"Kova työ on edessä!
"Minun on päästävä ensimmäisenä kaupunkiin."
"Sinne pääsette vähällä vaivalla, herra, kun vain seuraatte minua."
"Seuraan sinua? Tiedätkö sinä tien yli muurien ilmojen kautta?"
"En, mutta muurien alitse, maan läpi.
"Näytän sen teille, jos lahjoitatte minulle tuhat solidia ja lupaatte minulle saaliiksi sen tytön, jota vaadin."
Johannes seisahtui.
"Saat, mitä pyydät. Missä on tie?"
"Täällä", sanoi Jochem lyöden kädellään kiviin.
"Mitä? Vesijohto? Mistä sen tiedät?"
"Minä olen sen rakennuttanut.
"Mies voi kumarassa kävellä sitä pitkin. Siinä ei ole nyt vettä.
"Tulin juuri tätä tietä kaupungista.
"Johto päättyy vanhaan temppelipihaan Porta capuanan luona. Ota mukaasi kolmekymmentä miestä ja seuraa minua."
Johannes katsoi häntä tiukasti silmiin.
"Ja jos sinä petät minut?"
"Minä kuljen miekkojenne välissä.
"Jos valehtelen, niin pistäkää minut kuoliaaksi."
"Odota", huusi Johannes ja riensi pois.
Hän palasi heti takaisin mukanaan veljensä Perseus ja kolmisenkymmentä rohkeaa armenialaista palkkasoturia, joilla oli aseina paitsi miekkoja, lyhyet käsikirveet.
"Kun olemme päässeet kaupunkiin", sanoi Johannes, "repäiset sinä,
Perseus, Porta capuanan oikealla puolella olevan ryntäysportin auki.
Samalla hetkellä toiset pystyttävät lippumme vallille.
"Tämä on merkkinä hunneilleni, jotka silloin ulkoapäin rientävät rynnäkköportille.
"Mutta kuka suojelee portin tornia.
"Hänet meidän täytyy saada käsiimme."
"Iisak, eräs edomealaisten harras ystävä. Hänen täytyy kuolla."
"Hän kuolee", sanoi Johannes vetäen miekkansa esille. "Eteenpäin."
Hän meni ensimmäisenä vesijohdon holvikäytävään.
"Paukaris ja Gubazes, ottakaa juutalainen väliinne ja jos vähänkin häntä epäilette, pistäkää kuoliaaksi."
Milloin nelinkontin, milloin kyyryksissä hapuilivat armenialaiset pilkkopimeässä hänen jäljessään huolellisesti välttäen aseittensa kolistelemista. Ääneti he ryömivät eteenpäin.
Äkkiä huusi Johannes puoliääneen: "Ottakaa juutalainen kiinni!
"Pistäkää hänet kuoliaaksi!
"Vihollisia! Aseita!
"Ei, antakaa hänen olla", huusi hän nopeasti, "se olikin vain käärme, joka kiemurteli ohi. Eteenpäin!"
"Nyt oikealle", sanoi juutalainen. "Tässä päättyy vesijohto temppeliholviin."
"Mitä täällä on? — Luita. — Luuranko!"
"En jaksa enää! Kalmanhaju tukahduttaa minut. Apua!" vaikeroi eräs miehistä.
"Antakaa hänen jäädä! Eteenpäin!" komensi Johannes.
"Minä näen tähden."
"Se on päivän valo Napolista", sanoi Jochem. "Vielä muutamia askeleita."
Johanneksen kypärä töksähti pitkän, temppelin pihalla olevan öljypuun juuriin.
Me tunnemme puun.
Juurta väistäessään hän iski kypäränsä sivuseinään, niin että helähdys kuului. Hän seisahtui pelästyneenä.
Mutta hän kuuli vain lukuisain kyyhkysten siipien suhinaa, kun nämä pelästyneinä lähtivät lentoon puun oksilta.
"Mitä se oli?" sanoi hiljainen ääni heidän yläpuolellaan. "Tuuli kummittelee omituisesti vanhassa holvissa."
Puhuja oli Arria.
"Oi Jumalani", sanoi hän langeten taas polvilleen ristin eteen, "päästä meitä pahasta, äläkä salli kaupungin kukistua, ennenkuin Jucundukseni tulee takaisin.
"Voi, jollei hän löydä enää jälkiään eikä äitiään.
"Salli hänen tulla takaisin samaa tietä, jota hän menikin. Näytä hänet minulle taas sellaisena kuin hänet viime yönä näin."
Hän kääntyi aukkoon päin.
"Oi, synkkä käytävä! Sinne on onneni kadonnut, Anna se minulle takaisin! Jumalani, tuo hänet takaisin tätä samaa tietä."
Hän seisoi aivan aukon edessä kädet ristissä ja katse taivaaseen luotuna. Johannes vavahti.
"Hän rukoilee", sanoi hän. "Täytyykö minun tappaa hänet kesken rukoustaan?"
Hän pysähtyi. Hän toivoi, että Arria kääntyisi. "Tämä kestää liian kauan. En voi sille mitään, kautta Jumalan."
Hän tuli nopeasti esille juurten varjosta.
Silloin rukoileva loi puolisokeat silmänsä alaspäin. Hän näki komean miehen nousevan maasta.
Autuuden tunne kuvastui hänen piirteissään.
Hän levitti kätensä.
"Jucundus!" huusi hän.
Tämä oli hänen viimeinen sanansa.
Bysanttilaisen miekka tunkeutui hänen sydämeensä.
Huudahtamattakaan, hymy huulilla hän kaatui kukkien — Mirjamin kukkien päälle.
Johannes kääntyi ja auttoi nopeasti ensin veljensä Perseuksen, sitten juutalaisen ja lopuksi kolme etumaista sotilastaan aukosta ylös.
"Missä on portti?"
"Täällä vasemmalla, minä menen avaamaan."
Perseus näytti sotamiehille tietä.
"Missä ovat tornin portaat?"
"Täällä oikealla", sanoi Jochem — nämä olivat ne portaat, jotka veivät Mirjamin huoneeseen ja joita myöten Totila oli niin usein kulkenut — "hiljaa! Vanhus on tänne tulossa."
Iisak sieltä tulikin.
Hän oli kuullut ylös melua. Hän tuli soihtu ja keihäs kädessä portaille.
"Kuka siellä on? Mirjamko? Kuka tulee?" kysyi hän.
"Minä, isä Iisak", vastasi Jochem. "Aioin vielä kerran kysyä." — Hän hiipi samalla kissan tavoin yhden portaan ylöspäin.
Mutta Iisak kuuli aseiden kalinaa.
"Keitä sinulla on mukanasi?" huusi hän ja meni kulman ohi valaisten soihdullaan.
Silloin hän huomasi Jochemin takana piilottelevat sotamiehet.
"Petturi, petturi", huusi hän. "Kuole, sinä hebrealaisten häpeäpilkku."
Raivoissaan hän iski Jochemia, joka ei voinut peräytyä, pertuskalla rintaan. Tämä kaatui kuolleena taaksepäin.
"Petturi!" huusi Iisak vielä kerran.
Mutta samassa Johannes iski hänet kuoliaaksi, hyppäsi ruumiiden yli, riensi tornin huippuun ja pystytti sinne Bysantin lipun.
Alhaalta kuului kirveeniskuja. Hyökkäysportti kaatui ulospäin ja riemuhuutojen kaikuessa — oli tullut jo aivan pimeä — tuhannet hunnit ajoivat kaupunkiin. Kaikki oli lopussa.
Osa hyökkäsi murhaten kaduille, osa riensi lähimmille porteille ja löi ne rikki avaten siten tien ulkopuolella oleville tovereilleen.
Nopeasti Uliaris riensi pienen joukkonsa kanssa Tiberiuksen linnoituksesta. Hän toivoi saavansa kaupunkiin päässeet ajetuiksi takaisin. Turhaan! Heittokeihäs kaatoi hänet maahan.
Hänen ruumiistaan taistellen kaatui kaksi sataa uskollista goottia, jotka vielä olivat jäljellä.
Silloin, nähdessään keisarillisen lipun liehuvan vallilla, Napolin porvaritkin rupesivat taistelemaan gootteja vastaan vanhojen roomalaisystävien Stephanoksen ja syyrialaisen Antiochoksen johdolla — asianajaja Kastor, goottien innokas ystävä, joka koetti tätä estellä, lyötiin kuoliaaksi —. He riistivät aseet viimeisten kaduilla olevien goottien käsistä ja lähettivät lähetystön onnittelemaan ja kiittämään Belisariusta, joka loistavan esikuntansa ympäröimänä ajoi Porta capuanan kautta Napoliin, sekä pyytämään häneltä armoa kaupungille.
Mutta hän rypisti majesteetillista otsaansa ja sanoi edes hevostaan pysäyttämättä:
"Viisitoista päivää on Napoli minua pidättänyt.
"Muuten olisin aikoja sitten ollut Rooman, jopa Ravennan edustalla.
"Tämä on suuresti vahingoittanut keisarin aikeita ja minun mainettani.
"Viisitoista päivää on teitä pelkureita ja ilkeämielisiä raukkoja kourallinen barbaareita saanut vallita.
"Rangaistuksena näistä viidestätoista päivästä on viidentoista tunnin — ryöstö.
"Ilman murhaa — sillä asukkaat ovat keisarin sotavankeja — ilman murhapolttoja — sillä kaupunki on nyt Bysantin linnoitus.
"Missä on goottien johtaja? Kuollutko?"
"Kuollut", vastasi Johannes. "Tässä on hänen miekkansa. Kreivi Uliaris kaatui."
"En minä häntä tarkoittanut", sanoi Belisarius.
"Tarkoitan nuorukaista, Totilaa. Kuinka hänen on käynyt?
"Minun täytyy saada hänet käsiini."
"Herra", sanoi eräs napolilainen rikas kauppias Asklepiodot, "jos säästätte taloni ja tavaravarastoni ryöstöltä, niin sanon teille, mihin hän on joutunut."
Belisariuksen viittauksesta kaksi maurilaista ratsumiestä tarttui vapisevaan kauppiaaseen.
"Kapinoitsija, aiotko asettaa minulle ehtoja? Puhu tai kidutuspenkissä kyllä puhut."
"Armoa! Armoa!" parkui Asklepiodot.
"Merikreivi riensi aselevon aikana muutamain ratsumiesten seuraamana Aurelianuksen linnoitukseen hakemaan sieltä apuväkeä. Hän voi palata millä hetkellä tahansa."
"Johannes", sanoi Belisarius, "Totila on yhtä tärkeä kuin koko Napoli.
"Meidän täytyy saada hänet vangiksi.
"Oletko käskyni mukaan vallannut Roomaan vievän tien ja miehittänyt portin?"
"Siihen suuntaan ei kaupungista ole kukaan päässyt", sanoi Johannes.
"Liikkeelle! Nuolennopeasti! Meidän täytyy houkutella hänet kaupunkiin.
"Nosta nopeasti goottilainen sotalippu takaisin Tiberiuksen linnoituksen ja Porta capuanan harjalle.
"Aseta vangitut napolilaiset taas aseissa valleille. Se, joka häntä varoittaa, tapetaan heti. Pue muutamia henkivartijoitani goottien asepukuun.
"Tahdon itse olla mukana! Hanki kolmesataa miestä portin läheisyyteen.
"Heti, kun hän on ratsastanut laskuristikon ohi, pudotetaan se alas.
"Tahdon saada hänet elävänä kiinni.
"Hänen täytyy kaunistaa riemukulkuani Bysanttiin."
"Anna tämä minun huolekseni, päällikkö", pyysi Johannes. "Olen hänelle velkaa ankaran iskun."
Hän riensi takaisin Porta capuanalle, käski viedä pois ruumiit ja kaikki taistelun merkit sekä ryhtyi muihinkin tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Silloin saapui paikalle hunnutettu nainen.
"Jumalan hyvyyden tähden", rukoili suloinen ääni, "antakaa minun mennä, miehet! Minä tahdon vain hänen ruumiinsa — oi, varokaa! Hänen valkoinen partansa! Oi, isäni!"
Tulija oli Mirjam, jonka ryöstävien hunnien melu oli pelästyttänyt kirkosta.
Epätoivon voimalla hän työnsi keihäät syrjään ja otti Iisakin kalpean pään syliinsä.
"Tiehesi, tyttö", huusi lähin sotilas, hyvin pitkä bajuvari. — Garizo oli hänen nimensä. Hän oli palkkasoturina Bysantin armeijassa.
"Älä pidätä meitä! Meidän on saatava paikka puhtaaksi.
"Juutalainen hautaan!"
"Ei, ei", huusi Mirjam ja työnsi miestä taaksepäin.
"Nainen", huusi tämä vimmoissaan ja kohotti kirveensä. —
Mutta Mirjam seisoi pelottomana suojaten isänsä ruumista käsillään ja katsellen loistavin silmin miestä. — Garizolta vaipui käsi alas.
"Sinä olet rohkea", sanoi hän.
"Ja kaunis sinä olet kuin Liusachan metsänhaltijatar. Mitä voin tehdä hyväksesi? Sinä olet ihmeellisen näköinen."
"Jos isieni Jumala on saanut sydämesi taivutetuksi", pyysi Mirjam sydäntäliikuttavalla äänellä, "niin auta minua tämän ruumiin hautaamisessa tuonne puutarhaan. — Haudan hän on itse aikoja sitten kaivanut — Saaran, äitini viereen, pää itäänpäin."
"Olkoon menneeksi", sanoi bajuvari ja seurasi häntä.
Hän kantoi päätä, Garizo tarttui ruumiin alaosaan. Muutaman askeleen perästä he olivat pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla oli kivi. Mies vieritti sen syrjään, ja he laskivat ruumiin hautaan asettaen kasvot itäänpäin.
Sanaakaan sanomatta, kyyneltäkään vuodattamatta Mirjam tuijotti hautaan. Hän tunsi itsensä nyt niin turvattomaksi, niin yksinäiseksi. Bajuvari siirsi hiljaa kivilaatan paikoilleen.
"Tule", sanoi hän sitten.
"Minne?" kysyi Mirjam soinnuttomalla äänellä.
"Niin, minne sinä haluat?"
"En tiedä itsekään. — Kiitos sinulle," sanoi tyttö, otti taikakalun kaulastaan ja ojensi sen hänelle. Se oli kultainen muistoraha Jordanista, temppelistä.
"Ei", sanoi mies pudistaen päätään.
Hän tarttui Mirjamin käteen ja asetti sen silmilleen.
"Kas näin", sanoi hän, "tämä tuottaa minulle onnea koko elämäni ajan.
"Nyt minun on lähdettävä. Meidän on saatava kreivi Totila vangiksi. Voi hyvin!"
Tämä nimi sai Mirjamin tarkkaavaiseksi. — Hän silmäsi vielä kerran hiljaista hautaa ja pujahti sitten nopeasti ulos puutarhasta.
Hän pyrki portista maantielle, mutta laskuristikko oli alhaalla ja portilla seisoi miehiä goottilaisissa varustuksissa. Hän katseli ihmeissään ympärilleen.
"Onko kaikki kunnossa, Chanaranges?"
"On, hän on melkein vankimme."
"Kuulkaa, vallin ulkopuolella, — kavion kopsetta — siinä ne ovatkin.
Tiehesi nainen!"
Ulkopuolella ajoi joukko ratsastajia täyttä karkua porttia kohti.
"Auki, portti auki", huusi Totila jo kaukaa.
Silloin ajoi Torismut etumaiseksi.
"En oikein luota tähän", sanoi hän. "Maantiellä oli hiljaa kuin haudassa, samoin vihollisten leirissä. Vain pari vartiotulta palaa siellä."
Silloin goottilaisen sotatorven ääni kajahti tornin huipulta.
"Se poika puhaltaa kamalasti", sanoi Torismut kiukuissaan.
"Se oli varmaankin italialainen", arveli Totila.
"Mikä on tunnussana", huudettiin sisäpuolelta latinankielellä.
"Napoli", vastasi Totila.
"Kuuletko? Uliariksen on täytynyt aseistaa kaupungin porvarit.
"Portti auki! Minä tuon iloisia sanomia", jatkoi hän puhettaan sisäpuolella oleville. "Neljäsataa goottia saapuu tuossa tuokiossa. Italialla on uusi kuningas."
"Kuka?" kysyttiin sisäpuolelta hiljaa.
"Valkoisen hevosen ratsastaja, etevin."
Portit avattiin, holviin ilmestyi goottilaisiin varustuksiin puettuja sotilaita, tulisoihdut loistivat ja kuiskuttavia ääniä kuului.
"Laskuristikko ylös", huusi Totila ratsastaen aivan sen ääreen.
Torismut katseli joukkoa varjostaen silmiään kädellään.
"Eilen oli heillä Regetan luona kokous", jatkoi Totila. "Teodahad on erotettu virasta ja kreivi Vitiges —"
Samassa ristikko nousi hitaasti ja Totila aikoi ajaa täyttä karkua kaupunkiin, kun hänen hevosensa eteen syöksähti soturien joukosta nainen.
"Pakene", huusi hän, "viholliset ovat kimpussasi. Kaupunki on joutunut vihollisten käsiin."
Hän ei saanut enempää sanotuksi. Keihäs lävisti hänen rintansa.
"Mirjam", kiljaisi Totila kauhistuneena ja kiskaisi hevostaan taaksepäin.
Mutta Torismut, joka oli alkanut aavistaa petosta, löi miekallaan ristikkojen lomasta poikki köyden, jolla laskuristikko nostettiin ja laskettiin. Rämähtäen se putosi Totilan edessä maahan.
Sateena lensi keihäitä ja nuolia ristikkojen läpi portin sisäpuolelta.
"Ristikko ylös! Heidän kimppuunsa!" huusi Johannes miehilleen.
Totila ei liikahtanutkaan paikaltaan.
"Mirjam! Mirjam!" huusi hän syvän surun valtaamana.
Silloin Mirjam avasi vielä kerran silmänsä ja loi häneen raukeavan, rakkauden ja tuskan kirkastaman katseen. Tämä katse ilmaisi kaikki. Se tunkeutui Totilan sydämeen.
"Sinun vuoksesi", huokasi tyttö ja kaatui kuolleena maahan.
Silloin Totila unohti Napolin ja kuolemanvaaran.
"Mirjam", huudahti hän vielä kerran ojentaen molemmat kätensä tyttöä kohti.
Samassa nuoli sattui hänen hevosensa lapaan. Jalo eläin hypähti taaksepäin ja nousi pystyyn.
Laskuristikko alkoi jo nousta. Silloin Torismut tarttui Totilan ohjaksiin, käänsi hevosen ja löi sitä miekan lappeella. Hurjaa vauhtia he lähtivät pakoon.
"Pois täältä, herra", huusi Torismut. "No, nopsia heidän täytyy olla, jos mielivät meidät kiinni saada."
Tuulen tavoin he ajoivat takaisin päin pitkin Via capuanaa. Johannes ei uskaltanut ajaa heitä pitkälle takaa, sillä yö oli pimeä ja tie hänelle tuntematon.
Totila ja Torismut tapasivat pian Aurelianuksen linnoituksen miehistön. Pysähdyttiin eräälle kukkulalle, jonne näkyi kaupunki torneineen valleille tehtyjen bysanttilaisten vahtitulien loisteessa.
Nyt vasta toipui Totila huumaavasta tuskastaan.
"Uliaris!" huokasi hän. "Mirjam!
"Napoli — me näemme vielä toisemme."
Hän käski lähteä Roomaan päin.
Mutta tästä hetkestä alkaen varjo peitti nuoren gootin sielun. Tuskan pyhällä oikeudella Mirjam oli saanut iäksi sijan hänen sydämessään.
Kun Johannes palasi ratsumiehineen turhalta retkeltään, hyppäsi hän hevosen selästä ja huusi vihaisella äänellä: "Missä on tyttö, joka häntä varoitti!
"Heittäkää hänen ruumiinsa koirille."
Ja hän riensi Belisariuksen luo kertomaan tapahtumasta.
Mutta kukaan ei tiennyt, minne kauniin tytön ruumis oli joutunut.
Hevoset olivat polkeneet hänet mäsäksi, arvelivat ihmiset.
Mutta eräs tiesi asian paremmin, bajuvari Garizo.
Hän oli metelin aikana nostanut Mirjamin kuin nukkuvan lapsen vahvoille käsivarsilleen ja kantanut hänet puutarhaan, vierittänyt kivilevyn aivan äsken suljetun haudan päältä ja asettanut tyttären isän viereen. Sitten hän oli katsellut häntä kauan.
Kaukaa kuului meteliä, kaupunkia ryöstettiin. Belisariuksen massagetit polttivat ja murhasivat kiellosta huolimatta. Kirkkojakaan ei säästetty. Lopuksi sotapäällikön täytyi itse tulla paljain miekoin pitämään järjestystä. —
Mirjamin piirteissä kuvastui ihana jalous. Garizo olisi suudellut häntä mielellään, mutta ei uskaltanut.
Sitten hän käänsi tytön kasvot itään päin, taittoi haudan vieressä kasvavan ruusun ja kiinnitti sen hänen rintaansa.
Hänkin aikoi lähteä ryöstämään.
Mutta hän ei hennonut lähteä, hän kääntyi takaisin.
Ja hän seisoi keihääseensä nojaten koko yön kunniavahtina kauniin tytön haudan ääressä.
Hän katseli tähtiä ja luki ikivanhan pakanallisen kuolinrukouksen, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut kotona Liusachan luona.
Mutta se ei hänen mielestään riittänyt. Hän rukoili sen lisäksi hartaasti kristillisen Isämeidän.
Ja kun aurinko nousi, hän siirsi huolellisesti kiven haudalle ja lähti.
Niin oli Mirjam jäljettömästi kadonnut.
Mutta Napolin kansa, joka sydämestään rakasti Totilaa, kertoi, että hänen suojelusenkelinsä oli tullut maan päälle ihanan immen muodossa pelastamaan häntä ja sitten noussut takaisin taivaaseen.
Napoli oli joutunut vihollisten käsiin Regetan kokouksen jälkeisenä päivänä.
Totila tuli Formiaen luona veljeään Hildebadia vastaan, jonka Vitiges oli heti lähettänyt Napolin varusväen lisäksi muutamien tuhansien miesten kanssa, kunnes hän itse ehtisi apuun suuremman joukon mukana.
Asiain näin ollen eivät veljekset voineet muuta kuin palata pääjoukon luo Regetaan, jossa Totila teki selkoa Napolin viimeisistä, surullisista hetkistä.
Valtakunnan kolmannen kaupungin, Italian kolmannen linnoituksen menetyksen vuoksi täytyi goottien muuttaa koko sotasuunnitelmansa.
Vitiges oli tarkastanut Regetaan saapuneet joukot. Niitä oli noin kaksikymmentä tuhatta miestä.
Tämä ynnä se pieni joukko, jonka kreivi Teja oli omin lupinsa palauttanut, oli ainoa käytettävissä oleva sotavoima. Koko Italia saattoi joutua vihollisen käsiin, ennenkuin ne suuret sotajoukot, jotka Teodahad oli lähettänyt kauas Etelä-Galliaan ja Noricumiin, Istriaan ja Dalmatiaan, ehtisivät palata, vaikka paluukäsky lähetettäisiin kuinkakin nopeasti.
Siitä huolimatta kuningas oli päättänyt murtautua noiden kahdenkymmenentuhannen miehen kanssa Napolin avuksi ja vastustaa siellä vihollista, joka italialaisten avulla oli kasvanut kolme kertaa suuremmaksi kuin hänen sotajoukkonsa, kunnes goottien joukot ehtisivät apuun.
Mutta nyt, kun tuo linnoitettu kaupunki oli joutunut Belisariuksen käsiin, luopui Vitiges aikeestaan lähteä häntä vastaan.
Hänen tyyni rohkeutensa oli yhtä etäällä uhkarohkeudesta kuin pelkuruudestakin.
Mutta hänen täytyi tehdä toinen, vielä tuskallisempi päätös.
Sillä välin kun gootit ensimmäisinä päivinä Totilan leiriin saapumisen jälkeen purkivat tuskaansa ja vimmaansa kiroamalla Teodahadia, Belisariusta ja italialaisia, sillä aikaa kun reipas nuoriso alkoi siellä täällä murista kuninkaan viivyttelemisestä, kun tämä ei vienyt heitä vähäisiä kreikkalaisia vastaan, joita tarvittiin neljä yhtä goottia kohden, sillä aikaa kun sotajoukko jo ääneen murisi toimettomuuttaan, täytyi kuninkaan raskain sydämin myöntää itselleen, että oli välttämätöntä peräytyä vielä kauemmas, toistaiseksi luopua itse Roomastakin.
Joka päivä saapui tietoja Belisariuksen sotajoukon kasvamisesta. Yksinomaan Napolista hän vei kymmenen tuhatta miestä — osittain panttivankeina, osittain liittolaisina. — Joka puolelta italialaisia virtasi hänen sotajoukkoihinsa. Napolin ja Rooman välillä ei ollut kyllin vahvaa paikkaa vastustamaan sellaista ylivoimaa, ja pienemmät rannikkokaupungit avasivat riemuiten porttinsa viholliselle.
Goottiperheet pakenivat näiltä tienoilta kuninkaan leiriin ja kertoivat, että Napolin valloituksen jälkeisenä päivänä Cumae ja Atella antautuivat ja heti sen jälkeen Capua ja Cajeta, vieläpä vahva Beneventumkin.
Belisariuksen etujoukot, hunnilaiset, saraseenilaiset ja maurilaiset ratsumiehet olivat jo Formiaen luona.
Goottien sotajoukko odotteli Rooman edustalla. Se halusi taistelua.
Mutta Vitiges oli aikoja sitten huomannut mahdottomaksi taistella avonaisella kentällä Belisariusta vastaan, jonka joukko nousi jo sataan tuhanteen mieheen.
Jonkin aikaa hän toivoi voivansa puolustaa Rooman vahvoja linnoituksia, Cetheguksen neron luomaa, bysanttilaisia vastaan, mutta pian hänen täytyi luopua tästäkin ajatuksesta.
Prefektin puuhista johtui, että Rooman väestön joukossa nyt oli enemmän asekuntoisia ja aseiden käyttämiseen tottuneita miehiä kuin useihin vuosisatoihin, ja kuningas tuli hetki hetkeltä yhä varmemmaksi siitä, miten he suhtautuivat gootteihin.
Roomalaiset voivat tuskin enää salata vihaansa barbaareita kohtaan. He eivät tyytyneet pilkallisiin katseihin. Gootit eivät uskaltaneet enää liikkua kaduilla muuten kuin aseilla varustettuina ja joukoissa. Joka päivä löydettiin yksinäisiä goottilaisia vahtisotamiehiä takaapäin kuoliaaksi pistettyinä.
Vitiges tiesi, että tällaisia mielenilmauksia johtivat viekkaat ja mahtavat päämiehet, ylhäisimmät roomalaiset aatelismiehet ja roomalainen papisto.
Hänen täytyi myöntää itsekseen, että heti kun Belisarius ilmestyisi muurien edustalle, nousisi Rooman väestö kapinaan ja tuhoaisi pienen goottilaisen varusväen yksissä neuvoin piirittäjäin kanssa. Niinpä Vitiges teki vaikean päätöksen. Hän päätti uhrata Rooman, vieläpä koko Keski-Italiankin, vetäytyä vahvaan, luotettavaan Ravennaan, täydentää sen varustukset, koota sinne kaikki goottien sotavoimat ja hakea vihollisen käsiinsä vasta sitten, kun sotajoukot olisivat tasaväkiset. Tämä päätös oli uhraus.
Sillä Vitigeksenkin mielessä hehkui germaanilainen sodanhalu ja hänen urhoollisuudellensa oli kova kolaus, kun hänen itseään puolustaakseen täytyi peräytyä taistelun asemesta.
Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.
Kuninkaalle, joka urhoollisuutensa vuoksi koroitettiin heikon Teodahadin valtaistuimelle, ei ollut kunniaksi alkaa hallituksensa häpeällisellä paolla. Hänen hallituksensa ensimmäisinä päivinä Napoli oli joutunut vihollisten käsiin. Pitäisikö hänen nyt vapaaehtoisesti luopua Roomasta, tuosta ihanasta kaupungista ja suurimmasta osasta Italiaa?
Vaikka hän kukistaisikin oman ylpeytensä kansansa vuoksi, niin mitä sanoisi kansa itse?
Mitä sanoisivat gootit, jotka olivat niin hillittömiä luonteeltaan ja jotka niin suuresti halveksivat kreikkalaisia.
Voisiko hän saada heidät tottelemaan käskyään?
Sillä germaanilainen kuningas oli enemmän neuvojen antaja ja ehdotusten tekijä kuin käskijä ja hallitsija.
Germaanilainen sotajoukko oli niin usein pakottanut kuninkaansa vasten omaa tahtoaan taisteluun ja tappioon.
Hän pelkäsi samaa. Raskain mielin hän käveli eräänä yönä edestakaisin teltassaan Regetan leirillä.
Silloin kuului ulkopuolelta askeleita. Oviverho riuhtaistiin syrjään.
"Ylös, goottien kuningas", huusi kiihkoisa ääni, "nyt ei ole aikaa maata."
"En makaa, Teja", vastasi Vitiges. "Milloin palasit? Mitä tietoja tuot?"
"He eivät ole enää elossa."
"Ketkä?"
"Petturi ja murhaajatar."
"Kuinka? Oletko tappanut heidät molemmat?"
"En tapa naisia. Teodahad heittiötä ajoin takaa kaksi yötä ja kaksi päivää.
"Hän oli matkalla Ravennaan. Hän oli minua paljon edellä.
"Mutta minun vihani oli vielä nopeampi kuin hänen kuolemanpelkonsa.
"Jo Narnian luona saavutin hänet. Kaksitoista orjaa saattoi hänen kantotuoliaan. Mutta heillä ei ollut halua kuolla tuon kurjan edestä. He heittivät tulisoihdut käsistään ja pakenivat.
"Kiskaisin hänet kantotuolista ja annoin hänelle oman miekkansa käteen, mutta hän lankesi maahan polvilleen ja rukoili armoa. Samalla hän kuitenkin tähtäsi salakavalan iskun minua vastaan.
"Silloin tapoin hänet kuin uhrihärän kolmella iskulla.
"Yksi isku oli valtakunnan puolesta, kaksi vanhempieni puolesta.
"Ripustin hänet kultaisesta vyöstään kuivaan marjakuuseen maantien vieressä. Riippukoon hän siinä taivaan lintujen ruokana sekä varoituksena maan kuninkaille."
"Kuinka Gotelindiksen kävi?"
"Hän sai kamalan lopun", sanoi Teja väristen. "Kun lähdin täältä Roomaan, tiedettiin vain, ettei hän ollut viitsinyt lähteä tuon pelkurin mukaan. Teodahad pakeni yksin.
"Mutta Gotelindis kutsui kappadokialaisen henkivartiastonsa kokoon ja lupasi miehille suuria rahasummia, jos he seuraisivat häntä ja sulkeutuisivat hänen kanssaan lujaan Salonaan.
"Palkkasoturit epäilivät ja tahtoivat ensin nähdä kultakasat.
"Silloin Gotelindis lupasi noutaa ne. Hän lähtikin, mutta ei tullut takaisin.
"Kun taas palasin Rooman kautta, oli hänet löydetty."
"Mistä sitten?"
"Hän oli mennyt katakombeihin yksinään, ilman opasta, etsimään sinne kätkettyä aarretta.
"Hän eksyi varmaankin tuossa labyrintissa eikä löytänyt enää tietä ihmisten ilmoille.
"Palkkasoturit, jotka lähtivät häntä hakemaan, löysivät hänet elävänä. Hänen tulisoihtunsa oli melkein käyttämätön. Se oli luultavasti sammunut heti, kun hän meni luoliin.
"Hän oli tullut mielipuoleksi. Pitkä kuolemantuska ja epätoivo olivat tuhonneet tuon ilkeän naisen. Hän kuoli heti, kun hänet oli saatettu päivän valoon."
"Hirmuista", huudahti Vitiges.
"Se oli oikein", sanoi Teja. "Mutta minulla on vielä muutakin kerrottavaa."
Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, riensivät Totila, Hildebad, Hildebrand ja muut goottilaiset päälliköt telttaan.
"Joko hän tietää sen?" huusi Totila.
"Ei vielä", sanoi Teja.
"On syttynyt kapina", huusi Hildebad. "Kapina! Nyt, kuningas Vitiges, lähde puolustamaan kruunuasi!
"Tee se kopea poika päätään lyhemmäksi!"
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Vitiges levollisesti.
"Arahad, Astan kreivi, se turhamainen narri, on noussut kapinaan.
"Hän riensi, kun sinut oli valittu, suoraa päätä Florentiaan, jossa hänen vanhempi veljensä Guntaris, Tuscian ylpeä herttua hallitsee.
"Siellä saivat völsungit paljon puoluelaisia. He ovat kaikkialla kiihoittaneet gootteja sinua vastaan 'kuninkaanliljan' puolesta, kuten he sanovat. Matasunta on muka kruunun perillinen.
"He ovat valinneet hänet kuningattareksi.
"Hän oleskeli Florentiassa ja joutui tietysti heidän valtaansa.
"Ei ollenkaan tiedetä, onko hän Guntariksen vanki vai Arahadin vaimo.
"Se vain tiedetään, että he ovat pestanneet avareja ja gepidejä palkkasotureiksi ja aseistaneet völsungien suuren joukkueen lisäksi koko amalien suvun ja kaikki sen kannattajat.
"He haukkuvat sinua talonpoikaiskuninkaaksi.
"He aikovat saada Ravennan haltuunsa."
"Lähetä minut Florentiaan kolmen tuhannen miehen mukana", huusi
Hildebad kiukuissaan.
"Minä tuon tämän goottien kuningattaren ja hänen aatelisen ihailijansa luoksesi vankeina lintuhäkissä."
Mutta muut olivat hyvin huolestuneen näköisiä.
"Synkältä näyttää", sanoi Hildebrand.
"Belisarius on sadantuhannen miehen kanssa edessämme. Selkämme takana on käärmemäinen Rooma — kaikki sotajoukkomme ovat vielä viidenkymmenen penikulman päässä — ja kaiken lisäksi veljessota ja kapina valtakunnan sydämessä. Ukkonen on iskenyt tähän maahan."
Mutta Vitiges pysyi yhtä levollisena ja vakavana kuin ennenkin.
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa.
"Kenties se olikin hyväksi", sanoi hän sitten.
"Nyt ei ole valitsemisen varaa.
"Nyt meidän täytyy peräytyä."
"Peräytyäkö", kysyi Hildebad synkkänä.
"Niin! Me emme saa jättää selkäpuolelle vihollisia. Huomenna lähdemme liikkeelle —"
"Napolia kohti", sanoi Hildebad.
"Ei! Takaisin Roomaan.
"Ja sitten Florentiaan ja Ravennaan.
"Kapinan liekki on sammutettava, ennenkuin se pääsee oikein leimuamaan."
"Kuinka? Aiotko sinä lähteä Belisariusta pakoon?"
"Aion, voidakseni sitä vahvempana kääntyä takaisin.
"Jousenjännekin taipuu taaksepäin voidakseen sinkauttaa tappavan nuolen."
"Ei koskaan", sanoi Hildebad, "sinä et saa, sinä et uskalla sitä tehdä".
Mutta Vitiges meni levollisesti hänen luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.
"Minä olen kuninkaasi.
"Sinä itse olet valinnut.
"Kuuluvampana muiden huutoa kaikui sinun huutosi: 'Terve, kuningas
Vitiges.'
"Sinä tiedät ja Jumala tietää, etten ole kruunua tavoitellut.
"Te olette sen päähäni painaneet. Ottakaa se pois, jollette tahdo sitä enää minulle uskoa.
"Mutta niin kauan kuin minä sitä kannan, luottakaa minuun ja totelkaa minua. Muuten olette hukassa ja minä samoin."
"Olet oikeassa", sanoi pitkä Hildebad taivuttaen päätään. "Anna anteeksi! Koetan korvata tämän ensi taistelussa."
"Nyt työhön, sotapäälliköt", sanoi Vitiges pannen kypärän päähänsä.
"Sinä, Totila, menet tärkeille asioille frankkien kuninkaan luo
Galliaan. Te toiset lähdette joukkojenne luo. Purattakaa leiri.
Auringon noustessa lähdemme Roomaan."
Muutamia päiviä tämän jälkeen, sen päivän iltana, jolloin gootit
saapuivat Roomaan, tapaamme nuoret "ritarit" Lucius ja Marcus
Liciniuksen, runoilija Pison, lihavan Balbuksen ja nuoren lainoppineen
Julianuksen prefekti Cetheguksen luona tuttavallisesti keskustelemassa.
"Tässä on siis luettelo tulevan paavi Silveriuksen hartaimmista puoluelaisista, minun vähäisimmistä vastustajistani.
"Onko se täydellinen?"
"On.
"Suuren uhrauksen olen saanut tehdä tähtesi, päällikkö", sanoi Lucius
Licinius.
"Jos olisin, kuten sydämeni kehoitti, heti hakenut Belisariuksen käsiini, olisin jo ollut mukana piirittämässä ja valloittamassa Napolia sen sijasta, että nyt saan täällä urkkia pappien vehkeitä ja opettaa plebeijejä marssimaan ja muodostamaan manipeleita."
"Jota he eivät kuitenkaan koskaan opi", tuumi Marcus.
"Olkaa kärsivälliset", sanoi Cethegus levollisesti kohottamatta silmiään papyruskääröstä, jota hän piti kädessään.
"Te saatte pian ja aivan tarpeeksenne taistella goottilaisten karhujen kanssa.
"Muistakaa aina, että taistelu on vain keino eikä päämäärä."
"Miten lienee", epäili Lucius.
"Vapaus on päämäärä ja vapaus vaatii voimaa", sanoi Cethegus. "Meidän täytyy totuttaa roomalaiset uudelleen käyttelemään kilpeä ja miekkaa, muuten —"
Ostiarius ilmoitti erään goottisotilaan.
Nuoret miehet silmäilivät toisiaan kummastellen.
"Antakaa hänen tulla sisään", sanoi Cethegus kätkien kirjoituksen erääseen koteloon.
Silloin riensi sisään nuori mies, yllään goottisoturin ruskea vaippa, päässä goottilainen kypärä ja heittäytyi Cetheguksen syliin.
"Julius", sanoi tämä vetäytyen kylmästi taaksepäin.
"Mikä sinut on tänne tuonut?
"Oletko muuttunut kokonaan barbaariksi? Miksi tulit Roomaan?"
"Isäni! Saatoin Valerian tänne goottilaisen suojelusjoukon turvissa.
Tulen palavasta Napolista."
"Vai niin", sanoi Cethegus. "Olet taistellut vaaleaverisen ystäväsi puolesta Italiaa vastaan. Se sopii roomalaiselle. Vai mitä, Lucius?"
"En ole taistellut enkä aio taistellakaan tässä turmiota tuottavassa sodassa. Voi niitä, jotka ovat sen sytyttäneet."
Cethegus silmäili häntä kylmästi.
"Arvolleni on alentavaa eikä minulla ole kärsivällisyyttäkään selittää roomalaiselle tuollaisen ajatuksen häpeällisyyttä.
"Voi, että Juliuksestani on tullut sellainen luopio. Etkö häpeä näitä ikätovereitasi? Katsokaa, roomalaiset ritarit. Tässä on roomalainen, joka ei halua vapautta eikä vihaa barbaareita."
Mutta Julius pudisti levollisena päätään.
"Sinä et ole vielä nähnyt Belisariuksen hunneja etkä massageetteja, joiden pitäisi tuoda teille vapaus.
"Missä ovat ne roomalaiset, joista puhut? Onko Italia noussut kapinaan katkaistakseen ikeensä? Voiko se nousta kapinaan?
"Justinianus taistelee gootteja vastaan, emmekä me.
"Voi sitä kansaa, jonka tyranni vapauttaa."
Cethegus myönsi itsekseen, että Julius oli oikeassa, mutta vierasten läsnä ollessa ei hän tahtonut sitä myöntää.
"Minun täytyy puhua kahden kesken tämän filosofin kanssa.
"Ilmoittakaa minulle, jos pyhän miehen luona jotakin tapahtuu."
Sotatribuunit lähtivät katsellen halveksivasti Juliusta.
"En haluaisi kuulla heidän arvosteluaan sinusta", sanoi Cethegus.
"Minusta on yhdentekevää, miten he minua arvostelevat. Noudatan omia mielipiteitäni enkä muiden."
"Hänestä on tullut mies", sanoi Cethegus itsekseen.
"Ja syvimmät ja puhtaimmat ajatukseni, jotka kiroavat tätä sotaa, ovat saattaneet minut tänne.
"Tulen pelastamaan sinua ja noutamaan sinut pois tästä tukahduttavasta ilmasta, tästä petollisuuden ja valheen maailmasta. Minä pyydän sinua, ystäväni, isäni: lähde mukanani Galliaan."
"Etpä pyydäkään vähää", vastasi Cethegus hymyillen. "Minun pitäisi lähteä Italiasta hetkellä, jolloin vapauttajat saapuvat. Tiedätkö sinä, että minä olen heidät kutsunut, että minä olen sytyttänyt tämän sodan, jota sinä kiroat?"
"Olen sitä aavistanut", vastasi Julius alakuloisena. "Mutta kuka vapauttaa meidät vapauttajista? Kuka lopettaa tämän taistelun?"
"Minä", sanoi Cethegus levollisena ja majesteetillisena.
"Ja sinä, poikani, autat minua siinä.