Aurinko laskeutui verkalleen Faesulaen viheriöivien kukkulain taakse kullaten sen pienen maatalon pylväitä, jossa Rautgundis oli emäntänä.
Goottilaiset palvelijat ja roomalaiset orjat lopettivat parhaillaan töitään.
Tallirenki toi nuoret hevoset laitumelta.
Kaksi muuta palvelijaa ajoi komeita raavaseläimiä ruohopeitteisiltä kukkuloilta navettaan. Vuohipaimen komensi, roomalaisia haukkumasanoja lasketellen, hoidokkaitaan, jotka jäivät tuontuostakin syömään suolaista kivirikkoa, jota kasvoi rappeutuneen muurin raoissa tien vieressä.
Muutamat germaanilaisista palvelijoista puhdistivat pellolla käytettyjä ajokaluja takapihalla. Roomalainen vapautettu, oppinut ja ylhäinen herra, itse ylipuutarhuri lähti tyytyväisesti ympärilleen katsellen kukkivalta ja tuoksuvalta työmaaltaan.
Silloin pikku ystävämme Atalvin tuli tallista keltaiset kutrit seppelöityinä.
"Cacus! Muista panna ruosteinen naula vesiammeeseen.
"Vakis muistutti siitä erityisesti. Jollet sinä sitä tee, niin Vakis antaa taas kotiin tultuaan sinulle selkään."
Hän paiskasi oven kiinni.
"Nuo italialaiset orjat ovat oikeita kiusankappaleita", sanoi nuori isäntä mahtavan näköisenä.
"Sen jälkeen kun isä lähti ja Vakis meni hänen mukanaan leirille, on kaikki ollut minun hoidettavanani. Äiti, Jumala paratkoon, voi pitää palvelustytöt kurissa, mutta miespalvelijat vaativat miestä käskijäkseen."
Totisena ja arvokkaana pikku isäntä meni pihan yli.
"Mutta eivät ne oikein kunnioita minua", sanoi hän muikistaen kirsikanpunaisia huuliaan ja rypistäen otsaansa.
"Mistähän se johtuu?
"Ensi päivänseisauksen aikana täytän jo yhdeksän vuotta, ja sittenkin täytyy minun pitää tätä asetta, joka muistuttaa kauhaa."
Ja hän liikautti ylenkatseellisesti pientä puista miekkaansa.
"Minun pitäisi saada metsästyspuukko, oikea ase.
"Nyt en voi mitään tehdä, eikä minulla ole haluakaan."
Suuttumuksestaan huolimatta hän oli niin suloinen, aivan kuin vihastunut Eros, polviin ulottuvassa, hihattomassa, valkoisesta pellavasta tehdyssä takissaan, jonka rakas äiti oli kutonut, ommellut ja koristanut punaisella reunuksella.
"Mielelläni juoksisin vielä niitylle ja poimisin äidille illaksi metsäkukkia, joita hän rakastaa enemmän kuin puutarhamme komeimpia kukkia.
"Mutta minun täytyy vielä pitää iltatarkastus, ennenkuin äiti sulkee ovet.
"'Atalvin', sanoi nimittäin isä ennen lähtöään, 'tarkasta taloa ja suojele äitiä. Jätän hänet sinun käsiisi!' Ja minä lupasin kättä lyöden. Siksipä minun täytyy pitää sanani."
Hän meni yli pihan pitkin asuinrakennuksen etusivustaa, tarkasti vasemmalla olevat ulkohuoneet ja oli juuri menossa nelikulmaisen asuinrakennuksen taakse, kun nuoret koirat saivat kovaäänisellä haukunnallaan hänen huomionsa kääntymään vasemmalta, taloa ympäröivän puuaidan luota kuuluvaan meteliin.
Hän meni kulman ohi, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan, sillä aidalla istui tai pikemmin sen yli tuli omituisennäköinen ihminen.
Tulija oli suuri, vanha, laiha mies, joka oli puettuna vuoripaimenien käyttämään karkeaan nukkavieruun takkiin. Vaipan asemesta oli hartioilla suuri parkitsematon sudennahka. Kädessä oli hänellä suuri, terävällä teräskärjellä varustettu vuorisauva, jolla hän ajeli pois kiukkuisesti haukkuvia koiria.
Nopeasti poika juoksi paikalle.
"Seis, muukalainen, mitä sinulla on aidallani tekemistä? Mene heti tiehesi."
Vanhus hämmästyi ja katseli tutkivasti kaunista poikaa.
"Mene tiehesi, sanon minä", toisti Atalvin.
"Sillä tavallako tässä talossa tervehditään väsynyttä matkalaista?"
"Niin, jos väsynyt matkalainen tulee taloon takateitä.
"Jos olet kunnon mies ja kuljet oikeilla asioilla, niin tuolla on pääportti aivan selkiselällään. Tule sitä tietä sisään."
"Sen olisin tiennyt, jos olisin tahtonut tietää."
Hän aikoi nousta aidan yli pihalle.
"Seis", huusi poika suutuksissaan. "Sitä tietä et tule tänne.
"Käy kiinni, Griffo! Käy kiinni Wulfo!
"Ja jollet sinä pelkää näitä kahta nuorta, niin huudan minä vanhan.
"Varo silloin itseäsi!
"Tursa, Tursa, käy päälle!"
Tämän huudon kuultuaan syöksyi raivoisasti haukkuen paikalle tallin nurkan takaa tavattoman suuri, harmaa, takkukarvainen susikoira, joka näytti aikovan pitemmittä mutkitta karata rauhanhäiritsijän kurkkuun kiinni.
Mutta tuskin oli raivoisa eläin ehtinyt aidan luo vastapäätä vanhusta, kun sen kiukku muuttui ystävyydeksi. Haukunta vaikeni ja häntäänsä heiluttaen se juoksi vanhuksen luo, joka nyt levollisesti tuli yli aidan.
"Niin, Tursa, uskollinen eläin. Mehän sentään olemme ystäviä", sanoi hän. "No, sanoppa nyt, pikku mies, mikä sinun nimesi on."
"Nimeni on Atalvin", sanoi tämä peräytyen arasti, "mutta — minä luulen, että sinä olet noitunut koiran — mikä on sinun nimesi?"
"Sama kuin sinunkin", sanoi vanhus ystävällisemmin. "Oikein on, että sinun nimesi on sama kuin minunkin.
"Älä pelkää. En ole mikään ryöväri. Saata minut äitisi luo, niin kerron hänelle, kuinka urhoollisesti sinä olet taloasi suojellut."
Molemmat riitaveljet menivät nyt asuinrakennukseen. Tursa juoksi edellä iloisesti haukahdellen.
Goottilainen emäntä oli tehnyt roomalaishuvilan atriumista pienillä muutoksilla germaanilaistyylisen ison salin.
Talon isännän poissa ollessa ei Rautgundis suuresti välittänyt vieraspidoista ja olikin sen vuoksi siirtynyt siksi ajaksi naistenhuoneesta tänne palvelijattarineen.
Oikealla istui pitkä rivi goottilaisia palvelijattaria värttinöidensä ääressä. Toisella puolen huonetta istui muutamia roomalaisia orjattaria, jotka tekivät hienompia käsitöitä. Keskellä lattiaa seisoi Rautgundis itse kangaspuiden ääressä nopeasti sukkulaa käytellen, mutta samalla pitäen silmällä käskyläisiään.
Sininen, kotikutoisesta kankaasta ommeltu hame oli nostettu polvien yläpuolelle teräsrenkaiselle vyölle, johon hänen ainoa korunsa — avainkimppu — oli kiinnitetty.
Tummankeltainen tukka oli sileäksi kammattu ja sidottu yksinkertaiseksi sykeröksi niskaan.
Hänen olennostaan kuvastui vaatimaton arvokkuus.
Hän meni nuorimman goottilaisen palvelijattaren luo, joka istui rivin alapäässä, ja kumartui hänen puoleensa.
"Hyvä, Liuta", sanoi hän, "lankasi on tasaista etkä ole tänään katsonut niin usein ovelle kuin tavallisesti. Vaikka", lisäsi hän hymyillen, "turhaapa se olisi ollutkin, sillä ei sieltä Vakis kuitenkaan tulisi."
Nuori tyttö punastui.
Rautgundis laski kätensä hänen sileälle tukalleen.
"Minä tiedän", sanoi hän, "että sinä olet itseksesi soimannut minua siitä, että olen antanut sinun, kihlatun morsiamen, tämän vuoden ajan istua kehräämässä sekä aamuin että illoin tuntia kauemmin kuin muiden. Mutta se ei ollut julmuutta.
"Näetkö: se oli omaksi hyödyksesi.
"Kaikki, mitä olet tänä vuonna kehrännyt parhaista langoistani, on sinun. Lahjoitan sen myötäjäiseksesi. Niinpä ei sinun tarvitsekaan ensi vuonna, ensimmäisenä aviovuotenasi, ollenkaan kehrätä."
Tyttö tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä itkien silmiin.
"Ja sinua sanotaan ankaraksi ja kovaksi", sai hän vain sanotuksi.
"Olen lempeä hyville, ankara pahoille, Liuta. Hoidossani olevat tavarat ovat herrani omaisuutta ja poikani perintöä. Sen vuoksi minun on oltava ankara."
Vanhus ja Atalvin ilmestyivät ovelle. Poika aikoi heti huutaa, mutta hänen seuralaisensa pani kätensä hänen suunsa eteen ja tarkasteli vähän aikaa sisässä olijain huomaamatta Rautgundiksen puuhia, kuinka tämä tarkasti tyttöjen töitä, kiitti ja moitti ja antoi heille uutta työtä.
"Komealta hän näyttää", sanoi vanhus vihdoin itsekseen, "ja hallitsijatar hän tuntuu olevan talossaan — mutta kukapa kaikki tietää."
Silloin Atalvin ei enää voinut pidättää itseään.
"Äiti", huusi hän, "täällä on muukalainen, joka noitui Tursan, tuli taloon yli aidan ja tahtoo puhutella sinua. En voi sitä käsittää."
Komea emäntä kääntyi silloin arvokkaana ovelle päin ja pani kätensä silmilleen suojellakseen niitä häikäisevältä ilta-auringon loisteelta, joka virtasi sisään avonaisesta ovesta.
"Miksi tuot vieraan tänne?
"Tiedäthän sinä, ettei isä ole kotona.
"Vie hänet vierassaliin.
"Hänen paikkansa ei ole minun luonani."
"Eiköhän sittenkin, Rautgundis! Täällä, luonasi on paikkani", sanoi vanhus tullen esille.
"Isä!" — huudahti emäntä ja juoksi muukalaisen syliin.
Ihmeissään ja hiukan tyytymättömänä Atalvin katseli ryhmää.
"Sinä olet siis isoisä, joka asuu kaukana pohjoisvuorilla.
"Jumalan rauha, isoisä!
"Mutta miksi et sitä heti sanonut?
"Ja miksi et tullut portista, kuten muut rehelliset ihmiset?"
Vanhus tarttui molemmin käsin tyttäreensä ja katsoi häntä tarkasti silmiin.
"Hän näyttää tyytyväiseltä ja iloiselta", murisi hän itsekseen.
Silloin Rautgundis tointui. Hän silmäsi nopeasti ympäri salia.
Kaikki värttinät seisoivat — paitsi Liutan. Kaikki katsoivat uteliaana vanhusta.
"Miksi te ette kehrää, laiskat harakat", huudahti emäntä ankarasti.
"Sinä, Marcia, olet töllistellessäsi antanut kehruuksesi pudota — tiedät säännön, sinä kehräät yhden käämin lisää — te muut saatte vapaaillan. Tule, isä!
"Liuta, valmista haalea kylpy ja hanki lihaa ja viiniä."
"Ei", sanoi isä. "Vanha talonpoika on tottunut peseytymään vuorikoskessa ja juomaankin siitä.
"Ja mitä ruokaan tulee — tuolla ulkona aidan takana rajapaalun luona on reppuni. Tuokaa se minulle. Siellä on ohraleipää ja lampaan maidosta tehtyä juustoa. Ne kelpaavat minulle. —
"Kuinka monta lehmää teillä on navetassa ja kuinka monta hevosta laitumella?"
Tämä oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.
Vähän myöhemmin — ilta oli jo pimennyt ja pikku Atalvin mennyt nukkumaan pudistellen päätään isoisän käytökselle — isä ja tytär kävelivät nousevan kuun valossa ulkona.
"En saanut tarpeeksi ilmaa sisällä", oli vanhus sanonut.
He puhelivat kauan vakavista asioista kävellessään pihalla ja puutarhassa.
Vanhus kyseli kaikenlaista talousasioista sitä mukaa kuin hänen silmänsä kiintyivät työkaluihin tai rakennuksiin. Hänen äänensä ei ilmaissut sydämellisyyttä. Silmissä se vain joskus välähti, kun hän salavihkaa katseli tytärtään.
"Lopeta nyt vihdoinkin juttusi rukiista ja hevosista", sanoi Rautgundis hymyillen, "ja sano minulle, miten olet näinä vuosina voinut?
"Ja mikä sinut on vihdoinkin saattanut vuorilta lapsesi luo?"
"Kuinkako olen voinut. No, yksinäni olen ollut. Ja talvet ovat kylmiä.
"Niin, meillä ei ole niin suloisen lämmintä kuin täällä Italian laaksoissa."
Hän sanoi sen ikäänkuin moittien.
"Miksikö olen tänne tullut?
"Näetkö, viime vuonna putosi sonnini Firn-Jochilta ja kuoli. Olen tullut täältä etelästä ostamaan uutta sonnia."
Nyt ei Rautgundis voinut enää hillitä itseään. Hän heittäytyi vanhuksen rinnoille ja sanoi:
"Etkö ole löytänyt sonnia lähempää kuin täältä? Älä valehtele, vuoritilallinen, omalle sydämellesi ja omalle lapsellesi.
"Sinä olet tullut tänne, koska sinun täytyi, koska et enää jaksanut vastustaa haluasi nähdä lastasi."
Vanhus seisahtui ja siveli hänen tukkaansa.
"Mistä sen tiedät?
"No niin! Täytyihän minun kerrankin tulla katsomaan, kuinka sinä voit ja kuinka hän, tuo gootti-kreivi, sinua kohtelee."
"Kuten silmäteräänsä", vastasi Rautgundis innoissaan.
"Vai niin? Miksi hän ei sitten ole kotona vaimonsa ja lapsensa luona?"
"Hän on leirissä kuninkaan palveluksessa."
"Sepä se onkin.
"Mitä hänen tarvitsee palvella kuningasta?
"Mutta — sano, miksi sinulla ei ole kultaisia rannerenkaita käsissäsi?
"Kerran, noin viisi vuotta takaperin kulki ohitsemme eräs goottivaimo Italian laaksoista. Hänellä oli kädenlevyisiä kultakoristeita. Silloin ajattelin: sellaisia tyttärelläsikin on ja minä iloitsin, mutta nyt —"
Rautgundis sanoi hymyillen.
"Pitäisikö minun koreilla kultahelyillä palvelijattarieni silmäin edessä! Koristelen itseäni vain silloin, kun Vitiges näkee?"
"Vai niin? Ansaitseeko hän sen?
"Mutta onko sinulla kultasolkia ja -rannerenkaita kuten muilla ylhäisillä goottinaisilla täällä etelässä?"
"Enemmän kuin muilla, laatikoittain. Vitiges toi suuret saaliit gepidisodasta."
"Sinä olet siis onnellinen."
"Olen, isä, mutta en rannerenkaiden vuoksi."
"Eikö sinulla ole mitään valittamista? Sano nyt, lapseni! Sano vanhalle isällesi, olipa se mitä tahansa. Hän puoltaa oikeuttasi."
Rautgundis seisahtui.
"Isä, älä puhu tuollaista.
"Sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla eikä minulla oikeutta kuunnella sinua.
"Luovu toki vihdoinkin onnettomasta luulostasi, että olen muka onneton senvuoksi, että olen siirtynyt tänne laaksoon. Alan luulla, että vain tämä pelkosi on saattanut sinut tänne."
"Vain pelkoni", huudahti vanhus äkkiä sysäten sauvansa maahan.
"Ja sinä sanot luulotteluksi isäsi sydämen sisintä vakaumusta.
"Luulottelua! Onko luulottelua, että minun on vaikea hengittää täällä laaksossa?
"Onko luulottelua, että rotevakasvuiset, vaaleat goottimme muuttuvat täällä laaksossa pieniksi ja ruskeiksi?
"Onko se luulottelua, että kaikki vääryys aina tulee etelästä, tästä veltostuneesta, petollisesta laaksosta?
"Mistä tulivat lumivyöryt, jotka hautasivat majamme? Etelästä.
"Mistä tulee myrkyllinen tuuli, joka turmelee ihmiset ja eläimet?
Etelästä.
"Miksi syöksyvät lehmäni ja lampaani rotkoihin, kun ne ovat laitumella vuoren eteläpuolella?
"Miksi kuoli äitisi, kun hän ensimmäisen kerran tuli vuoriltamme
Bohanumiin, tuohon tukahduttavaan kaupunkiin?
"Eräs veljistäni tuli tänne etelään ja liittyi Teoderikin sotajoukkoon.
Italialaiset pistivät hänet juomingeissa kuoliaaksi.
"Miksi renki, joka vain talvenkin on ollut täällä etelässä, ei kelpaa enää mihinkään?
"Missä on suuri sankari Teoderik oppinut kirotun hallitusmuotonsa veroineen, kidutuksineen, vankiloineen ja kirjoitustaitoineen?
"Mitä ovat isämme siitä kaikesta tienneet?
"Mistä tulee kaikki petollisuus, kaikki orjamaisuus, kaikki ylellisyys, kaikki velttous, kaikki viekkaus?
"Täältä, Italian laaksosta, etelästä, jossa ihmiset kasautuvat kuin syöpäläiset samoihin paikkoihin ja myrkyttävät ilman toisiltaan.
"Ja niinpä tulee eräs mies vuorelleni ja vie terveen lapseni tähän kirouksen maahan.
"Miehesi olennossa on jotakin hyvää ja kirkasta, en sitä kiellä. Jos hän olisi rakentanut majansa sinne vuorille, olisin mielelläni antanut hänelle lapseni ja parin parhaita härkiäni.
"Mutta ei! Hän toi hänet tänne etelän kuumaan suomaahan.
"Ja hän itse kumartelee Rooman ja Korppikaupungin kultaisissa saleissa.
"Kauan minä vastustin —"
"Mutta myönnyit lopuksi."
"Mitäpä minä voin?
"Raikas, reipas tyttöni sai sydänsuruja onnettoman miehen vuoksi."
"Ja kymmenen vuoden ajan on tuo onneton mies tehnyt lapsesi onnelliseksi."
"Jos se vain olisi totta."
"Isä!"
"Kumpahan se sellainen kestäisi.
"Ensimmäisen kerran tulisi onni etelästä päin.
"Näetkö, vastenmielisyyteni tätä tasankoa kohtaan on niin suuri, etten ole täällä käynyt seitsemään vuoteen, enkä ole ollenkaan nähnyt tyttärenpoikaani.
"Kun siitä huolimatta tänne tulin, oli minulla siihen tärkeät syyni."
"Siis et tullut rakkautesi vuoksi etkä sydämesi pakottamana."
"Kyllä, surullisen sydämeni pakottamana. Paha enne on sattunut.
"Sinä kai muistat vielä komean pyökin, joka oli kalliolla talostamme oikealla.
"Istutin sen vanhan tavan mukaan heti synnyttyäsi. Ja se menestyi hyvin, kuten sinä itsekin! Sinä vuonna, jolloin lähdit kotoa, näytti se minusta sairaalta ja surulliselta.
"Mutta toiset eivät sitä huomanneet ja he nauroivat minulle.
"No, se virkistyi taas ja näytti terveeltä ja kukoistavalta.
"Mutta eräänä yönä viime viikolla nousi niin ankara rajuilma, etten ole sellaista usein vuorilla nähnyt ja kun aamulla menin ovesta ulos — näin, että ukkonen oli iskenyt puunrungon aivan palasiksi ja että tulviva puro oli vienyt latvan mukanaan — etelään."
"Sääli rakasta puuta! Mutta miten se voi sinua huolestuttaa?"
"En ole vielä kaikkea kertonut.
"Surullisena kaivoin illalla päivätyön päätyttyä rungon maasta ja heitin tuleen, ettei se — tyttäreni nimikkopuu — viruisi tiellä halveksittuna.
"Tapaus koski kovasti sydämeeni ja minä mietin ja mietin. Surulla ajattelin miestäsi ja epäluuloni häntä kohtaan kasvoi kasvamistaan.
"Ja minä katselin tuleen, jossa puunrunko parhaillaan hiiltyi.
"Silloin nukahdin siihen ja näin unissani sinut ja Vitigeksen.
"Hän aterioi kultaisessa salissa ylhäisten herrojen ja kauniiden, komeapukuisten naisten kanssa.
"Mutta sinä seisoit ovella kerjäläisen vaatteissa, itkit katkerasti ja huusit hänen nimeään.
"Mutta hän sanoi:
"'Kuka on tuo vaimo? En tunne häntä.'
"Tämä näky ei sallinut minun enää jäädä vuorelleni.
"Minun täytyi tulla tänne. Minun täytyi saada nähdä, kuinka lapseni voi täällä laaksossa. Aioin yllättää hänet. — Sen vuoksi en tullut taloon portista."
"Isä", sanoi Rautgundis vihaisena, "sellaista ei saa unessakaan ajatella. Epäluulosi —"
"Epäluuloni! En luota kehenkään muuhun kuin itseeni.
"Ja ukkosen iskusta ja unestani olen tullut vakuutetuksi siitä, että sinua uhkaa vaara.
"Luovu hänestä!
"Ota poikasi mukaasi ja lähde kanssani vuorille!
"Vain vähäksi aikaa.
"Usko minua, sinä alat taas viihtyä hyvin vapaassa ilmassa vuorilla, joilla asumme kaikkien maailman herrojen yläpuolella."
"Pitäisikö minun luopua miehestäni?
"Ei koskaan."
"Eikö hän ole sinua hylännyt?
"Hänelle merkitsevät hovi ja kuninkaan palvelus enemmän kuin vaimo ja lapsi.
"Anna hänen tehdä mielensä mukaan."
"Isä", sanoi Rautgundis tarttuen kiivaasti hänen käteensä, "ei sanaakaan enää!
"Etkö rakastanut äitiäsi, koska voit noin puhua aviopuolisoista?
"Vitiges on kaikkeni, elämäni ilma ja valo.
"Ja hän rakastaa minua uskollisen sielunsa koko voimalla.
"Me kaksi olemme yksi.
"Ja jos hän pitää oikeana toimia erillään minusta, niin se on oikein.
"Hän toimii kansansa hyväksi.
"Meidän välillemme ei saa tulla sanaa, ei henkäystä, ei varjoakaan.
"Ei edes isäkään."
Vanhus vaikeni.
Mutta hänen epäluulonsa kyti vielä.
"Miksi hän ei", alkoi hän hetken kuluttua, "kun hänellä on hovissa niin tärkeitä asioita, miksi hän ei ota vaimoaan mukaansa?
"Häpeääkö hän talonpojan tytärtä?" ärähti vanhus ja iski vihoissaan sauvansa maahan.
"Vihasi vie sinut harhaan.
"Olet vihoissasi senvuoksi, että hän on tuonut minut vuorilta italialaisten laaksoihin — ja nyt olet vihoissasi siitä, ettei hän ole vienyt minua Roomaan heidän joukkoonsa."
"Ei hänen tarvitse sitä tehdäkään.
"Mutta hänen pitäisi tahtoa sitä.
"Hänen ei pitäisi tulla toimeen ilman sinua.
"Mutta kuninkaan sotapäällikkö häpeää talonpojan tytärtä."
Silloin, ennenkuin Rautgundis ehti vastata mitään, saapui ratsumies suljetulle pääportille, jonka luona he nyt olivat.
"Auki, portti auki", huusi hän lyöden nuijalla porttiin.
"Kuka siellä on?" kysyi vanhus varovaisesti.
"Portti auki! Kuninkaan lähetin ei saa antaa odottaa niin kauan."
"Vakishan se on", sanoi Rautgundis vetäen raskaan salvan portilta.
"Mikä sinut on näin äkkiä tuonut takaisin?"
"Sinä itsekö minulle avaatkin", huusi uskollinen palvelija. "Terve, goottien kuningatar!
"Herra on valittu kansamme kuninkaaksi.
"Omin silmin näin hänet kilvellä. Hän lähettää sinulle terveisensä ja kutsuu sinut ja Atalvinin Roomaan.
"Kymmenen päivän kuluessa on sinun lähdettävä matkalle."
Vaikka Rautgundis olikin hämmästynyt, pelästynyt ja iloissaan ja vaikka paljon olikin kyseltävää, ei hän malttanut olla silmäämättä isäänsä iloisen ylpeästi. Sitten hän riensi tämän syliin ja alkoi itkeä.
"No", sanoi hän vihdoinkin irtautuen vanhuksesta, "isä, mitä nyt sanot?"
"Mitäkö sanon?
"Tämä on aavistamaton onnettomuus. Palaan jo tänä yönä takaisin vuorelleni."
Sillä aikaa kun gootit pitivät käräjiä Regetassa, vetäytyi Belisariuksen mahtava sotajoukko laajana puoliympyränä yhä tiiviimmin kovasti ahdistetun Napolin ympäri.
Nopeasti, levähtämättä kuin tuli aron kuivassa heinässä oli bysanttilainen sotajoukko vyörynyt Italian eteläkärjestä partenopealaisen kaupungin muureille saakka ilman vastustusta.
Sillä Teodahad oli saanut aikaan sen, ettei näillä seuduilla ollut sataakaan goottisoturia.
Lyhyt etuvartiotaistelu Jugumin solan luona oli ainoa este kreikkalaisten tiellä. Bruttian maakunnan ja sen kaupunkien Regiumin, Vibon ja Squillaciumin, Tempsan ja Crotonin, Ruscian ja Thuriin, Calabrian maakunnan ja Gallipoliksen, Tarentumin ja Brundusiumin kaupunkien, Apulian maakunnan, Acheruntian ja Canusiumin, Salernumin, Nuserian ja Campsaen ynnä useiden muiden kaupunkien roomalainen väestö otti riemuiten vastaan Belisariuksen, joka oikeauskoisen keisarin Justinianuksen nimessä julisti vapautusta kerettiläisten ja barbaarien ikeestä.
Aufidukseen saakka idässä ja Sarnukseen saakka lounaassa oli Italia joutunut pois goottien käsistä ja vihollisten hyökyaalto pysähtyi Napolin valleihin.
Belisariuksen leiri muodosti komean sotaisen kuvan.
Pohjoisessa Porta nolanan edustalla sijaitsi verisen Johanneksen leiri.
Tämän urhoollisen päällikön haltuun oli uskottu Via nolanan vartioiminen ja hänen piti samalla ottaa haltuunsa Roomaan vievä tie.
Laajoilla niityillä ja ahkerain goottien pelloilla temmelsivät nyt massagetit ja keltaiset hunnit pienillä, rumilla hevosillaan.
Heidän vieressään oleilivat kevytaseiset persialaiset palkkasoturit, joilla oli varustuksena pellavapanssari sekä aseina jousi ja nuolet; näiden vieressä raskasaseiset armenialaiset kilvenkantajat, makedonialaiset kymmenen jalkaa pitkine sarisseineen (keihäineen) ja suuret joukot tessalialaisia ja trakialaisia, vieläpä sarasenilaisiakin ratsumiehiä, jotka piirityksen aikana olivat pakotetut toimettomuuteen ja jotka mahdollisuuden mukaan käyttivät joutilaisuuttaan hyväkseen tehdäkseen ryöstöretkiä sisämaahan.
Leirin keskiosa kaupungin itäpuolella oli pääjoukon hallussa. Sen keskellä sijaitsi Belisariuksen suuri, sinisestä sidonilaisesta silkistä tehty päällikköteltta.
Täällä komeili henkivartiosto, jonka Belisarius oli itse palkannut ja aseistanut. Siihen otettiin vain valituinta väkeä, miehiä, jotka olivat kolmasti taistelussa osoittaneet kuoleman halveksimista. Näihin kuuluivat Belisariuksen oppilaat ja parhaat sotapäälliköt. Henkivartioston pukuna oli runsaasti kullattu, punaisista hevosenjouhista tehdyllä töyhdöllä varustettu kypärä, upeat rinta- ja säärihaarniskat, kuparikilpi, leveä miekka sekä pitkä, pertuskantapainen keihäs.
Jalkaväen parhaana joukkona oli täällä kahdeksan tuhatta illyrialaista — ainoa hyvä sotajoukko, jonka itse Kreikasta enää sai. Täällä oli myöskin omien heimoruhtinasten johtamina joukottain avareja, bulgareja, sarmaatteja, vieläpä germaanisiakin kansoja, kuten heruleja ja gepidejä, jotka Bysantti oli suurilla rahasummilla värvännyt, poistaakseen sotakykyisten miesten puutteen. Täällä olivat leiriytyneinä tuhannet italialaisetkin, jotka olivat aikaisemmin muuttaneet Itä-Roomaan tai äsken menneet Belisariuksen puolelle.
Lounaista leiriä, joka oli asettunut pitkin rantaa, komensi Martinus, piirityskoneiden päällikkö. Täällä olivat varastossa katapultit ja ballistit, muurinmurtajat ja heittokoneet. Täällä liikkuivat sekaisin isaurilaiset ja äsken vandaaleilta valloitetun Afrikan lähettämät apujoukot, maurilaiset ja numidialaiset ratsumiehet sekä libyalaiset linkomiehet.
Sitä paitsi oli yksinäisiä seikkailijoita ja palkkasotureita melkein kaikista kolmen maanosan raakalaisheimoista: bajuvareja Tonavan varrelta, allemaneja Reinin, frankkeja Maasin, burgundeja Rhonen, anteja Dnjesterin ja laziereja Phasiksen varrelta, ampumataidostaan kuuluisia abasgeja, sabireja, lebanteja ja lykaoneja Aasiasta ja Afrikasta.
Niin sekalainen ja monista raakalaisjoukoista kokoonpantu oli sotavoima, jolla Justinianus aikoi kartoittaa goottibarbaarit ja vapauttaa Italian.
Etujoukkojen päällikkönä oli aina ja joka paikassa joku Belisariuksen henkivartioista. Näiden joukkojen muodostama ketju ulottui ympäri kaupungin Porta capuanasta alkaen melkein mereen saakka.
Napoli oli huonosti varustettu ja sillä oli heikko puolustusjoukko.
Tuhattakaan goottia ei ollut suojelemassa laajoja varustuksia neljääkymmentä tuhatta bysanttilaista ja italialaista vastaan.
Kreivi Uliaris, kaupungin puolustaja, oli urhoollinen mies. Hän oli vannonut partansa kautta, ettei luovuttaisi linnoitusta. Mutta hän ei olisi voinut kauan vastustaa ylivoimaa ja Belisariuksen sotataitoa, jollei onnellinen sattuma olisi tullut hänelle avuksi.
Se oli kreikkalaisen laivaston liian aikainen palaaminen Bysanttiin.
Kun Belisarius nimittäin, sallittuaan Italian mantereelle nousseen sotajoukon levähtää yhden yön Regiumissa ja tarkastettuaan sen, käski koko maa- ja merivoiman lähteä Napolia kohti, lähetti hänen navarkkinsa Konon hänelle tähän saakka salassa pidetyn keisarillisen käskykirjeen, jonka mukaan laivaston oli heti maihinnoustuaan palattava Nikopolikseen Kreikan rannikolle muka noutamaan apuväkeä, mutta todellisuudessa tuomaan prinssi Germanusta, Justinianuksen veljenpoikaa ja keisarillisia peitsimiehiä Italiaan. Prinssin tehtävänä oli tarkastaa ja vartioida Belisariuksen voittokulkua ja hätätilassa ehkäistä se sekä ylisotapäällikkönä valvoa epäluuloisen keisarin etuja alapäällikköä Belisariusta vastaan.
Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli, kuinka laivasto lähti pois juuri hetkellä, jolloin hän olisi sitä kipeimmin tarvinnut. Vasta pitkien pyyntöjen jälkeen navarkki lupasi lähettää hänelle neljä sotakolmisoutua, jotka vielä risteilivät Sisilian tienoilla.
Belisarius oli siis ryhdyttyään Napolia piirittämään saanut maajoukoillaan suljetuksi pääsyn kaupunkiin koillisesta, idästä ja kaakosta — läntisen, Roomaan vievän tien, jota Tiberiuksen linnoitus suojeli, sai Uliaris vaivoin pidetyksi avoinna — mutta Napolin satamaa hän ei ollut voinut sulkea eikä sen yhteyttä mereen.
Alussa hän lohdutteli itseään sillä, ettei piiritetyillä ollut minkäänlaista laivastoa eikä heillä siis voinut olla paljon hyötyä yhteydestään meren kanssa.
Mutta nyt hän sai ensi kerran tuntea erään vastustajansa kykyä ja rohkeutta, vastustajan, jota hän myöhemmin oppi vielä enemmän pelkäämään. Tämä oli Totila.
Tuskin Totila oli saapunut Napoliin, osoittanut Juliuksen kanssa vanhan Valeriuksen ruumiille viimeisen kunnioituksen ja kuivannut Valerian ensimmäiset kyyneleet, kun hän jo masentumattomalla tarmolla ryhtyi luomaan laivastoa tyhjästä.
Hän oli Napolin laivaston päällikkö, mutta koko tämän laivaston kuningas Teodahad oli jo useita viikkoja sitten huolimatta Totilan varoituksista siirtänyt Belisariuksen tieltä Pisaan vartioimaan Arnuksen suuta.
Niinpä ei Totilalla aluksi ollut muuta kuin kolme pientä vartiolaivaa, joista hän oli menettänyt kaksi taistelussa Sisilian luona. Hän palasi Napoliin pitäen melkein mahdottomana sen suojelemista meren puolelta. Mutta kun hän ihmeekseen näki uskomattomia tapahtuvan, nimittäin bysanttilaisen laivaston lähtevän kotiinsa, alkoi hänen toivonsa elpyä.
Hän puuhasi puuhaamistaan, kunnes sai suurista kalastajavenheistä, kauppalaivoista, satamalaivoista ja laivaveistämöillä viruvista kiireimmiten jollakin tavoin merikuntoisiksi saatetuista hylyistä muodostetuksi pienen laivaston, johon kuului noin kaksitoista alusta. Tämä laivasto ei olisi tosin voinut kestää myrskyssä merellä eikä ryhtyä taisteluun ainoankaan sotalaivan kanssa, mutta se teki kuitenkin suuria palveluksia hankkimalla muilta tahoilta piiritettyyn kaupunkiin ruokavaroja Bajaen, Cumaen ynnä muista Napolin luoteispuolella olevista kaupungeista, pitämällä silmällä vihollisen liikkeitä rannikolla ja kiusaamalla bysanttilaisia alinomaisilla hyökkäyksillä.
Totila nimittäin hiipi pienen joukon kanssa tuon tuostakin maihin etelässä, kreikkalaisten leirin selkäpuolella, hyökkäsi milloin siellä, milloin täällä pienempien vihollisjoukkojen kimppuun ja ajoi ne pakosalle. Hän peloitteli viholliset niin, etteivät nämä uskaltaneet liikkua leirin ulkopuolella kuin suurissa joukoissa eivätkä silloinkaan kovin kauas leiristä. Toisaalta nämä pienet myötäkäymiset sitäpaitsi virkistivät Uliariksen vartiopalveluksesta ja sodasta väsyneen miehistön mieliä.
Kaikesta huolimatta Totilan täytyi myöntää itsekseen, että heidän asemansa oli nytkin arveluttava ja että se tulisi yhä sietämättömämmäksi, jos ainoakaan kreikkalainen laiva saapuisi kaupungin edustalle.
Hän käytti senvuoksi osan laivoistaan kuljettaakseen joka päivä joukon aseettomia kaupunkilaisia Napolista Bajaen ja Cumaen kaupunkeihin. Hän hylkäsi inhoten rikkaiden ehdotuksen, että laivat kuljettaisivat väkeä vain maksusta, ja otti pelastuslaivoihinsa erotuksetta köyhiä ja rikkaita.
Turhaan Totila oli useampia kertoja hartaasti pyytänyt Valeriaa pakenemaan näillä laivoilla Juliuksen suojassa. Mutta Valeria ei vielä tahtonut lähteä isänsä haudalta eikä luopua rakastetustaan, jonka ylistystä kaupungin suojelijana hän riemuiten kuuli kaikkien ihmisten julistavan.
Levollisena hän pysyi edelleen kodissaan eläen surulleen ja rakkaudelleen.
Piirityksen ensimmäisinä päivinä koki Mirjamkin rakkautensa suurimmat riemut ja suurimmat surut.
Useammin kuin koskaan ennen hän sai nauttia rakastamansa henkilön näkemisestä, sillä Porta capuana oli tärkeä osa linnoituksista ja merikreivin täytyi usein käydä siellä.
Vanhan Iisakin tornikamarissa hän ja kreivi Uliaris joka päivä pitivät surullisen sotaneuvottelun.
Silloin oli Mirjamilla tapana, tervehdittyään heitä ja pantuaan heidän eteensä pöydälle hedelmiä ja viiniä, hiipiä pieneen puutarhaan, joka oli aivan tornin vieressä.
Paikka oli alkujaan ollut Minervalle, muurien suojelijattarelle, pyhitetyn temppelin piha. Tälle jumalattarelle nimittäin rakennettiin usein temppeleitä kaupunkien pääporteille.
Vuosisatoja sitten alttari oli kadonnut, mutta vielä oli pystyssä vanha, komea oliivipuu, jonka varjossa kerran oli seisonut jumalattarelle omistettu kuvapatsas. Puun ympärillä tuoksuivat kukat, joita Mirjamin hellä käsi hoiteli ja joita hän usein oli taittanut rakkaimpansa morsianta varten.
Vastapäätä jättiläismäistä öljypuuta, jonka ryhmyiset juuret nousivat maanpinnan yläpuolelle ja muodostivat synkän aukon vanhan temppelin muuria vasten, oli kristinusko pystyttänyt suuren, mustan puuristin rukousjakkaran yläpuolelle, jonka eräs Minervan temppelin marmoriastuin muodosti. Vanhojen jumalien palveluspaikat muutettiin mielellään uuden uskon tyyssijoiksi ja vanhat jumalat, jotka julistettiin pahoiksi hengiksi, karkoitettiin voittavan uskonnon tunnusmerkkien tieltä.
Tämän ristin juurella kaunis juutalaistyttö istui usein tuntikausia vanhan Arrian, alaportinvartijan puolisokean lesken kanssa. Tämä oli Iisakin vaimon aikaisen kuoleman jälkeen äidin tavoin hoitanut Mirjamia, joka kilpaa kukkien kanssa kukoisti vanhan muurin autiolla kivipihalla.
Siellä hän oli vuosien vieriessä usein hiljaa kuunnellut, kuinka hurskas vaimo hartain rukouksin kääntyi kristittyjen Jumalan puoleen. Vastustamattomasti oli silloin moni säde Natsarealaisen lempeästä, suloisesta rakkausopista tunkeutunut kasvavan lapsen sydämeen.
Nyt kun vanhuus ja huononäköisyys olivat tehneet vanhuksen avuttomaksi, korvasi Mirjam lemmekkäällä uskollisuudella lapsuudenaikaisen hoitajattarensa vaivat.
Liikutettuna Arria otti tuon uskollisuuden ilmaukset vastaan. Hänen vanhaa sydäntään hellytti ja säälitti tuo suloinen olento, jonka suuren rakkauden nuoreen goottiin hän jo aikoja sitten oli surren huomannut, vaikka ei ollut milloinkaan kosketellut tuota seikkaa ujon neitosen kanssa puhellessaan.
Kolmannen piirityspäivän iltana Mirjam käveli ajatuksissaan pitkin leveitä muurinportaita, jotka johtivat tornin ovelta puutarhaan. Hänen kauniiden, sielukkaiden silmiensä katse harhaili miettiväisenä pitkin kukkasarkoja. Hän pysähtyi viimeiselle portaalle ajatuksissaan nojaten vasenta kättään muurin reunaan.
Arria oli polvillaan rukousjakkaralla selkä Mirjamiin päin ja rukoili ääneen.
Hän olisi tuskin huomannut tulijaa, jollei hiljaisella pihalla olisi äkkiä ruvennut kuulumaan siipien suhinaa.
Oliivipuun oksilla pesivät nimittäin Mirjamin ainoat leikkitoverit, kauniit valkoiset kyyhkyset.
Kun nämä näkivät tutun olennon tulevan portaita alas, lensivät kaikki vastaan kierrellen nopeassa lennossa hänen kauniin päänsä ympärillä. Yksi istuutui tytön vasemmalle olkapäälle ja toiset hänen oikealle kädelleen, jonka hän unelmistaan heräten hymyillen ojensi.
"Mirjamhan sieltä tulee! Kyyhkysesi ilmaisevat sinut", sanoi Arria kääntyen neitoon päin.
Kaunis tyttö astui viimeiseltä portaalta varovaisesti, ettei pelästyttäisi lintuja. Ilta-aurinko valaisi oliivin lehtien lomitse hänen kirsikanpunaisia poskiaan. Kuva oli ihana.
"Minä täällä olen, äiti!" sanoi Mirjam istuutuen. "Minulla on eräs pyyntö.
"Kuinka kuuluu", hän kysyi hiljentäen ääntään, "tuo kohta elämästä kuoleman jälkeen, uskonkappaleesi? — 'minä uskon pyhäin ihmisten — —'"
"Pyhäin ihmisten yhteyteen, ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään.
"Kuinka olet tullut sitä ajatelleeksi?"
"Keskellä elämää", virkkoi Mirjam, "olemme kuolemassa, sanoo Siionin laulaja.
"Kuten me nyt.
"Eikö joka päivä sada nuolia ja kiviä kaduille.
"Mutta — minä poimin vielä hiukan kukkia", sanoi hän nousten ylös.
Arria oli hetken ääneti.
"Eikö merikreivi ole vielä täällä? Luulin kuulleeni hänen kirkkaan äänensä."
Mirjam punastui hiukan.
"Nämä eivät ole Totilalle", sanoi hän sitten levollisesti, "vaan hänelle".
"Kenelle?"
"Totilan morsiamelle. Näin hänet tänään ensi kerran. Hän on hyvin kaunis. Minä annan hänelle ruusuja."
"Oletko puhunut hänen kanssaan? Millainen hän on?"
"Olen vain nähnyt hänet. Hän ei huomannut minua. Olen usein hiipinyt
Valeriusten palatsin tienoilla sen jälkeen, kun hän tuli tänne.
"Tänään hän nousi kantotuoliin ja kannatti itsensä basilikaan.
"Piileksin hänen talonsa pylvään takana."
"Onko hän Totilan arvoinen?"
"Hän on hyvin kaunis.
"Ja ylhäinen.
"Viisaalta näyttää hän myös ja hyvältä.
"Mutta", huokasi Mirjam, "ei onnelliselta.
"Minä annan hänelle ruusuja.
"Äiti", sanoi hän vähän ajan kuluttua istahtaen Arrian viereen tuoksuavat kukat käsissään, "mitä merkitsee 'pyhäin ihmisten yhteys'.
"Kuuluvatko siihen vain kristityt?
"Ei, ei", jatkoi hän odottamatta vastausta, "niin ei voi olla.
"Joko kaikki, kaikki hyvät tai" — hän huokasi.
"Äiti, Mooseksen kirjoissa ei puhuta mitään siitä, että ihmiset heräävät kuoleman jälkeen.
"Eikä olisikaan kovin kamalaa", sanoi hän kietoen ruusuja yhteen, "saada vihdoin levätä.
"Täydellisesti levätä!
"Suloisessa, hiljaisessa, unettomassa yössä.
"Levätä elämästä.
"Sillä onko elämää ilman suruja, ilman kaipausta, ilman hiljaisia, koskaan toteutumattomia toiveita?
"Ei minun luullakseni."
Hän lopetti seppeleen sitomisen ja nojasi päänsä käteensä.
Kyyhkyset lensivät pois, kun heidän emäntänsä ei heistä enää välittänyt.
"Herra on valmistanut omillensa", sanoi Arria juhlallisesti, "ihanat asuinsijat. He eivät enää isoo eivätkä janoo.
"Heidän päällensä ei aurinko paista eikä heitä kuumuus vaivaa.
"Sillä Herra Jumala johtaa heidät elävien vesilähteiden luo ja pyyhkii kaikki kyyneleet heidän silmistään."
"Kaikki kyyneleet heidän silmistään", toisti Mirjam.
"Puhu vielä. Tuntuu niin hyvältä."
"Siellä he elävät ilman toivomuksia enkelien tapaisina. He saavat nähdä Jumalan ja hänen rauhansa varjoaa heitä palmun tavoin. He unohtavat vihan ja rakkauden ja tuskan ja kaiken, mikä heidän sydämiään on maan päällä liikuttanut.
"Olen hyvin usein rukoillut puolestasi, Mirjam. Herra armahtaa sinuakin ja vie sinut omiensa joukkoon."
Mirjam pudisti hiljaa päätään.
"Ei, Arria, silloin on ikuinen uni melkein parempi lohdutus.
"Sillä kuinka voi sielu irtautua siitä, mikä on sen elämä?
"Kuinka voit luopua syvimmästä olemuksestasi ja sittenkin pysyä samana?
"Kuinka voisin olla autuas ja unohtaa sittenkin rakkaani.