Theophilo istui yksin suruisena kolkossa vankikomerossaan. Kuolemalla ei ollut voimaa masentamaan häntä, mutta pelko siitä, ettei Klaudia pysyisi lujana uskossaan, täytti hänen sydämensä surulla. Hän surkutteli nyt kahdenkertaisesti onnetointa kohtaloansa, kun niin pian täytyi erotaksensa hänestä ja kenties jättää hänen uhriksi epätoivolle ja epäilykselle. Tässä hädässä ja murheessa oli rukous ainoa turvansa. Hän rukoili Klaudian edestä, että Herra johtaisi häntä viisaudessa ja vahvistaisi totuudessa, vaikkapa se tapahtuisikin suuren surun kautta. Hänen näin rukoillessaan pilkahti tulen valo mustan vankikomeron sisälle ja ovi kääntyi naristen saranoillaan. Suureksi kummaksensa näki hän Naomin astuvaa sisälle.
Ovi työnnettiin kohta hänen perässänsä kiini ja hän astui vangin tykö. Näiden molempain serkkujen tervehdys oli hiljainen ja surullinen, sillä kaikki tunteet, joita tähän asti olivat salassa pidättäneet, valtasivat nyt heidän sanomattomalla voimalla. Mutta myöskin molemmin puolisella ilolla kohtasivat he toisensa, sillä paljon oli Naomilla puhuttavaa ja paljon oli Theophilolla kysyttävää. Kun tervehdyksen perästä vähän tointuivat, ei Theophilo väsynyt kuulemasta kertomusta vanhemmistansa ja Klaudiasta. Syvimmällä liikutuksella kuunteli hän Naomin kertomusta Klaudian katumuksesta ja hätäisestä kirjeestä, ja hänelle tuntui kuin olisi saanut vastauksen rukouksestansa Herralle, kun Naomi vakuutti Klaudian ainoan toivon olevan, että hän pysyisi uskossaan vahvana kuolemaan asti.
"O, jospa kerta saisin nähdä hänen", huudahti hän, "saadakseni sanoa, kuinka sydämestäni annan hänelle anteeksi! Naomi, sano se hänelle; sano hänelle kaikki olevan unhotetun; johdata ja neuvo häntä, ett'ei hän siitä uskosta lankeaisi, joka maailman voittaa!"
"Minä en enää epäile hänen vakavuuttansa", vastasi Naomi. "Se oli ainoastaan sinun elämäsi pelastamisen toivo, joka pimitti hänen sielunsa niin. Nyt ovat silmänsä avatut; nyt hän tuntee paremmaksi kadottaa sinun täällä ja jälleen nähdä taivaassa, kuin omia sinun täällä, mutta turmella sielusi."
"Minulle on iloista kuulla hänestä puhuttavan, mutta sinun täytyy lopettaa, sillä muutoin tulee minulle raskaaksi kuolla. Rukoile kanssani, Naomi, ja auta minua saamaan samaa lepoa ja rohkeutta kuin minulla oli ennen Klaudian kirjettä. Vahva uskosi ja luottamuksesi Herraan on monta kertaa ennenkin minua kehoittanut ja vahvistanut, ja nyt olet tullut kuin Herran lähettiläs tuomaan rauhaa levottomaan sydämeeni. Langetkaamme polvillemme ja rukoilkaamme yhdessä."
Vaikeudella sai Naomi hillityksi liikutuksensa, kun hän totteli käskyä. He rukoilivat palavalla rakkaudella ja ylös noustuaan tunsivat he, että lepo ja rauha oli sydämiinsä palannut. Ainoastaan muutamia sanoja puhuttiin enään, ja kun vankilan ovi suljettiin Naomin jälestä, tiesi hän käyntinsä olleen todellisen lohdutuksen ja ilon Theophilolle.
Vankityrmän ulkopuolella odotti häntä isänsä. Tämä oli ottanut mukaansa muutamia aseellisia palvelijoita, sillä tila kaupungissa oli sellainen, ett'ei turvassa saattanut yksin kulkea kaduilla, varsinkaan pimeän tultua. Nojaten isänsä käsivarteen kävi Naomi vankilasta kaupunkiin vievää jyrkkää, kapeaa katua. Kaupunki näytti nyt uneen vaipuneelta. Niin hiljaista ja rauhaista oli kaduilla. Naomi ei saattanut olla surulla ajattelematta kaikkia niitä ihmisiä, jotka makasivat varmaa synnin-unta, sokeita sekä hengelliselle että ajalliselle vaaralle, joka heitä uhkasi. Näistä synkistä ajatuksistaan havauhti hänen äkkiä kamala, tunnettu ääni, joka huusi onnettomuutta kaupungille, ja kuun valossa hän näki Ananianpojan lähestyvän tietä joutuisilla askelilla. Naomi vetäytyi sivulle aikoen vetää isänsä kanssaan pimeän patsaskäytävän varjoon, mutta profeeta oli heidän jo huomannut ja tuli suoraan heitä vastaan.
"Voi sinuas, sinä Aroninpoika!" huudahti hän. "Voi koko huonettasi, ja voi myös sinuas, Sionin kaunis neito! Sinun tähtesi on laskeva, mutta se on nouseva jälleen!"
Hän kääntyi ja oli aikeessa poikistua, kun Sadok otti kiinni hänen ryysyisestä pu'ustansa ja ystävällisesti sanoi:
"Tule kanssani kotiini, Ananianpoika ja anna minun antaa sinulle vaatteita ja ruokaa. Sinä huudat yhtenään onnettomuutta kaupungillemme ja perheillemme, mutta minä tahdon palkita kirouksesi siunauksella, sillä minulle tekee pahaa nähdä kanssaihmistä noin yksinäisenä ja onnettomana. Tule kanssani ja lakkaa peloittelemasta naisia ja lapsia ja riistämästä heidän untansa kamalalla huudollasi."
Profeeta katsoi Sadok'iin ja vivahdus ihmisellistä ymmärrystä loisti hänen muutoin tylsistyneistä kasvoistansa; mutta se haihtui taas samassa ja tavallisella villiydellään huusi hän:
"Älä minua estele; minulla on vielä monta onnettomuuden huutoa huudettavana. Minun täytyy huutaa jokaisen Sionin asujamen korvaan, että, onnettomuus on tulossa. Minä näen keräytyvät pilvet, minä kuulen Jehovan vihan ukkosen jylinänä, ja minun täytyy varoittaa maamiehiäni tulevasta myrskystä. Pelastakaat itsenne — ah, jos olisitte viisaita! Mutta se onkin jo myöhäistä, tuomio tulee täytettäväksi! Minä kuulen sen nyt — huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikista neljästä tuulesta, huutaen: voi, voi Jerusalem!"
Mielipuolen voimalla riisti hän itsensä irti Sadokin kädestä ja kiiti eteenpäin huutaen kamalaa huutoansa. Sadok ja Naomi kiiruhtivat kotiinsa. Heitä väristytti tämä kohtaus, sillä se tuntui heille niin onnettomuutta aavistavalta. Vasta sitte, kun Naomi oli tavannut Klaudian ja vienyt hänelle Theophilon ystävällisen tervehdyksen, haihtui hänestä synkkämielisyys nähdessään rakkaan ystävänsä ilon ja kiitollisuuden.
Seuraavana päivänä aikaseen meni Sadok Javanin ja Isakin kanssa kuulemaan tutkintoa oikeuteen, jolla oli istuntonsa vankilan suuressa salissa, mutta sinne tuloansa hän melkein katui, sillä nähdessään jalon veljensä pojan valtasi hänen sekä sääli että ihmetteleminen. Isak kysyi vangilta, oliko tuomioistuimen ajatusaika saattanut häntä päätöstänsä muuttamaan, oliko hän nyt valmis vannomaan erehtyneensä ja julkisesti tunnustamaan, että Jesus Natsaretista oli petturi, joka oli kärsinyt ansaitun rangaistuksen vääristä ja kapinallisista opeistansa.
Pyhä suuttumus loisti nuoren natsaretilaisen silmistä, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Sen perästä vastasi hän tyynesti ja sellaisella arvollisuudella, että vaikutti verenhimoisiin tuomareihinsakin.
"Suokoon Jumala sinulle ja virkaveljillesi anteeksi ne häväistyksen sanat, jotka olet uskaltanut lausua. Hänen armostansa tunnustan minä, että Jesus Natsaretista on kaikkivaltiaan Jumalan ainoa poika, odotettu Messias ja maailman Pelastaja. Hänen kuolemansa oli Isä, ennenkuin maailman perustus laskettiin, määrännyt sovittamaan koko maailman synnit. Hän tuli oman kansansa luokse, mutta tämä kansa tappoi ja ristiinnaulitsi hänen. Hänelle, joka on kuollut minun edestäni, olen itseni antanut, saadakseni hänen armostansa anteeksi, tullakseni pelastetuksi ja autuaaksi. Pitäisikö kuoleman nyt peloittaman minun hänestä? Ei; Hänen rakkautensa on minua lähellä, ja kalliimpi on minulle tämä rakkaus kuin kaikki mitä maailma voi antaa."
"Onko tämä viimeinen sanasi, Theophilo?" kysyi Javani ja katsantonsa osoitti levottomuutta. "Oletko päättänyt kadottaa sekä ruumiisi että sielusi ja tulla iankaikkisesti ulossuljetuksi Israelin perinnöstä?"
"O, Javani", vastasi vanki, "sinulle tahdon vastata: oletko vieläkin niin paatunut totuutta vastaan ja päättänyt ylönkatsoa Herran pelastavan armon? Hukkuva, joka on saanut kiinni väkevästä, pelastavasta kädestä, ei päästä sitä kevytmielisesti, ja minä olen löytänyt kaikkivoivan käden, joka varjelee minun iankaikkisesta kuolemasta. Pitäisikö minun nyt päästämän sen ja putoomani takaisin syvyyteen, josta olen ylösnostettu? Ei, Javani. Taivas on minun edessäni ja minä en tahdo katsoa taakseni. Viimeinen askel maksaa lihaa ja verta, mutta Herra on auttava minua. Sydämestä suon minä teille kaikille anteeksi ja hyvästijättöni teille on rukous, että myös te, kuoleman kutsuessa, saisitte armon kohdata luottamuksella sitä, joka johtaa ja antaa minulle voimaa ja voiton."
Hälinä nousi tuomioistuimen jäsenten joukossa ja muutamien äänien kuultiin lausuvan sääliä ja ihmettelemistä nuoresta, innokkaasta vangista. Sadok puolusti hartaasti hänen vapaaksi päästämistänsä, samoin myös teki Isak, mutta he eivät voineet vaikuttaa mitään enimmistöön tuomareissa, ja myöskin vangin oma vilkas esittely langetti tuomion, kun siitä näkivät, mikä vaarallinen natsaretilainen heillä oli käsissänsä. Samassa kun tuomarit kiivaasti väittelivät keskenänsä ja Theophilo seisoi tyynenä ja kuunteli, lyötiin ovet kerrassaan auki ja aseella varustetun joukon palvelijoita ja ystäviä ensimäisenä hyökkäsi Amatfiah huoneesen, juoksi poikansa luokse, pusersi hänet syliinsä huutaen:
"Minä tahdon pelastaa sinun tahi kuolla, poikani!"
Meteli ja hämmenki tuli suureksi. Sitä kokivat enentää kaiken voimin myös Sadok ja Isak toivossa, että vanki huomaamatta saataisiin vietää pois ja näyttipä jo se kerran onnistuvankin, mutta kerrassaan muuttui kaikki.
Ennenkuin Javani tänä aamuna lähti kotoa oli Rubeni, Marian petollinen palvelija, joka kerran ennen oli vakoomisestaan saanut runsaan palkan, hänelle salaisesti kertonut Amatfiahn aikomuksen väkivallalla pelastaa poikansa. Javani oli senvuoksi ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin päällekarkausta vastaan ja antanut ympäri vankihuonetta asettaa vahvan aseellisen vartiajoukon; ja annettuansa merkin Rubenille, kiiruhti tämä kutsumaan sitä. Amatfiahn luuli jo melkein olevansa voitolla kun hän äkkiä näki tulleensa joukkoneen piiritetyksi lukuisemmalta viholliselta. Epäilemättä olisi Amatfiah paikalla tapettu tahi ainakin vangittu, jos ei pelko Sadokista olisi lannistanut raatiherrojen kiukkua. Mutta ne vihasta hehkuvat silmäykset, jotka seurasivat häntä, kun Sadok hänen talutti huoneesta, selvästi osoittivat, että he jo olivat hänen kuolemansa vannoneet. Theophilo vietiin takaisin vankiuteen. Vartijoita asetettiin ympäri joka paikkaan varaksi, ettei uudestaan keskeytettäisi tuomioistuimen keskusteluja. Isakin kehoituksesta, joka nyt teeskennyllä innolla tahtoi haihduttaa päällensä langenneen epäluulon, että hän olisi ollut osallinen päällekarkauksessa, kutsuttiin kaikki toiset natsaretilaiset, kaikkiansa kahdeksan, tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Kaikki olivat lujasti päättäneet pysyä vahvana tunnustuksessansa Herraan Jesukseen, ja kun ei mikään voinut heitä siitä luovuttaa, tuomittiin kaikki vankihuoneessa mestattaviksi. Theophilollekin langetettiin sama tuomio, joka piti täytettämän seuraavana aamuna päivän hämärtäessä. Javanin vaatimuksesta lisättiin, että heidän ruumiinsa ensin ripustettaisiin vankilan muurille ja sitte vietäisiin Hinnomin laaksoon, sekä siellä heitettäisiin niihin yhtämittaa palaviin valkeisiin, joilla poltettiin kaikki kaupungista tuleva lika ja tunkio.
Itse raatiherrojen mielestä oli se tarpeetoin julmuus, mutta Janani väitti sitä varsin tarpeelliseksi syystä, että siten estettäisiin kuolemaan tuomittuin sukulaisten ottamasta ruumiita ja hautaamasta niitä tavallisella pakanallisella tavalla. Hän saikin tahtonsa myönnytetyksi ja käski sen perästä viemään kaikki vangit takaisin tyrmiinsä. Heti kun tämä oli tapahtunut nousi Javani ylös ja teki kanteen Isakia vastaan syyttäen häntä kavaltamisesta uskontoansa ja puolueettansa vastaan sekä kertoi sen perästä kaikki mitä Rubeni oli hänelle ilmoittanut. Isak koki puolustaa itseänsä, mutta toiset saivat hänen pian vaikenemaan, ja raivoisena tappiostansa lähti hän pikaa huoneesta ja kiiruhti kotiinsa. Täällä istui hän huoneesensa, lukittujen ovien taakse ja kirjoitti kirjeen, jonka antoi uskollisemmalle palvelijallensa käskyllä viedä se Bethetsobin Marialle. Sen perästä varusti hän itsensä aseilla ja lähti niiden palvelijain seurassa, jotka eivät tahtoneet jättää herraansa, temppeliin, joka vielä oli selootien ja idumealaisten vallassa, ja pyysi puhua Giskalan Johanin kanssa. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin kohta ja kun hän pyysi päästä heidän ystävyyteensä ja liittolaisekseen, otettiin tarjous ilolla vastaan, sillä hän oli tunnettu mahtavana miehenä, ja hänen eroamisensa kansanpuolueesta, kuten sitä kutsuttiin, katsottiin olevan suuresta painosta ja merkityksestä, varsinkin kun hän oli sangen rikas.
Kohta kun Javani ja hänen virkaveljensä saivat tiedon Isakin menosta selootien puolelle julistettiin hän petturiksi ja hänen tavaransa otettiin takavarikkoon; arvollisin osa siitä tosin oli jo viety varmaan talletuspaikkaan. Kirjeessään Marialle rukoili hän lämpimästi häntä seuraamaan kanssaan temppeliin ja siellä tulemaan hänen avioksensa, Marian tähden hän kun oli joutunut tällaisiin seikkailuihin. Hän kirjoitti, että, jos Maria suostuisi tähän tuumaan, ei hän epäilisi laisinkaan mahdottomaksi päästä pakenemaan Jerusalemista etsimään muualla turvallisempaa asuinpaikkaa.
Maria ei kuunnellut tällaista pyyntöä, kun hänen rakkautensa Isak'iin ei ollut koskaankaan ollut erinomaisen palava. Hän vastasi siis kieltävästi selittäen pysyvänsä päätöksessään, ettei milloinkaan suvaitse häntä silmäinsä edessä, kun hän ei täyttänyt lupaustansa hankkia Theophilolle vapaus. Maria tunsi mielensä keveämmäksi, kun tiesi Isak'in olevan selootien joukossa eikä siis enää palaavan edelliseen puolueesen. Mutta niin ei ollut Javanin laita. Hän ymmärsi raatiherran ilmoittavan Giskalan Johanille hänen tuumansa Simonin kanssa selooteja vastaan. Hän päätti sen vuoksi niin pian kuin mahdollista kutsua Simonin kaupunkiin, mutta ennen tämän tuloa tahtoi hän nähdä setänsä lähtevän Jerusalemista, jonka henkeä Simonin valta vielä enemmän uhkaisisi. Hän tahtoi säästää perheeltänsä surun näkemästä Amatfiahn vietävän tähän julmaan kuolemaan. Mitkä vastakkaisuudet ja mikä kummallinen sekoitus hyvästä ja pahasta oli Javanin luonteessa!
Sadok onnettoman veljensä kanssa oli palannut kotio kun koetus pelastaa vankia oli huonosti onnistunut. Vankihuoneen ulkopuolelle oli kokoontunut suuri ihmispaljous, kun melua ja meteliä kuului sen sisältä. Pian oli huhu kansalle ilmoittanut melun ja metelin syntyneen siitä, että äkkinäisellä päälle karkauksella oli tahdottu pelastaa eräs syytetty henkilö. Se saattoi kansan vihaan ja raivoon. Natsaretilaisia kansa yleisesti halveksi ja työ sellainen, kun mainittu, pidettiin enemmin kuin mikään muu ansaitsevan rangaistuksen. Ainoastaan Sadokin arvollisuus ja häntä kunnioittaminen pidätti joukon käymästä käsin kiini, mutta aina Sadok'in huoneelle seurasivat he onnetointa Amatfiahta parjaamalla ja ivalla ja vielä sittenkin, kun eivät häntä enään nähneet, seisoivat portilla ja melusivat.
Kukaan niistä, jotka levottomuudella odottivat Amatfiahn palaamista, ei edes uskaltanut toivoa rohkean yrityksen onnellista menestymistä, mutta kuitenkin vaikutti kertomus, jonka hän toi kotiinsa, heihin niin, että kadottivat rohkeutensa ja voimansa. Klaudia tuli sellaiseen epätoivoon, että Naomin täytyi kantaa hänet huoneesensa. Kun nämä olivat menneet, koki Sadok johtaa omia ja muiden synkkiä ajatuksia muulle suunnalle, vaatimalla Amatfiahta heti lähtemään kaupungista. Hän kun oli nyt itse nähnyt, miten oli vainottu ja vihattu sekä ylhäisemmiltä että alhaisemmilta kansaluokilta, ja tietämätöntä oli kuinka kauvan häntä voisi Sadok vaikutuksellaan suojella. Amatfiah ei näyttänyt olevan kuuro sanoille, mutta Juditha ei tahtonut kuulla sanaakaan sellaisesta puheesta.
"Ei", parkasi hän, "mikään ei voi minua riistää täältä, ennenkuin tiedän poikani kuolleeksi. Vaikka vaarakin uhkaisisi, niin pysähdyn siksi kun hän on vapaa kaikesta kivusta ja vaarasta. Sitte on minun aika seurata miestäni ja etsiä jonkin nurkan, jossa olemme turvassa ihmisten julmuuksilta."
"Minä ymmärrän tunteesi Juditha", sanoi Sadok, "ja ainoastaan ajatus pelastuksestanne on saattanut minun kiiruhtamaan lähtöänne. Mutta jos tahdotte joksikuksi ajaksi vielä jäädä tänne, niin varjelen teitä, vaikkapa olisi henkenikin vaarassa, ja kun lähdette, tulen teitä saattamaan Joppeen asti."
"Hyvä", vastasi Juditha, "olkoon sitte päätetty, että matkustamme huomen illalla; sitte sen perästä ei meillä enää ole täällä mitään tehtävää."
Siihen päätökseen tultiinkin, mutta kun Klaudialle ilmoitettiin aikomus matkustaa seuraavana päivänä, ei hän tahtonut sitä. Kauan koetti Naomi vakuuttaa hänelle, kuinka hullumaista ja väärin oli niskotella vastaan ja jäädä paikkaan, jossa heidän henkeänsä uhattiin; vasta sitte kun hän näytti Judithan, joka siten olisi lapsetoin, tarvitsevan apua ja lohdutusta matkalla ja kun hän myöskin lupasi isänsä suostumuksella saattaa heitä Joppeen asti, myöntyi Klaudia ja suostui lähtemään kaupungista.
Seuraava päivä tuli. Oli puolen päivän aika. Hurja ilon huuto kuului aina Sadok'in huoneesen. Se soi siellä kaikkien korviin kuoliniskuna heidän toivoillensa. Silloin riipustettiin yhdeksän teloitetun natsaretilaisen ruumista vankilan muurille, ja kansajoukko, joka nurinalla otti vastaan ilmoituksen vankien teloittamisesta vankilan sisällä, riemuitsi nyt nähdessään murhattuin ruumiit. Sadok lähetti salaisesti yhden palvelijansa hankkimaan tietoa teloittamisesta. Mies oli tuntenut Theophilon hyvin, ja kun hän palasi kotiin, vapisi hän kauhusta kertoessaan sitä Sadok'ille. Murhattuin päitä ei oltu näytetty, mutta hän oli ruumiin tuntenut vaatteista ja erittäin eräästä nutusta, jonka Klaudia oli kirjaellut, ja joka oli hänellä sinä iltana päällään, kun hän vangittiin. Kun palvelija oli lopettanut kertomuksensa, meni Sadok perheensä luo.
"Herra antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi", sanoi hän juhlallisesti astuessaan huoneesen.
Syvä epäillyksen huokaus oli vastaus, jonka hän sai. Kuoleman hiljaisuus seurasi hetkeksi. Sen keskeytti Amatfiah, joka nousi ylös ja lankesi polvillensa. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Korkealla äänellä ja levollisuudella, joka hämmästytti Sadok'ia ja Salomea, kiitti hän Herraa, että hänen poikansa oli taistellut hyvän taistelun ja ollut luja uskossaan loppuun asti. Korkealla äänellä lausuttu "Amen!" kaikilta hänen ympärillään olevilta lopetti rukouksen. Kun hän nousi ylös, vei hän veljensä sivulle ja puhui hänelle eräästä asiasta, joka painoi raskaana sydämellänsä. Hänelle oli kerrottu, että onnettomien ruumiit oli aikomus polttaa laaksossa, ja nyt pyysi hän Sadok'ia koettamaan taivuttaa Javania antamaan Theophilon ruumiin onnettomille vanhemmille. Sadok lupasi täyttää tämän rukouksen ja lähti kohta Javania hakemaan, joka ei ollut käynyt kotonansa sitte kun tuomio oli julistettu eilispäivän illalla. Hän tapasi Javanin erään virkaveljensä huoneessa.
"Javani", sanoi hän äänellä, joka ilmoitti hänen liikutuksensa, "kauhea näytelmä on loppunut ja minä en siis enää rukoile serkkusi elämän edestä. Mutta minä tulen pyytämään suosioasi itselleni, sinun isällesi. Minä pyydän, ettei hänen ruumistansa häväistäisi polttamalla Hinnomin laaksossa. Sinä esittelit tämän julman teon, ja epäilemättä voit sen estääkin jos et kaikkia teloitettuja, niin kumminkin tätä yhtä."
"Isäni", vastasi Javani, "minä näen myös sinun tekevän minulle väärin, kun syytät minua kevytmielisestä julmuudesta, joka ei kuulu minun luontooni. Minä en toivonut serkkuni kuolemaa, vaan täytin ainoastaan velvollisuuteni poistamalla Israelin leiristä sen mikä saastainen oli, säälimättä omaa lihaa ja verta, kun Jehovan kunnia vaati uhria. Odotin sinun, isäni, hyväksyvän harrastukseni ja tukevan minua eteen ottamisessani, mutta kun et sitä tee, niin on minun yksin seisominen ja omatuntoni todistaa oikein tehneeni. Mitä pyyntöösi serkkuni ruumiista tulee, niin täytyy ilmoittaakseni, että sitä en voi täyttää, vaikka kylläkin sydäntäni karvastelee; minun vallassani kun ei ole tuomion muuttaminen. Sen on tuomioistuin vahvistanut, ja kysymykseenkään ei tule, että se minun pyynnöstäni muutettaisiin."
Sadok'in kasvot synkistyivät. Hän oli alentunut pyytämään poikansa suosioa käskemisen sijasta, joka olisi ollut juutalaisten tapain mukaista. Mutta Javani oli jo aikoja sitten ravistanut päältänsä kuuliaisuuden pakon isällensä ja tunsi saaneensa voiton isältänsä, joka luonnollisen lempeytensä ja pehmeytensä kautta erosi ankarasta lahkostansa. Javani taas piti kunnianansa olla ankarin ankarista. Sadok tiesi, että vaikutuksensa poikaansa oli sama kuin ei mitään, ja ymmärsi heti että saman pyynnön uudistaminen olisi hyödytöin. Klaudian tähden teki hän sitte toisen pyynnön. pyysi sitä nuttua, joka Theophilolla oli päällä teloitettaessa ja siihen pyyntöön suostui Javani kohta sekä lähetti palvelijan sitä hakemaan. Klaudia ei tietänyt, minkätähden Sadok oli lähtenyt kotoa, ja kiitti sen vuoksi kyyneleet silmissä hänen hyväntahtoista helleyttänsä, kuu Sadok jätti hänelle tämän kalliin muiston rakastetultansa.
Javani ei tullut sinä päivänä kotiin. Rubenilta sai hän kuulla kaikki mitä tapahtui Sadokin huoneessa, mutta tämän uskottoman palvelijan kummastukseksi ei Javani ryhtynyt mihinkään toimiin estääksensä setänsä matkustamista ja jättääksensä vielä yhden uhrin tyrannisuudelle ja yltiöpäisyydelle. Jos ei Rubeni olisi pelännyt Javanin vihaa, olisi hän kiiruhtanut jollekin raatiherralle ilmoittamaan Amatfiahn lähtöä, jotka hartaasti odottivat sopivaa tilaisuutta saadaksensa lopettaa sen vihatun miehen. Tämän tiesi Javani aivan hyvin, mutta kun hän oli päättänyt pelastaa setänsä, valvoi hän tarkasti kaikkia Rubenin askelia koko päivän eikä antanut hänelle tilaisuutta puhua kenenkään kanssa, jonka uskollisuus oli epäiltävä.
Amatfiahn oli siis tietämättänsä kiittäminen itsensä ja perheensä turvallisuudesta samaa Javania, joka heille äskettäin oli niin paljon surua ja murhetta tuottanut; hänen ansionsa oli sekin, että he auringon laskiessa vaaratta saivat kulkea Vesiportin kautta ja pitkin Josaphatin laakson tietä myöten Ramaan ja Emaukseen. Samassa kuu lähtivät Sadokin huoneesta, kuului etäämmällä Hinnomin laaksoon vievältä tieltä ratiseva ratasten pyöräin ääni. Sadok ja Amatfiah katsoivat äkisti sinnepäin ja näkivät kaksi suurta aseellisten miehien saattamaa vaunua, joita seurasi suuri kansan joukko. Matkan pituus ja hämärä estivät heidän eroittamasta mitä vaunuissa kuljetettiin, mutta he tiesivät jo edeltäpäin, että ne sisälsivät jalojen, korkeasti rakastettujen uskontunnustajien ruumiit, ja heitä pöyristytti ajatus kohtalosta, joka oli niille määrätty.
Hinnomin laakso oli kaupungin eteläpuolella, Salomonin lammikon ja savenvalajan pellon välillä. Noro, joka sittemmin yhdistyi Kidronin ojaan, juoksi sen lävitse, ja kuuma, löyhkävä höyry ainaisesti palavista tulista täytti laakson. Se oli tänne, kun raskaat vaunut ohjasivat kulkunsa ja, kuu ne tulivat tulien luokse, pysähtyivät. Javani, joka Rubenin seurassa oli sinne jo ennemmin mennyt, piti oikeuden palvelijoita silmällä, niiden heittäessä ruumiita roviolle ja katsoi, että uhrien luku oli oikea. Näytti kuin olisi hän ollut halukas toteuttamaan siitä itsensä ja muita, vaikka silloin, kun tuli kulutti viimeisen kuolleista ruumiista, häneltä pääsi juuri kuin kevennyksen huokaus. Kansajoukko oli hajonnut ja oli melkein jo tyhjä ja autio Hinnomin laaksossa, mutta vielä seisoi Javani paikoillaan hiljaisena ja liikkumattomana. Silloin tuli useoita miehiä ja naisia sammuvien rovioiden tykö, jotka juuri äsken olivat kuluttaneet yhdeksän marttyrin ruumista; he pöyhivät tuhkaa ja kokosivat siitä rakkaitten ystäviensä ja sukulaistensa luut ja laskivat ne mukanaan olevaan arkkuun. Sen tehtyään lähtivät ääneti ja hiljaa kulkemaan kaupunkiin takaisin.
"Seuraanko heidän perässänsä?" kuiskahti Rubeni.
Javani säpsähti kuultuansa hänen äänensä juuri kuin olisi hän vastenmielisesti herätetty unennäöstä.
"Seuraanko heitä?" uudisti palvelija uudestaan. "Vaikeaa ei ole nuuskia, missä yön piilevät ja huomenaamulla aikaseen voimme heidät vangita. Siten saamme heille pian samallaisen päivän kuin tämä."
"Vaiti katala!" kiljasi Javani kammolla. "Seuraa minua kaupunkiin, niin saat huomenna palkan ansioistasi. Kun sitte heitä tarvitsen, kutsun sinua. Mutta muista, ettet koeta minua pettää, jos henkesi on sinulle rakas."
Seuraavana aamuna sai Javani Deborahlta tietää, että Amatfiah perheenensä oli lähtenyt kaupungista Sadok'in ja Naomin seurassa, myös Hanna ja kaikki muut palvelijat, joita epäiltiin uskostansa luopuneiksi, olivat tehneet heille seuraa. Ketään siis ei ollut jäljellä, jota olisi voitu ruveta uskon tähden vainoamaan. Tämä kertomus saattoi Javanin iloiseksi. Hän kävi myös pikimältään äitinsä luona, mutta tämä oli heille molemmille sekä äidillensä että hänelle tuskallinen. Sitte antautui hän tykkönään valtiollisiin tuumiinsa.
Tällä ajalla olivat matkustajat onnellisesti kulkeneet Raman kautta Emaukseen. Sinne seisahtuivat he levähtämään. Sieltä jatkettiin matkaa Lyddaan, jonne tulivat seuraavana päivänä aikaseen. Siellä kerrottiin heille, että eräs joukko romalaisia sotamiehiä oli viime aikoina joka päivä käynyt siellä Joppe'sta ja tarkoin kyselleet, eikö muutamia matkustavia Jerusalemista ole tullut, mutta joka ilta nähtävällä mielipahalla palanneet Joppeen takaisin. Amatfiahlta oli liiaksi uskallettu lähteä perheinensä edemmäksi niin heikolla vartijolla kun heillä nyt oli. He olivat juuri aikeessa lähteä Judeasta Samariaan, joka melkein tykkänään oli romalaisten käsissä ja niitten erityisettä suojeluksetta joutuisivat ehkä seikkailuihin ja vaaroihin. Mutta tietämätöntä oli, lähettäisikö Rufo enää uudestaan miehiään heitä vastaan ottamaan, mahdollista myöskin oli, että Rufo oli jo palannut armeijan luokse Caesareaan luulossa, että Klaudian lähdön Jerusalemista oli joku este estänyt. Kaikki tämä teki sen, että Amatfiah päätti onnen kaupalla heti jatkaa matkaa Joppeen. Ennen kuin olivat ehtineet puolitiehenkään sinne, näkivät jo etäällä erään ratsastaja-joukon tulevan heitä vastaan ja sotilaiden uljaasta ryhdistä ja loistavista aseista huomasivat kohta edessään olevan osan romalaista sotaväkeä.
Joukon etunenässä ajoi nuori mies, joka tuskin oli älynnyt tulijat, kun jo kannusti hevoistaan ja ajoi heitä vastaan. Tämä oli Marcello, ja vaikka monta vuotta oli kulunut siitä kun viimeksi näkivät hänen, tunsi Sadok ja Amatfiah Klaudian veljen heti hänen jalosta, uljaasta ryhdistään ja kasvojensa juonteista. Hänen silmissään loisti sisällinen ilo, kun hän tervehtiessään antoi heille kättä. Se todisti, ettei pitkällinen eron aika ollut haihduttanut muistoa entisestä ystävyydestä.
"Missä on rakas sisareni?" kysyi hän hilpeästi. "En myös näe Theophiloa, mutta hän olleekin Klaudian läheisyydessä. Hän on onnellinen, hän; toivon omat tulevaisuuteni toiveet olevan yhtä loistavat!"
Amatfiah käänsi päänsä tämän kuullessaan ja Sadok otti Marcelloa kädestä, joka nyt vasta huomasi, ett'ei kaikki olleet niin onnelliset kuin hän luuli.
"Mutta mikä nyt on?" kysyi hän tulisesti. "Onko Naomi kipeä?"
"Ei, poikani", vastasi Sadok, "hän ei tarvitse sinun lempeää osanottavaisuuttasi, mutta meidän Klaudia-raukka on tarpeessa lempeän lohdutuksesi."
"Mitä on tapahtunut omalle kalliille sisarelleni?" kysyi Marcello äkkiä, vaikka vähän keveämmällä tunteella, kun kuuli pelkonsa Naomin suhteen olleen perättömän.
"Kaikki hänen toivonsa ja koko hänen onnensa ovat tyhjiin rauenneet.
Theophiloa ei ole enää, ja Klaudian sydän on muserrettu!"
"Herra armahtakoon häntä!" huudahti Marcello. "Mikä tauti on hänen niin äkkiä korjannut? Mutta minä tahdon mennä sisareni luokse, niin sisar-raukkani. Hänellä kuitenkin on veli jäljellä ja tahtoo hänen kanssaan itkeä, mitä hän on kadottanut."
Hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi paaria, jolla Naomia ja Klaudiaa kannettiin. Nämä olivat jo tunteneet hänen ja ennen kuin hän ehti niitten luokse olivat he vetäneet esiriipun sivulle ja Klaudia juoksi häntä vastaan ja heittäysi itkein hänen syliinsä. Kaikki mitä veljellinen helleys saattoi ajatella niinkuin lohdutusta ja rauhoittamista, kuiskutti hän hänelle, ja sitte kun hiljaa oli nostanut hänen jälleen paarille, tervehti hän liikutetulla äänellä Naomia. Tämä nuori tyttö oli päättänyt olla vakava heidän ensi yhteentulossaan, mutta tunteensa voittivat hänen ja salaisesti iloiten näki Marcello hänen hämille tulonsa ja punastumisensa. Kauan hän kuitenkaan ei viipynyt naisten luona, vaan kiiruhti tervehtimään Judithaa ja lausumaan sisällistä osanottavaisuuttansa hänen syvään suruunsa.
Kun tulivat Joppeen, otti Rufo heidän sydämellisesti vastaan. Hänen tunteensa eivät olleet yhtä vilkkaat kuin poikansa, mutta kuitenkin otti hän osaa tyttärensä suruun ja koetti lohduttaa häntä niin hyvin kuin osasi ja sanoi muun muassa hänen kyllä omista maanmiehistänsä löytävän hyvän ja jalon miehen.
Nämä sanat sekä Rufon toivo, että hän seuraisi häntä leiriin, saattoivat hänen milt'ei epäilykseen, ja hän kiiruhti Judithan luo ja rukoili häntä koettamaan Rufoa päätöksensä muuttamiseen. Tähän pyyntöön suostui Juditha vielä siitäkin syystä kernaammin, kun hän tunsi, ettei voisi ilman Klaudiatta olla. Rufo suostuikin Judithan pyyntöön ja myönsi, että tyttärensä saisi ystäviänsä seurata Ephesoon ja pysähtyä sinne kun hän voisi hänen kuljettaa taas Romaan. Klaudia oli tästä myönnytyksestä sydämellisesti kiitollinen isällensä. Hän myös koki kaikin tavoin käytöksessään näyttää se hänelle ja kätki, niin paljon kun voi, surun, joka sydäntänsä kalvoi. Mutta Marcellon ja Naomin seurassa ei hän voinut hillitä tunteitansa ja hänelle oli suurin ilo saada puhua rakkaan vainajan hyvistä omaisuuksista ja lujasta uskosta.
Sellaisessa tilaisuudessa sai Marcello ensin tietää, millä tavoin ystävänsä kuoli.
"O, Marcello", sanoi Klaudia, "miten olisit kunnioittanut ja rakastanut häntä, jos Herra olisi antanut teidän nähdä toisenne! Mutta sinä et olisi voinut arvostella häntä ansioittensa mukaan, sillä juuri se järkähtämätöin usko, joka vei hänen kuolemaan, olisi sinun silmissäsi ollut hulluus ja mielettömyys."
"Mitä tarkoitat Klaudia?" kysyi Marcello hämmästyneenä. "Eikö Theophilo kuollut luonnollisella kuolemalla? Minä en ole tästä sen tarkemmin kuullut, kun ei minulla ole ollut tilaisuutta puhua Sadokin kanssa kahden kesken."
"Sinä et sitte ole kuullut, että hän kuoli marttyrina Natsaretin Jesuksen pyhän nimen tähden ja sinä et myös tiedä, että sinun onnetoin sisaresi on häneltä oppinut autuuden tien ja nyt löytää kaiken lohdutuksensa ja toivonsa tässä uskossa?"
"Minun rakas sisareni", huudahti Marcello ja syleili häntä osottain mitä elävintä iloa ja helleyttä, "uutinen sellainen, jota en koskaan ole uskaltanut toivoa. Sitte olemme yhdistetyt vielä lujemmalla ja pyhemmällä siteellä kuin sukulaisuus. Minä myöskin kiitän itseäni olevani kristitty ja sillä tavoin suren kahdenkertaisesti ystäväni kuolemaa, koska yhdistys hänen kanssaan olisi vahvistanut sinua uskossasi. Minä toivon, antakoon Jumala loppuun asti pysyä sen sinun tunnustuksenasi."
Kyyneleet ilosta ja hämmästyksestä täyttivät Naomin silmät, ja kun Marcello kääntyi, huomasi hän hänen liikutuksensa. Hän ei enää saattanut epäillä, ett'ei hänen sisälliset rukouksensa ja toivonsa olleet täytetyt.
"Naomi", sanoi hän, "saanko jäädä toivoon, että myös sinäkin otat osaa sisareni tunteisin ja mielipiteisin? Minulle olisi sanomatoin autuus kuulla huuliltasi siunatun Jesus-nimityksen."
"Siunattu olkoon tämä nimi iankaikkisesti", sanoi Naomi innolla. "Minä tiedän, ett'ei löydy toista nimeä taivaan alla, josta voisimme autuaat olla."
"Kuinka Herra on ollut meille armollinen", sanoi Klaudia, "kun hän sillälailla ja eri teitä on johtanut meitä samaan uskoon, uskomaan hänen pyhää nimeänsä. Milloin kuulit puhuttavan Jesuksesta, rakas veli, ja keneltä sait evankeliumin rikkauksia?"
Marcello kertoi tarkoille kuulijattareillensa kaikki kohdat kääntymisestänsä Romassa ja kuunteli sitte ilolla heidän kertomuksiansa. Nyt oli kerrassaan pelkonsa sisarensa ja Naomin tähden haihtunut; hän näki ja huomasi Herran tehneen ihmeitä heissä, ja hänen ilonsa oli vielä sitä suurempi kun hän ei koskaan ollut uskaltanut täydellisesti toivoa tätä onnea. Kauan ei myös viipynyt, kun hän huomasi että mieltymisensä Naomiin oli vastattu, ja ilman vaikeuksia sai hän häneltä lupauksen saada hänen vaimoksensa, jos kummankin vanhemmat antavat siihen suostumuksensa. Niin kauvan kun sota kesti ei yhdistämistänsä käynyt toivominenkaan, sillä Naomi ei millään ehdolla tahtonut jättää vanhempiansa, kaikkein vähimmän äitiänsä joka viime aikoina oli käynyt heikoksi raihnaiseksi. Marcello kiiruhti yksityisesti puhuttelemaan Sadok'ia ja pyysi häneltä Naomin kättä. Hänen pyyntönsä ei ollut varsin odottamatoin Sadok'ille, sillä hän oli kauan aavistanut tyttärensä taipumuksen; koski kyllä se häneen, että tyttärensä oli kiintynyt romalaiseen, kansansa viholliseen, mutta monessa suhteessa oli Sadokin entiset mielipiteet muuttuneet, ja kun hän tiesi ett'ei Naomi milloinkaan antaisi kättänsä juutalaiselle, suostui hän, vielä sitä mieluummin, kun ei voinut kieltää, että jalo, oikea tuntoinen Marcello tulisi olemaan luotettavin maallinen turva hänen rakkaalle tyttärellensä. Iloisena kiiruhti Marcello ilmoittamaan Naomille isän suostumuksen, ja onneen, joka niin odottamattomasti olivat saavuttaneet, otti todellisella ilolla osaa niin Klaudia kuin Juditha ja Amatfiah'kin.
Kahdeksan päivää oli kulunut matkustajain tulosta Joppeen, ja laiva, joka sieltä tuli lähtemään Ephesoon, oli ottanut lastinsa. Amatfiahn käskettiin toimittamaan kaikki tavaransa laivaan, kun ankkuri piti nostettaman seuraavana aamuna aikaseen. Se oli vaikea ja raskas hyvästi jättö, jonka ystävät nyt ottivat toisiltansa, ja se olisi ollut vielä vaikeampi jos ei Sadok olisi kiiruhtanut selittämällä, että hän oli saanut semmoisia sanomia Javanilta, mitkä pakoittivat hänen kiiruimmiten rientämään takaisin Jerusalemiin. Heti kun Amatfiah perheinensä oli astunut laivaan, palasivat Sadok tyttärenensä Lyddaan Rufon ja Marcellon seuraamana. Tässä erosi heidän tiensä, ja suhteet olivat nyt ihan toiset, kun seuraavan kerran toisiansa tavatessa.
Kotio tultuaan hämmästyivät Sadok ja Naomi, kun näkivät, miten turmiollisesti suru oli vaikuttanut Salomen sekä näköön että muuten ruumiin ryhtiin. Hän oli aina ollut heikko ja terveydeltänsä huono ja äskeiset surulliset tapaukset olivat murtaneet hänen voimansa ja lannistaneet hänen sielunsa lujuuden. Naomi koetti kaikin tavoin lohduttaa ja elähyttää häntä, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli täytetty synkillä aavistuksilla tulevista onnettomuuksista, ja vaikka hän aina oli yhtä herttainen ja lempeä kuin ennen, oli kuitenkin hänen äänessään ja silmäyksissään uneksivainen suruisuus, mikä vaikutti Naomin sydämessä surullisen pelon tunteen.
Bethetsobin Maria oli uudestaan muuttanut omaan taloonsa ja ottanut pienen poikansa kanssaan, mutta tämä oli niin kiintynyt Salomeen ja Naomiin, että hän mielukkaammin vietti suuren osan päivää heidän luonansa ja viattomilla leikeillään ja iloisilla joruillaan auttoi Naomia haihduttamaan äidin surullisuutta. Ajattelematoin ja kevytmielinen Maria oli uudestaan jättäynyt huvituksiin ja hekumalliseen elämään ja pian unhotti kaikki, mitkä häntä olivat mielyttäneet asuessaan Sadok'in talossa.
Sadok itse oli nyt harvoin kotona, sillä hänen neuvojansa ja ansioitansa käytettiin nyt yhtenään kaupungin hyväksi. Hän oli innolla ottanut osaa Javanin ehdotukseen, että Simoni otettaisiin ylimmäiseksi päälliköksi kaupungissa. Kun tätä asia varten kaikki tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt, lähetettiin Javani kutsumaan Simonia ja hänen joukkojansa pelastamaan kaupunki tyrannisien seloottien käsistä.
Kohta sen perästä kun hän Jerusalemista oli lähtenyt, hämmästytettiin sen asujamia huhulla, että Vespasiano joukkoinensa oli tulossa kaupunkiin. Levottomana seisoi kansa kaupungin valleilla odottamassa Simonia, jota nyt pitivät ainoana pelastajanansa. Häntä odottaessaan näkivät eräänä päivänä lukuisan romalaisen ratsujoukon tulevan kaupunkia kohden. Pelko valtasi kaupungin asujamet tämän nähdessään, mutta haihtui pian kun ratsastajat muutaman päivän perästä lähtivät pois, kun olivat tulleet vakuutetuiksi onnettomasta tilasta kaupungissa, jossa eri puolueet kokivat toisiaan repiä ja masentaa ja siten itse kevensivät romalaisten tulevaa työtä.
Romalaiset päälliköt olivat tällä aikaa rynnänneet Idumeaan ja valloittaneet siellä kaupungit yhden toisensa perästä, jolla ajalla Simeonin oli täytynyt joukkonensa olla Massadassa alallaan. Mutta tuskin olivat romalaiset lähteneet pois, kun Simoni Javanin kanssa, joka oli tullut hänen luoksensa Massadassa, lähti liikkeelle ja hävittäin sekä ryöstäen kulki Jerusalemia kohden, jossa hän luuli asujanten ilolla avaavan hänelle portit. Mutta siinä hän kuitenkin pettyi. Sen perästä, kun romalainen ratsujoukko oli lähtenyt, oli puolue, joka vastusti Simonin päästämistä kaupunkiin, päässyt voitolle ja piti portit suljettuna hurjalle ryöväripäällikölle, joka julmistuneena tästä ereyksestänsä, antoi tappaa jokaisen kaupungin asukkaan, joka uskalsi muurien ulkopuolelle. Muurien sisällä taas vallitsi ryöväys, murhat ja väkivalta, joita teki Giskalan Johanin laista väliä pitämättömät joukot, jotka puettuna kalliisiin vaatteisin kulkivat pitkin katuja ja houkuttelivat kansaa yhteen joukkoon saadaksensa sitte hyökätä sen päälle ja tappaa turvattomia ja mitään pahaa aavistamattomia ihmisiä. Ei siis kumma, jos turvatoin kansa etsi turvaa ja myös monta valistuneimmistakin toivoi Simonin tulevan kaupunkiin. Mutta Johan oli voimakas, ja jos hänen puolueensa vaan olisi pysynyt yksimielisenä, niin varmaan ei Simoni milloinkaan olisi saanut kaupunkia haltuunsa.
Tosin ei kauan kulunut, ennen kun eripuraisuus pääsi valtaan idumealaisten ja selootien välillä ja viimeksimainittuin päälle hyökättiin eräässä palatsissa lähellä temppeliä, jonne Johan oli koonnut kaikki ryövätyt aarteensa. Johan'in täytyi mitä kiireimmiten paeta temppeliin. Idumealaiset rupesivat nyt ryöstämään rikasta ja hyvin varustettua aarrehuonetta, jonka olivat saaneet haltuunsa, mutta kun olivat paraillaan ryöstämässä, karkasi heidän päällensä selootit, joilla nyt oli ylivoima puolellaan. Idumealaiset pitivät neuvottelun, jossa tulivat päätökseen, että ainoa pelastuminen heille oli kutsua Simoni kaupunkiin. Ylimmäinen pappi Mathias, jolla oli suuri vaikutus kansaan ja nyt virkaveljiensä kanssa oli kutsuttu neuvotteluun, puolusti kaikin voimin ehdotusta ja tarjoutui itse menemään Simonin luokse ja kutsumaan häntä kaupunkiin. Hän tekikin niin ja harhateille johdetun kansan ilohuutojen raikuessa tuli Simoni väkinensä kaupunkiin ja otti haltuunsa sen kukkulaiset paikat.
Niin oli Simoni saanut Jerusalemin allensa kansan ja ylimmäisten pappien omasta tahdosta; ja tästä puhuessaan sanoo Josepho historian kirjoittaja:
"Jumala johti heidän tahtonsa tähän turmiolliseen työhön. Sillä Herra teki heidän sokeiksi, kun he eivät totelleet hänen ääntänsä ja niin olivat he itse turmionsa tekijät."
Kun Johan ja selootit huomasit olevansa saarretut temppeliin alkoivat he peljätä henkeänsä ja omaisuuttaan ja uusi hallitsia ryhtyikin kohta, koko kansan avulla, ahdistamaan heitä. Vimmainen taistelu alkoi, jossa selootit kumminkin pitivät puolensa, kun korkean asemansa puolesta voivat vastustajilleen tehdä suurta vahinkoa. He rakensivat vielä eri paikoille neljä tornia, joista sinkoivat heittokeihäitä, väkipuukkoja ja kiviä hyökkääviä vastaan ja pakoittivat heidän peräytymään suurilla tappioilla. Mutta kun tappelu loppui tänään niin se alkoi huomenna ja kansa raateli siten itseään ulkomaisten vihollisten yhä lähestyessä.
Siihen aikaan kun Vespasiano vielä veteleiksi Caesareassa tuli tiedoksi että Vitellio oli anastanut Roman keisari-istuimen. Tämä seikka herätti semmoista närkästystä Vespasianon sotureissa että he kielsivät tottelevansa julmaa, nautinnon himoista Vitellioa ja huusivat oman päällikkönsä keisariksi. Vespasiano epäili, vaan kun sotamiehensä ympäröiden häntä, paljaat miekat käsissä, uhkasivat tappaa hänen jos hän heidän pyyntöönsä ei suostuisi, päätti hän myöntyä. Keisariksi valittuna hän ensityökseen päästi Josephon vankeudesta ja tästä, joka oli hänelle ennustanut kunniaa, tuli nyt hänelle ystävä ja neuvonantaja. Uuden keisarin huomio kääntyi nyt muutamaksi kuukaudeksi pois Palestinan sodasta ja Jerusalemi sai vastaiseksi olla rauhassa, vaan, kun Vitellio oli voitettu ja tapettu, Vespasiano lähetti poikansa Titon suurella sotajoukolla (alussa v. 70 j.Kr.) päättämään Palestinan valloittamista pääkaupungin kukistamalla.
Jerusalemin asukkaat kuulivat kauhulla että Tito oli joutunut sotajoukon päälliköksi. He tunsivat hänen rivakkaan, sotaisan luontonsa ja että koko sotaväki ihmetellen häntä rakasti; he päättivät syystä että häntä semmoisten sotajoukkojen etunenässä oli mahdotoin karkoittaa kaupungin muureilta, joiden sisäpuolella kolme eri puoluetta raivosi keskenään.
Eleatsar, joka aluksi oli ruvennut selootien päälliköksi ja miehittänyt temppelin, huomasi närkästyksellä että Giskalan Johan oli anastanut itselleen suuren vallan. Hän oli pyhästi närkästyvinään verisistä tuhoista, joita hänen kilpailijansa päivittäin sai toimeen ja siten onnistui hänelle vähitellen vetää puoleensa voimakkaimmat ja mahtavimmat Johanin puolueelaiset. Näiden ja heidän kumppaniensa kanssa erkani hän julkisesti entisistä tovereistaan, jotka pysyivät Johanille uskollisina ja anasti temppelin ensimäisen osan, jossa nämä jumalattomat veitikat ripustivat veriset aseensa kaikkein pyhimmän oville. Täällä, pyhyyden sisimmäisissä, kaikui nyt muurit villeistä lauluista ja raa'asta pilkkapuheesta ja alttarin portailla vieri kuolevia soturia, jotka olivat saaneet haavansa omilta kansalaisilta. Suuri paljous uhrieläimiä ja muita ruoka-varoja oli joutunut Eleatsar'in käsiin ja hänellä väkineen ei ruo'an puolesta ollut mitään hätää; mutta he eivät rohjenneet karata muiden selootien päälle ollen heitä voimissa paljoa heikommat. Toiselta puolen kärsi Johan suuria tappioita ahdistaessaan Eleatsarin vahvaa asemaa, vaan hurjassa vimmassaan ei hän katsonut väen menekkiin ympärillänsä, kun hän vaan sai tehdyksi viholliselleen vähänkin vahinkoa.
Tällä välin oli Simoni ottanut valtaansa koko ylisen osan kaupunkia ja osan alemmasta, josta hän alinomaa hätyytti Johania. Mutta tällä oli sama etu ylhäisestä asemasta, kuin Eleatsarilla häntä vastaan ja Simonin täytyi tappiolla peräytyä. Tie temppeliin oli jyrkkä ja Simonin sotaväen päälle satoi selootien heittokeihäitä ja kiviä, jotka matkaan saattoivat suuren turmion hyökkääville.
Simoni ei siis voinut saada muuta toimeen kuin häiritä ja väsyttää vastustajaansa, mutta tämä alituinen sotiminen häiritsi enimmin rauhallisia ja hiljaisia asukkaita, jotka eivät päiväksikään saaneet rauhaa. Salaisesti toivoivat he sentähden, että romalaiset tulisivat pikemmin, sillä muutoin ei heidän mielestään rauhaa voitu palauttaa. Näitä toivojaan eivät he kumminkaan rohjenneet julkisesti ilmaista, sillä vihassa romalaisia vastaan vetivät kaikki puolueet yhtä ja vainosivat kaikkia, joita epäiltiin toivovan heidän aseillensa menetystä. Kauheata oli nähdä kansan kurjuutta, mutta vieläkin kauheampaa oli huomata miten julman kovasydämisiksi alituinen vaara ja hätä oli tehnyt ihmiset toisiansa kohtaan.
Luonnon hellimmät siteet olivat irtautuneet, läheisimmät sukulaiset jätettiin ja kun kuolema teki lopun heidän kärsimisistään, heitettiin ruumiit kadulle sotamiesten poltettaviksi ja koirien revittäviksi.
Javani oli palannut kaupunkiin Simonin kanssa ja oli tämän suuressa suosiossa sekä sai tietää kaikki hänen aikeensa. Kaupungin tuttuus Javanille sekä tämän älykkäisyys ja pelottomuus olivat Simonille suureksi hyödyksi ja hurjistunut juutalainen uskoi vieläkin, että Gioras'in poika oli Jehovan valitsema välikappale kansan pelastukseksi, jonka vuoksi hän halukkaasti uhrasi hänelle kaikki toimensa. Kauhulla näki hän temppelin saastuttamisen ja hänen innokas rakkautensa esi-isien uskoon täytti hänen palavalla halulla kostaa niille, jotka siten polkivat pyhyydet jaloillansa. Tämä viha tarkoitti etenkin Isakia, entistä ystävää, joka nyt tyyten oli luonut päältään tekopyhyyden ja useammin kuin kerran temppelin muureilta oli Javanin jalkoihin heittänyt ihmisen verellä täytetyitä pyhiä uhri astioita, samalla pilkallisesti sadatellen viholliselleen, jonka kiukkua ja uhkauksia hän nauroi luottaen tukevaan asemaansa. Kuitenkin oli ehkä kohtakin Javanin vuoro riemuita.
Eräänä iltana palasi tämä alla päin isänsä huoneesen. Palattuansa Simonin seurassa kaupunkiin oli hän harvoin käynyt kotonansa, ei edes öilläkään. Hän tunsi tukalan pakollisuuden painavan itseään perheensä keskuudessa, etenkin Naomin läsnäollessa ja hänestä oli vaikka missä muualla raittiimpi kuin lapsuutensa kodissa. Nyt tuli hän isänsä kanssa neuvoittelemaan aikeista, joita hänellä ja Simonilla oli mielessä. Jättäkäämme heidän keskenään innokkaisiin mietteisiinsä käydäksemme Salomea ja Naomia katsomassa.
Salome oli yhä alakuloinen ja suruissaan, jonka tähden Naomi harvoin voi heittää hänet yksikseen. Naomikin tunsi nyt yksinäisyydessään tarpeellisemmaksi uskoutua äitillensä ja panna hänelle kaikki alttiiksi. Äiti, jolle rakkaan tyttären onnellisuus oli mieluisa, käänsi usein puheen poissa oleviin ystäviin ja todellisella ilolla puhui hän Marcellosta kuin tulevasta vävypojastaan. Tämä luonnollisesti ilahutti Naomia ja veti häntä äitiänsä likeisemmäksi.
Vaan tämä seikka ei ollut ainoa, joka hänen mielensä piti vireillä, häneen vaikutti toinenkin, joka hänestä oli suuremmasta arvosta. Pitkät, ikävät päivät vietti Naomi lukemalla Bethanian Marian lahjoittamaa kallista käsikirjoitusta ja ilolla huomasi hän, että äitinsä aina halukkaammin kuunteli lukemista ja keskusteli luetusta. Salome oli ennen karttanut puhua kristitystä opista osaksi tehdäkseen miehellensä mieliksi osaksi syystä että hän ei itse halunnut tulla vakuutetuksi sen totuudesta, jota kokonaan oli halveksinut ja epäillyt. Kumminkin oli Amatfiahn ja hänen tyttärensä keskustelut näissä asioissa tehneet häneen vaikutuksen, joka ei koskaan hänestä luopunut. Theophilon jalo kestäväisyys oli myöskin syvästi liikuttanut häntä ja kun nyt ruumiillinen kivuloisuus ja heikkous teki hänen vieläkin tunnollisemmaksi ja halukkaammaksi oppimaan totuutta ei hän paheksinut, kun Naomi, Joppesta palattuaan, alkoi lukea hänelle Mattheon evankeliumista. Ja kuta enemmän hän kuuli Natsarethin Jesuksesta, sitä enemmän rupesi hän uskomaan kertomusta tämän rakkaudesta kadotettuun ihmissukuun. Ne pitkät kuukaudet, jotka hän sen jälkeen eli kauhun ja pelon alla ja joina Sadok, askareittensa puuhassa, usein oli poissa kotoa ja Salome yksinään Naomin seurassa, oli hänellä vieläkin enemmin aikaa miettiä mitä hän oli lukenut ja kuullut siitä ihmeellisestä Jesuksesta, joka lupasi rauhan kaikille, jotka tekivät työtä ja olivat raskautetut, kunhan vaan tahtoivat tulla hänen luoksensa. Jumalan henki oli alkanut vaikuttaa hänen sydämessänsä ja hän salli sen; Naomi huomasi sen ilolla ja kiitti hiljaisuudessa Herraa, joka salli itsensä kutsuttaa Ihmeelliseksi ja joka ihmeellisiä sai toimeen.
Tänä iltana istuivat myöskin äiti ja tytär keskustellen miten Herra neuvoo ja johdattaa ihmisiä; muistellessaan Theophiloa olivat he joutuneet tähän aineesen ja vaikka Bethetsobin Maria pienene poikaneen oli tullut heitä tervehtimään pitkittivät he kumminkin alettua keskusteluaan. Maria nousi hetkisen kuluttua ja meni toiseen huoneesen, vaan hänen pieni poikansa David juoksi ilakoiden lattialla silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan rakkaiden ystäväinsä puhetta. Kauan ei hän kuitenkaan malttanut leikeistään luopua ja oli juuri paraillaan iloisessa naurussa kun hän yhtäkkiä taukosi ja säikähtäen katsoa tuijotti ovea kohti, josta Javani ja Sadok juuri astuivat sisään.
Pojan äkkinäisen vaikenemisen ja säikähtyneen katsannon huomasi Javani kohta ja hän tunsi itsensä siitä hellästi liikutetuksi.
Olenko minä kaikkein mielestä niin inhoittava, kaikkein vihan ja kauhun alainen? hän ajatteli. Säikähtävätkö lapsetkin minua?
Hän kumartui alas ja nosti hiljaa pienoisen syliinsä kysyen häneltä lempeästi:
"Minkätähden sinä pelkäät minua, David?"
"Sentähden, että hoitajani sanoo sinun tappaneen Theophilo-raukan", poika vastasi vapisevalla äänellä.
Javani laski hänen lattialle ja synkkiä pilviä nousi hänen muodolleen.
"Pidetäänkö minua murhamiehenä", hän jupisi; "ei, ei, se ei saa tapahtua!"
Hän meni äitinsä ja Naomin luokse, jotka, vaikka kokivatkin häntä tervehtiä sydämellisellä hellyydellä, eivät voineet käytöksestään poistaa pakollisuutta, josta hän selvästi huomasi mitenkä surkeasti hänen läsnä olonsa muistutti Theophilosta ja kuinka todenmukaisesti lapsi oli ilmaissut heidän ajatuksensa serkkunsa kuolemasta. Javani oli väsynyt viimeisten aikain tapahtumiin joissa hän oli niin monen murhan ja verenvuodatuksen todistajana ollut. — Hänen intonsa edistää Simonin asiata ei ollut heikontunut eikä myöskään hänen päätöksensä että tarvittaessa vaikka uhrata henkensä rauhan saattamiseksi onnettomaan kaupunkiin, mutta kun päivä oli lopussa ja tappelon meteli herjennyt, oli hän usein toivonut voivansa palata kotiin ja siellä sydämellisesti tervehdittävän. Hän halusi saada perheensä helmassa nauttia lepoa kaikista häiriöistä ja toimista, jotka häntä ahdistivat, vaan se että häntä epäiltiin serkkunsa murhasta, teki kodin hänelle tukalaksi ja hän olisi tahtonut antaa paljon, jos olisi voinut entisen tilansa kotonansa ansaita.
Sillä aikaa, kun hän oli vaipunut näihin ajatuksiin, oli Naomi Davidin hartaasta pyynnöstä seurannut häntä puutarhaan ja sitoi siellä hänelle kukkaköynnöstä. Javani meni perässä ja seisoi hiljaa hänen vieressään siksi kun hän oli työnsä lopettanut. Pikku David juoksi nyt riemuisena äitinsä ja Salomen luokse näyttämään kaunista köynnöstänsä, ja Javani otti sisarensa käden kainaloonsa ja vei hänen kauaksi puutarhaan.
Kauan kulkivat he siellä edes ja takaisin, vielä sittenkin, kun muut perheen jäsenet jo olivat lähteneet puutarhan penkereeltä. Kun vihdoinkin tulivat sisään, hämmästyivät kaikki siitä erinomaisesta iloisuudesta ja tyytyväisyydestä, joka loisti heidän kasvoillansa, ja jota ei kukaan heistä osannut selittää.
Juuri kun astuivat huoneesen, kuultiin Javanin sanovan:
"Kuusi kuukautta, Naomi, muista että juhlallisesti olet minulle luvannut sen!"
"En sitä unhota, Javani", vastasi sisar, "vaikka oletkin saanut minun vaikeaan koettelemukseen."
Illallinen syötiin tavattoman iloisella jopa leikilliselläkin mielellä, sillä Naomi, perheen elo ja ilo, oli muuttunut melkein entiselleen ja hänen vanhempansa olivat iloiset nähdessään hänen niin muuttuneena, vaikk'eivät tienneet siihen syytä.
Jerusalemin asujamet olivat olleet tuskallisessa odottamisessa sen ajan, mikä kului Titon tulosta Caesareaan ja romalaisen joukon lähdöstä sieltä, mutta pian toivat pakolaisten joukot sanoman, että pelätty vihollinen lähestyi, ja muutamia päiviä sen perästä asettivat romalaiset leirinsä lähelle Gabath-Saul nimistä kylää, noin puolen penikulman matka Jerusalemista.
Eräänä iltana, kun vielä säikäyttyneet asujamet muureilta ja tornista väjyivät pelätyn vihollisen tuloa, näkyi yksityinen ratsastaja Josaphatin laaksosta tulevan pitäen kädessään valkeaa lippua, merkiksi rauhallisista aikeistaan. Hän ajoi Vesiportille, jossa hän hebrean kielellä kysyi vahdilta päällikköä ja pyysi silmänräpäyksen ajan puhua vartijan kanssa. Upsieri suostui siihen ja kun portit varovasti avattiin, näki hän edessään nuoren jalon näköisen miehen, joka kohteliaasti tervehti ja pyysi hänen perille, päällekirjoituksen mukaan, toimittamaan pienen mytyn, jonka antoi hänelle sekä kultarahan annettavaksi sille palkkioksi, joka mytyn kuljettaisi. Sen perästä kumarsi hän mielyttävästi upseerille ja ajoi täyttä laukkaa pois. Hän hyvin ymmärsi olevansa vaarassa, hurjain vihollisten ympäröimänä kun oli.
Lukija varmaan on jo arvannut, että nuori romalainen oli Marcello ja että mytty oli Naomille menevä. Myöhään samana iltana sai hän sen, ja kun hän aukasi sinetin, oli siinä hänelle kaksi kirjettä, toinen Marcellolta ja toinen Klaudialta. Marcello lausui siinä hellän levottomuutensa Naomin tähden, koska nyt romalaiset olivat Jerusalemin piirittäneet ja Tito lujasti päättänyt pysyä siellä siksi, kun kaupunki on hänen vallassaan. Kaikella sillä sulopuheliaisuudella, joka lemmellä täytetty sydämensä hänelle lahjoitti, rukoili hän Naomia koettamaan saada vanhemmiltansa lupaa lähteä kaupungista ja tulla hänen isänsä turviin. Hän lisäsi vielä, että jos Naomi Deborahn kanssa jollain tavalla voisi hiipiä Josaphatin laaksoon olisi hän siellä Rufon kanssa vastassa. He veisivät hänen sitte leiriin, jossa Tito itse oli luvannut antaa hänelle suojelusvartijan ja viedä hänen Caesareaan yhden ystävänsä luo. Marcello lausui vielä sisällisen toivonsa, että Salome voitaisiin kehoittaa seuraamaan tytärtänsä, vaikka hän pelkäsi, ettei mikään saa häntä luopumaan Sadokista, ja tämä taas tahtoi sata kertaa ennen kuolla kuin jättää paikkansa. Hän määräsi hänelle tarkoin kohtauspaikan, jossa toivoi tapaavansa hänen Sadokin puutarhassa, Kidronin ojan varrella, missä hän isänensä joka ilta odottaisi nopsilla hevosilla kuljettaaksensa hänen ja Deborahn turvaan. Hän pyysi häntä pian ryhtymään tähän yritykseen, kun romalaiset kohta aikoivat ryhtyä sellaisiin toimiin, ettei kukaan pääsisi ulos kaupungista.
Marcellon helleys saattoi Naomin kyyneliä vuodattamaan. Hän myös tiesi Marcellolla olevan syytä pelkoon. Mutta jättää vanhempiansa, varsinkin äitiänsä, jonka terveys oli heikko ja nyt juuri, kun taivaallinen valo alkoi tunkeutua hänen sieluunsa, ja hän enempi kuin ennen tyttärensä hoitoa tarvitsi, tuntui vaikealta. Sen vuoksi päätti hän olla lähtemättä. Hän myös päätti, ettei vanhemmilleen virkkaisi sanaakaan Marcellon esityksestä, syystä, ett'ei tekisi heitä levottomaksi ja kenties myöskin saattaisi heitä vaatimaan hänen lähtemistänsä Jerusalemista.
Klaudia kirjotti:
"Rakas Naomini ymmärtää kyllä, millä ilolla käytän tätä tilaisuutta kirjoittaakseni, ja minä myös puolestani ymmärrän hyvin, kuinka iloiseksi hän tulee saadessaan kuulla minulta jotakin. Eräs Amatfiahn ystävä viepi kirjeeni romalaiseen leiriin ja Marcello kyllä sen sinulle lähettää. Jospa itse saisin tulla sinne, sillä sydämeni on Jerusalemiin haudattu, ja minä olen onnettoman maanpakolaisen kaltainen, kun olen niin kaukana paikasta, jossa olen elänyt elämäni iloisimmat ja surullisimmat päivät! Nyt on minulle tämä elämä vähästä arvosta, sillä kaikki, mikä teki sen minulle rakkaaksi, on minulta otettu, ja olisin ollut iloinen, jos Herra olisi antanut minun lopettaa päiväni Jerusalemin porttien sisällä. Mutta se on väärin ja kiittämättömästi minulta puhua näin. Suo anteeksi suruni, ja äläkä usko minun mutisevan Jumalan tahtoa vastaan, vaikka olen masennettu hänen kurittavalta kädeltänsä. Minä suutelen sitä kättä, joka minua rankaisee, sillä ymmärrän, minkätähden hän katsoi sen välttämättömäksi. Nyt näen tehneeni Theophilon epäjumalakseni, ja pikaisuus, jolla taivuin uskomaan Jesukseen, oli suurimmaksi osaksi seuraus mielihalustani saada nauttia hänen opetustansa ja toivoni olla hänelle mieliksi. Sydämeni oli enemmän kiintynyt häneen kuin Herraan, ja sentähden täytyi Herran ottaa hänen pois. Nyt uskallan sanoa, että suoremmin ja jakamattomimmin kuulun Herraan kuin ennen. Tehköön Hän armossaan minua nöyräksi ja totuutta isoovaiseksi. Anna anteeksi, Naomi, kun kirjoitan niin paljon tunteistani, mutta minulle on suuri ilo saada puhua mitä tunnen sisässäni. Judithan läheisyydessä koetan aina peittää suruani ja lohduttaa häntä, joka on minulle enemmän kuin äiti. Sekä hän että Amatfiah ovat väsymättömän hellät minulle, ja minä en saata sanoa että elämäni on minulle arvotoin, kun ajattelen sitä rakkautta, jota minulle, arvottomalle osoittavat.
"Täällä olen usein uskonsisareini kanssa yhdessä ja otan osaa heidän Jumalan palvelukseensa ja rakkauden aterioihinsa. Minä olen myös usein tavannut evangelista Johanneksen. Minä olen saanut katsoa niihin kasvoihin, joista säteilee rakkaus, puhtaus ja hartaus; saanut kuulla hänen sanojansa, kun kansa seisoi hänen ympärillänsä niin hiljaa, ettei hengenvetoakaan kuulunut, ja kuunteli hänen nyt jo heikkoa ääntänsä. Minä olen saanut vastaan ottaa hänen siunauksensa ja tuntenut hänen arvoisat kätensä hellästi koskevan pääni lakea. Minä olen toivonut, että sinäkin, Naomi, saisit kanssani jakaa sen autuaallisen ilon, jonka olen joka kerta tuntenut, kun hän on edessäni seisonut. Minä en osaa kertomalla selittää häntä sinulle; ainoastaan tahdon sanoa, että, kun näen hänen, en ollenkaan kummastele, minkä tähden Jesus häntä rakasti enemmän kuin muita opetuslapsiansa. Suloista on nähdä häntä, nojautuneena pitkään sauvaansa. Hänellä on valkoiset hiukset ja parta. Hiuksensa riippuvat olkapäille asti ja partansa peittää rinnan. Silmänsä loistavat nuoruuden elämää ja huulensa valuvat kaunopuheliaisuudesta, jonka täytyy tunkeutua kaikkiin sydämiin. Niitten luku, jotka ovat hänen sanojensa vaikutuksesta seurakuntaan liittyneet, on suuri, ja kuuluisa Dianakuva on kadottanut monta rukoilijaansa. Minä punastun tunnustaessani, että minäkin kerran olen kuulunut siihen taitamattomaan joukkoon, joka luulee sen kuvan tulleen taivaasta ja olevan lahjoitetun jumalallisella voimalla. Se on asetettu temppeliin, jonka komeudessa ainoastaan voittaa teidän oma uljas temppelinne Jerusalemissa. Ah, jos sekin olisi pyhitetty ainoan, totisen Jumalan palvelukseen ja että molemmat olisivat samalla tavalla pyhitetyt hänen ainoalle Pojallensa!
"Uskollinen Hannamme on terve ja onnellinen. Hän on suureksi hyödyksi ja iloksi meille kaikille ja koettaa rivakkuudella ja innollaan palkita setäsi ja tätisi hänelle osoittaman ystävyyden. Hän lähettää sinulle sydämellisiä terveisiä. Juditha ja Amatfiahn tervehtivät sinua sydämestänsä ja yhdistyvät kanssani lämpimään rukoukseen edestänne sekä täällä ajassa että iankaikkisuudessa. Älä unhota, rakas Naomi, luopumatonta ystävääsi Klaudiaa."
Tämä kirje antoi Naomille surua sekä iloa. Häntä suretti ne vaikeat koetukset, joita Klaudia oli saanut kokea ja vielä tuli kokemaan, mutta hän iloitsi hänen uskonsa lisääntymisestä, mikä nyt niin selvästi näkyi, Hän olisi nyt niin mielellään tahtonut olla hänen luonaan, lohduttamassa, vahvistamassa ja kehoittamassa!
Hänen lähin surunsa oli löytää keino, millä saisi Marcellolle lähetetyksi vastauksen, joka lopettaisi toivon saada kuljettaa hänen kaupungista. Hän päätti Deborahn tehdä uskolliseksensa, ja jo seuraavana aamuna kertoi hän hänelle Marcellon ehdotuksen ja oman päätöksensä, pitää asia vanhemmiltaan salassa ja antaa Marcellolle kieltävä vastaus. Deborah hyväksyi tämän ja esitti Rubenia taitavammaksi ja luotettavimmaksi sananviejäksi, minkä tiesi. Tämä viekas palvelija oli näet koettanut päästä Deborahn suosioon saadaksensa hänen kauttaan vakoilla Naomia, ja olikin onnistunut siinä niin hyvin, että vanha Deborah silmittömästi häneen luotti. Mutta niin ei ollut Naomin laita. Hän inhosi Rubenia; mutta antoi kuitenkin vanhan palvelijansa jättää Rubenille mytyn Marcellolle lähetettäväksi.
Tuskin oli hän saanut mytyn käteensä, kun jo sen kanssa kiiruhti Simoniin. Tämä oli juuri keskustelussa Javanin ja muiden vaikuttavaisten miesten kanssa, kun sai ilmoituksen, että muuan tuntematoin toivoi saada puhua hänen kanssansa. Simon, kun tiesi itsellään olevan monta vihollista, jotka vainosivat hänen henkeänsä, epäili hetken, mutta nousi sitten äkkiä ylös, meni ensimäiseen huoneesen ja käski tuoda miehen sisälle. Vähän ajan kuluttua tulikin Ruben, ja yhdellä silmäyksellä huomasi Simon edessään olevan miehen, joka enemmän himosi hänen rahaansa kuin henkeänsä.
"Mikä on tuonut sinun tänne?" kysyi Simon ja katsoi häneen läpitunkevasti samalla kun kätensä koski ikäänkuin vastenmielisesti väkipuukon päähän.
"Herra, tulin teille tekemään palveluksen", vastasi Ruben. "Tässä on kirje, joka teille sanoo, kuinka voitte pelastaa Jerusalemin ainakin yhdestä sen vaarallisemmasta vihollisesta."
Hän laski Naomin mytyn pöydälle Simonin eteen ja vetäysi sitte takasin huoneen toiseen päähän, ikään kuin olisi toivonut, että hänen ja sen pelätyn ruhtinan väliä olisi niin pitkältä kuin mahdollista.
Simon otti mytyn ja leikkasi väkipuukollansa silkkinauhan poikki ja alkoi lukea Naomin kirjoitusta. Jota enemmän hän luki, sitä selkeämmäksi kävi hänelle, ettei Ruben ollut häntä pettänyt. Kun hän oli lakannut lukemasta, käski hän vartijan viedä palvelijan pois, kohtelemaan häntä hyvin, mutt'ei antaa hänen seurustella kenenkään kanssa. Ruben alkoi nyt katua petostansa, mikä näytti hänelle tulevan kalliiksi ja koki väittää poisviemistänsä vastaan; mutta Simon antoi merkin ja ensi silmänräpäyksessä oli Ruben viety.
Simon oli kahden vaiheella, ilmoittaisiko Javanille kirjeen sisällön ja neuvottelisiko hänen kanssaan paraimmasta keinosta saada kiinni mitään pahaa aavistamaton romalainen ja hänen isänsä. Javan oli äskettäin muutamissa tilauksissa osoittainnut vähemmän opinraivoisalta ja innokkaalta kuin Simon olisi toivonut, mutta tässä tapauksessa ei hän sentään voinut epäillä, ettei tämä mielellään antaisi apuansa, varsinkin sen vuoksi — jonka tämä viisas päällikkö muutamista lauseista kyllä ymmärsi, vaikka kirje oli allekirjoittamaton — että sen oli kirjoittanut Javanin sisar, ja siis romalaiseen rakastunut. Tämä suhde saattoi hänen kutsumaan Javanin luoksensa, ja heti tämän tultua antoi hän kirjeen hänelle.
Javani tunsi oitis sisarensa käsialan. Viha leimusi hänessä, kun hän kirjettä luki. Hänen muotonsa muuttui, huulensa puristuivat yhteen ja silmäluomensa supistuivat. Näistä Simon huomasi, millaisen sielun liikutuksen uhrina nuori juutalainen nyt oli.
"Ystäväni", sanoi hän, "tämä juutalaisen naisen tunnustus rakkaudestansa romalaiseen nostaa vihaasi. Se on hyvä. Sitä mieluummin olet apunani neuvoilla ja työllä rankaisemassa tuota rohkeaa romalaista ja ilmi hankkimisessa, ken tuo Sionin tytär on, joka niin huonosti muistaa kunnian ja velvollisuuden. Etkös näe, että hän myöskin on yksi niistä, joka uskoo natsaretilaista petturia."