Kuljettuaan pitkän, kapean, pimeän, kiemurtelevan käytävän läpi he saapuivat vahvalle rautaportille, joka oli suljettuna kuten sota-aikana.
Marcus Licinius antoi vartijoille merkin.
"Mikä on tunnussana", kysyttiin sisäpuolelta.
"Caesar ja Cethegus", vastasi Marcus.
Silloin ovet aukenivat. Sisäpuolella näkyi kaksinkertainen rivi roomalaisia legioonalaisia ja isaurilaisia palkkasotureita. Viime mainitut olivat silmiin saakka puetut rautaan ja aseina heillä oli kaksoiskirveet.
Lucius Licinius seisoi roomalaisten etunenässä paljas miekka kädessä.
Isaurilaisten päällikkönä oli heidän ruhtinaansa Sandil.
Bysanttilaiset pysähtyivät hetkeksi. Heihin tekivät nämä graniitti- ja rautajoukkiot mahtavan vaikutuksen.
Äkkiä käytävä tuli valoisaksi. Sen takaosasta rupesi kuulumaan soittoa, ja soihdunkantajaan ja huilunpuhaltajain seuraamana astui esille Cethegus aseettomana, päässään seppele, jollaisia juhlien isännät tavallisesti pitävät, ja puettuna kallisarvoiseen, purppurasilkkiseen pukuun.
Hän sanoi hymyillen:
"Tervetuloa! Huilut ja tuubat julistakoot: tämä on elämäni ihanin hetki, sillä Belisarius on minun vieraanani Kapitoliumissa."
Torvien raikuessa hän vei vieraansa linnoitukseen.
Näiden tapausten sattuessa bysanttilaisten ja roomalaisten kesken tapahtui goottienkin joukossa yhtä ja toista ratkaisevaa.
Pikamarssissa herttua Guntaris ja kreivi Arahad olivat rientäneet Florentiasta, jonne olivat jättäneet pienen varusväen, kuningatar mukanaan Ravennan edustalle.
Jos he pääsisivät tämän linnoituksen luo, jota pidettiin valloittamattomana, ja saisivat sen haltuunsa, ennenkuin Vitiges ehtisi sinne, voisivat he määrätä kuninkaalle ehdot.
He olivat paljon edellä ja toivoivat, että kuninkaalta menisi pitkä aika Florentian piirittämiseen.
Mutta he menettivät melkein kokonaan etumatkansa sen vuoksi, että lähimmät, Ravennaan vievän tien varrella olevat kaupungit ja linnoitukset ilmoittivat olevansa Vitigeksen puolella. Kapinoitsijoiden oli pakko tehdä suuri mutka ensin pohjoiseen Bononiaehen (Bolognaan) päin, joka oli ruvennut heidän puolelleen, ja vasta sieltä he pääsisivät marssimaan Ravennaa kohti.
Kun he saapuivat merilinnoitusta ympäröiviin suoseutuihin noin puolen päivänmatkan päähän kaupungista, ei kuninkaan joukkoja vielä näkynyt eikä kuulunut.
Guntaris salli väsyneiden miestensä ruveta lepäämään, varsinkin kun jo oli iltapäivä. Hän lähetti vain pienen ratsastajaparven veljensä johdolla ilmoittamaan heidän tulostaan linnoituksessa oleville gooteille.
Mutta jo varhain seuraavana aamuna kreivi Arahad saapui paeten takaisin leiriin kovin harventuneen joukkonsa kanssa.
"Jumalan miekan nimessä", huusi Guntaris, "mistä tulet?"
"Ravennasta tulemme.
"Saavuimme kaupungin uloimpien varustusten luo ja pyysimme päästä sisäpuolelle. Mutta meitä ei laskettu, vaikka itse menin esille ja pyysin puheilleni Ravennan kreiviä, Grippa-vanhusta.
"Tämä selitti, että saisimme huomenna hänen ja Ravennassa olevien goottien vastauksen, — sekä me että kuninkaan sotajoukko, jonka etujoukot jo lähenivät kaupunkia kaakosta päin."
"Mahdotonta", huusi Guntaris kiukuissaan.
"En voinut muuta kuin peräytyä, vaikka en käsittänytkään tätä ystävämme
Grippan menettelyä.
"Ilmoituksen kuninkaan sotajoukon saapumisesta pidin niinikään vanhuksen turhana peloitteluna, kunnes äkkiä vihollisen ratsumiehet Tarentumin kreivin, mustan Tejan johdolla ja huutaen: 'Eläköön, kuningas Vitiges' hyökkäsivät miesteni kimppuun, jotka ratsastelivat kaupungin eteläpuolella hakien kuivaa leiripaikkaa, ja ajoivat heidät kiivaan taistelun perästä pakosalle."
"Sinä hourit", huudahti Guntaris. "Onko heillä siivet? Onko Florentia pyyhkäisty pois heidän tieltään?"
"Ei, mutta eräs picentiniläinen talonpoika kertoi, että Vitiges rientää
Ravennaan rantatietä Auximumin ja Ariminumin kautta."
"Ja Florentian on hän jättänyt selkänsä taa. Sen tyhmyyden hän saa maksaa."
"Florentia on joutunut hänen käsiinsä. Hän lähetti kaupunkia vastaan
Hildebadin, joka otti sen väkirynnäköllä.
"Hän — tuo raivoisa härkä — iski omin käsin Mars-portin rikki."
Synkän näköisenä herttua Guntaris kuunteli näitä onnettomuuden sanomia.
Mutta hän teki nopeasti päätöksensä.
Hän lähti heti kaikkine joukkoineen kaupunkia vastaan aikoen vallata sen äkkirynnäköllä.
Yritys epäonnistui.
Mutta kapinalliset huomasivat tyytyväisyydekseen, että linnoitus, jonka omistaminen olisi ratkaissut tämän kansalaissodan, ei ollut avannut porttejaan kuninkaallekaan.
Tämä oli leiriytynyt Ravennasta kaakkoon merikaupungin Classiksen edustalle.
Herttua Guntaris huomasi heti, että rämemaat Ravennan luoteispuolella tarjosivat myöskin varman turvapaikan, ja hän rakennutti sinne nopeasti hyvin vallitetun leirin.
Molemmat puolueet olivat siten vastakkaisilta tahoilta tunkeutuneet kuninkaankaupungin luo ja ahdistivat sitä kuin kaksi kiivasta kosijaa kainoa neitoa, joka ei näyttänyt kummastakaan oikein välittävän.
Seuraavana aamuna lähti linnoituksen luoteisesta — Honoriuksen — ja kaakkoisesta — Teoderikin — portista kummastakin lähetystö, johon kuului ravennalaisia ja gootteja. Toinen lähetystö vei kapinallisten, toinen kuninkaan leiriin tärkeitä sanomia Ravennasta.
Nämä lienevät olleet omituisia.
Molemmat sotapäälliköt, Guntaris ja Vitiges, olivat nimittäin merkillisen yksimielisiä siinä, että he salasivat ne tarkasti ja pitivät huolta siitä, etteivät sotajoukot saisi niistä vihiä.
Lähettiläät vietiin heti molempien leirien päällikönteltoista sotapäällikköjen ympäröiminä takaisin kaupungin portille. Päälliköt katsoivat, etteivät lähettiläät saaneet puhutella sotamiehiä.
Mutta sanomien seuraus huomattiin selvästi kummassakin leirissä.
Molempien kapinallisten päällikköjen välillä syntyi kiivas riita. Sitten keskusteli herttua Guntaris vilkkaasti kauniin vankinsa kanssa, jonka vain kreivi Arahadin väliintulo — niin kerrottiin — pelasti vanhemman veljen vihanpurkauksilta.
Sitten vaipui kapinallisten leiri neuvottomuuden lepoon.
Ravennalaisen lähetystön käynti vastakkaisessa leirissä aiheutti vakavampia seurauksia.
Ensimmäinen vastaus, jonka kuningas Vitiges lähetystön viesteihin antoi, oli käsky yleiseen hyökkäykseen kaupunkia vastaan.
Ihmeissään Hildebrand ja Teja, sekä koko sotajoukko tottelivat tätä käskyä.
Oli toivottu, että vahvan linnoituksen portit pian vapaaehtoisesti avautuisivat kuninkaalle.
Vastoin goottilaisten tapaa ja vastoin omaa, muuten niin avomielistä luonnettaan kuningas salasi kaikilta — läheisimmiltä ystäviltäänkin — lähettilästen tuomat sanomat ja tämän epätoivoisen teon syyt.
Äänettöminä, päätään pudistellen ja jotenkin toivottomina sotamiehet varustautuivat odottamattomaan rynnäkköön.
Se lyötiin takaisin.
Turhaan kuningas ajoi goottejaan kerran toisensa perästä jyrkkiä kalliovalleja vastaan.
Turhaan hän nousi kolmasti ensimmäisenä miehenä rynnäkköportaille. Aamusta varhain auringon laskuun saakka hyökkääjät olivat tehneet ryntäyksiä pääsemättä askeltakaan eteenpäin. Linnoitus vahvisti taas vanhan maineensa valloittamattomuudesta.
Ja kun heitetty kivi lopuksi iski kuninkaan tainnoksiin, joten hänet täytyi kantaa pois sodan melskeestä, veivät Teja ja Hildebrand väsyneet joukot takaisin leiriin.
Sotajoukon mieliala oli seuraavana yönä synkkä ja painostava.
Edellisenä päivänä oli kärsitty tuntuvia vahinkoja voittamatta mitään.
Se oli vain huomattu, ettei kaupunkia voida väkivallalla saada.
Ravennan goottilainen varusväki oli taistellut valleilla Ravennan porvarien rinnalla. Goottien kuningas piiritti omaa hallituskaupunkiaan, valtakunnan vahvinta linnoitusta, jonka sisällä oli toivottu turvaa Belisariusta vastaan sekä siten voitettu aikaa sotajoukkojen kokoamista varten.
Mutta pahinta oli, että sotajoukko syytti kuningasta tästä onnettomasta taistelusta ja veljessodan välttämättömyydestä.
Miksi olivat keskustelut kaupungin kanssa niin äkkiä lopetetut?
Miksi ei sotajoukolle ilmoitettu edes keskustelujen lopettamisen syytä, että olisi saatu tietää, oliko se pätevä.
Miksi kuningas pelkäsi valoa?
Sotamiehet istuivat alla päin vartiotuliensa ääressä tai venyivät teltoissaan hoitaen haavojaan ja korjaillen aseitaan. Nyt eivät tavallisuuden mukaan vanhat sankarilaulut kaikuneet leiripöytien ääressä. Kun päälliköt kulkivat pitkin leirinkatuja, kuulivat he kuningasta sadateltavan.
Aamupuolella yötä saapui leiriin Hildebad, joka tuli joukkoineen
Florentiasta.
Suru ja raivo kiehuivat hänessä hänen saadessaan tiedon tästä verisestä, onnettomasta taistelusta. Hän aikoi heti mennä kuninkaan luo. Mutta kun tämä vielä oli tiedottomana Hildebrandin hoidossa, vei kreivi Teja hänet telttaansa ja vastaili hänen kysymyksiinsä.
Vähän ajan perästä vanha asemestarikin saapui sinne. Hänen kasvoissaan oli niin omituinen ilme, että Hildebad hyppäsi pelästyneenä karhuntaljalta, joka oli hänen vuoteenaan, ja että Tejakin kysyi kiivaasti:
"Kuinka on kuninkaan laita? Kuinka hänen haavansa ovat? Kuoleeko hän?"
Vanhus pudisti surullisena päätään.
"Ei, mutta jos oikein arvaan, niin olisi parempi, että hän kuolisi.
Sillä minä tunnen hänet ja hänen jalon sydämensä."
"Mitä arvaat? Mitä tarkoitat?"
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Hildebrand surullisesti ja istuutui. "Vitiges parka! Asia luullakseni tulee liiankin pian ilmi."
Hän vaikeni.
"Millaisessa tilassa hän oli lähtiessäsi?" kysyi Teja.
"Haavakuume oli jo lakannut yrttieni vaikutuksesta. Hän voi huomenna nousta hevosen selkään. Mutta hän puhui kuumehoureissaan omituisia asioita — toivoakseni ne olivat vain unia, mutta jos ne ovat totta, niin surkuttelen häntä."
Enempää ei saatu umpimieliseltä vanhukselta tietää. Vähän ajan perästä
Vitiges kutsui nämä kolme päällikköä luokseen.
He tapasivat hänet ihmeekseen täysissä varusteissa, vaikkakin hänen täytyi nojata miekkaansa pysyäkseen pystyssä. Pöydällä oli hänen kuninkaallinen kruunukypäränsä ja pyhä, kultanuppinen kuninkaan sauva valkoisesta saarnipuusta.
Ystävykset pelästyivät nähdessään, millaisiksi nämä tavallisesti niin miehekkään kauniit kasvot olivat muuttuneet.
Hän oli varmaankin juuri päättänyt ankaran sisällisen taistelun.
Tämä vaatimaton, täydellinen luonne ei voinut kestää taistelua velvollisuudentunteensa ja sydämensä välillä.
"Olen kutsunut teidät", sanoi hän vaivalloisesti, "kuulemaan päätöstäni, jonka täyttämisessä luotan teihin.
"Kuinka suuret olivat tappiomme eilisessä taistelussa?"
"Kolmetuhatta kuollutta", vastasi kreivi Teja hyvin totisena.
"Ja yli kuusituhatta haavoitettua", lisäsi Hildebrand.
Vitiges painoi silmänsä kiinni.
Sitten hän sanoi:
"Ei ole muuta keinoa.
"Teja, käske heti sotajoukko uuteen rynnäkköön."
"Kuinka? Mitä?" huusivat nuo kolme päällikköä kuin yhdestä suusta.
"Ei ole muuta keinoa", toisti kuningas.
"Kuinka monta miestä toit tänne mukanasi, Hildebad?"
"Kolme tuhatta, mutta he ovat väsyneitä marssista. He eivät voi taistella tänään."
"Niinpä siis ryntäämme taas yksin", sanoi Vitiges tarttuen keihääseensä.
"Kuningas", sanoi Teja, "eilen emme voittaneet kiveäkään linnoituksesta ja tänään on meitä yhdeksän tuhatta vähemmän."
"Ja haavoittumattomat ovat väsyneet ja kovin alakuloiset."
"Meidän täytyy saada Ravenna käsiimme."
"Me emme koskaan saa sitä rynnäköllä", sanoi kreivi Teja.
"Sepähän nähdään", arveli Vitiges.
"Olin tätä kaupunkia piirittämässä suuren kuninkaani kanssa", varoitteli Hildebrand. "Hän teki seitsemäntoista turhaa rynnäkköä. Me saimme kaupungin käsiimme nälän avulla — kolmen vuoden perästä."
"Meidän on tehtävä rynnäkkö", sanoi Vitiges. "Käskekää miehet liikkeelle."
Teja aikoi lähteä teltasta.
Hildebrand pysäytti hänet.
"Jää tänne", sanoi vanhus. "Me emme voi sitä enää salata. Kuningas!
Gootit nurisevat. He eivät tottelisi tänään. Rynnäkkö on mahdoton."
"Ovatko asiat sillä kannalla", sanoi Vitiges katkerasti. "Onko rynnäkkö mahdoton?
"Silloin on vain yksi tie mahdollinen. Minun olisi pitänyt ehdottaa sitä jo eilen — silloin eläisivät vielä nuo kolme tuhatta goottia.
"Hildebad, ota tuolta kruunu ja sauva.
"Mene kapinallisten leiriin ja laske ne nuoren Arahadin jalkojen juureen. Hän naikoon Matasuntan. Minä sotajoukkoineni tunnustan hänet kuninkaaksi."
Ja hän heittäytyi väsyneenä vuoteelleen.
"Sinä puhut taas kuumehoureessa", sanoi Hildebrand.
"Mahdotonta", sanoi Teja.
"Mahdotonta! Onko siis kaikki mahdotonta? Taistelu on mahdotonta ja kruunusta luopuminen näyttää myös olevan mahdotonta.
"Ravennasta saapuneen sanoman jälkeen ei ole muuta keinoa, vanhus."
Hän vaikeni.
Muut katselivat toisiaan omituisesti.
Lopuksi sanoi vanhus:
"Millainen se sanoma on? Kenties keksimme jonkin keinon.
"Kahdeksan silmää näkee paremmin kuin kaksi."
"Ei", vastasi Vitiges, "ei tässä, sillä tässä ei ole mitään nähtävää. Olisin sen siinä tapauksessa jo aikoja sitten ilmoittanut teille. Mutta siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.
"Olen toiminut omalla vastuullani.
"Tuolla on Ravennasta saapunut kirje. Älkää ilmaisko sitä sotajoukolle."
Vanhus otti pergamenttikäärön ja luki:
"Goottisoturit ja Ravennan asukkaat Faesulaen kreiville —"
"Hävyttömät", huusi Hildebad.
"Tuscian herttualle Guntarikselle ja Astan kreiville Arahadille.
"Tämän kaupungin gootit ja porvarit selittävät molemmille porttiensa ulkopuolella oleville sotajoukoille, että he uskollisina amelungien kuuluisalle suvulle ja muistaen suuren Teoderik-kuninkaan unohtumattomia hyviä töitä ovat päättäneet totella tätä hallitsijasukua niin kauan kuin siitä on yksikään jäsen jäljellä. Me tunnustamme sen vuoksi vain Matasuntan goottien ja italialaisten hallitsijattareksi. Vain kuningatar Matasuntalle avaamme nämä vahvat portit. Kaikkia muita vastaan puolustamme kaupunkiamme viimeiseen saakka."
"Hurjat", sanoi kreivi Teja.
"Käsittämätöntä", sanoi Hildebad.
Mutta Hildebrand taittoi pergamentin kokoon ja sanoi:
"Minä käsitän sen hyvin.
"Gootteihin nähden tiedätte, että kaupungin varustusväkenä ovat kaikki Teoderikin seuralaiset, jotka ovat vannoneet kuninkaalle, etteivät he koskaan salli syrjäyttää hänen sukuaan valtaistuimelta. Minäkin olen tämän valan vannonut, mutta olen aina ajatellut suvun miespuolisia jäseniä enkä värttinäväkeä. Sen vuoksi täytyi minun silloin puoltaa Teodahadia, mutta hänen petoksensa ilmitultua voin hyväksyä Vitigeksen kuninkaakseni.
"Ravennan kreivi, Grippa-vanhus ja hänen puoluelaisensa luulevat, että tuo vala on sitova suvun naispuolisiinkin jäseniin nähden. Saatte olla varmat siitä, että nuo harmaantuneet sankarit, goottien valtakunnan vanhimmat ja Teoderikin asetoverit antavat ennemmin hakata itsensä mies mieheltä palasiksi kuin luopuvat tällä tavalla käsittämästään valasta. Ja, kautta Teoderikin, he ovat oikeassa. Mutta ravennalaiset ovat sekä kiitollisia että viekkaita. He toivovat, että gootit ja bysanttilaiset joutuvat taisteluun heidän muuriensa edustalla.
"Jos Belisarius, joka sanoo tulleensa kostamaan Amalasuntan puolesta, voittaa, ei hän voi rangaista kaupunkia, joka on pitänyt tämän tyttären puolta. Jos me voitamme, niin on linnan varusväki pakottanut sulkemaan portit."
"Olkoon kuinka tahansa", sanoi kuningas, "niin te ymmärrätte menettelyni.
"Jos sotamiehet saavat tietää ravennalaisten ehdon, niin moni heistä tulee toivottomaksi ja menee kapinallisten puolelle, joiden hallussa ruhtinatar on.
"Minulla on vain kaksi tietä valittavana. Minun on joko vallattava kaupunki tai — luovuttava kruunusta. Edellistä olemme turhaan koettaneet ja te sanotte, että yritystä on turha uudistaa.
"Siis on jäljellä vain toinen tie — kruunusta luopuminen.
"Arahad ottakoon neidon vaimokseen ja saakoon kruunun. Minä vannon hänelle ensimmäisenä uskollisuutta ja puolustan yhdessä hänen urhoollisen veljensä kanssa valtakuntaa."
"Ei koskaan", huusi Hildebad. "Sinä jäät kuninkaaksemme.
"Minä en koskaan taivuta päätäni tuon nulikan edessä.
"Salli meidän huomenna hyökätä kapinoitsijan kimppuun. Minä yksin karkoitan heidät leiristä ja kannan kuninkaallisen neitosen, jonka edessä nuo vahvat portit aukenevat kuin taikavoimalla, meidän telttoihimme."
"Mitä hyötyä meillä on siitä, että hän on käsissämme", sanoi kreivi
Teja. "Se ei hyödytä meitä, jollemme julista häntä kuningattareksemme.
"Haluatko sinä sitä?
"Etkö ole saanut jo tarpeeksi Amalasuntasta ja Gotelindiksesta?
"Haluatko vielä naisvaltaa?"
"Jumala meitä siitä varjelkoon", vastasi Hildebad nauraen.
"Niin minäkin arvelen", sanoi kuningas, "muuten olisin jo aikoja sitten käyttänyt sitä keinoa."
"Maatkaamme siis täällä, kunnes kaupunki mätänee."
"Älkää menkö", sanoi Vitiges. "Me emme voi odottaa. Muutaman päivän perästä voi Belisarius tulla sotajoukkoineen noita kukkuloita alas ja voittaa minut, herttua Guntariksen ja kaupungin toisen toisensa jälkeen. Silloin goottien valtakunta ja kansa ovat hukassa.
"Kaksi tietä vain on olemassa: Rynnäkkö —"
"Mahdoton", sanoi Hildebrand.
"Tai kruunusta luopuminen.
"Teja, ota kruunu. En keksi muuta keinoa."
Nuoret miehet olivat kahden vaiheilla.
Silloin Hildebrand-vanhus lausui katsahtaen kuningasta surullisesti ja hellästi:
"Minä tiedän keinon, tuskallisen, mutta ainoan. Sinun on valittava se,
Vitiges, vaikka se musertaakin sydämesi."
Vitiges katsoi häntä kysyvästi. Teja ja Hildebad ihmettelivät muuten kivikovan vanhuksen lempeyttä.
"Menkää te ulos", jatkoi tämä, "minun on puhuttava kahden kesken kuninkaan kanssa."
Ääneti Teja ja Hildebad lähtivät teltasta ja kävelivät päätöstä odottaessaan leirikatua edestakaisin.
Teltasta kuului silloin tällöin Hildebrandin ääni. Hän kaiketikin koetti taivuttaa kuningasta johonkin. Joskus kuului kuninkaan huudahdus.
"Mitä vanhuksella on mielessä", kysyi Hildebad pysähtyen. "Tiedätkö sinä?"
"Minä aavistan", sanoi Teja huoaten. "Vitiges parka."
"Perhana, mitä sinä tarkoitat?"
"Ole vaiti", sanoi Teja. "Aikanaan kyllä saat sen tietää."
Taas kului pitkä aika.
Kuninkaan ääni kuului kiivaalta ja tuskalliselta. Hän tuntui puolustautuvan Hildebrandia vastaan.
"Miksi tuo halliparta kiusaa uljasta kuningastamme", huusi Hildebad kärsimättömänä.
"Aikooko hän murhata hänet?
"Minä menen kuninkaan avuksi."
Mutta Teja tarttui häneen kiinni.
"Jää tänne", sanoi hän. "Ei kai ole muuta keinoa."
Kun Hildebad koetti irroittautua hänestä, rupesi leirikadun yläpäästä kuulumaan melua.
Kaksi vahtia koetti turhaan pidättää väkevää goottia, joka aikoi tunkeutua kuninkaan teltalle. Mies oli nähtävästi saapunut pitkältä ratsastusmatkalta.
"Päästä minut, hyvä ystävä", huusi hän, "tai lyön sinut kuoliaaksi."
Hän kohotti uhkaavasti raskasta nuijaansa.
"Ei käy laatuun.
"Sinun täytyy odottaa.
"Ylimmät päälliköt ovat parhaillaan hänen teltassaan."
"Vaikka Valhallan kaikki suuret jumalat olisivat yhdessä Herran Kristuksen kanssa hänen teltassaan, niin täytyy minun päästä hänen luokseen.
"Ensin on ihminen isä ja puoliso ja sitten vasta kuningas. Päästä minut hyvällä."
"Tuon äänen tunnen", sanoi Teja mennen sinne päin, "ja miehen myös.
"Vakis, mitä sinulla on täällä tekemistä?"
"Oi herra", huusi uskollinen palvelija, "olipa hyvä, että tapasin teidät.
"Sanokaa näille miehille, että he antavat minun mennä. Silloin ei minun tarvitse heitä tappaa. Minun täytyy heti päästä isäntäparkani luo."
"Antakaa hänen mennä, muuten hän täyttää uhkauksensa. Minä tunnen hänet. Mitä sinulla on kuninkaalle asiaa?"
"Saattakaa minut heti hänen luokseen. Minulla on surullisia sanomia vaimolta ja lapselta."
"Vaimolta ja lapselta", toisti Hildebad hämmästyneenä. "Vitigeksellä on siis vaimo."
"Harvat sen tietävät", sanoi Teja.
"Hän ei koskaan lähtenyt tilaltaan, ei koskaan tullut hoviin.
"Tuskin kukaan tuntee häntä. Mutta kaikki, jotka hänet tuntevat, kunnioittavat häntä.
"Minä en tunne hänen vertaistaan."
"Te olette oikeassa, herra, kuten ainakin", sanoi Vakis surullisesti.
"Äiti parka, isä parka.
"Mutta saattakaa minut sisään.
"Kuningatar Rautgundis saapuu heti tänne. Minun täytyy valmistaa herraani."
Teja työnsi ääneti miehen telttaan ja meni Hildebadin kanssa hänen perässään.
He tapasivat Hildebrandin istumassa kuninkaan vuoteella levollisena kuin välttämättömyys, nojaten leukaansa käteen ja kättään kivikirveeseen.
Hän istui liikkumattomana ja katsoi tarkasti kuningasta, joka kuohuksissaan, kiivain askelin käveli edestakaisin eikä huomannut edes telttaan tulijoitakaan.
"Ei, ei, ei koskaan", huusi hän. "Se on julmaa, häpeällistä, mahdotonta."
"Niin täytyy tehdä", sanoi Hildebrand aivan levollisena.
"Ei, sanon minä", huusi kuningas kääntyen ovelle päin.
Vakis oli hänen edessään.
Hän tuijotti tähän. Silloin uskollinen palvelija heittäytyi itkien polvilleen.
"Vakis", huudahti kuningas pelästyneenä, "mitä tietoja sinä tuot?
"Tuletko sinä hänen luotaan?
"Nouse — mitä on tapahtunut?"
"Oi, kuninkaani", vaikeroi Vakis yhä polvistuneena. "Sydämeeni koskee nähdessäni teidät.
"En voinut sille mitään. Olen voimieni mukaan kostanut."
Silloin tarttui Vitiges häntä hartioihin.
"Puhu, ihminen! Mitä oli kostettava? Vaimoni —"
"Hän elää, hän tulee tänne, mutta lapsenne —"
"Lapseni", sanoi Vitiges kalveten, "Atalvin! Mitä hänelle on tapahtunut?"
"Kuollut, herra, — murhattu."
Kiusattu isä parkaisi.
Hän peitti kasvonsa käsiinsä. Teja ja Hildebad lähestyivät osanottavina häntä.
Vain Hildebrand pysyi liikkumattomana ja katsoa tuijotti ryhmää.
Vakis ei kestänyt äänettömyyttä.
Hän koetti tarttua herransa käsiin.
Silloin nämä vaipuivat itsestään.
Kaksi suurta kyyneltä ilmestyi sankarin ruskeille poskille. Hän ei hävennyt niitä.
"Murhattu", sanoi hän. "Roomalaiset ovat murhanneet viattoman lapseni."
"Pelkurit paholaiset", huusi Hildebad.
Teja puristi kätensä nyrkkiin ja hänen huulensa liikkuivat äänettömästi.
"Calpurnius", sanoi Vitiges katsoen Vakista.
"Niin, Calpurnius.
"Tieto kuninkaan vaalista oli saapunut tilallesi ja vaimosi ja poikasi olivat saaneet kutsusi saapua leiriin.
"Atalvin iloitsi tavattomasti, koska hänkin oli nyt kuninkaanpoika, kuten Sigfrid, joka tappoi lohikäärmeen.
"Hän tahtoi heti lähteä seikkailumatkoille tappamaan lohikäärmeitä ja julmia jättiläisiä.
"Silloin naapurikin saapui Roomasta.
"Minä huomasin, että hän näytti entistä synkemmältä ja kateellisemmalta. Minä vartioin sen vuoksi huolellisesti taloasi.
"Mutta suojella lasta — kuka osasi ajatellakaan, että lapsia pitäisi vartioida."
Vitiges pudisti surullisena päätään.
"Poika ei olisi mitenkään malttanut odottaa hetkeä, jolloin hän saisi nähdä isänsä sotaleirissä ja tuhannet goottisoturit ja jolloin hän saisi katsella taistelua läheltä.
"Hän viskasi heti pois puumiekkansa ja sanoi, että kuninkaanpojalla täytyy olla rautamiekka, varsinkin sota-aikana.
"Minun täytyi hankkia hänelle metsästyspuukko, vieläpä teroittaakin se.
"Tämä miekka mukanaan hän lähti varhain joka aamu äitinsä luota.
"Ja kun äiti kysyi: 'Minne?' sanoi hän nauraen: 'Seikkailulle, rakas äiti' ja juoksi metsään.
"Eräänä päivänä hän tuli kotiin väsyneenä ja vaatteet repaleina, mutta ylpeän näköisenä. Hän ei kertonut mitään, mainitsi vain leikkineensä Sigfridiä.
"Mutta minulla oli omat ajatukseni.
"Ja kun kerran näin veripilkkuja hänen miekassaan, hiivin hänen jälkeensä metsään.
"Luuloni oli oikea.
"Olin kerran näyttänyt hänelle luolan kalliossa, joka on aivan puron äyräällä, ja varoittanut häntä sinne menemästä, koska siellä oli kymmenittäin myrkyllisiä kyykäärmeitä.
"Hän kyseli silloin minulta tarkoin kaiken, mitä tiesin käärmeistä. Kun sanoin, että yksi ainoa purema oli hengenvaarallinen ja että eräs marjanpoimija, jota käärme oli purrut paljaaseen jalkaan, oli heti kuollut, veti hän puumiekkansa esille ja aikoi hyökätä luolaan.
"Minä pelästyin ja sain suurella vaivalla hänet pidätetyksi.
"Nyt muistin heti käärmeet ja kaduin, että olin antanut hänelle rauta-aseen.
"Löysin hänet pian metsästä kivilouhoksesta orjantappuroiden ja risujen seasta. Hän otti sieltä suuren puukilven, jonka hän itse oli veistänyt ja sinne kätkenyt.
"Siihen oli äsken maalattu kruunu.
"Hän veti miekkansa esille ja juoksi ilosta huutaen luolaan.
"Minä katselin ympärilleni. Maassa oli kappaleiksi hakattuina viisi kuusi suurta käärmettä. Minä menin luolaan, mutta en hennonut häntä häiritä, vaikka olinkin huolissani hänen vuokseen, sillä hän taisteli niin uljaasti.
"Hän heitteli kivillä paksua kyytä ja ajoi sen ulos kolostaan, jolloin se tuli kieli pitkällä häntä vastaan. Juuri kun se aikoi hyökätä hänen päälleen, pisti hän nuolennopeasti kilpensä eteen ja iski sen samassa poikki.
"Silloin huusin minä hänet sieltä pois ja toruin häntä ankarasti.
"Mutta hän katseli uhkamielisesti luolaa ja sanoi:
"'Älä vain kerro äidille mitään. Minä tapan ne kuitenkin viimeiseen saakka.'
"Minä sanoin ottavani häneltä miekan.
"'Silloin taistelen puisella, jos se on sinusta mieluisempaa', huusi hän.
"'Mutta se on häpeäksi kuninkaanpojalle.'
"Seuraavina päivinä otin hänet mukaani niitylle ja näytin, kuinka hevosia otetaan kiinni.
"Se miellytti häntä suuresti.
"Muutaman päivän perästä lähdemme matkalle, arvelin itsekseni.
"Mutta eräänä aamuna hän pääsi pujahtamaan käsistäni ja minä lähdin työhön.
"Kuljin kiertotietä puron kautta luullen tapaavani hänet luolalla.
"Mutta en nähnyt häntä.
"Hänen miekankantimensa löysin revittynä orjantappurapensaasta ja puukilpensä rikkinäisenä maasta.
"Pelästyneenä katselin ympärilleni, mutta—"
"Kerro nopeammin", huusi kuningas.
"Mutta", sanoi Hildebad.
"Mutta kalliolla ei näkynyt mitään.
"Silloin huomasin pehmeässä hiekassa suuret miehen jäljet.
"Seurasin niitä.
"Ne veivät kallion äkkijyrkälle reunalle.
"Minä katson alas.
"Siellä —"
Vitiges horjui.
"Herra parka!
"Siellä oli pieni ruumis puron rannalla.
"En tiedä, kuinka tulin kalliorinnettä alas, mutta pian olin alhaalla —
"Siellä hän makasi, pieni miekka lujasti kädessä, kallioiden ruhjomana, valkoinen tukka veren tahraamana."
"Vaikene", sanoi Teja pannen kätensä Vakiksen olkapäälle. Hildebad tarttui voihkien vuoteelle kaatuneen isän käteen.
"Lapseni, suloinen lapseni, vaimoni", vaikeroi tämä.
"Minä tunsin hänen sydämensä vielä lyövän.
"Hän tuli tuntoihinsa, kun olin valellut hänen päätään vedellä.
"Hän avasi silmänsä ja tunsi minut.
"'Sinä olet pudonnut, lapseni', valittelin minä.
"'En', sanoi hän. 'En ole pudonnut. Minut heitettiin.'
"Olin jäykkänä kauhusta.
"'Calpurnius', kuiskasi hän, 'tuli äkkiä kallionkulman takaa, kun tapoin käärmeitä.'
"'Tule mukaani', sanoi hän ja koetti tarttua kiinni minuun.
"'Mutta hän näytti ilkeältä ja viekkaalta.'
"'Minä juoksin taaksepäin.'
"'Tule', sanoi hän, 'tai sidon sinut.'
"'Minutko', huusin minä. 'Isäni on goottien ja sinun kuninkaasi'.
"'Koetahan koskeakaan minuun.'
"'Silloin hän raivostui, koetti lyödä minua kepillään ja tuli lähemmäksi. Mutta minä tiesin, että renkimme olivat lähellä puita hakkaamassa ja huusin apua. Samalla peräydyin kallion reunalle saakka.'
"'Hän katseli pelästyneenä ympärilleen.'
"'Väkemme oli varmaankin kuullut huutoni, sillä kirveiden kalske taukosi.'
"'Silloin hän hyökkäsi äkkiä minua kohti ja työnsi minut kalliolta alas huutaen: 'Kuole, pikku kyykäärme'."
Teja puri huuliaan.
"Konna", huusi Hildebad.
Vitiges riistäytyi tuskasta huutaen ystäviensä käsistä.
"Kerro lyhyesti", sanoi Teja.
"Hän meni taas tainnoksiin.
"Minä kannoin hänet kotiin äidin luo.
"Hän avasi vielä kerran silmänsä.
"Tervehdys sinulle oli hänen viimeinen sanansa."
"Ja vaimoni — onko hän epätoivoinen?"
"Ei, herra. Hän on kultaa, mutta samalla myös terästä.
"Kun poika oli sulkenut silmänsä, näytti hän ääneti akkunasta ulos oikealle.
"Minä ymmärsin. Siellä oli murhaajan talo.
"Varustin kaikki palvelijasi aseilla ja johdin heidät kostoon. Me panimme murhatun pojan kilvellesi ja kannoimme häntä keskellämme.
"Ja Rautgundis kulki miekka kädessä ruumiin jäljessä.
"Huvilan portilla laskimme me pojan maahan.
"Calpurnius itse oli paennut nopeimmalla hevosellaan Belisariuksen leiriin.
"Mutta hänen veljensä ja poikansa ja kaksikymmentä orjaa oli pihalla.
He aikoivat juuri nousta hevosten selkään lähteäkseen hänen jälkeensä.
"Me kohotimme kolminkertaisen sotahuudon.
"Sitten hyökkäsimme heidän kimppuunsa.
"Me tapoimme heidät kaikki ja poltimme sitten talonkin.
"Kuningatar Rautgundis katsoi puuhiamme seisoen miekkaansa nojaten vartijana ruumiin ääressä eikä lausunut sanaakaan.
"Minut hän lähetti seuraavana päivänä luoksesi.
"Hänen piti lähteä perässä heti, kun hän oli polttanut ruumiin.
"Ja kun menetin yhden päivän sen vuoksi, että kapinalliset olivat sulkeneet lyhimmän tien, voi hän olla täällä aivan heti."
"Lapseni, lapseni, vaimo-raukkani.
"Tämä on ensimmäinen kruunun tuottama siunaus.
"Ja", huusi hän tuskan aiheuttamalla kiivaudella vanhukselle, "vieläkö sinä, julmuri, aiot nytkin vaatia minulta tätä sietämätöntä uhrausta?"
Vanhus nousi hitaasti ylös.
"Ei mikään ole sietämätöntä, mikä on välttämätöntä.
"Talvikin on siedettävä.
"Ja vanhuus.
"Ja kuolema!
"Ne tulevat kysymättä, suvaitaanko niitä.
"Ne tulevat.
"Ja me siedämme ne.
"Koska meidän täytyy.
"Mutta minä kuulen naisen ääntä ja hameiden kahinaa.
"Me lähdemme."
Vitiges kääntyi oveen päin.
Teltan ovella seisoi harmaassa puvussa ja musta harso silmillä hänen vaimonsa Rautgundis painaen pientä marmoriuurnaa rintaansa vasten.
Lemmekkään tuskan ja tuskallisen hellä huudahdus — — ja puolisot syleilivät toisiaan.
Ääneti miehet lähtivät teltasta.