On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä »kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren henkisen persoonallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä todellisuutta, varmasti on juuri tämä.»
Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet.[46] Siinä on meidän jaloin päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin olemme erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin tajunnut jonkin sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sentähden, että heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme aavistakaan.
Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on ihmisen todellinen aineeton persoonallisuus alkuisin semmoisesta hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään, joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta tai ajatuksesta.
Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että »kaiken parhaan ja pyhän alkulähde, maailman kaikkeudesta aina Jumalaan asti, on kätkettynä kaukotahtisen yön tuolla puolen». Kolmas on ilossaan ja onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei sisälly edes ajatusta. »Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni», sanoo jossain joku Shakespearen sankari, »mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin omaa sieluani». Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli maailmaan.
Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi, pitääkö lastesi hukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi töin tuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään, että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi edessä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran, Altairin ja Berenicen-hiusten hienojen valoväikkeiden tuolla puolen?[47] Jos olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä suudelmassa voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa onnettomuudessa? Tarvitaanko siis tuskan peitsen iskuja herättämään niitä jumalallisia muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas ei kaipaa sellaisia järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön kädenliikettä, putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se kiitää ohi, puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin silmin ja sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä vain hetken ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä tarvitset myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.
Sillä mitä ovatkaan »viisaus», »hyve», »sankarillisuus», »elämän suuret juhlahetket» — mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä onnellisia hetkiä, kun se aukeaa hiljaisuudessa; ja niin se aukenee alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: »Jumala? Siinähän on Jumala!»
Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua, jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset, yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle, saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä huojutellen: »Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut sanaakaan.» He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni, eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa. Meidän jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.
Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään! Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä, pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä? Luuletko, että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus — saman tekevä onko se korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri — eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että »laaja tähtikatto kaikesta huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa»?... Kaikki mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan ennen? Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin, sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeiset askeleet, jotka hänelle on suotu?
Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet, niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen varjo, joka jo on tuntenut totuuden. Ehkäpä juuri kuolinvuoteilla punotaan todelliset ja kalleimmat voitonseppeleet viisaille, sankareille, kaikille, jotka ovat osanneet arvokkaasti elää sielun mukana sen korkeissa, puhtaissa ja hienoissa surutunnelmissa.
»Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme», sanoo Lavater,[48] »vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin kauniimman muodon». Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus, joka on yhtä ääretön kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä. Jokaisella ihmisellä on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret valkoiset linnut hänen sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat outoja lintuja, joita ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois kärsimättömillä liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville. Jotta meidän sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien sielu, niin siihen ei riita se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa maailman kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta, kauneuden ja rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt semmoisia hetkiä eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin pivollisen arvotonta tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava tavaksi. On opittava elämään totunnaisesti kauneudessa ja arvokkuudessa, Alhaisinkin olento erottaa elämästä sen jalon ja kauniin, jota olisi noudatettava; mutta tuolla kauniilla ja jalolla ei ole hänessä tarpeellista tehovoimaa. Juuri tuota näkymätöntä, abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen yrittää lisätä. Ja se voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet tavakseen muita useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä ulottuu sieluun asti ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja jokaiseen ajatukseen aina liittyy jotain suurta ja kuolematonta. Katsele ihmisiä ja asioita sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti, mutta älä koskaan unohda, että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat kallioon tai seinään, on vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka ylimaallisena joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden sielua lähestyy. Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä koruja ja ettei niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka niitä vastaan ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin tärkeätä kuin sen havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään siitä pitäin, kun se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä puhun, muodostavat sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä, jona elämä pakottaa meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme, kun emme löydäkään sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä työntävät täydellistä kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin että joku suuri kuningas kuolee, kun me jo muistamme, »että maailma ei lopu pihaveräjälle»; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan sielua joka ilta.
Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä, Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta kuin jokin odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan. He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava meidät.
Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet katsellut tähtiä, ennenkuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin sinulla ei enää ollut vihollista.
Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa tuntuvat yht'äkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään juhlallista sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille manattu; ja kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten takaa käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö täynnä enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai kieltävän kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee toisaalla, minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme: »Tässä, tässä on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano?»
Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet »päättymätöntä varjoa» paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna »niitä valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään». Mutta se on myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä. Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta. Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama ulottuvaisuus paikassa ja ajassa. Voit leikkiä elämässäsi yhtä viattomana »kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä», eikä itkeminen ole mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan, löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet porttien vaiheilla.
Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani, siihen, »että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse, muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon tasan hänestä itsestään ja ihanteesta.» Mutta nyt on niin, että tuota »suurta siveellistä persoonallisuutta» ei koskaan ole muovailtu muualla kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain jatkuvan »jumaluuden ilmestymisen» toten. Jokainen ihminen voi hengessä saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa, kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin[49] kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta. Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha, minkä ihminen tahtoisi tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi, rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä, jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee, minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa. Sillä lähimmäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä.
On hyvin mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et ole hyvä, et kaunis etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee tyfussairasta hoitaessaan, voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja. Syvä lähimmäisenrakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä sitä, mikä heissä on ikuista, sillä oikea tosi-lähimmäinen on se, joka eniten lähenee Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää; ja vain alati pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista äsken puhuin, voit sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista. Silloin voit sinä suuren Jean Paulin[50] tavoin sanoa: »Kun tahdon syvästi rakastaa jotakin kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki anteeksi, niin ei minun tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä hiljaisuudessa.» Täytyy oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs ystäväni sanoi minulle kerran: »Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta sisareni parissa, ja minä näin hänet ensi kerran vasta silloin, kun meidän äitimme kuoli.» Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden ikuisuuden portin, ennenkuin kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen valon pilkahduksessa. Onko meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi tuommoisia sisaria, joita emme ole nähneet?
Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille, joilla hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Senvuoksi hänelle on hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja jossa ei tarvitse selitellä totuutta, vaan valhetta. Jos veljesi onni sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse; jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.
Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä kaikki. »Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen tekojen osuus suunnaton», sanoo Renan.[51] »Kaikkein alhaisinkin ihminen on mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme ja rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan.» Ja me hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja, kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat tavallisille arkisisarilleen... Kuka ei olisi useamman kuin yhden kerran elämän poluilla tavannut hylättyä sielua, jolla kumminkin vielä oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta, jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni oli saanut valossa valita! Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät...
Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.
Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto. Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa erotus. Tarkatkaa kaikkein tavallisimpia ihmisiä silloin, kun jokin kauneuden pilkahdus osuu heidän hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti kun he huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimmäisenä huolenaan olevan saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on kumminkin yksin ollessaan useamman kuin yhden kerran elänyt sielunsa mukaisesti. On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin heistä on välttämättömyyden pakosta kuullut »säveliä, jotka saapuivat Kirkkauden ja Kauhistuksen etäisestä maasta», ja on osannut monena hiljaisena iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään meri! Mutta kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden hekumaa. Heidät valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä enemmän heitä on, sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he pelkäävät hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin perin totta, että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta tehnyt jonkin sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä anteeksi esittäen puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä alhaiselta tasolta, jolla heidän kokoontumisensa tapahtua. Mutta katso: on sanottu jokin jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän alkulähteet. Joku sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin se on rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön tähtien alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai hymyä. Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen ihastus on jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä vankeutensa syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut kaltaisekseen. Ne elpyvät yht'äkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen ilmapiiriinsä; ja jos sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä kuulisit, siitä olen varma, kuinka niiden siivet havisevat suosiota siinä ihanan kirkkauden maassa, jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko, että jos sellainen sana sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut rohkaistuisivat ja ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista sanaa ei edes tarvitse uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja se jättää sangen syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan sanonut, on siitä lähin sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä läsnäolo luo jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin on tapahtunut jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä. Alhaisilla asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt sielut tietävät, että niillä on paikka minne paeta...
Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli... Muita kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri senvuoksi jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne, jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö siiloin sen luo, joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä? Tai menetkö sen luo, joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa taikka vain puhdasta pyrkimystä? Ehkä kuulut niihin, jotka hänen tekonsa hyväksyivätkin; mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun ovellesi kolkuttaa, käännyt sinä toisen puoleen, sen, joka on osannut nöyrtyä ja rakastaa. Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut tuomionsa; ja se hiljainen ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä taas pinnalle, opastamaan sinua jonkun sisaren luo, joka on enemmän sinua kuin koko sinun oma itsesi, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta.
Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään — riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta. Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy »alkaa». Miksi ei uskalleta ruveta siksi, joka »alkaa»? Kaikki toiset odottavat meidän ympärillämme malttamattomina, niinkuin pienet lapset satulinnan edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista, mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat, että joku suuri tulisi avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.
Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat, etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. He »ovat alkaneet». Kun he itse ovat ensin olleet kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitävän kauneuden, kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.
On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään meidän olemuksemme hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran: »Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut minuun jotain suurta.» Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi ja se on, kun sitä on pakotettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi, sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja senvuoksi nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle, Jos tällä hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä iltana vain olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vain olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita. Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule, että se lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin, joka torjuu vastauksen luolaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä. Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin timantti, ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän, ottaa sen ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain senvuoksi, ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sentähden, että kuulut laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne, jotka häntä rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden olemassaolon ehtona, että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä päivänä: »En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai yhtäkaikkista vastausta.» Ja minä huomasin, että tuolla olennolla, jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti, aktiivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin, onko elämä kurjaa vai jumalallista?
Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan, että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä. Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi? Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus? Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta, joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut, eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?
Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa, lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa. Sentähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava valveilla.
Puhuttuaan viidennen Enneadinsa VIII kirjassa »älyllisestä — s.o. jumalallisesta — kauneudesta» lopettaa Plotinos seuraavasti: »Mitä meihin tulee, olemme kauniita, kun pysymme itsellemme uskollisina ja rumia, kun vajoomme omaa luontoamme alemmaksi. Olemme kauniita vielä, kun tunnemme itsemme ja rumia, kun emme tunne itseämme.» Mutta tällöin emme saa unohtaa, että olemme joutuneet korkeuksiin, joissa itsemme tuntemattomuus ei ole ihan samaa kuin ettemme tiedä mitä meissä tapahtuu, milloin olemme rakastuneita tai mustasukkaisia, kainoja tai kateita, onnellisia tai onnettomia. Ellei siellä tunne itseään, ei myös tunne sitä jumalallista, mitä ihmisissä tapahtuu. Olemme rumia, kun etenemme niistä jumalista, jotka asuvat meissä, ja me kaunistumme sikäli, kun opimme ne tuntemaan. Emme kuitenkaan löydä mitään jumalallista toisissa, ennenkuin olemme heille osoittaneet jumalallisen itsessämme. Yhden jumalista on annettava toisille merkki ja kaikki jumalat vastaavat pienimpäänkin viittaukseen. Ei voi liian usein todistaa, että tarvitaan vain aivan pienoinen rako, josta taivaallinen kirkkaus tunkeutuu sieluun ja saa sen lähteet pulppuamaan. Kaikki maljat ojentuvat tuntematonta lähdettä kohden, ja me olemme joutuneet paikkaan, jossa on vain kauniita ajatuksia.
Jos voisi enkeliltä kysyä mitä meidän sielumme tekevät pimeydessä, vastaisi se varmaankin, vuosikausia katseltuaan kauas ohi sen, mitä se ihmisten silmissä näyttää tekevän: »Ne muuttavat kauneudeksi kaikki pikkuseikat mitä niille annetaan.» Ihmissielu on todellakin harvinaisen rohkea! Se tyytyy koko yön työskentelemään siinä pimeydessä, johon useimmat meistä sen hylkäävät ja jossa sitä ei kukaan puhuttele. Siellä se tekee voitavansa valittamatta, koettaen niistä kivistä, joita sinne heitetään, löytää niissä ehkä piilevän ikuisen valon siemenen. Ja kesken työtänsä se odottaa hetkeä, jolloin voisi näyttää vaivalla kokoamansa aarteet siskolle, jota enin rakastaa tai joka sattumalta on lähimpänä. Mutta on miljoonia elämäntapauksia, joissa ei mikään sisko saavu luo ja joissa elämä on tehnyt sielun niin araksi, että se kulkee tietänsä sanatonna ja saamatta kertaakaan koristautua yksinkertaisen kruununsa vaatimattomilla helyillä.
Ja kaikesta huolimatta se näkymättömässä taivaassaan valvoo kaikkea. Se varoittaa, rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja työntää luotaan. Jokainen uusi tapaus saa sen nousemaan pinnalle odottamaan, että se jälleen syöstäisiin alas, koska sitä pidetään vaivalloisena ja hupsuna. Se harhailee kuin Kassandra Atridien pylvästöissä.[52] Siellä se lakkaamatta lausuu sanoja, joiden totuuskin on vain pimeyttä ja joita ei kukaan kuule. Jos kohotamme katseemme, odottaa se päivän sädettä tai tähden tuiketta, muodostaakseen siitä ajatuksen tai ainakin itsetiedottoman ja puhtaan pyrkimyksen. Ja elleivät silmämme mitään kerro, osaa sielu muuttaa poloisen pettymyksensä joksikin sanoin kuvaamattomaksi, jonka se kätkee kuolemaan saakka. Jos rakastamme, niin se juopuu valosta suljetun oven takana, eikä odotellessaankaan kadota yhtään hetkeä; ja valo, joka raoista tunkeutuu, tulee sille hyvyydeksi, kauneudeksi tai totuudeksi. Mutta ellei porttia avata, (ja monessako elämässä sitä avataan?), palaa sielu vankilaansa ja sen murheesta muodostuu ehkä totuus, joka on kaikkia muita ylevämpi, sillä tämä on käsittämättömien muutosten valtakunta; eikä sekään, mikä ei ole syntynyt oven tällä puolella, joudu silti hukkaan, vaikkei se pääsekään yhtymään tähän elämään...
Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi kaikki saamansa pikkuseikat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä selvemmältä tuntuu, ettei sillä suorastaan ole muuta olemisen oikeutustakaan ja että koko sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaa häiritsisi sielumme uutteraa askartelua? Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet, joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vain jonkun vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin voimiin, jotain lähteensilmää »toisesta maailmasta», josta voit sen ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.
»Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme», sanoo Emerson, »joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme syvimmästä taivaan korkeuteen.» Tämä on syvempi totuus kuin Emerson ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.
Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi, ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla on kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä; onnettomammilla ja köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole vaikea päästä niiden joukkoon, »joiden silmät näkevät kukkien peittämän maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin», ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden suuri ihmeellinen pääjohde.
Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa. Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään, sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä kohoamaan korkeuksiin, joilta he eivät voi pudota ja joilta ruma teko putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin tahtoaankin eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine aarteineen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien valossa. Kun siten rakastaa, ei erota toisistaan kauneutta, joka muuttuu rakkaudeksi ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä tiedä, missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa. Kun siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat meidät haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa samaa sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin[53] angelus unicus enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten rakastaa, huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä enkelissä, ja kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. — Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä kauniiksi kuin vapautettu sielu. »Ellet sen liikutuksen valtaamana, minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää», sanoo näistä puhuessaan Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt lähimmäksi jumaluutta, »ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta kauneudesta...»
Johannes Müller?
Hän on elämän näkijä. »Ihmiseksitulemisen» voimakas julistaja. Suuren, luovan hiljaisuuden mies, sisäisyyden puoleensavetävä edustaja keskellä ulkonaisen vangitsemaa ja sisäisestä elämästä loitonnutta aikaamme. Johannes Müller ei ole filosofi. Ei hän tahdo takoa ajatusjärjestelmää, ei luoda maailmankatsomusta. Hän on herkkä vaarinottaja, hän kuuntelee elämän valtimon lämpöistä sykintää. Ja hän löytää ihmisen ja kaikkeuden tuskalliseen arvoitukseen ratkaisun elämystensä rikkaasta maailmasta. Epäilemättä on Johannes Müller ihmiskunnan elämänkaipauksen historiallinen ilmaisija.
Ulkonaisen elämäntiensä vaiheista ja suhteistaan ihmiskunnan edustaviin ilmiöihin Müller itse kokonaan vaikenee. Hän ei ehdi pysähtyä sitä varten, vaan rientää eteenpäin sisäisen välttämättömyyden ja voiman käskemänä. Müllerin oma elämä sellaisenaan on kuin väkevä, sytyttävä julistus. Suoritettuaan jumaluusopilliset tutkintonsa ja poikettuaan teologien valtatieltä hän lähtee, empimättömän uskollisena olemuksensa syville äänille, kulkemaan omaa uraansa — määränään uusi ihminen, korkeammanasteinen ihmisyys. Tähän tähtäävät hänen esitelmänsä monien vuosien aikana kautta Saksanmaan. Kauan epäili Müller astumista kirjalliselle tielle, tuntien miten nykypäivinä todellinen hengenelämä, »persoonallinen elämä» on hukkumaisillaan kirjojen mereen: hän luotti vain elävän, puhutun sanan persoonallisesti elävöittävään voimaan, Epäröintinsä Müller kuitenkin voitti ja alkoi hedelmällisen, yhä jatkuvan kirjallisen luomistyönsä.[54] Vuodesta 1898 alkaen julkaisee hän »Blätter zur Pflege persönlichen Lebens» -nimistä aikakauskirjaa eli »Grünen Blätteriä», kuten sitä sisältöä kuvaavasti yleisesti nimitetään. Tällä julkaisullaan, jonka lukijapiiri avartumistaan avartuu ulottuen murto-osalta meidänkin maahamme, pyrkii Müller herättämään ja viljelemään persoonallista elämää: kasvattamaan ihmisessä taitoa ja voimaa kehittää oma alkuperäinen olemuksensa, sen jumalallinen ydin puhdasviivaiseen, omalaatuiseen muotoonsa. Tämä aikakauskirja tahtoo kannattaa persoonallisuuden viljelyä, koko ihmisen, hänen henkensä ja ruumiinsa kulttuuria ja sellaisena olla kajastavan uuden ajan aamuvartiona. Se tahtoo olla syvimmässä merkityksessä itsekasvatuksen elimenä, niinkuin Müller itse on sanonut.
Puhuttaessa Johannes Müllerin elämäntoiminnasta ei voida jättää mainitsematta hänen järjestämäänsä ja johtamaansa persoonallisen elämän siirtolaa — jos niin tohdimme sitä nimittää — joka aikaisemmin oli vanhassa, luonnonihanassa Mainbergin linnassa lähellä Würzburgia ja nykyään on Elmaussa Baierissa. Müller ei ikinä tahdo perustaa mitään lahkoa tahi koulukuntaa. Mutta hän oivaltaa syvästi ja tuskaisesti, että ihminen, elääkseen täyteläistä sisäistä elämää, tarvitsee toista ihmistä, tarvitsee lämpöistä, verevää vuorovaikutusta: yksinäistyminen ja eristäytyminen tietää persoonallisuutemme ja yhteisö-organismin kuolemaa. Ja — niin kerrotaan — lukemattomat etsivät ihmiset, suuntiin katsomatta, ovat Mainbergin linnassa kohdanneet saman kaipauksen virittämiä sekä siellä eläneet syvimmät ja hedelmällisimmät elämyksensä, jotka aukaisevat ihmiskunnalle aivan uusia, laajoja yksilö- ja yhteisö-elämän näköaloja.
Johannes Müller on alunpitäen kulkenut tietään hämmästyttävän itsenäisesti. Matkallaan hän on kohdannut Nietzschen. Kohdannut niin, että elämä on väräjöinyt — niin loitolla toisistaan kuin nämä miehet ovatkin. Nietzschen korkeampaan kulttuuriin, korkeampaan ihmiseen tähtäävä, rikkaan ja hienon persoonallisuuden ja polttavan totuudenjanon elävöittämä julistus on koskettanut Müllerin nuorta kaipausta, antanut sille selkeyttä ja vauhtia. Müller jatkoi kuitenkin omaa tietänsä ja kohtasi — Jeesuksen. Mittaamattomaksi onneksi itselleen ja ihmiskunnalle.
Ihmisen probleemi on Johannes Müllerin keskeisin ja polttavin arvoitus. Koko hänen väkevä elämänharrastuksensa suuntautuu ihmiseen. Hän elää omana tuskanaan kaiken sen kaaoksen ja rikkinäisyyden, jossa ihminen ja ihmiskunta vaeltaa. Mutta hän näkee myöskin kuonan alla jokaisessa jumalallisen kipinän, ihmisen perusolemuksen, persoonallisen elämän ituplasman, joka vain odottaa kehitystään ja ainoalaatuista puhkeamistaan: omaperäisen, sopusuhtaisen persoonallisuuden muodostumista.
Ihmisen täytyy vain löytää oma itsensä. Nykyinen itsemme, nykyinen todellisuutemme ei ole meidän totuutemme. Se on myrkytetty, surkastunut, laadultaan huonontunut. Meidän nykyinen minämme on erilaatuisten, suhdattomien ainesten muodostamaa tietoisuutta, lakkaamatta liikkuvaa ja yhäti teoiksi puhkeavaa rytmitöntä »sielunelämää», jota ei minämme hallitse, vaan joka täydellisesti hallitsee minäämme. Tämä minämme meidän täytyy kieltää. Meidän todellinen itsemme, todellinen minämme on syvällä, jonne ei tieteen, taiteen eikä filosofian, eipä uskonnonkaan laskinluoti ulotu ja jonne ei myöskään mikään moralinen tahdon ponnistelu auta. Voimakkaat elämykset, kiitävät jumalalliset silmänräpäykset voivat valaista geniuksemme ja samalla paljastaa elämämme salaisuuden. Nämä tällaiset silmänräpäykset kavahduttavat uinuvan minämme ja kirkastavat yhteytemme kaikessa tapahtumisessa ja sen takana äärettömänä virtana vierivän salaisen luomisvoiman kanssa. Samalla kuin me oivallamme itsemme, oman persoonallisen totuutemme, pääsemme kosketukseen myöskin kaikkeuden totuuden, Jumalan kanssa.
Tämä todellisen minämme herääminen on ihmisessä valtava sielullinen päivänpalaus. Ihminen siirtyy aisteilla tajuttavasta sielulliseen, astuu häviävän turhuuden kaaoksesta ja yöstä häviämättömän olemuksensa luomispäivään. Hämmästyttävä selkeys aukaisee ihmiselle hänen inhimillisen tarkoituksensa, ja ennen tuntemattomat voimat nousevat aivan itsestään toteuttamaan tuota tarkoitusta — lakeina olemuksen ytimeen kätketyt ja sieltä puhkeavat luonnonlait. Kokonaan toiseksi tulee ihminen, perinpohjin toiseksi. Tämä muutos, tämä »ihmiseksituleminen» luo aivan uudenlaatuisen elämän ja uuden todellisuuden ihmisen kaikkiin suhteisiin. Kaikkialla paljastaa ihminen totuutta, häviämätön olemus pyrkii kaikkialla päivänvaloon. Sisäisten lakien, sisäisen välttämättömyyden pakosta. Ja miten uutena näkeekään ihminen maailman! Ennen väsyttävä, yksitoikkoinen, arkiharmaa elämän vyöryntä on muuttunut elimelliseksi hersynnäksi ja saanut ihmeellisen väriloiston. Kaikki tapahtuminen saa selvyytensä, joka taholta pulpahtaa esiin elämänvoimia. Mutta samalla myöskin minän ahtaat raja-aidat sortuvat ja tie rakkauteen avautuu. Ihmisen elämä on kysymätöntä myöntöä, ihminen tapaa myönteisen suhteen kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja mitä hän kokee, kaikkiin tehtäviin ja vaikeuksiin. Sielun mittaamattomat säikeet ulottuvat koko maailmankaikkeuteen, ja ennen niin pieni, ahdas, ennakkoluuloinen ihminen ottaa itse osaa kosmilliseen tapahtumiseen. Oman olemassaolon ja minän pikku ahdistukset ja hädät tuntuvat mitättömiltä. Jokaisessa uinuva ihmisen suuruus, aateluus ja ihanuus puhkeaa.
Ihmisen todellisen minän, persoonallisen elämän valtimo sykkii. Entiseen rytmittömään sekasortoon ja hämäryyteen on ilmestynyt todellisen elämän rytmi. Mistä? Ihmisolemuksen ja kaiken takana olevan jumalallisen elävästä kosketuksesta. Aistimien takainen ihmisessä pääsee välittömään yhteyteen sen aistimientakaisen kanssa, mikä kätkeytyy kaikkiin ilmiöihin ja tapahtumiin, jokaiseen ihmiseen, jokaisen päivän vaatimuksiin.
Totuus ilmaisee itse itsensä. Totuus etsii jokaisesta ihmisestä omassa erikoisessa virityksessään olevaa soitinta, siten löytääkseen persoonallisen ilmaisun.
Jeesukseen Müller yhä uudestaan viittaa. Jeesuksessa näkee hän totuuden paljastuvan verhottomassa, jumalallisessa ihanuudessaan. Ja ennen muuta ihmisen totuuden, todellisen ihmisolemuksen syvimpiä syvyyksiään ja perimmäisiä tarkoituksiaan myöten, Jeesus on — niin sanoo Müller — sielun keksijä, ihmisen ja kaikkeuden sielun. Ja vielä enemmän: sielun herättäjä ja pelastaja kaaoksen yöstä. Platon, Kant tahi Schopenhauer opettavat meitä jotain tietämään — Jeesus kirkastaa silmämme näkemään ihmisen ja koko olemiston syvän salaisuuden.
On sanottu, että Johannes Müller on löytänyt Jeesuksen aikamme riuduttavasta kaipauksesta. Paljon sanottu. Ei kuitenkaan liiaksi.
Johannes Müllerin elämäntyö ei ole vielä päättynyt. Matkallaan uuteen, korkeampaan ihmisyyteen hän on elänyt rikkaampia elämyksiä ja tehnyt syvempiä huomioita kuin ehkä kukaan muu. Ja hän kulkee yhä eteenpäin kiitävässä kehityksensä virrassa. Ken filosofiasta ja tieteestä etsii elämänprobleemin ratkaisua ja yksin sieltä uskoo löytävänsä sen, hänelle on Müllerin julistus tyhjää kaikua. Mutta kenen olemus totuudenjanossaan ja korkeamman elämän kaipauksessaan on herkistynyt elämänliikunnoille, hänelle soivat Müllerin sanat ja niiden takainen elämä joskus hiljaisuuden hetkenä kuin lähteen solina helteisen päivän vaeltajalle.
Tunnettu itävaltalainen kirjailija Herman Bobr on kerran Johannes Mülleristä kirjoittanut varmaan sydämensä syvyydestä lähteneet sanat: Hän on avannut sydämeni. Tuhannet häntä siitä kiittävät. Hän ei anna heille mitään, mitä heillä ei ennestään ole. Mutta he eivät tietäneet, mitä omistivat. He etsivät kaikkialta — silloin tarttuu hän heitä hiljaa kädestä ja taluttaa, kunnes he löytävät itsensä; vain oman itsensä. Hän ei tyrkytä heille itseään. Hän palvelee jokaista, rakastaa jokaista. Ja aivan tietämättään. Rakkaudessaan hau on kuin kukkiva puu. Siksi ihmiset hänen läheisyydessään löytävät itsensä. Muuta hän ei heille anna; ainoastaan elämän.