"Aluksi luulimme, että he aikoivat tappaa meidät, mutta sitten huomasimmekin, että heillä oli toiset tuumat. Pari päivää purjehdittuamme jouduimme satamaan, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Anastettuaan meiltä kaikki tavaramme he kuljettivat meidät joukolla maalle ja aikoivat myödä meidät orjiksi.
"Ihmiset tunkeilivat meidän ympärillämme, koettelivat käsivarsiamme ja jalkojamme ikäänkuin olisimme olleet elukoita ja tarkastelivat hampaitamme. He antoivat meidän hyppiä ja juosta nähdäksensä, mihin me kelpaisimme. Sitten he alkoivat tarjota meistä rahaa, toinen toistaan enemmän. Kaikki toverini myötiin ennen minua, sillä he olivat minua nuoremmat, ja siis kelpasivat paremmin kaupaksi.
"Vihdoin eräs norsukauppias osti minut halvasta hinnasta ja vei minut kotiinsa. Hän antoi minulle orjan vaatteet ja kohteli minua ystävällisesti, jotta vähitellen toinnuin kärsimistäni vaivoista.
"Kun isäntäni huomasi, että olin entisellään, kutsui hän minut luokseen ja kysyi osasinko jotakin ammattia. Vastasin, että olin kauppias. Hän rupesi miettimään mitä hän minulla tekisi ja kysyi vihdoin:
"'Osaatko käyttää jousta ja nuolta?'
"'Osaan', vastasin minä.
"Silloin hän tuli jälleen iloiseksi, toi minulle jousen, ja käski seurata itseänsä. Me menimme pihalle, nousimme kesyn norsun selkään ja ratsastimme metsään, joka oli usean peninkulman päässä kaupungista. Jouduttuamme syvälle metsään, pysäytti kauppias norsun korkean puun juureen ja käski minun kiivetä siihen.
"'Istu sinä tuossa ja vahdi!' sanoi hän. 'Iltahämärissä ja aamun sarastaessa kulkevat norsut tästä ohi mennessään vettä juomaan puron reunalle. Koeta niitä ampua silloin ja jos saat jonkun tapetuksi, niin kiiruhda kotiin ilmoittamaan minulle.'
"Sitten hän antoi minulle eväspussin ja palasi takaisin kaupunkiin kesyn norsunsa selässä.
"Minä jäin kauniisti puuhun istumaan. Niinkauankuin oli valoisaa, sain olla aivan rauhassa. Vähitellen iltakin pimeni yöksi, mutta ei sittenkään mikään hiljaisuutta häirinnyt. Nukahdin hetkeksi, mutta niinpiankuin päivä alkoi sarastaa, olin minäkin täysin valveilla. Heti kuuluikin kovaa kopinaa metsästä.
"Olin nyt aivan varma, että norsut pian tulisivat näkyviin, ja jännitin jo jouseni. Hetken kuluttua näin niiden lähestyvänkin pitkässä jonossa. Ne olivat komean ja juhlallisen näköisiä. Heiluttivat pitkiä kärsiänsä ja päästivät vähä väliä kovan äänen, ikäänkuin torvea olisivat puhaltaneet. Ne astuivat aivan puuni alitse, mutta minä en rohjennut heti ensimäistä ampua, vaan päästin pari kolme ohitse kulkemaan.
"Vihdoin annoin kuitenkin nuoleni lentää, ja se osuikin elukkaan, mutta sen nahka oli niin paksu, ettei se ollut siitä millänsäkään. Ammuin toista ja vielä kolmattakin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin suutuin ja päätin tähdätä arempiin kohtiin, ja kun norsu jälleen kulki ohitseni, niin tähtäsin sitä silmään.
"Nuoli osui oikeaan ja tunkeutui eläimen aivoihin. Heti paikalla se kaatui kumoon ja kuoli. Mutta kun toiset norsut näkivät toverinsa kaatuvan, niin ne alkoivat pitää hirveää ääntä ja katselivat missä heidän rauhanhäiritsijänsä saattoi olla. Sitten ne hajaantuivat joka taholle polkien pensaikot jalkojensa alle.
"Minä sitä vastoin olin iloinen ja kiiruhdin kotiin kertomaan työni tulosta. Herrani oli hyvin tyytyväinen minuun, ja yhdessä me palasimme takaisin metsään, jossa me hautasimme norsun maahan. Sillä vasta sitten, kun sen ruumis oli mädännyt, saatoimme ottaa sen kallisarvoiset torahampaat ja myödä ne hyvästä hinnasta.
"Siitä päivästä alkaen voitin isäntäni suosion ja se lisääntyi yhä, sillä melkein joka päivä ammuin jonkun norsun. Palkaksi isäntäni kohteli minua niin hyvin kuin perheen jäsentä eikä laisinkaan kuin ostettua orjaa.
"Siten kului pari kuukautta. Mutta norsut olivat tulleet epäluuloisiksi. Joskus minusta tuntui ikäänkuin ne olisivat huomanneet minut puun latvassa, sillä ne katselivat sinnepäin ja pärisyttivät kärsiään. Sitä paitsi ne valitsivat muita teitä mennessään alas juomapaikalleen, jotta minun alituisesti täytyi vaihtaa paikkaa. Näinpä niiden kuokkivan maatakin niiltä kohdin, minne kuolleet norsut olivat haudatut, ikäänkuin katsoaksensa, mitä niille oli tehty. Tuntui siltä kuin ne yhä enemmän olisivat kadottaneet kärsivällisyytensä, ja kerran kun istuin korkealla setripuussa, keräytyivät ne ikäänkuin neuvottelemaan puun alle. Yhtä aikaa kaikki kohottivat kärsänsä ilmaan ja alkoivat pitää niin kovaa ääntä, että metsä kaikui.
"Sitten ne polkivat ja kuokkivat maata puun juurien ympärillä ja katselivat äkeissään minuun. Minä pelästyin niin julmasti, että pudotin sekä nuoleni että jouseni maahan. Hyvä se olikin, sillä jos nyt olisin ampunut jonkun niistä, niin viimeinen hetkeni olisi myös tullut. Kun ne huomasivat, että olin aseeton, niin ne ikäänkuin leppyivät, eivätkä pitäneet enää niin pahaa parakkaa. Ne löivät vain viisaat päänsä yhteen ja näyttivät neuvottelevan.
"Vihdoin neuvottelu loppui. Suurin norsuista astui toisista erilleen, kiersi kärsänsä puun rungon ympäri ja nosti yhdellä ainoalla nykäyksellä puun juurineen ylös. Romahtaen se kaatui maahan. Onneksi se ei kuitenkaan kaatunut sille puolelle missä minä olin, sillä samassa olisin minäkin heittänyt henkeni. Nyt sain vain muutamia naarmuja, vaikka pelastunut en sittenkään ollut. Sillä samassa lähestyi suuri norsu minua, ja kietoen kärsänsä ruumiini ympärille nosti minut ilmaan.
"Luulin, että se heittäisi minut maahan ja polkisi minut jalkojensa alle, mutta sitäpä se ei tehnytkään. Suureksi ihmeekseni se asetti minut hyvin varovaisesti selkäänsä ja alkoi marssia eteenpäin yhdessä toveriensa kanssa.
"Ajattelin itsekseni, että norsut aikoivat säästää teurastukseni johonkin juhlallisempaan tilaisuuteen, ja istuin vavistuksen ja pelon vallassa korkealla paikallani. Noin tunnin aikaa me kuljimme eteenpäin ja vihdoin metsä alkoi harventua, ja me saavuimme laajalle kentälle, jossa oli kasottain kuolleiden norsujen luita ja torahampaita.
"Luultavasti tämä oli norsujen hautausmaa.
"Tultuamme keskelle kenttää, norsu pysähtyi ja laski minut varovaisesti alas suurimmalle kasalle. Sitten se kääntyi ympäri ja marssi toverinensa takaisin metsään. Minä jäin kasalleni istumaan ja miettimään.
"Mutta äkkiä selvisi minulle koko asia. Nuo viisaat elukat olivat keksineet, minkä vuoksi minä tapoin heidän tovereitansa, ja etten halunnut muuta kuin niiden torahampaita. Siksipä ne olivat arvelleet, että jos ne näyttäisivät minulle paikan, missä voisin saada niitä tappamatta norsuja, niin jättäisin ne rauhaan.
"Henki kurkussa kiiruhdin kotiin kertomaan löydöstäni. Herrani ihastui niin suuresti, että hän heti antoi minulle vapauteni ja lupasi rehellisesti jakaa aarteen kanssani. Sitten hän hankki itselleen viisisataa norsua ja norsunkuljettajaa ja pyysi minua johtamaan heidät metsään norsunluukasoille. Siellä kallisarvoiset tavarat sälytettiin norsujen selkään ja kuljetettiin entisen isäntäni varastohuoneihin, jossa me jaoimme ne keskenämme.
"Minä möin oman osani kuudesta miljoonasta sekiinistä ja ostin laivan, jossa kuljetin kultatynnyriin kotiin. Sitten sanoin jäähyväiset entiselle isännälleni ja läksin kotimaahani monta vertaa rikkaampana kuin ennen.
"Onnellisesti saavuin Bagdadiin ja läksin kalifi Harun Arrashidin luo tekemään selkoa matkastani.
"'Iloitsen suuresti nähdessäni sinut jälleen, rakas Sindbad', sanoi kalifi, 'sillä kun viivyit näin kauan poissa, niin aloin jo pelätä, että todellakin olit joutunut uusiin vaaroihin ja vaikeuksiin. Nyt lupaan sinulle, etten enää koskaan lähetä sinua matkoille. Sen sijaan toivon, että loppuikäsi olisi onnellinen ja rauhallinen, sillä kärsittyäsi niin paljon kovaa elämässäsi, olet ansainnut iloa ja onnea'."
Täten Sindbad merenkulkija lopetti ihmeelliset kertomuksensa seitsemästä merimatkastansa ja sanoi sitten hymyillen Sindbad kuormankantajalle:
"No, ystäväni, kadehditko vielä minua?"
"En, herra", sanoi hän, "kalifi oli oikeassa. Suurien kärsimystesi kautta olet ansainnut suurta iloakin." Hän toivoi, että hän pysyisi alati hänen ystävänänsä. Siitä päivästä saakka oli Sindbad merenkulkijan talo alati avoinna Sindbad kuormankantajalle.