"Tuo lehti, jossa nimesi oli, ei enää ole minun hallussani. Se on salaliittolaisten arkistossa."
"Uskoton!"
"Kuinka voin tietää, että vehkeilit selkäni takana Bysantin kanssa ja siten saatoit ystäväni vihollisiksesi.
"Sinä huomaat, että Bysantti, gootit, Italia, kaikki ovat sinua vastaan.
"Jos taistelu Bysanttia vastaan alkaa sinun johdollasi, syntyy eripuraisuuksia italialaisten ja barbaarien välillä, kukaan ei tottele sinua ja valtakunta joutuu ehdottomasti Belisariuksen käsiin.
"Amalasunta! Sinun on tehtävä uhraus. Minä vaadin sitä Italian nimessä, sinun kansasi ja minun kansani nimessä."
"Minkä uhrin sinä vaadit?"
"Korkeimman: kruunusi.
"Siirrä se miehelle, joka voi yhdistää gootit ja italialaiset taisteluun Bysanttia vastaan ja pelastaa molemmat kansat perikadosta."
Amalasunta katsoi häneen tutkivasti. Rinnassa riehui kiivas taistelu.
"Kruununi! Se on minusta niin kallis."
"Olen aina pitänyt Amalasuntaa valmiina suurimpiinkin uhrauksiin."
"Voinko luottaa neuvoosi?"
"Jos se olisi sinusta — mieluista, niin voisit epäillä.
"Jos imartelisin ylpeyttäsi, niin voisit epäillä, mutta minä määrään sinulle kieltäymyksen karvaita lääkkeitä.
"Vetoan jalomielisyyteesi, uhraavaisuuteesi. Älä salli minun joutua häpeään."
"Viimeinen neuvosi oli rikos", sanoi Amalasunta epäillen.
"Koetin tukea valtaistuintasi kaikilla keinoilla niin kauan kuin sitä voi tukea, niin kauan kuin se hyödytti Italiaa. Nyt on valtikkasi Italialle vahingoksi ja minä toivon, että sinä rakastat enemmän kansaasi kuin valtikkaasi."
"Kautta Jumalan! Sinä et siinä erehdykään. Kansani vuoksi en ole kammonut uhrata toisten henkiäkään" — hän tuuditti mielellään omantuntonsa uneen tällä vakuutuksella — "enkä kieltäydy nytkään — mutta kuka tulee jälkeläisekseni?"
"Perillisesi, jolle kruunu oikeuden mukaan kuuluu, viimeinen amali."
"Mitä? Heikko Teodahadko?"
"Hän ei tosin ole sankari.
"Mutta sankarit tottelevat häntä, Teoderikin sisarenpoikaa, jos sinä asetat hänet valtaistuimelle.
"Muistele vielä erästä seikkaa. Hän on saanut roomalaiset puolelleen roomalaisen sivistyksensä vuoksi. Häntä he kannattavat. Vanhan Hildebrandin ja Tejan mieleistä kuningasta he vihaisivat ja pelkäisivät."
"Syystä kyllä", sanoi hallitsijatar miettiväisenä. "Mutta Gotelindis kuningattarena."
Silloin Cethegus meni aivan hänen luokseen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
"Niin pikkumainen ei Amalasunta ole, että hän muistelee naisten keskisiä riitoja, kun jalompia päätöksiä on tehtävä.
"Olen aina pitänyt sinua sukupuoltasi ylevämpänä. Todista se nytkin.
"Luovu kruunusta!"
"Ei nyt", vastasi Amalasunta, "otsaani polttaa ja sydämeni sykkii kiivaasti.
"Salli minun miettiä ensi yö.
"Sinä olet luullut minua kyllin vahvaksi luopumaan kruunusta. Kiitos siitä!
"Huomenna ilmoitan päätökseni."
Seuraavana aamuna ilmoitti hämmästyneelle Ravennalle julistuskirja, että Teoderikin tytär oli luopunut kruunusta serkkunsa Teodahadin hyväksi ja että tämä, amelungien viimeinen miespuolinen jälkeläinen jo oli noussut valtaistuimelle!
Italialaisia ja gootteja vaadittiin vannomaan uskollisuudenvala uudelle hallitsijalle.
Cetheguksen suunnitelmat olivat siis onnistuneet.
Onnettoman naisen omaatuntoa painoivat raskaasti monet ajattelemattomat teot, vieläpä muutamat verityötkin. Jalot luonteet etsivät sovitusta ja lohdutusta uhrauksissa ja kieltäymyksissä. Tyttärensä Matasuntan ja Cassiodoruksen syytökset olivat voimakkaasti koskeneet hänen sydämeensä, prefekti oli tavannut hänet tarkoituksilleen sopivassa mielentilassa.
Ruhtinatar seurasi Cetheguksen neuvoja senvuoksi, että ne olivat epämieluisia ja katkeria. Hän olisi pelastaakseen kansansa ja sovittaakseen rikoksensa ollut valmis suurempiinkin nöyryytyksiin.
Hallitsijanvaihdos tapahtui suuremmitta vaikeuksitta.
Ravennassa olevat italialaiset eivät olleet ollenkaan varustautuneet kapinaan ja Cethegus lohdutteli heitä soveliaamman ajankohdan toivolla.
Uusi kuningas oli sitäpaitsi tunnettu roomalaisen sivistyksen ystävänä.
Gootit sitävastoin eivät näyttäneet niin vain tyytyvän vaihtokauppaan.
Ruhtinas Teodahad oli tosin mies — mikä oli hänelle eduksi Amalasuntaan nähden — ja amali. Se painoi suuressa määrässä vaa'an hänen puolelleen muiden kruunun tavoittelijain rinnalla.
Mutta muuten ei hän ollut erittäin kunnioitettu goottien keskuudessa.
Hän oli rauhaa rakastava, pelkuri ja veltostunut sekä ruumiin että sielun puolesta. Hänellä ei ollut mitään sellaisia ominaisuuksia, joita germaanit vaativat kuninkaaltaan.
Yksi intohimo täytti hänen sielunsa: ahneus, rajaton kullanhimo.
Siitä huolimatta, että hänellä oli tavattoman laajat tilukset Tusciassa, oli hänellä alinomaa oikeusjuttuja naapuriensa kanssa. Hän käytti viekkautta ja väkivaltaa sekä vaikutusvaltaansa kuninkaallisen suvun jäsenenä laajentaakseen tiluksiaan joka suunnalle ja anastaakseen maatiloja joka puolelta. "Sillä" — sanoo eräs sen aikainen kirjailija — "Teodahad piti jonkinlaisena onnettomuutena sitä, että hänellä oli naapureita."
Sen ohessa hänen heikko sielunsa oli täydellisesti riippuvainen hänen vaimonsa pahanilkisestä, mutta voimakkaasta luonteesta.
Sellaista kuningasta eivät etevimmät gootit tietystikään olisi tahtoneet Teoderikin valtaistuimelle.
Tuskin oli Amalasuntan julistuskirja tullut tiedoksi, kun kreivi Teja, joka oli hiukan aikaisemmin saapunut Ravennaan Hildebadin kanssa, kutsui tämän sekä vanhan asemestarin ja kreivi Vitigeksen luokseen ja vaati heitä kiihoittamaan kansan tyytymättömyyttä, rupeamaan kansanjohtajaksi ja asettamaan valtaistuimelle arvokkaamman miehen Teodahadin sijaan.
"Te tiedätte", päätti hän puheensa, "millainen kansan mieliala on.
"Siitä alkaen, kun teimme yöllisen liittomme Merkuriuksen temppelin luona, olemme lakkaamatta valmistelleet kansan mielialaa, ja suuria olemme jo saaneetkin aikaan. Atalarikin miehekkään esiintymisen, voiton Epifanias-juhlana, Amalasuntan palauttamisen olemme aiheuttaneet.
"Nytkin on sopiva tilaisuus.
"Saako naisen tilalle tulla mies, joka on heikompi naista?
"Eikö meillä ole goottien joukossa arvokkaampaa miestä kuin Teodahad?"
"Hän on oikeassa kautta salaman ja jyrinän", huusi Hildebad.
"Pois nämä kuivettuneet amalit! Nostakaamme kilpien päälle sankarikuningas ja alkakaamme iskeä joka puolelle. Pois amalit."
"Ei", sanoi Vitiges silmäillen rauhallisesti puhujia, "ei vielä.
"Kenties se täytyy kerran tehdäkin, mutta vasta sitten, kun täytyy.
"Amaleilla on paljon puoltajia kansamme keskuudessa. Vain väkivallalla saataisiin Teodahad luopumaan kruunun rikkauksista ja Gotelindis kruunun vallasta. He ovat tarpeeksi voimakkaat ryhtymään taisteluun, kenties voittamaankin.
"Taistelu kansan omien poikien kesken on kamalaa, vain välttämättömyys sen oikeuttaa.
"Mutta nyt se ei ole vielä välttämätöntä.
"Teodahad olkoon varuillaan. Hän on heikko, hän sallii johtaa itseään.
"Jos hän osoittautuu kelvottomaksi, on meidän aika toimia."
"Kuka tietää, onko meillä enää silloin tilaisuutta", varoitteli Teja.
"Minkä neuvon sinä annat, vanhus?" kysyi Hildebad, johon kreivi
Vitigeksen lausumat syyt olivat jonkin verran vaikuttaneet.
"Veljet", sanoi vanha asemestari sivellen pitkää partaansa, "te epäröitte.
"Minä en, sillä olen sidottu.
"Suuren kuninkaan vanhat seuralaiset ovat valalla luvanneet, etteivät anna goottien kruunua vieraille, niin kauan kuin yksikään hänen suvustaan elää."
"Hullu vala", huusi Hildebad.
"Olen vanha enkä sano sitä hulluksi.
"Minä tiedän, mitä siunausta tuottaa perimyksen luja, pyhä järjestys.
"Ja amalit ovat jumalien poikia", lisäsi hän salaperäisesti.
"Kaunis jumalien poika on Teodahad", sanoi Hildebad nauraen.
"Vaikene", huudahti vanhus vihoissaan. "Te uudet ihmiset ette sitä käsitä.
"Te tahdotte käsittää ja ymmärtää kaikki pienen ymmärryksenne mukaan.
"Veren arvoituksesta, salaisuudesta, ihmeestä, taikavoimasta te ette välitä mitään.
"Sen vuoksi en minä puhukaan teille sellaisista asioista.
"Mutta te ette saa minua, lähes satavuotiasta, toisenlaiseksi.
"Tehkää te, kuten itse tahdotte, minä teen, kuten minä hyväksi näen."
"Hyvä on", sanoi Teja myöntyen, "tulkoon syy teidän niskoillenne. Mutta kun tuo viimeinen amali on poissa —"
"Silloin ovat Teoderikin seuralaiset vapautetut valastaan."
"Kenties", sanoi Vitiges, "on onni, että sinun valasi säästää meiltäkin päättämisen vaivan, sillä varmaa on, ettemme tahdo sellaista hallitsijaa, jota sinä et voi tunnustaa. Menkäämme siis rauhoittamaan kansaa ja sietäkäämme tätä kuningasta — niin kauan kuin häntä voi sietää."
"Mutta ei hetkeäkään kauempaa", sanoi Teja lähtien vihoissaan ulos. —
Jo samana päivänä kruunattiin Teodahad ja Gotelindis goottien kuninkaiden vanhalla kruunulla.
Suurenmoinen juhla-ateria, johon ottivat osaa kaikki hovissa ja kaupungissa olevat ylhäiset gootit ja roomalaiset, aiheutti eloa ja liikettä Teoderikin laajassa palatsissa ja tavallisesti hiljaisessa puutarhassa, jonka opimme tuntemaan Atalarikin ja Camillan rakkauden näyttämönä.
Mieluinen juhla kesti myöhään yöhön. Uusi kuningas, joka ei ollut pikarin eikä barbaarisen juhla-ilon ystävä, lähti aikaisin pois.
Gotelindis sitävastoin nautti uuden valtansa loistosta. Ylpeänä hän istui purppuraistuimellaan kultainen kruunu mustilla hiuksillaan.
Hän tuntui mielellään kuuntelevan äänekkäitä riemuhuutoja, joilla häntä ja hänen puolisoansa lakkaamatta kunnioitettiin.
Mutta hänen sydämensä täytti vain se iloinen ajatus, että näiden riemuhuutojen täytyi kuulua kuninkaalliseen hautaholviin saakka, jossa Amalasunta, hänen voitettu vihollisensa, suri poikansa sarkofagin ääressä.
Sellaisten vierasten ohessa, jotka aina ovat iloisia täyden pikarin ääressä, näkyi juhlassa useita synkempiäkin kasvoja. Useat roomalaiset olisivat tällä hetkellä tyhjällä valtaistuimella nähneet mieluummin keisarin. Useat gootit eivät mielellään olisi pitäneet Teodahadia kuninkaanaan tällaisena vaarallisena aikana.
Viimemainittuihin kuului Vitigeskin, jonka ajatukset eivät näyttäneet viihtyvän juomasalin seppelin koristetun pylväskaton alla.
Koskemattomana seisoi kultainen malja hänen edessään ja hän tuskin tajusi vastapäätä istuvan Hildebadin äänekkäitä huomautuksia.
Vihdoin — salissa olivat jo lamput kauan palaneet ja taivaalla tähdet loistaneet — hän nousi paikaltaan ja poistui pimeään puutarhaan.
Verkalleen hän käveli pitkin taksuskäytäviä ja katseli tuikkivia tähtiä.
Hänen sydämensä oli vaimon ja pojan luona, joita hän ei ollut nähnyt kuukausmääriin.
Ajatuksissaan kulkiessaan hän tuli lahden pohjassa olevan tutun
Venus-temppelin luo.
Hän katseli kimaltelevalle merelle — silloin välähti heikossa kuutamossa jotakin aivan hänen edessään. Se oli varustus ja sen vieressä pieni, goottilainen harppu. Hänen edessään ruohossa makasi mies, joka käänsi kalpeat kasvonsa häneen päin.
"Sinäkö täällä, Teja? Et ollut juhlassa."
"En. Olin kuolleiden luona."
"Ei minunkaan sydämeni juhlassa viihtynyt, se oli kotona vaimon ja pojan luona", sanoi Vitiges istuutuen hänen viereensä.
"Vaimon ja pojan luona", toisti Teja huoaten.
"Useat kaipasivat sinua, Teja."
"Minua! Pitäisikö minun istua Cetheguksen vieressä, joka on riistänyt kunniani, ja Teodahadin vieressä, joka on riistänyt isänperintöni."
"Riistänyt isänperintösi?"
"Ainakin se on hänen hallussaan. Sillä paikalla, jossa kätkyeni seisoi, piirtävät nyt hänen auransa vakoja."
Ääneti hän katsoi eteensä.
"Harppusi on ääneti. Sinua kiitetään kansamme parhaaksi harpunsoittajaksi ja laulajaksi."
"Kuten Gelimer, vandaalien viimeinen kuningas oli kansansa paras harpunsoittaja. — — — Mutta minua eivät he vie voittokulkueessaan Bysanttiin."
"Sinä laulat enää hyvin harvoin."
"Tuskin koskaan. Mutta minusta tuntuu, että tulee aika, jolloin taas laulan."
"Ilonko aika?"
"Suurimman, viimeisen surun aika."
Molemmat olivat kauan ääneti. —
"Teja", sanoi vihdoin Vitiges, "kaikissa sodan ja rauhan vaaroissa olen huomannut sinut uskolliseksi kuin miekkani.
"Ja vaikka olet paljon nuorempi kuin minä ja vaikka vanhemmat miehet eivät tavallisesti ole nuorukaisten ystäviä, olet sinä sydämeni paras ystävä.
"Ja tiedän, että sinunkin sydämesi on kiintynyt minuun enemmän kuin nuoruudentovereihisi."
Teja puristi hänen kättään.
"Sinä ymmärrät minua ja kunnioitat luonnettani, vaikka et aina ymmärtäisikään. Nuo toiset —! Ja kuitenkin rakastan minä yhtä heistä."
"Ketä?"
"Häntä, jota kaikki rakastavat."
"Totilaako?"
"Rakastan häntä kuin yö aamutähteä. Mutta hän on niin valoisa. En voi ymmärtää, miksi toiset ovat synkkiä ja miksi heidän täytyy jäädä synkiksi."
"Täytyy jäädä! Miksi?
"Sinä tiedät, etten ole utelias. Ja kun sinulta pyydän tänä vakavana hetkenä: nosta harsoa, joka verhoaa synkän surusi, niin pyydän vain senvuoksi, että voisin sinua auttaa. Ja senvuoksi, että ystävän silmä näkee usein paremmin kuin oma."
"Auttaako? Minuako auttaa? Voitko herättää kuolleet takaisin eloon?
"Tuskani on yhtä peräytymätön kuin menneisyys.
"Sillä, joka, kuten minä, on kerran joutunut kohtalon armottoman pyörän eteen, pyörän, joka on sokea ja kuuro kaikelle hellälle ja ylhäiselle ja polkee rautaisella, välinpitämättömällä väkivallalla maahan sen, mikä sen tielle sattuu, vieläpä mieluummin ja helpommin musertaa jalon, koska sen on hienoa ja arkaa, kuin alhaisen ja pahan; — joka kerran on huomannut, että synkkä välttämättömyys, jota hullut kutsuvat viisaaksi kaitselmukseksi, hallitsee elämää, maailmaa ja ihmisiä, hänellä ei ole apua eikä lohdutusta. Hän kuuntelee ikuisesti — jos hän on sen kerran kuullut — epätoivon tarkistamalla korvalla tuon tunnottoman pyörän aina yhtä täsmällistä kulkua maailman keskipisteessä, joka välinpitämättömästi joka silmänräpäys synnyttää elämää ja kuolettaa elämää.
"Se, joka on kerran tuon kuullut ja kokenut, luopuu kaikesta. Mikään ei voi enää häntä säikäyttää.
"Mutta — hymyilemisen taidon hän on kokonaan unohtanut."
"Kauheata.
"Jumala varjelkoon minua sellaisesta.
"Kuinka sinulla on niin nuorena ollut niin kauheita kokemuksia?"
"Ystäväni, järjelläsi yksin et pääse totuuden perille, sinun täytyy oppia kokemuksen tietä.
"Ja vasta sitten, kun tunnet ihmisen entisyyden, voit käsittää hänen ajatuksensa.
"Ja ettet pitäisi minua enää houkkamaisena, ventomielisenä uneksijana, joka mielellään tuudittaa itsensä tuskiinsa — ja että näkisit, kuinka kunnioitan ystävyyttäsi ja luotan sinuun — kerron muutamia palasia surullisesta elämästäni.
"Suuremmat, ehdottomasti suuremmat tuskat jätän vielä omaksi salaisuudekseni", sanoi hän tuskallisesti painaen kätensä rintaansa vasten — "kenties kerron vielä joskus nekin.
"Tänään kerron sinulle vain sen verran, että huomaat onnettomuuden tähden loistaneen minuun jo syntymähetkelläni. —
"Ja tuhansista tuolla ylhäällä kimaltelevista tähdistä on vain se uskollinen.
"Sinä olit läsnä — sinä muistat — kun petollinen prefekti haukkui minua kaikkien läsnä ollessa äpäräksi ja kieltäytyi rupeamasta kaksintaisteluun kanssani. — Minun täytyi se kärsiä: minä olen pahempi kuin äpärä. — —
"Isäni Tagila oli suuri sotasankari, mutta hän ei ollut jalosukuinen, vain tavallinen vapaa mies, joka eleli köyhissä oloissa.
"Hän rakasti siitä ajasta alkaen, jolloin hän sai ensimmäiset partahaivenet leukaansa, Gisaa, setänsä tytärtä.
"He elivät kaukana, kaukana valtakunnan itärajalla, kylmän Isterin varrella, missä alinomaa riehui taistelu gepidejä ja rosvoavia sarmaatteja vastaan. Siellä oli liian vähän aikaa ajatella kirkkoa ja kirkolliskokousten vaihtelevia päätöksiä.
"Vuosia kului, ennenkuin isä voi viedä Gisansa kotiinsa. Hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kypäränsä ja keihäänsä. Hän ei kyennyt suorittamaan naittajalle vaadittua maksua eikä perustamaan omaa kotia.
"Vihdoin onni hymyili hänelle.
"Sodassa erästä sarmaattien kuningasta vastaan hänen onnistui valloittaa tämän luja aarrelinna Alutan varrella.
"Runsaat aarteet, jotka sarmaatit olivat vuosisatojen kuluessa ryöstöretkiltään tuoneet ja joita he täällä säilyttivät, joutuivat hänen saaliikseen.
"Palkinnoksi tästä urotyöstä Teoderik koroitti hänet kreiviksi ja kutsui Italiaan.
"Isäni otti aarteensa ja Gisansa, joka nyt jo oli hänen vaimonsa,
Alppien tälle puolen ja osti itselleen kauniita, laajoja tiluksia
Tusciasta, Florentian ja Lucan väliltä. — Mutta hänen onnensa ei ollut
pitkäaikainen.
"Heti kun olin syntynyt, syytti eräs heittiö, eräs pelkuri-raukka vanhempiani Florentian piispan edessä sukurutsauksesta.
"He olivat katolilaisia — eivät areolaisia — ja sisarusten lapsia. Heidän avioliittonsa oli mitätön kirkkolain mukaan ja kirkko — määräsi heidät eroamaan.
"Isäni painoi vaimoaan rintaansa vasten ja nauroi määräykselle.
"Mutta salainen syyttäjä ei levännyt —"
"Kuka tuo heittiö oli?"
"Jospa sen tietäisinkin. Hakisin hänet käsiini, vaikka kaikki
Vesuviuksen kauhut häntä suojelisivat. Hän ei levännyt.
"Yhtämittaa papit ahdistivat äitiraukkaani ja yrittivät peloitella hänen sieluaan omantunnontuskilla.
"Turhaan. Hän piti kiinni Jumalastaan ja puolisostaan ja uhitteli piispaa ja hänen lähettiläitään.
"Ja isäni antoi eräälle papille, jonka hän kerran tapasi talossaan, sellaisen kyydin, ettei tämä enää toiste tullut.
"Mutta kuka voi taistella niitä vastaan, jotka puhuvat Jumalan nimessä.
"Tottelemattomille oli annettu viimeinen armonaika. Jolleivät he siihen mennessä olisi erossa, julistettaisiin heidät kirkonkiroukseen ja heidän omaisuutensa joutuisi kirkolle.
"Epätoivoissaan isäni riensi kuninkaan hoviin rukoilemaan julman käskyn peräyttämistä.
"Kirkolliskokouksen päätös oli liian selvä, eikä Teoderik uskaltanut loukata oikeauskoisen kirkon oikeutta.
"Kun isäni palasi Ravennasta paetakseen Gisan kanssa, tapasi hän kauhukseen tyhjänä sen paikan, jossa hänen talonsa oli ollut. Määräaika oli päättynyt ja uhkaus pantu täytäntöön. Hänen talonsa oli hävitetty, vaimonsa ja poikansa kadonneet.
"Raivoissaan hän kuljeksi läpi Italian meitä etsien. Vihdoin hän papiksi puettuna löysi Gisansa eräästä luostarista Ticinumin luota. Poika oli riistetty äitinsä käsistä ja viety Roomaan.
"Isäni oli valmistanut kaikki pakoa varten. He hiipivät eräänä yönä luostarista puutarhan muurin ylitse.
"Mutta seuraavana aamuna oli katumuksentekijätär poissa rukouksesta.
Häntä kaivattiin, hänen koppinsa oli tyhjä.
"Luostarin palvelijat seurasivat hevosen jälkiä, — he tapasivat pakolaiset. Isäni kaatui taistelussa, äitini vietiin takaisin koppiinsa.
"Ja niin kamalasti rasittivat tuskat ja ankara luostarikuri hänen heikontuneita sielunvoimiaan, että hän tuli mielipuoleksi ja kuoli.
"Sellainen oli vanhempieni kohtalo."
"Entä sinä?"
"Minut löysi Roomassa Hildebrand-vanhus, isäni ja isoisäni asetoveri — hän riisti minut kuninkaan luvalla pappien käsistä ja kasvatti minut omien lastenlastensa kanssa Regiumissa."
"Entä perintösi, tiluksesi?"
"Joutuivat kirkon omiksi, joka ne puoleksi lahjoitti Teodahadille. Hän oli silloin isäni naapuri ja on nyt kuninkaani."
"Ystävä parka!
"Mutta miten sinulle sittemmin kävi?
"Kerrotaan kaikenlaisia juttuja — olit kerran Kreikassa vankina —"
Teja nousi.
"Salli minun pitää se salaisuutenani. Kenties kerron siitä toiste.
"Olin hullu kerran uskoakseni onneen ja rakastavan jumalan hyvyyteen.
"Olen saanut katkerasti katua sitä.
"En enää koskaan usko.
"Hyvästi, Vitiges, älä nuhtele Tejaa, vaikka hän onkin toisenlainen kuin muut."
Hän puristi toverinsa kättä ja katosi pimeisiin lehtokäytäviin.
Vitiges katseli kauan ääneti eteensä.
Sitten hän katseli taivaalle saadakseen kirkkaista tähdistä lohdutusta synkille ajatuksilleen, jotka Tejan sanat olivat herättäneet.
Hän kaipasi tähtien kirkasta, rauhallista valoa.
Mutta keskustelun aikana oli laguuneista noussut sumupilvi, joka peitti taivaan. Kaikkialla oli pimeää.
Huoaten Vitiges nousi ja lähti mietteissään yksinäiseen asuntoonsa.
Italialaiset ja gootit eivät voineet aavistaakaan, että sillä aikaa, kun he söivät ja joivat linnan juomasalissa, heidän yläpuolellaan kuninkaan huoneissa oli parhaillaan käynnissä keskustelu, jossa ratkaistiin heidän ja heidän valtakuntansa kohtalo.
Bysanttilainen lähettiläs oli huomaamatta lähtenyt heti kuninkaan jäljessä, jonka kanssa hän sitten kauan salaa keskusteli ja kirjoitti.
Vihdoin he näyttivät sopineen kaupoistaan ja Petros aikoi vielä kerran lukea sen, mitä he olivat yhdessä päättäneet ja kirjoittaneet. Mutta kuningas keskeytti hänet. "Seis", sanoi pieni mies, joka näytti aivan hukkuvan laajaan purppuravaippaansa, "seis — vielä eräs seikka." Hän nousi taiteellisesti tehdyltä tuoliltaan, hiipi huoneen läpi ja nosti oviverhon syrjään nähdäkseen, oliko siellä kuuntelijoita.
Sitten hän palasi rauhoittuneena takaisin ja tarttui hiljaa bysanttilaisen käsivarteen.
Pronssinen lamppu loi vedossa lepattavaa valoaan ruman miehen keltaiselle, kuivaneelle iholle ja hänen siristeleviin silmiinsä.
"Vielä eräs seikka. Jos nämä hyödylliset muutokset saadaan aikaan, — on hyvä, vieläpä tarpeellista muutosten aikaansaamiseksi, että muutamia ylpeimmistä barbaareistani tehdään vaarattomiksi."
"Olen sitä jo miettinyt", sanoi Petros.
"Ensiksi vanha, puoleksi pakanallinen asemestari, raju Hildebad, kylmä
Vitiges —"
"Sinä tunnet hyvin väkesi", irvisteli Teodahad, "sinä olet katsellut tarkoin ympärillesi.
"Mutta", kuiskasi hän Petroksen korvaan, "on eräs, jota et ole maininnut, ja joka on ensimmäiseksi saatava tieltä."
"Kuka?"
"Kreivi Teja, Tagilan poika."
"Onko tuo surumielinen uneksija niin vaarallinen?"
"Vaarallisin kaikista.
"Ja minun mieskohtainen viholliseni. Hänen isänsä oli jo viholliseni."
"Mistä se johtui?"
"Hän oli naapurini Florentiassa.
"Tahdoin välttämättömästi hänen maatilansa — turhaan pyysin häntä luopumaan niistä.
"Ja", hän hymyili viekkaasti, "lopuksi ne sittenkin joutuivat omikseni.
"Pyhä kirkko tuomitsi hänen rikollisen avioliittonsa, riisti häneltä tilukset ja antoi ne minulle halvalla.
"Olin hiukan avustanut kirkkoa oikeusjutussa — ystäväsi, Florentian piispa voi kertoa sinulle asian tarkemmin."
"Ymmärrän", sanoi Petros, "miksi barbaari ei antanut sinulle tiluksiaan hyvällä? Tietääkö Teja —?"
"Ei hän tiedä.
"Mutta hän vihaa minua jo senkin vuoksi, että minä — ostin tilukset.
"Hän katselee minua aina karsaasti.
"Tuo musta uneksija on mies, joka voi tappaa vihollisensa vaikka
Jumalan jalkojen juuressa."
"Vai niin?" sanoi Petros tullen yhtäkkiä hyvin miettiväiseksi.
"No, hänestä on tarpeeksi juteltu. Ei hän sinua vahingoita.
"Salli minun vielä kerran lukea sopimus kohta kohdalta. Sitten saat sen allekirjoittaa.
"Ensiksi. Kuningas Theodahad luopuu vallastaan Italiaan ja siihen kuuluviin saariin ja seuraaviin goottilaisen valtakunnan maakuntiin, nimittäin Dalmatiaan, Liburniaan, Istriaan, toiseen Pannoniaan, Saviaan, Noricumiin, Rhaetiaan ja Gallian goottilaisiin alueihin, keisari Justinianuksen ja hänen jälkeläistensä hyväksi Bysantin valtaistuimella. Hän sitoutuu luovuttamaan Ravennan, Rooman, Napolin ja kaikki muut valtakunnan linnoitukset vastustuksetta keisarin käsiin."
Teodahad nyökäytti päätään.
"Toiseksi. Kuningas Teodahad vaikuttaa kaikin voimin siihen suuntaan, että koko goottien sotajoukko viedään aseitta ja pienissä erissä Alppien yli. Vaimot ja lapset saavat keisarillisen sotapäällikön harkinnan mukaan seurata joukkoa tai mennä orjiksi Bysanttiin. Kuningas pitää huolen siitä, että goottien vastustus tulee tehottomaksi.
"Kolmanneksi. Korvaukseksi keisari Justinianus sallii kuningas Theodahadin ja hänen puolisonsa pitää kuninkaallisen arvonsa ja neljänneksi —"
"Tämän kohdan tahdon lukea omin silmin", keskeytti Teodahad ottaen asiapaperit käsiinsä.
"Neljänneksi keisari antaa goottien kuninkaalle ei ainoastaan kaikkia tiluksia ja aarteita, jotka tämä voi yksityisomaisuudekseen todistaa, vaan myös koko goottien valtakunnanrahaston, jossa on yksistään rahaksi lyötyä kultaa neljäkymmentätuhatta naulaa. Hän antaa sitäpaitsi hänelle perinnölliseksi omaisuudeksi koko Tuscian Pistoriasta Caereen ja Populoniasta Clusiumiin saakka sekä lopuksi luovuttaa hänelle puolet kaikista tämän sopimuksen nojalla oikealle hallitsijalleen siirtyneen valtakunnan valtion-tuloista. — Sano, Petros, luuletko minun voivan vaatia kolmea neljäsosaa valtiontuloista?" — —
"Voithan sinä vaatia, mutta epäilen, suostuuko Justinianus siihen. Olen jo mennyt paljon yli valtuuksieni."
"Sanelen ainakin vaatimukseni", sanoi kuningas, muuttaen luvun.
"Justinianuksen täytyy suostua siihen tai myöntää minulle muita etuja."
Petroksen huulilla leikitteli petollinen hymy.
"Sinä olet viisas kaupantekijä, kuningas. —
"Mutta nyt sinä ainakin lasket väärin", sanoi hän itsekseen.
Silloin kuului hameenlaahuksen kahinaa marmorikäytävästä ulkopuolelta ja huoneeseen tuli Amalasunta, pitkä musta vaippa päällään ja musta, hopeaisilla tähdillä koristettu harso silmillään, kasvoiltaan kalpeana, mutta jaloryhtisenä. Hän oli kuningatar kruununsa menettämisestä huolimatta. Surun jalostava ylevyys kuvastui hänen kalpeista piirteistään.
"Goottien kuningas", sanoi hän, "suo anteeksi, että ilojuhlanasi vielä kerran ilmestyy eteesi synkkä varjo kuolleitten valtakunnasta. Tämä on viimeinen kerta."
Molemmat miehet hämmästyivät nähdessään hänet.
"Kuningatar", — änkytti Teodahad.
"Kuningatar. Jospa en koskaan olisi ollut kuningatar.
"Serkku, minä tulen jalon poikani sarkofagin äärestä, jossa olen katunut sokeuttani ja kaikkia pahoja tekojani.
"Tulin sinun luoksesi, goottien kuningas, varoittaakseni sinua samanlaisesta sokeudesta ja samanlaisista pahoista töistä."
Teodahadin epävarmat silmät väistivät hänen vakavaa, tutkivaa katsettaan.
"Huono vieras on mies", jatkoi Amalasunta, "jonka näen täällä keskiyön aikana uskottunasi.
"Ruhtinas ei löydä onneaan muualta kuin kansansa keskuudesta. Liian myöhään sen huomasin, liian myöhään itseeni nähden, mutta toivoakseni en liian myöhään kansaani nähden.
"Älä luota Bysanttiin. Se on kilpi, joka painaa suojeltavansa maahan."
"Sinä teet puheellasi vääryyttä", sanoi Petros, "ja olet kiittämätön."
"Kuninkaallinen serkkuni, älä suostu tämän miehen vaatimuksiin.
"Älä myönnä sitä, minkä minä kielsin.
"Meidän pitäisi luovuttaa Sisilia ja antaa kolme tuhatta sotilasta keisarin käytettäväksi hänen sotiaan varten — minä hylkäsin sen inhoten.
"Minä näen", sanoi hän osoittaen pergamenttia, "että olet jo tehnyt sopimuksen hänen kanssaan.
"Peruuta se, bysanttilainen pettää sinua."
Huolestuneena Teodahad otti asiapaperit käteensä ja katsahti epäluuloisesti Petrosta.
Tämä meni Amalasuntan luo ja sanoi:
"Mitä sinulla on täällä tekemistä, eilinen kuningatar?
"Tahdotko puolustaa tämän valtakunnan hallitsijaa?
"Sinun aikasi ja valtasi ovat olleet ja menneet."
"Jätä meidät", sanoi Teodahad rohkaistuneena.
"Minä teen, mitä hyväksi näen.
"Sinä et voi saada minua erotetuksi bysanttilaisista ystävistäni.
"Katso näitä papereita. Silmiesi edessä liittomme päätetään."
Hän näytti nimeään sopimuksen alla.
"Sinä tuletkin parhaaseen aikaan voidaksesi panna nimesi tähän todistajaksi", sanoi Petros.
"Ei", sanoi Amalasunta katsellen uhkaavasti molempia miehiä, "tulin parhaaseen aikaan voidakseni tehdä tyhjäksi suunnitelmanne.
"Lähden täältä suoraa päätä sotajoukon luo, kansankokoukseen, joka piakkoin pidetään Regetassa.
"Siellä ilmoitan koko kansalle sinun salahankkeesi, Bysantin juonet ja tuon heikon ruhtinaan petollisuuden."
"Sitä et voi tehdä", sanoi Petros rauhallisesti, "syyttämättä itseäsi."
"Minä aionkin syyttää itseäni.
"Tunnustan kaikki hulluuteni, verisen rikoksenikin ja tahdon mielelläni kärsiä ansaitsemani kuoleman.
"Mutta tämä itsesyytökseni varoittaa kansaani ja säikäyttää sen valveille Etnasta Alpeille saakka. Teitä vastaan asettuu kokonainen maailma aseita, ja minä pelastan kuolemallani gootit vaarasta, johon heidät eläessäni syöksin."
Jalo innostus kasvoillaan hän riensi huoneesta.
Teodahad katseli masentuneena lähettilästä saamatta sanaakaan suustaan.
"Neuvo, auta —", änkytti hän vihdoin.
"On olemassa vain yksi neuvo.
"Raivostunut ruhtinatar syöksee itsensä ja meidät turmioon, jos hänen annetaan toimia vapaasti.
"Hän ei saa täyttää uhkaustaan.
"Siitä on sinun pidettävä huoli."
"Minunko?" huusi Teodahad kauhuissaan. "En minä mitään voi.
"Missä on Gotelindis?
"Hän yksin voi auttaa."
"Entä prefekti", sanoi Petros — "lähetä häntä noutamaan."
Heti kutsuttiinkin mainitut henkilöt juomasalista heidän luokseen. Petros kertoi heille ruhtinattaren sanat, mainitsematta kuitenkaan prefektille, että sopimus oli ollut varsinaisena syynä Amalasuntan päätökseen.
Tuskin Petros oli saanut asian kerrotuksi, kun kuningatar huudahti:
"Hyvä on! Hän ei saa täyttää uhkaustaan.
"Hänen joka askeltaan täytyy vartioida, hän ei saa Ravennassa puhua kenenkään gootin kanssa — hän ei saa lähteä palatsista. Se ennen kaikkea."
Hän riensi ulos lähettääkseen uskollisimmat orjansa vartioiksi
Amalasuntan oven eteen.
Pian hän palasi takaisin.
"Hän rukoilee ääneen huoneessaan", sanoi hän ylenkatseellisesti. "Ylös,
Cethegus, tehkäämme hänen rukouksensa turhiksi."
Oven vieressä marmoripatsaaseen nojaten, kädet ristissä rinnalla
Cethegus oli kuunnellut keskustelua ääneti ja miettien.
Hän huomasi välttämättömäksi taas koota tapahtumien langat käteensä ja vetää ne tiukemmalle.
Hän huomasi Bysantin siirtyvän etusijalle — niin ei saisi käydä.
"Puhu, Cethegus", sanoi Gotelindis. "Mikä nyt on kaikista tärkeintä?"
"Selvyys", vastasi tämä kohottautuen pystyyn.
"Jokaisessa liitossa täytyy olla selvillä tarkoitusperä, jokaisen liittolaisen erityinen tarkoitusperä, muuten liittolaiset epäilevät toinen toistaan.
"Teillä on omat tarkoitusperänne — niin on minullakin.
"Teidän tarkoitusperänne ovat selvillä. Olen ne äskettäin teille maininnut. Sinä, Petros, tahdot, että keisari Justinianus hallitsisi Italiaa goottien asemesta. Te, Gotelindis ja Teodahad, hyväksytte sen, kun saatte korvaukseksi koston, rahaa ja arvonimiä.
"Mutta minulla — minulla on myöskin tarkoitusperäni. Mitäpä sitä salaisin.
"Viekas ystäväni Petros, et kai toki usko, että ainoana kunnianhimonani olisi sinun välikappaleenasi oleminen ja senaattorinarvon saaminen Bysantissa.
"Minulla on siis tarkoitusperä. Teidän kolmen yhteinen viekkaus ei sitä koskaan keksisi, koska se on niin yksinkertainen.
"Minun itseni on se teille ilmoitettava.
"Kivettyneellä Cetheguksellakin on vielä rakastettu, se on Italia.
"Senvuoksi haluaa hän, kuten tekin, saada gootit karkoitetuiksi tästä maasta.
"Mutta hän ei, kuten te, tahdo keisari Justinianusta ehdottomasti heidän sijalleen. Hän ei tahdo pisaraa sateen sijaan.
"Kaikista mieluimmin tahtoisin minä, parantumaton tasavaltalainen, karkoittaa barbaarit päästämättä teitä heidän sijalleen. — Sinä tiedät Petros, että olimme molemmat tasavaltalaisia kahdeksantoista vuotta sitten Ateenan koulussa ja se olen vieläkin, mutta sinun ei tarvitse sitä kertoa herrallesi keisarille, sillä olen itse siitä hänelle kirjoittanut.
"Ikävä kyllä se ei käy päinsä; me tarvitsemme teidän apuanne. Mutta minä tahdon supistaa apunne mahdollisimman vähään.
"Bysanttilainen sotajoukko ei saa tulla tänne kuin aivan hätätilassa, ja silloinkin saa se tämän maan vain italialaisten kädestä.
"Italia on oleva pikemmin italialaisten lahjoittama kuin Justinianuksen valloittama maa. Me emme välitä siunauksesta, jonka Bysantti lähettää vapauttamiinsa maihin veronkantajain ja sotapäällikköjen muodossa. Tahdomme teiltä suojaa emmekä hirmuvaltaa."
Petroksen suupieliin ilmestyi hymy, jota Cethegus ei näyttänyt huomaavan. Hän jatkoi:
"Kuulkaa ehtoni!
"Minä tiedän, että Belisarius on mukanaan sotajoukko ja laivasto
Sisilian luona.
"Hän ei saa laskea maihin.
"Hänen on palattava kotiin.
"En tarvitse Belisariusta Italiassa.
"En ainakaan, ennenkuin itse hänet kutsun.
"Ja jollet sinä, Petros, lähetä hänelle palaamiskäskyä, eroavat tiemme.
"Minä tunnen Belisariuksen ja Narseksen ja heidän sotilasvaltansa ja tiedän kuinka lempeitä isäntiä gootit ovat.
"Minä säälin Amalasuntaa. Hän oli kuin äiti kansalleni.
"Valitkaa siis, valitkaa joko Belisarius tai Cethegus.
"Jos Belisarius laskee maihin, on Cethegus ja koko Italia Amalasuntan ja goottien puolella. Sittenpähän nähdään, saatteko valloitetuksi tuumaakaan tästä maasta.
"Jos valitsette Cetheguksen, niin hän musertaa barbaarian vallan ja Italia antautuu keisarin alamaiseksi hänen vapaana puolisonaan, vaan ei orjattarenaan. Valitse, Petros."
"Kopea mies", sanoi Gotelindis, "sinä uskallat asettaa ehtoja meille, kuningattarellesi." Hän kohotti kätensä uhkaavasti. Mutta Cethegus tarttui siihen rautakädellä ja painoi sen levollisesti alas.
"Leikki pois, yhden päivän kuningatar.
"Täällä tekevät Italia ja Bysantti sopimusta.
"Jos sinä unohdat voimattomuutesi, täytyy sinua siitä muistuttaa.
"Sinä istut valtaistuimella vain niin kauan kuin sinua pidetään."
Hän seisoi vihastuneen naisen edessä niin majesteetillisena, ettei tämä kyennyt vastaamaan mitään.
Mutta katseesta välähti sammumaton viha.
"Cethegus", sanoi Petros, joka sillä välin oli tehnyt päätöksensä, "olet oikeassa.
"Bysantin täytyy tällä hetkellä etupäässä saada sinut puolelleen, sillä ilman sinun apuasi ei se pysty mihinkään.
"Jos Belisarius palaa, rupeatko kokonaan ja ehdottomasti puolellemme?"
"Ehdottomasti."
"Entä Amalasunta?"
"Hänet jätän teidän käsiinne."
"Hyvä", sanoi bysanttilainen, "minä suostun."
Hän kirjoitti vahataululle lyhyesti määräyksen Belisariuksen kotiin palaamisesta ja antoi sitten taulun prefektille.
"Saat itse toimittaa määräyksen perille."
Cethegus luki sen tarkoin.
"Hyvä on", sanoi hän pistäen taulun povelleen, "asia on siis päätetty."
"Milloin Italia ryhtyy taisteluun barbaareita vastaan?" kysyi Petros.