjäistä kalliota rannan ja lähimmän lagunisaaren välillä. Ne tuskin kohosivat vedenpinnan yläpuolelle ja pienemmälläkin tuulella aallot löivät niiden yli.
Atalarik tunsi hyvin tämän vaarallisen paikan ja oli aina osannut väistää sen, mutta tällä kertaa katsoi hän vain rakastettunsa silmiin.
Yhdellä silmäyksellä hän käsitti heidän vaaranalaisen asemansa.
Ei ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta.
Yksi heikosti rakennetun aluksen pohjalaudoista oli kalliota vastaan törmätessään mennyt rikki ja vesi tulvasi aukosta virtana venheeseen.
Alus vajosi joka silmänräpäys yhä syvemmälle.
Hän ei voinut toivoakaan jaksavansa uida Camillan kanssa lähimpään saareen tai lähtöpaikkaan. Kapealla kallionhuipulla olisi tuskin merikotkan jalka saanut sijaa, ja Rusticianan soutuvenhe oli tuskin lähtenyt rannasta.
Nuolennopeasti hän oli kaiken sen nähnyt ja laskenut kaikki mahdollisuudet. Hän katsahti surullisena tyttöön.
"Rakkaani, sinä kuolet", vaikeroi hän epätoivoissaan, "ja minä, minä olen siihen syypää".
Hän syleili häntä rajusti.
"Kuolenko?" huusi Camilla. "Ei. Olen niin nuori. En vielä tahdo kuolla.
Tahdon elää, elää sinun kanssasi."
Hän tarttui Atalarikin käsivarteen.
Äänenpaino ja sanat viilsivät tämän sydäntä.
Hän riistäytyi irti, hän katseli vielä ympärilleen keksiäkseen pelastuskeinoa, mutta turhaan, turhaan — yhä korkeammalle nousi vesi, yhä nopeammin vajosi alus.
Hän heitti airon kädestään.
"Kaikki on lopussa, kaikki on lopussa, rakkaani. Sanokaamme jäähyväiset."
"Ei, me emme koskaan enää eroa. Jos meidän täytyy kuolla — pois silloin kaikki ujous, joka sitoo eläviä" — ja intohimoisesti painoi hän päänsä Atalarikin rintaa vasten — "salli minun sanoa sinulle, salli minun tunnustaa, että minä rakastan sinua, että minä olen rakastanut sinua jo kauan — aina. Vihanikin oli vain rakkautta. Jumalani, minä rakastin sinua jo silloin, kun luulin, että minun täytyi halveksia sinua."
Hän peitti hänen silmänsä ja poskensa tulisilla suudelmilla.
"Oi, nyt tahdon minäkin kuolla — mieluummin kuolen kanssasi kuin elän ilman sinua. Mutta ei" — ja hän riistäytyi hänestä irti — "sinä et saa kuolla — jätä minut tänne, juokse, ui, koeta! Sinä pääset kyllä yksin saarelle saakka — koeta ja jätä minut."
"Ei", huudahti Atalarik onnellisena, "mieluummin kuolen kanssasi kuin elän ilman sinua. Niin pitkän, pitkän odotuksen jälkeen on toivoni täyttynyt. Me olemme toistemme omat tästä hetkestä alkaen ikuisesti. Tule Camilla, rakkaani, hypätkäämme pois tästä aluksesta."
Rakkauden ja kuolemantuskan väristykset vaihtelivat keskenään.
Atalarik veti Camillan luokseen, kiersi vasemman kätensä hänen vyötäisilleen ja nousi hänen kanssaan perävantaalle, joka oli enää tuskin kädenleveyden vedenpinnan yläpuolella. Hän valmistautui jo tuhoisaan hyppäykseen — kun he molemmat päästivät ilohuudon.
He näkivät erään laivan kääntyvän täysin purjein kapean maakielekkeen ympäri, joka pisti lähellä heitä mereen, ja laskevan nopeasti heitä kohti.
Heidän huutonsa kuultiin laivaan, uppoavan veneen hädänalainen tila huomattiin sieltä, kenties tunnettiin kuningas. Oli miten oli, neljäkymmentä airoparia lensi samalla kertaa veteen lisäten nopean aluksen vauhtia, aluksen, jonka kaikki purjeetkin olivat ylhäällä. Kannella oleva väki huusi heille, että he kestäisivät vielä vähän aikaa ja pian — jo olikin aika — seisahtui kaksisoutuisen aluksen kylki gondolin luo, joka upposi heti, kun nuori pari oli saatu pelastetuksi laivaan alemman airokerroksen luukusta.
Alus oli pieni goottilainen vartiolaiva. Pystyssä oleva kultainen jalopeura, amelungien vaakuna, loisti sen sinisessä lipussa. Aligern, eräs Tejan serkuista, oli laivan päällikkönä.
"Kiitos teille, hyvät ystävät", sanoi Atalarik hiukan toinnuttuaan. "Te olette pelastaneet paitsi kuningastanne myöskin kuningattarenne."
Hämmästyneinä sotamiehet ja merimiehet kokoontuivat onnellisen kuninkaansa ympärille, joka piti ääneen itkevää Camillaa rintaansa vasten painettuna.
"Eläköön kaunis, nuori kuningattaremme", huusi iloissaan vaaleaverinen Aligern, ja koko miehistö huusi huikeasti: "Eläköön, eläköön kuningattaremme!"
Samassa silmänräpäyksessä kiiti purjelaiva Rusticianan venheen ohi. Kaikuvat riemuhuudot herättivät onnettoman äidin tainnoksista ja horrostilasta, johon hän oli vaipunut, kun pelästyneet soutajaorjat olivat huomanneet nuoren parin vaaran uppoavassa venheessä ja samalla selittäneet, että heidän oli mahdotonta ehtiä ajoissa perille pelastaakseen onnettomat. Silloin hän kaatui taintuneena Daphnidionin käsivarsille.
Nyt hän heräsi ja katseli epävarmasti ympärilleen. Hän hämmästyi. Oliko se, minkä hän näki, vain unikuva? Vai oliko todellakin hänen tyttärensä tuo neito, joka nojasi kuninkaan rintaan ylpeästi hänen ohitsensa kiitävässä goottilaislaivassa? Huusivatko todellakin riemuitsevat äänet: "Eläköön Camilla, kuningattaremme!"
Hän tuijotti ohi kiitävään laivaan aivan sanattomana.
Mutta nopeakulkuinen purjelaiva oli jo jättänyt hänen purtensa jälkeensä ja oli lähellä rantaa. Se ankkuroi matalan puutarhalahden ulkopuolelle, vene laskettiin alas, pelastettu pari, Aligern ja kolme merimiestä astuivat siihen ja pian nousivat he sataman portaita ylös. Sinne oli paitsi Cethegusta ja hänen seuruettaan kokoontunut suuri ihmisjoukko, joka linnasta tai puutarhasta oli nähnyt pienen venheen vaaran ja nyt riensi tervehtimään pelastettuja.
Onnentoivotusten ja ilonhuudahdusten kaikuessa Atalarik nousi portaita ylös.
"Katsokaa tänne", hän puhui päästyään temppelin luo, "katsokaa, gootit ja roomalaiset, kuningatartanne, morsiantani. Meidät on kuolemanjumala liittänyt yhteen. Eikö niin, Camilla?"
Tämä katsahti kuninkaaseen, mutta säikähti hänen kasvojensa ilmettä. Mielenliikutus ja äkillinen muutos kuoleman tuskasta iloon olivat liiaksi koskeneet tuskin parantuneeseen nuorukaiseen. Hänen kasvonsa olivat marmorinkalpeat, hän horjui ja painoi suonenvedontapaisesti kättään rintaansa ikäänkuin ilmaa saadakseen.
"Jumalan tähden", huusi Camilla peläten kuninkaan saaneen uudestaan vanhan tautinsa kohtauksen, "kuningas ei voi hyvin. Nopeasti viiniä, lääkkeitä!"
Hän riensi pöydän luo, tarttui hopeapikariin, jossa kuninkaan iltajuoma oli, ja painoi sen hänen käteensä.
Cethegus seisoi aivan vieressä ja seurasi tarkasti kuninkaan kaikkia liikkeitä.
Tämä nosti jo pikarin huulilleen, mutta laski sen taas äkkiä alas ja sanoi hymyillen:
"Sinun on juotava minun onnekseni, kuten goottien kuningattaren tulee."
Hän ojensi pikarin Camillalle.
Tämä otti sen hänen kädestään.
Silmänräpäyksen ajan prefekti tunsi polttavaa kuumetta suonissaan.
Hänen teki mieli syöksyä esiin, repäistä pikari Camillan kädestä ja heittää se maahan.
Mutta hän ei tehnyt sitä.
Jos hän olisi tehnyt sen, olisi hän ollut auttamattomasti hukassa.
Huomenna tuomittaisiin hänet valtiopetoksesta, mutta nyt heti rangaistaisiin häntä siinä tapauksessa myrkyttämisyrityksestä.
Hänen kanssansa kukistuisivat hänen suunnitelmansa ja Rooman tulevaisuus.
Ja kenen vuoksi? — Rakastuneen tytön, joka oli mennyt hänen verivihollisensa puolelle.
Nyt on kysymyksessä, sanoi hän itsekseen puristaen kätensä nyrkkiin, hän tai Rooma, siis — hän!
Ja levollisena hän katsoi, kuinka tyttö joi hiukan punastuen pienen kulauksen pikarista, jonka kuningas sitten tyhjensi pitkin siemauksin pohjaan saakka.
Atalarik vavahti huomattavasti laskiessaan pikarin takaisin marmoripöydälle.
"Tulkaa ylös linnaan", sanoi hän väristen ja heitti vaippansa vasemman olkansa yli, "minua palelee".
Hän kääntyi ympäri.
Silloin hänen katseensa sattui Cethegukseen. Hän seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja katsoi tuikeasti prefektiä silmiin.
"Sinä täällä", sanoi hän synkästi ja astui askeleen häntä kohti. Silloin hän vavahti toisen kerran ja kaatui kovasti kiljaisten suulleen lähteen viereen.
"Atalarik", huusi Camilla ja heittäytyi horjuen hänen päälleen.
Vanha Corbulo juoksi ensimmäiseksi palvelijain joukosta esiin. "Apua", huusi hän, "Camilla kuolee ja — kuningaskin".
"Vettä, nopeasti vettä", huusi Cethegus.
Hän meni päättäväisesti pöydän luo, tarttui hopeapikariin, kumartui ja huuhtoi sen nopeasti, mutta perusteellisesti lähteessä, kumartui kuninkaan yli, joka makasi Cassiodoruksen sylissä, sillä aikaa kun Corbulo piti Camillan päätä polvensa nojassa.
Neuvottomina ja kauhistuneina hovilaiset seisoivat näiden nähtävästi hengettömien ruumiiden ympärillä.
"Mitä on tapahtunut? Lapseni!" huusi Rusticiana, joka juuri oli päässyt maihin ja tunkeutui nyt tyttärensä luo. "Camilla", huusi hän epätoivoisena, "mitä sinulle on tapahtunut?"
"Ei mitään", sanoi Cethegus tarkastaen molempia nuoria. "Hän on vain tainnoksissa.
"Mutta kuningasta on kohdannut sydänhalvaus.
"Hän on kuollut."
Atalarikin kuolema tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta goottilaiselle puolueelle, joka oli juuri tänä samana päivänä saanut niin paljon toiveita.
Kaikki toimenpiteet, joihin kuningas oli ryhtynyt heidän hyväkseen, olivat taas mitättömät. Gooteilla ei taaskaan ollut edustajaa hallituksessa, jonka etunenässä oli kuningatar yksin.
Varhain seuraavan päivän aamuna Cassiodorus meni prefektin luo. Hän löysi tämän rauhallisessa, syvässä unessa.
"Voitko sinä nukkua levollisena kuin lapsi sellaisen iskun jälkeen?"
"Minä nukuin", sanoi Cethegus kohottautuen vasemman käden nojaan, "koska tunsin itseni taas turvalliseksi".
"Niin, sinä olet kyllä turvassa, mutta toisin on valtakunnan laita."
"Valtakunta oli tämän pojan vuoksi suuremmassa vaarassa kuin minä.
Mutta missä on kuningatar?"
"Poikansa avonaisen ruumisarkun ääressä hän on istunut sanattomana koko yön."
Cethegus hypähti vuoteeltaan.
"Se ei käy päinsä", sanoi hän. "Se ei ole oikein. Hän kuuluu valtakunnalle eikä tälle ruumiille. Vielä vähemmin senvuoksi, että minä olen kuullut kuiskailtavan myrkystä. Nuorella tyrannilla oli paljon vihollisia. Kuinka sen asian laita oikein on?"
"Se on hyvin epävarmaa. Kreikkalainen lääkäri Elpidios, joka tutki ruumiin, puhui tosin muutamista epäilyttävistä asianhaaroista. Mutta, jos myrkkyä oli käytetty, tuumi hän, täytyi sen olla jotakin hyvin salaista, hänelle aivan tuntematonta. Pikarissa, josta kuningas raukka joi viimeisen kerran, ei ollut pienintäkään epäilyttävää jälkeä. Niinpä luullaan aivan yleisesti, että mielenliikutus oli palauttanut entisen sydänvian, joka tappoi hänet. Olipa hyvä, että voidaan todistaa kaikki sinun askeleesi siitä alkaen, kun lähdit kokouksesta, sillä tuska tekee ihmiset epäluuloisiksi."
"Kuinka on Camillan laita?" kyseli prefekti edelleen.
"Hän ei ole vielä tointunut tainnoksistaan. Lääkärit pelkäävät pahinta. — Mutta minä tulin sinulta kysymään, mitä nyt on tehtävä? Kuningatar sanoi, että tutkimus sinua vastaan pitäisi lopettaa."
"Se ei käy päinsä", sanoi Cethegus. "Minä vaadin jutun jatkamista.
Rientäkäämme kuningattaren luo."
"Tahdotko sinä häiritä häntä poikansa ruumisarkun ääressä?"
"Tahdon kyllä. Sinun hienotunteisuutesi ei sitä sallisi. Hyvä, tule jäljestä sitten, kun minä olen jään puhkaissut."
Hän sanoi jäähyväiset Cassiodorukselle ja kutsui orjat pukemaan itseään.
Hiukan myöhemmin hän meni tummanharmaaseen surupukuun puettuna siihen holviin, jossa ruumis oli. Käskevästi hän viittasi tieltään vartijat ja Amalasuntan hovinaiset, jotka vartioivat ovella, ja astui ääneti sisään.
Se oli sama maanalainen, holvattu sali, jossa muinoin keisarien ruumiit valmistettiin roviota varten voiteilla ja polttoaineilla.
Tähän hiljaiseen saliin, joka oli laskettu tummanviheriäisellä serpentiinillä ja jota mustasta marmorista tehdyt doorilaiset pylväät kannattivat, ei koskaan päässyt auringonvalo. Nytkin valaisi seinälevyjen muodostamaa synkkää, bysanttilaista mosaiikkia vain neljä pikisoihtua, jotka loivat himmeätä valoaan nuoren kuninkaan kivisarkofagiin.
Siinä hän makasi tummanpunaisella purppuravaipalla kypärä, kilpi ja miekka pääpuolessa.
Hildebrand-vanhus oli sitonut tammiseppeleen hänen tummien kutriensa ympäri.
Jaloista piirteistä kuvastui totinen, kalpea kauneus.
Hänen jalkapuolellaan istui pitkän suruharson peittämänä korkeavartaloinen hallitsijatar, pää sarkofagiin nojaavan vasemman käden varassa. Oikea käsi riippui velttona sivulla. Kuningatar ei voinut enää edes itkeä.
Pikisoihtujen rätinä yksin häiritsi täällä vallitsevaa haudanhiljaisuutta.
Cethegus kulki äänettömänä eteenpäin. Paikan ja hetken synkkä runollisuus ei ollut vaikuttamatta häneenkään.
Mutta kulmakarvojaan rypistäen hän karkoitti mielestään tämän tunteen, koska se olisi voinut johtaa sääliinkin. Nyt tarvittiin selvää päätä, tuumi hän itsekseen, ja rauhallista mieltä.
Hän meni hiljaa lähemmäksi ja tarttui Amalasuntan rentoon käteen.
"Nouse, ruhtinatar", sanoi hän. "Sinä kuulut eläville etkä kuolleille."
Pelästyneenä kuningatar hypähti pystyyn.
"Sinäkö täällä, Cethegus?" sanoi hän. "Mitä sinä täältä haet?"
"Kuningatarta."
"Oi, sinä löydät vain itkevän äidin", sanoi hän nyyhkien.
"Sitä en usko. Valtakunta on vaarassa ja Amalasunta varmaan näyttää, että nainenkin voi uhrata oman tuskansa isänmaan vuoksi."
"Niin voi", sanoi kuningatar kohottautuen suoraksi. "Mutta katso häntä.
— Niin nuori, niin kaunis —! Kuinka taivas voi olla niin julma."
"Nyt tai ei koskaan", ajatteli Cethegus.
"Taivas on oikeutta harrastava ja ankara, mutta ei julma."
"Mitä sinä sanot? Mitä oli jalo poikani rikkonut? Uskallatko sinä häntä syyttää?"
"En minä! Mutta eräässä pyhän kirjan paikassa sanotaan: 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.' Tässä lupauksessa on samalla uhkaus. Eilen hän vastusti äitiänsä ja häväisi häntä ylpeällä uhkamielisyydellään. Nyt makaa hän tuossa. Näen siinä Jumalan sormen."
Amalasunta peitti kasvonsa. Hän oli poikansa paarin ääressä antanut sydämestään anteeksi tämän omavaltaisen menettelyn. Mutta tämä käsityskanta, nämä sanat vaikuttivat häneen valtavasti ja hänen surunsa väistyi vallanhimon kiihoituksen tieltä.
"Kuningatar! Sinä olet tahtonut keskeyttää minua vastaan aletun tutkimuksen ja kutsua Vitigeksen takaisin. Viimeksimainittu tapahtukoon, mutta minä vaadin oikeutenani, että juttua jatketaan ja että minut juhlallisesti julistetaan syyttömäksi."
"En ole koskaan epäillyt uskollisuuttasi. Voi minua, jos minun joskus täytyisi se tehdä. Sano minulle: minä en tiedä mistään salaliitosta. Silloin on kaikki selvillä."
Hän näytti odottavan Cethegukselta tätä vakuutusta.
Mutta tämä oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi levollisesti:
"Kuningatar, minä tiedän yhden salaliiton."
"Mitä sanot?" huusi hallitsijatar ja katsoi häneen uhkaavasti.
"Olen valinnut tämän hetken ja tämän paikan", jatkoi Cethegus silmäten ruumiiseen, "todistaakseni kerta kaikkiaan uskollisuuteni sinua kohtaan niin, että se lähtemättömästi juurtuu sydämeesi. Kuule minua ja päätä itse."
"Mitä sinulla on sanottavana?" virkkoi kuningatar varovaisesti ja päätti itsekseen, ettei antaisi pettää itseänsä eikä vaikuttaa itseensä.
"Olisin huono roomalainen, kuningatar, ja sinun pitäisi halveksia minua, jollen minä ennen kaikkea rakastaisi omaa kansaani. Tätä ylpeätä kansaa, jota sinäkin, muukalainen, rakastat. Minä tiesin, — ja sinäkin tiedät, että viha teitä vääräuskoisia ja barbaareita kohtaan kyti roomalaisten sydämissä. Isäsi viimeisinä vuosinaan osoittama ankaruus kiihoitti sitä. Minä aavistin, että salaliitto oli olemassa. Minä etsin sitä ja minä keksin sen."
"Etkä sinä ole mitään ilmoittanut", sanoi kuningatar nousten vihoissaan pystyyn.
"En ole mitään ilmoittanut. Tähän päivään saakka. Nuo sokeat tahtoivat kutsua kreikkalaiset avukseen ja antautua goottien kukistuttua keisarin alamaisiksi."
"Häpeämättömät", huusi Amalasunta kiivaasti.
"Hullut! He olivat jo menneet niin pitkälle, että oli olemassa vain yksi keino, jolla heidät sai pidätetyiksi. Asetuin heidän etunenäänsä, rupesin salaliiton johtajaksi."
"Cethegus!"
"Niin voitin aikaa ja sain nuo jalot, mutta sokaistuneet miehet palautetuiksi turmion tieltä. Rauhallisesti sain sitten heidän silmänsä avatuiksi näkemään, että jos heidän suunnitelmansa onnistuisi, he saisivat lempeän hallituksen vaihdetuksi tyrannimaiseen. He käsittivät sen, he seurasivat minun neuvoani eikä nyt yksikään bysanttilainen astu jalkaansa tälle mantereelle, ennenkuin minä heidät kutsun, minä tai — sinä."
"Minäkö? Oletko hullu?"
"Ihmisen ei pidä mitään vannoa, sanoo mielikirjailijasi Sofokles. Salli minun varoittaa itseäsi, kuningatar. Sinä et näe uhkaavaa vaaraa. Eräs toinen salaliitto, paljon vaarallisempi kuin roomalaisten haaveilema, uhkaa lähimmässä tulevaisuudessa sinua, vapauttasi, amalien hallitusoikeutta — goottien salaliitto."
Amalasunta kalpeni.
"Eilen näit pelästyen, ettei sinun kätesi enää ohjaa tätä valtakuntaa. Yhtä vähän tämä jalo vainajakaan, joka oli vain vihollisten välikappale. Sinä tiedät, kuningatar, että useat kansastasi ovat verenhimoisia raakalaisia, ryöstönhaluisia ja raakoja. He tahtoisivat ottaa pakkoveroa tästä maasta, jossa Vergilius ja Tullius ovat eläneet. Sinä tiedät, että ylpeä aateli vihaa kuningassuvun ylivaltaa ja haluaisi taas päästä sen kanssa yhdenarvoiseksi. Sinä tiedät, että raa'at gootit eivät pidä naista erittäin sopivana hallitsijaksi."
"Minä tiedän sen", sanoi hän ylpeänä ja vihoissaan.
"Mutta sinä et vielä tiedä, että kaikki goottien eri puolueet ovat yhtyneet. Ne ovat yhtyneet sinua ja sinun roomalaisystäväliistä hallitustasi vastaan. Ne aikovat syöstä sinut valtaistuimelta tai pakottaa menettelemään heidän tahtonsa mukaan. Cassiodoruksen ja minun täytyy poistua luotasi. Senaattimme hävitetään, oikeutemme riistetään ja kuninkaan-arvo muuttuu vain varjoksi. Keisaria vastaan aletaan sota ja meitä roomalaisia kohtaan ruvetaan harjoittamaan väkivaltaa, kiristystä ja ryöstöä."
"Sinä loihdit esille turhia hirmukuvia."
"Oliko eilinenkin tapaus vain turha hirmukuva? Jollei taivaan käsi olisi ryhtynyt asiaan, eikö sinulta itseltäsikin — kuten minulta — olisi riistetty valta? Olitko sinä enää hallitsijatar valtakunnassasi, kodissasi? Eivätkö he jo ole niin mahtavia, että pakanallinen Hildebrand, talonpoikaismainen Vitiges ja synkkä Teja uhmailivat sinun tahtoasi harhaan johdetun poikasi nimessä? Eivätkö he ole kutsuneet takaisin noita kolmea kapinallista herttuaa? Ja tottelematon tyttäresi ja —"
"Se on totta. Se on liiankin totta", huokasi kuningatar.
"Sinä kai vaadit todistuksia? Pelkään, että saat niitä liiankin pian. Huomaat kai jo nytkin, ettet voi turvautua gootteihin, jos tahdot estää nuo hirmutyöt. Heitä vastaan voimme vain me suojella sinua, me, joihin sinä epäilemättä kuulutkin hengeltäsi ja sivistykseltäsi, me roomalaiset. Jos siis nuo raakalaiset rähisten ahdistavat valtaistuintasi, salli silloin minun lähettää turvaksesi miehiä, jotka kerran tekivät salaliiton sinua vastaan, roomalaisia isänmaanystäviä. He suojelevat sinua ja samalla itseäänkin."
"Cethegus", sanoi ahdistettu kuningatar, "sinä hallitset ihmisiä helposti. Mutta kuka, sano se, kuka takaa minulle isänmaanystävien ja sinun uskollisuutesi?"
"Tämä luettelo, kuningatar, ja tämä. Edellinen sisältää tarkan selonteon roomalaisista salaliittolaisista — sinä näet, että siinä on useita satoja nimiä. Jälkimmäinen on luettelo goottilaisen salaliiton jäsenistä, jotka tosin olen vain arvannut, mutta minä arvaan hyvin.
"Nämä luettelot luovuttamalla annan molemmat puolueet, annan itsenikin täydellisesti sinun käsiisi. Sinä voit millä hetkellä tahansa ilmoittaa minut omalle puolueelleni petturiksi, joka on ennen kaikkea hakenut sinun suosiotasi, sinä voit paljastaa minut goottien vihalle — minulla ei ole enää ainoatakaan puoluelaista, jos sinä niin tahdot. Olen kokonaan riippuvainen sinun suosiostasi."
Kuningatar oli hehkuvin silmin lukenut molemmat luettelot.
"Cethegus", huudahti hän, "minä muistan aina sinun uskollisuutesi ja tämän hetken."
Hän ojensi tälle liikutettuna kätensä.
Cethegus kumarsi hiukan päätään.
"Vielä yksi seikka, kuningatar. Isänmaanystävät, vastaisuudessa sinun ystäväsi niin kuin nyt minun, tietävät, että turmion miekka, barbaarien vihan miekka heiluu heidän päittensä päällä. Pelästyneet tarvitsevat kehoitusta ja lohdutusta. Salli minun vakuuttaa heille sinun suojeluksesi. Piirrä nimesi tämän luettelon alkuun ja salli minun siten viedä heille näkyväinen merkki armostasi."
Amalasunta otti kultaisen kirjoituspuikon ja vahataulun, jonka hän ojensi hänelle.
Silmänräpäyksen hän mietti epäröiden, mutta sitten hän kirjoitti nopeasti nimensä ja antoi Cethegukselle takaisin taulun ja kirjoituspuikon.
"Tässä on! Pysykööt he yhtä uskollisina minulle kuin sinä."
Silloin Cassiodorus astui sisään ja sanoi: "Kuningatar, ylhäiset gootit odottavat sinua. He pyytävät päästä puheillesi."
"Minä tulen! He saavat tietää tahtoni", sanoi hän kiivaasti. "Sinä, Cassiodorus, saat olla päätökseni ensimmäinen todistaja, päätökseni, joka on kypsynyt minussa tänä vakavana hetkenä ja jonka pian koko valtakuntani saa tietää. Rooman prefekti on tästä lähtien ylin palvelijoistani samoin kuin hän on uskollisin. Hänellä on kunniapaikka luottamuksessani ja valtaistuimeni ääressä."
Hämmästyneenä Cassiodorus talutti hallitsijattaren pimeitä portaita ylös.
Cethegus seurasi hitaasti. Hän nosti vahataulun ylös ja sanoi itsekseen:
"Nyt olet sinä vallassani, Teoderikin tytär. Sinun nimesi tässä luettelossa erottaa sinut ikuisesti kansastasi." — — —