Ennen vanhaan oli lukumiehen työkammio autio ja tyhjä kun luostarinkoppi. Suuri rauha ja syvä hiljaisuus vain leijailivat huoneeseen tunkeutuvissa auringonsäteissä.
Huoneilla on oma historiansa. Kun seinien rajoittamaan suorakulmaiseen tilaan liitetään pilarit, muodostuu temppeli; kun tiedemies tuo kädessään huoneeseen kirjan ja kynän, muodostuu siitä hänen työsoppensa.
Dürerin kuparipiirroksessa vuodelta 1514 esitetään hurskas keskiaikainen tutkija Hieronymus oikeana työhuoneen patriarkkana. Hän istuu siinä ahkerassa työssä kääntäen Raamattua latinankielelle. Hänen sisäistä rauhaansa vastaa huoneen hiljainen kodikkuus; hänen mielialansa on yhtä aurinkoinen kuin hänen huoneensa, jonka värillisten lasi-ikkunoiden läpi aurinko tunkeutuu sisään säteillen valoa ja lämpöä. Kotieläimet, Hieronymuksen uskollinen seuralainen leijona, jolta hän tarun mukaan oli vetänyt pois orjantappuranpiikin käpälästä, ja unelias koira kohottavat kodikkuuden vaikutelmaa. Ikkunankomerossa rukouspulpetti, seinällä vihkivesiviuhka ja rukousnauha ja pöydällä ristiinnaulitunkuva kertovat hartauden harjoittamisesta kaukaisessa erakkomajassa Syyrian erämaassa. Pyhiinvaeltajanhattu ja puukengät kertovat matkustuksesta Rooman, Konstantinopolin ja Itämaiden opin keskuksiin ja pyhiin paikkoihin. Tiimalasi nurkassa ja pääkallo ikkunalla kuvastavat kaiken ajallisen katoavaisuutta. Hieronymus ei päässyt paaviksi, hän vetäytyi erääseen luostariin lähelle Betlehemiä ja eli siellä kuolemaansa asti.
Siinä keskiajan oppineen lukukammio, neljännellä vuosisadalla eläneen raamatunkääntäjän tunnelmien kiinnekohdat, elamänharrastusten kaikki työvälineet ja erakon koko kotitalous. Siinä Hieronymus, jota niin monet taiteilijat ovat kuvanneet, kirjoitusvehkeineen, Raamattuineen, leijonineen ja ristiinnaulitunkuvineen.
Erään toisen raamatunkääntäjän, Lutherin, työhuone Wartburgin linnassa on vielä vaatimattomampi. Huonekalustona on pöytä ja tuoli ja ainoana seinämaalauksensa tuo tarunomainen mustetahra, jonka kerrotaan jääneen seinään Lutherin kiusaajaansa kohti heittämästä mustepullosta.
Mutta Lutherin aikalaisen Erasmus Rotterdamilaisen työkuvaan, joka on lähtenyt samaisen Dürerin kädestä vuonna 1526, on ilmestynyt merkki, joka tietää uutta aikaa tiedemiehen työhuoneen historiassa. Mustetolppoa vasemmassa ja kynää oikeassa kädessä pitävän humanistin pöydälle on ilmestynyt maljakko, jossa on veteen asetettuja kieloja.
Kukkaskimmppu tutkijan pöydällä ei ole siihen näytteeksi asetettu samoin kuin ei maalaismökin ikkunassa auringonvaloon pantu kukkanenkaan. Se edustaa luontoa ja sen kauneutta, elämän raikasta kasvua ja todellisuuden tuntua. Päivänsäteen kaltaisena sanomana se tuo pilkistyksen väristä ja lämmöstä kirjanoppineen ajatusmaailmaan ja kynäntuotteisiin.
Mutta aikojen muuttuessa ei pelkkä lukeminen ja kirjoittaminen riitä eristetyimmänkään työhuoneen asukkaalle. Henkisen työn tervehyttäjäksi tarvitaan ruumiillista työtä, tarvitaan liikuntoa ulkoilmassa, keskeltä todellista luontoa, sillä ei edes pientä metsikköä voi sellaisenaan tuoda sisälle huoneeseen vielä vähemmän monikirjavaa kukkasketoa. Tulee uusi, todellisemman työnteon aika, joka vapahtaa yksipuolisen työn painolastista. Se tulee yksityisten elämässä ja tulee yhteiskunnallisena ilmiönä.
Tolstoin työhuoneessa oli kirjojen ja kynän lisäksi suoranaista työkaluja, saha, viikate ja lapio ja naulassa työvaatteet. Kun Lutheria vahvisti ihmeellisesti työssä se, että hän kuuli naapurin takovan vasarallaan varhaisena aamuhetkenä, tarttui Tolstoi itse vasaraan. Kun hän kirjallisessa työssään ja raamatuntutkimuksissaan tarvitsi virkistystä, lähti hän kaivamaan ojaa tai hakkaamaan halkoja. Niittämiseen hän uhrasi työnsä lomasta kokonaisia päiviä. Hän otti käteensä muurauslaastan ja muurasi kotikylässään asuvan köyhän lesken uunin. Siinä on meidän työtä odottavan aikamme ja yhteiskuntamme kuva. Tolstoi osasi aina uudelleen ja uudelleen luoda ojan auki, sahata samanlaiselta näyttäviä halkoja ja joka kesä ryhtyä samaa niittyä uudella riemulla niittämään. Joka päivä vereksin voimin ja vaikutelmin uudistettuna hän jaksoi lukemattomia kertoja uudelleen muovailla kirjallisia tuotteitaan.
Lähiaikoina valautuu varmaankin erikoistieteilijänkin työkammion rauhaan ruumiillisen työnteon tunnelma ja vakuutus tieteellisten järjestelmien onnellisesta vuorovaikutuksesta todellisen elämän kanssa. Elämän ja kaikkinaisen työn tuntemus on kruunaava kirjailijat vertauskuvineen, suurmiehet ja ajattelijat lakeineen ja tiedemiehet järjestelmineen. Yhteiskunnan parantajat ja uusien uskontojen perustajat se varustaa uudella ehommalla väellä.
Nykyajan työhuoneella on kaksi vaaraa. Se voi kiikaroida yksipuolisesti jotakin rajoitettua alaa tai tulla täyteen rihkamaa, niinkuin silmä hiekkaa, niin ettei se näe eteensä. Edellisen vastapainoksi tarjoutuvat taiteen elähyttämät kokonaisvaikutelmat ja jälkimmäisen sisäinen keskitys, joka ulospäin kuvastuu edustavien ja arvokkaiden yksityiskohtien valinnassa.
Hans Larsson on niitä nykyajan tiedemiehiä, jotka tuntevat ja osaavat antaa arvoa työhuoneen hartaalle ja keskitetylle hiljaisuudelle. Hän istuu suurennuslasi kädessä ja muodostaa käsityksensä runouden, sielutieteen, kasvatuksen ja sivistyksen kysymyksistä niin keskitetyksi ja teräväksi kuin suinkin. Tieteellisissä järjestelmissään hän etsii sellaista kokonaiskatsomusta, joka saattaisi tyydyttää elämisen mahtavaa tarvetta. Ja hän kallistaa korvansa niille elämän ikuisille äänille, jotka kaikuvat hänen työpajansa seinien ulkopuolelta. Kaikkea tätä kuvastaa hänen työhuoneensa ilmapiiri. Mutta siinä ei sittenkään ole tarpeeksi keskitystä.
Voimaa ja esikuvia korkeampaan keskitykseen on ulkona luonnossa.
Kotvan työskenneltyään kammiossaan tiedemies astuu ulos ja sovittaa sisäisen silmänsä näkökulmaan kaiken edessään liikahtelevan ja elämästä sykähtelevän ja sydämensä hehkuun tiedon ja totuuden, luonnon huokauksen. Hän hengittää syvään. Jos hänellä on vielä voimia käytettävänään, ryhtyy hän työhön. Jos hän tahtoo levätä, ryhtyy hän katselemaan elämää.
Kirjanoppineesta on tullut elämän tuntija. Hänestä on tullut käytännöllinen lakimies, jonka lakien mukaan maailmankaikkeus vinhasti pyörii. Ja hän, tuo pieni voimakas kääpiö seisoo siinä keskipisteessä, elämänkatsomuksensa huipulla ja hallitsee silmiensä eteen noussutta näkyä lauseellaan.
»Ei kaikkea, vaan kokonaisuus — osassa.» Se on Hans Larssonin tunnusomainen lause, joka sisältää hänen maailmankatsomuksensa johtavan aatteen ja joka kimaltelevana helmivyönä sädehtii kaikista hänen kirjallisista tuotteistaan. Tiedemies on löytänyt tämän aatteen runoilijan ihastuksella kuten kastehelmen poimulehdeltä. »Kastehelmi heijastaa aurinkoa ihanaa; kuvastukoon meissä hän, aurinkoinen elämän.» Hän on nähnyt siinä ihmeellisen keskityksen keskellä aamun hymyileviä ihmeitä ja oppinut tuolta pisaralta keskityksen salaisuuden, jota nyt opettaa toisille sovelluttaen keskitysajatusta henkielämän ja todellisuuselämän eri aloille. Kaikkialta tulee valita sellaisia pieniä kastehelmiä, joissa samalla meidän syvin olemuksemme ja sen tarpeet kuvastuvat. Ihmisiäkin opimme tuntemaan niistä välähdyksistä, joissa heidän persoonallinen yhteytensä heijastuu. Taiteelliseen valintaan tottunut silmä voi sellaisen välähdyksen nähdä äänenpainossa tai kasvonilmeissä ja jättää valinnassaan paljon pinnallista huomioonottamatta.
Keskitys kuuluu luontoon, mutta ennen kaikkea se on ihmisen osuus. Se on yleismaailmallinen laki, jonka voimme joka päivä todeta. Ihminen elää moninaisuuden maailmassa, iäisyysolentona on hän keskitystä.
Ihmisen sisäistä keskitystä nimittää Larsson »sisäiseksi näkemykseksi», tarkoittaen sillä sitä eheätä, kaunista ja kirkasta persoonallista välähdystä, joka elämämme voimakkaimpina hetkinä saa sydämemme sykähtämään. Ihmisellä on mahdollisuus parhaimpina hetkinään luoda itselleen ja toiminnalleen keskipisteitä, jotka sitten muodostavat kehän korkeammalle keskukselle. Rengas on aina ollut iäisyyden vertauskuva. Se on kokonaisuus, joka keskittyy keskipisteeseensä.
Keskittämisestä seuraa mielihyvää. Keskityksen tulos on taideluoma. Sisäinen näkemys on sidottu tunteeseen rikkautensa ja yhteydellisyytensä nojalla. Sisäistä näkemiskykyä tarkoittaa myös Müller puhuessaan lähteestä, josta sisäiset elämänvoimat virtailevat.
Tieteellinen työ on kokoilua. Valmistuakseen ja kypsyäkseen se tarvitsee taiteellista työtä, yhdistäviä ajatuksia, joiden keksimisessä mielikuvitus on apuna. Kun tiedemies hallitsee ainehistoaan, saa hän sen lait sanotuksi suppein, ihastuttavin, valikoiduin, yksinkertaisin ja mieleenpainuvin keinoin. Jo yhtä yksityistä ajatustakin sanoiksi pukiessaan hän tarvitsee keskitystä, sellaisten kokonaisuutta ja rikkaasti sovellutettavaa ajatusta edustavien osien valintaa, joka takaa onnistumisen.
Taiteellinen työ vaatii keskitystä. Silloin vasta ymmärrämme taidetta, kun tapaamme kokonaistunnelman, jolla on oikeaan osattu keskipiste, niin että voimme sen tieteen keinoin todeta paikkansa pitäväksi.
Ollakseen muuta kuin koneellista, vaatii toiminta keskitystä. Keskittävä piste on päämaali. Jos kerran jollekin teolle on löytynyt onnellinen päämäärä, pyrkivät muut teot tähtäämään siihen kompassineulan tavoin. Jos päämääräksi asetetaan jotakin epäolennaista, heiluu tekojemme kompassi edestakaisin ja on kovin levoton.
Keskitys on tuo suuri laki kokonaisuudesta ja osasta tai määrätyltä kannalta katsottuna vastakkaisuuksien laki.
Kastehelmi kuvastaa ympäristöään, mutta lähempää katsoen on sillä oma salattu läpikuultavan kirkas huoneensa.
Keskitetyn hiljaisuuden mies kuvastaa ympäristöänsä ja luonnonlakien mukaisten ilmiöiden lainehtimista ympärillään, mutta hänellä on oma salattu sisäinen keskuksensa. Se elää omaa hiljaista elämäänsä siirtyen elämyksestä toiseen jalojen kuvien vallassa. Sen elämän sykähtelyssä on jotakin ihastuttavan suurta. Hänelle puhuu elävä Jumala.
Hän tahtoo saada sen sanotuksi. Hän etsii, valikoi ja viljelee. Hän näkee istuvansa olevaisuuden järveen ulottuvalla aidalla metsän ja niityn välimaalla ja miettivänsä, miten saisi sanotuksi luonnon kesäisen hiljaisuuden ja sen suuruuden kosketuksen. Hän näkee allansa läpinäkyvän veden kirkkauden ja etäämpää kuultavan veden pinnan. Hän näkee taivaan värit vaihteluineen kaiken luomakunnan värien säestäminä. Hän näkee koskemattoman metsän ja raskaan, mutta toivehikkaan työn vihannaksi tekemät vainiot. Hän näkee harmaan mökin ja etäämpää kylän. Näkee elämän levon ja hiljaisuuden, näkee sen sisässään ja näkee omat ajatuksensa ja näkemyksensä.
Tai istuu keskitetyn hiljaisuuden mies tien varrella. Hän näkee elämän liikkeen ja levottomuuden. Ihmiset kulkevat vastakkaisiin suuntiin, eivät tahdo väistää toisiaan, vihaavat toisiaan ja katsovat taaksensa, ensin ystävällisesti hymyiltyään. Hän näkee elämän matkan päämäärän. Hän näkee ihmisten sisäisen elämän ja heidän sydämensä liikkeet, kun he sisältäpäin valaistuina kulkevat hänen ohitsensa. Hän katsoo omaan sydämeensä. Siellä on samanlaista, mutta siellä on jokin oma rytmi, joka erottaa sen tuosta edessäolevasta.
Hänellä on vielä useita tähystyspaikkoja. Ja hän kokoaa näkemyksiään useampana ajankohtana, hän etsii niitä yhä, sitten valikoi mielipaikkansa, kätköpaikkansa, ja pitää ne salaisuutenaan tai julistaa niistä käsin, jos kerran nuorena on joskuskaan salatuissa pyhätöissään julistanut. On mahdollista, että luonto kuulee hänen puhettaan tai että ihmiset tiellä pysähtyvät hetkeksi kuulemaan häntä, jos hän on luotu sanomaan sanottaviaan. Sitten hän viljelee sanottavaansa. Hänen sanontansa paranee, niin että hän lopulta osaa ja rohkenee sanoa Jumalan nimen.
Työvainioiden ja viljelyksien mies on Larsson. Hän on sanonut varoittavan ja elähyttävän sanansa nykyajan pintapuoliselle sivistykselle teoksessaan »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Hän on esimerkkinä nykyajan tieteellisten viljelysten miehestä, joka osaa kohota sanottavastaan laajemman tietämyksen ja voimakkaamman näkemyksen maille, jota eivät rajoita, jonka ajatusta eivät ahdista eivätkä korvaa kaihda työhuoneen ahtaat seinät.
Hans Larssonin ulkonaisista elämänvaiheista ei ole monta sanaa sanottavana. Hän syntyi v. 1862, tuli dosentiksi Lundin yliopistoon v. 1893 ja saman yliopiston tietopuolisen filosofian professoriksi v. 1901. Tieteellisen toimintansa ohella hän on julkaissut suuren joukon laajojen lukijapiirien suosiota saavuttaneita teoksia, jotka koskettelevat mitä moninaisimpia kysymyksiä sielutieteen, kaunotieteen, kasvatustieteen ja filosofian mailta; lisäksi hän on monissa lyhykäisissä kirjoitelmissa esittänyt mielipiteitään päivänkysymyksistä.
Hänen työhuoneensa tuotteet ovat lukuisat. Hänen ensimmäisestä merkittävämmästä teoksestaan »Intuition» (1892) on kokoelmaamme käännetty viimeinen luku nimellä »Sisäinen näkemys.» Vuonna 1896 ilmestynyt »Sielutiede», joka on suomeksikin käännetty, on erinomaisen elävä esitystavaltaan käytännöllisestä elämästä valittuine esimerkkeineen. Mainitsemme vielä seuraavat teokset: »Tahdon vapaus» (1899) ja samana vuonna ilmestynyt, kaunotieteen ja tyyliopin kysymyksiä käsittelevä »Runouden logiikka» ja »Tutkielmia ja mietelmiä», josta on suomennettu kirjoitelma »Valikointi» Kirjoitelmakokoelmasta »Aatteita ja voimia» (1908) on teokseemme suomennettu »Kokonaisuus». Kasvatuksellisen sielutieteen kysymyksiä käsittelevä »Tietoelämä» (1909) on myöskin ilmestynyt suomeksi Runokokoelma »Vaellusretkellä» (1909), »Mielipiteitä päivänkysymyksistä» (1911) ja jo mainittu erinomainen kirjanen, sekin suomenkielisenä käännöksenä ilmestynyt »Sivistys ja ominpäinopiskelu». Filosofinen teos »Platon ja meidän aikamme» ja kaunokirjallinen »Hemmabyarne».
Siinä keskitetyn hiljaisuuden miehen sanoja ja meidän aikamme tiedemiehen työhuoneen tunnelmia.
Kuinka vaikea onkaan punnita syitä puolesta ja vastaan, kun on kysymyksessä juuri sen valikointi, joka meitä koskee lähinnä. Mitä etuja toisella puolen, mitä puutteita toisella, voidaan laskea silloin, kun on kysymyksessä jokin ostos, mutta ei silloin, kun on kysymyksessä meidän syvin onnemme. Meidän keskitetyn luontomme täytyy näet puhua ja päästä selvyyteen itsestään, ymmärtää, mikä on sen kaikkein sisin tarve, joka elää omaa elämäänsä silloinkin, kun mielipiteet muuttuvat; ja sitten valikoida sen mukaan.
Useimmat teot eivät liene valintaa alkuperäisessä mielessä; ne ovat ainoastaan mielivaltaa, tilapäisiä tapauksia, aiheuttaen sen, että vaaka kallistuu toiselle tai toiselle puolelle. Ja niin monissa teoissamme merkitseekin kovin vähän, käykö niin tai näin. Vain yhdellä ja toisella, jonka persoonallisuus on oikein kokonainen, valmis ja kerta kaikkiaan omintakeisesti viritetty, eivät merkityksettömimmätkään teot, itsessään aivan samantekevät, saa ratkaisuaan mielivallasta, vaan tulee persoonallisuutta ja järkiperusteita alati mukaan vaakakuppiin.
Entä niissä teoissa, jotka merkitsevät meille enemmän kuin leipä ja kaikki aarteet, missä itse meidän olemuksemme on pelipanoksena mukana? Tiedän vain sen, että voi olla tuskallisinta ja rauhattominta, mitä elämä saattaa meille tarjota, nähdä ja odottaa tämän vaalin tapahtuvan, nähdä jonkun henkilön epäröiden haparoivan pimeässä ja ikäänkuin sokkona ottavan arpansa elämän kädestä; eikä mikään ole iloisempaa nähdä kuin se, että valikointi osuu oikeaan ja vaisto on tehnyt tehtävänsä.
Selkeä ajatuksemme ja harkintamme on sekin niin monen monituinen erehdyksen ja synnin aiheuttaja. Se ei tiedä, milloin sen pitää levätä, ei osaa vaieta, kun sillä ei ole mitään enää sanottavana. Se on niinkuin oppineitten äänenhälinä, kiistelyt ja alituiset keskustelut, jotka kääntävät asiat nurinpäin, kunnes emme enää pääse niistä mihinkään selvyyteen; joissa jatketaan niillä sanoilla, jotka he ovat saaneet käsiinsä, kauan aikaa vielä senkin jälkeen, kun rehellinen, mielensä malttava ajatus on hukkunut puheensorinaan ja istuu hiljaa itsekseen, ehkäpä neuvotonna ja etsien, tai sitten pelastava sana valmiina huulilla, kun se vain taas saisi hiljaisuutta ja sitä kuunneltaisiin ja sen tarkoituksia tahdottaisiin ymmärtää ja sen epätäydellistä puhetta koetettaisiin tulkita oikein. Älä salli ajatuksesi henkihieverinä ajaa itseään väsyksiin ja huutaa ääntään käheäksi julistaessaan aina monen monia syitä ja perusteita. Joudut vain lopuksi yhä pahemmin eksyksiin. Ja kuinka eksyksissä ovatkaan useimmat juuri sillä hetkellä, kun he tekevät valintansa, valinnan, jossa heidän sisin onnensa on pelissä! Mutta valinta on tehtävä ja se tehdään. Ne, jotka sen näkevät ja ymmärtävät, vavahtavat ja kääntävät katseensa pois, he kauhistuvat sitä epäsointua, joka viiltää sisimpäämme, kun jotakin menee sielun sisällä pirstoiksi. Nopanheitosta se riippua. Ja jonkun kerran on sattumakin armelias.
Sinun pitäisi suoda ajatuksellesi lepoa. Sinun ei ole sallittu joka hetki nähdä selkeästi hämärimpääsi. Sinä voit tehdä sen jonkun kerran, ja saat odottaa oikeata hetkeä. Sinä saat antaa päivien kulua ja pitemmältikin, etkä näe mitään, ja sinun pitää antaa itsellesi rauhaa. Mutta kun hetki tulee ja sisimpäsi avautuu sinulle, tulee sinun kuunnella kaikella, mitä sielussasi on, mitä sisimpäsi puhuu, ja säästää sanoja. Ehkä on kysymyksessä vain lyhyt sekunti, niin ettet saa kuulla lausetta loppuun; sinun pitää malttaa mielesi, saat taas odottaa oikeaa hetkeä. Jonakin päivänä tulee se taas, ja taas joskus toiste, ja sinä kokoat yhteen kaiken kuulemasi. Saat tuntea pienen vaikutelman silloin tällöin, niinä hetkinä, jolloin katseesi on kirkkaimmillaan. Näiden vaikutelmien mukaan voit ohjata kulkusi ja niistä saat pitää tarkkaa huolta. Sillä ne ovat kaikkein arkaluontoisimpia asioita. Nämä sielun kosketukset ovat niin heikkoja, niin hienoja ja miltei huomaamattomia. Ne häviävät helposti ajatusryöppyyn. Juuri niiden edessä täytyy sinun ajatuksesi varoa tekemästä mitään pahaa. Sinä voit tuhota ne, kun otat ne pohtiaksesi, kun tahdot ottaa ne yhtenään esille ja hypistellä niitä. Sinun tulee pitää ajatuksesi kurissa, etteivät ne lavertele tahdittomasti joka hetki herkimmästä sisimmästä elämästäsi.
Ymmärrätkö sinä minua? Tahdon sinulle näet sanoa vain, että niinä päivinä, jolloin sydän ei näe tietä, ei niin paljon ole luotettava ajatukseen eikä laskelmiin, kuin luonteeseen. Ei ole kysymyksessä ajatteleminen, vaan eläminen on kysymyksessä, koko olentomme kunnossapitäminen, voimat jännitettyinä, parhaat ominaisuudet palveluksessamme, eläminen niin vakavasti, täydesti ja rehellisesti kuin suinkin voimme. On kysymyksessä valvominen. Niinä hetkinä, jolloin suuret harha-askelet voidaan ottaa, on kohtalokasta lyyhistyä kokoon sekunniksikaan. Sielu pitää pysyttää jännitettynä herkeämättä, sen tulee olla varuillaan joka silmänräpäys. Kaikki riippuu sellaisina aikoina oman oikean minämme, parhaimman luontomme pystyssäpitämisestä. Sillä juuri sen on toimitettava valikointi. Sinun tulee pitää se elossa, ja usko minua — luontosi ohjaa sinut oikeaan.
(1891.)
Itsetunnon tarpeet ja myötätunnon taipumukset laajenevat, kypsyvät ja kasvavat, kunnes muodostuvat henkisiksi vaatimuksiksi, ja nämä jälkimmäiset taas liittyvät kasvussaan samoin toisiinsa, käsittävät toisensa ja tulevat yhdenmukaisiksi. Täydellisyyden vuoksi vielä muutamia sanoja siinä vallitsevista suhteista.
Henkisten vaatimusten voimme katsoa sisältyvän jo vanhastaan esitettyyn aatteiden kolminaisuuteen: oikeaan, hyvään ja kauniiseen; uskonnollisesta vaatimuksesta saamme puhua erikseen.
Mitä tekemistä on älyllisellä vaatimuksella esteettisen ja eetillisen vaatimuksen kanssa?
Ensin kohoamme yksityiskohtien sekavan moninaisuuden yläpuolelle, nousemme ylös abstraktioihin ja saamme yleiskatsauksen ja ajatusyhteydellisen selon; mutta sitten haluammekin hallita yksityiskohtia vielä täydellisemmin, niin että säilyttämällä johdonmukaisen järjestyksen voisimme palata yksityisen rikkauteen |a tuoreuteen: henkemme lepää vasta esteettisessä näkemyksessä, kuten Schelling sanoisi, (loogillisesti adekvaattisessa) sisäisessä näkemyksessä, kuten Spinoza lausuu. Runoilija käsittää monet asiat hienommin ja herkemmällä sisäisyydellä kuin tutkija sanotaan tavallisessa kielessä.
Älyllinen tarpeemme ei tarkoita vain määrättyjen tietovarastojen keräämistä ja omistamista, vaan on lopultakin tarve saada olla määrätynlaisena tietopuolisesti elävänä ja joustavana, saada pysytellä määrätyllä tavalla sisimmässämme — jolloin tietopuolinen todellisuus tulee yhdeksi käytännöllisen kanssa. Fichte teroittaa tätä koko ajattelussaan; hengen toimivaisuus on sen tietopuolinen voitto; Spinoza sanoo samoin: tietopuoliseen täydellistymiseen perustuu käytännöllinen vapautus.
Mitä tekemistä on eetillisellä elämällä esteettisen ja tietopuolisen kanssa?
Samassa määrässä kuin eetillinen vaatimus muodostaa persoonallisuuden sisintä, tai persoonallisuutta aina sormen päihin asti, jos sama asia mieluummin tahdotaan näin sanoa, niin alkaa se muovailla kauneuslakien mukaisesti ja siveellisesti oikea tulee täydelliseksi siveellisesti kauniissa; samoin kuin olennon terveys ja elinvoima tulee yhdeksi muotojen ja viivojen kauneuden kanssa.
Eetillinen vaatimus tulee kosketuksiin älyllisen toimintamme kanssa ensin siten, että se tarvitsee tietämistä välineeksi, valistukseksi voidakseen osua oikeaan. Mutta — tässä voi vedota erityisesti siihen, mitä Fichte sanoo kasvatuksesta — tietopuolinen elämä ei saa koskaan olla ainoastaan käytännöllisen välikappaleena, silloin ei tämä jälkimmäinen koskaan saavuta sitä pistettä, missä ihminen tulee taas kokonaiseksi, ja missä tietopuolinen ja käytännöllinen lankeavat yhteen — sillä tähän eheyteen suunnattu taistelu se juuri on velvollisuuden summa.
Esteettinen elämä vihdoin — se on tosin jo sillä mitä on sanottu tullut lausutuksi — saa johtajakseen selvyystarpeen, ja lepo kauniissa on vanhastaan käsitetty sielun puhdistusta tarkoittavaksi kylvyksi.
Nämä henkisten tarpeiden eri lajit näyttävät niinmuodoin voivan laajentua siten, että ne käsittävät toinen toisensa, ja että ne eivät vain kykene sitä tekemään, vaan että niillä on sisälläasuva tarve, sisäinen vaatimus täydellistyä tähän suuntaan.
Jos niin kerran on asian laita, täytynee myöskin olla, ainakin ihanteena, sellaista elämää, joka on kokonaisuuselämää älyllisenä, eetillisenä ja esteettisenä todellisuutena.
On mahdollista, että juuri tämä kokonaisuus muodostaa kaiken sen elämän olennaisen luonteen, jota täydellä syyllä voidaan sanoa uskonnolliseksi.
Älyllinen elämä saa, samassa suhteessa kuin sillä on tuntua itse olevaisuuden keskuksesta, ylevyyden ja autuuden tunnun, josta monen monet ovat antaneet todistuksia. Tutkijasta ja vaarinottajasta tulee katsoja ja rukoilija.
Kristityn eetillinen elämä tulee täydelliseksi siinä tunteessa, ettei ihminen voi mitään omasta voimastaan. Tämä tunne ei suinkaan johdu yksinomaan kristillisestä maailmankatsomuksesta; se on epäilemättä puhtaasti inhimillinen ja sielutieteellinen ilmiö, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Niin kauan kuin ihmisellä on sellainen tunne, että hänellä on oma itsensä täydellisesti kädessään, kulkee hänen käytännöllinen elämänsä alemmissa muodoissa. Hän ohjaa itseään määrättyjen sääntöjen mukaan eikä ole vielä uskaltanut luottavaisesti panna koko tuntematonta olemustaan toimintaan. Yleisesti elämme siten varovaisuudesta; ja haluaisin mielelläni tietää, eikö tämä ole juuri se synti, jonka se teki, joka kätki leiviskänsä maahan. Me teemme itse persoonallisuutemme, eikä se ole korkeinta laatua, koska se luonnollisesti tulee hätiköiden tehdyksi, ja jos kuvittelisi sellaisen henkilön jatkavan elämäänsä uudessa olotilassa, niin tuntuupa melkein siltä, että ensimmäinen tehtävä siellä on hellittää tuo mestaroiva ote omasta itsestään; luovuttaa itsensä jumalalle, sanoisi kristitty, joka tuntee nämä asiat ja ilmaisisi sillä tapaa sisäisen kokemuksen, jota meidän kaikkien pitää pyrkiä ymmärtämään.
Ja sitten lopuksi vielä kohtaamme tämän saman nöyryyden ja itsestään luopumisen taiteilijalla, joka korkeimman luomisen silmänräpäyksessä myös tuntee, että hän ei itsestään tee sitä, mitä tekee, vaan pikemminkin, että jokin voima hänen sisässään luo itsestään.
Vaikka emme kulkisikaan puhtaasti kuvailevan kokeellisen sielutieteen ulkopuolelle, emme voi välttää sen tosiasian toteamista, että inhimillisen elämän korkeimmat tilat saavat hurskauden, pietas, luonteen, joka luonnollisesti voi näyttää sangen erilaiselta aina sen mukaan, minkälaisen luonteenlaadun läpi se taittuu; sillä hiljainen mieli voi tuntea kokonaisuuden mahdin, mutta niin voi tehdä myös profeetan tai uhmaajan hehkuva mieli.
Ihminen ei lakkaa koskaan uneksimasta aikaa, jolloin elämä on rikkomaton yhteys ja toista aikaa, jolloin olemiston voimat ovat jälleen taistelun kautta päässeet sovitukseen — ja synti on aina siinä, että jokin voima poistuu itsestään ja unohtaa kokonaisuuden. Uni palaa aina, sillä me eläydymme siihen alati. Elämämme on päivittäin juuri tätä taistelua, ja maailmanhistoria on tätä taistelua, ja ajattelijat, jotka ovat koettaneet saada kuuloonsa olevaisuuden elämää, ovat kuulleet tämän painiskelun otteet.
Entä ovatko kaikki nämä voimat, jotka lähtevät ulos |a »luopuvat», pahoja? Ei — kuka tässä pahasta puhuukaan? Kellä täällä on aikaa pysähtyä syyttämään? Kaikilla on omansa täytettävänään. Jumalia ovat ne ja kokonaisuuden omia ajatuksia ja lähettejä. Mutta jokaisesta erinneestä voimasta voi tulla saivartelija — ja niin juuri on tapahtunutkin. Ajatus unohti alkukotansa ja kadotti kokonaisuuden tunnun; silloin väistyi siitä voima ja jumala lankesi ja tuli ihmiseksi. Ja sillä tasolla, missä se heräsi, korjasi se asiansa taas käteensä kuten unissa tehdään. Mutta nyt puhkesi taistelu erillisten voimien kesken, jotka tunsivat toisensa, ja paha oli tullut maailmaan, nimittäin ihmisunessa.
Ellet usko metafysiikkaa, niin usko ainakin omaa havaintoasi ja koeta oppia löytämään metafyysillistä historiaa mielen vaihteluista.
Koko meidän elämämme, sen korkeimmissa muodoissakin, voi ruveta maistumaan ammatilta, ja silloin se on aina jonkun verran pilalla. Ibsen antaa Hedda Gablerin[55] sanoa eräälle henkilölle, jonka juuri piti olla kaupungin vapaahenkisin olento, nautinnonihminen ja kaunosielu, jolla oli vaatimuksena saada pitää takkinsa puhtaana ammattisaivartelun tomuhiukkasista, että myöskin hän on »ammattimies». Tämä sanonta ahdistaa meitä kaikkia, osuu meidän rajoittuneisuuteemme ja sattuu myöskin meidän parhaimpaan paatokseemme, olipa se sitten eetillistä tai esteettistä laatua tai mitä tahansa — luulen että se kuristaa itse tuota pahaa, langennutta, josta kokonaisuuden sanomat ovat saivarteluja. Sillä eikö satu Mefiston arimpaan paikkaan juuri tämä pieni huomautus: te olette myös jonkinlainen ammattimies.
Mutta jos me nyt tahdomme nimittää kokonaisuuselämää, sellaisena kuin minä tässä olen tahtonut sitä esittää, uskonnolliseksi elämäksi, on se toinen asia. Filosofisessa selvittelyssä voi siihen olla pakotettu, mutta jokapäiväisessä puheessa luulen helposti johtavan harhaan, jos sanaa uskonnollinen käytetään, kun on kysymyksessä muut kuin ne, jotka kuuluvat kristittyyn kirkkoon tai johonkin muuhun uskontokuntaan.
Palatakseni taas siihen kohtaan, josta lähdin, olen siis eri aloilla tahtonut panna merkille, mitä tapahtuu siinä siirtymäkohdassa, jossa tietämisemme saa sisäisen näkemyksen luonteen. Ennen kaikkea olen antanut tutkimukseni pysytellä liki sitä rajaa, jossa muutos tapahtuu ja jossa arkipäiväinen tai tieteellinen tarkastelu puhkeaa tunnelmaksi. Olen ajatellut, että se, joka pitää silmällä juuri tätä rajaa, näkee, että ennen muodonmuutosta käsillä ollut sisältö ei mene kadoksiin, vaan keskittyy ja on kaikkineen, vieläpä äärettömän paljon runsaampana mukana uudessa tuotteessa, joka syntyy; että siinä kohdassa tietopuolinen kykymme saavuttaa olennaisesti korkeamman asteen. Saattanee olla oikein ja hyödyllistä juuri siinä, missä sisäinen näkemys kulkee rajan yli, ottaa se tutkittavaksi logiikassa; ja luullakseni se kykenee kestämään sen. Mutta sitten saa se kulkea vapaasti hyvän luottamuksemme saattamana, emmekä tahtone toivoa, että se hiljentäisi askeleitaan pysyäkseen samassa tahdissa meidän ja logiikkamme kanssa. Sisäinen näkemiskyvyn toiminta ei menetä salaperäisyyttään siitä, että sitä pidetään jonakin mietiskelyn lajina eikä erotus näiden molempien kykyjen välillä todellisuudessa pienene. Se tulee niin suureksi, että myöskin sitten, kun me asteikon jossakin pisteessä olemme voineet panna merkille mietiskelyn taiteellisen asteen, on yläpuolellakin solmukohtia siellä, missä uusi kyky alkaa ilmetä niin olennaisesti entisestä eriävänä, että alemman tason taiteilija — ajattelen mielessäni taiteilijaa, joka täydellä oikeudella kantaa sitä nimeä — ei mahdollisesti voi ymmärtää tätä korkeampaa kykyä ja mitä tämä näkee ja kuinka se toimii.
Näkemys on lepoa — mutta se on voiman lepoa. Kun ajatus on ottanut niin voimakkaan otteen, että ainehisto on hellittänyt vastustuksensa, kun se on houkutellut esille meidän elämämme sisällön ja pitää sen kehää vaivatta koossa — silloin se istuu leväten ja katsellen korkeimman valtansa vaikutuksia. Älyllisesti rasitetulle ajallemme on hyvä vihjata, että lepo on löydettävissä tätä tietä ja kasvattajien asia onkin käyttää sitä meidän hyödyksemme. Joka kerta kun ainehisto läpikäy keskityksen, ei muodostuakseen luurangoksi ja kaavaksi, vaan sellaisen keskityksen, jota runoudessa tavataan, vähentyy tämän aikamme hartioita painavan ainehiston rasitus. Jokainen käytännöllinen kasvatuksellinen ote, joka tapaa lukuisat eri langat juuri siinä pisteessä, missä ne ovat kiertyneet yhteen solmuksi, vie osaltaan tätä keskittämistapahtumaa kappaleen matkaa eteenpäin. Kaikki sellaiset yleiskatsauksen saantia tarkoittavat pienet avustukset kulkevat oikeaan suuntaan ja yhdessä; kaikilta tahoilta tullen ne vievät kohti suurta päämäärää: auttavat levittämään elämän yli jonkun verran runsaammin näkemyksen lepoa ja mielenylennystä. Onko tämä vain makuasia? Jo sellaisenakin se olisi kyllin tärkeä.
Nyt on paljon tarpeellisempaa kuin ennen asettaa korkeita vaatimuksia tietämyksen yhteydelle, runouden, tieteen ja kasvatuksen synteesille. Henkemme pirstoutuu helposti moninaisuudesta, joka sitä askarruttaa, ja henkinen elämämme tulee ulkopuoliseksi, siksi että tietämisemme murenee liian paljon opillisuudeksi voidakseen siitä kehkeentyä viisaudeksi eikä niinmuodoin asetu tunne- ja tahtoelämän yhteyteen; älyllinen elämämme ei samalla muodostu eheäksi persoonalliseksi elämäksi. En tahdo toistaa mitä niin monet muut ovat tästä sanoneet; minä puolestani olen tahtonut huomauttaa, että ehyttä persoonallista elämää tulee mikäli hallitsemme tietopuolista sisältöämme, niin että me seisomme silmiemme edessä laaja ja vapaa näköala olevaisuuden yli, ja että se tunnelma, joka silloin leviää yli elämän, on jotakin paljon suurempaa kuin pelkkä taidenautinto, jommoisena sitä tahdotaan pitää. Aikamme väsyneen lentävän hollantilaisen[57] — ajattelen Viktor Rydbergin runoa — onnistuu liian harvoin irtautua levottomuudestaan, päästä oman itsensä perille, elää ehyttä elämää ja levätä tunnelman hiljaisuudessa.
On eräs seikka, jota aikamme tarvitsee (ja vähäksyy) enemmän ainakin kuin muut ajat, mutta joka tapauksessa niinkuin muutkin: hiljaisuus — kuvaannollisesti puhuen; tarkoitan sellaista hiljaisuutta, joka vallitsee suurina silmänräpäyksinä, jolloin on ikäänkuin hiljaista kautta koko maailman ja ihmiset sanovat kuulevansa ajan kellon lyönnit. Ehkä ei meillä ole niin viljalti moisia silmänräpäyksiä kuin ennen, jolloin kohtalo löi meidän pöytäämme ja sai koko seuran vaikenemaan; emmekä juuri toivone itsellemme onnettomuuksia. Mutta ilman tätä hiljaisuutta ei mikään aika ole täysin onnellinen, ja meidän täytyy etsiä sitä tavalla tai toisella, ellemme tahdo olla kovaonnisempia kuin meidän isämme, jotka saivat tuntea ukkosenjyrähdyksiä. Aikamme on täynnä hälinää. Me teemme työtä, eikä minun nähdäkseni ole syytä olla sitä tekemättä. Mutta meidän täytyy sitten teroittaa korviamme sitäkin enemmän, niin että kuulemme hiljaisuuden melun lävitse. Meillä ei ole yksinäisiä nurkkia eikä erämaita, mutta meidän täytyy etsiä hiljaisuutta toisella tavalla ja oppia löytämään sitä kaikkialta, suuren maantien viereltä. Se, joka löytää siihen luotteet — ja taiteilijan asia on ennen muita auttaa meitä löytämään ne — väistyy syrjään milloin tahtoo ja astuu ikäänkuin näkymättömän aitauksen läpi, ja siellä sisällä sen takana, siellä on hiljaisuus. Ja siellä me kuulemme oman lyhyen elämämme kellon naksuttavan, silloin kun aikaa vierii eteenpäin, ja tunnemme olevamme kotona; ehkä kuulemme myös jonkun kerran suuren maailmankellon käynnin. Kuten sanottu, työtä täytyy tehdä ja kalkuttaa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään sanomista. Mutta eikö tieteen työpajassa — eikö meitä voitaisi siellä hiukkasen enemmän kuulla? Onhan jo jotakin meille luvattu, on luvattu, että me saamme siellä kuulla sitä suurta, joka tapahtuu hiljaa.
Vain sisäisen näkemyselämän hiljaisuudessa, rauhassa ja tunnelmassa tajuaa näet sielu kyllin selvästi voidakseen tutkia sitä, mikä kätketty on. Vain siellä se elää eheänä, syvällisessä yhteydessä kaikkien voimiensa kanssa.
[1] Epiktetos ja Montaigne ovat olleet monien myöhempien aikojen ajattelijoiden käytännöllisen elämäntaidon opettajia. Descartesilla on merkittävä perustava vaikutus uudenaikaisen ajattelun eri aloihin.
Epiktetos, joka eli n. 59—120 j. Kr, oli roomalainen orja, joka hengenlahjoillaan uhmasi isäntänsä julmuutta ja hämmästytti häntä niin, että sai häneltä lopulta vapauden. Sen jälkeen hän toimi Roomassa stoalaisten opettajana. Nähtävästi kristinuskon vaikutuksen alaisena hän opetti mielenlaadun hyveitä kaikessa niiden alkuperäisessä kauneudessa, itsehillintää, kärsivällisyyttä, ihmisrakkautta ja lempeyttä. Siksi viehättävätkin hänen opetuksensa Pascalia, Emersonia, Maeterlinckia ja Tolstoita. Epiktetos ajattelee, että ihmisen todellinen tarkoitus on viljellä ja kehittää itsestään Jumalaa eli alkusyytä; hänen on opittava erottamaan paha hyvästä suhteessaan itseensä ja suhteessaan toisiin ihmisiin ja hänen on pyrittävä sitä varten sisäiseen ja ulkonaiseen vapauteen.
Michel Montaigne (1533—02), ranskalainen kirjailija ja ajattelija, toimi nuoruudessaan tuomarina, mutta vetäytyi sitten maaseudulle miettimään ihmiselämän kysymyksiä ja onnistuneiden maataloustoimiensa ohella kirjoittelemaan tutkimuksiaan, joissa hän kehoitti etsimään luontoa, teroitti luonnonmukaisen elämän tärkeyttä ja antoi vapaasti kehittyneelle yksilöllisyydelle suuren arvon. Sisäisten sotien aikana oli hänen kotinsa avonainen linna, jonka ovet olivat auki kaikille puolueille. Ajattelun historiassa hän edustaa epäilyhenkistä suuntaa ja on itseensä keskittänyt eri epäilijäluonteiden kaikki vivahdukset. Epäily koettaa pitää olettamusten vaakaa tasapainossa. Kun asioissa on aina tukea syille ja vastasyille, pääsee se pitemmälle, joka terveesti epäilee, kuin se, joka tiedon ja käytännöllisen elämän tiellä kehittää yksipuolisuuteen ihmisen luontaista uskoa. »Jos mahdollisimman tarkkaan ja tunnollisesti punnitsen itseäni», kirjoittaa Montaigne, »niin huomaan, että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittunut pahaa, ja minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi ja täydellisesti kuin kukaan maailmassa, pelkään, että jos itse Platon puhtaimmassa hyveessään olisi kuunnellut ja painanut korvansa aivan lähelle itseään, hän olisi kuullut sorahduksen ihmissekotusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkona ja etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana.»
[2] Sadan vuoden kuluttua ensimmäisen painoksen ilmestymisestä julkaisi Voltaire uuden painoksen v. 1776 varustaen sen ivallisilla huomautuksilla ja selityksillä.
[3] Paulus Aemilius oli kaksi kertaa Roomassa konsulina. Ensimmäisen konsulikauden päätyttyä hänet pitkäksi aikaa syrjäytettiin, jolloin hän antautui kokonaan kasvattamaan lapsiaan. Hänen poikansa Publius, jonka Scipio Africanus vanhempi otti ottopojakseen, oli kuuluisa Scipio Africanus nuorempi, joka hävitti Karthagon. Roomalaiset valitsivat Publius Aemiliuksen kuusikymmenvuotiaana konsuliksi, jotta hän saattaisi loppuun pitkällisen sodan Makedonian kuningasta Perseusta vastaan. Palauttamalla kurin sotajoukkoon hän pääsikin vastustajastaan voitolle ja sai niin runsaan saaliin, että se vapautti Rooman kansalaiset omaisuusveron maksamisesta. Voitettu Perseus lankesi voittajan jalkojen juureen pelkurimaisesti armoa anoen. »Ystäväni», sanoi silloin konsuli lempeästi, »käytöksesi vähentää voittoni arvoa; sinä osoitat olevasi niin suuri pelkuri, etteivät roomalaiset saa mitään kunniaa sinun voittamisestasi.» Kun tämä kunnon roomalainen kuoli 160 e. Kr., jätti hän jälkeensä niin vähän omaisuutta, että se tuskin riitti hänen vaimonsa elatukseksi.
[4] Pascalin »Mietelmien» selityksillä varustetussa laitoksessaan Voltaire takertuu Pascalin ajatuksiin ihmisen etevämmyydestä ja tekee seuraavia puolittain ivallisia huomautuksia: »Mitä merkitsee sana »ylevä»? On kyllä totta, eitä ajatukseni ovat jotakin aivan toista kuin esimerkiksi auringon kehrä; mutta onko todistettu, että elävä olento, jolla on joitakin ajatuksia, on ylevämpi kuin aurinko, joka elävöittää koko tuntemamme luomakunnan? Onko tämä ihmisen ratkaistavissa? Hänhän on sekä tuomari että asianosainen. Työ on toista työtä arvokkaampi siksi, että se on tuottanut enemmän vaivaa tekijälleen, ja siksi, että se on hyödyllisempää. Mutta onko Luojalta kysynyt enemmän vaivaa auringon luominen kuin pienen, noin viiden jalan mittaisen elävän luominen, jolla on enemmän tai vähemmän ajatuksia? Ja kumpi näistä kahdesta on maailmassa hyödyllisempi, elävä olentoko vai aurinko, joka valaisee kokonaisia maailmoja? Ja mitkä aivojen ajatukset ovat parempia kuin aineellinen maailma?»
[5] Alkuperäisessä tekstissä on toisessa luvussa puhuttu muutamien virkapukujen vaikutuksesta ihmisten mielikuvitukseen, mutta kun tämä luku koskee Ranskan oloja aikaisemmilta ajoilta, on se jätetty pois.
[6] Tekijä tarkoittaa katolisen kirkon rippi-isää, jolle synnit sai tunnustaa seinään laitetusta pienestä kuunteluaukosta,
[7] Pyrrhonistit olivat epäilymielisen ajatussuunnan edustajia. Heidän mielestään oli kaikki ihmisen tieto yhtä luuloteltua kuin unet.
[8] Tähän on Voltaire liittänyt huomautuksiaan. »Ei ole perää siinä, ettemme hitustakaan ajattele nykyisyyttä», hän sanoo, »mehän ajattelemme sitä tutkiessamme luontoa ja suorittaessamme kaikkia elämän tehtäviä; yhtä paljon me ajattelemme myös tulevaisuutta. Kiittäkäämme luonnon luojaa, joka on antanut meille lakkaamatta tulevaisuuteen viittaavan vaiston. Ihmisen kalleimpia aarteita on toivo, joka lieventää suruamme ja kuvailee tulevia ilojamme nykyisten ilojemme taustaa vasten. Sillä jos ihmiset olisivat niin onnettomia, etteivät tekisi työtä muuta kuin nykyhetken hyväksi, eivät kylväisi, rakentaisi, istuttaisi, eivätkä pitäisi mistään huolta, puuttuisi tällaisen turhan leikin pyörteessä kaikkea. Onko Pascalin kaltainen henki voinut joutua niin ylimalkaisen lauselman orjaksi kuin tämä on? Luonto on järjestänyt niin, että jokainen ihminen riemuitsee nykyisyydestä, elättäessään itseään, synnyttäessään lapsia, kuunnellessaan suloisia säveleitä, käyttäessään ajatus- ja tunnekykyään ja että hän, lähtökohtanaan nämä tehtävät ja niiden keskellä ollen, ajattelee tulevaa päivää, jota ilman hän nääntyisi nykyhetken kurjuuteen. Ainoastaan lapset ja hullut ajattelevat vain nykyisyyttä, pitäisikö meidän olla heidän kaltaisiaan?»
[9] Kreikkalainen filosofi Platon (427—347) oli nuoruudessaan ollut jonkun aikaa Sokrateen oppilaana. Ajatuksillaan aatteiden olemassaolosta ainoana todellisena koko maailmankaikkeudessa on hän ratkaisevasti luonut pohjan kaikkien aikojen aatteellisuudelle, esiintyipä se missä muodossa tahansa, ja siten valtavasti vaikuttanut ihmiskunnan ajatteluun aina meidän päiviimme saakka. Muunneltuina tapaamme Platonin perusajatukset kauttaaltaan myöskin Emersonin tuotannossa, Emerson kun jo nuoresta pitäen tunsi kiintymystä häneen. »Platon seisoo kaikkialla teiden päässä, joilla ei ole loppua, vaan jotka jatkuvat kautta kaikkeuden», sanoo hän kirjoitelmassaan Platonista. Hän sanoo myös, että »yksin Platon on sen ihailun arvoinen, jota kalifi Omar kiihkomielisesti osoitti Koraanille sanoessaan: polttakaa kirjastot, sillä se mikä niissä on arvokasta, sisältyy tähän kirjaan». Valistusajan miehet, Voltaire etunenässä, ovat ainoat, jotka eivät ymmärtäneet Platonin merkitystä; he pitivät hänen ajatuksiaan sekasotkuna. »Pidot» on Platonin pääteoksia.
[10] Plutarkhos (n. 46—120), kreikkalainen historioitsija, jonka arvokkain teos »Elämäkertoja» on onnistuneitten luonnepiirrostensa voimalla jättänyt jälkiä monen aikakauden kirjallisuuteen ja monen nuoren ihastuneeseen mieleen. Chaucer (1340—1400), Englannin suurin runoilija ennen Shakespearea. Shakespearesta (1564—1616), Englannin ja maailmankirjallisuuden suurimmasta näytelmäkirjailijasta, Emerson on teoksessaan »Ihmiskunnan edustajia» kirjoittanut tutkielman »Shakespeare tai runoilija». Milton (1608—74), kuuluisa englantilainen runoilija, joka maaseudun sydämessä kirjoitti uskonnollisen kertomarunoelman, pääteoksensa »Kadotettu paratiisi». Burns (1759—96), kuuluisa skotlantilainen runoilija, joka viettäen aikansa maalla mitä erilaisimmissa puuhissa sepitteli runojaan; luonnonrunot ja rakkauslaulut ovat hänen parhaitaan. Wordsworth (1770—1850), hänkin merkittävimpiä englantilaisia runoilijoita, luonnon hiljaisuuden ihastunut laulaja, joka iloisesti kohtasi luonnossa ilmenevän salaperäisen kuin ystävän ikään; pääteos laaja opetusruno »Retkeily». Coleridge (1772—1834), englantilainen runoilija ja arvostelija, vakaumukseltaan uskonnollinen; hänen runoelmansa sisältävät luonnonihailua ja hänen ihanteensa oli Milton. Hän eli kauan järven rannalla ja oli luotu järvilaulajaksi. Tutkielmassaan »Montaigne tai epäilijä» Emerson lausuu tämän edustavasta ajatussuunnasta: »Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on liian jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu liian ohuelta ja ilmavalta. Me kaipaamme kimmoavaa, mukautuvaa teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimmäinen.»
[11] Emerson sai todeta toistenkin mieltymystä Sokrateeseen. Tutkielmassaan Montaignesta hän lausuu: »Hänen kirjoitustavassaan ei ole mitään innostusta tai kaipuun henkevyyttä: tyynen tyytyväisenä ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus tästä — hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä alkavat hänen kasvonsa kerrankin hehkua, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa intomielisemmäksi.»
[12] William Channing (1780—1842), amerikkalainen jumaluusoppinut ja mainio kirjailija, taisteli elämän ikänsä suvaitsevaisuuden, kansainvallan, raittiuden ja orjien vapauttamisen puolesta. Hänen kaunopuheisilla ja voimakkailla sanoillaan oli jalostava vaikutus hänen aikalaisiinsa ja yleiseen mielipiteeseen »Itsekasvatus» on hänen parhaimman kirjoitelmansa nimi. Merkittäviä ovat myös hänen tutkielmansa Napoleonista ja Miltonista. Channingin maanmiehenä on Emerson monessa suhteessa hänen ajatustensa elähyttävän vaikutuksen alainen ja hänen elämäntyönsä ansiokas jatkaja.
[13] Uuden Englannin valtioiden kautta kulkee vuorijono, joka on jatkona Alleghany-vuorille.
[14] Emerson ja Carlyle, englantilainen historioitsija ja kirjailija (1795—1881), pitävät ikäänkuin kädestä kiinni toisiaan; niin läheisiä he ovat henkisesti toisilleen. Carlyle on jäykkä, ankarasanainen opettaja, Emerson hieno, henkevä luennoitsija, Carlyle on ikäänkuin veistetty graniittiin, Emerson marmoriin.
[15] John Brown (1800—1859) oli Yhdysvalloissa ensimmäisiä, jotka tosi teossa ryhtyivät ajamaan neekeriorjien vapauttamisen asiaa. Kourallisella hengenheimolaisia hän valloitti 1859 Harpers Ferryn asevaraston Virginiassa aikoen jakaa aseet orjille, mutta näinä eivät liittyneet häneen. Orjuudenpuoltajien joukot kukistivat hänen hankkeensa, ottivat hänet kiinni ja tuomitsivat kuolemaan. John Brownin sankarikuolema hirsipuussa herätti pohjoisvaltioissa intoa vapautustaisteluun, joka alkoi heti kuu presidentiksi v. 1S60 valittiin samojen ihanteiden elähyttämä Abraham Lincoln, joka sitten julistuksellaan vapautti Yhdysvaltojen neekeriorjat v. 1863 ja johti kansalaissodan voitokkaaseen loppuun.
[16] Ällös tavoittele ulkonaisia.
[17] Ihminen on oma tähtensä; ja sielu, joka voi tehdä hänestä rehellisen ja täydellisen ihmisen ja käskeä valoa, vaikutusta ja kohtaloa; ei mikään tule hänen osakseen liian aikaisin tai liian myöhään. Tekomme ovat enkeleitämme, joko hyviä tai pahoja, ne ovat meidän kohtalokkaita varjojamme, jotka alati vaeltavat rinnallamme.
[18] Francis Beaumont (1584—1616) ja John Fletcher (1579—1625), suosittuja englantilaisia näytelmänkirjoittajia, jotka yhdessä sepittivät näytelmäkappaleita Shakespearen esikuvien mukaan.
[19] Heitä lapsi kallioille ja ruoki häntä emäsuden maidolla; kun hän talvehtii kotkan ja ketun kanssa, tulee voima hänen käsikseen ja nopeus hänen jaloikseen.
[20] Mooses ei taipunut toisten israelilaisten tavoin kumartamaan kultaista vasikkaa. Hän oli nähnyt vuorella Jumalan ja kuullut hänen äänensä, joka puhui hänen sisimmälleen. Sentähden hän saattoi julistaa kansalleen uudet lait.
[21] Vähien Antillien itäisin saari Länsi-Intian saaristossa. Saaren asukkaista on vielä nytkin 90 % neekerejä ja sekarotuisia, jotka työskentelevät suurilla sokeriruokoviljelyksillä.
[22] Andit on sen mahtavan, korkeahuippuisen vuoristosarjan yhteisnimi, joka ulottuu pohjoisesta etelään pitkin Amerikan mannermaata. Himalaya taas on Aasian korkein vuorijono.
[23] Akrostikhoni on runo, jossa säkeiden alku- tai loppukirjaimet tai jotkut muut määrätyt kirjaimet muodostavat jonkin merkittävän sanan tai lauseen samaan tapaan kuin nyt puolueiden, yhdyskuntien tai laitosten nimen alkukirjaimista muodostetaan lyhennettyjä sanoja. Aleksandriinisäe on taitehikkaasti sommiteltu säe, joka sisältää 12 tai 13 lyhytpitkää tavua, tahtilepo aina 6:nnen tavun jälkeen.
[24] Chatham, oikeastaan Chathamin jaarli William Pitt vanhempi (1708—78), etevä englantilainen valtiomies, oli voimakas puhuja ja suuri kansanmies. Ylisotarahaston hoitajana hän toimi aikalaisekseen harvinaisella omanvoiton pyytämättömyydellä, seitsenvuotisen sodan aikana hän nostatti sotajoukkoon suuren rohkeuden ja urhoollisuuden: puolusti parlamentissa valtavalla puhetaidollaan amerikkalaisten siirtolaisten itseverotusoikeutta ja piti v. 1778 ylähuoneessa hengenheikkona niin järkyttävän voimakkaan puheen, jossa tällä kertaa vastusti Englannin sotajoukkojen poiskutsumista Amerikasta, että meni tainnoksiin ja kuoli kuukauden kuluttua.
Yrjö Washington (1732—99), Yhdysvaltojen vapautussodan sankari ja ensimmäinen presidentti, oli ihmisenäkin jalo ja kaikkien kansalaistensa ihailema. Yleväryhtisenä seisoi hän veneen kokassa, joka vei hänet Delaware-joen yli jouluk. 26:ntena 1776 ratkaisemaan vapautussodan kulkua. Hänen hautakiveensä on kaiverrettu sanat: »Ensimmäisenä sodassa, ensimmäisenä rauhassa, ensimmäisenä kansalaistensa sydämessä.»
Adamsilla Emerson tarkoittaa joko Samuel Adamsia (1722—1803), amerikkalaista valtiomiestä, joka työskenteli tehokkaasti Yhdysvaltain vapauttamiseksi Englannin vallan alta, ja jota on sanottu Amerikan Catoksi, tai John Adamsia (1735—1826), joka tuli Yhdysvaltain presidentiksi Washingtonin jälkeen; hän oli kirjoituksillaan puolustanut Amerikan oikeuksia, oli ollut mukana itsenäisyysjulistusta laatimassa maalleen ja oli edustanut maataan Euroopassa.
[25] Spartalainen huilu on pieni kolmireikäinen, terävä- ääninen huilu, jota käytettiin rummunlyönnin säestyksenä sotilasmarsseissa.
[26] Antonius pyhää (n. 250—356) pidetään kristillisen munkkilaisuuden isänä. Kaksikymmenvuotiaana kuuli hän saarnan rikkaasta nuorukaisesta, päätti elämässään toteuttaa täydellisen uhrautumisen vaatimuksia ja luovutti kaiken omaisuutensa köyhille. Senjälkeen hän vetäytyi erämaan yksinäisyyteen. Aika oli sellainen, että tuhannet muut riensivät seuraamaan hänen esimerkkiään.
Kveekarien kirkkokunnan perusti George Fox (1624—91), joka jo 19-vuotiaana suutarinoppipoikana rupesi miettimään uskonnollisia asioita. Hän tahtoi sanoa, että ihmisen tulee ennen kaikkea tarkata »sisällistä sanaa» omassa sielussaan ja pitää sitä valolähteenään. Itse hän jo nuorena näki näkyjä.
John Wesley (1703—1791) pani muutamien ylioppilaiden kokouksessa Oxfordissa 1729 alulle laajalle levinneen metodistisen suunnan; kokouksen osanottajat päättivät tyytymättöminä ajan paheellisuuteen ruveta elämään ankaraa säännönmukaista kristillistä elämää. Wesleyllä oli hyvät hengenlahjat, puhujakyky, järjestelytaito ja uupumaton halu saada toimia. Englantilaiset ovat arvostelleet hänen vaikutustaan numeroilla: hän matkusti 40 tuhatta englanninpenikulmaa, piti 40,500 saarnaa ja antoi pois lahjoina 32 tuhatta puntaa. Hän sanoi kääntymyksensä tapahtuneen toukok. 24:ntena 1738 »kello neljännestä vailla yhdeksän» Lutherin roomalaisepistolan selitystä luettaessa. Välittömän hurskautensa ja yleisestä ajan suunnasta poikkeamisensa takia hän sai kärsiä paljon pilkkaa ja vainoa. Hän kuoli todellisena sankarina.
Thomas Clarkson (1760—1846) oli englantilainen orjuuden vastustaja ja sai Cambridgen yliopiston palkinnon v. 1785 kirjoittamastaan tutkielmasta »Onko oikein tehdä ihmisiä orjiksi vastoin heidän tahtoansa?» Hän pyhitti koko elämänsä taisteluun orjuutta ja orjakauppaa vastaan.
[27] Mainittu kansansatu on laajalle levinnyt eri maiden kirjallisuudessa. Tanskalainen kirjailija Ludvig Holberg (1684—1754) on sitä käsitellyt huvinäytelmässään »Jeppe Niilonpoika.»
[28] Yrjö Kastriota (v. 1403—68), jota turkkilaiset nimittivät Skanderbegiksi, oli albanialainen vapaussankari. Hän pakeni panttivankeudesta Turkin sulttaanin hovista, nostatti albanialaiset kapinaan ja voitti Albanian vapailla vuorilla kaikki turkkilaisjoukot, jotka lähetettiin häntä vastaan, olivatpa ne kuinka suuret tahansa, ehkäisten siten turkkilaisten tunkeutumisen Eurooppaan. Vasta hänen kuoltuaan joutui Albania vieraan ikeen alle pitkiksi ajoiksi. Kastriotan vapaudenkaipuuta vireillä pitävä henki on nyt vihdoin meidän aikoinamme luonut vapaan Albanian!
[29] Thor on skandinavilainen ukkosenjumala; skandinavilaisen jumalaistaruston ylin jumala Odin tunnetaan Wodan-nimisenä Ala-Reinin varrella, missä ennen vanhaan anglien kera Iso-Britanniaan muuttanut germaninen kansanheimo, saksilaiset l. saksonit, asui.
[30] Hänen kätketty ajatuksensa elää meidän pyrkimyksissämme, meidän uljuutemme on meidän paras Jumalamme.
[31] Kreikkalaisessa rakennustaiteessa on kaksi huomattavaa suuntaa, doorilainen ja joonialainen; jälkimmäisessä ovat muodot yleensä rikkaammat ja joustavammat kuin edellisessä.
[32] Henry Hudson (n. 1550—1611), englantilainen löytöretkeilijä koetti pienellä laivallaan, johon mahtui noin 12 miestä, ensin koillisväylän kautta ja sitten luoteisväylän kautta Pohjois-Amerikan yläpuolitse purjehtia Kiinaan, jolloin tuli Hudson-joen suulle, Hudsonin-salmeen ja suureen Hudsonin-lahteen, mihin jäi talveksi. Vuonna 1611 nousi hänen laivamiehistönsä kapinaan ja jätti hänet poikansa ja muutamien muiden retkeilijöiden kanssa avonaiseen veneeseen meren aaltojen ajeltavaksi. Senjälkeen ei ole saatu mitään tietoa hänen kohtalostaan. Bering (1681—1741), tanskalaissyntyinen löytöretkeilijä, jonka mukaan ovat saaneet nimensä Beringin-meri ja Beringin-salmi, osoitti, eitä Siperian pohjoispuolitse on olemassa koillisväylä Amerikkaan ja varusti v. 1734 suuren pohjoismaisen retkikunnan sitä tutkimaan. Amerikan rannikolla ajoi myrsky hänen vaatimattomasti varustetun laivansa autiolle saarelle, missä hänen terveytensä murtui ja hän kuoli. Englantilainen merisotilas, naparetkeilijä Parry (1790—1855) teki useita onnistuneita löytöretkiä Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon saariryhmiin ja saavutti Huippuvuoren-retkellään 1827 pohjoisennätyksen, joka pysyi voimassa 50 vuotta. Englantilainen napaseuturetkeilijä John Franklin (1786—1847) joutui ensimmäisellä retkellään suunnattomaan hätään, josta töintuskin pelastui hengissä, mutta teki v. 1845 kahdella erinomaisesti varustetulla laivallaan uuden retken etsien luoteisväylää. Laivat jäivät kuitenkin sille tielleen ja vuoteen 1857 mennessä oli kaikkiaan 39 laivaa käynyt etsimässä kadonneita, mutta turhaan. Lopulta saatiin kuitenkin selville, että laivat olivat jäätyneet kiinni, Franklin kuollut ja miehistö pelastunut maihin, mutta menehtynyt siellä matkan vaivoihin.
[33] Tory ja whig olivat Englannin kahden suuren puolueen nimet Kaarle II:n ajoista lähtien. Yhdysvalloissa käytettiin edellistä nimitystä vapaussodan aikana niistä, jotka tahtoivat pysyä Englannin yhteydessä ja jälkimmäistä vapauden puolustajista sekä myöhemmin eräästä puolueesta, joka sitten liittyi »tasavaltalaisiin».
[34] Titaaneiksi nimitetään muinaistarustossa taivaan ja maaemon synnyttämää jumalasukukuntaa. Titaanit olivat rajuja, uhmamielisiä alkuolentoja, joiden kukistumisen kautta jalommat jumalolennot pääsivät valtaan.
[35] Atlantin valtameressä Afrikan länsirannikolla sijaitseva Saint Helenan saari oli Napoleonin kuuluisa karkoituspaikka.
[36] Monipuolista kreikkalaista filosofia Aristotelesta (384—322 e. Kr.) voi pitää yleensä kaiken tieteellisyyden isänä. Hänen oppinsa ovat parintuhannen vuoden ajan vaikuttaneet monien, etenkin luonnontieteiden viljelyyn. Emerson ottaakin erään hänen oppinsa pääkohdan esimerkiksi arvovallasta, josta ihminen luonnossa vaeltaessaan sisäisesti voi olla täysin piittaamatta samoin kuin yleensä kaikesta, joka on omiaan sitomaan hänen sisintään. Aristoteleen kolmella yhteydellä Emerson nähtävästi tarkoittaa Aristoteleen luonnossa näkemää saman asian kolmea pääperustetta: muotoa, liikuttavaa syytä ja tarkoitusta, jotka yhdessä yksilöllisessä ihmissielussakin ilmenevät kolmena sielun lajina eli asteena: kasvisieluna eli ruumiin elinvoimana, aistillisena eläinsieluna ja järjellisenä, ajattelevana sieluna.
Kölnin kolmella kuninkaalla Emerson tarkoittaa ulkonaista hallitusmahtia, josta sisäinen ihminen on riippumaton. Kölnissä on Wilhelm I:n, Fredrik Wilhelm III:n ja Fredrik Wilhelm IV:n kuvapatsaat.
Sorbonnen yliopisto oli keskiajalla teologisen opiskelun pääpaikkoja; myöhemmin on ruvettu Sorbonnen nimeä käyttämään Pariisin koko jumaluusopillisesta tiedekunnasta. Nykyään on Sorbonnessa toista sataa opettajaa ja toistakymmentä tuhatta ylioppilasta.
Edinburgh Review on huomattava englantilainen aikakauskirja, joka v. 1802 perustettiin Edinburghissa, mutta on nyt ilmestynyt Lontoossa. Sen vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli aikoinaan tavattoman suuri.
[37] Ralph Cudworth (1617—88), englantilainen filosofi, pappi ja Cambridgen yliopiston opettaja, vastusti mekaanista luonnonkäsitystä ja ateismia tehostaen sen sijaan ihanteellista ja uskonnollista maailmankatsomusta sekä siveellisten aatteiden ehdotonta pätevyyttä.
[38] Egyptissä syntynyt ajattelija Plotinos (204—270 j. Kr.) oli uusplatonilaisen filosofian huomattavin edustaja, jonka mystiikalla on kautta aikojen ollut vaikutusalaa, kirkkoisien aikana ja keskiajalla, vieläpä uudella ajallakin. Korkean henkisyyden kannattajana on hänellä suuri merkitys. Hän opettaa, että Jumalan ykseydestä säteilee maailman moninaisuus asteittain yhä vähenevää täydellisyyttä kohti. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Minä koetan nyt itsessäni löytyvän jumalallisen viedä takaisin kaikkeuden Jumalan luo.» Hänen oppilaansa Porphyrios julkaisi hänen teoksensa nimellä »Enneadit» ja kirjoitti hänen elämäkertansa.
[39] Saksalainen historiantutkija Barthold Georg Niebuhr (1776—1831) perusti nykyaikaisen arvostelevan historiantutkimuksen. Pääteoksessaan »Rooman historia» hän koetti lähdeteoksia, m. m. Liviuksen historiallisia teoksia, tarkasti seulomalla päästä historiallisen totuuden perille ja muodostaa itselleen oikean kuvan muinaisen Rooman oloista. Saksalainen muinaistutkija ja kielentutkija Friedrich August Wolf (1759—1824) oli muinaistutkimuksen huomattavimpia tienraivaajia. Pääteoksessaan »Prolegomena ad Homerum» hän osoitti Homeroksen runojen olevan monen eri runoilijan tekemiä ja näytti siten, mitä palveluksia kielitiede saattoi tehdä muinaistutkimukselle. Kreikkalainen Thukydides (synt. n. 454 e. Kr,) oli ensimmäinen etevä historiankirjoittaja. Roomalaisen historioitsijan Liviuksen (59 e. Kr.—17 j. Kr.) elämäntyönä oli Rooman historian kirjoittaminen.
[40] Ranskalainen filosofi Victor Cousin (1792—1867) oli eklektisen ajatussuunnan edustaja koettaen valikoiden sovitella järjestelmäänsä Schellingin, Hegelin ja Descartesin ynnä muiden ihanteellisten ajattelijain aatteita.
[41] »Ivanhoe» ja »Wawerley» ovat maailmankuulun englantilaisen kirjailijan Walter Scottin (1771—1832) kirjoittamia historiallisia romaaneja. »Wawerley» (1814), jonka hän julkaisi salanimellä, oli ensimmäinen hänen 29:stä historiallisesta romaanistaan. »Ivanhoen» hän kirjoitti v. 1820.
[42] Pindaros (n. 520—440 e. Kr.) oli muinaisen Kreikan suurimpia runoilijoita. Rafael (1483—1520) oli kuuluisa italialainen taidemaalari, »onnen helmalapsi, joka kulki kunniasta kunniaan,» ja josta suuri italialainen kuvanveistäjänero Michelangelo (1475—1564) sanoi, että hänen saavutuksensa perustuu ahkeruuteen eikä neroon. Dryden (1631—1700), englantilainen runoilija ja näytelmänkirjoittaja, jonka näytelmät parhaastaan koskettelivat sankarien suuria kohtaloita. Ranskalainen kirjailijatar, rouva de Staël oli aikansa merkillisimpiä naisia; hän otti osaa myöskin Ranskan valtiolliseen elämään ja sai kirjoitustensa vuoksi tavan takaa lähteä maanpakoon ja kokea mitä ihmeellisimpiä vaiheita. Hänen kirjallinen tuotantonsa on sangen laaja ja kuvastaa sekä hänen aikaansa että hänen omia kokemuksiaan ja elämyksiään.
[43] Kreikkalainen viisas Pythagoras (n. 570—500 e. Kr.) perusti veljeskunnan, joka ankarine ohjeineen, vertauskuvineen ja salamerkkeineen on tullut myöhäisempien veljeskuntien esikuvaksi.
[44] Jäähyväispuhe, pidetty nuorison kokouksessa Jasenkissa Tshertkovien luona vuona 1907.
[45] Venäläinen sensuuri on tästä kohdasta aikoinaan poistanut seuraavan mielenkiintoisen kappaleen, joka tuntuu eritoten koskettavan nykypäivien oloja: »Jo kauan on ihmisten kesken ollut vallalla se harhaluulo, eitä hyvän järjestelyn avulla voidaan huonoista ihmisistä valmistaa hyvää elämää (kuin pilaantuneesta viljasta paistaa hyvää leipää), ja tämä harhaluulo on aiheuttanut ihmisille paljon pahaa ja aiheuttaa sitä vielä nytkin. Ennen aikaan ovat tätä harhakäsitystä pitäneet yllä vain hallitsijat. He ovat koettaneet (ainakin ovat sanoneet koettaneensa) ja nytkin koettavat kaikenlaisen väkivallan, omaisuuden riistämisen, vankeuden ja mestausten avulla tehdä kunnottomista ihmisistä hyvän ja rauhallisen yhteiskunnan. Nyt koettavat tätä samaa tehdä vallankumoukselliset ja teitäkin yllytetään siihen. Rakkaat veljet, älkää antautuko tämän harhan valtaan. Tehkööt hallitsijat, tsaarit, ministerit, vahdit ja poliisit pahoja töitään; koettakaa te, jotka olette pysyneet niistä erillään, pysyä edelleenkin puhtaina. Samoin koettakaa säilyä puhtaina ja vapaina osanotosta niihin väkivallan töihin, joihin teitä kutsuvat vallankumoukselliset.»
[46] Nuorena tuomarina Maeterlinck sai oikeussalissa katsahtaa rikollisten sielunelämään. Hän oppi heissäkin näkemään jumalallisen kipinän.
[47] Mira on Valaskalan tähtikuvioon kuuluva tähti, jonka valonvaihtelujen syytä ei ole saatu selville. Altair on kaksoistähti Kotkan tähtikuviossa, ja Berenicen-hiuksiksi nimitetään erästä pohjoisen taivaan tähtiryhmää.
[48] Johann Kaspar Lavater (1741—1801) oli saksalainen kirjailija, joka eli Sveitsissä. Ankarasti paheksuttuaan Ranskan vallankumouksen väkivaltaisuuksia hän sai järkähtämättömän vakaumuksen miehenä istua Baselin vankilassa. Sittemmin hän haavoittui Zürichiä piiritettäessä ja kuoli koviin tuskiin. Hurskas, lempeä ja uhrautuva luonne kuvastuu kaikista hänen teoksistaan ja sanoistaan.
[49] Emanuel Swedenborg (1688—1772), ruotsalainen luonnontutkija ja henkien näkijä, on ihmiskunnan historian merkillisimpiä miehiä, mutta sellainen, että hänen nimensä, kuten Emerson sanoo, on muuttuva sananparreksi. Se, että hänen älynsä ja järkytetty henkensä hiipaisee elämän ja maailmankaikkeuden äärimmäisiä rajoja, on hänestä kuitenkin tehnyt monen, etenkin mystiikkaa kunniassa pitävän suurmiehen harjoitusmestarin. »Hänen elämällään oli tarkoitus: hän antoi elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden siksi johtolangaksi, jota ihmissielun on noudatettava kaikessa luonnon ongelmallisuudessa».
Swedenborg syntyi Tukholmassa 1688. Kykyjensä monipuolisuuden ja runsauden vuoksi hän näytti olevan kuin yhdistetty useammista henkilöistä. Nuorena jo hän tutki luonnontieteiden kaikkia haaroja ja täydensi tietojaan ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan hankkien samalla toimeentulonsa kojeidentekijänä. Kotimaassaan hän toimitti ensimmäistä tieteellistä aikakauskirjaa, teki Kaarle XII:lle ehdotuksen kanavan rakentamisesta Ruotsin halki Göteporista Tukholmaan, kuljetti kuninkaan piirittäessä v. 1718 Fredrikshaldia useita suuria sotalaivoja maitse neljätoista englanninpenikulmaa, kun vihollinen oli sulkenut vesitien, ja laati valtiopäivillä erinomaisia raha-asioita koskevia kirjoitelmia. Hänen painetut teoksensa nousevat noin viiteenkymmeneen nidokseen. V. 1743 tuli jumaluusopin vuoro. Silloin alkoi tämän merkillisimmän henkien näkijän uusi, eriskummallinen kehityskausi, joka kumpusi vertauskuvia, näkyjä, joita hän jo aikaisimmasta lapsuudesta alkaen oli nähnyt, ja ennustuksia, kunnes hän kuoli halvaukseen 85 vuoden ikäisenä tietäjänä.
Maeterlinck on omalaatuisesti kehittänyt Swedenborgin vakaumusta siitä, että ihminen on aina elävässä yhteydessä henkien kanssa, vaikka useimmilla ihmisillä ei ole siitä mitään tietoa, ja että henget ihmisille ilmestyessään vaikuttavat ihmisen sisäiseen aistiin. Swedenborgin mielestä on kaikilla olioilla ja esineillä vertauskuvallinen, salattu merkityksensä. »Eläin, vuori, virta, ilma — vieläpä avaruus ja aikakaan eivät ole olemassa itsensä vuoksi tai yleensä minkään aineellisen päämäärän vuoksi, vaan jonkinlaisena kuvakielenä kertoakseen kokonaan toisesta olemisesta ja toisista velvollisuuksista.» Swedenborg kuvailee yksityiskohtia myöten henkimaailman oloja ja kultaisen ajan arvoja. »Taivaassa enkelit päivä päivältä lähenevät nuoruutensa kevättä, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta», on hänen ihmeellisimpiä lauseitaan.
[50] Jean Paul oli salanimenä saksalaisella kirjailijalla Jean Paul Friedrich Richterillä (1763—1825), jonka teokset huokuvat herkkää tunteellisuutta ja ovat täynnä rikkaita ajatuksia.
[51] Ernest Renan (1823—92) oli kuuluisa ranskalainen teoloogi, historioitsija ja ajattelija. Hänen ihmeteltävän runsas ja monipuolinen kirjallinen toimintansa käsittää uskonnollisia aiheita ja kielitiedettä koskevia tutkimuksia sekä kaunokirjallisia teoksia.
[52] Kreikkalaisessa muinaistarustossa kerrotaan, että Priamoksen tytär Kassandra sai Apollonilta lemmenlahjaksi ennustuskyvyn, mutta kun Kassandra ei vastannut Apollonin rakkauteen, laittoi tämä niin, ettei kukaan uskonut hänen ennustuksiaan.
[53] Katso alaviite 49.
[54] Johannes Müllerin teoksista mainittakoon: Die Reden Jesu I, II. — Die Bergpredigt, verdeutscht und vergegenwärtigt. — Von den Qvellen des Lebens. — Hemmungen des Lebens. — Bausteine für persönliche Kultur: 1. Das Problem des Menschen. 2. Persönliches Leben. 3. Das Ziel. — Von Weihnachten bis Pfingsten.
[55] Henrik Ibsenin (1828—1906) kuuluisa näytelmä »Hedda Gabler» (1890) on »kuvaus nykyaikaisen, lankeamaan jännitetyn hermoelämän kaameasta, tyhjästä pingoituksesta.»
[56] Tule hiljaisuus, oi tule, tummansinisine siipinesi minut peitä, tukahduta sielun pyhää hartautta julkeasti häiritsevät äänet.
[57] Säkeistö Viktor Rydbergin »Lentävästä hollantilaisesta»: