Lainoppinut vain huomautti vielä:
"Rusticiana, Boëthiuksen leski ja Symmachuksen tytär, tuo vaikutusvaltainen nainen on liitollemme suosiollinen. Pysyisikö hän suosiollisena, jos tämä mies otettaisiin liittoomme. Voiko hän antaa anteeksi ja unhottaa? Ei koskaan!"
"Hän voi. Jollette minua usko, niin uskokaa silmiänne."
Näin sanoen Cethegus kääntyi nopeasti ympäri ja meni erääseen sivukäytävään, jonka suun hänen selkänsä oli tähän saakka peittänyt.
Aivan käytävän suulla seisoi kuunnellen huntupäinen naishenkilö.
Cethegus tarttui hänen käteensä ja kuiskasi: "Tule, tule nyt!"
"En voi! En tahdo!" vastasi tämä vastustellen. "Minä kiroon hänet. En voi nähdäkään tuota kurjaa."
"Sinun täytyy. Tule, sinä voit ja sinä tahdot, sillä — minä tahdon."
Hän nosti hunnun, katse vielä ja nainen seurasi tahdottomana.
Hän astui käytävän kulmauksesta esille. "Rusticiana", huusivat kaikki.
"Nainen kokouksessamme", sanoi lainoppinut. "Se on vastoin sääntöjämme ja lakejamme."
"Niin on, Scaevola. Mutta lait ovat liiton vuoksi eikä liitto lakien vuoksi. Ettekä te olisi koskaan uskoneet minua, jollette itse nyt näkisi."
Hän laski lesken käden Albinuksen vapisevaan oikeaan käteen.
"Katsokaa! Rusticiana antaa anteeksi. Kuka vielä tenää vastaan?"
Kaikki vaikenivat tuntien itsensä voitetuiksi.
Cethegus ei näyttänyt enää välittävän muusta kokouksen menosta.
Hän vetäytyi naisen kanssa huoneen takaosaan.
Pappi sanoi: "Albinus on siis liiton jäsen."
"Ja vala, jonka hän vannoi tyrannille?" kysyi Scaevola kauhuissaan.
"Oli pakollinen. Pyhä kirkko on hänet siitä vapauttanut. Mutta nyt on aika erota.
"Vielä vain kiireellisimmät asiat, uusimmat tiedot. Tässä, Licinius, on
Napolin linnoitussuunnitelma. Huomisaamuksi sinun on se jäljennettävä.
Se lähetetään Belisariukselle.
"Tässä, Scaevola, kirjeitä Bysantista Teodoralta, Justinianuksen hurskaalta puolisolta. Sinun on niihin vastattava.
"Tässä, Calpurnius, on Albinukselta puolen miljoonan solidin maksuosoitus. Sinä lähetät ne frankkien major domukselle. Hän kääntää kuninkaansa mielen gootteja vastaan.
"Tässä, Pomponius, luettelo Dalmatiassa olevista isänmaanystävistä. Sinä tunnet sikäläiset olot ja ihmiset. Katso onko sieltä poissa huomattavia nimiä.
"Teille kaikille tahdon ilmoittaa, että tänään Ravennasta saapuneiden kirjeiden mukaan Herran käsi lepää raskaana tyrannin päällä. Syvä synkkämielisyys, liian myöhäinen katumus kaikkien syntiensä vuoksi raskauttanee hänen sieluaan, ja oikeauskoisen kirkon lohdutusta hän ei saa. —
"Kestäkää vielä vähän aikaa. Pian kutsuu tuomarien ankara ääni hänet pois. Silloin koittaa vapauden päivä.
"Ensi iduksena samalla tunnilla tapaamme taas toisemme.
"Herran siunaus olkoon kanssanne."
Kädenliikkeellä diakoni viittasi kokoontuneet hajaantumaan. Nuoret papit tulivat sivukäytävistä esille soihtuineen ja saattoivat kokoontuneet yksitellen eri suuntiin vain heille tuttuihin katakombien uloskäytäviin.
Silverius, Cethegus ja Rusticiana nousivat yhdessä pyhän Sebastianin basilikan kuorikellariin vieviä portaita myöten ylös.
Sieltä he menivät kirkon läpi diakonin taloon, joka oli sen välittömässä yhteydessä.
Sisään tultuaan isäntä tarkasti, oliko talonväki jo makuulla. Valveilla olikin vain vanha orja, joka oli vartijana atriumissa sammumaisillaan olevan lampun ääressä.
Isäntänsä viittauksesta hän sytytti vieressään olevan hopeajalkaisen lampun ja painoi erästä marmoriseinän liitosta.
Marmorilevyt kääntyivät akselinsa ympäri. Pappi lamppua kantaen edellä ja toiset kaksi jäljessä menivät aukon kautta pieneen matalaan huoneeseen, jonka ovi sulkeutui taas äänettömästi.
Ei piirtoakaan ollut seinässä oven paikkaa näyttämässä.
Tämä pikku huone, jonka yksinkertaisina koristeina oli suuri puuristi, rukouspalli ja muutamia kullasta tehtyjä kristinuskon tunnusmerkkejä, oli nähtävästi pakanuuden aikana — mikä näkyi pitkin seiniä olevista pehmeistä lavitsoista — ollut jonkin pienen seurueen juominkipaikkana, sellaisen seurueen, jonka hilpeää iloisuutta Horatius runoissaan ylistää.
Nyt se oli diakonin salaisimpien maallisten ja hengellisten ajatusten tyyssija.
Ääneti Cethegus istuutui matalalle lavitsalle ja katseli vastapäiseen seinään kudottua mosaiikkia tuntijan silmällä. Sillä aikaa kun pappi kaatoi sekoitusastiasta viiniä pikareihin ja asetti hedelmiä kolmijalkaiselle pronssipöydälle, seisoi Rusticiana Cetheguksen edessä silmäillen häntä tyytymättömyyttä ja ihmettelyä ilmaisevin katsein.
Rusticiana oli tuskin neljääkymmentä täyttänyt. Hän oli nähtävästi ollut tavattoman, vaikka hiukan miesmäisen kaunis. Ankarat intohimot olivat enemmän kuin ikä rumentaneet häntä. Ei vain harmaita, vaan aivan valkoisiakin hiuksia oli hänen sysimustissa palmikoissaan, katse oli hiukan epävarma ja aina liikkuvan suun ympärillä oli syviä ryppyjä.
Hän nojasi vasenta kättään pronssipöytään ja siveli oikealla miettivän näköisenä otsaansa koko ajan tuijottaen Cethegukseen.
Vihdoin hän sanoi: "Ihminen, sano mistä olet saanut valtasi minuun? En rakasta sinua enää. Minun pitäisi vihata sinua. Vihaankin sinua. Ja sittenkin minun täytyy totella sinua tahdottomasti aivan kuin linnun käärmeen katsetta. Ja sinä asetit minun käteni, tämän käden tuon kurjan käteen. Sano, röyhkeä, mistä sinun valtasi johtuu?"
Cethegus oli ääneti osoittamatta hänelle mitään huomiota.
Lopuksi hän sanoi taaksepäin nojautuen: "Tottumuksesta, Rusticiana, tottumuksesta."
"Niin kai. Tottumuksesta! Tottumuksesta orjuuteen, jossa olen ollut niin kauan kuin voin muistaa. Luonnollista oli, että tyttönä ihailin naapurin kaunista poikaa. Anteeksi annettavaa oli, että luulin sinun rakastavan minua — suutelithan minua. Ja kuka voi — silloin — tietää, ettet sinä voi rakastaa. Et ketään — tuskin itseäsikään. Synti oli, ettei Boëthiuksen puoliso voinut tukahduttaa hurjaa rakkauttaan, jonka sinä taas leikilläsi liehdoit ilmiliekkiin, mutta Jumala ja kirkko ovat antaneet sen anteeksi. Naurettavaa hulluutta on kuitenkin, että minun, vaikka tunnenkin sydämettömän petollisuutesi ja vaikka intohimojen hehku onkin sammunut rinnastani, täytyy vielä sokeasti totella pirullista tahtoasi."
Hän nauroi ääneen ja siveli oikealla kädellään otsaansa.
Pappi pysähtyi kesken talouspuuhiansa ja katsoi salavihkaa Cethegusta.
Asia näytti häntä kiinnostavan.
Cethegus nojasi päätään takanaan olevaan marmorilistaan ja otti oikeaan käteensä edessään olevan pikarin. "Olet väärässä, Rusticiana", hän sanoi levollisesti. "Ja puhut epäjohdonmukaisesti. Sinä sekoitat Eroksen kujeet Eriksen ja koston hengettärien tekoihin.
"Sinä tiedät, että olin Boëthiuksen ystävä. Siitä huolimatta suutelin hänen vaimoaan. Kenties juuri siitä syystä. Minusta se ei ole mitään ihmeellistä ja — sinullehan ovat Silverius ja pyhimykset antaneet anteeksi.
"Sinä tiedät vielä, että vihaan näitä gootteja, todella vihaan heitä ja että minulla on tahtoa ja ennen kaikkea kykyä täyttää sinun hartain halusi ja pyrintösi: kostaa näille raakalaisille isäsi puolesta, jota rakastit, ja puolisosi puolesta, jota kunnioitit.
"Senvuoksi noudatat ohjeitani. Ja siinä teet hyvin viisaasti. Sinulla on sangen suuri kyky kutoa juonia, mutta kiivautesi himmentää usein katseesi. Se turmelee parhaatkin suunnitelmasi. Siispä teet oikein seuratessasi kylmää ja harkitsevaa johtoa. Siinä kaikki.
"Mutta mene nyt kotiisi. Orjattaresi istua kyyhöttää unisena eteisessä. Hän luulee, että olet ripillä Silverius-ystävän luona. Rippi ei saa kestää liian kauan.
"Sitäpaitsi meillä on vielä asioita. Kerro minulta terveisiä
Camillalle, kauniille tyttärellesi, ja voi hyvin."
Hän nousi seisomaan, tarttui Rusticianan käteen ja talutti hänet hiljaa ovelle.
Rusticiana seurasi vastahakoisesti, nyökkäsi jäähyväisiksi papille, katsahti vielä Cethegukseen, joka ei näyttänyt huomaavan hänen sisällistä liikutustaan, ja meni ulos hiljaa päätään pudistaen.
Cethegus istuutui ja joi pikarinsa pohjaan saakka.
"Tämä nainen taistelee merkillistä sieluntaistelua", sanoi Silverius ja istuutui hänen viereensä kädessään kivikynä, vahatauluja, kirjeitä ja asiakirjoja.
"Ei se ole kovinkaan merkillinen. Hän tahtoo hyvittää uskottomuuttaan miestään kohtaan kostamalla hänen puolestaan. Se seikka, että hän saavuttaa koston entisen rakastettunsa avulla, tekee pyhän velvollisuuden jokseenkin suloiseksi. Tosin hän itse ei tiedä tästä mitään. Mutta mitä meidän on nyt tehtävä?"
Ja molemmat miehet ryhtyivät nyt työhön. He rupesivat ratkaisemaan sellaisia salaliiton kohtia, joita eivät pitäneet tarpeellisena ilmaista liiton muille jäsenille.
"Tällä kertaa", alkoi diakoni, "meidän on ennen kaikkea saatava täydellisesti käsiimme Albinuksen omaisuus ja sitten neuvoteltava sen käyttämisestä. Tarvitsemme kieltämättä rahaa, paljon rahaa."
"Raha-asiat kuuluvat sinun alaasi", sanoi Cethegus juoden. "Minä olen kyllä perillä niistäkin, mutta ne ikävystyttävät minua."
"Sitten meidän täytyy saada puolellemme Sisilian, Napolin ja Apulian vaikutusvaltaisimmat miehet.
"Tässä on niistä luettelo, jossa on myöskin tietoja kustakin yksityisestä.
"Niiden joukossa on muutamia, joihin eivät tavalliset keinot tepsi."
"Anna tänne, niistä tahdon minä pitää huolen", sanoi Cethegus ruveten syömään persialaista omenaa.
Tehtyään muutaman tunnin ankarasti työtä he olivat saaneet kiireellisimmät asiat selvitetyiksi, ja isäntä pani asiapaperit takaisin salalaatikkoonsa, joka oli suuren ristin takana muurissa.
Pappi oli väsynyt ja katseli kateellisena toveriansa, jonka teräksiseen ruumiiseen ja väsymättömiin sielunvoimiin eivät näyttäneet pystyvän yön valvominen eivätkä muut ponnistukset.
Hän huomautti siitä Cetheguksen täyttäessä taas hopeaista pikariaan.
"Harjoitus, ystäväni, vahvat hermot ja", lisäsi hän nauraen, "hyvä omatunto, siinä koko arvoitus."
"On siinä muutakin, Cethegus, totta puhuen. Sinä olet muuten koko mies minusta arvoitus."
"Sitä toivonkin."
"Pidätkö sitten itseäsi niin voittamattomasti ylempänä olentona?"
"En ollenkaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi syvänä ollakseni arvoitus muille ja — itsellenikin. Ylpeile vain rauhassa ihmistuntemuksestasi. En itsekään tunne itseäni. Vain vesipisarat ovat läpinäkyviä."
"Olentosi avain", jatkoi pappi, "lienee todellakin hyvin syvällä. Katsohan esimerkiksi liittolaisiamme. Jokaisesta voi sanoa, mikä syy heidät on saattanut liittoomme. Liciniuksen hänen tulinen nuoruuden rohkeutensa, Scaevolan harhaanjoutunut, vaikka rehellinen oikeudentunto, minut ja muut papit — into palvella Jumalaa."
"Tietenkin", sanoi Cethegus ryypäten.
"Toisia johtaa kunnianhimo tai toivo saada mahdollisen kansalaissodan kestäessä lähetetyksi saamamiehensä toiseen maailmaan. Toiset ovat ikävystyneet goottien hyvään järjestykseen tässä maassa, tai he toivovat voivansa kostaa jonkin muukalaisten tekemän loukkauksen. Useimmat ovat kuitenkin yhtyneet liittoon vastenmielisyydestä barbaareita kohtaan ja koska ovat tottuneet pitämään keisaria Italian oikeana herrana. Mutta sinuun ei voi sovittaa ainoatakaan näistä syistä ja —"
"Ja se on hyvin epämukavaa, eikö niin? Sillä ken tietää ihmisten syyt, hän voi heitä hallita.
"Niin, arvoisa ystäväni Jumalassa. En voi sinua auttaa.
"En todella tiedä itsekään, mikä syy minut on liittoon saattanut.
"Olen niin utelias tietämään sen, että aivan mielelläni sanoisin sen sinulle ja antaisin itseäni hallita — jos vain voisin sen keksiä.
"Yhden tiedän ainakin: gootit ovat minulle vastenmielisiä.
"Vihaan noita vereviä, liinapartaisia roikaleita. En voi sietää heidän raakamaista hyväntahtoisuuttaan, heidän lapsellista nuorekkuuttaan, heidän tyhmänrohkeaa urhoollisuuttaan, heidän eheitä luonteitaan. On kerrassaan hävytöntä, että maailmaa hallitseva sattuma antaa tuollaisten jääkarhujen olla herroina tässä maassa, jolla on sellainen historia ja joka on synnyttänyt sellaisia miehiä kuin — sinä ja minä."
Hän kallisti päänsä tyytymättömänä taaksepäin, sulki silmänsä ja ryyppäsi hiukan viiniä.
"Olemme yksimielisiä siitä, että nämä barbaarit on karkoitettava tästä maasta. Minusta onkin siinä tarpeeksi. Haluan vain näet sitä, että kirkko vapautetaan näistä harhauskoisista raakalaisista, jotka kieltävät Kristuksen jumaluuden ja tekevät hänestä puolijumalan.
"Toivon, että Rooman kirkko saa sitten kieltämättä ensimmäisen sijan koko kristikunnassa, mikä sille kuuluukin."
"Mutta niin kauan kuin Rooma on kerettiläisten käsissä ja ainoa oikeauskoinen ja laillinen keisari tukee Bysantin piispaa —"
"Ei Rooman piispa ole kristikunnan ylin piispa eikä Italian herra. Sen vuoksi ei Rooman piispanistuin, vaikka joku Silveriuskin sille pääsisi, ole mitä sen pitäisi olla: korkein koko kristikunnassa. Ja sitä Silverius tahtoo."
Pappi katseli hämmästyneenä Cethegusta.
"Älä tule levottomaksi, hyvä ystävä. Olen jo kauan tiennyt salaisuutesi, vaikka et ole sitä minulle uskonutkaan. En kerro sitä edelleen."
Hän kaatoi pikariinsa taas viiniä: — "Falernolaisesi on hyvää ja hyvin säilytettyä, mutta liian makeaa. —
"Toivot vain, että nämä gootit joutuvat pois Caesarien valtaistuimelta ja että bysanttilaiset eivät pääse heidän sijaansa, sillä silloin on Rooman piispalla taas Bysantissa ylipiispa ja keisari. Et siis voi toivoa goottien sijalle — keisaria — Justinianusta, — vaan — jotain muuta?"
"Joko" — Silverius sanoi innokkaasti — "Länsi-Roomalle omaa keisaria —"
"Joka kuitenkin", Cethegus täydensi, "olisi vain nukke pyhän Pietarin kädessä —"
"Tai roomalaista tasavaltaa, kirkkovaltiota —"
"Jossa Rooman piispa olisi herra, Italia päämaa ja Gallian, Germanian ja Espanjan barbaarikuninkaat kirkon kuuliaisia poikia.
"Hyvin, ystäväni.
"Ensin on kukistettava viholliset, joiden omaisuutta sinä jo jaat.
"Toistan senvuoksi erään muinaisroomalaisen sananparren: voi raakalaisia!"
Hän nousi seisomaan ja joi papin maljan.
"Viimeinen yövartio on jo pian kulunut, ja orjieni täytyy löytää minut aamulla makuukammiostani. Voi hyvin."
Hän veti vaippansa hilkan päänsä yli ja lähti.
Isäntä katsoi hänen jälkeensä ja sanoi itsekseen: "Hyvin tarpeellinen välikappale. Onneksi hän on vain välikappale. Kunhan hän vain aina pysyisi sinä."
Cethegus lähti Via Appialta, jossa pyhän Sebastianin kirkko kätkee katakombien sisäänkäytävän, luoteeseen päin Kapitoliumia kohti. Hänen kotinsa oli Kapitoliumin juurella Via sacran pohjoispäässä koilliseen Forum romanumista.
Viileä aamuilma hyväili virkistävästi hänen päätään.
Hän avasi vaipan ja pullisti leveätä, voimakasta rintaansa.
"Niin, sinä olet arvoitus", hän sanoi itsekseen. "Sinä käyt salaliitoissa ja yöllisissä kokouksissa aivan kuin tasavaltalainen tai rakastunut kaksikymmenvuotias nuorukainen. Ja miksi?
"Kukapa tietää miksi hengitetään. Kai siksi, että täytyy. Niin minunkin täytyy tehdä sitä, mitä teen.
"Yksi on varmaa. Tuo pappi pääsee kenties paaviksi: hänen kai täytyykin päästä siksi. Mutta ei ole välttämätöntä, että hän on kauan paavina.
"Muuten saan sanoa jäähyväiset teille, korkeat ajatukset, jotka vielä olette vain unelmia ja utukuvia. Kenties purkaudutte rajuilmana, joka tuo ukkosen mukanaan ja joka ratkaisee kohtaloni.
"Kas, idässä salamoi. Hyvä. Pidän sitä hyvänä enteenä."
Näin sanoen hän meni taloonsa.
Makuukammiossa hän löysi setripuiselta pöydältä vuoteen edessä nauhalla sidotun ja kuninkaallisella sinetillä leimatun kirjeen.
Hän leikkasi nauhat tikarillaan, avasi kaksinkertaisen vahataulun ja luki:
"Cethegus Caesariukselle, princeps senatus'ille, senaattori Marcus
Aurelius Cassiodorukselta.
"Herramme ja kuninkaamme on kuolemaisillaan. Hänen tyttärensä ja perijänsä Amalasunta haluaa puhutella sinua ennen isänsä kuolemaa.
"Saat erittäin tärkeän valtionviran.
"Riennä heti Ravennaan."
Ahdistava mieliala vallitsi Ravennan kuninkaanpalatsissa, kolkon komeassa, epäkodikkaassa.
Vanha Caesarien linna oli vuosisatojen kuluessa joutunut alkuperäistä rakennustyyliä rikkovien muutosten alaiseksi.
Sen jälkeen kun paikan haltijaksi keisarin sijaan oli tullut goottien kuningas hoviväkineen, oli viimeinenkin sopusointu rakennusten väliltä kadonnut.
Sillä useat huoneet, jotka olivat olleet tarpeellisia roomalaiselämän omituisuuksia varten, olivat käyttämättöminä ja laiminlyötyinä vanhassa loistossaan. Hämähäkit kutoivat verkkojaan Honoriuksen komeiden, mutta nyt käyttämättömien kylpyhuoneiden mosaiikkiin ja Placidian pukuhuoneessa sisiliskot matelivat muurissa olevien hopeapeilien marmorilistojen yli.
Sitä vastoin oli useita väliseiniä revitty pois sotilaallisemman hovin tarpeiksi ja vanhanaikaisen talon pienistä huoneista muodostettu suurempia huoneita, kuten asesaleja, juomasaleja ja vartiohuoneita.
Toiselta puolen oli uusilla muurilaitoksilla naapuritaloja yhdistetty palatsiin, joten siitä muodostui linnoitus keskelle kaupunkia.
Vaaleaveriset pojat leikkivät nyt villejä leikkejään Piscina maximassa, kuivaneessa kalalammikossa, ja goottilaisten vartijasotilasten hevoset hirnuivat palaestran marmorisaleissa.
Siten tuo laaja rakennus oli toisaalta tuskin koossapysyvän raunion, toisaalta keskentekoisen uudisrakennuksen näköinen. Tämän kuninkaan linna tuntui olevan sopiva vertauskuva hänen roomalais-goottilaisesta valtakunnastaan, hänen puolivalmiista ja samalla puoleksi rappeutuneesta valtiollisesta luomastaan.
Mutta sinä päivänä, jolloin Cethegus palasi taas tänne monien vuosien jälkeen, peitti levottomuuden, surun ja synkkyyden pilvi raskaana tämän talon, sillä Teoderikin kuninkaallinen sielu oli lähtemäisillään sieltä.
Suuri mies, joka tästä palatsista käsin miespolven ajan oli johtanut koko Euroopan kohtaloita, jota Länsimaat ja Itämaat ihailivat rakastaen ja vihaten, vuosisatansa sankari, mahtava Didrik Berniläinen, jonka nimen satu jo hänen elinaikanaan oli ottanut haltuunsa ja kaunistellut, suuri amelungikuningas Teoderik oli kuolemaisillaan.
Niin olivat lääkärit sanoneet, elleivät juuri hänelle itselleen, niin ainakin hänen uskotuilleen, ja tieto siitä oli levinnyt suureen, väkirikkaaseen kaupunkiin.
Vaikka pitkät ajat oli odotettu sellaista loppua vanhan ruhtinaan salaperäisille kivuille, täytti kuitenkin tieto tuon kamalan iskun lähenemisestä kaikki sydämet vilkkaalla liikutuksella.
Uskolliset gootit surivat ja olivat levottomat; vieläpä roomalaisväestönkin keskuudessa oli painostava jännitys vallitsevana tunteena.
Sillä täällä Ravennassa, kuninkaan välittömässä läheisyydessä, olivat italialaiset oppineet ihailemaan tämän miehen lempeyttä, ja hänen monet hyvät työnsä olivat antaneet siitä selvän todistuksen.
Vielä pelättiin, että uuden hallituksen aikana esiintyisi ankaruutta ja sortoa goottien taholta tämän kuninkaan kuoltua, joka koko hallituksensa aikana — lukuunottamatta viimeistä kuninkaan ja senaatin välistä taistelua, jossa Boëthius ja Symmachus menettivät henkensä — oli suojellut italialaisia kansansa väkivaltaisuuksilta ja raakuudelta.
Lopuksi vaikutti eräs korkeampikin seikka: tämän sankarikuninkaan olemus oli suurenmoinen, niin majesteetillinen, että nekin, jotka olivat usein toivoneet perikatoa hänelle ja hänen valtakunnalleen, eivät voineet tällä hetkellä, jolloin tämä aurinko oli sammumaisillaan, olla vahingoniloisia, pikemmin he tunsivat jonkinlaista pelkoa.
Niinpä oli koko kaupunki aikaisesta aamusta saakka — jolloin ensin nähtiin sanansaattajia lähtevän palatsista kaikkiin ilmansuuntiin ja yksityisiä palvelijoita ylhäisimpien goottien ja roomalaisten taloihin — vilkkaassa liikkeessä.
Kaduilla, toreilla, kylpypaikoissa miehet seisoivat kaksittain tai pienemmissä ryhmissä, kyselivät ja ilmoittivat toisilleen tietonsa, koettivat saada käsiinsä jonkun palatsista palaavan ylhäisen herran ja keskustelivat odotettavan tapahtuman vakavista seurauksista.
Vaimot ja lapset istuivat uteliaina talojen kynnyksillä.
Päivän kuluessa virtaili jo läheisten kylien ja kaupunkien väestö, varsinkin surevat gootit, Ravennan porteille uutisia kuulemaan.
Kuninkaan neuvosherrat, varsinkin praefectus praetorio Cassiodorus, joka oli näinä päivinä osoittanut suurta tarmoa järjestyksen ylläpitämisessä, olivat odottaneet sellaista liikettä, kenties pahempaakin.
Puoliyöstä alkaen palatsin kaikki portit ja ovet olivat suljettuina ja goottilaisten sotamiesten vartioimina. Honoriuksen torille, rakennuksen pisimmän sivun edustalle, oli asetettu ratsumiesjono. Leveälle marmoriportaille, jotka johtivat pääporttaalin komeihin pylväskäytäviin, oli sijoittunut kauniisiin ryhmiin goottilaista jalkaväkeä kiipineen ja keihäineen.
Vain tätä tietä voi, Cassiodoruksen käskyn mukaan, päästä palatsiin, ja jalkaväen molemmat päälliköt, roomalainen Cyprianus ja goottilainen Vitiges saivat antaa sisäänpääsyluvan.
Edellinen laski sisään Cetheguksen.
Kun tämä kulki vanhastaan hyvin tuttua tietä kuninkaan huoneeseen, tapasi hän linnan saleissa ja käytävissä pienissä ryhmissä ne gootit ja italialaiset, jotka olivat arvonsa ja maineensa perusteella päässeet sisään.
Juomasalissa, josta tavallisesti aina kuului hilpeä hälinä, seisoivat nyt goottien nuoret tuhannen- ja sadanpäämiehet ääneti ja surullisina tai kuiskaten tekivät toisilleen jonkin huolestuneen kysymyksen. Siellä täällä nojasi joku vanhempi mies — kuolevan sankarin asetovereita — akkunanaukkoon salatakseen äänekästä suruaan.
Salin keskellä, päätään pylvääseen nojaten, seisoi ääneensä itkien rikas ravennalainen kauppias. Kuningas, joka nyt oli kuolemaisillaan, oli antanut hänelle anteeksi sen, että hän oli yhtynyt erääseen salaliittoon, ja pelastanut hänen tavaravarastonsa julmistuneiden goottien ryöstöltä.
Kylmästi, ylenkatseellisesti silmäillen Cethegus kulki kaikkien ohi.
Hän meni edelleen.
Lähimmässä huoneessa, joka oli määrätty vieraiden lähettiläiden vastaanottohuoneeksi, hän tapasi joukon ylhäisiä gootteja, herttuoita, kreivejä ja muita ylimyksiä, jotka julkisesti keskustelivat hallitsijan vaihdoksesta ja uhkaavista mullistuksista kaikilla aloilla.
Siellä olivat urhoolliset herttuat Thulun Provinciasta, joka oli sankarillisesti puolustanut Arles'in kaupunkia frankkeja vastaan, Ibba Liguriasta, Espanjan valloittaja, Pitza Dalmatiasta, bulgarien ja gepidien voittaja, mahtavia, uhkamielisiä herroja, ylpeitä vanhasta aateluudestaan, joka ei ollut amelungien kuninkaallista sukua paljon alempi, — sillä he olivat baltien sukua, joka oli Alarikin kautta päässyt länsigoottien valtaistuimelle — sekä sotaisista ansioistaan, joilla he olivat suojelleet ja laajentaneet valtakuntaa.
Hildebad ja Tejakin olivat heidän joukossaan.
He olivat sen puolueen johtajia, joka oli jo kauan vaatinut ankarampaa kohtelua italialaisille. He näet samalla kertaa vihasivat ja pelkäsivät näitä ja vain vastenmielisesti mukautuivat kuninkaan lempeämpään mielenlaatuun.
Hurjia, vihamielisiä silmäyksiä sinkoili heidän joukostaan ylhäiseen roomalaiseen, joka pyrki suuren goottisankarin kuolinhetken todistajaksi.
Levollisesti Cethegus kulki heidän ohitsensa ja nosti raskaan villaesiripun, joka oli ovena seuraavaan huoneeseen — sairaskammion etuhuoneeseen.
Sinne tultuaan hän tervehti syvään kumartaen kookasta, kuninkaallista naista, joka musta surupuku yllään seisoi totisena ja ääneti, mutta vakavaryhtisenä ja kyynelittä asiapapereilla peitetyn pöydän ääressä. Hän oli Amalasunta, leskeksi jäänyt Teoderikin tytär.
Vaikka hän olikin iältään jo puolivälissä neljääkymmentä, hän oli vielä erinomaisen, vaikkakin kylmän kaunis.
Hänen aaltoilevat hiuksensa olivat kreikkalaismalliin jakauksella keskellä päätä. Korkea otsa, suuret, pyöreät silmät, suora nenä, ylpeät, melkein miehekkäät piirteet ja vartalon majesteetillisuus antoivat hänelle valtavan arvokkuuden leiman, ja helleeniläiseen tyyliin laaditussa surupuvussaan hän näytti jalustaltaan laskeutuneelta Polykleteen Junolta.
Hänen käsivarressaan riippui pikemmin tuettuna kuin tukien noin seitsemäntoistavuotias poika tai nuorukainen, Atalarik, hänen poikansa, goottien valtakunnan perillinen.
Hän ei ollut äitinsä kaltainen, vaan pikemmin hän oli luonteeltaan samanlainen kuin onneton isänsä Eutarik, jonka kalvava sydänvika vei hautaan miehuuden kukoistuksessa.
Surren Amalasunta huomasi pojastaan tulevan isän ilmeisen perikuvan, eikä Ravennan hovissa enää ollut minään salaisuutena se, että pojassa ilmenivät jo kaikki isän taudin oireet.
Atalarik oli kaunis kuten kaikki muutkin tämän jumalista polveutuvan suvun jäsenet.
Voimakkaan mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat kauniita, mustia silmiä, jotka joskus ikäänkuin sulivat epämääräisiin unelmiin, joskus taas säkenöivät yliluonnollista loistoa. Tummanruskeat kiharat valuivat kalpeille ohimoille, joiden hienot, siniset verisuonet suonenvedontapaisesti pullistuivat ankaroiden mielenliikutusten sattuessa.
Jaloon otsaan oli ruumiillinen kipu tai raskasmielinen alistuvaisuus piirtänyt syvät vaot, jotka näyttivät niin vierailta näissä nuorekkaissa kasvoissa. Marmorinvalkoinen kalpeus ja heleä puna vaihtelivat nopeasti läpinäkyvillä poskilla. Pitkä, mutta veltto vartalo tuntui tuskin pysyvän liitoksissaan ja vain erinäisissä tapauksissa se hämmästyttävän nopeasti ponnahti täyteen pituuteensa.
Hän ei nähnyt Cetheguksen tuloa, sillä hän oli äitinsä rintaan nojaten heittänyt kreikkalaisen vaipan yli päänsä, jonka piti pian kantaa raskasta kruunua.
Kaukana näistä molemmista, huoneen avonaisen kaariakkunan ääressä, joka oli goottilaisten sotilaiden vartioimiin portaisiin päin, seisoi haaveileviin unelmiin vaipuneena nainen, — vai oliko hän neito? — hurmaavan, huikaisevan kaunis. Hän oli Matasunta, Atalarikin sisar.
Hänen vartalonsa oli yhtä pitkä ja jalo kuin äidinkin, mutta hänen terävämmissä piirteissään oli tulista, intohimoista eloa, jonka vain epätäydellisesti peitti teeskennelty kylmyys.
Tämä vartalo, jossa oli suloisessa sopusoinnussa kukoistava täyteläisyys ja hieno notkeus, muistutti voitettua Artemista Endymionin käsivarsilla Agesanderin ryhmässä, jonka Rhodoksen neuvosto sadun mukaan karkoitti pois kaupungista, koska tämä marmoriin hakattu kauneimman neitseellisyyden ja kauneimman aistillisuuden ihanin yhdistelmä saattoi saaren nuorukaisia hourupäisyyteen ja itsemurhaan.
Täydellisimmän ja kypsyneen neitseellisen kauneuden tenho väreili tästä olennosta.
Hänen runsas, aaltoileva tukkansa oli tummanpunainen ja säteilevän metalliloistonsa vuoksi niin erinomaisen kaunis, että se oli hankkinut ruhtinattarelle nimen "Kaunotukka" tämänkin kansan keskuudessa, jonka joukossa on niin paljon kaunistukkaisia naisia. Hänen kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä taas olivat kiiltävän mustat ja ikäänkuin lisäsivät hohtavan valkoisen otsan ja alabasterimaisten poskien kauneutta. Hiukan kaareva nenä kaunismuotoisine sieraimineen, jotka usein liikkuivat hiljakseen, laskeutui täyteläiseen suuhun. Mutta ihailtavinta tässä ihailtavassa kaunottaressa olivat hänen harmaat silmänsä, eivät niinkään paljon epämääräisen värinsä kuin ihmeellisen ilmeensä vuoksi, joka tavallisesti oli uneksiva ja lempeä, mutta usein yht'äkkiä muuttui ja salamoi kuluttavana intohimona.
Kun hän seisoi akkunan ääressä oman mielikuvituksensa mukaan teettämässään aistikkaassa, puoleksi helleenisessä, puoleksi goottilaisessa puvussa, valkoinen, kauniisti kaareva käsivarsi tumman porfyyripatsaan ympärillä ja katseli uinaillen ulos iltailmaan, oli hän todellakin lumoavassa kauneudessaan niiden vastustamattomien metsän- ja vedenneitojen näköinen, joiden hurmaavasta rakkausvoimasta germaaninen satu on laulanut ikimuistoisista ajoista saakka.
Ja niin suuri oli tämän kauneuden voima, että Cetheguskin, joka oli kauan tuntenut ruhtinattaren, tunsi kivisydämensä heräävän uudestaan eloon.
Mutta hänen kimppuunsa kävi heti eräs mainittujen lisäksi huoneessa oleva henkilö, nimittäin Cassiodorus, kuninkaan oppinut ja uskollinen ministeri. Hän edusti hyväätarkoittavaa, mutta toivotonta sovinnollisuuspolitiikkaa, jota oli miespolven aika noudatettu goottien valtakunnassa.
Vanhus, jonka kunnianarvoisissa ja lempeissä kasvonpiirteissä selvästi kuvastui suru kuninkaallisen ystävän kadottamisesta ja huoli valtakunnan tulevaisuudesta, meni tulijaa vastaan. Cethegus kumarsi kunnioittavasti.
Kyynelsilmin vanhus katseli häntä ja heittäytyi lopuksi nyyhkien hänen rinnoilleen. Sydämessään Cethegus halveksi vanhusta tällaisen heikkouden vuoksi, vaikka hän käyttäytyikin kunnioittavasti.
"Millainen päivä?" valitti Cassiodorus.
"Onnettomuutta tuottava päivä", sanoi Cethegus totisena, "se vaatii voimaa ja mielenmalttia".
"Oikein puhut, patriisi, ja kuten roomalainen", — sanoi ruhtinatar, irroittautuen Atalarikista — "ollos tervehditty".
Hän ojensi Cethegukselle kätensä. Se ei vavissut ja silmätkin olivat aivan kirkkaat.
"Stoan oppilas osoittaa tänään Zenonin viisautta ja omaa voimaansa", sanoi Cethegus.
"Sano mieluummin, että Jumalan armo vahvistaa ihmeellisesti hänen sieluansa", oikaisi Cassiodorus.
"Patriisi", virkkoi Amalasunta, "praefectus praetorio on suositellut sinua minulle erääseen tärkeään virkaan. Hänen sanansa olisi ollut riittävä suositus, vaikken olisi sinua tuntenutkaan ennestään. Sinähän olet sama Cethegus, joka on kääntänyt Aeneiin kaksi ensimmäistä laulua kreikankielelle."
"Infandum renovare jubes, regina, dolorem. ['Tahdot, kuningatar, palauttaa mieleeni sanomattoman surun': Aeneis-runoelman säe (II 3). Niillä sanoilla Aeneas alkaa kertoa Dido-kuningattarelle Troijan hävityksestä.] Nuoruudensynti, kuningatar", nauroi Cethegus. "Ostin kaikki jäljennökset ja poltatin ne sinä päivänä, jolloin Tullian käännös ilmestyi."
Tullia oli Amalasuntan salanimi. Cethegus tiesi sen, mutta ruhtinattarella ei ollut aavistustakaan tästä hänen tiedostaan. Imartelu sattui ruhtinattaren arimpaan kohtaan ja hän jatkoi:
"Sinä tiedät, kuinka asiat täällä ovat. Isäni elinhetket ovat luetut; lääkärien lausunnon mukaan hän voi, vaikka näyttääkin niin voimakkaalta, minä hetkenä tahansa kuolla. Atalarik tässä on hänen kruununsa perillinen. Mutta minä hallitsen hänen sijassaan ja olen hänen holhoojansa siksi, kun hän tulee lailliseen ikään."
"Se on kuninkaan tahto, ja sekä gootit että roomalaiset ovat jo aikoja sitten hyväksyneet tämän viisaan järjestelyn", sanoi Cethegus.
"Sen he ovat kyllä tehneet, mutta rahvaan mieli on muuttelevainen. Raa'at miehet halveksivat naisen hallitusta" — ja hän veti otsansa ryppyihin tätä ajatellessaan.
"Se sotii sekä goottien että roomalaisten valtio-oikeutta vastaan", välitti Cassiodorus, "on aivan uutta, että nainen —"
"Kiittämättömät kapinoitsijat!" mutisi Cethegus ikäänkuin itsekseen.
"Ajateltakoon siitä mitä tahansa", jatkoi ruhtinatar, "niin on asian laita. Kuitenkin minä luotan barbaarien uskollisuuteen yleensä, vaikka yksityiset aateliset mielellään ottaisivatkin itselleen kruunun. En pelkää myöskään Ravennan italialaisia enkä useimpien muidenkaan kaupunkien. Mutta minä pelkään — Roomaa ja roomalaisia."
Cethegus vavahti. Koko hänen olemuksensa oli mitä suurimmassa jännityksessä, mutta hänen kasvonsa pysyivät jääkylminä.
"Rooma ei totu koskaan goottien ylivaltaan, se taistelee ikuisesti vastaan — ja mitäpä se voisi muuta tehdäkään", hän lisäsi huoaten. Teoderikin tyttärellä tuntui olevan roomalainen sielu.
"Me pelkäämme sen vuoksi", lisäsi Cassiodorus, "että kun saapuu tieto valtaistuimen tyhjäksi jäämisestä, Roomassa syntyy kapina hallitsijatarta vastaan joko Bysanttiin liittymisen tai Länsi-Rooman oman keisarin hyväksi."
Cethegus sulki silmänsä ikäänkuin miettiäkseen.
"Sen vuoksi", jatkoi ruhtinatar, "täytyy kaiken olla selvänä, ennen kuin kuolinsanoma ehtii Roomaan. Päättäväisen ja minulle uskollisen miehen pitää vannottaa sotajoukoilla uskollisuusvala minulle — tarkoitan pojalleni —, vallata kaikki tärkeät portit ja paikat, pelästyttää senaatti ja aatelisto, voittaa kansa minun puolelleni ja laittaa valtani horjumattomaksi, ennen kuin sitä on uhattukaan.
"Tähän toimeen on Cassiodorus — ehdottanut sinua. Sano, otatko sen toimen vastaan?"
Ruhtinattaren kädestä putosi maahan kultainen kirjoituspuikko.
Cethegus kumartui ottamaan sen ylös.
Hänellä oli vain tämä ainoa silmänräpäys niiden satojen ajatusten selvittämiseksi, jotka risteilivät hänen päässään tarjouksen johdosta.
Oliko katakombeissa tehty salaliitto tullut ilmi? Kenties samalla tiedettiin hänen osallisuutensa siihen.
Oliko tämä tuon viekkaan ja vallanhimoisen naisen virittämä ansa?
Vai olivatko nuo hullut todellakin niin sokeita, että pakottivat juuri hänet tähän virkaan? Ja jos niin oli, mitä hänen piti tehdä?
Pitäisikö hänen käyttää tätä hetkeä hyväkseen, ryhtyä taisteluun ja heti voittaa Rooma? Kenen hyväksi? Bysantinko! Tai Länsi-Rooman keisarin? Kuka siksi tulisi?
Vai eivätkö asiat vielä olleet tarpeeksi kehittyneet.
Pitäisikö hänen nyt olla uskollinen voidakseen olla salaliitolle hyödyksi?
Tämän ja useiden muiden epäilysten ja kysymysten tekemiseen ja ratkaisemiseen hänellä oli vain se silmänräpäys, jolloin hän kumartui. Hänen nopea, päättäväinen mielensä ei tarvinnutkaan enempää, kun hän sitä paitsi oli kumartuessaan nähnyt avomielisen ja rehellisen ilmeen Cassiodoruksen kasvoissa. Ojentaessaan kirjoituspuikon ruhtinattarelle hän sanoi päättäväisesti: "Kuningatar, minä otan toimen vastaan."
"Hyvä on", sanoi ruhtinatar. Cassiodorus puristi Cetheguksen kättä.
"Jos Cassiodorus on ehdottanut minua tähän toimeen", sanoi Cethegus, "niin hän on taas osoittanut syvää ihmistuntemustaan. Hän on kuoren läpi nähnyt sydämeni."
"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Amalasunta.
"Kuningatar, ulkonäkö olisi voinut pettää hänet. Myönnän, etten mielelläni näe barbaareja — anteeksi — gootteja Italian hallitsijoina."
"Tämä avomielinen puhe on sinulle kunniaksi, ja minä annan anteeksi roomalaiselle."
"Sitä paitsi olen jo vuosikymmeniä ollut kokonaan erilläni valtion asioista ja julkisesta elämästä. Intohimojeni raivottua loppuunsa olen elänyt rauhallisena huviloissani, huolimatta kuninkaiden suruista, ja omistan aikani vain laulun runottarelle ja hiukan kirjallisuudelle.
"Beatus ille, qui procul negotiis" ["Onnellinen se, joka erillään puuhista": Horatiuksen erään runon alku], toisti oppinut rouva huoaten.
"Mutta koska kunnioitan tieteitä ja Platonin oppilaana tahdon, että viisaiden on hallittava, niin juuri sen vuoksi toivon, että synnyinmaatani hallitsee kuningatar, joka vain synnyltään on goottilainen, mutta mieleltään kreikkalainen ja hyveiltään roomalainen.
"Hänen mielikseen uhraan runottareni vihattujen valtion asioiden vuoksi.
"Mutta vain sillä ehdolla, että tämä on viimeinen valtionvirkani.
"Otan tarjoamasi viran vastaan ja takaan päälläni Roomasta."
"Hyvä, tässä on sinulle tarpeelliset asiapaperit ja valtakirjat."
Cethegus silmäili nopeasti kaikkia papereita. "Tämä on nuoren kuninkaan julistus roomalaisille sinun allekirjoittamanasi. Hänen allekirjoituksensa puuttuu vielä."
Amalasunta kastoi sulkakynän purppurapuneeseen, jota amelungit käyttivät Rooman keisarien tavoin, ja sanoi: "Tule kirjoittamaan nimesi, poikani."
Atalarik oli koko edellisen keskustelun ajan seisonut molempia kyynärpäitään pöytään nojaten ja terävästi tarkastanut Cethegusta.
Nyt hän kohottautui pystyyn. Hän oli tottunut käyttämään kaikkia kruununperillisen ja sairaan oikeuksia.
"Ei", sanoi hän kiivaasti, "minä en kirjoita. En vain sen vuoksi, etten luota tuohon kylmään roomalaiseen — ei, en luota sinuun ollenkaan, sinä ylpeä mies —. On sopimatonta, että te, kun korkea äidinisäni vielä hengittää, jo tavoitatte hänen kruunuaan, te kääpiöt jättiläisen kruunua. Hävetkää tunteettomuuttanne. Tuon esiripun takana kuolee vuosisadan suurin sankari — ja te ajattelette vain hänen kuninkaallisen perintönsä jakoa."
Hän käänsi heille selkänsä ja meni hitaasti akkunan luo, pani kätensä sisarensa vyötäisille ja silitti hänen kimaltelevaa, kaunista tukkaansa.
Kauan Atalarik seisoi siinä sisarensa huomaamatta.
Äkkiä neito heräsi unelmistaan. "Atalarik", hän kuiskasi tarttuen nopeasti veljensä käsivarteen ja viitaten marmoriportaita kohden, "kuka on tuo mies tuolla, päässään sininen teräskypärä, joka juuri näkyy pylvään takaa? Sano, kuka hän on?"
"Anna, kun katson", sanoi nuorukainen kumartuen eteenpäin. "Tuoko tuolla? Hän on kreivi Vitiges, gepidien voittaja, urhoollinen sankari."
Ja hän kertoi sisarelleen kreivin urotöistä ja voitoista viime sodassa.
Sillä aikaa Cethegus katsahti kysyvästi ruhtinattareen ja ministeriin.
"Antaa hänen olla", huokasi Amalasunta. "Jollei hän tahdo, ei mikään mahti maailmassa voi häntä pakottaa."
Cetheguksen kysymykset jäivät tekemättä sen vuoksi, että kolminkertainen esirippu, joka ehkäisi äänten kuulumisen etuhuoneesta kuninkaan makuukammioon, avautui.
Sairaan huoneesta tuli kreikkalainen lääkäri Elpidios ja kertoi, että sairas oli äsken juuri herännyt pitkästä unesta ja lähettänyt hänet pois saadakseen olla kahden kesken vanhan Hildebrandin kanssa, joka ei koskaan poistunut hänen vuoteensa vierestä.
Teoderikin makuuhuoneessa, jota jo keisarit olivat käyttäneet samaan tarkoitukseen, vallitsi myöhemmän roomalaisen tyylin synkkä komeus.
Lukuisat korkokuvat seinissä ja kultakoristeet katossa kuvasivat roomalaisten konsulien ja keisarien voittoja ja voittokulkueita. Pakanallisten jumalat ja jumalattaret leijailivat ylpeinä niitten päällä. Kaikkialla sekä rakennustaiteellisessa puolessa että koristeissa vallitsi painostava komeus.
Merkillisenä vastakohtana näille oli kuninkaan puutteellisen yksinkertainen vuode.
Tuskin jalankaan korkeudella marmorilattiasta oli korkea, paksusta tammesta tehty vuode, johon muutamia peitteitä oli levitetty. Vain kallisarvoinen purppuramatto, joka verhosi jalkoja, ja vuoteen eteen asetettu, kullatuilla kynsillä varustettu jalopeurannahka — vandaalikuninkaan lahja Afrikasta —, ilmaisivat sairaan kuninkaallista arvoa. Kaikki muut huonekalut olivat yksinkertaisia, vaatimattomia ja melkein karkean jykeviä.
Eräässä pylväässä huoneen takaosassa riippuivat kuninkaan kuparikilpi ja leveä miekka, joita ei ollut käytetty moneen vuoteen.
Vuoteen pääpuolessa seisoi pää kumarassa ja surullisena vanha aseenkantaja tarkoin katsellen sairaan kasvonpiirteitä. Tämä nojautui vasempaan käsivarteensa ja käänsi ilmeikkäät, majesteetilliset kasvonsa häneen päin.
Kuninkaan tukka oli harvaa ja ohimoiden kohdalla oli raskaan kypärän paino vuosien vieriessä kuluttanut sen, mutta se oli vielä kiiltävän vaaleanruskea eikä siinä näkynyt harmaita eikä valkoisia karvoja. Mahtava otsa, säkenöivät silmät, hyvin kaareva nenä ja poskien syvät vaot kertoivat suurista ajatuksista sekä suuresta voimasta niiden toteuttamiseksi ja antoivat kasvoille majesteetillisen, ylevän ilmeen, mutta hyväntahtoinen, vento piirre suun luona ilmaisi suuresta, hiukan harmahtavasta parrasta huolimatta, lempeyttä ja viisautta, jolla kuningas miespolven kuluessa oli palauttanut kulta-ajan Italiaan ja kohottanut valtakuntansa sellaiseen kukoistukseen, että se jo silloin muuttui sananlaskuksi ja runoilijat siitä lauloivat.
Kauan ja rakkaasti hänen kullanruskeat kotkansilmänsä katselivat jättiläismäistä sairaanhoitajaa.
Sitten hän ojensi hänelle laihan, mutta suonikkaan oikean kätensä.
"Vanha ystävä", hän lausui, "nyt sanomme jäähyväiset toisillemme".
Vanhus lankesi polvilleen ja painoi kuninkaan kättä leveätä rintaansa vasten.
"No, vanhus; nouse. Täytyykö minun lohduttaa sinua?"
Mutta Hildebrand oli edelleen polvillaan ja nosti vain päätänsä sen verran, että hän voi katsoa kuningasta silmiin. "Katso", sanoi tämä, "minä tiedän, että sinulla, Hildungin poika, on esi-isiltäsi ja isältäsi perintönä syvemmät tiedot ihmisten taudeista ja niiden parantamiskeinoista kuin kaikilla näillä kreikkalaisilla lääkäreillä ja lyydialaisilla puoskareilla.
"Ja ennen kaikkea: sinä olet luotettavampi.
"Sen vuoksi teen sinulle kysymyksen, johon sinun on rehellisesti vastattava. Onko, kuten itse tunnen? Sano, täytyykö minun kuolla? Jo tänään? Ennen yötä?"
Ja hän loi Hildebrandiin katseen, jolta ei voinut mitään salata.
Mutta vanhus ei tahtonutkaan salata, hän oli taas saanut entiset voimansa.
"Niin, goottien kuningas, amelungien jälkeläinen, sinun täytyy kuolla", hän sanoi. "Kuolema on jo pyyhkäissyt kädellään kasvojasi. Sinä et näe enää auringonlaskua."
"Hyvä on", sanoi Teoderik kasvonpiirrettäkään väräyttämättä.
"Kreikkalainen, jonka lähetin pois, lupasi minulle kokonaisen päivän.
"Ja minähän tarvitsen aikani."
"Tahdotko taas kutsuttaa papit tänne?" kysyi Hildebrand pahalla tuulella.
"En, en voisi heitä käyttää. Enkä heitä enää tarvitsekaan."
"Uni on sinua paljon vahvistanut ja poistanut sielustasi varjon, joka on sitä jo kauan synkentänyt. Terve, Teoderik, Teodemerin poika, sinä kuolet sankarikuninkaan tavoin."
"Minä tiedän", sanoi tämä hymyillen, "ettet sinä mielelläsi suvainnut pappeja vuoteeni ääressä. Sinä olet oikeassa. He eivät voineet minua auttaa."
"Mutta nyt — kuka on sinua auttanut?"
"Jumala ja minä itse. Kuule!
"Ja nämä sanat olkoot jäähyväisemme. Kiitokseksi nelikymmenvuotisesta uskollisuudestasi kerron vain sinulle yksin, en tyttärelleni enkä Cassiodorukselle, mikä minua on vaivannut. Sano: mitä kansa luulee ja mitä sinä luulet syyksi synkkämielisyyteen, joka yht'äkkiä valtasi minut ja sorti minut tälle tautivuoteelle?"
"Italialaiset sanovat: katumus Boëthiuksen ja Symmachuksen kuolemasta."
"Oletko sinä sen uskonut?"
"En. En voinut uskoa, että sinä surisit petturien verta."
"Siinä teit aivan oikein. He eivät olisi mahdollisesti ansainneet kuolemaa lain mukaan ja tekojensa vuoksi. Ja Boëthiusta rakastin sangen suuresti.
"Mutta he olivat tuhatkertaisesti pettureita. Pettureita ajatuksissaan, pettureita luottamustani, sydäntäni kohtaan. Olen pitänyt näitä roomalaisia parempina kuin kansani parhaita. Ja he ovat siitä kiitokseksi toivoneet kruunuani keisarille, kirjoittaneet bysanttilaiselle imartelukirjeitä. He ovat pitäneet Justinusta ja Justinianusta Teoderikin ystävyyttä parempana. En kadu ollenkaan noiden kiittämättömien kuolemaa. Halveksin heitä. Arvaa vielä! Mitä olet luullut?"
"Kuningas, perillisesi on lapsi ja ympärilläsi on vihollisia joka puolella."
Sairas rypisti kulmakarvojaan:
"Nyt osuit lähemmäksi päämaalia. Olen aina tiennyt, mikä on valtakuntani heikoin kohta. Pitkinä, unettomina öinä olen huokaillut sen sisällisen heikkouden vuoksi, vaikka edellisenä iltana olenkin pidoissa vieraiden lähettiläiden läsnäollessa näytellyt ylpeää itseluottamusta. Sinä, vanhus, olet, tiedän sen, pitänyt minua liian varmana. Mutta minä en uskaltanut näyttää kenellekään pelkoani, en ystävälle enkä viholliselle. Muuten olisi valtaistuimeni vavissut. Olen huokaillut yksinäisyydessä ja yksin olen suruni kantanut."
"Sinä olet itse viisaus, kuninkaani, mutta minä olin hullu", huudahti vanhus.
"Katso", jatkoi kuningas sivellen vanhuksen kättä, "minä tiedän, miksi olet ollut minulle vihoissasi. Sokean vihasikin italialaisia kohtaan tunnen. Usko minua, se on sokea. Kenties samoin kuin minun rakkauteni heitä kohtaan."
Hän huokasi ja vaikeni.
"Miksi olet levoton?"
"Anna minun lopettaa. Minä tiedän, että valtakuntani, maineikkaan, vaivalloisen elämäni työ voi helposti hajota. Ja kenties jalomielisyyteni vuoksi roomalaisia kohtaan. Käyköön niin! Ihmistyö ei ole ikuinen ja jos olen tehnyt virheen hyvyydestä — niin olkoon se minun syyni."