Tieto Jotapatan valloittamisesta ja asukasten teloittamisesta saapui pyhäpäivänä synnyttäen alakuloisuutta ja häiriötä kaupungissa. Heidän etevimmät päällikkönsä ja paraimmat joukkonsa sanottiin kaatuneen ja yhden vahvimmista linnoituksista Galileassa valloitetun. Yksityisissä perheissä joka paikassa kuultiin itkua ja voivotusta, kun itkettiin joko puolisoa, poikaa tahi veljeä, ja Sadokin huoneessa vallitsi mitä syvin suru, sillä varmaan luultiin Javaninkin tulleen tapetuksi. Turhaan koetti Sadok lohduttaa surevaa perhettänsä; hänen oma sydämensä oli surun runtelema: hän suri kadotettua poikaansa, hän suri onnettoman isänmaansa pelastusta.
Hänen juuri ajatellessaan näitä synkkiä ajatuksia kuului torven ääni temppelistä muistuttaen olevan iltauhrin hetken. Hänen vuoronsa oli toimittaa alttaripalvelu; ei mikään erityinen suru tahi tärkeä toimi saanut estää tämän pyhän viran toimittamista. Kun hän teki määrätyt pesennät ja puhdistukset sekä pukeutui papilliseen pukuun, kuului torvensoitto temppelistä toisen kerran ja hän kiiruhti temppeliin. Ennen kun hän ehti leveitä astuimia ylös temppelin pihalle, kuului torven-ääni kolmannen kerran, kutsuen kansaa, pappeja ja leviittoja rukoilemaan Herran pyhään temppeliin.
Tänään ei ollutkaan tunkoa tässä suuressa, komeassa temppelissä; äsken tullut surullinen sanoma pidätti useammat kotona ja raskailla askeleilla ja synkissä ajatuksissa kulki Sadok melkein tyhjien temppelipihojen kautta. Tultuansa temppelin sisimpään silmäsi hän sen marmoraseiniin, kulta- ja hopea-oviin, viinirypäle- ja kranatiomena-koristuksiin puhtaimmasta kullasta, purppurasta ja tulipunaisesta kankaasta tehtyyn esiriippuun ja komeaan alttariin kalleilla suitsuttimilla, joista temppeliin levisi mitä suloisin tuoksu. Hän aavisti romalaisten vähän ajan kuluttua seisovan Jerusalemin muurien edessä — ja kuinka silloin temppelille kävisi? Kuinka voivat juutalaisten kuriin tottumattomat ja huonosti johdatetut joukot vastustaa hyvin järjestettyjä romalaisia joukkoja, mitkä siihen lisäksi ovat innostuneet äsken saaduista voitoista?
Sadok koetti haihduttaa tällaiset synkät ajatukset, mutta ne uudistuivat yhtenään. Vasta sitte kun hän seisoi alttarilla, jolle hän oli asettanut teurastetun uhrielukan ja kun savu polttouhrista kohosi temppelin lakeen, sai hän entisen rauhansa takaisin, sillä hän katseli uskossa Messiakseen, jota nämä uhrit kuvailivat, ja odotti apua korkeudessa asuvalta Herralta, jonka piti lupauksensa mukaan ilmestyvän maan päälle. Sadok oli joutunut harhateille ja hänen sydämensä odotti sitä, joka jo tullut oli, mutta hänen hurskautensa oli oikea, hänen rakkautensa Herraan palava, ja lohdutettuna sekä rohkealla mielellä palasi hän temppelistä kotionsa.
Siellä kohtasi hän ensin Naomin, ja häntä kummastutti kohta hänen iloiset kasvonsa, mitkä lähtiessään kyyneleillä kastellut, nyt loistivat ilosta ja riemusta. Naomi polvistui isänsä eteen, kuten hänellä oli tapana ottaissaan isältänsä siunausta, ja kun isä oli siunannut hänen, hypähti hän seisoalleen, heittäysi hänen syliinsä ja huudahti: "Javani elää … hän on pelastettu. Kiittäkäämme Herraa hänen hyvyydestänsä!"
Kirje oli vastikään tullut Rufolta, jossa hän kertoi vankeudesta ja lausui toivon että Javani pian annettaisiin vanhemmilleen takaisin, jos juutalaiset antauisivat ja vankein vaihettaminen tapahtuisi. Sadok tiesi hyvin, ett'ei minkäänlainen antauminen tullut kysymykseenkään ja että siis oli varsin tietämätöintä, saivatko koskaan nähdä poikaansa, mutta siitä ei hän mitään virkannut Salomelle ja Naomille, vaan iloitsi heidän kanssansa Javanin elossa olemisesta.
Klaudia oli samalla kertaa saanut pitkän kirjeen veljeltänsä Marcellolta, ja kun tähän asti olemme sangen vähän tulleet tuntemaan tuota nuorta romalaista, tahdomme lukijoillemme ylimalkaan kertoa tämän kirjeen sisällön. Marcello kirjoitti:
"Kauaan aikaan en ole ollut tilaisuudessa sinulle kirjoittaa, rakkain Klaudiani, ja nyt lähetän tämän kirjeen erään hyvän ystävän kanssa, joka lähtee sotatantereelle Galileaan. Sinä olet nyt vanhain ystäväimme luona Jerusalemissa, ja että hyvin viihdyt heidän luonansa, sen tiedän varmasti, jos ei Javani nyt kuin ennenkin saata sinulle harmia. Sydämestäni halajaisin minäkin olla teidän luonanne, sillä kaikki loistoisuus ja huvit Romassa eivät palkitse minulle eroa lapsuuden ystävistäni. Usein ajattelen kaipauksella niitä onnellisia hetkiä, kun sinun ja Naomin kanssa kuljimme laaksoja ja puutarhoja.
Minä saan kohdakoin paikan armeijassa. Siitä olen iloinen. Setämme Sulpitio on keisarin korkeassa suosiossa ja hän on luvannut minulle paikan kymmenennessä legionaassa, joka nykyään on Titon johdannolla Galileassa. Silloin saan olla yhdessä isäni kanssa ja toivon saavani sinunkin tavata. Juutalaisten täytyy pian antautua romalaisten ylivoiman alle ja minä toivon sen tapahtuvan ennen kuin Vespasiano marssii Jerusalemia vastaan. Mimmoinen silloin olisi mieleni, jos minun romalaisena sotilaana täytyisi ottaa osaa sen kaupungin piiritykseen, jossa Salome ja Naomi asuvat, kaikki niin rakkaita minun sydämelleni? Niin — minun sydämeni on Jerusalemissa ja vaikka olen ylpeä siitä että olen romalainen, tunnen kuitenkin kotoni olevan Jerusalemissa.
Sinä tiedät sen huoneen, jossa Romassa asuimme, olevan revityn ja samalle paikalle on rakennettu Merkurion komea temppeli. Sinä varmaankin luulet minun käyvän siellä usein hartauden harjoituksissa, mutta niin ei ole Klaudia. Vaikka minä asun keskellä romalaisten jumalain pääkaupunkia ja olen heidän temppeleinsä ja alttareinsa ympäröimänä, niin en enää notkista polviani heidän edessänsä. Älä kuitenkaan luule, että minä, kuten useat maanmiehistäni, olisin hyljännyt uskonnon tykkänään; en, sitä en ole tehnyt, mutta minä olen oppinut rukoilemaan ainoata totista Jumalaa, ja sano Naomille ettei hän tästälähin enää saa ajatella lapsuutensa ystävän Marcellon olevan sokean epäjumalan palvelijan. En kuitenkaan ele juutalainen, sillä minusta on moni juutalaistapa ja käytös puhdasta hulluutta. Johdattakoon Herra myös sinunkin, Klaudia, tuntemaan itsensä, kuten hän on johtanut minun. Hänen armonsa kautta tulin tutuksi erään vanhan hurskaan ja pyhän Raamatun oppineen miehen kanssa. Hän näytti minulle toteen, että epäjumalan palveleminen on paljasta hulluutta ja että luja usko kaikkivoipaan on autuaallista. Minä pyydän sinunkin ahkeraan ja tarkkaavaisesti lukemaan Raamattua ja Herra on ohjaava sinua kuin minuakin totuuteen. Vanhalla arvokkaalla ystävälläni on monta oppilasta täällä, mutta häntä halveksivat ja vihaavat maalaiseni, joitten synnillisyyksiä julistamansa sana ankarasti rankaisee. Keisari kammoksuu molempia sekä juutalaisia että uuden opin harrastajia, joita kutsutaan Natsaretilaisiksi. Kaikilla julmilla keinoilla, mitä suinkin ajatella saattaa, vainoo ja tappaa hän heitä, kun eivät tahdo polvistua epäjumalain kuvien eteen. Muutamat on hän puetuttanut nahkoihin ja antanut kuljettaa sirkukseen, jossa koirat ovat heidät raadelleet, toiset on hän ristiin-naulituttanut ja taas toiset neulottanut päältäpäin vaksilla ja muilla palavilla aineilla voideltuihin säkkeihin, jommoisina sitte sijoitettiin keisarillisiin puutarhoihin, ja pimeän tultua sytytettiin palamaan kuin lamput, joten onnettomat saivat kärsiä sanomattomat tuskat. Älä luule, että itse olisin käynyt katsomassa kaikkia näitä julmuuksia — niistä on minulle kertonut serkkumme Camillo, joka on joutunut filosofien eksyttäviin oppeihin ja hän uskoo hengen kuolemassa myös kuolevan ja häviävän tykkönään. Hänen mielipiteensä mukaan pitäisi tässä maailmassa kaikin tavoin koettamaan iloita ja nauttia elämää ja heittää mietteet tulevaisuudesta sikseen.
Ihan täydellinen vastakohta hänelle on isänsä, Sulpitio, joka pitää kunniana kaiken häntä ympäröivän loistoisuuden keskellä säilyttää yksinkertaisuutta elämän laadussa ja tavoissa, mikä oli huomattava tasavallan aikana vanhoissa romalaisissa. Lisääntyvä komeus ja yltäkylläisyys surettaa häntä, mutta hän kyllä havaitsee olevansa voimatoin pahaa vastaan, kun ei edes voi vaikuttaa omaan poikaansa. Neronin kullattu huone — niin nimitetään hänen asuntonsa — häntä kaikkein enin närkästyttää kuin todistuksensa koko kansakunnon turmiosta ja ylenpalttisesta ylöllisyydestä. Se on todellakin komea rakennus, ylöllisesti koristettu kullalla, hopealla, marmorilla, kalliilla kivillä ja itämaisilla taidekutouksilla. Mutt'ei mikään muu ole minua niin ihmetyttänyt kuin vesijohdot ja yleiset tiet, jotka suoraan linjaan pääkaupungista menevät ympäristökaupunkeihin kuin säteet keskipisteestä. Kaikki esteet ovat poistetut, vuoret rikki lohkotut, laaksot täytetyt ja kallisarvoiset sillat rakennetut virtojen yli. Tienkeskus on koroitettu ja laskettu suurista hakatuista kivistä ja niin tiviisti toisiinsa saumattu, että luulisi niiden siinä pysyvän niin kauan kuin maailma seisoo. Joka penikulman päähän on rakennettu huone, jossa aina neljäkymmentä hevosta on matkustavien varalle. Kaikki tämä on suurellainen todistus romalaisten mahtavuudesta ja sivistyksestä, mutta häpeän puhua maalaisteni pilaantuneesta mausta, kun uhraavat mahdottomia summia jaloihin helmiin, suitsutuksiin, itämaalaisiin pukuihin j.n.e. Parain todistus romalaisien tapojen turmiosta on, minun mielestäni, kerskamainen orjain paljouden näyttäminen kussakin huoneessa. Surullista on nähdä ihmisiä niin alennettavan. Camillo kyllä sanoo, että ne ovat syntyneet orjiksi, mutta minä en usko, että suuri ja armollinen Luojamme olisi määrännyt yhden su'un toisen vallan alle ja sorrettavaksi. Surullinen jono vangituita juutalaisia, Vespasianon tänne lähettämiä, kulki näinä päivinä kaduilla; olin niin heikko — kuten Camillo sitä nimittäisi — että kyyneleet valuivat nähdessäni näitä onnettomia; enin minua liikutti, kun muistin niiden olevan Naomin maanmiehiä ja että hänen isäänsä, veljeänsä ja häntä itseä saattaisi kohdata sama kohtalo. Poistakoon Herra niin suuren onnettomuuden. Ja avatkoon juutalaisten silmät näkemään vaaran, että vetäyisivät takaisin ennenkuin syöksyvät kaikki kadotukseen! Jää hyvästi, rakas sisareni! Sulje minä Naomin ystävällisen muistoon ja tervehdä sydämellisesti hänen vanhempiansa ja veljiänsä. Jumalan siunaus teille kaikille; kuulkoon Herra ne rukoukset, jotka veljesi päivittäin edestänne rukoilee.
Marcello."
Klaudia iloitsi tästä rakkaan veljen pitkästä kirjeestä. Vaikka hän hämmästyi hänen mielipiteitään uskon asioissa, ei hän siitä kumminkaan tullut pahoillensa, ja tästä alkaen kuunteli hän tarkkaamalla Naomin puhetta ja luki ahkerasti Raamattua, kuten veljensä oli häntä kehoittanut. Naomin sydän täyttyi ilosta kun hän kuuli, ett Marcello, jota hän niin kauan oli kunnioittanut ja johon sydämensä oli taipunut, oli jättänyt syntisen ja hullumaisen epäjumalan palveluksen, ja nyt hän myös tunsi ett'ei taipumuksensa häneen enää ollut hyljättävä. Mutta suuri muutos oli tapahtunut hänen mielipiteissään sen perästä kun hän ensi kerran tapasi Marian Öljymäellä. Kaikki mitä oli kuullut tältä vanhalta Herran oppilaalta oli tunkenut hänen sielunsa sisimpään, ja Herra oli antanut heikon palvelijattarensa puhumat totuuden sanat juurtua syvälle nuoren juutalaisnaisen sydämeen. Hän ei saanut niitä ajatuksistansa poistumaan, ja luonnollinen voima sekä päättäväisyys luonnossansa kiihoitti hänen uskaltamaan vaikka mitä saadaksensa enemmän opetusta tässä aineessa, jonka arvosta ja merkityksestä ijankaikkisuudessa hänellä oli aavistus.
Hän oli senvuoksi kääntynytkin hyvän luontoisen, myöntyväisen Deborahn puoleen ja saanut hänen useammin kuin yhden kerran tulemaan kanssansa Marian luokse Bethaniaan. Deborah ei tietänyt Marian kuuluvan natsaretilaisten halveksittuun lahkoon, mutta kun hän ymmärsi, että hänen uskonsa erosi Sadok'in uskosta, lupasi hän puolestaan pitää salassa koko asian, ja pitikin sanansa, kun hän näki ett'ei sillä vaikuttanut mitään pahaa.
Vanhemmillensa aina niin avonainen ja heitä niin rakastavainen Naomi ei olisi suostunut tekojansa salaamaan heiltä, jos hän ei olisi ymmärtänyt nyt olevansa eron-tiellä. Hän havaitsi totuuden Marian sanoissa ja Raamatussa oli kirjoitettuna, että isänsä ja äitinsä pitää jättämän ja seuraaman Herraansa. että hän vakuutuksensa puolesta jo oli kristitty, sitä hän ei ominut itseltänsä salata, ja varma tieto siitä ijäisestä perinnöstä, joka Kristuksessa oli hänelle annettu, vuodatti hänen sydämeensä riemua ja iloa sellaista, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Mahtaneeko myöskin Marcello uskoa ristiin-naulittuun Jesukseen Natsarethista? Tämä oli kysymys, mikä usein tuli Naomin ajatuksiin ja tuotti hänelle paljon levottomuutta ja murhetta. Kuinka onnellinen ja kiitollinen hän olisi ollut, jos hän olisi tietänyt kaikki, jota ei Marcello uskaltanut kirjeessään kertoa! Hän oli jo paljon enemmän edistynyt hengellisessä valossa kuin Naomi, ja oli totinen, nöyrä ja valistunut kristitty. Opettaja, jota hän oli kirjeessään maininnut, ei ollut kenkään muu kuin Klementi Romano, apostoli Paavalin työkumppali (Philipp. 4: 3.) Kun hän enin oli työksennellyt Philippissä, muutti hän sieltä Romaan, jossa, tarun mukaan, Pietari asetti hänen yhdeksi ensimäisiä pispoja sekä eli alkupuolelle toista vuosisataa.
Rufon kirje sisälsi kertomuksen Josephon pelastuksesta ja vankeudesta romalaisten luona ja Sadok kiiruhti kertomaan tätä uutista kaupungin etevimmille. Kertomus levisi nopeasti ympäri Jerusalemia ja yhtä nopeasti muuttui suru hänen luullusta kuolemastansa hurjimmaksi suuttumukseksi hänen pelkurisuutensa tähden, kun jäi elämään maanmiestensä jälkeen. Muutamat nimittivät häntä kurjaksi pelkuriksi, joka pelkäsi kohdata kunniallista kuolemaa, toiset panettelivat häntä petturiksi, ja halu saada kostaa heittolaiselle vahvisti vaan enempi heidän päätöstänsä vastustaa romalaisia. He toivoivat kohta saavansa nähdä Vespasianon lipun lähestyvän muuria ja olivat vahvasti vakuutetut, ett'ei mikään voima voisi vastustaa yhteistä uloshyökkäystä ja että kaikki heidän onnettomuutensa ja vastoinkäymisensä pian tulisivat pestyiksi vihatun vihollisen verellä.
Mutta Vespasiano ei antanut heille sellaista tilaisuutta, jota niin haaveksien odottivat. Yhdestä tahi toisesta syystä väisti hän pääkaupunkia ja jätti kapinalliset sinne riitelemään keskenänsä ja sen kautta rikkirepimään ja heikontamaan voimiansa. Romalainen kenraali kävi Agrippan luona Caesareassa merenrannalla ja vetäysi sitte Caesareasta Philippiin pohjois-Galileassa, jossa hän antoi joukkonsa levätä kaksikymmentä päivää.
Sen perästä meni hän tukehduttamaan kapinallisia liikkeitä Tiberiassa ja Tarikeassa, kaksi kaupunkia Genetsaretin rannalla, jotka kuuluivat kuningas Agrippalle, mutta joilla ei ollut halua hänen kanssaan kääntyä romalaisten puolelle. Tiberia antaui pian, mutta yksi joukko kapinallisia pakeni Tarikeaan, jonka Josepho oli vahvasti varustanut. Romalaiset asettivat leirinsä kaupungin muurien ulkopuolelle ja rupesivat valmistelemaan piiritykseen. Romasta tuli sotajoukon vahvikkeeksi joukko nuoria rekryyttiä ja niiden joukossa oli Marcellokin, joka isänsä toimesta oli päässyt Titon allekuuluvaan ratsujoukkoon.
Muutamina päivinä jatkoi piiritysjoukko työtänsä häiritsemättömässä rauhassa, ja Marcello kulki joutohetkinänsä yksin ympäri ilahuttavia järvenrantoja. Palmujen varjoja katseli hän kummastuksella ja liikutuksella sitä ihanaa näky-alaa, joka oli edessänsä. Se kuitenkaan ei ollut luonnon kauneus, joka valtasi hänen mielensä; hänen sielunsa vaipui ajatuksiin kuluneista ja hänen kuvituksensa maalasi hänelle tapaukset, ennen tapahtuneet juuri näillä rannoilla. Hän uneksi näkevänsä sen laakson, jossa hän nyt oli, uudestaan kansoitettuna galilealaisilla maamiehillä ja kalastajilla, vaimoilla ja lapsilla, jotka kaikki hiljaisena ja tarkkaavana kuuntelivat keskellään seisovan miehen puhetta. Ei ainoatakaan ylenmaallista sädettä loistanut hänen päänsä ympäri — hän oli muodoltaan kuin tavallinen ihminen, ja kuitenkin mikä ero! Koko hänen olentonsa oli hiljainen majesteetillinen, jumalallisen rakkauden ilmaus ja laupeus näkyi hänen lempeissä kasvojensa juonteissa, joiden kautta hän äärettömästi erosi kaikista muista. Ja hänen huuliltansa valui sellaisia runsasarvoisia ja läpitunkevia sanoja, sisältäviä opetusta, kehoitusta, rakkautta ja laupiutta, että Marcello heräsi syvästä unelmastaan ja huudahti:
"Toden totta, ei kenkään ole puhunut niin kuin tämä mies! Ah, rakas Herra Jesus, pidä minä sanassasi ja ruoki sieluni taivaallisella mannalla, että minä aina olisin sinun sekä ajassa että ijankaikkisuudessa! Minä toivoisin," pitkitti hän puoliääneen, "että Naomi ja Klaudia olisivat täällä! Me puhuisimme Hänestä, joka täällä kerran saarnasi laupeutta kansalle, ja minä kertoisin heille kaikki mitä minun arvoisa opettajani minulle puhui Romassa. Naomi rukoilee yhtä totista Jumalaa, ehkä hän häilyy pimeydessä ja eksyksissä, mutta minun sisar-poloiseni palvelee vielä epäjumalia. Siunatkoon Herra hänen ystävänsä sanat, että hän tulisi tietämään yhden ainoan totisen Jumalan! Ja minun isäni — pitääkö hänen aina pysymän epäjumalan palvelijana? Ei, ei; minä luotan lujasti siihen, että Herra myös on häntäkin etsivä ja vetävä hänen kuin kekäleen tulesta! Herra, tapahtukoon sinun hyvä ja laupias tahtosi, silloin tapahtuu kaikki kuin hyvä on!"
Sellaiset ajatukset liikkuivat äsken kääntyneen sydämessä silloinkin kun hän taas kulki leirin katuja. Isänsä teltassa hän tapasi Javanin, jota hän ei ollut tavannut leiriin tulonsa jälestä. Ystävyys ei ollut koskaan yhdistänyt näitä nuoria miehiä, kuten jo tiedämme, mutta Javani oli nyt vanki ja Marcello oli saanut toisen mielen ja luonnon. Ja kun Javani oli Naomin veli, niin se kanssa vaikutti, että Marcello lähestyi vankia sydämellisellä ystävyydellä. Kun Marcellon ystävyydestä oli etua viekkaalle Javanille, niin hän puolestaan koki näyttää hyvin iloiselta, kun sai tavata entisen leikkikumppalinsa. Hän rupesi kohta puhumaan perheestänsä ja suhteistansa Jerusalemissa, mutta kun hän siinä lausui kerskaamalla juutalaisten lujasta päätöksestä ennemmin kuolla kuin antautua, ei voinut Rufo muuta kuin hymyillä ajatellessaan Javania ja Josephon omaa käytöstä. Javani huomasi ja ymmärsi tämän hymyilyn ja hänen sydämensä paisui kostonhimosta; itsekseen vannoi hän, että jos hän joskus pääsisi vapaaksi ja saisi aseet käsiinsä, niin hyväntekijänsä saisi kalliisti maksaa tämän pilkkahymyilyn.
Tämän päivän perästä kohtasi Marcello hänen harvoin, sillä sodantapaukset veivät nyt koko hänen aikansa. Seuraavana päivänä meni Tito kuudella sadalla miehellä, niiden joukossa myös Marcellokin, hajoittamaan erästä vahvaa, kaupungin edessä olevalle kedolle kokoontunutta, galilealaista joukkoa, ja niin tuima ja vastustamatoin oli romalaisten ryntäys, että paljoa voimallisempi vihollinen ajettiin pakosalle jo ennen kuin Titon perässä lähettämä varaväkikään ehti tulla. Useoita sellaisia romalaisille onnellisia taisteluita tehtiin, ja asujamet näkivät, ett'eivät enää kauan voisi puolustaa kaupunkia, jonka vuoksi yksi puolue heidän joukossaan vaati antaumista. Mutta pakolaiset Tiberiasta ja muut vieraat vastustivat sitä, josta seurasi tulisia tappeluita. Kun Tito sai tämän tietää, ryntäsi hän, itse ollen joukkonsa ensimäisenä, kaupunkiin sellaisesta kohdasta, joka oli vähemmin vartioittu, valloitti sen ja tappoi kaikki, jotka vastustivat. Useoille kuitenkin onnistui paeta venheissä järvelle, mutta heitä lähti takaa ajamaan romalaisten suuremmat alukset, jotka armahtamatta purjehtivat upoksiin pienemmät, väellä ylen täyteen lastatut pakolaisten venheet. Yli koko järven pinnan kellui venheitten kappaleita ja kuolleita ruumiita, sen kirkas vesi oli verellä värjätty ja pitkin rantoja makasi aaltojen heittämiä ruumiita lemullansa ilmaa myrkyttämässä.
Tässä tilaisuudessa myös Vespasiano tahrasi nimensä teolla, jota ei koskaan voida poispyyhkiä. Useita vieraita oli joutunut vangiksi Tarikean valloituksessa. Ne olivat antauneet sitä lupausta vastaan, että heidän henkensä säästettäisiin, mutta kun he olivat kapinoitsijoista enin hurjimmat, asetettiin heti tuomioistuimen eteen, joka tuomitsi heidät kuolemaan. Vespasiano ei kuitenkaan tahtonut täyttää tuomioa itse kaupungissa tahi sen läheisyydessä, vaan oli pitävinänsä vangeille antamansa sana ja käski heidän lähteä sitä tietä, joka viepi Tiberiaan. Vangit mitään pahaa aavistamatta lähtivät matkalle; mutta pitkälle eivät ehtineet, kun heidän kohtasi romalaiset joukot kummallakin puolella tietä, mitkä armahtamatta tappoivat kaikki heikommat ja vanhat sekä vangitsivat muut, jotka olivat määrätty myytää orjiksi.
Monta kaupunkia Galileassa pani nyt aseensa pois ja avasi porttinsa romalaisille, pelästyneenä niistä hirvittävistä esimerkeistä, mitkä olivat kapinallisia kohdanneet; ainoastaan Gamala, Giskala ja Itabyrio sekä muutamia pienempiä kaupunkia pitkittivät vastustusta. Mutta yksi toisensa perästä valloitettiin ja pitkän hirvittävän piirityksen kestettyä joutui Gamalakin viholliselle, joka kuitenkin pidettiin vahvempana linnaan kuin Jotapata. Jok'ainoa kaupungin asukas tapettiin, paitsi kahta, Philippin, Agrippan kenraalin sisarta, ja monta sataa miestä tappoivat ensin vaimonsa ja lapsensa ja viimeksi itsensä siten välttääksensä romalaisten julmuutta.
Pelästyneenä toisten kaupunkien kohtalosta, tahtoi Giskalan asukkaat antautua, mutta etevä puolue, etupäässä Giskalan Johan, vastustivat sitä. Tito, joka lähetettiin kaupunkia valloittamaan, näki sen olevan helpon kohta valloittaa, mutta tahtoen säästää onnettomia, kehoitti hän heitä heti antautumaan. Viekas Johan oli estänyt kaikki muut paitsi hänen puoluehensa kuuluvat näyttäymästä muurilla, ja nyt lupasi hän, kaupungin antaumisen, mutta pyysi parin päivän viivytyksen, kun juutalaiset juuri viettivät erästä juhlaa. Tito myöntyi pyyntöön, ja veti joukkonsa edemmäksi kaupungista.
Tämän viivytyksen käytti Johan päästäksensä itse turvaan, ja jo samana yönä lähti hän seuraajiensa ja myös koko joukon kanssa muita matkalle Jerusalemiin. Kun Tito meni kaupunkiin ja sai kuulla petoksen, lähetti hän kohta takaa ajamaan Johan'ia, joka kuitenkin joukkonensa pääsi pakoon, kun sydämittömästi jätti tielle naisia, lapsia ja voimattomia miehiä, joita kaikkiansa kolmetuhatta ottivat romalaiset vangiksi.
Giskalan antaumisen perästä seurasivat muutamat muut kaupungit sen esimerkkiä, ja kun vuodenaika jo oli käynyt sopimattomaksi sodalle, lopetti Vespasiano vuoden sotaretken ja vetäytyi joukkonensa Caesareaan.
Johtajat Jerusalemissa eivät ollenkaan olleet lähettäneet apujoukkoja Galileaan eikä myöskään ryhtyneet mihinkään pontevimpiin toimiin pääkaupungin täydelliseen puolustustilaan asettamista varten. Alituiset riidat ja rettelöt eripuolueiden kesken kuluttivat ajan ja moni mahtoi myöskin ajatella, että romalaiset väsyneenä kovasta vastustuksesta Galileassa jättävät Jerusalemin rauhaan.
Huhu Giskalan Johan'in paosta nosti monessa suuren ilon, ja se seikka, että hän oli nyt vihatun Josephon kilpailija ja vihollinen, vaikutti että häntä tervehdittiin tervetulleena kun hän väkenensä tuli Jerusalemiin. Monta kyllä kummastutti hänen väkensä surkuteltava tila, mutta viekas Johan ymmärsi pian haihduttaa epäilemiset urhollisuudestansa ja rohkeudestansa ja väitti ihan julkeasti, että romalaisten voima jo oli kukistettu ja että heidän samoomisesta Jerusalemia vastaan ei tulisi mitään, sillä heidän joukkonsa olivat siksi alakuloisia ja sotaan kyllästyneitä.
Johan'in seura lisääntyi paljon kaikellaisista sotahalukkaista ja raivoista nuorista miehistä, jotka eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan rauhasta romalaisten kanssa. Rauha- ja sotapuolue syntyi niinmuodoin, ja nämä jakaantuivat vielä pienempiin osastoihin, jotka siitä suuressa pää-asiassa saattoivat yhtä pitää, mutta muutoin olivat omien tahtojensa ja toivojensa johtamina. Vallattomia joukkoja kuleksi ympäri kaupunkia riistäen, ryöstäen ja murhaten ja yksi sellainen pysähtyi Jerusalemiin ja lisäsi sotapuolueen voimaa. Mutta se myös lisäsi kurjuutta ja häirinkiä kaupungissa sekä vähensi tuntuvasti ruokavaroja, jotka olivat kootut tuleviksi tarpeiksi.
Viisas ja kunnon Sadok, useoiden muiden jalojen miesten kanssa, koetti saada rajan väkivallan harjoittajille, mutta mitä voivat he, kaikille näille villeille, hillimättömille joukoille. Kansa katseli välinpitämättömänä, kuinka etevimmistä miehistä yksi toisensa perästä pantiin vankiuteen tahi laitettiin tieltä pois; kansa kyllä pelkäsi tulevia aikoja, mutta niin kauan kun sai olla rauhassa pysyi se alallansa. Sitte kyllä kun rajut rauhanhäiritsijät kävivät temppelin kimppuun, puhkesi kansa raivoon. Ylimmäisen papin Ananon kiihoituksesta karkasi kansa selootien päälle, joiksi pahantekijät itsensä nimittivät, ja kun nämät sijoittuivat temppeliin, kaikui kohta pyhässä huoneessa raa'at laulut, vannomiset ja herjaukset. Kun selootit myös joukostansa valitsivat erään Mathiaan ylimmäiseksi papiksi, liittyi Sadok ja kaikki muut oikein ajattelevat papit Ananon kanssa ja kehoittivat kansaa hävittämään nämä jumalattomat joukot. Kansa nousikin kuin yksi mies ja hurja tappelu syntyi; selootit ajettiin takaisin ja pakoitettiin pois ulommaisesta temppelipihasta, mutta kun ei Anano tahtonut tappelua itse pyhässä temppelissä, käski hän kansan antamaan aseet levätä ja asetti ympäri temppeliä vartijoiksi kuusituhatta miestä.
Giskalan Johan, joka tähän asti oli olevinansa suurin vihamies selooteille, vaikka hän piti salaista yhteyttä niitten kanssa, lähetettiin nyt heidän luoksensa keskustelemaan. Hän kertoi ystävillensä, että heillä oli loppu käsissä, jos eivät pian saa apua, josta pelästyneinä he lähettivät salaisen sanan idumelaisille pyytäen heidän apuansa. Tämä villi ja sivistymätöin kansa, joka oli juutalaisten kanssa yhdistynyt yhdeksi kansakunnaksi, mutta säilytti hillitsemättömän halunsa sotaan ja seikkailuihin, kokoontui kohta 20,000 miehiseen joukkoon ja samosi Jerusalemia vastaan Lofon poikain Jaakon ja Johanin, Simonin Cathlan pojan, Phinian Clusothan pojan johdolla.
Kun tämä joukko tuli kaupungin luo, lähetettiin Jesus niminen ylimmäinen pappi heidän tykönsä sopimaan rauhasta. Hän kehoitti heitä joko rupeamaan kansan puolelle taikka aseettomina tulemaan kaupunkiin tahi myös poistumaan muurein luota. Ei ainoatakaan näistä ehdotuksista hyväksytty; Simon sanoi että olivat tulleet suojelemaan isänmaanmielistä puoluetta niitä vastaan, jotka tahtoivat heidän myydä romalaisille, eikä palaamansa takaisin ennen kuin ovat täyttäneet velvollisuutensa. Mitään aikaan saamatta täytyi Ananon lähettilään palata takaisin, ja idumealaiset leirittivät itsensä, niin hyvin kuin taisivat, ulkopuolelle kaupunkia. Mutta yöllä tuli ankara myrsky; salamat risteilivät toisiansa ja sade valui virtana, samalla kun maanjäristyksen vaikutuksesta äkkinäisiä täräyksiä kuului ja tuntui. Anano, joka muuten oli huolellinen ja tarkka, laimiin löi tänä yönä tavallisen varovaisuuden tarkastaa vartijoita ja useat selootit käyttivät tätä hyväksensä siten että kenenkään huomaamatta hiipivät ulos ja avasivat yhden portin idumealaisille, jotka kohta ryntäsivät sisälle ja pelastivat temppeliin suljetut selootit.
Verisaunaa, joka nyt alkoi, on mahdotoin kertoa ja kaikkein kauhein ihmisteurastus tapahtui ympäri temppeliä, jossa kansan asettamien vartijoiden päälle rynnättiin kummaltakin puolen ja tapettiin viimeiseen mieheen asti. Ukkosen jyrinään ja myrskyn ulvontaan sekaantui vaimojen ja lasten hätähuudot, idumelaisten julma karjunta ja aseitten kamala kalke. Ympäri temppelipihaa makasi kuolleita ruumiita ylt'ympäriinsä, ja päivän tullessa oli ruumisten luku 8,500. Mutta verisaunaa pitkitettiin kaupungissakin, eikä ketään säästetty, joka joutui näiden hurjien riiviöitten käsiin. Anano ja Jesus Gamalan poika tapettiin ja hurjat tappajat tallasivat jaloin heidän ruumiinsa. Ananon kuolemalla tehtiin kaikki toivokin rauhasta romalaisten kanssa turhaksi, ja se on tästä verisauna-päivästä kun historian kirjoittaja lukee Jerusalemin hävityksen alkavan.
Näiden verisien tapahtumien aikana, joista ainoastaan lyhyesti olemme puhuneet, oli Sadok'in perhe kovin levotoin. Muutamia päiviä ennen idumealaisten tuloa oli Naomi setänsä Amatfiah'in ja hänen vaimonsa Judithan kanssa mennyt heidän maatilalleen lähellä Bethaniaa, ja hänen piti palaaman juuri sinä päivänä kun julmat viholliset tulivat Jerusalemin ulkopuolelle. Kaupungin portit suljettiin ja kova käsky annettiin ett'ei ketään saanut kaupungista päästää ulos eikä kaupunkiin sisälle. Anano kutsui Sadok'in neuvotteluun, ja mitä kauemmin hän siellä viipyi, sitä levottomammaksi tuli Salome. Vihdoin päätti hän lähteä Ananoon saamaan sekä häneltä että Sadok'ilta neuvoa ja lohdutusta murheessansa. Tämä matka oli Salomelle erittäin vaarallinen tällaisena levottomana aikana kaupungissa, mutta onneksi olivat kaikki niin puuhissaan vaaran tähden, joka uhkasi kaupunkia kahdelta puolelta, että hänelle onnistui rauhassa kahden aseellisen palvelijan ja vanhan Deborahn kanssa päästä ylimmäisen papin asuntoon.
Sadok hämmästyi suuresti nähdessään vaimonsa niin kaukana pois kotoa. Hän oli tykkänään unhoittanut Naomin poissa olon, mutta nyt kun häntä siitä muistutettiin, kävi hän sangen levottomaksi hänen tähtensä. Hän meni kiireesti Ananon luo ja pyysi lupaa päästä jostakin kaupungin takaportista ulos hakemaan Naomia ja varoittamaan häntä sekä Amatfiahsta. Anano epi, sillä hänelle oli tarpeen Sadok'in taitavat neuvot neuvotteluissa ja ilman sitä pelkäsi hän arvokkaan ystävänsä joutuvan vihollisten käsiin; pyyntöä ei hän kuitenkaan luullut voivansa kieltääkään ja oli juuri antamassa myönnytyksensä kun Theophilo Amatfiahn poika pyysi sisällepääsyä pyytämään lupaa mennä isäänsä hakemaan. Tämä pyyntö myönnettiin heti ja kun Theophilo kohta lähti matkalle kävi Salome levollisemmaksi ja antoi Sadok'in kuljettaa itsensä kotio. Sadok kuitenkaan ei kerinnyt kotona viipymään, vaan palasi uudestaan neuvotteluun.
Pitkät ja ikävät olivat nyt tunnit kolmelle naiselle Sadokin huoneessa. Aurinko laski ja pimeä tuli, silloin lähetti Sadok sanan, ett'ei häntä ole kotio odottaminenkaan ennen puoliyötä. Mutta kun puoliyö tuli raivosi myrsky niin kauheasti, että Salome milt'ei toivoi miehensä olevan yötä Ananon huoneessa. Hetkinen sen jäljestä alkoi harvinainen kummallinen jyminä kuulua myrskyn huminassa; se kuului kuin hurja murhakiljunta tahi hätähuuto, ehkä sitä tuskin saattoi selvään eroittaa Sadokin huoneesen, kun se oli kaupungin ulkoreunalla, lähellä vallia. Salomen sydän täyttyi sanomattomalla tuskalla ja hänen mielestään ei pitkä, musta yö tahtonut milloinkaan loppua. Mutta kun päivä tuli ja hän sai tiedon yöllä tapahtuneesta kauheasta verisaunasta — kun aseitten kalke, huuto ja meteli selvästi kuului joka haaralta kaupunkia ja kaikkein enin temppelistä päin — silloin raukesi hänen voimansa ja hän vaipui tunnottomana permannolle.
Onneksi palasi samassa silmänräpäyksessä Theophilo tuoden levottavia uutisia Naomista. Theophilo oli hädin tuskin päässyt joutumasta muutamien ympäri kuljeksivien idumealaisten käsiin, ja ainoastaan tarkka tietonsa kaikista Öljymäen poluista sekä nopsat jalkansa pelastivat hänen. Jättäen vihollisen kauaksi jälkeensä tuli hän Amatfiahn asunnolle juuri silloin kun tämä oli vaimonsa ja Naomin kanssa lähdössä paluumatkalle takasin Jerusalemiin. Theophilon tuomat kertomukset saivat isän ensin pitämään huolta omaistensa turvallisuudesta niin paljon kuin oli mahdollista ja sitte poikansa kanssa kiiruhtamaan kaupunkiin, jonne seikkailuitta pääsivätkin. Kun julma taistelu kerrassaan syttyi, koettivat he kohta tunkeutua Ananon huoneesen, mutta näkivät sen olevan hurjien selootien ympäröimänä, jotka huusivat hänelle kuolemaa, kääntyi Amatfiah kotionsa ja Theophilo kiiruhti Salomea rauhoittamaan, joka suri Naomin tähden.
"Ah", huudahti Salome, "Sadok ei ole tänä kauheana aikana ollut kotona. Hän oli Ananon luona, kun alkoi myrskytä ja nyt en minä tiedä onko elossa vai kuollut. Hänhän on isäsi oma veli, Theophilo — etkö tahdo pelastaa häntä eli edes toimittaa minulle jotakin tietoa hänestä? Ota kanssasi kaikki meidän palvelijat; he ovat uskolliset ja pitävät herrastansa paljon. Mutta joudu; älä kuluta silmänräpäystäkään turhaan ja Herran siunaus on seuraava sinua."
Salome'n suru liikutti kovasti Theophiloa; hän ei viipynyt kauemmin kuin tarvittiin palvelijoiden varustamiseen aseilla, ja niiden seurassa kiiruhti hän ylimmäisen papin asunnolle. Hirvittävä näkymö kohtasi silmiä kaduilla, joita kulkivat. Kaikki huoneet näyttivät olevan autiot ja hyljätyt ja joka paikassa makasi kuolleita, runneltuja ruumiita ja verta juoksi katuojissa. Tuonnempana muista osista kaupunkia kuului hurja huuto ja kirkuna — todistus, ett'ei murhaajat vielä olleet lopettaneet päivätyötänsä, vaan ainoastaan menneet hakemaan uhrea muualla päin.
Kun he tulivat Ananon asunnolle, oli myös sekin tyhjänä ja autiona ihmisistä. Kaikki portit olivat avoinna ja kappaleita kalleista huonekaluista ja talouden kapineista oli hajallaan pitkin kartanon pihaa. Ison porstuan kuistilla oli ollut tuima tappelu, sillä siinä oli läjissä ruumiita, ja yhden sellaisen alta näki Theophilo vaatekappaleen pistävän esiin, jonka hän kohta tunsi kuuluvan Sadok'ille. Joutuin nostettiin ruumiit pois ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli veriseltä ja revityltä ruumiilta poistettu hirvittävä paino. Vielä hengitti vanha pappi, ehkä heikosti, ja Theophilo antoi heti palvelijain pitkistä keihäistä tehdä paarit, jonka päälle pantiin matrassi, jolle sitte nostettiin pahasti haavoitettu Sadok. Surullinen joukko lähti sen perästä liikkeelle ja ilman seikkailuja oli se jo ehtinyt lähelle kotoa, jossa kohtasivat joukon juopuneita idumealaisia, jotka uhkeasti käskivät kantajat seisahtumaan ja kysyivät, mitä he kantoivat. Theophilo nosti vaatetta, joka oli levitetty kuolleen haavoitetun ruumiille ja näytti että se oli lähellä kuolemaa oleva mies. Nähtyänsä sen, poistuivat idumealaiset, kuitenkin heitti yksi pahanilkinen heittokeihäänsä paariin, jolla haavoitti Sadok'in käsivarren. Jos hän olisi tiennyt, että paarilla makaava oli yksi Ananon paras ystävä, niin eipä niinkään olisi tyytynyt ainoastaan tähän saattamaansa haavaan.
Helppoa on kuvitella Salomen pelästystä ja hämmästystä, kun hän näki miehensä tämänlaisessa tilassa, mutta hän voitti surunsa ja kiiruhti haavoitettua kaikesta voimastansa hoitamaan. Sadok'in haavat kyllä olivat vaaralliset, mutt'ei kuolettavat, ja sitte kun hän tuli täyteen tuntoon, kertoi hän mitä oli tapahtunut Ananon huoneessa siihen asti kun hän itse haavoitettuna vaipui maahan. Anano oli sinä yönä jättänyt vartijat tarkastamatta, kuten jo tiedämme, ja neuvottelu oli kestänyt ison aikaa jälkeen puolen yön, jonka äkkiä keskeytti hirveä meteli. Kaikki kiiruhtivat ulos katsomaan, mikä se oli ja kun tulivat portaille näkivät, että koko kartano oli täynnä hurjia aseilla varustettuja selooteja. Nämä antoivat kulkuistaan kuulua kamoittavan huudon, kun saivat nähdä kaikki ylimmäiset papit ja kansan vanhimmat ja ryntäsivät hurjasti portaille saadaksensa sammuttaa vihansa vihatun vihollisensa veressä. Lyhykäinen sota seurasi; pian olivat muutamat papit palvelijoinensa voitettu ja Sadok makasi haavoitettuna ja melkein vereen tukehtuneena tietämättä mitä sen perästä tapahtui. Perästäpäin saatiin tietää että Anano ja Gamalan Jesus olivat tapetut ja että raivot murhaajat olivat heidän ruumiitansa perässään vetäneet pitkin katuja.
Onneksi oli moni selooti nähnyt Sadok'in kaatumisen, josta syystä sanoma hänen kuolemastansa pian levisi ympäri kaupunkia ja joka todeksi uskottiin. Jos niin ei olisi tapahtunut, olisi varmaan hänen arvokkaisuutensa kiihoittanut murhaajia etsimään ja tappamaan hänen. Haavojensa tähden täytyi hänen olla paikoillaan ja hänen vaimolleen ja palvelijoilleen onnistui niin hyvin pitää salassa piilopaikkansa, ett'ei hänen omalla veljellänsäkään Amatfiahlla ollut siitä pienintäkään aavistusta, ennenkuin hän tuli Salomen luo lohduttamaan häntä surussansa.
Verisaunaa kesti useampia päiviä, tahi siksi kun idumealaisten, joiden ryöväys- ja kostonhimo olivat tyydytetyt, alkoivat tuntea kaihoa matkaansaattamastansa verityöstä. He ilmoittivat sen vuoksi aikomuksensa palata kotiansa, mutta ennenkuin lähtivät, avasivat kaikkien vankilain ovet ja päästivät irroilleen kaksituhatta hurjaa pahantekijää, jotka kiiruhtivat yhdistymään Simonin Gioran pojan laeista välinpitämättömään joukkoon. Kansa rupesi idumealaisten mentyä saamaan takaisin rohkeutensa, ja piilossa olleet uskalsivat tulla näkyville; mutta selootit eivät laanneet julmuuksiansa harjoittamasta, ja päivittäin kaatoi heidän murhahimonsa uusia uhria. Vespasiano tiesi tarkoin tilan kaupungissa ja moni kehoitti häntä suorastaan marssimaan Jerusalemia vastaan ja kerrassaan tekemään lopun sodasta. Mutta romalainen sotaherra katsoi edullisemmaksi antaa juutalaisten heikontaa voimansa sisällisillä sodilla vielä entistä voimattomammaksi.
Tällä sekasorron ja häiriön aikana levitti Giskalan Johan kunniahaluisia tuumiansa ja vihdoin anastikin käsiinsä kaiken todellisen vallan ja hallituksen kaupungissa. Selootit jakaantuivat nyt kahteen osaan, joista toinen puolue piti Johan'ia ylenvaltiaana johtajanansa ja toinen puolue oli lajittomana kansavaltana. Kaikkien niitten onnettomuuksien lisäksi, joita sota, tyrannisuus ja kapina, joka raivosi maassa, hyökkäsivät sicarit eli asfafinit (ryövärit), mitkä olivat valloittaneet Massada nimisen linnoituksen lähellä Kuollutta merta, Engaddiin pääsiäis-yönä 68 ja tappoivat 700 asujanta. Toisia ryövärijoukkoja kokoontui Jerusalemin lähitienoille ja maassa vallitsi nyt täydellinen sekasorto, ryövääminen ja murhaaminen.
Ihan toisellaisissa tiloissa kuin mitä olemme kertoneet oli Naomi ollut, ja jos hän ei olisi ollut levotoin vanhempainsa ja ystävättärensä Klaudian tähden olisi hänestä rakkaiden omaistensa luona viettämänsä päivät olleet onnellisemmat elämässänsä. Jo ensimäisenä iltana oli Juditha ehdottanut hänelle Bethaniaan menemistä, ja Naomi sekä hämmästyi että ilostui, kun tätinsä heti kylään tultuansa meni suorastaan Marian asuntoon.
Vanha Maria oli yksin. Hän nousi ylös ja tervehti Naomia: "Jumalan ja Vapahtajamme siunaus ylitsesi, lapseni." Naomi kauhistui kun tervehtiminen tapahtui tätinsä läsnä ollessa.
Juditha havaitsi mitä liikkui nuoren naisen mielessä ja kiiruhti rauhoittamaan häntä.
"Minä olen tuonut sinun tänne Naomi" sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, "saadakseni sinulle meidän arvoa ansaitsevan ystävämme läheisyydessä tunnustaa, että myös minä olen yksi arvotoin opetuslapsi sille Herralle ja Vapahtajalle, jonka nimeä olet oppinut rukoilemaan. Maria on ollut välikappaleena Herran kädessä nostamassa sitä mustaa hairauksien ja valeluulojen huntua, jolla minun ja mieheni sielu oli peitetty. Meidän on täytynyt tämä pitää salassa kaikilta; kyllä voit ymmärtää minun sisällisen iloni ja kiitollisuuteni, kun sain tietää, että Herra on myös sinunkin saattanut totuuden tuntemaan."
"Ah", huudahti Naomi, "nyt olen niin onnellinen kun en enää ole yksinäinen ja eroitettu kaikista muista, joita rakastan maan päällä! Suokoon Jumala että minun isäni ja äitini ja harhateillä oleva veljeni myös tulisivat uskomaan Vapahtajan ja löytäisivät sen levon sieluissansa, jota minä en tuntenut ennen kuin tiesin syntini olevan puhtaaksi pestyt hänen veressänsä. Ja kaikesta siitä on minun kiittäminen teitä, minun rakasta opettajatartani. Herra palkitkoon teitä laupiutensa mukaan."
Pitkä ja elähdyttävä keskustelu tapahtui sitte näitten kolmen kristillisen ystävättären kesken. Juditha kertoi tarkemmin Naomille oman sekä miehensä kääntymisen ja kasteen; Theophilo oli niinikään kääntynyt samaan uskoon ja kastettu jo useoita vuosia sitte. Nämä kaikki olivat sulia uutisia Naomille ja hän ihmetteli sitä suurta kristittyin paljoutta, kun oli ollut Jerusalemissa aina Jakopin, Herran veljen ja kaupungin ensimäisen pispan, martyrikuolemaan asti.
"Sen ajan perästä, jonka sinäkin kyllä muistat", sanoi Juditha, "ovat kristityt hajoitetut, ja Jerusalemissa jälellä olevat eivät uskalla ilmaantua niin julkisesti kuin ennen heidän oivallisen pispansa eläissä."
"Minä muistan hänen kuolemansa," sanoi Naomi, "ja aivan hyvin muistan, että isäni kunnioitti häntä suuresti hänen vilpittömyytensä ja lujuutensa vuoksi, vaikka hän piti hänen olevan johdetun harhateille ja petetyn. Kun hän kuljetettiin temppelivallin äärimmäiselle reunalle ja toivottiin siellä kansan edessä sanovan, ett'ei Jesus olekaan luvattu Mesias — niin silloin näkevät kaikki pettyneensä toimissaan, kun pyhä Jakoppi huusi, että Jesus todella oli Jumalan poika. Isäni ei yhtynyt huutoon, hänen joka tahtoi syöksemistään muurilta alas — hän olisi tahtonut pelastaa sen kunnia-arvoisen miehen, mutt'ei voinut. Ah, jos olisin tuntenut hänen tahi jonkun toinen apostolin! Mutta te, Maria, tunsitte varmaan heidän, puhukaat minulle paljon näistä pyhistä miehistä!"
"Tunsin", vastasi Maria, "minä olen nähnyt ja tuntenut he melkein mutta minun silmäni ovat myös nähneet mitä profetat ja kuninkaat halusivat nähdä ja eivät kuitenkaan saaneet nähdä — minä olen nähnyt Herran Jesuksen ihmisellisessä olennossa ja alennetussa tilassa, ja nyt on koko sieluni ikävöitseminen saada nähdä hänen kuninkaana kaikessa loistoisuudessa isänsä Davidin istuimella. Kun hän tulee jaloudessansa näkevät kaikki hänen ja tunnustavat hänen Jumalan pojaksi."
"Uskovatko kristityt Mesiaksen pian palaavan loistoisuudessaan?" kysyi
Naomi.
"Uskovaiset odottavat hänen tuloansa sekä pian että valmistelematta. Muutamat veljistämme odottavat häntä jo, kun vielä ainoa elävä apostolinsa Johannes on maan päällä. Tämä kuitenkin on väärä käsitys siitä, kun Jesus sanoi Pietarille hänen kysymykseensä rakastetun opetuslapsen kohtalosta: 'Jos tahtoisin hänen siihen asti olevan kuin minä tulen, mitä sinun siihen tulee?' Siitä on syntynyt puhe, ett'ei Johannes kuolisi ennen kuin Herra uudestaan tulee. Itse hän ei niin käsittänyt Jesuksen sanoja, ja hän on nyt Ephesossa varroten ja odottaen ikävöimällä sitä päivää, jolloin hän kutsutaan täältä Kristuksen läheisyyteen."
"Hän siis elää vielä?" huudahti Naomi vilkkaasti.
"Niin, hän elää ja on vielä korkealla iällänsäkin Aasiassa olevien seurakuntien päällikkö, joille hän kirjoittaa herttaisia kirjeitä, jotka todistavat samaa kristillistä rakkautta ja laupeutta, mikä koko hänen elämästänsä ja luonteestansa näkyy. Mutta hän ei ole aina ollut sama laupias ja rakkahainen Johannes; minä tunsin hänen nuorukaisena ja sekä hän että veljensä Jaakoppi olivat silloin tulisia ja kiukkuisia. Se oli Jesuksen rakkaus, joka muutti hänen ja teki sellaiseksi kun hän on."
"Niin, Jesuksen rakkaudella on todella voima synnyttää meidän uudestaan", huudahti Naomi. "Kuka on niin rakastanut syntisiä kuin hän? Kun ajattelen että hän on vuodattanut verensä minun synteini tähden ja pessyt minun aivan puhtaaksi, niin tunnen itsessäni kuin uuden voiman ja olen valmis kadehtimaan apostolia, Stephanoa ja kaikkia pyhiä marttyria, jotka verellänsä ovat saaneet uskonsa todistaa."
"Älä luota vilkkaisiin tunteisiisi, rakas Naomini", sanoi Maria lempeästi. "Ajattele Pietaria, urheamielistä, pelkäämätöntä Pietaria, joka hädän hetkellä vaipui niin syvään sen vuoksi kun luotti omaan voimaansa ja rohkeuteensa."
"Aivan niin, mieleeni muistuu se surullinen tapaus", sanoi Naomi, tuntien itsensä nöyryytetyksi Marian lempeästä nuhteesta. "Pietarin kieltämys ja toisten opetuslasten pakeneminen Jesuksen luota on aina minua kummastuttanut; opetuslapset olivat kuitenkin olleet aina hänen luonansa ja oppineet häntä pitämään paraana ystävänänsä."
"Niin, tässä on meillä nöyryyttävä todistus ihmissydämen heikkoudesta, kehnoudesta ja itsekkäisyydestä ja sen johdosta ovat apostolit itsekin siitä puhuneet pyhissä kirjoituksissaan. Mutta tässä näemme myös todistuksen Jesuksen rakkaudesta ja anteeksi-antavaisesta laupiudesta, joka ottaa syntisen vastaan, kun hän syntinensä nöyränä ja katuvaisena tulee hänen luoksensa. Sentähden sanoikin Pietari sitte: 'Pysykäät lujasti nöyryydessä, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.' Älkäämme koskaan olko mitään olevanamme ja älkäämme koskaan kiittäkö itseämme muusta kuin heikkoudestamme, niin Herra on varjeleva meitä ja tekevä meidän väkeviksi."
Päivä joutui loppuun ja aurinko oli laskemaisillaan, Kun Juditha ja Naomi vihdoinkin ottivat jäähyvästin Marialta luvaten pian tulla uudestaan. Palatessaan pelkäsivät he tapaavansa ympäri kuljeksivia ryövärijoukkoja, joita liikkui seudulla, mutta ennenkuin olivat ehtineetkään aivan etäälle Marian asunnosta kohtasi heidän Amatfiah, joka huolestuneena heidän viipymisestään oli lähtenyt heitä muutamain palvelijoiden kanssa hakemaan. Hän ei tahtonut heitä enään laskea käymään Marian luona, kun he matkalla olisivat yhä alttiina uusille vaaroille, vaan esitteli, että pyydettäisiin Mariaa tulemaan muutamaksi päiväksi heidän luoksensa asumaan. Luonnollista oli että Juditha otti tämän esityksen ilolla vastaan ja jo seuraavana päivänä näki hän ja Naomi vanhan arvoisan ystävänsä muuttavan Amatfiahn oivalliseen maakartanoon. Mutta yhtähyvin kaipasi Maria kaiken häntä nyt ympäröivän mukavuuden ja komeuden keskellä omaa rakasta vanhaa asuntoansa. Sen hän sanoi ja se hänestä näkyikin.
"Mitä ovat nämä marmoripermannot ja upeat huonekalut minulle", sanoi hän yhtenä päivänä Naomille, "sitä maata vastaan, jota Vapahtajamme on polkenut, ja sitä lavitsaa, jolla hän lepäsi, kun minä istuin hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelin hänen sanojansa? Ja mitä ovat nämä korkeat pilarit ja kullattu katto siihen vuoren luolaan verrattuna, jossa minä näin hänen seisovan ja kutsuvan kaikkivoivalla sanallaan minun kuolleen veljeni elämään? Ei mikään muu kuin ajatus, ollakseni sinulle, lapseni, hyödyksi totuuden etsimisessä ja löytämisessä, olisi saanut minua edes muutamaksi päiväksi jättämään rakasta kotiani."
"Oletteko aina asuneet Bethaniassa, vielä sittenkin kun veljenne herätettiin kuolleista?" kysyi Naomi.
"Olen; myös senkin perästä, kun hän toisen kerran laskettiin hautaan, olen aina asunut Bethaniassa. Jonkun ajan veljeni kuolleista herättämisen jälkeen kärsimme paljon vainoomista ylimmäisiltä papeilta ja fariseuksilta, jotka harmilla näkivät monen kansasta uskovan Jesukseen sitte kun hän oli tehnyt sen suuren ihmetyön. He koettivat tappaa veljeäni saadaksensa siten poistettua elävän todistajan Jumalan pojan voimasta."
"Mutta kuinka he itse voivat olla häneen uskomatta, kun heillä oli silmäinsä edessä sellainen todistus hänen jumalisuudestansa?"
"Ylpeys, kunnianhimo ja omahurskaus teki heidät sokeaksi. He odottivat riemuiten kuninkaallista Messiasta ja eivät tahtoneet siksi tunnustaa halveksittua Jesusta, joka valitsi likimmäisiksi seuraajikseen köyhiä kalastajia ja ylönkatsottuja publikaaneja. Sellainen kuvaileminen Jesuksen loistoisuudesta ja vallasta hänen ensimäisessä ilmaantumisessaan esti myös minunkin kauan aikaa uskomasta Jesuksen olevan profeetailta luvatun Messiaksen. Nyt on minulle melkein käsittämätöntä, kuinka minä ennen niin usein saatoin lukea profeeta Eliasta ja kuitenkin epäillä, että hän puhui juuri Jesuksesta. Tämä kyllä oli 'enin halveksittu ja ylönkatsottu ihmisten seassa' ja tosin kyllä juutalaiset kätkivät kasvonsa hänen edessänsä. Ah, milloinkahan on Herran käsi ilmestyvä sille kansalle, jota kutsutaan hänen kansaksensa? Me emme tiedä niistä ajoista ja hetkistä, jotka ovat yksin Herran kädessä, mutta sen hän on meille itse sanonut, että ennenkuin se suloinen aika tulee, saamme kuulla sotia ja sanomia sodista ja paljon murhetta ja vaivaa on tuleva."
"Ja luuletteko, Maria, näitten rangaistuksen päivien nyt olevan tulossa?"
"Minä luulen, että kovat rangaistukset pian kohtaavat Sionin tytärtä ja että ainoastaan ne tulevat säästettyä, jotka uskovat Herraan Jesukseen. Hän käskikin tunnustajiensa lähtemään kaupungista, kun näkevät ennustavaiset merkit ja sentähden onkin monta kristittyä sen perästä kun sota alkoi muuttanut Pellaan Jordanin toiselle puolelle. Minä en ole vanha pakenemaan, mutta ikäni, vähäpätöisyyteni ja köyhyyteni on tähän asti suojellut minun ja jos Herran tahto on, niin mielelläni lopettaisin päiväni Bethaniassa. Jos kuitenkin näen vaaran uhkaavan, niin en tahdo hylätä Herran sanoja, vaan muutan Pellaan veljien luo. Epäilemättä muuttaa myös sinne Amatfiah ja Juditha ajallansa. Ja suokoon Jumala, että sinä ja koko perheesi saataisiin kehoitettua tekemään samalla lailla."
"Sitä minä epäilen; isäni ei tahdo jättää Jerusalemia niin kauan kun siellä on kivikin kiven päällä, ja äitini ei jätä häntä. Älä moiti minua, Maria, jos minä päätän jäädä vanhempieni luo — käyköön sitte miten hyvänsä. Minä tiedän Pelastajani elävän ja hänen käsiinsä jätän itseni huolettomasti, jos kuolema minua kutsuu."
"Hyvä on luottaa häneen, jonka kädessä on elämä ja kuolema, mutta meillä ei ole mitään oikeutta lopettaa elämäämme. Kun päättämisen aika tulee, niin olen varma, että Herra on silloin sinua johtava, mitä sinun tekemän pitää."
Vielä samana päivänä, kun näin puhuttiin, valmisti Amatfiah vaimonsa ja Naomin kanssa paluumatkalle Jerusalemiin, ja Maria myös jätti hyvästi palataksensa asuntoonsa takaisin. Edellisestä tiedämme että juuri lähdön hetkenä tuli Theophilo tuoden sanoman idumealaisten tulosta. Matkasta sen vuoksi ei tullut mitään ja Mariaa lähetettiin heti hakemaan, kun katsottiin hänen olevan paremmassa turvassa Amatfiahn huoneessa, joka oli lujasti rakennettu ja osaksi linnoitettukin viimeisten levottomuuksien jälestä Jerusalemissa ja sen ympäristöllä.
Kun Amatfiah palasi kaupungista, ei hän voinut itseltänsä salata, ett'ei hän eikä perheensä enää kauempaa saattanut olla turvassa maalla, ja hän päätti senvuoksi muuttaa Pellaan. Maria myös suostui ystäviänsä seuraamaan, ja kun Salome kirjeessä Naomille kertoi heidän, vanhempien, toivovan, että hän vielä jonkun aikaa olisi setänsä turvissa ja seuraisi häntä sinne minkä hän katsoisi tarpeelliseksi muuttaa, ei hän enää epinyt seurata sukulaisiansa seudulle, jossa hänellä olisi tilaisuus tavata ja puhutella niin monta uskon sisarta.
Sisällinen sota raivosi yhtä ankarasti Jerusalemissa koko talven ja Naomille oli mahdotoin palata sinne takaisin. Hän sai kuitenkin aina tuon tuostakin kirjeitä vanhemmiltansa ja Klaudialta, joiden sisältö oli rauhoittavaa laatua; Sadok oli jo ihan parantunut ja kaikki olivat terveet sekä vielä kapinan hirmuista säästetyt. Naomi ei kuitenkaan täydellisesti rauhoittunut näistä kirjeistä, mutta hän jätti itsensä ja levottomuutensa Herran käteen ja iloitsi siitä että hän yhdessä niin monen uskon-sisaren kanssa sai avuksi huutaa ja ylistää häntä. Päivä päivältä kävi hänen uskonsa syvällisemmäksi ja sisällisemmäksi. Kristittyin kaunis ja yksinkertainen Jumalan palvelus valloitti hänen sydämensä.
Kaikki oli rauhallista ja hiljaista heidän kokouksissaan; sisällisestä hartaudesta ja vilpittömästä sydämen murtumisesta valuivat kyyneleet monen ennen paatuneen syntisen ja monen äskettäin kääntyneen poskille, kun he yhteisesti lankesivat polvillensa ja yhdistivät äänensä rukouksissa ja lauluissa. Usein pitivät he kokouksiansa yön hiljaisuudessa jossakin syrjäisessä vuoren-rotkossa, sillä vaikk'ei juutalaiset Pellassa yleisesti vainonneet kristityitä tahi osoittaneet kiukkuansa heitä kohtaan, niin kuitenkin varovaisuus vaati näitä pakolaisraukkoja käyttäiksemään hiljaisesti, ett'eivät millään tavalla kiihoittaisi vastustajiansa.
Näissä Jumalan palveluksissa kävi Naomi oikein halulla. Hän halusi innokkaasti päästä kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan, ja sitte kun hän oppilaana opettajiensa ja vanhempain edessä oli antanut tyydyttävän näytteen taidostansa ja uskostansa, sai hän pyhän kasteen. Nyt tunsi hän itsensä kyllin väkeväksi tunnustamaan isällensä kääntymisensä kristilliseen uskoon, ja vaikka hän tiesi isänsä pitävän pahoja luuloja natsaretilaisten uskonnosta ja hyvin aavisti hänen mielipahansa ja surunsa siitä, kun hän luopui isäinsä laeista, jätti hän kuitenkin itsensä huoletta Herran haltuun, tietäen että Herra oli kaikki asettava parhaimmaksi.
Kun Naomi oli kasteen saanut sai hän myös luvan käydä Herran ehtoolliselle ja ottikin usein kiitollisuudella osaa siinä pyhässä ateriassa sielunsa vahvistukseksi ja virvoitukseksi. Kristinuskon ensi aikoina jaettiin ja nautittiin Herran ehtoollista sangen usein, ja Chrysostomo kertoo, että kun kristinuskon henki vielä oli lämmin ja voimallinen ja uskovaisten sydän täynnänsä palavaa rakkautta Herraan, nauttivat he hänen kallista ruumistansa ja vertansa joka päivä. Herran ehtoollisen viettäminenkin tapahtui silloin ihan toisella tavalla kuin nykyään. Kaikki uskovaiset niin rikkaat kuin köyhät söivät yhdessä ensin niin sanotun agapen eli rakkauden aterian, jossa oli sellaista ruokaa kun rippivieraat olivat varainsa mukaan mukanansa tuoneet. Tämän aterian perästä jaettiin ehtoollinen, jonka tehtyä erottiin ja kukin meni hiljaisesti kotiinsa.
Naomi ei voinut kylliksi ihmetellä kristittyin yksinkertaista pukua, kohtuullisuutta ruo'assa ja arvokkuutta käytöksessä. Mikä ero näitten yksinkertaisten ihmisten ja rikasten juutalaisten välillä, jotka ylpeilivät kalleilla kivillä koristetuissa tiareissa, (omituinen päähin), silkkivaatteissa, hetuleisissa vyöhyeissä, kultaisissa rannerenkaissa ja soljissa! Hän olisi kernaasti myynyt kaikki isältänsä saamansa koristeet ja antanut niiden arvon köyhille uskon-sisarille, mutta Juditha muistutti, ettei hänellä ollut käyttämisoikeutta isänsä antamiin lahjoihin ilman isänsä luvatta, varsinkin kun oli kysymys lahjoittaa ne sellaisille, jotka Sadokin mielestä olivat kelvottomat samaan sitä ilmaa, jota hengittivät, ja joita lähestyä oikea Abrahamin poika ei saattanut ilman saastumatta.
Talvi kului ja keväällä 68 alkoi sota uudestaan. Vespasianon leiriin paenneet juutalaiset kehoittivat häntä viivyttelemättä lähtemään Jerusalemia vastaan, mutta hänestä oli parempi jättää se siksi kun muu osa maasta oli lannistettu. Kun Gadara, etevin kaupunki Peraeassa oli valloitettu ja yksi romalainen karnisooni sinne sioitettu, palasi Vespasiano muun joukon kanssa Caesareaan, käskettyänsä Placidon viidensadan ratsastajan ja kolmentuhannen jalkamiehen kanssa pakolaisia takaa ajamaan. Tässä osassa romalaista joukkoa oli myös Rufo ja Marcello, jotka kuljettivat Javanin vankina mukanaan, kun katsoivat viisaammaksi pitää hänen omain silmäinsä alla kuin jättää muiden huostaan.
Kun Placido oli saavuttanut ja tapattanut pakolaiset, joista viisitoista tuhatta murhattiin, kaksituhatta otettiin vangiksi, päätti hän joksikuksi ajaksi pysähtyä siihen osaan Peraeaa lannistaaksensa koko maan ja asetti leirinsä Kuolleen meren rannalle.
Kuu oli korkealla taivaalla ja sen kirkkaat loistavat säteet valaisivat suuren järven kirkkaan liikkumattoman pinnan, kun Marcello jätti leirin ja lähti menemään pitkin meren rantaa. Kun hän näki tämän paikan kamalan autiuuden ja hävityksen, jossa muinoin Sodoma ja Gomorrah rikkaudessaan ja loistavuudessaan upposi pohjattomaan syvyyteen, valtasi hänen tunto Jumalan vanhurskaudesta, joka ei anna itseänsä piikata. Hänen oma mielentilansa sopi hyvin yhteen sen jylhyyden kanssa, joka häntä ympäröitsi. Häntä inhoitti ajatellessaan niitä julmuuksia ja veren vuodatuksia, joita oli nähnyt. Romalaisena sotilaana oli hän velvollisuutensa täyttänyt ja taistellut urhollisesti, mutta kristittynä oli hän koettanut, missä vaan oli voinut, estää ja poistaa julmuuksia. Ainoastaan harvoin oli hän siinä onnistunut ja alakuloisena haki hän nyt yksinäisyyttä antaaksensa ajatuksiensa häiritsemättä nykyisistä kääntyä siihen, joka lohduttavaisempi oli. Ja vaikka se varma tieto vahvisti ja elähytti häntä, että sama Herra, johonka sydämensä luotti, oli kaikki saattava hyvään ja onnelliseen loppuun, ei hän kuitenkaan voinut olla levollisena Naomin tähden. Hän oli nousnut ylös niitä jyrkkiä kallioita, jotka ovat Kuolleen meren länsipuolella ja niiltä katsoi hän kaukaa siintäviä Jerusalemin temppelin tornein korkeita huippuja ja kullatuita katon harjoja. Mikä on tuleva tämän kaupungin kohtaloksi? Voiko hän tästä epäillä, kun hän muisti Jesuksen omat sanat ja jalkojensa edessä oli näkyvä todistus siitä, että Herran sanat ovat todet ja hänen rangaistuksensa eivät hairahda. Eikä kukaan muu voi niitä välttää kuin Herran oikea kansa; saattoiko hän luulla Naomin kuuluvan niihin, kun hänen isänsä oli vimmainen juutalainen ja tytär suuresti isäänsä ihanteli? Ja kuinka on käypä rakkaalle sisarelle? Tähän asti ei Rufo ollut mitenkään voinut häntä Jerusalemista tuoda, ja jos Vespasiano nyt ryntäisi kaupunkia vastaan, on vieläkin mahdottomampi saada Klaudian sieltä pois.
Marcello oli niin vaipunut näihin synkkiin ajatuksiin, ettei hän vuorelta alasastuessaan huomannut mitä ympärillään tapahtui, ennenkuin hän kuuli jonkun kiiruhtavat askeleet, joka tuli häntä vastaan ja kohta näkikin hän miekan välähtelevän silmäinsä edessä ja kuuli samassa ynseästi kysyttävän, kuka hän oli. Marcello säpsähti, mutta tunsi heti Javanin ja arvasi hänen leiristä karanneen ja nyt olevan matkalla maanmiestensä luo.
"Oletko Javani?" kysyi hän. "Pistä miekka tuppeen; minulta ei sinun ole mitään pahaa pelkääminen. Mutta sano, minkätähden olet täällä?"
"Olen karannut vankeudesta, Marcello. Vapaus on jokaisen ihmisen ja varsinkin jokaisen juutalaisen oikeus. Jos olisin täällä tavannut kenen muun romalaisen tahansa, olisi kostonhimo tahi itsepuolustamisvaisto saanut minun painamaan miekkani hänen rintaansa, mutta sinuun luotan."
"Minulta puuttuu voimia pakoittaakseni sinun kääntymään takaisin leiriin, muuton sen kyllä tekisin, ehkä vastenmielisesti. Mutta sinä olet juhlallisesti vannonut pysyväsi paalutuksen sisällä ja olet niin muodoin rikkonut valan, jonka vannoit vartijallesi Klaudiolle. Anna minun muistuttaa sinulle tätä valaa ja palaa takaisin leiriin."
"Mikä sitova voima on juutalaisen valalla romalaiselle?" vastasi Javani halveksimalla. "Yhden juutalaisen elämä ja vapaus on enemmän arvoinen kuin sadat lupaukset, ja juonilliset romalaiset eivät ole meiltä ansainneet mitään luottamusta."
"Jokaisen miehen sana olkoon pyhä; kaikkivaltias Jehovah kuuli ja merkitsi valasi ja hänen silmäinsä edessä olet tehnyt itsesi syylliseksi väärään valaan."
"Mitä on Israelin Jumala sinulle, Marcello, ja minkätähden mainitset hänen suuren nimensä sellaisella kunnioituksella?"
"Sentähden että olen oppinut tuntemaan Jumalasi kuninkasten kuninkaana ja herrojen Herrana ja tiedän että kaikki meidän ajatuksemme, sanamme ja tekomme ovat alastomana ja paljaana hänen silmillensä. Sentähden pitäisi myös sinunkin, Javani, enemmän pelkäämän syntiä hänen pyhää lakiansa vastaan kuin vankeutta ja kuolemaakin."
"Vaikkapa sinä, Marcello, olet oppinutkin tuntemaan totisen Jumalan, niin Klaudio kuitenkin on pakana ja epäjumalain palvelija. Minä olisin pitänyt valani juutalaiselle, mutta nyt minä olen vapaa ja arvostelen vapautta siksi korkealle etten siitä luovu romalaiselle antamani lupauksen tähden. Hyvästi Marcello; minä kiiruhdan Judeaan, ja kun ensikerran tapaamme toisemme, niin tapahtuu se Jerusalemin muureilla."
"Kun olet päättänyt palata maanmiehiesi luo, niin erotkaamme kuin ystävät", sanoi Marcello ja ojensi kätensä hänelle.
Javani otti sen käteensä kuitenkin epäillen Marcellon tarkoitusta, ja peläten petosta tarttui hän toisella kädellänsä miekkaansa.
"Sinä et tunne minua vielä Javani," sanoi Marcello; "mutta minä toivon että sen kerran tulet tekemään. Klaudia on isäsi huoneessa; ole veli hänelle siksi kun voimme hänen luoksemme noutaa. Tervehdi häntä sydämellisesti minulta ja vie samat terveiset sisarellesi, jota myös sisarenani pidän. Sano hänelle, että Marcello tekee kaikki mitä voipi heidän pelastukseksensa ja onneksensa, joita hän niin äärettömästi rakastaa."
Javani tuli liikutetuksi.
"Anna minulle anteeksi, että hetkisen epäilin sinua", sanoi hän. "Kyllä vien tervehdyksesi sisarelleni, vaikka pelkään hänen antavan sille suuremman arvon kuin olisi hänen levollensa toivottavaa. Jos niin onnettomasti kerran kävisi, että hän tarvitsisi romalaisen suojelusta, niin ei ole ketään, joille hänen niin kernaasti uskoisin kuin sinulle."
Tämän sanottuaan lähti Javani Marcellon luota, joka silmänräpäyksen katseli hänen jälkeensä ja sitte kääntyi menemään leiriin. Kun hän sinne tuli, tapasi hän Klaudion melkein epätoivossa Javanin karkaamisen tähden. Luottaen vangin valantapaiseen lupaukseen, ett'ei lähtisi leirinpiiristä minkään, oli hän antanut hänelle tavallista suuremman vapauden ja pelkäsi nyt ankaraa rangaistusta huolimattomuudestansa. Marcello lohdutti häntä vakuutuksella, koettavansa, niin paljon kuin suinkin lauhduttaa isänsä vihaa ja kun ei Rufostakaan ollut aivan vastenmielistä ystävänsä pojan karkaaminen, puhui hänkin Klaudion puolesta ylipäällikölle. Niin kova kuitenkin oli järjestys romalaisessa leirissä, että jollei arvossa pidetty Rufo olisi puhunut Klaudion puolesta olisi hän varmaankin saanut horjahduksensa hengellänsä maksaa, minkä hän nyt sai suorittaa helpolla rangaistuksella.
Sitte kun Placido oli valloittanut Peraean, pysähtyi hän Jerikon läheisyyteen odottamaan määräyksiä Vespasianolta, joka äskettäin oli Romasta saanut sanomia gallilaisen sotaherra Binder'in kapinasta keisaria vastaan. Käsittäen, että hänen joukkonsa tulisi tarvittavaksi kapinan tähden syntyneessä sodassa, rupesi Vespasiano kiiruhtamaan sotaa Palestinassa loppuun. Sen vuoksi valloitti hän kaupungin toisensa perästä ja voittomatkan tehtyänsä Idumean lävitse tuli hän Jerikoon ja yhdistyi siellä Placidon sotajoukko-osastoon. Kaupunki antautui kohta kun suurin osa sen asukkaista oli paennut jo ennen romalaisten tuloa. Jerikossa, jossa Vespasianolla oli päämajansa, lähetti hän osastoja kaikille haaroille ja jo uhattiin Jerusalemia piirityksen kauhulla. Mutta Herra vielä sysäsi uskottomalle kansalle määrätyn rangaistuksen tuonnemmaksi ja pidensi sille armon aikaa, jos se sillä ajalla tahtoisi etsiä häntä, joka sydämestänsä antaa anteeksi ja hyvin tekee. Romasta tuli sanoma, että Neroni oli tapettu, hallittuansa kolmetoista vuotta, ja että Galba oli huudettu keisariksi hänen jälkeensä. Vespasiano pysäytti sota-toimet ja kokosi kaikki joukkonsa yhteen käyttääksensä asianhaaroja, jos sattuisi sopiva tilaisuus romalaisen keisarin arvon anastamiseen.
Kun romalainen joukko lähestyi Jerusalemin seutua, lähetti Sadok sanan Amatfiahlle tervehtien häntä, että Judithan ja Naomin pitäisi jättämän Pellan ja tuleman Jerusalemiin, jonka hän piti turvallisempana. Amatfiah luotti enemmän Herransa ja Vapahtajansa sanaan ja päätti kaikessa tapauksessa jäädä Pellaan, mutta kun Naomi hartaasti toivoi päästä vanhempainsa luokse, päätti hän saattaa hänen Jerusalemiin ja sitte palata takaisin Marian ja vaimonsa luo Pellaan.
Naomin ottivat kotona sydämellisellä rakkaudella ja ilolla vastaan äitinsä, Klaudia ja vanha Deborah; Sadok oli silloin temppelissä, jossa Jumalan palvelusta vieläkin vietettiin, vaikka pyhä huone oli tullut häväistyksi ja tahratuksi verellä. Naomi odotti isänsä tuloa; mutta hän vapisi sitä hetkeä, jolloin hänen piti tunnustaman luopumisensa isäinsä uskosta. Hän oli päättänyt niin pian kuin mahdollista tunnustaa kääntymisensä hänelle ja pyytää että saisi ottaa osaa uskon-sisariensa Jumalan palvelukseen, mutta hän tunsi nyt että koko hänen rohkeutensa ei voisi häntä kannattaa sillä hetkellä ja hän kohotti sen vuoksi sydämensä hiljaisessa rukouksessa Herran tykö, rukoillen hänen apuansa siinä ristin kantamisessa, minkä Herra hyväksi näkisi hänen kannettavaksensa antaa.
Mahdotoin on kertoa Sadokin iloa, kun hän sai nähdä tyttärensä ja ystävällisessä ja iloisessa keskustelussa kului ilta. Illallisen perästä kutsui hän perheensä tavalliseen iltarukoukseen, ja vaikka hän siinä tarkoin seurasi juutalaisia muotoja, ei Naomi sentään epäillyt muiden kanssa polvillensa langeta ja toimittaa hartauttansa. Vasta kun hän lopetti hiljaisen rukouksensa, lisäsi hän tietämättänsä kuultavalla äänellä kristittyin tavallisesti rukoillessa käyttämät sanat: "sinun poikasi Jesuksen Kristuksen tähden." Samassa huomasi hän muistamattomuutensa. Hän nousi ylös ja näki isänsä levottomasti, kummastuksen sekaisella katsannolla silmäilevän häntä. Hän oli aikonut jättää päättävän keskustelun seuraavaan päivään, mutta näki nyt salaisuutensa huomatuksi. Arvelematta meni hän nyt isänsä luo, lankesi polvillensa ja sanoi: