"Simoni, näen ja ymmärrän kaikki. Tämä nainen on minun sisareni Naomi, joka kerran on ollut ylpeyteni ja perheen ilo sekä toivo. Kauan olen tiennyt hänen sielunsa olleen saastutetun natsaretilaisten kelvottomilla opeilla, mutta koskaan en osannut edes uneksiakaan hänen rakkaudestaan romalaiseen ja että tämä romalainen mies kuuluu kristittyjen puolueesen. Hyvä, hän on ollut olevinaan kristitty ja hänen pitää kuoleman kristityn kuolemalla. Isäni pitää saaman tietää nämä asiat, ja hän kyllä tietää keskeyttää kirjeenvaihdon sisareni ja romalaisen välillä, jos hän tänä iltana käsistämme pääsisikin. Mutta mitään pahaa ei saa Naomille tapahtua. Hän on sisareni ja häntä pitää säästettämän."
"Vähät minä hänestä, hupsupäisestä tytöstä", vastasi Simon, "kun vaan saan nuoren romalaisen ja hänen isänsä käsiini. Rufosta olen kuullut kerrottavan, enkä ollenkaan epäile, ettei hänen poikansa olisi isänsä kaltainen. Sen vuoksi on parastamme koettaminen pelastaaksemme kansamme näistä kahdesta vaarallisesta vihollisesta."
Auringon laskussa samana päivänä menivät Simon ja Javani muutamien valittujen sotamiehien kanssa Kidronin ojan varrella oleviin puutarhoihin. Täällä määrätyssä paikassa piilousivat he puitten taakse ja sitte kun oli suostuttu merkistä, jonka Javanin piti antaman hyökkäykseen ryhdyttäessä, palasi Simon kaupunkiin jättäen pahanteon ystävänsä tehtäväksi.
Kun Simon taas kulki kaupungin katuja, vallitsi yön pimeys ja hiljaisuus. Hiljaisuutta ainoastaan silloin tällöin häiritsi ryöväri joukkojen hurjat huudot, jotka kuljekselivat pitkin katuja pitäen asujamet alituisessa pelossa päälle karkaamisesta. Tultuansa asuntonsa luo pysähtyi Simoni hetkeksi, katseli ympärillensä ja oli juuri avaamaisillaan portin, kun kamala Ananian pojan olento tuli esiin erään porttiholvin varjosta. Hän meni suoraan kohden Simonia ja huusi soinnutointa onnettomuushuutoansa kaupungille. Kun prohveeta näki Simonin, pysähtyi hän ja kiinnitti kamalan silmäyksensä häneen ja huudahti sitte:
"Voi sinuakin Simon, voi sitä suurta ryöväriä, voi, voi!"
Simon oli monasti ennen kuullut hänen äänensä ja oli kerran hirveästi häntä suomituttanutkin saadaksensa hänen vaikenemaan, vaikka turhaan. Mutta koskaan ennen ei hänelle ollut tämä voihuuto tuntunut niin ilkeälle kuin nyt, ja hän päätti ainaiseksi vaiettaa sen.
"Kirouksesi lankee oman pääsi päälle, väärä prohveeta", sanoi hän. "Ota tämä — minä lähetän sinun pimeyden ruhtinaan tykö, jonka sanansaattaja sinä olet. Sano hänelle, että Sioni kiusoittelee häntä ja kaikkia sitä voimaa, jonka hän lähettää vastaamme; sotajoukkojen Jumala on kanssamme."
Puhuessaan tätä rohkeaa ja perusteetonta kerskausta heitti hän keihään prohveettaa kohden, joka seisoi liikkumattomana, tyynesti kuunnellen hänen äreitä sanojansa. Ase lensi prohveetan ohitse. Näytti kun ei ase häneen pystyisikään. Simon veti miekkansa ja ryntäsi häntä kohden. Ananian poika pakeni niin joutuin, että Simonin oli mahdotoin häntä saavuttaa, huutaen vielä paetessaankin: "Voi, voi sitä suurta murhaajaa!"
Hengästyneenä ja vihan kuohussa kääntyi Simoni ympäri ja antoi heti käskyn, että seuraavana päivänä on prohveeta etsittävä ja kiinni otettava.
"Minä teen lopun hänen onnettomuutta ennustavasta raakunnastansa", sanoi hän. "Hän ei enään saa kulkea ympäri vähentämässä kansan luottamusta tulevasta pelastuksesta, joka varmuudella on ennustettu."
Samaan aikaan kun tämä tapahtui, jätti Marcello seuraneen leirin ja lähti Josaphatin laaksoon. Ilta oli pimeä ja taivas pilvessä, kun tulivat määrätylle kohtauspaikalle. Marcello luuli huomanneensa joukon ihmisiä tuuheiden puiden alla. Ne otaksui hän olevan Naomin seuraa ja kiirehti niitä kohden huutaen:
"Oletko siellä Naomi? Kiirehdi, kiirehdi, anna että viemme sinun turvaan!"
"Naomi ei ole täällä, hurjapäinen romalainen", vastasi Javanin ääni. "Hän on turvassa kaupungin muurien sisäpuolella. Sinne toivon kohta vieväni sinunkin ansaituksi rangaistukseksi viekkaasta koetuksestasi vietellä häntä pois isänsä huoneesta ja isäinsä uskosta."
Sanoessaan näitä sanoja heittäysi Javani Marcellon päälle ja väkensä alkoi tuiman tappelun Rufon ja hänen väkensä kanssa. Juutalaisilla oli ylivoima puolellaan mieslu'un puolesta, mutta romalaiset olivat paremmilla aseilla varustetut ja tappelivat uljaasti upseeriansa pelastaaksensa. Näytti että romalaiset kohta ovat voittajat, kun useat Javanin väestä olivat jo kaatuneet. Mutta nämä saivat äkkiä apua kaupungin porttien vahdistolta. Kuitenkin ennen kun apu ehti paikalle oli yksi romalainen sotamies kiirehtinyt noutamaan upseeriensa hevoset, ja kun olivat hypänneet niille, tekivät niin tuiman ryntäyksen vihollisiansa vastaan, että niiden täytyi peräytyä. Toiset romalaiset sotilaat kiiruhtivat nyt hevostensa selkään, ja samassa silmänräpäyksessä kun apu Javanille ehti käski Rufo väkensä pakosalle ja vähässä ajassa katosivat he vihollisen näkyvistä.
Javanin viha oli rajatoin onnistumattomasta päällekarkauksesta. Hän palasi heti kaupunkiin ja meni vielä samana iltana Simonin tykö onnettomuudesta kertomaan. Simon vihastui siitä yhtä paljon kuin Javanikin, mutta asiaa ei enää käynyt auttaminen. Nyt tuli heidän tämä Naomilta salata. Ruben käskettiin sisälle ja määrättiin, että hän seuraavana päivänä menisi Deboralle kertomaan, että hän on kirjeen vienyt perille ja itse nähnyt Marcellon sekä puhunut hänen kanssaan, ja että Marcello muuttui suruisen näköiseksi Naomin kirjeen luettuaan.
Ruben teki tämän toimen niin todennäköisesti, että Deborah täydellisesti pettyi. Hän antoi Rubenille luvatun palkan ja kiiruhti sitte Naomille kertomaan, että Marcello oli kirjeen saanut. Naomi tunsi itsensä iloiseksi, kun tämä vaikea askel oli otettu. Kyllä hänelle kävi sääliksi, että oli Marcellolle laittanut katkeran surun, mutta kun hän taas katsoi äitinsä kelmeitä kasvoja ja heikontunutta vartaloa, kiitti hän Jumalaa, että oli kieltäinyt äitiänsä jättämästä. Salome pelkäisi romalaisten hyökkäystä ja kauhistui ajatellessaan rakkaan tyttärensä turvallisuutta ja elämää, kun pakanat kerran voittajina kaupunkiin pääsevät. Hän ei voinut pelkoansa Naomiltakaan salata. Tämä taas koetti rauhoittaa äitiänsä vakuuttamalla, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään putoa ilman sen Herran tahtoa, jolle hän oli sydämensä antanut, ja sen johdosta hän puhuikin rauhasta ja turvallisuudesta, jonka Herra niille lupaa, jotka turvaa hänen siipeinsä varjon alla etsivät.
"Naomi, rakas lapsi", sanoi Salome kasvoistansa sanomattoman levottoman näköisenä, "sentähden, että liian paljon olen kuunnellut puhettasi, olen entisen sieluni levon kadottanut. Ennen olin tyyni ja tyytyväinen, kun täytin kaikki lain määräykset ja luotin uhrein sovittamaan voimaan; mutta nyt olen tullut huomaamaan, ettei niiden veri voi monia syntejäni pestä ja minun sieluni heitetään sinne ja tänne pelosta ja epäilyksestä. Minä en saata ristiinnaulittuun Jesukseen niin täydellisesti luottaa kuin tahtoisin. Minä en voi itseäni ja syntejäni hänen päällensä heittää, sillä minun uskoni on heikko. Jos varmuudella tietäisin hänen todellakin olevan luvatun Mesiaksen!"
"Rakas äitini", sanoi Naomi, "minä ylistän Herraa sanoistasi. Hän on alkanut työnsä sielussasi ja myös on sen täyttävä. Vielä olet kiinni omassa hurskaudessasi, kun tahdot uskon, johonka voisit olla tyytyväinen; mutta vissiin tiedän kohta näkeväni sinun niiden opetuslasten joukossa, jotka eivät kiitä itseään muusta kuin heikkoudestaan, että olisi heille kaikki kaikessa.
"Jumala sen suokoon", sanoi Salome suruisesti, "mutta sinä et tunne pahaa sydäntäni. Se on niin kauan Herraa vastaan ollut kylmäkiskoinen, että Hänen täytyy sille olla kylmäkiskoinen."
"O, älä niin sano; sinulla on enemmän luottamusta Vapahtajaan kuin itsekään tiedät, ja parain todistus siitä on, että et kuitenkaan saata olla ilman häntä. Hän ei kenellenkään ole kylmäkiskoinen, vaan ottaa kaikki vastaan, jotka tulevat Hänen luoksensa, sillä Hän on sanonut: 'Joka minua etsii, häntä en minä hylkää'."
"Kun kuulen sinun puhuvan Hänen rakkaudestansa syntisiä kohtaan, tunnen itseni lohdutetuksi, mutta kun olen yksinäni ja ajattelen kelvottomuuttani, niin epäilen armon ulettumisesta minullekin. Kauan olen tuntenut Herran puoleensa vetävän käden, mutta olen sille ollut vastahakoinen miestäni miellyttääkseni, jota rakastan enemmän kuin Jumalaa. Naomi, sentähden olen paljon kärsinyt, mutta siitä on itseäni syyttäminen. Mutta olen myöskin aina selvemmin ymmärtämään tullut, että minulle on vaikeaa potkia tutkainta vastaan. Jos vaan pääsisin huolesta ja pelosta vapaaksi!"
"Myöskin niistä siteistä on Herra Jesus sinun päästävä, kun tulet tyyneksi hänen sanallensa ja tunnustat oikeaksi mitä hän sanoo. Äiti, uskallathan sinä hänen voimaansa ja tunnet sen, koska sanot, ettet saata potkia tutkainta vastaan. Opi tuntemaan hänen rakkautensa ja uskomaan siihen, niin saat kokea Hänen rauhaansa, joka käypi kaiken ymmärryksen yli."
"Kyllä, kyllä uskon Jesuksen rakastavan minua, syntis-kurjaa; uskon Hänen kaikki syntini anteeksi antavan; mutta Naomi, rukoile edestäni, ettei uskoni tyhjään raukeaisi, rukoile että tulisin lohdutetuksi viimeisellä hetkelläni, joka mahtanee pian tulla."
Naomi kääntyi, kätkeäksensä kyyneleet, jotka nousivat hänen silmiinsä äitinsä puhuessa. Hän ei voinut kieltää äitinsä sanojen olevan totta. Hän oli koetellut tottua ajatukseen kohta tapahtuvasta eronhetkestä, mutta hänen sydäntänsä vihlaisi joka kerta, kun hän tuli muistamaan tulevata tappiota.
Hän oli hetkisen ääneti, saadaksensa entisen levollisuuden ja sanoi sitte:
"Jos Herra tahtoo ottaa sinun luoksensa, vahvistaa hän uskosi ja antaa sinulle voiton kaiken pelon ja kiusauksen ylitse. Luota Häneen ja Hän sinun turvaan viepi. Hänen sauvansa lohduttaa sinua ja kun sinä Häntä huudat ei hän jalkojesi kompastua anna."
"Jumala sinua lapseni siunatkoon", sanoi Salome hellästi; "minkä lohdutuksen ja ilon Jumala minulle on sinusta antanut. Mikään ei ole minulle niin lujasti vakuuttanut tunnustamasi opin voimasta ja pyhyydestä, kuin muutos, minkä se sinussa on vaikuttanut. Kun kerran tapaamme toisemme Jumalan istuimen edessä, kiitän sinua silloin paremmin kuin nyt osaan."
"Vaiti, vaiti, rakas äitini, älä niin syntisesti puhu. Herralle yksin kunnia tulee, eikä niille kehnoille välikappaleille, joita hän käyttää. Minä en mitään voi — en edes isääni enkä Javaniin. Äiti, rakas äiti, etkö sinä tahtoisi heitä kadotuksen tieltä kääntää?"
"En uskalla heille tästä aineesta puhua. En, minä pian vaikenemaan saataisiin, sillä minä olen heikko sekä ruumiin että sielun puolesta voidakseni heidän muistutuksiansa vastustaa. Ehkä nekin saisivat heikon uskoni horjumaan. Mutta minä rukoilen heidän edestänsä niinkuin sinä olet minun edestäni rukoillut. Herra antakoon minun rukoukselleni saman siunauksen!"
Naomi ei tässä tapauksessa tahtonut kiistellä äitinsä kanssa, sillä hän näki hänen todellisen heikkoutensa. Tämä keskusteleminen oli häntä väsyttänyt ja Naomi sen vuoksi esitteli ulos penkereelle menemistä, missä aina hänelle oli lepopaikka. Salome teki niin. Naomi toi harppunsa ja lauloi hänelle siksi kun väsymys painoi hänen suloiseen uneen.
Kun hän heräsi, istui Naomi vielä hänen vieressään. Salomen kasvoilla loisti sellainen rauhaisa ja suloinen ilo, että Naomi kummastellen kysyi, oliko hän nähnyt hyvän unen.
"Olen", vastasi Salome, "minä olen uneksinut entisistä onnellisista päivistä, kun Javani ja Theophilo, Klaudia ja Marcello olivat meillä. Olin näkevinäni heidän askaroimassa lapsellisissa leikeissä kukkien keskellä täällä penkereellä. Silloin tuli enkeli ja huusi Theophilon luoksensa. Mieluisasti kuuli poika kutsumusta ja meni pois! Sitte kutsuttiin sinä, sitte Marcello ja Klaudia, ja kaikki menivät niin mielellään. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni eikö Javani olisi joukossanne, mutta hän seisoi syrjässä, ja vaikka sama suloinen ääni kutsui häntäkin, pysyi hän liikahtamatta. Enkeli kääntyi sitte pois hänestä suruisella katsannolla ja kutsui minua. Minä epäilin ja viivyin, mutta menin vihdoinkin ja asetettiin teidän sivullenne. O, mikä joukko taivaallisia olennoita ympärillämme, valkeissa vaatteissa, palmut käsissä, laulaen Herralle kiitosta! Minä katsoin Javania ja Sadokia pyytääkseni heitä luoksemme tulemaan, mutta heitä en nähnyt. Penkere ja kaikki täällä alhaalla olivat kadonneet. Samassa heräsin ja tunsin rauhan, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut. O, Naomi, luulen uneni kohta toteentuvan ja minä tulen onnelliseksi. Mutta Sadok ja erehtynyt Javani-raukkani! Ah, minkä synnin hän on tehnyt. Hän on syntiä tehnyt Herraa vastaan, kun hänen nimessään vainosi Theophiloa ja antoi hänen kuolemaan viedä!"
"Mutta, rakas äitini, hän ei ollut niin julma Theophilolle kuin luulet.
Olen varma, että hän kummeksi sitä kestäväisyyttä, jota Theophilo
osoitti, ja olisi kernaasti suonut, ettei koskaan olisi ollut avullinen
Theophilon vangitsemisessa."
"Mutta miks'ei hän sitte hänen henkeänsä pelastanut, Naomi?"
"Ah, ylpeys ja uskonvimma kielsivät hänen katumistaan julki tunnustamasta, vaikkapa uskonraivoiset virkaveljensäkin olisivat antaneet hänen heihinsä vaikuttaa. Mutta puhukaa hänen kanssaan tästä ja kuulkaa hänen mielipiteitänsä. Hän näkyy juuri tänne tulevan. Olen varma, että sitte olet enempi säälivä häntä kuin nyt."
Javani todellakin tuli samassa penkereelle ja hänen kasvonsa olivat kovin suruisen näköiset. Isä oli juuri kertonut hänelle huolensa Salomen terveyden tilasta, ja Javaniin, joka rakasti äitiänsä, vaikutti tämä uutinen ankarasti. Viimeisinä päivinä oli hänellä ollut niin paljon toimittamista, ettei ollut kerinnyt kotona olemaan. Kaikkein enin koski häneen isänsä mainitsema luulo, että suru ja murhe oli syynä äidin heikkouteen. Javani tiesi hänen Theophilosta paljon pitäneen ja kuinka oma käytöksensä serkkuansa kohtaan oli häntä murhetuttanut. Hän lähestyi nyt hänen vuodettansa nöyrällä ja katuvaisella mielellä, ja kun Naomi näki hänen liikutuksensa nousi hän ylös ja jätti heidän kahden kesken.
Kauan puhuivat he keskenänsä, ja kun Naomi palasi, oli äiti niin tyytyväisen ja iloisen näköinen, ettei tytär häntä ollut semmoisena kaukaan aikaan nähnyt. Naomi ei kysynyt mitään, mutta kiitti hiljaisuudella Jumalan lempeyttä ja laupeutta.
Romalainen leiri orjantappurain laaksossa ulkopuolella Jerusalemia oli jo sillä lailla järestetty kuin tavallista oli. Se oli säännöllinen neliö, ympäröitty 12 jalkaa korkealla multavallilla, jonka harja oli varustettu melkein läpipääsemättömällä paalutuksella. Vallin ympäri ulkopuolelle oli kaivettu kaksitoista jalkaa leveä ja syvä hauta. Tämän työn kaikki olivat sotamiehet tehneet, jotka olivat yhtä taitavat lapion ja kirveen kuin miekan ja keihäänkin käyttämisessä. Varustuksen sisälle oli jätetty kaksisataa jalkaa leveä avonainen paikka, johon raskaat heittokoneet olivat asetettu rivittäin ja suorat kadut jätetty rivien väliin. Titon teltta oli keskellä, jota koristi romalainen kotka. Luja torni oli rakennettu vallin jokaiseen kulmaan, joitten läpi neljä leveää porttia johtivat leiriin.
Leirissä vallitsi ankarin kuri. Rummun levolle kutsuva ääni oli juuri vaiennut kun Rufo ja Marcello palasivat matkalta, jossa olivat vähällä onnettomuuden kitaan joutua. Titon luvalla tämä retki tehtiin, Marcello kun oli hänen suuressa suosiossaan. Marcello kiiruhti nyt heti Titolle kertomaan tapahtuneesta onnettomuudesta.
Tullessaan Titon telttaan istui tämä pöydän ääressä suuri joukko Jerusalemin ja ympäristö-seudun karttoja edessä. Niitä tutki hän tehdäkseen ohjelman hyökkäykseen tätä kapinallista kaupunkia vastaan. Hän otti nuoren upseerin ystävällisesti vastaan ja mielihalulla kuunteli hänen kertomustaan. Ainoa lohdutus, mitä hän saattoi antaa, oli lupaus, että Marcello pian saisi kostaa petokselliselle Javanille, kun kaupunki, Titon luulon mukaan, oli kohta lankeava Romalaisien käsiin. Marcellolla ei ollut sama ajatus kaupungin antaumisesta, sillä hän tunsi juutalaisten itsepäisen päätöksen olevan puolustaa kaupunkia viimeiseen asti. Mutta hän oli vaiti. Sisässään kätki hän levottomuutensa Naomin suhteen, joka nykyään oli alttiina kaikille vaaroille, uhattuna sekä sisällisiltä että ulkonaisilta vihollisilta. Marcello palasi telttaansa ja ainoa mikä häntä huvitti, oli tieto siitä, että hän saa kohta työskennellä, kun Tito vähän ajan perästä aikoi alkaa varsinaisen piirityksen.
Siinä ei hän erehtynytkään, sillä muutama päivä tämän perästä sai hän käskyn olla tunnin kuluttua reilassa lähtemään hänen kanssaan tiedustusretkelle. Määrätyllä ajalla ratsastivat he leiristä, vahvan ratsastajajoukon seuraamana. He kulkivat kaupunkia kohden ja olivat pian kaupungin ympäristöllä olevain kukkuloiden harjalla. Eessänsä, melkeinpä jalkojensa juuressa, Jerusalemin kaupunki. Suureksi kummastukseksensa ei näkynyt ainoatakaan miestä muureilla, ei merkkiäkään vastarinnan tekoon ollut huomattavana, näyttipä portitkin olevan heitetty vartiotta. Tito antoi joukkonsa tehdä käänteen oikealle ja kun hän oli ratsastanut kaupungin muurin itäisen kulman ohitse, jota puolustettiin niin sanotusta naisten tornista, kääntyi hän vielä kerran ja lähti menemään Psephinan tornia kohden länsipuolelta kaupunkia. Äkkiä avattiin portit hänen takanansa ja lukematoin joukko sotamiehiä ryntäsi ulos. Toiset kiiruhtivat katkaisemaan romalaisilta palausmatkan ja toiset hyökkäsivät heitä vastaan. Tito, Marcello ja muutamat miehistä näkivät kerrassaan olevansa muusta joukosta eroitetut. Heille oli mahdotoin päästä eteenpäin, sillä maa oli sangen sopimatointa ratsastukselle, jota joka taholta esti pensasaidat, puut ja pensaat. Yhtä mahdottomalta niinikään näytti tienraivaaminen lukuisan vihollisjoukon lävitse, joka tuli vastaan takaapäin. Mutta Tito näki, ett'ei muuta tietä ollut ja käski miehiensä yhtymään hyvin lähelle toisiaan ja sitte häntä seuraamaan. Nyt kannusti hän hevostaan ja ryntäsi Marcello sivullaan päällekarkaajain päälle. Lukematoin joukko nuolia ja heittokeihäitä lähetettiin heitä vastaan, kun he miekka kädessä raivasivat tietä vihollisen lävitse, mutta oli kuin romalaiset olisivat olleet lumotut nuolta kestämään, ja vähäisellä tappiolla, kahden miehen menettämisellä, onnistui heille taas yhdistettyinä muun joukon kanssa päästä leiriin. Niin vähäpätöinen kuin tämä kahakka olikin tuotti se kuitenkin tärkeitä seurauksia. Titon, ylpeän, voittamattoman Titon oli täytynyt paeta, ja huhu siitä levisi pian ympäri kaupungin ja saattoi sellaisen riemun, joka ei tahtonut loppuakaan. Toivonsa kadottaneet saivat rohkeutensa takaisin ja rohkeista tuli ylpeitä, ja kaikki suostuivat viimeiseen asti taistella romalaisia vastaan ja suojella kaupunkia, kun Herra Sebaot tällä tapahtumalla oli siihen selvän osviitan ja kehoituksen antanut. Javani otti ihastukseen osaa ja isänsä kanssa antoi hän Israelin Jumalalle kunnian voitetusta voitosta. Myöskin Simon yhdistyi siihen, vaikka hän kyllä enemmän luotti omaan vahvaan joukkoonsa kuin Jehovan apuun; mutta kun hän näki olevan viisaasti pitää sotilaissa yllä uskonnollista intoa, puhui hän usein ja kuultavasti Herran Sebaotin erinomaisesta avusta, mikä ei koskaan ennen ollut näyttäinyt niin ihmeellisesti kuin nyt.
Siten kiiruhti kansa sokeudessaan yhä pikemmin turmioon; sen jonka Herra heille lähetti varoitukseksi otaksuivat he kehoitukseksi vieläkin jatkamaan itsepintaisuuden ja paadutuksen tietä.
Tänä iltana palasi Sadok kotia täynnänsä toivoa, jota hän kiiruhti Salomelle ja Naomille ilmoittamaan. Mutt'ei kumpikaan ottanut hänen uutistaan erinomaisella ilolla vastaan. Naomi oli sydämessään varmasti tositettu rangaistuksen päivän tulemisesta sekä kansalle että kaupungille, kuten Herra oli ennustanut ja Salome oli häneltä oppinut uskomaan ettei ainoakaan piirto pidä Herran sanasta hukkuman. Kun Sadok lopetti kertomuksensa päivän tapahtumista ja lausui toivonsa kunniarikkaiden päivien alkamisesta hänen veljillensä, käänsi Salome kasvonsa pois ja itki. Sadok hämmästyi, mutta piti sen hänen heikkoutensa syynä ja nuhteli lempeästi Naomia, ettei paremmin kokenut huvittaa ja miellyttää äitiänsä. Hänellä ei ollut vähääkään aavistusta niistä puheista mitä äiti ja tytär keskenänsä puhuivat; päinvastoin oli hän siinä suhteessa aivan rauhallinen, sillä hän oli käskenyt rabbi Joatferin olemaan Salomen sekä ruumiillinen että hengellinen lääkäri, kun hän itse oli paljolta puuhaamiselta estetty, ja rabbinin valppauteen hän täydellisesti luotti. Mutta Sadokilla ei ollut käsitystä näkymättömästä lääkäristä, joka käypi ympäri etsimässä raadeltuja sieluja saadaksensa niitä parantaa. Hänellä ei ollut vähintäkään tietoa Jesuksen voimasta vaikuttaa hiljaisesti heikoilla välikappaleilla, ja kun hän luuli välttäneensä kaiken vaaran ja ryhtyneensä kaikkiin varokeinoihin suojellakseen Salomen sielua kerettiläisyyden saastutuksesta, oli tämä jo sydämensä Herralle antanut.
Tito oli tullut leiriin takaisin kiukkuisena odottamattomasta päällekarkauksesta. Hän päätti piammiten käydä uppiniskaisen kaupungin kimppuun. Hän kutsui heti luokseen Emaukseen jättämänsä legionat ja antoi vielä samana ehtoona käskyn, että armeijan seuraavana aamuna pitää oleman sotakunnossa. Kohta kun aurinko nousi otettiin teltat alas ja asetettiin tavaravaunuihin samoin kuin muukin raskaampi tavara. Ensimmäisen rummun äänen kuuluessa ottivat kaikki sotamiehet, täydessä sotavarustuksessa ja kevyellä takalla, sijansa riveissä, rummun äänen toisen kerran jyristessä sytytettiin leirissä kaikki helposti palavat aineet palamaan ja kolmannella kerralla korotti sota-airut Titon vieressä äänensä ja kysyi, ovatko joukot valmiit sotaan. Yksi ääninen myönnytyshuuto kaikui vastaukseksi; ja sitte kun kysymys ja vastaus kahdesti oli uudistettu, annettiin merkki ja koko armeija lähti liikkeelle.
Komeata oli katsella uljaiden romalaisten soturien kulkua huolellisemmassa järjestyksessä. Heidän loistavat aseensa välkkyivät auringon paisteessa. Ihan kaupungin muurin juurella pysähdyttiin ja uusi leiri perustettiin samanmuotoinen ja laatuinen kuin ennemmin olemme kertoneet. Jerusalemin olivat nyt viholliset sulkeneet ja kuuluisa piiritys alkoi, joka oli loppuva uhkarohkean kaupungin täydellisellä hävityksellä ja juutalaisen kansan hajottamisella ympäri kaiken maailman.
Kolme kilpailevan puolueen johtajaa kaupungissa, Eleatsar, Johan ja Simon, oli, jokainen puoleltansa, nähnyt romalaisten tulevan kaupunkia kohden ja asettavan leirinsä kaupungin muurin juurelle. Ensikerran he älysivät, että ainoastaan yhdistetyillä voimilla voidaan ajaa vihollinen, ja sitte kun olivat siitä keskustelleet, päättivät tehdä yhteisen hyökkäyksen romalaisia vastaan. Javani ja hänen isänsä näkivät tässä päätöksessä uuden merkin, että Herra oli heidän puolellansa ja ilolla varusteli edellinen osaa ottamaan yleiseen päällekarkaukseen romalaisia vastaan.
Niin tapahtuikin kohta tämän perästä ja kaupungin itäisen portin kautta meni koko juutalainen sotavoima ulos ja hyökkäsi kymmenettä legionaa vastaan, joka paraillaan asetti leiriään kuntoon. Useat romalaiset olivat aseettomat ja tapettiin, ennenkuin kerkesivät saada aseet käsiinsä. Päällekarkaus tapahtuikin niin äkkiä ja odottamatta, että romalaiset pian joutuivat epäjärjestykseen, ja kaupungin portista yhä tuli uusia joukkoja. Tottuneet järjestyksessä tappelemaan, näkivät he tässä olevansa hajallisina, josta seurasi että olipa melkein vähältä ett'eivät ruvenneet pakosalle otattamaan, mutta Tito, joka oli vaarasta tiedon saanut, kiiruhti sinne ja palautti järjestyksen. Legiona koottiin nyt ja juutalaisten kimppuun käytiin oikein tositeolla, mutta ne saivat verestä väkeä kaupungista ja pitkittivät sotaa urhollisuudella. Romalaiset ajettiin takaisin ja Tito näki taas olevansa vihollisten kiertämänä, joita vastaan hänen oma pieni joukkonsa oli heikko vastarintaa tekemään. Hän seisoi erään kukkulan rintemellä ja hänen oli sen puolesta huojis torjua vihollista päältänsä, mutta taistelu kuitenkin oli liian epätasaista antamaan mitään toivoa pelastumisesta, jos ei apua pian tulisi.
Yksi juutalaisista sotilaista, joka osoitti erinomaista urhollisuutta, huomasi ja tunsi Titon. Hän työnsi tieltänsä pois edessään olevat maanmiehensä ja tuota pikaa seisoi hän romalaisen sotaherran edessä ja nosti miekkansa häntä lyödäksensä. Niin hurja ja odottamatoin oli tämä ryntäys, ett'ei Tito ehtinyt sitä torjua, ja epäilemättä olisi häneen lyönti osannut, jos ei Marcello juuri siksi olisi siihen kerinnyt ja miekallansa sen estänyt. Juutalaisen sotilaan silmät säihkyivät hirmuisella vihalla sitä vastaan, joka oli estänyt hänen tappamasta Titon ja siten häneltä voittoriemun vienyt, ja Marcello tunsi hänessä Naomin veljen. Kosto, tavallansa tauti, oli ja varttui Javanin sydämen syvimmässä, ja nyt se puhkesi täyteen liekkiin nuorta romalaista vastaan. Kirous huulilla tähtäsi hän seuraavan lyönnin Marcelloa vastaan, mutta tässä kohtasi hän vertaisensa. Jokaisen lyönnin väisti romalainen taitavasti, ja selvään näkyi hän tahtovan säästää vihollisensa henkeä ja ainoastaan varjelevan omaansa. Epävarmaa kuitenkin on kuinka taistelu olisi päättynyt, kun nähtävästi Javanin päätös oli voittaa tahi kuolla, jos ei heitä pian olisi eroittanut päälle ryntäävät ystävät ja viholliset.
Kun romalaiset sotamiehet näkivät rakastetun päällikkönsä olevan vaarassa, sai heissä viha voiton ja häveten omaa käytöstänsä ryntäsivät he vastustamattomalla tulisuudella juutalaisia vastaan, heittivät heidän alas kukkulalta ja ajoivat kaupunkiin. Ainoastaan askel askeleelta pakenivat juutalaiset niin kauvan kun tultiin tasaiselle, mutta siellä romalaiset oikein järjestyivät ja uudella hyökkäyksellä pakoittivat juutalaiset joutuisasti hakemaan turvaa kaupungin porttien sisäpuolella. Tämän perästä asetti Tito vahvat vartiat ja vetäyi leiriin takasin, antaaksensa väsyneille sotilaille aikaa sangen tarpeelliseen lepoon.
Nyt oli pääsiäinen. Suuri paljous maalaisia oli tullut, vaaroista huolimatta, Jerusalemiin saadaksensa temppelissä tätä suurta juhlapäivää viettää. Heidän lukunsa ei nyt kuitenkaan ollut niin suuri kuin edellisenä vuonna. Romalaiset eivät estäneet ketään kaupunkiin menemästä, mutt'eivät antaneet kenenkään sieltä ulos tulla, ja siten lisäsivät vaan kurjuutta piiritetyssä kaupungissa, kun jokainen uusi kaupunkiin tullut henkilö vähensi ruokavaroja.
Tämä juhla myös antoi syyn sen rauhan rikkomiseen, jonka kummankin puolueen päälliköt olivat keskenänsä tehneet. Suuri uhripäivä oli tullut. Eleatsar oli antanut käskyn sisimmäisen temppelin porttien avaamisesta, jossa hänellä vielä oli tyys-sija, Jumalanpalvelusta harjoittavia varten, ja papit seisoivat jo paikoillaan, kun joukko Johanin puolueelaisia, jotka miekat päälysvaatetten alla olivat väkijoukon muassa kulkeneet ja kaikkein pyhimpään tunkeutuneet, äkkiä heittivät kaapunsa pois ja avonaisilla miekoilla ryntäsivät aseettoman kansan päälle. Eleatsarin miehet peläten yleistä petosta vetäyivät maanalaisiin huoneisiin temppelin alla ja laittoivat itsensä siten turvaan. Johanin hurjat puolueelaiset hävittivät ja rosvosivat, mitä vaan saivat. Muutamia temppelissä kävijöitä poljettiin kuoliaaksi, toisia tapettiin julmuudesta tahi yksityisestä koston himosta, ja alttarein ympäriltä, joiden luo onnettomat olivat kokoontuneet, virtasi veri laattialle pitkin. Sitte vasta, kun murhaajat olivat tarpeensa saaneet verestä ja rosvoamisesta, rupesivat Eleatsarin miesten kanssa rauhaa hieromaan, joiden antoivat tulla piilostansa ylös ja ottaa aseensa ja nimeksi olla Eleatsarin käskyn alaisina vaikka hänen vaikutuksensa itse asiassa nyt oli loppunut ja kolme entistä puoluetta niin muodoin oli muutettu kahdeksi: Johan'in ja Simon'in.
Tällä ajalla oli Tito vitkalleen, mutta varovasti lähestynyt kaupunkia vieläkin lähemmäksi. Koko sen suuren kedon leirin ja Herodes'en haudan välillä oli hän antanut perata; kaikki puut, pensaat ja aidat olivat pois otetut, ja leveää tasaista tietä tehtiin leiristä aina kaupungin ulkomuurille. Simon puoleltaan ei myöskään jouten ollut ja kun hän ei voinut vihollistansa vastustella avonaisessa tappelussa, koetti hän sotapetosta, jonka hän antoi Javanin toimitettavaksi.
Eräänä päivänä hämmästyivät romalaiset joukosta juutalaisia, jotka tulivat kaupungin portista lähellä naisten tornia, juuri kuin olisivat kaupungista ulos ajetut. Tässä luulossaan vahvistuivat he vielä enemmän, kun näkivät miehiä muurilla käsillään merkkiä antavan ja niitä ojentelevan ikäänkuin pyytäen romalaisia kaupunkiin tulemaan, ja osan ulosajettuja kokoontuvan yhteen muurin juurelle, juuri kuin olisivat vihollisia sekä kaupungin sisältä että ulkoa pelänneet. Ensinmainitut näyttivätkin näiden päälle heittelevän kiviä ja keihäitä. Romalaiset tahtoivat sinne joukossa rientää, mutta Tito esti, sillä hän pelkäsi väjymystä. Kuitenkin antoi hän vähemmälle osastolle Rufon johdannolla käskyn mennä, tosin suurimmalla varovaisuudella, tutkimaan asian todellista laitaa. Rufo tottelikin paikalla käskyä ja kiiruhti väkinensä perille. Romalaisten tullessa juutalaiset kauhistuneena pakenivat, ja Rufo ajoi heitä takaa, siksi kun Javani väkinensä kerrassaan kääntyi ympäri ja, saaden myös apua kaupungista, kävi romalaisten kimppuun, jotka kärsivät sangen suuren tappion, ennenkuin onnistuivat turvaan päästä. Mieshukka koski Rufoon syvästi, mutta vielä katkerammalta tuntui, kun juutalaiset muurilta romalaisia pilkkasivat ja ivasivat että niin helposti antoivat itsensä pettää, ja sisässään lupasi hän sopivassa tilaisuudessa kostaa Javanille, joka nyt toisen kerran oli hänen ansaan vietellyt.
Jerusalemi oli siihen aikaan eri osiin jaettu, joita melkein saattoi kaupungiksi kutakin kutsua, sillä jokainen oli omalla erityisellä muurilla varustettu. Ympäri kaupungin sitä paitsi oli suuri ulkomuuri, varustettu niin vahvoilla ja lujilla torneilla, että niiden luuli kestävän mitä ryntäyksiä hyvänsä. Ensimmäinen eli ulommainen muuri oli pohjoisen osan ympäri, jota Betsetaksi kutsuttiin. Sen oli rakennuttanut kuningas Agrippa ensimäinen suurista kivistä ja oli alkuansa seitsemäntoista jalkaa korkea sekä leveä. Sittemmin oli se koroitettu viidenneljättä jalan korkuiseksi, ja rintavarustuksella varustettu. Mutta tämä koroitus ei ollut niin vahva ja luja kuin alimmainen osa.
Toisen muurin sisällä oli kaupungin alaosa ja yhdistyi luoteisessa kulmassa vahvaan Antonian linnan varustukseen. Tämä oli rakennettu korkealle kalliolle, jonka Betsetasta syvä hauta eroitti ja oli ynnä temppeli erittäin tärkeä osa kaupungista. Vanhin osa muurista oli Sionin ja kaupungin vanhimman osan ja n.s. Davidin kaupungin ympärillä. Se ulottui pitkin Hinnomin laakson reunaa pohjoista kohden temppelin itäiseen porttiin.
Ulommaiselle muurille ylt'ympäri oli sata neljäseitsemättä tornia rakennettu, ja kun väli kunkin tornin välillä oli noin kolmesataa viisikymmentä jalkaa, oli niin muodoin muurin koko pituus enemmän kuin puolentoista penikulmaa.
Tito koetti juutalaisia luopumaan kaikesta vastaisesta puolustamistuumasta, mutta kaikki hänen ehdotuksensa siinä asiassa hyljättiin. Eräänä päivänä oli hän ulkona ratsastamassa uskollisimpainsa seurassa, niiden joukossa myöskin Josepho, historian kirjoittaja, ja tämä pyysi saada vielä kerran koettaa eikö hänen maanmiehensä hyväntahtoisesti tahtoisi romalaisille antautua. Erään romalaisen sadanpäämiehen kanssa hän läheni niin lähelle muuria, että äänensä sinne hyvin kuului ja kaunopuheliaisuudella pyysi heitä, etteivät uppiniskaisen yksipäisyytensä tähden syöksyisi turmioon; hän kertoi heille romalaisten voimasta ja urhollisuudesta ja kiitti Titon lempeyttä. Hänen vielä puhuessa sieppasi eräs juutalainen sotamies jousen ja ampui Josephon rintaa kohden, ja nimitti häntä petturiksi. Nuoli ei koskenut Josephoon, mutta sadanpäämiehen käden haavoitti pahasti. Titon kärsivällisyys oli nyt loppunut, ja hän antoi heti käskyn, että etukaupungit ovat hävitettävät ja kaikki kelvollinen tavara niistä pois vietävä. Samassa käski hän, että ensimmäinen ryntäys on sitä ulommaista muuria vastaan tehtävä, joka ympäröi Betsetaa, yhdestä kohden lähellä ylimmäisen papin Johanin hautaa.
Kun kaupungin asujamet näkivät romalaisten piiritystyöt valmistuneeksi ja että päivä, jona ensimmäinen ryntääminen tapahtuu, oli tullut, alkoivat ne, jotka aina olivat riidassa keskenänsä olleet, enemmin huomaamaan ulkopuolista vihollista, ja rauhalliset kaupungin asujamet saivat tilapäisen levon ja rauhan. Simonin päällikkyyden alla oleva sotavoima teki 10,000 miestä hänen omaa väkeänsä ja 5,000 idumealaista; Giskalan Johanilla oli 6,000 miestä ja Eleatsarilla 2,400. Simon oli rivakkaassa toimeliaisuudessa etevämpi toisia, eikä suonut itsellensä eikä väellensä mitään lepoa. Koko joukko vanhoja sotakoneita kuntoon laitettiin ja muurille asetettiin, mutta kun juutalaiset olivat taitamattomat niitä käyttämään, saivat he niillä hyvin vähän romalaisille vahinkoa. Mutta romalaiset sen sijaan lingoittivat heittokoneillaan suuria kiviä yli muurin ja tekivät siten paljon turmioa kaupungissa. Vaikka piiritetyt ankarasti ponnistelivat, onnistui sentään romalaisille kolmessa kohden saada muuriin rikon, ja se hirveä pauke, joka syntyi kun heittokoneiden kivet lensivät muuriin sai rohkeimmatkin pelkäämään. Simon näki ettei pelastuksesta ollut toivoakaan, jos ei yksimielisyys vallitsisi puolueitten välillä ja antoi julistaa anteeksi annon kaikille Johanin puolueelaisille, jotka tahtoivat hänen kanssaan yhdistyä kaupunkia puolustamaan. Vaikkei Johan itse uskaltanut kilpailijaansa luottaa, ei hän kuitenkaan estänyt väkeänsä kehoitusta kuulemasta, ja molemmat puolueet tekivät pian yhteisesti ponnistuksia estääksensä romalaisia pitkittämästä muuria vastaan ryntäämistä.
Suurimmalle näistä piirityskoneista oli juutalaiset antaneet nimen "Nike" eli "Voitto", kun ei mikään näyttänyt voivan sen voimaa kestää. Useoita kertoja olivat piiritetyt hyökänneet ulos ja olivat joskus romalaisille suuren vahingon tehneetkin, mutta Tito oli valppaudessa väsymätöin ja joka paikassa, missä hän näyttäikse, lyötiin ryntääjät takaisin. Päivät ja yöt jyskytti Nike muuria vastaan ja kun se vihdoin rupesi horjumaan ja kun romalaiset olivat tehneet korkean siirrettävän tornin, josta ampuivat nuolia oikein satamalla muurilla seisovien juutalaisten päälle, päättivät nämä jättää sijansa. He olivat kovasta vartijatoimesta väsyneet ja pelkäsivät myös tulevansa estetyksi palaamasta toisen muurin sisälle, jossa heidän huoneensa ja kotonsa olivat, ja sen vuoksi jättivät he Betsetan vihollisien käsiin ja vetäyisivät takaisin toisen muurin sisään.
Kaikki tässä kaupungin osassa vielä asuvaiset asukkaat muuttivat turvallisimpiin paikkoihin kaupungissa, mutta sen kautta myöskin lisääntyi hätä ja häirinki, joka jo ilmankin oli hyvin suuri onnettomissa asukkaissa. Ainoastaan jotkut pakolaiset saattoivat mukanaan tuoda ruokavaroja, suurimman osan täytyi sukulaisiltaan ja tutuiltaan pyytää sekä huonetta että ruokaa. Itsekkäisyys ja omanvoiton pyyntö oli kuitenkin suuressa määrässä voitolle päässyt ja harvat antoivat huoneensa niille raukoille, joilla ei kattoa pään päällä ollut. Sadok oli tosin esimerkkinä muille. Hän otti huoneesensa vastaan niin monta, kun suinkin saattoi ja käski tyttärensä heitä kestitsemään niin runsaasti, kuin talon tavarat myöten antoivat.
Niin pian kun romalaiset kotkat olivat sioitetut ensimäiselle muurille ja romalaiset ottaneet koko aution kaupunginosan valtaansa, antoi Tito käskyn ryntäämiseen toista muuria vastaan. Sekä Johan että Simon torjuivat ensimäisen rynnistyksen suurella urhollisuudella ja rohkea uloshyökkäys tehtiin; mutta romalaiset eivät sallineet itseänsä niin helposti karkoittaa, vaan pitivät sen aseman, jonka olivat ottaneet. Heidän pääryntäyksensä johdettiin toisen muurin keskinäistä tornia vastaan ja tänne tuotiin peljätty Nikekin. Simon oli uskonut tämän tornin puolustuksen Javanille ja asettanut valitun vartiajoukon hänen johtonsa alle. Mutta romalaisten jousimiehet korkeissa liikkuvissa torneissaan olivat tehneet suurta miestuhoa piiritettyjen joukossa ja pian ei Javanilla ollut enemmän kuin kymmenen miestä jäljellä koko joukostansa. Hän halveksi pakoa ja turvasi erääsen sotasukkeluuteen, josta hän toivoi saavansa hiukan etua. Hän käski miestensä kyyristymään maahan ja peittämään itseänsä vihollisen silmiltä niin paljon kuin mahdollista; itse astui hän esiin rintavarustukselle, otti rukoilevaisen asennon ja huusi korkealla äänellä Titoa. Romalainen sotapäällikkö, joka kuuli hänen äänensä antoi heti käskyn taistelun lakkauttamisesta ja kuulusteli Javanilta, mitä hän tahtoisi. Viekas juutalainen vastasi vilpittömän aikomuksensa olevan antautua ehdottomasti Titolle, ja että hän oli koettanut kehoittaa miehiänsäkin siihen. Samassa tulivatkin hänen kymmenen miestänsä juosten esiin ja viisi heistä menivät mukiin Javanin kanssa, kun toiset viisi selittivät ennen tahtovansa kuolla, kuin joutua romalaisien orjiksi. Sanasodasta syntyi käsikahakka ja juutalaiset näyttivät olevan taistelussa tornin ylätasangolla, jolloin ne mitkä eivät tahtoneet antautua vangiksi romalaisille yht'aikaa juoksivat esille rintavarustuksen luo, työnsivät väkipuukon rintaansa ja kaatuivat kuolleina maahan. Nyt ei enää ollut epäilemistä juutalaisten vilpittömyydestä, ja Tito käski Josephoa menemään tornin luo puhumaan jälellä olevien kanssa. Mutta Josepho, joka tunsi kansalaistensa petollisuuden, ei mennyt ja hänen sijastansa astui sinne muuan karkulainen Aeneas seurattuna muutamilta sotamiehiltä. Mutta kun he olivat aivan tornin juurella, viskasi Javani ales suuren kiven, joka pahasti haavoitti yhtä sotamiestä. Nyt ymmärsi Tito että kaikki olikin viekkautta ja suuttuneena käski hän taaskin heti alkaa taistelua. Javani antoi silloin sytyttää tornin tuleen, ja kun se parhaallansa paloi syöksi hän ja hänen miehensä liekin keskelle, niin että romalaiset luulivat heidän urhollisesti uhranneen henkensä. Mutta tämäkin oli viekkautta, sillä erään salaisen tien kautta, joka maan alatse vei kaupungin sisään, pelastivat he kaikki itsensä ja kehuivat sitten, että he niin kauvan olivat vastustelleet vihollista ja lopuksi pettäneet hänet.
Viidentenä päivänä sen jälkeen, kun Tito oli saanut valtaansa ulkopuoleisimman muurin, joutui toinenkin hänen haltuunsa, ja juutalaisten oli tästä peräytyminen. Joukko romalaista sotaväkeä tunki valloitettuun osaan kaupunkia, jossa parhaastansa asui käsityöläisiä ja jossa ahtaat kadut kävivät ristiin rastiin päättyen muuriin. Toivoen voittavansa asujamet puolellensa, oli Tito antanut käskyn ettei yhtään huonetta saisi sytyttää tuleen eikä ketään aseetointa loukata. Asujamet luulivat tätä heikkouden merkiksi ja karkasivat romalaisten kimppuun, kun nämät kulkivat ohi, heittäen katoilta heidän päällensä keihäitä ja nuolia ja hyökkäsivät siellä täällä poikkikaduilta heidän niskaansa. Joll'ei Tito tyyneydellä ja maltilla olisi vienyt väkeänsä takasin, olisi heidän häviönsä tullut suunnattomaksi; nyt onnistui hänelle pelastaa väkensä, mutta muurin, joka niin suurella mieshukalla äsken oli valloitettu, menettivät romalaiset jälleen.
Tämä menestys herätti taaskin rohkeutta ja toivoa piiritetyissä, jotka nyt varmaan luulivat ett'ei romalaiset koskaan tulisi saamaan varmaa jalan siaa kaupungissa. Mutta he tykkänänsä unhottivat toisen vihollisen, mikä askel askeleelta läheni heitä ja jota ei voitu karkoittaa, nimittäin nälän. Tähän saakka olivat villityt sotamiehet eläneet yltäkylläisyydessä siitä, mitä kansalta olivat rosvonneet ja ryöstäneet, mutta heidän kokoamat varansa alkoivat vähetä ja ryöstetyillä oli jo hätä suuri. Toisen muurin vartiaväestö kesti vielä neljä päivää, mutta koska se ei voinut saada tarpeellista apua ja tuli romalalsilta kovin ahdistetuksi, vetäysi se takaperin ja romalaiset ottivat sen jälkeen muurin valtaansa, jonka Tito osaksi antoi repiä ales.
Vielä oli romalaisten valloitettava Antonia-linna ja temppeli, sekä linnoitukset Sionilla ja Davidin kaupungissa, ja vartiaväki näissä paikoissa pitkitti kovapintaisesti niiden puolustamista. Antaaksensa piiritetyille hiukan mietintöaikaa ja myöskin vaikuttaaksensa heidän mieliinsä piti Tito neljänä päivänä kaikkein joukkojensa katselmusta niin lähellä kaupunkia, että asujamet varsin hyvin voivat nähdä joukkojen liikenneet. Kaikki sellaiset paikat, mitkä tarjosivat avaramman näköalan liikennekentän yli, olivat täynnä kaupungin asujamija, jotka hämmästyivät romalaisen sotajoukon voimakkuudesta ja komeasta asusta. Mutta ei kukaan tahtonut, eikä uskaltanut puhua kaupungin antaumisesta, ja kun Tito huomasi kokeensa turhaksi, käski hän taaskin alkamaan piiritystä. Hänen ensimäinen toimensa oli korkeiden maavallien rakentaminen Antonia-linnan vastapäätä kun myöskin sitä kolmannen muurin osaa vastaan, jota Simon puolusti. Juutalaiset olivat nyt oppineet paremmalla taidolla käyttämään heittokoneitansa ja tekivät romalaisille sangen suuria häiriöitä sillä aikaa, kun ne olivat valmistavien piiritystöiden puuhassa. Mutta alakuloisuus oli kansassa suuri, ja monet olivat alkaneet kallistaa korvansa niille varoituksille, joita Tito heille oli antanut. Sitä ankarammin leimahti selotein viha ja raivo, koska huomasivat, minkä vaikutuksen nämät kehoitukset antautumaan moneen oli tehnyt. Heidän kostonhimonsa ei tiennyt mikään rajoja, ja hirmuisesti raivosivat he kansaparkaa vastaan. Moni myi silloin omaisuutensa ja hiipi romalaisten puolelle; toiset nielivät koristuksensa ja kalliit kivensä ja ottivat sitten pakonsa romalaisten leiriin, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan ja sallittiin mennä mihin tahtoivat. Heidän menestyksensä kehoitti muita seuraamaan esimerkkiä, ja Johanin ja Simonin kokeet monien karkaamisien estämiseksi olivat turhat. Näiden miehet vartioivat tarkasti kaikkia teitä ja polkuja, jotka johtivat kaupungista ja hakkasivat armotta kuoliaaksi kaikki, jotka luultiin aikovan paeta, jolloin myöskin moni, jonka rikkaudet kiihoittivat voiton himoa surmattiin; mutta sittekin onnistui monelle hiipiä ulos kaupungista ja pelastaa itsensä siitä turmiosta, joka lähenemistänsä läheni komeata Jerusalemia.
Ananian poikaa ei enään näkynyt Jerusalemin kaduilla jatkamassa varoittavaa, profetallista huutoansa. Ei kukaan ollut nähnyt, eikä kuullut, häntä siitä päivästä saakka, kun piiritys alkoi. Se onnettomuus, jota hän niin kauvan ja itsepintaisesti oli ennustanut, oli tullut koko hirvittävässä muodossansa. Nälkä kaikkine kauhistuksinensa teki itsensä tuntuvaksi koko kaupungissa, ja kapinallisten hillitöin menettelö paisui yleisen kurjuuden rinnalla. Torilla ei enään ollut viljaa ostettavana, ja jos villityt sotilaat huomasivat että muonaa oli säilytetty huoneissa, hyökkäsivät he niihin ja panivat ne heti puhtaiksi. Jos eivät löytäneet, mitä etsivät, rääkkäsivät ja vaivasivat he kaikilla suinkin ajateltavilla keinoilla, onnettomia asujamia pakoittaaksensa heitä ilmaisemaan kätköjänsä. Ihmisellistä tunnetta kauhistaa lukiessa näiden hirviöiden ra'asta menettelöstä ja heidän uhriensa kärsimisistä, jotka vielä lisääntyivät siitä että heidän täytyi nähdä kiusaajainsa elävän ylöllisyydessä sillä välin, kun he itse kärsivät kovinta puutetta. Kaikki jalot tunteet olivat tukahtuneet siitä hirveästä nälästä, joka raivosi jokaisessa säätyluokassa. Hellimmät ja vahvimmat siteet olivat ratkenneet, ja ne jotka onnenpäivinä olisivat mielellään panneet alttiiksi henkensä vaimojen, miesten, lasten ja sukulaisten edestä, tempasivat nyt viimeisenkin ruokapalan heidän kuolevista käsistänsä ja nielivät sen ahnaasti heidän silmäinsä alla. Ei vanhuuden harmaat hiukset, eikä lapsuuden turvattomuus herättänyt mitään sääliä; kaikki uhrattiin julmalle itsekkäisyydelle, joka riemuiten piti valtaa tässä rikoksien ja kauhistusten kodissa.
Muutamia perheitä oli kuitenkin, joissa toinen henki vallitsi ja näiden joukossa oli Sadokinkin huone. Javanin vaikutusmahti Simonin sotamiesten yli oli suojellut hänen perhettänsä ryöstäjien tervehtimisistä, ja jos joku yksityinen näistä veitikoista koki tunkea Sadokin huoneesen, tapasivat he sen hyvästi suojeltuna ja tulivat sieltä voimakkaasti torjutuiksi pois. Tähän saakka ei nälän seuraukset ollutkaan tuntuneet niin raskailta täällä, kuin muualla, sillä Sadok oli aavistanut mitä tulossa oli, koska riitaiset puolueet kaupungissa näin huolimattomasti olivat menetelleet muonavarojen kanssa piirityksen edellä ja hän oli sentähden ollut kyllin varovainen kokoamaan sangen suuren varaston viljaa ja muuta muonaa. Kapinalliset eivät tietäneet sitä, muutoin olisi Simoninkin suojelus ollut riittämätöin, ja varat pian tullut ryöstetyiksi. Mutta Sadok ei pitänyt itsensä ja perheensä varalta näitä aarteita, vaan jakoi hyväntahtoisesti niillekin jotka hänen huoneessansa olivat löytäneet pakopaikan tahi salaisesti tulivat sinne samaan apua. Hän itse ja kaikki hänen perheensä jäsenet eivät saaneet enempää, kuin mitä tarvittiin hengen ylläpitämiseksi ja heidän vaalea, rauennut muotonsa todisti kylliksi, etteivät he eläneet ylöllisyydessä, samalla kun se poisti kaiken epäluulon, että heillä vielä olisi tallella runsaampia ruokavaroja.
Mutta päivät kuluivat yksi toisensa perään ja Sadokin aitta alkoi käydä tyhjäksi. Kirvelevällä sydämmellä täytyi hänen ruveta rajoittamaan anteliaisuuttansa ja kieltää kaiken vastaisen avunannon niiltä, jotka eivät olleet hänen perhettänsä. Hänen vieraansa täytyivät lähteä pois toiselta haaralta etsimään apua, ja Naomi vuodatti katkeria kyyneleitä sen kurjuuden tähden, jonka hän näki, mutta ei enään voinut lievittää. Itse oli hän vaan varjo siitä mitä hän muinoin oli ollut ja hänen ainoa ilonsa oli äitiänsä hellästi hoitaminen, joka päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ruumiillisten voimainsa suhteen, mutta näytti vahvistuvan uskon voimassa. Sadok näki sydämen surulla kuinka hänen vaimonsa läheni lähenemistänsä maallisten kärsimysten loppumista, mutta keskellä tätä surua hän riemuitsi hänen poispääsöstänsä. Hän ei ollut vielä hyljännyt toivoa, että Herra itse vihdoin tulisi vapahtamaan kansaansa; mutta hän näki, että odotuksen ajalla oli kurjuus ja hätä niin suuri, että heikko Salome ei voisi sitä kestää, ja ymmärsi, ettei hän koskaan enään voittaisi terveyttänsä takaisin.
Mitä Salomeen itseensä tulee, hän sekä toivoi kuolemata ja kauhistui sitä. Hänen toivonsa ijankaikkisesta autuudesta oli tullut vakavammaksi ja varmemmaksi ja hellimmällä luottamuksella nojasi hän Vapahtajaansa, joka oli voittanut kuoleman ja kaiken helvetin voiman, mutta vaellus kolkon kuolonlaakson läpi saattoi häntä vapisemaan. Monta harrasta rukousta lähetti Naomi Herralle, että hän irroittaisi rakastetun äidin tästä, sekä kaikista muistakin siteistä, ja väsymättä koki hän vahvistaa hänen sieluansa huomauttamalla Herran lupauksesta olla läsnä omiansa kuoleman hetkellä. Ajaksi näytti hänen sanansa vaikuttavan rauhoittavasti ja Salome sai levon sydämessänsä, mutta ennen pitkää saavutti häntä taaskin epäilys ja pelko. Hän huusi silloin Naomia luoksensa ja sillä aikaa, kuin tämä istui hänen vieressänsä ja puhui lohdutuksen sanoja, oli kaikki taaskin hyvin, mutta niin pian kuin tämä meni pois, vajosi taaskin hänen rohkeutensa ja ahdistus tuli sijaan. Niin kiusasi perkele hänen sydäntänsä ja väijyi sitä väliin yhdeltä väliin toiselta haaralta tulisilla nuolillaan ja vasamoillansa; mutta Hän, joka oli hänen puolellansa, oli suurempi, kuin se, joka oli häntä vastaan ja antoi Naomille armon rauhoittaa äitinsä pelkoa ja karkoittaa hänen epäilyksensä. Joka päivän vietti siis Naomi hellässä huolenpidossa äidistänsä ja hänen ponnistuksensa tarkoittivat äidin sekä sielun että ruumiin vahvistamista hengellisellä ja ruumiillisella ravinnolla. Mutta mitä ruumiilliseen ravintoon tulee, oli se nyt varsin niukka ja ilman sitä sopimaton sairaalle. Eikö siis Naomi voinut saattaa hänen polttaville huulillensa mitään viileyttä koettamalla hankkia joitakuita noista mehevistä hedelmistä, joita vielä oli jälellä Sadokin puutarhassa muurin ulkopuolella ja jotka niin hyvin näkyivät penkerykselle heidän huoneensa edustalla? Se oli vaarallinen yritys, mutta Naomi päätti uskaltaa sen virkkamatta kuitenkaan äidillensä mitään päätöksestänsä.
Uskollisen Deborahn seuraamana kiiruhti hän horjuvin askelein Sadokin huoneesta johtavan takaportin kautta ja meni ulos kaupungin muurin luo. Vahti oli asetettu tälle portille, jota jo monta kertaa on mainittu tässä lyhyessä kertomuksessa, ja Naomi pelkäsi hänelle olevan mahdotointa päästä ulos. Mutta vahti oli eräs hänen isänsä palvelijoita ja vaikka hän ensiksi eväsi avata porttia, taipui hän kumminkin vihdoin tämän hartaista pyynnöistä, koska hän myöskin lupasi joutuin tulla takasin. Hänen henkensä olisi menetetty, jos joku saisi tietää, että hän on rikkonut tuota kovaa käskyä vastaan ettei päästää ketään ulos portista, mutta hän ei tätä ajatellutkaan nähdessänsä isäntänsä tyttären niin innossansa päästä ulos.
Sadokin puutarha oli vallan suuri ja osa siitä ulottui melkein muuriin saakka ja oli säilynyt siltä hävitykseltä, joka oli kohdannut kaikkia muita puutarhoja kaupungin ulkopuolella. Monta puuta seisoi siinä täynnä hedelmiä ja Naomi kiiruhti kokoamaan niitä niin paljon kuin hän ja Deborah voivat poimia ales. Nopeilla askeleilla palasivat molemmat vaimot portin luokse, joka heidän huudostansa taaskin avattiin, ja he luulivat jo olevansa turvassa kaikesta vaarasta, kun joukko Simonin sotamiehiä läheni ohjaten askeleensa suoraan heitä kohti. Naomin valtasi pelästys ja hän alkoi juosta, seurattuna Deboralta, mutta villit sotamiehet saavuttivat ja ympäröivät heidät pian. Naomi vaipui alas polvilleen ja peitti hameensa poimuihin kasvonsa, jolloin hedelmät, mitkä niin suurella vaivalla olivat ko'otut putosivat kadulle. Hänen rukouksensa armosta ja säälistä ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta hänen pyöveleihinsä, jotka ilkkuen olivat ympäröineet häntä. Mutta samassa tapasi hänen korviinsa Javanin ääni, ja kun hän katsoi ylös, kohtasi hänen silmäyksensä Javanin silmiä, jotka olivat kiinnitetyt häneen osottaen kummastusta ja tyytymättömyyttä. Lujalla äänellä käski hän sotamiehiä peräytymään ja sallia neidon mennä pois; he tottelivat vastahakoisesti ja jos he eivät olisi peljänneet rangaistusta, eivät olisi välittäneet käskystä. Javani ei huolinut heidän nurinastansa, ja Deborah meni kokoomaan kadulle vierineet hedelmät; mutta nostettuansa ylös sisarensa ja kuultuansa tältä hänen rohkeasta yrityksestänsä äidin hyväksi, ei hän voinut olla kiittämättä Naomin rohkeutta. Hän käski tätä kiiruusti menemään kotia sanoen tämän ei enään kauemmin olevan turvassa, koska hänen nyt täytyi lähteä pois tärkeälle asialle, ja Naomi ei viipynyt totella kehoitusta.
Sitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, palasi Javani sotamiesten luokse, jotka vielä seisoivat samalla paikalla. Heidän vihansa ei vielä ollut lauhtunut ja laimentaaksensa sitä antoi hän heille luvan sammuttaa verenjanoansa onnettomalla vartialla, joka säälien isäntänsä tytärtä, oli rikkonut annetun käskyn. Silmänräpäyksessä hyökättiin hänen päällensä, hän hakattiin ales ja runneltiin, jonka jälkeen hänen ruumiinsa asetettiin Sadokin portille varotukseksi Naomille, ettei enää heittäisi itseänsä ja omiansa vaaraan.
Salome oli kannettu penkerykselle ja hän lepäsi siinä, kun Naomi palasi, tavallisella vuoteellansa entistä vaaleampana ja kovasti liikutettuna, mutta hilpeän ilon kuvaus kasvoillansa.
"Missä olet ollut, lapseni?" sanoi Salome. "Olet viipynyt kauan poissa. Oletko käynyt Marian luona ja tuonut nämät ihanat hedelmät hänen puutarhastansa?"
"Ei, äitini, Marian puutarha on aikaa sitten ryöstetty kaikesta mitä siellä oli. Nämät viinarypäleet olen poiminut meidän puutarhastamme."
"Mitä tarkoitat? Oletko rohjennut mennä muurin ulkopuolelle? Ethän lienekään ollut niin vallatoin?"
"Minä näin sinun kuivat huulesi ja kuumeentapaisen janosi; enkö olisi koettanut hankkia sinulle lievitystä vaivoissasi?"
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, mutta vaara oli kovin suuri, etkä sinä saa tehdä sitä uudestansa."
"Oi, ei; sitä en enää tahtoisi tehdä," vastasi Naomi huokauksella. "Näetkös, äitini, meidän puutarha pannaan puhtaaksi ja autioksi; sen kauniita puita ja viinaköynnöksiä ei ole enään. Meidän omat maanmiehemme hävittävät, mitä vihollinen on jättänyt koskematta."
Naomilla oli oikein. Huolimatta Javanin varoituksista riensivät sotamiehet puutarhaan, riistivät hedelmät puista ja hakkasivat niitä sitten maahan niin monta, kuin taisivat. Tämä hävittämisen näky oli nyt Naomin silmäin edessä.
Hän käänsi päänsä toisaalle, ettei hänen kauemmin tarvitseisi nähdä tätä. Hänen huomiotansa veti onneksi puoleensa pieni David, joka juosten tuli hänen luoksensa. Hän oli tottunut joka päivä tulemaan Sadokin huoneesen saamaan ruokaa ja Naomi oli aina säästänyt pienelle suosikillensa jonkun herkkupalan, jota hän itse ei hennonut maistaa. Nyt tarjosi hän tälle viinarypäletertun ja pieni poika poimi muutamia rypäleitä, jotka hän ahnaasti söi. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja huudahti:
"Minä tahdon viedä ne kotiin äidilleni; hän sanoi äsken olevansa kovin nälissään ja hän näytti kalpealta, kun tänne lähtiessäin häntä suutelin. Näitä rypäleitä tulee hän halulla nauttimaan."
"Sinun täytyy ottaa vähän enemmän mukaasi" sanoi Salome; "minä pelkään että hän kärsii puutetta. Suokoon Jumala että minä voisin auttaa häntä!"
Kiitollinen lapsi otti vastaan lahjan ilolla ja kiiruhti kotia äitinsä luo seurattuna vaalialtansa. Maria oli todellakin joutunut puutteesen, joka tuntui hänestä, verrattuna hänen entiseen ylölliseen elämäänsä kovin tukalalta. Hän istui synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena huoneessansa, kun David tuli juosten sisään ja ojensi hänelle hedelmät lapsellisella ilolla. Maria tempasi ne itsellensä ja söi ne kiiruusti. Hän ei näyttänyt niin iloiselta, kuin hänen pieni poikansa toivoi; oudoilla silmäyksillä tuijotti hän tämän päälle ja rupesi itkemään.
"Miksi itket, äitini?" sanoi lapsi. "Minä ajattelin, että sinä hymyileisit ja kiittäisit minua, niinkuin minä kiitän hyvää Salomea."
"Minä itken sentähden että minun sydämeni on murheellinen," vastasi Maria. "Minusta on tullut keppikerjäläinen ja minun lapseni elää toisten anteliaisuudesta. Kaikki mitä minulla oli, on riistetty ja ryövätty, minun ystäväni on hyljänneet minut, minun palvelijani ovat juosseet tiehensä, ja minä olen yksinäni ja kurja."
Tämä oli liiankin totta. Maria oli elänyt hyvästi ja ne, jotka mielellänsä olivat käyneet hänen kotonansa, kun siellä oli kaikellainen ylönpalttisuus, hylkäsivät hänet, kun hän ei enää voinut kestittää heitä. Hän oli ollut välinpitämätöin Sadokista ja hänen perheestänsä, ja vaikka hänen poikansa usein meni sinne, ei hän itse ollut astunut heidän kynnyksensä yli sen koomin, kun hän oli sieltä muuttanut. Nyt kun hän oli puutteessa, kielsi ylpeys häntä hakemasta ylös entisiä ystäviänsä ja milt'ei suuttumuksella oli hän ottanut vastaan heidän antimiansa, ainoat, mistä hän nyt voi elää. Kostonhimoinen Isak ja petollinen Ruben olivat auttaneet toisiansa häntä perinpohjin ryöstämisessä. Hän oli umpisilmin luottanut Rubenin rehellisyyteen ja tämä, joka siten sai tietää, missä hänen kalliin omaisuutensa oli talletettu, kiiruhti antamaan asian ilmi Isakille. Eipä viipynytkään kauan, kunnes joukko julmia seloteja mursivat hänen huoneesensa, ryöstivät, hävittivät ja veivät pois kaikki, mikä oli jostakin arvosta, erittäinkin ruokatavarat, ja menivät vasta sitten tiehensä, kun turhaan olivat nuuskineet koko huoneen löytääksensä sen omistajankin ja viedäksensä hänetkin Isakin luokse.
Mutta ei Maria yksistänsä kärsinyt tällaista puutetta; kurjuus oli yleinen ja ei rikkaammatkaan asujamet olleet säästetyt nälän kauhistuksilta. Mitta jauhoja punnittiin painollansa kultaa ja oli tuskin mistään saatavissa; kehnoimmat perkeet ostettiin mahdottomiin hintoihin ja pidettiin herkullisena ravintona. Kaikki nurmi ja kasvit, joita kaupungista voitiin koota käytettiin ruuaksi ja monta oli niitäkin, jotka öisin rohkenivat mennä muurien ulkopuolelle koettamaan hankkia itsellensä jotakin syötävää. Mutta romalaisten vimma kaupungin vastustamisesta oli nyt tukahduttanut kaikki heidän ihmiselliset tunteensa ja harvoin pääsi joku noista onnettomista pakoon kaupunkiin. Ne otettiin kiinni ja ristiin-naulittiin armotta heti muurien ulkopuolella ja niin monta ristipuuta oli lyhyen ajan sisään pystytetty, että ei enää ollut useampiin tarpeellisia puuaineita saatavana. Tätä petomaista julmuutta Titon puolelta ei voi millään tavalla puollustaa; hän oli luullut tällä ankaruudellaan voivansa peloittaa asujamia antautumaan, mutta hän erehtyi. Selotit kiihtyivät vielä ankarampaan raivoon sekä romalaisia, että niiden vielä hengissä olevia heimolaisia vastaan, jotka olivat joutuneet uhriksi rohkeudellensa koettaa hankkia itsellensä ruokavaroja muurien ulkopuolella. Antautumisen ajatusten sijaan keksi Giskalan Johan sotapetoksen, jonka kautta romalaisille tapahtui suuri vaurio, mutta jolla tuon onnettoman kaupungin hirveätä perikatoa joudutettiin.
Johan antoi nimittäin kaivaa miinoja sille paikalle, johon romalaiset olivat asettaneet raskaimmat heitto- ja murtokoneensa, ja viedä sinne joukon palavia aineita, näiden joukossa pikiä ja tulikiveä. Kun kaikki koneet olivat paikallansa ja piti pantaman käymään, antoi hän sytyttää kootut tuliaineet ja pian syöksyivät raskaat koneet palavaan syvyyteen. Romalaisen sotajoukon rohkeus masentui tästä onnettomuudesta, mutta Tito antoi kutsua kokoon sotaneuvoston, jossa päätettiin, että kaupunkia piti mitä ankarimmin piiritettämän ja asukkaat näljällä pakotettaman antautumaan. Päätös pantiinkin heti toimeen ja kolmen päivän perästä oli kaupunki ympäröity haudalla ja multavallilla. Naomi saattoi hyvin nähdä tätä työtä tehtävän ja hänen mieleensä johtui välttämättömästi Jesuksen sanat: "Sillä päivät tulevat sinulle, että vihollises saartavat sinun valkeilla ja ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun joka kulmalta" (Luuk. 19: 43) Tämä osa Jesuksen ennustuksesta alkoi nyt toteutua; ja sitten varmaan toteutuisi jatkokin: "Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa ovat, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes etsikkos aikaa tuntenut." (Luuk. 19: 44.)