"Paljon muutakin ihmeellistä oli siellä nähtävänä, mutta jonkun aikaa kauppaa harjoiteltuani palasin takaisin kotiin Bagdadiin omaisteni luo, jotka ilolla ottivat minut vastaan."
Tähän loppui kertomus Sindbadin toisesta matkasta. Hän antoi kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet seuraavana päivänä jatkoa kuulemaan.
Kuormankantaja Sindbad läksi kotiinsa ja palasi takaisin seuraavana aamuna. Aterian jälkeen merenkulkija alotti jälleen kertomuksensa.
"Jonkun aikaa rauhassa elettyäni", jatkoi Sindbad, "heräsi minussa jälleen halu lähteä uusille matkoille, sillä ihmisen mieli palaa alati johonkin uuteen. Keräsin kokoon tavaroita matkaani varten, unohdin entiset kärsimykseni ja läksin meren rannikolle odottamaan jonkun laivan tuloa. Pian minun onnistuikin päästä suureen laivaan, joka oli menossa kaukaisiin maihin ja tein hyviä kauppoja.
"Eräänä päivänä, kun iloisin mielin keinuimme meren laineilla, päästi kapteeni hätähuudon, repi hiuksiaan ja vaatteitaan ja sanoi:
"'Me olemme kaikki hukassa.'
"Kun kysyimme syytä hänen pelkoonsa, niin hän vastasi:
"'Kova myrsky on ajanut laivamme oikealta suunnalta ja olemme joutuneet apinasaaren läheisyyteen, jossa on apinoita yhtä paljon kuin muualla hyttysiä. Ei yksikään ihminen ole vielä elävänä päässyt tuolta saarelta.'
"Laiva pantiin ankkuriin ja purjeet laskettiin alas, mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin apinat lähestyivät laivaamme ja kiipesivät siihen joka puolelta. Niitä oli sellainen joukko, ettemme voineet niitä tappaa, eikä liioin karkottaa poiskaan. Ne purivat ankkurinuoran poikki ja vetivät laivan rantaan, ja kun me nousimme maihin, niin ne anastivat koko laivan ja veivät sen tavaroineen kaikkineen pois. Noilla apinoilla oli keltaiset silmät, mustat kasvot ja tahmea karva.
"Me kuljeskelimme pitkin saarta tietämättä minne joutuisimme ja söimme kasveja ruuaksemme. Äkkiä näimme talon puitten välistä siintävän ja astuttuamme lähemmäksi huomasimme, että se oli suuri komea linna. Me astuimme sisään portista ja tulimme suurelle pihalle, jossa oli luita ja kuivia risuja. Me ihmettelimme suuresti mitä se saattoi merkitä, mutta jäimme kuitenkin linnaan lepäämään, sillä olimme kovin väsyneet, emmekä nähneet siellä ainoatakaan ihmistä.
"Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin kuulimme myrskytuulen tapaista huminaa, ja palmupuun korkuinen ihminen astui sisään linnaan. Hänellä oli vain yksi tulipunainen silmä, hänen kasvonsa olivat aivan mustat, ja sieramet ammottavan suuret. Hän kävi penkille istumaan ja tarkasteli meitä. Me vapisimme pelosta ja kauhistuksesta. Sitten hän tarttui minuun kiinni, asetti minut kämmenellensä ja tarkasteli ja koetteli minua joka puolelta ikäänkuin teurastaja teuraseläintä. Sitten hän laski minut maahan erilleen tovereistani.
"Hän tarkasteli jokaista samalla tavalla kunnes kapteenin vuoro tuli, joka oli lihavin kaikista. Tämän hän heitti suulleen maahan, painoi häntä jalalla selkään ja taittoi häneltä niskan. Sitten hän keräsi puita, sytytti ne palamaan ja kun ne olivat hiiltyneet, niin hän pisti kapteenin vartaaseen ja paistoi hänet. Jäähdytettyään hänet hän söi hänet suuhunsa ja heitti luut syrjään. Sitten hän heittäytyi lepäämään ja kuorsasi aivan kauheasti.
"Kaiken yötä me seisoimme liikkumatta paikoillamme uskaltamatta puhua toistemme kanssa. Mutta äkkiä juolahti mieleeni tuuma. Hiivin kahden toverini kera jättiläisen makuuhuoneeseen, sillä aioin anastaa häneltä linnan avaimen, jonka tämä oli kätkenyt tyynynsä alle. Minä kiipesin vuoteen jalkopäähän ja kutitin jättiläistä isostavarpaasta, ja sen johdosta hän heräsi ja kavahti pystyyn. Toverini, jotka seisoivat vuoteen pääpuolessa, käyttivät hetkeä hyväkseen ja anastivat avaimen haltuunsa. Samassa me kaikki kolme hyppäsimme alas lattialle ja kätkeydyimme vuoteen alle, jotta jättiläinen ei huomaisi meitä. Unimielissään tämä raappikin vain varvastansa ja ymmärtämättä mistä oli kysymys laskeutui jälleen levolle.
"Saatuamme ulko-oven avaimen haltuumme läksimme ulos ja neuvottelimme, minne me pakenisimme, jottei jättiläinen söisi meitä kaikkia suuhunsa. Mutta kesken neuvotteluamme saapui jättiläinenkin ulos, ja ennenkuin ennätimme mitään tehdä valitsi hän joukostamme lihavimman ja paistettuaan hänet söi hänetkin suuhunsa.
"Me katselimme kauhun vallassa tätä teurastusta, emmekä uskaltaneet liikkua paikaltamme sittenkään, kun jättiläinen oli taas vaipunut sikeään uneen. Vasta aamulla, kun hän oli lähtenyt luotamme, aloimme taas neuvotella mitä tehdä. Sillä parempi oli vaikka hukuttautua veteen, kuin antaa paistaa itsensä jättiläisen ruuaksi.
"Eräs joukostamme ehdoitti, että koettaisimme keksiä keinon, jonka avulla saisimme jättiläisen hengiltä. Mutta minä esittelin, että sillä välin rakentaisimme lautan, jonka avulla voisimme päästä pakenemaan, jos saisimme jättiläisen tapetuksi.
"Toiset hyväksyivät ehdotukseni, ja niinpä aloimme kantaa puita rantaan, sekä nuoria ja kaikenlaisia rääsyjä, joilla sidoimme puut yhteen lautaksi. Kun se oli valmis, niin palasimme takaisin linnan pihalle.
"Tuskin olimme kaikki siellä koolla, kun jättiläinen taas saapui paikalle kovalla jyrinällä, ja valittuaan yhden joukosta, paistoi ja söi hänet samoinkuin edellisenäkin päivänä. Heti kun hän oli uneen vaipunut, lisäsimme me puita tuleen ja kuumensimme paistinvartaan tulikuumaksi. Sitten astuimme jättiläisen luo ja puhkasimme tulikuumalla raudalla hänen silmänsä. Jättiläinen parkasi kamalasti ja alkoi juosta ympäri pihaa, tavoitellen joka taholle. Mutta me koetimme piiloutua jos jonnekin kuoleman tuskassamme, ja päästimme vihdoin helpotuksen huokauksen, kun jättiläinen hyökkäsi ulos linnan portista. Me käytimme tilaisuutta hyväksemme ja kiiruhdimme rantaan lautallemme.
"Mutta tuskinpa olimme ehtineet sinne, kun jättiläinen hyökkäsi jälkeemme kahden miehen kera. He olivat jättiläistäkin julmemman näköiset ja silmät kiiluivat heillä päässä kuin tuliset hiilet. Kummaltakin puolelta tukien he taluttivat jättiläisen rantaan.
"Me irroitimme lautan rannasta ja työnsimme sen vesille. Jättiläiset keräsivät kiviä ja heittivät niitä jälkeemme. Usea sattuikin kumppaneihini, joista jotkut kuolivatkin. Me sousimme voimiemme takaa ja jouduimme vihdoin keskelle merta aaltojen ajeltavaksi. Jäljellä meitä olikin enää vain kolme toverusta.
"Väsymyksestä ja nälästä aivan uupuneina me vihdoin saavuimme saaren rantaan, jossa löysimme hedelmiä ja vettä juodaksemme. Hiukan virkistyttyämme panimme maata, mutta heräsimme keskellä yötä omituiseen suhinaan, ikäänkuin myrsky olisi ympärillämme riehunut. Suuri suunnaton käärme oli piirittänyt meidät ja ennenkuin ehdimme sen enempää ajatella, hyökkäsi se toisen toverini kimppuun ja nielasi hänet elävältä. Kuulimme hänen tuskanhuutonsa ja näimme hänen päänsä ja hartiansa häviävän pedon suuhun. Sitten käärmeen pitkä ruumis käpertyi hiukan kokoon ja oikaisi jälleen itsensä, kun toveri parkamme oli soljunut sen kurkusta alas.
"Seisoimme kauhun vallassa ja odotimme vuoroamme. Olimmehan pelastuneet jättiläisen kynsistä sekä meren laineista, mutta mitäpä siitä, kun vieläkin julmempi kuolema odotti meitä. Ihmeeksemme käärme kuitenkin käännähti ympäri ja mateli hiljalleen pois.
"Me koetimme etsiä suojaa saarella, mutta emme löytäneet mistään. Me söimme hedelmiä, kun nälkä ahdisti meitä, mutta kaiken aikaa olimme tuon tuskallisen tunteen vallassa, että käärme minä hetkenä hyvänsä hyökkäisi esiin ja söisi toisen meistä. Vihdoin keksimme korkean puun, johon me kiipesimme, voidaksemme viettää yön siellä rauhassa. Hetken kuluttua käärme lähestyikin puuta. Se kiersi ruumiinsa puun rungon ympärille ja jäi siihen liikkumatta makaamaan ikäänkuin odottaen jotakin. Mutta äkkiä se kohosi jälleen ylös, kiemurteli puun runkoa pitkin ja tavoitettuaan toverini nielaisi hänet. Minä kiipesin puun latvaan ja ajattelin itsekseni, että jos putoaisinkin alas, niin vapahtuisinhan ainakin nälän tuskasta ja matkan vaivoista.
"Käärme poistui jälleen syötyään toverini, ja minä vietin yöni ypöyksin puun latvassa. Olin aivan suunniltani kaikista näkemistäni kauheuksista ja päätin lujasti hypätä alas puusta, jos käärme jälleen ilmestyisi. Aamun valjetessa aioin syöksyä mereenkin, mutta sekin jäi minulta tekemättä, sillä jokaiselle on elämäkulta sittenkin rakas.
"Illalla nousin jälleen puuhun ja jäin käärmettä odottamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin se ilmestyi ja yritti kavuta runkoa ylös, mutta luiskahti useamman kerran jälleen maahan. Istuin puun latvassa henkeäni pidätellen. Mutta äkkiä huomasin käärmeen huomion kiintyvän muualle. Se loi kiiluvat silmänsä metsään, josta kuului hiljaista risahtelua, ja hetken kuluttua näin norsun lähestyvän piilopaikkaani. Tuskin se oli päässyt puun kohdalle, niin käärme hyökkäsi sen kimppuun ja kiersi ruumiinsa usean kerran sen ympärille ja puristi sen hengiltä. Norsu kellahti kyljellensä, ja käärme alkoi sitä ahmia.
"Minä päästin helpotuksen huokauksen. Norsu oli pelastanut henkeni ainakin täksi kertaa, ja käärme mateli hiljakseen pois saatuaan aimo ateriansa.
"Aamun valjetessa uskalsin laskeutua alas puusta, samoilin ympäri saarta, söin hedelmiä pahimpaan nälkääni ja nousin korkealle kummulle. Sieltä näin laivan, joka purjehti meren selällä. Huusin minkä kurkustani ääntä läksi ja heilutin puun oksalla. Vihdoin laivamiehet älysivätkin minut.
"He laskivat laivan lähemmäksi saarta ja kuultuaan, että olin suuressa hädässä, he ottivat minut mukaansa, antoivat minulle ruokaa ja puhtaita vaatteita ja halusivat kuulla seikkailuistani. Minä kerroin heille kaikki onnettomuuteni, ja he surkuttelivat minua suuresti.
"Muutamia päiviä purjehdittuamme suotuisalla ilmalla saavuimme satamaan, ja matkustajat nousivat maihin kauppaa tekemään. Minä jäin laivaan, sillä eihän minulla ollut tavaroita eikä rahaakaan. Silloin astui kapteeni luokseni ja sanoi:
"'Laivassani on erään kauppiaan tavaroita, joka matkan varrella jäi meiltä erääseen asumattomaan saareen. Omistaja on aikoja sitten kai jo kuollut, mutta tavarat aion myödä täällä ja antaa voiton hänen omaisillensa, kun taas palaamme Bagdadiin. Jos tahdot niin voit myödä nuo tavarat ja saada hiukan palkkaa vaivoistasi.'
"Olin hyvilläni kapteenin ehdotuksesta, mutta varmuuden vuoksi kysyin häneltä tavaroiden omistajan nimeä.
"'Hänen nimensä oli Sindbad', vastasi kapteeni.
"'Minunkin nimeni on Sindbad', vastasin hänelle, 'ja minut te juuri jätittekin tuohon asumattomaan saareen, jossa luulitte minun kuolleen. Mutta Rok lintu pelasti minut sieltä ihmeellisellä tavalla.'
"Kapteeni katseli epäillen minua, mutta eräs matkustajista astui luoksemme ja sanoi tuntevansa minut. Lähemmin häntä katseltuani huomasin hänet samaksi kauppiaaksi, jonka olin tavannut timantteja pyytämässä. Vihdoin kapteenikin uskoi minua ja antoi minulle tavarani takaisin. Palasin kotiin entistä rikkaampana ja elelin taas jonkun aikaa rauhassa omaisteni kanssa."
Kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa, niin lahjoitti hän kuormankantajalle jälleen sata dinaria ja kutsui hänet palaamaan takaisin seuraavana päivänä.
Seuraavana iltapuolena aterian jälkeen keräytyivät kaikki Sindbadin ystävät hänen ympärilleen ja odottivat jännityksellä uutta kertomusta.
"Neljännelle matkalleni", alotti Sindbad, "läksin vasta muutaman vuoden kuluttua ja ikävystyttyäni hiljaiseen elämääni. Tutustuin muutamiin kauppiaihin, joiden seura miellytti minua, ja päätin heidän kanssaan lähteä matkalle. Me olimme jo pitkähkön aikaa purjehtineet suotuisalla säällä, kun äkkiä eräänä päivänä kova myrsky nousi, kaatoi laivan maston ja repi purjeet säpäleiksi. Laiva vajosi mereen ja useimmat matkustajat joutuivat aaltojen uhriksi.
"Minä sekä muutamat muut matkustajat saimme käsiimme laudan, jonka varassa me ajelehdimme laineilla, ja saavuimme vihdoin erään saaren rantaan. Me nousimme maihin aivan nälästä ja väsymyksestä menehtyneinä. Me heittäydyimme pitkäksemme maahan ja nukuimme seuraavaan aamuun saakka. Ensimäiset auringonsäteet herättivät meidät ja me läksimme tarkastelemaan saarta. Puitten oksien välistä näimme talon katon siintävän ja vastaamme astui musta neekeri. Tervehtimättä hän tarttui meitä käteen kiinni ja kuljetti meidät päällikkönsä luo.
"Päällikkö antoi meille ruokaa syödäksemme, mutta se oli niin kumman näköistä, etten uskaltanut siihen kajota, vaikka nälkä ahdisti minua julmasti. Mutta toverini eivät malttaneet olla siihen koskematta. He söivät hyvällä halulla, mutta eipä kestänytkään kauan ennenkuin ruoka vaikutti heihin hyvin surullisella tavalla. Heidän ruokahalunsa kiihtyi kiihtymistään ja he ahmivat yhä enemmän tylsästi eteensä tuijottaen. Kun he olivat kyllikseen syöneet, niin huomasin heidän menettäneen järkensä.
"Olimme joutuneet taikurien luo, jotka syöttivät ja lihottivat kaikkia muukalaisia, ja söivät ne sitten suuhunsa. Minä olin heidän luonansa kaksi kokonaista päivää, mutta en koko sinä aikana koskenutkaan ruokaan, enkä siis, laiha kuin olin, kelvannut myöskään heille paistiksi.
"Mutta kolmantena päivänä veistin vankilani seinään kolon ja tunkeuduin siitä ulos. Sitten läksin kävelylle etsiäkseni kasvien juuria. Siten pääsin jonkun matkan päähän taikurien asunnosta ja tapasin metsässä vanhan paimenen, joka kaitsi ihmeellistä karjaa. Ne olivat kaikki muukalaisia, jotka nautittuansa ruokaa taikurien luona olivat kadottaneet järkensä ja kulkivat nyt metsässä laitumella. He söivät kasvien juuria lihotaksensa ja kelvataksensa taikureille ruuaksi. Aioin lähteä paimenta pakoon, mutta tämäpä viittasi minut luokseen ja neuvoi, mitä tietä minun tuli kulkea. Minä käännyin oikealle, niinkuin hän oli neuvonut, ja kuljin lakkaamatta seitsemän päivää, suomatta itselleni edes yön rauhaa. Sillä vaikka olin jo joutunut kauaksi taikurien asuinsijoilta, niin pelkäsin sittenkin heidän ajavan minua takaa.
"Kahdeksantena päivänä näin kaukaa joukon ihmisiä. He olivat kaikki valkeaihoisia ja olivat saapuneet tänne laivassa pippurin korjuuseen. He tulivat heti minun luokseni ja kysyivät, kuka olin. Kerroin heille laivamme haaksirikosta ja miten tällä saarella olin joutunut neekerien käsiin. He ihmettelivät suuresti, miten olin voinut pelastua heidän kynsistänsä, ja minä kerroin heille koko seikkailuni.
"He antoivat minulle ruokaa, ja kun olin saanut hetken levätä, niin läksimme kaikin heidän laivaansa, ja purjehdimme siihen saareen, josta he olivat kotoisin. He veivät minut kuninkaansa luo, ja kun tämä oli kuullut ihmeellisen kertomukseni, osoitti hän minulle suurta ystävällisyyttä ja minä jäin hänen kaupunkiinsa asumaan. Olin varsin tyytyväinen olooni ja voitin siellä paljon ystäviä.
"Minua ihmetytti kuitenkin varsin suuresti, ettei kukaan tässä kaupungissa ratsastaessansa käyttänyt satulaa eikä jalustimia. Kun kysyin kuninkaalta syytä tähän omituiseen seikkaan, niin hän vastasi, että sellaiset kojeet olivat hänelle vallan outoja. Niinpä läksin heti nikkarin luo, opetin häntä tekemään satulan piirustuksen mukaan, jonka annoin hänelle. Kun se oli valmis, niin panin siihen pehmikkeeksi villoja ja päällystin sen sitten nahalla. Sitten annoin sepän valmistaa kuolaimet ja jalustimet.
"Kun satula oli täydessä kunnossa, niin menin kuninkaan luo ja kiinnitettyäni sen hevosen selkään pyysin häntä koettamaan sitä. Kuningas ihastui siihen ikihyväksi ja antoi minulle palkaksi suuremmoisia lahjoja. Sen jälkeen valmistin useita satuloita maan ylimyksille, jotka antoivat minulle myös paljon lahjoja, ja siten lyhyessä ajassa tulin rikkaaksi mieheksi.
"Eräänä päivänä sanoi kuningas minulle:
"'Sindbad! Minä pidän sinusta hyvin paljon, ja tiedän myöskin, että olet saavuttanut kaikkien kansalaisteni suosion. Minulla olisi sinulle pieni pyyntö ja toivon ettet sitä vastusta.'
"'Kuningas', vastasin hänelle, 'mitä minulta haluat?'
"'Toivon, että otat jonkun kaupunkini ylhäisistä tyttäristä puolisoksesi, jotta jäisit asumaan keskuuteemme.'
"En uskaltanut vastustaa kuninkaan käskyä, ja jonkun ajan kuluttua naitti kuningas minut ylhäisen ja kauniin neidon kanssa, joka omisti suuria rikkauksia. Hän antoi minulle sitten komean talon asuttavakseni ja lahjoitti minulle orjia ja palvelijoita. Olin hyvin mielissäni ja heitin itseni Jumalan huomaan, sillä tiesin, että hän johtaisi minut jälleen kotimaahani, jos hän sen hyväksensä näkisi.
"Miellyin suuresti vaimooni, ja hänkin rakasti minua, ja sitten elelimme hyvän aikaa onnellisesti yhdessä. Mutta eräänä päivänä kuulin itkua ja valitusta naapurini talosta. Minä tiedustelin syytä suruun ja sain kuulla, että hänen vaimonsa oli kuollut. Läksin heti ystäväni luo lohduttaakseni häntä.
"Minä puhuin hänelle lohduttavia sanoja ja toivoin Jumalan antavan hänelle voimaa kantamaan suruansa, mutta hän katsoi pitkään minuun ja sanoi:
"'Mitä sinun puheesi auttavat minua? Eihän minulla ole enää kuin tunnin verran aikaa elää! En näe sinua enkä muita ystäviäni jälleen ennenkuin tuomiopäivänä.'
"En ymmärtänyt mitä hän tällä tarkoitti.
"'Tiedä siis', sanoi hän minulle, 'heti kun vaimoni ruumis on pesty ja kääritty hikiliinoihin, niin minutkin haudataan yhdessä hänen kanssansa. Sellainen on maan tapa. Sillä miehen ja vaimon tulee olla eroamattomat kuolemankin jälkeen.'
"'Sepä on kauhea tapa', sanoin ihmeissäni, 'eipä sellaiseen kukaan mielellänsä taivu.'
"Jutellessamme saapuivat kaupungin asukkaat melkein kaikki järjestänsä ystäväni taloon surevia lohduttamaan. Sitten he panivat vainajan arkkuun ja kantoivat hänet saaren toiseen päähän sileälle kalliolle. Siellä oli suuri kaivo, jonka suuta peitti iso kivi. Kivi nostettiin paikoiltaan, ja nuoran varassa laskettiin sekä arkku että elävä mies alas kaivoon. Miehelle annettiin ruukullinen vettä ja seitsemän leipää eväiksi ja kun nuora oli irroitettu ja vedetty ylös, niin kivi asetettiin jälleen aukolle. Kukin läksi sitten kotiinsa.
"Käydessäni kerran taas kuninkaan luona kysyin häneltä, miten he saattoivat haudata ihmisiä elävältä. Hän vastasi:
"'Se on meidän tapamme. Jos mies kuolee, niin vaimo haudataan hänen mukanansa, ja jos taas vaimo kuolee, niin mies haudataan hänen kanssansa. Samaa tapaa seurasivat meidän isämme, esi-isämme ja kuninkaamme.'
"'Sepä on huono tapa', sanoin minä. 'Mutta koskeeko tuo tapa muukalaistakin?'
"'Tietysti', vastasi kuningas.
"Tästäpä minun mieleni kävi kovin levottomaksi. Aloin pelätä vaimoni kuolemaa, sillä silloinhan minäkin tulisin elävältä haudatuksi. Oloni tässä kaupungissa alkoi rasittaa minua, olinhan ikäänkuin joutunut vankilaan, josta en koskaan voisi päästä vapaaksi. Koetin lohduttaa itseäni sillä, että vaimoni ehkä ei kuolisikaan ennen minua tai ehkä jollakin ihmeellisellä tavalla pääsisin sitä ennen kotimaahani. Mutta jonkun ajan kuluttua vaimoni sairastui ja kuoli.
"Tuskani oli hirveä, sillä en voinut enää päästä pakenemaan. Ystäväni tulivat luokseni lohduttamaan minua, tulipa itse kuningaskin surkuttelemaan kohtaloani. Vaimoni ruumis pantiin arkkuun ja vietiin samalle kalliolle, josta kivi nostettiin kaivon suulta. Ystäväni lausuivat jäähyväisensä minulle ja alkoivat poistua. Minä huusin heidän jälkeensä ja sanoin, ettei heillä ollut oikeutta antaa haudata elävältä muukalaista, joka ei tuntenut heidän tapojansa, mutta he eivät kuunnelleet valitustani, eivätkä säälineet minua. Minut sidottiin kiinni ja laskettiin alas kaivoon, ja kun pohjaan päästyäni en irroittanutkaan nuoraa, vaan yhä huusin ja valitin, niin nuora heitettiin alas syvyyteen ja kaivon suu tukittiin jälleen.
"Jäätyäni yksin aloin tarkastella kaivon pohjaa. Siellä oli kauhea haju ja eräästä nurkasta kuulin hiljaista valitusta. Tuo ääni tuli miehestä, joka pari päivää aikaisemmin oli laskettu tänne alas. Jouduin aivan vimmoihini ja kirosin kovaa kohtaloani, joka oli johdattanut minut tähän maahan. Olinhan elänyt täällä niin onnellisena! Mikä minua oli pakoittanut naimaan! Ja jospa edes olisin saanut kuolla kauniimmalla tavalla ja tulla haudatuksi niinkuin kaikki muut ihmiset! Mutta tämä oli kauheatakin kauheampaa. Luolaan pääsi hiukan valoa ylhäältä katosta, ja puolihämärässä näin ympärilläni hirveän joukon ruumiita ja luita. Kylmän väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni, kun ajattelin kuinka paljon ihmisiä oli täällä kuollut mitä hirveimmällä tavalla.
"Olin aivan varma siitä, että minunkin elämäni loppuisi yhtä surkeasti ja jouduin niin hirveän epätoivon valtaan, että hakkasin päätäni kallioseinää vasten ja itkin ääneeni. Silloin äkkiä tunsin jotakin liukasta jalallani. Se oli varmaan käärme, joka mateli täällä ruumiitten keskellä. Koetin väistyä sitä syrjään, mutta samassa tunsin jonkun livahtavan ohitseni. Se oli iso rotta, joka kävi täällä aterioimassa. Aloin hutkia ympärilleni, jotta nuo elukat eivät söisi minua ainakaan elävältä ja lopulta olin niin uupunut, että kesken tuskaa ja pelkoani vaivuin seinää vasten ja nukahdin.
"Herätessäni olin hiukan virkeämmällä mielellä. Ehkäpä sittenkin pääsisin hengissä tästä luolasta, olinhan ennenkin pelastunut kuin ihmeen kautta niin monesta vaarasta. Tunsin kovaa nälkää ja janoa ja etsin leipäni ja vesiruukkuni esille, jotka olin saanut eväiksi mukanani.
"Olin ehtinyt tyydyttää pahimman nälkäni, kun kuulin hiljaista nakerrusta. Nousin katsomaan mitä tuo saattoi merkitä, ja huomasin, että jokin suuri elävä liikkui edessäni. Otin luun aseekseni ja seurasin sitä, mutta se pääsi aina livahtamaan edestäni. Seurasin sitä kunnes silmiini iski valo, ikäänkuin jokin tähti olisi kaukana etäisyydessä tuikkinut. Astuin yhä lähemmäksi valoa, sillä luulin luolassa olevan toisenkin aukon. Vihdoin huomasin, että valo tuli kallion halkeamasta, joka jyrkkänä kohosi merestä. Tätä tietä elukat saattoivat tunkeutua luolaan luita jyrsimään.
"Kallion halkeama oli kuitenkin kovin ahdas, sillä siihen oli keräytynyt multaa ja soraa. Kaivoin sen käsilläni pois ja suurella vaivalla tunkeuduin ulos. Huomasin joutuneeni meren rannalle, jonka korkea kallio erotti kaupungista. Mutta tietä ei ollut minkäänlaista ja kallion jyrkkiä seiniä oli mahdoton kavuta.
"Kiitin kuitenkin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Olinhan ainakin raittiissa ilmassa, ja ehkäpä joku laiva sattuisi kulkemaan ohitse, joka saattaisi minut kotimaahani. Läksin takaisin luolaan hakemaan viimeisiä ruoka- ja juomavarojani. Etsiessäni niitä luolan pohjalta, sattui käteeni jokin kova esine. Se oli kultainen rannerengas, joka oli irtaantunut jonkun vainajan kädestä. Aloin kerätä muitakin koristeita, sillä tässä maassa oli tapana panna vainajien arkkuihin hohtokivi- ja kultakoristeita. Otin niitä suuren joukon, sillä eihän niitä kukaan täällä enää tarvinnut, jotavastoin ne minulle saattoivat tulla vielä hyvään tarpeeseen. Sitten läksin jälleen ulos.
"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin näin laivan, joka purjehti meren selällä. Minä huusin minkä kurkustani lähti ja viittasin hurjasti. Vihdoin laivamiehet huomasivatkin minut ja laskivat veneen mereen ja tulivat minua noutamaan.
"Laivamiehille kerroin joutuneeni haaksirikkoon ja suurella vaivalla pelastuneeni tälle saarelle. Mutta en hiiskunut sanaakaan mitä minulle kaupungissa oli tapahtunut, sillä pelkäsin, että joku matkustajista saattaisi olla sieltä kotoisin. He ottivat minut laivaan, ja kerroin heille kadottaneeni suurimman osan tavaroistani ja kaikki rahani, ainoastaan jalokivikoristeeni olin saanut pelastetuksi. Tarjosin kapteenille koristeita palkaksi, koska hän oli minut pelastanut, mutta hän ei ottanut mitään vastaan. Onnellisesti saavuin siten taas kotiini. Koristeeni jaoin perheeni ja ystävieni kesken ja köyhille lahjoitin suuria summia. Sitten elin jonkun aikaa rauhassa omassa maassani. Nyt olet kuullut neljännen matkani seikkailut", sanoi Sindbad kuormankantajalle, lahjoittaen hänelle jälleen sata dinaria. "Tule huomenna takaisin, niin saat kuulla kertomuksen viidennestä matkastani. Se on entisiä vielä paljoa ihmeellisempi."
Kun kuuntelijat seuraavana päivänä olivat keräytyneet Sindbadin luo ja ateria oli iloisin mielin nautittu, niin Sindbad alkoi jälleen kertoa:
"Elämäni kului niin hupaisesti, että hyvinkin pian unohdin kaikki matkani vaivat. Ostinpa siis jälleen tavaroita ja läksin Bassrahiin, jossa näin suuren laivan. Ostin tuon laivan, otin palvelukseeni kapteenin ja laivamiehiä, ja läksin matkaan yhdessä useiden muiden kauppiaiden kanssa.
"Me kuljimme kaupungista kaupunkiin, kunnes kohtalo suuntasi aluksemme autiolle saarelle, josta jo kaukaa näkyi silmiimme suuri valkea pallo. Lähemmäksi tultuamme huomasimme sen Rok linnun munaksi. Poikanen oli juuri puikahtamaisillaan sen kuoresta ulos, ja nokallaan se oli jo hakannut siihen aukon.
"Minä heittäydyin väsyneenä laivan läheisyyteen lepäämään ja nukuin sikeästi. Kun heräsin, näin kauhukseni, että matkatoverini viskelivät munaa kivillä. Minä kielsin heitä kovasti, mutta he eivät ottaneet varoituksiani kuuleviin korviin. He särkivät munan kuoren ja ottivat poikasen ulos. Sitten he tappoivat sen ja paistoivat sen lihan ja söivät sen suuhunsa.
"Mutta äkkiä ilma pimeni ja aurinko katosi, vaikka oli keskipäivä. Paksut pilvet olivat vetäytyneet auringon eteen ja kun tarkastelimme taivasta, niin huomasimmekin pilvet suuriksi Rok lintujen siiviksi. Ne leijailivat ilmassa munan yläpuolella. Kapteeni kutsui meidät kiireesti laivaan, jotta linnut eivät tappaisi meitä. Me hyökkäsimme rantaan ja laskimme nopeasti ulapalle. Sillä välin linnut etsivät munaansa ja päästivät kauhean parakan, kun ne huomasivat sen rikotuksi. Ne hyökkäsivät meidän jälkeemme hirveällä vauhdilla ja ennättivät pian meidän tasallemme. Huomasimme, että kummallakin oli suuri kalliolohkare kynsissänsä. Uroslintu pudotti lohkareen alas, mutta perämies sai ajoissa laivan käännetyksi, niin että se putosikin mereen. Mutta siitäpä meri alkoi vyörytä hirveästi ja heitteli laivaa sinne tänne, milloin korkealle ilmaan, milloin syvälle aaltoihin, jotta olimme aivan kuoleman kielissä. Kun meri hiukan tyyntyi ja me jo toivoimme pelastuvamme, heittikin emälintu lohkareensa keskelle laivaamme, jotta se särkyi tuhansiin pirstaleihin. Laivamiehet ja matkustajat hukkuivat. Itse jouduin veden alle, mutta päästyäni jälleen pinnalle sain kiinni laivankappaleesta ja sen varassa uiskentelin kolme päivää. Vihdoin suotuisa tuuli ajoi minut saaren rantaan.
"Nälästä, väsymyksestä ja harmista olin voimaton kuin kuollut ja pahoittelin mielessäni, että olin lähtenyt matkaan ja hyljännyt rauhallisen elämäni. Hetken rannalla levättyäni aloin kulkea pitkin saarta ja näin siellä paljon lintuja ja hedelmiä ja kirkkaita lähteitä. Söin ja join vatsani täydeltä ja paneusin illalla maata suuren pelon vallassa, sillä en ollut tavannut jälkeäkään ihmisistä.
"Seuraavana aamuna, tunkeutuessani puiden ja pensaikkojen läpi, näin miehen, joka istui puron reunalla. Hän oli aivan paljas. Luulin, että hän oli vieras tällä saarella samoinkuin minäkin, ja lähestyin häntä tervehtien. Hän vastasi ystävällisesti tervehdykseeni. Minä kysyin, kuka hän oli ja mistä hän oli kotoisin. Mutta hän ei vastannut mitään, osoitti vain käsien liikkeillä, että hän halusi päästä puron yli.
"Mies näytti hyvin vanhalta ja heikolta, ja arvelin siis, että hän todellakin oli avun tarpeessa. Otin hänet selkääni ja kaahlasin hänen kanssaan puron poikki. Tultuani toiselle rannalle käskin hänen irrottaa kätensä kaulastani ja aioin asettaa hänet maahan. Mutta tämäpä ei liikahtanut paikoiltaan. Hän oli kietonut jalkansa hartioitteni ympärille ja painoi ja puristi voimainsa takaa. Hän oli raskas kuin vuori.
"Kun huomasin joutuneeni uuteen onnettomuuteen, niin aloin taas valittaa järjettömyyttäni ja kovaa kohtaloani. Minä heittäydyin maahan, ja koetin irtaantua taakastani, mutta kaikki oli turhaa. Hän pysytteli lujasti olkapäilläni ja oli hangannut ihoni jo aivan helläksi, ikäänkuin sitä olisi ruoskalla lyöty.
"Aloin juosta ja hyppiä hurjasti pitkin metsää, sillä epätoivoissani en tiennyt enää mitä tehdä, mutta se ei ollut miehelle mieleen. Hän käski minua astumaan tasaisesti, milloin kiirehdytti minua nopeampaan kulkuun, milloin hiljensi vauhtiani. Ja jollen heti seurannut hänen käskyjänsä, niin hän rummutti jaloillaan hartioitani, jotta luulin kylkiluuni katkeavan.
"'Hopp, hopp, poikaseni', huusi hän vähä väliä minulle ja nauroi ilkeää nauruaan. 'Nyt olen saanut hevosen itselleni.'
"Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin alistua kohtalooni, niin kurjalta kuin se tuntuikin. Olin kuin vanki, joka ei voi astua askeltakaan tuntematta raskasta rautakahletta jalassansa. Hän ei jättänyt minua yölläkään rauhaan, vaan nukkui selässäni ja unissaankin puristi vain jalkansa kovemmin kaulaani, jos koetin niitä irrotella. Elämäni oli niin kurja, että toivoin vain kuolemaa. Ja lujasti päätin, että jos tästä onnettomuudesta pelastuisin, en koskaan enää lähestyisi ketään ihmistä enkä kellekään antaisi apuani.
"Siten kului useita päiviä. Eräänä aamuna huomasin maassa kuivuneita kurpitsoja. Otin yhden käteeni ja koversin siitä sisuksen ulos. Sitten pusersin siihen viinirypäleistä mehua ja kun kurpitsa oli täynnä, tukkesin aukon ja asetin sen auringonpaahteeseen. Parin päivän kuluttua oli neste muuttunut viiniksi. Maistelin sitä ja se oli hyvin voimakasta sekä vahvisti minua suuresti. Join pari aimo kulausta sillä seurauksella, että viini nousi päähäni ja tulin kovin iloiselle mielelle. Aloin hyppiä ja laulaa ja käsiäni liikutella.
"Vanhus ihmetteli tätä äkillistä muutosta minussa ja osoitti merkeillä haluavansa myös juoda tuota nestettä. Minä ojensin hänelle kurpitsan, ja hän tyhjensi sen viime pisaraa myöten. Heti paikalla hän juopui, taputti käsiään, hyppeli olkapäilläni ja lauloi minkä kurkusta sai lähtemään. Lopulta hän alkoi vapista koko ruumiissaan ja jalat heltyivät kaulastani. Minä laskin hänet maahan ja hän kellahti kyljelleen aivan tiedottomana. Minä hain ilossani suuren kiven ja iskin sillä häntä päähän, jotta hän heitti henkensä.
"Minä palasin jälleen rantaan päästyäni vapaaksi tuosta hirviöstä ja tähystelin alati merelle. Söin hedelmiä, jotta pysyisin hengissä ja toivoin alati pelastusta.
"Eräänä päivänä näinkin suureksi ilokseni laivan ulapalta lähestyvän saartani. Se laski rantaan, ja minä menin miehistön luo ja tervehdin heitä. He ihmettelivät suuresti nähdessään elävän olennon tällä saarella ja kuuntelivat hartaasti kertomustani. Kun olin lopettanut, sanoi laivan kapteeni:
"'Tuo vanhus, jonka tapoit, oli meren kuvainen. Ei kukaan ole päässyt vielä elävänä hänen käsistänsä.'
"Laivamiehet iloitsivat pelastuksestani ja antoivat minulle vaatteita ja ruokaa, ja ottivat minut mukanansa laivaan.
"Pari päivää purjehdittuamme jouduimme suuren kaupungin rantaan. Siellä oli vahva linna, jonka muurissa oli raudoitettu ovi. Iltasin kaupungin asukkaat astuivat tuosta portista veneisiinsä ja viettivät koko yön meren selällä, sillä he pelkäsivät apinoita. Kun minä kuulin sen, niin mieleeni muistuivat omat kokemukseni apinoiden parissa, ja ajattelin myös ystäviäni, jotka sillä matkalla olin kadottanut. Mutta kuljeskellessani mietteitteni vallassa pitkin kaupungin katuja, oli laiva lähtenytkin liikkeelle. Olin pahoillani siitä, mutta pahaa onneani ei mikään voinut enää auttaa.
"Eräs mies näki minut kadulla täten kuljeskelevan, ja sanoi minulle:
"'Sinä näytät olevan vieras tällä paikkakunnalla.'
"Minä kerroin miten minun oli käynyt, ja miten olin jäänyt yksin ventovieraaseen kaupunkiin.
"Mies vastasi:
"'Ole huoleti ja tule minun veneeseeni yöksi, sillä jos jäät tänne, niin olet kuoleman oma.'
"Minä seurasin hänen mukanansa ja me läksimme hänen veneessänsä noin peninkulman päähän rannasta. Aamulla palasimme jälleen kaupunkiin, joka sijaitsi neekerien maan rajalla.
"Mies, jonka veneessä olin yöni viettänyt, kysyi minulta:
"'Osaatko mitään ammattia?'
"Minä vastasin hänelle, että olin ollut rikas kauppias, mutta haaksirikossa olin kadottanut kaikki tavarani. Kerroin hänelle sitten kaikki kärsimykseni. Hän kuunteli ihmeissään kertomustani ja ojensi sitten minulle pienen pussin, jonka hän oli täyttänyt kivillä.
"'Ota tämä pussi ja seuraa minua!' sanoi hän minulle.
"Sitten hän vei minut muutamien miesten luokse, jotka juuri olivat menossa työhönsä.
"'Tässä on muukalainen', sanoi hän heille, 'joka on joutunut haaksirikkoon ja kadottanut kaikki tavaransa. Ottakaa hänet mukananne ja opettakaa hänelle ammattianne, ehkäpä hän ansaitsee niin paljon, että voi palata omaan maahansa.'
"Miehet lupasivat ottaa minut mukanansa, ja hyväntekijäni sanoi minulle:
"'Tee nyt mitä hekin tekevät, ja tule sitten takaisin minun luokseni.'
"Me läksimme matkaan ja kuljimme jonkun aikaa kunnes saavuimme metsään, jossa kasvoi korkeita puita. Niiden rungot olivat hyvin sileät ja liukkaat, jotta ihmisten oli aivan mahdoton kiivetä ylös niitä myöten. Puun juurella oli joukko apinoita. Kun he näkivät meidät, niin ne kiipesivät ylös latvaan. Miehet alkoivat viskellä niitä kivillä, ja apinat heittelivät heitä hedelmillä, joita he noukkivat puun oksilta. Nuo hedelmät olivat kookospähkinöitä, joita ei muulla tavalla voinut saada alas puusta.
"Minäkin otin kiviä pussistani ja viskelin niillä apinoita, jotka vuorossaan pommittivat minua pähkinöillä. Keräsin niitä suuren joukon ja illalla palasimme takaisin kaupunkiin. Minä vein pähkinät hyväntekijälleni ja hän sanoi hyvillänsä:
"'Mene joka päivä noiden miesten kanssa metsään, ehkä vähitellen saat niin paljon kokoon, että pääset kotiisi matkustamaan.'
"Minä kiitin häntä ja keräsin yhä edelleen pähkinöitä, joista osan sain myödyksikin. Eräänä päivänä saapui laiva rantaan. Minä menin hyväntekijäni luo ja sanoin aikovani lähteä tuossa laivassa kotiini. Hän antoi minulle lahjoja jäähyväisiksi ja saattoi minut laivaan. Otin mukanani kaikki jäljellä olevat pähkinäni, ja sainpa niitä tovereiltanikin lahjaksi, ja läksin sitten matkaan.
"Me kuljimme monessa eri paikassa, ja tultuamme erään suuren kaupungin satamaan, vaihdoin osan pähkinöistäni pippureihin. Kävinpä siellä pippuripuutakin katselemassa. Pippurit kasvoivat suurissa tertuissa ja joka tertun vieressä oli suuri suunnaton lehti. Sadeilmalla se levitti itsensä täyteen kokoonsa ja sen alla saattoi ihminenkin saada suojaa. Mutta heti kun sade lakkasi, käpertyi sekin kokoon.
"Tulimmepa tällä matkalla erääseen saareenkin, jossa helmien kokoojia asui. Annoin heille pähkinöitä ja pippureja, ja he sukelsivat veteen ja toivat minulle paljon helmiä. Siten tulin rikkaammaksi kuin mitä koskaan ennen olin ollut.
"Vihdoin saavuimme kotimaahani. Tapasin jälleen perheeni ja ystäväni, joita en ollut enää toivonut näkevänikään.
"Minä elin taas entiseen tapaani iloisena ja tyytyväisenä ja unohdin kaikki matkan vaivat.
"Nyt olet kuullut kertomuksen viidennestä matkastani", sanoi Sindbad kuormankantajalle ja antoi hänelle jälleen sata dinaria. Sitten hän pyysi häntä palaamaan takaisin seuraavana päivänä kuuntelemaan kertomusta hänen kuudennesta matkastansa.
Seuraavana päivänä alkoi Sindbad jälleen kertoa:
"Elettyäni pitemmän aikaa onnellisena ja tyytyväisenä ja käytyäni päivä päivältä rikkaammaksi, tapasin kerran muutamia kauppiaita, jotka kertoivat minulle matkoistansa ja suurista voitoistansa. Silloin heräsi minussa jälleen matkahalu. Ostin kallisarvoisia tavaroita ja hankin itselleni tarpeellisia ruokavaroja. Bassrahissa nousin suureen laivaan ja läksin matkaan useiden muiden kauppiaiden kanssa. Me kuljimme maasta maahan, kaupungista kaupunkiin ja matkani oli hyvin hupaisa ja edullinen.
"Mutta eräänä päivänä kapteenimme alkoi itkeä ja valittaa:
"'Minun taloni jää autioksi!' huusi hän vaatteitaan raastaen. 'Lapseni jäävät orvoiksi!'
"Me kauhistuimme kaikki ja kiirehdimme hänen luoksensa saadaksemme kuulla mitä oli tapahtunut. Hän vastasi:
"'Me emme voi päästä tuon kallion ohi', sanoi hän osoittaen korkeaa kallioseinää jonkun matkan päässä. 'Tämä on vaarallisin paikka koko meressä, sillä tässä kulkee voimakas virta, joka auttamattomasti heittää laivan tuota kalliota vastaan. Laivamme ei kestä sellaista kolausta, vaan särkyy heti tuhansiksi sirpaleiksi.'
"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin tunsimme joutuneemme pyörteeseen. Laiva ei totellut enää peräsintä, vaan pyörähteli ympäri kuin sukkula. Me laskeuduimme kaikki polvillemme laivan kannelle ja rukoilimme Jumalalta apua. Mutta rukouksemme olivat turhat. Kauhealla ryskeellä laiva viskautui vasten kalliota ja me jouduimme kaikki aaltoihin.
"Me yritimme kiivetä kalliota ylös, toisten onnistuikin päästä kuivalle maalle, mutta toiset hukkuivat mereen. Kallion harjalta näimme joutuneemme autiolle saarelle. Siellä kasvoi paljon suuria puita, ja rannoilla siellä täällä oli ihmisten luita ja pääkalloja sekä tuulen ajamia kaikenlaisia laivan jätteitä.
"Me kuljeskelimme kaikki ympäri saarta ja mietimme surullista tilaamme. Vihdoin me löysimme ihmeellisen puron, jonka vesi virtasi syvään kalliorotkoon. Se oli kirkasta ja hyvän makuista ja me joimme siitä pahimpaan janoomme ja söimme sitten kasvien juuria. Mutta päivä päivältä meidän voimamme yhä heikontuivat ja toinen toisensa jälkeen tovereistamme kuoli. Lopulta olin yksin enää hengissä.
"Oloni tuntui varsin tukalalta. En yhtään iloinnut siitä, että olin jäänyt viimeiseksi eloon, sillä jos olisin ennemmin kuollut, niin olisivathan edes toverini haudanneet minut, niinkuin kaikille muille olimme tehneet. Mutta nyt minun piti kuolla aivan yksin ja joutua petolintujen saaliiksi. Siksipä aloin kaivaa itselleni hautaa ja päätin paneutua siihen lepäämään, kun tunsin viimeisen hetkeni lähestyvän.
"Saatuani haudan valmiiksi läksin taas kävelylle ja satuin tulemaan jälleen tuon samaisen puron luo. Mutta tällä välin vesi oli siitä suuresti vähentynyt. Se ei täyttänyt enää koko vuorenrotkoa, jotta saatoin katsoa sinne sisään. Sytytin päreen ja valaisin rotkoa niin kauaksi kuin saatoin. Se näytti ihmeelliseltä holvilta, jota jatkui kauaksi vuoren sisään ja kun heitin puunpalasen veteen, niin vesi kuljetti sitä hiljalleen ja tasaisesti eteenpäin.
"Silloin heräsi aivoissani uusi ajatus. Jos minulla olisi alus, niin voisin varmaan tätä tietä pelastua, sillä jossakin paikassa kai puro taas ilmestyisi maan pintaan. Ja jos hukkuisinkin tuolla matkalla, niin olisihan sekin parempi kuin nälkäkuolema.
"Aloin siis heti rakentaa lauttaa laivanjätteistä, joita sidoin yhteen kaisloilla ja nuoranpätkillä. Kun se oli valmis, keräilin rannoilta kaikenlaista tavaraa, jota vesi oli sinne ajanut, löysinpä sieltä helmiäkin ja muita kalleuksia. Sitten hain kasveja ruuakseni ja sidoin kaikki vahvasti veneeseeni kiinni. Veistettyäni kaksi airoa, istahdin alukseeni ja heittäydyin puron kuljetettavaksi.
"Hyvällä vauhdilla veneeni soljui rotkon aukosta holviin, jossa oli pilkkosen pimeä. Useita päiviä kuljin täten eteenpäin näkemättä ainoatakaan valonsädettä. Joskus holvi oli niin matala, että minun täytyi kyyristyä, sillä muutan olisin lyönyt pääni kattoon. Paikottain oli puro myös niin kapea, etten voinut airojani yhtään käyttää.
"Tässä pimeydessä oloni tuntui niin kamalalta, että unohdin sekä nälän että janon. Milloin nukahdin veneeseeni, milloin taas heräsin. Mutta vene kulki lakkaamatta eteenpäin ja yhä eteenpäin. En tiedä kauanko tuota kulkua kesti, sillä en voinut erottaa yötä päivästä, ja lopulta vaivuin tunnottomana veneeni pohjalle.
"Herätessäni oli valoisa päivä. Silmäni sattuivat viheriöivään niittyyn, joka ulottui joen rantaan saakka, mihin veneeni oli kiinnitetty. Ympärilläni seisoi suuri joukko intiaaneja ja neekereitä. He puhuttelivat minua, mutta en ymmärtänyt sanaakaan heidän kieltänsä.
"Tunsin suurta iloa ja kiitollisuutta kun jälleen olin päässyt ihmisten ilmoille, ja polvistuin maahan kiittääkseni luojaani. Kun olin lopettanut kiitosrukoukseni, puhutteli eräs neekereistä minua omalla kielelläni.
"'Minä ymmärrän sinun kieltäsi', sanoi hän minulle, 'ja olisin hyvin halukas kuulemaan mistä tulet. Aamulla, kun tulimme työhömme, näimme veneesi soljuvan esiin tuon korkean vuoren rotkosta. Sinä makasit tunnottomana pohjassa. Siksi toimme sinut tänne ja odotimme kunnes heräisit.'
"Minä lupasin kertoa hänelle koko seikkailuni, jos saisin ensin hiukan ruokaa, sillä olin nälkään menehtymäisilläni. He toivatkin minulle kaikenlaista syötävää, ja vahvistuttuani hiukan, kerroin heille kaikki kokemukseni. He olivat kovin ihmeissänsä ja sanoivat, etteivät he koskaan olleet senkaltaista kertomusta kuulleet. Ja he pyysivät, että seuraisin heidän mukanansa Serendybin kaupunkiin heidän kuninkaansa luo, jotta hänkin saisi itse kuulla minun seikkailuni, sillä muuten hän ei sitä uskoisi todeksi.
"Läksin siis miesten mukana Serendybin kuninkaan linnaan. Se oli komea rakennus suuren kauniin puutarhan keskellä. Kuningas itse istui valtaistuimellaan kultakruunu päässä. Hän oli varmaan suuren valtakunnan hallitsija.
"Astuin hänen eteensä ja kumarsin hänelle maahan asti. Kun hän kuuli, että olin muukalainen, kehotti hän minua kertomaan hänelle matkani vaiheista. Hän oli hyvin mielistynyt kertomukseeni ja väitti, ettei hän koskaan ollut kuullut sen ihmeellisempiä seikkailuja. Hän pyysi minut linnaansa vieraaksensa ja kestitsi minua suurenmoisesti.
"Jonkun aikaa elettyäni tässä vieraassa maassa, heräsi koti-ikävä minussa. Eräs laiva oli juuri lähdössä kotimaahani, ja minä sanoin jäähyväiset kuninkaalle ja läksin matkaan. Hän lähetti minun mukanani kallisarvoisia lahjoja kalifilleni, Harun Arrashidille, jonka maine oli levinnyt tänne saakka, ja käski minun viedä perille hänen terveisensä. Onnellisesti saavuinkin kotiin omaisteni suureksi iloksi, sillä he olivat jo luulleet minun aikoja sitten heittäneen henkeni.
"Ensi työkseni kotiin tuloni jälkeen menin kalifi Harun Arrashidin luo ja vein hänelle Serendybin kuninkaan lahjat ja terveiset. Hän ihastui suuresti ja pyysi minua kertomaan, mitenkä olin joutunut hänen valtakuntaansa. Hän ihmetteli kummallista kertomustani ja halusi kuulla toisistakin matkoistani. Kertomukseni miellyttivät häntä siinä määrin, että hän kirjoitutti ne muistiin, jotta ne säilyisivät tulevillekin polville.
"Olin hyvin tyytyväinen ja iloinen, kun jälleen olin kotonani omaisteni parissa, ja lupasin pyhästi, etten koskaan enää lähtisi millekään matkalle. Olin saanut kärsiä jo ihan kyllikseni ja aloin käydä jo vanhaksi. Mutta ei kukaan saata ohjata omaa kohtaloansa. Minun täytyi vieläkin kerran lähteä matkalle ja joutua uusiin vaaroihin ja onnettomuuksiin. Mutta se olikin viimeinen matkani. Jos haluat", sanoi Sindbad kääntyen kuormankantajan puoleen ja antaen hänelle jälleen sata dinaaria, "kuulla kertomusta seitsemännestä ja viimeisestä matkastani, niin palaa huomenna takaisin tavalliseen aikaan."
Seuraavana päivänä, aterian jälkeen, alkoi Sindbad jälleen kertoa kokoontuneelle kuulijakunnalleen:
"Eräänä päivänä istuin kotonani ystävieni parissa, kun Harun Arrashidin suurvisiiri äkkiä astui sisään ja tuoden terveiset herraltansa käski minun heti saapua hänen luoksensa.
"Olin juhlapuvussani, mitäpäs siis muuta kuin lähteä heti paikalla. Aavistin kuitenkin, ettei tuo käsky merkinnyt mitään hyvää.
"Heti kun tulin linnaan kalifin luo, heittäydyin maahan hänen eteensä ja kysyin mitä hän käski.
"'Rakas Sindbad', sanoi oikeauskoisten hallitsija käskien minun nousta ylös, 'olen kutsuttanut sinut tänne pyytääkseni sinulta palvelusta. Olen aikonut lähettää vastalahjoja Serendybin kuninkaalle ja olen valinnut sinut viemään nuo lahjat minun nimessäni perille. Sen kunnian olet täydellisesti ansainnut.'
"Seisoin siinä ikäänkuin salama olisi iskenyt minuun. En olisi tahtonut lähteä uudelle matkalle, sillä olin varma siitä, etten vaaroitta siitä suoriutuisi. Sanoin kalifille, että olin halukas tekemään mitä muuta hyvänsä hänen puolestansa, mutta matkalle läksin vain hyvin vastenmielisesti, sillä olin varma siitä, että onnettomuudet minua erityisesti vainosivat. Vihdoin sanoin tehneeni pyhän lupauksenkin, etten koskaan enää jalallani astuisi laivaan.
"Mutta kalifi hymyili vain minulle ja sanoi vapauttavansa minut pyhästä lupauksestani. Hän vakuutti sitä paitsi, ettei matka Serendybiin ollut yhtä vaarallinen kuin pitkät kauppamatkat, ja kun hän nyt kerran oli valinnut minut lähettilääkseen, niin hän ei tahtonut päätöksestänsä luopua.
"Turhaa oli minun siis vastustella. Järjestin asiani, ja jo seuraavana päivänä lähetti kalifi minulle kirjeen Serendybin kuningasta varten. Minä läksin siis kamelieni keralla Bassrahiin. Siellä nousin laivaan haikealla mielellä, sillä merimatka tuntui minusta varsin vastenmieliseltä.
"Menomatka oli kuitenkin hyvin suotuisa. Ei sattunut myrskyjä eikä muitakaan onnettomuuksia, ja hyvin lyhyessä ajassa me saavuimme Serendybin satamaan. Seuralaiseni veivät kalifin lahjat linnaan, ja minä läksin suoraan valtaistuinsaliin kuninkaan puheille.
"'Armollinen herra ja kuningas!' sanoin heittäytyen maahan valtaistuimen eteen. 'Minun herrani, Bagdadin kalifi, lähettää sinulle terveisensä ja kiitoksensa, ja pyytää sinua vastaanottamaan häneltä ystävyydenmerkiksi nämä lahjat.'
"Minä annoin kuninkaalle kalifin lahjat, ja hän oli niistä hyvin mielissänsä. Hän antoi minulle vastalahjoja ja käski panna toimeen huveja ja juhlia kunniakseni. Kun vihdoin läksin paluumatkalle, saattoi hän itse minut laivaan.
"Lähtiessä en ollut laisinkaan levoton. Ilma oli edelleen suotuisa. Mutta eräänä päivänä, jolloin juuri olin laskenut, että viikon kuluttua saapuisimme Bassrahiin, huusikin tähystelijä äkkiä maston huipusta:
"'Lännessä purje!'
"Kapteeni tarkasteli mainittuun suuntaan ja rypisti kulmakarvojansa.
"'Se on rosvolaiva', sanoi hän. 'Meidän on pakko puolustautua.'
"Hetken kuluttua tulikin laiva näkyviin, sillä se purjehti nopeammin kuin meidän aluksemme. Sillä oli veripunainen lippu maston päässä ja siitä kapteeni sen heti oli tuntenutkin. Tunnin kuluttua rosvot hyökkäsivät laivamme kannelle. Siitäpä syttyi tuima tappelu. Me puolustauduimme rohkeasti ja usea vihollisistamme punasi verellään laivamme kantta. Mutta vihollistemme joukko oli paljoa suurempi kuin meidän, ja lopulta meidän täytyi antautua.