Valituksemme ovat toinen laji vääriä rukouksia. Tyytymättömyys on itseluottamuksen puutetta; se on tahdon heikkoutta. Valita vahinkoja, jos voit siten auttaa kärsinyttä; jos et, niin hoida omaa työtäsi, niin jo alkaa vahinko olla korjattu. Myötätuntomme on aivan yhtä epäjaloa. Me menemme niiden luo, jotka itkevät mielettömästi, istuudumme ja alamme parkua seuran vuoksi, sen sijaan, että jakaisimme heille luottamusta ja terveyttä kovakouraisilla ravistuksilla ja saattaisimme heidät taas uudelleen yhteyteen heidän oman järkensä kanssa. Onnen salaisuus on kättesi työstä koituva ilo. Mies joka pitää itsestään huolen, on aina tervetullut jumalille ja ihmisille. Hänelle avautuvat kaikki ovet selkoselälleen; häntä tervehtivät kaikki kielet, seppelöivät kaikki kunnianosoitukset ja seuraavat kaikki silmät kaivaten. Rakkautemme käy häntä vastaan ja syleilee häntä, koska hän ei ole sitä tarvinnut. Hartaasti ja intomielin me hyväilemme ja ylistämme häntä, koska hän on pysynyt omalla tiellään ja on halveksinut meidän paheksumistamme. Jumalat rakastavat häntä sentähden, että ihmiset häntä vihaavat. »Hellittämättömälle kuolevalle», sanoi Zoroaster, »ovat autuaat kuolemattomat suopeita.»
Samoin kuin ihmisten rukoukset ovat tahdon sairautta, ovat heidän uskomuksensa järjen sairautta. He sanovat tyhmien israeliittain tavoin: »Älköön Jumala puhuko meille, ettemme kuolisi. Puhu sinä, puhukoon joku ihminen kanssamme, niin me tahdomme totella.» Kaikkialla olen estetty kohtaamasta Jumalaa veljessäni, sentähden että hän on sulkenut oman temppelinsä ovet ja kertoo satuja vain veljiensä tai veljiensä veljien Jumalasta. Jokainen uusi mieli on sama kuin uusi luokitus. Jos se osoittautuu harvinaisen toimeliaaksi ja voimakkaaksi mieleksi, jos se on Locke, Lavoisier, Hutton, Bentham tai Fournier, taivuttaa se luokitukseensa muutkin ihmiset, ja katso, syntyy uusi järjestelmä. Kuta syvemmälle ajatukseen se tunkeutuu ja kuta lukuisampia ovat esineet, joita se koskettelee ja tuo sisälle oppilaan näköpiiriin, sitä enemmän se tuottaa mielihyvää. Mutta pääasiallisesti käy tämä ilmi uskomuksissa ja kirkoissa, jotka ovat myös saman voimantäyden mielen luokituksia, joka on löytänyt keskityksensä velvollisuuden perusajatuksesta ja ihmisen suhteesta Korkeimpaan. Sellaista on kalvinilaisuus, kvekarilaisuus ja svedenborgilaisuus. Oppilas tuntee samanlaista iloa alistaessaan kaikki oliot uuteen sanastoon, kuin tyttö, joka kasvioppiin juuri perehtyneenä näkee sen avulla uuden maan ja uuden vuodenajan. Voi käydä jonkin ajan kuluttua niin, että oppilas havaitsee älyllisen voimansa kasvaneen tutkiessaan mestarinsa hengentuotteita. Mutta kaikki tasapainottomat mielet tekevät luokituksen epäjumalakseen ja muuttavat sen nopeasti tyhjennettävästä välikappaleesta päämääräksi, niin että järjestelmän seinät sekaantuvat heidän silmissään etäisellä taivaanrannalla maailmankaikkeuden seiniin; taivaan valot näyttävät heistä olevan kiinnitettyjä heidän mestariensa rakentamaan holvikattoon. He eivät voi käsittää, kuinka teillä toisilla on mitään oikeutta nähdä — kuinka te voitte nähdä; »varmaan olette jollakin keinoin varastaneet meiltä valoa.» He eivät voi ymmärtää, että järjestelmiä vierova ja lannistamaton valo tunkeutuu samoin toistenkin työhuoneeseen kuin heidän. Nuriskoot he aikansa ja nimittäkööt sitä omakseen. Jos he ovat rehellisiä ja menettelevät oikein, alkaa heidän uusi soma tupansa ennen pitkää tuntua liian ahtaalta ja matalalta, se halkeilee, kallistuu kyljelleen, lahoo ja häviää, ja kuolematon valo säteilee nuorena ja elämäniloisena, miljoonakehäisenä ja miljoonavärisenä yli maailmankaikkeuden kuten ensimmäisenä aamuna,
2. Itsejalostuksen puutteesta johtuu samoin, että matkustamisen taikausko, jonka epäjumalia ovat Italia, Englanti ja Egypti, on säilyttänyt tenhovoimansa kaikkiin sivistyneisiin amerikkalaisiin. Ne, jotka mielikuvituksen keinoin ovat tehneet ihailtaviksi Englannin, Italian ja Kreikan, ovat tehneet sen pysyen paikallaan kuin maan akseli. Miehekkyyden hetkinä me tunnemme, että velvollisuus määrää meidän paikkamme. Sielu ei ole matkustavainen. Viisas ihminen pysyy kotona ja kun hänen elämänsä välttämättömyydet, hänen velvollisuutensa jostakin syystä kutsuvat häntä poistumaan kotoaan, vieläpä vieraisiin maihin asti, tuntee hän edelleen joka paikassa olevansa kotona ja saattaa kasvonilmeillään ihmisten tietoon, että hän kulkee viisauden ja hyveen lähettinä ja käy kaupungeissa ja ihmisten luona kuin kuningas eikä kuten salakuljettaja tai palvelija.
En tahdo intohimoisesti vastustaa maailman ympäri matkustamista silloin, kun se tapahtuu taiteen, tutkimusten ja ihmisrakkauden tarkoitusperien hyväksi, mikäli ihminen ensin on kotiutunut ympäristöönsä eikä lähde kaukaisiin maihin toivossa löytää jotakin aivan erikoista ihanuutta. Ken matkustaa huvin vuoksi tai unohtaakseen jotakin, jota hän ei voi voittaa, hän matkustaa pois oman itsensä luota ja tulee jo nuoruudessaan vanhaksi vanhanajan nähtävyyksiä katsellessaan. Thebessä ja Palmyrassa hänen tahtonsa ja mielensä vanhentuvat ja luhistuvat maahan samoin kuin on käynyt näiden kaupunkien. Hän luo raunioita raunioihin.
Matkustaminen on hullun paratiisi. Jo ensimmäiset matkamme osoittavat meille paikkojen merkityksettömyyden. Kotona minä uneksin, että Napolissa ja Roomassa voin hurmaantua kauneudesta ja vapautua alakuloisuudesta. Laitan kuntoon matkalaukkuni, jätän ystäville hyvästit, nousen laivaan ja herään vihdoin Napolissa; mutta siellä on heti edessäni ilkeä todellisuus, surkea oma itseni, jota pakoon olin lähtenyt, heltymättömänä ja yhtäläisenä. Minä käyn katsomassa Vatikaania ja palatseja. Minä tekeydyn hurmaantuneeksi näkemästäni, mutta hurmaantunut en ole. Varjoni kulkee kerallani sinne, minne minäkin.
3. Mutta matkustamisvimma on syvällisemmän, koko älyllistä toimintaa jäytävän sairauden oire. Äly on kulkuri ja kasvatusjärjestelmämme kehittää levottomuutta. Mielemme vaeltaa kauas pois silloin kun meidän ruumiimme on pakotettu pysymään kotona. Me jäljittelemme; ja mitä muuta on jäljittely kuin mielen matkantekoa? Talomme ovat rakennetut vieraan maun mukaan; meidän hyllymme ovat reunustetut vierailla koristeilla; mielipiteemme, makumme ja kykymme noudattavat ja seuraavat Menneisyyttä ja Etäisyyttä. Sielu on luonut taiteita kaikkialle, missä ne vain kukoistavat. Omasta mielestään on taiteilija etsinyt itselleen mallia. Se oli hänen oman ajatuksensa sovitelma esineelle, joka oli tehtävä ja ehdoille, jotka piti ottaa huomioon. Ja miksi on meidän tarvis jäljitellä doorilaista tai Joonialaista tekotapaa?[31] Kauneus, tarkoituksenmukaisuus, ajatuksen suuruus ja herkkä ilmehikkyys ovat yhtä läheisiä meille kuin kaikille muillekin ja jos amerikkalainen taiteilija luottamuksella ja hartaudella tutkii suoritettavanaan olevaa työtä huomioonottaen ilmanalan, maaperän, päivän pituuden, kansan tarpeet, hallituksen luonteen ja muodon, on hän luova talon, jossa kaikki nämä saavat sopivasti paikkansa ja jossa maku ja tunne tulevat samalla tyydytetyiksi.
Pysy itsessäsi; älä koskaan jäljittele. Oman lahjakkuutesi voit joka hetki tuoda esiin koko elämäsi jalostusviljelyn kasautuneella voimalla, mutta toisilta omaksuttu kyky on sinulla vain ajoittain ja puoleksi hallussasi. Sitä, minkä joku osaa parhaiten tehdä, ei kukaan muu kuin hänen Luojansa voi hänelle opettaa. Kukaan ihminen ei näet tiedä, eikä voi tietää, mitä se on, ennenkuin asianomainen henkilö on sen suorittanut. Missä on se mestari, joka olisi voinut antaa opetuksen Shakespearelle? Missä on se mestari, joka olisi osannut antaa ohjeet Franklinille tai Washingtonille tai Baconille tai Newtonille? Jokainen suuri mies on ainoalaatuinen. Scipion scipiomaisuus on tarkalleen juuri se osa, jota hän ei ole lainannut. Shakespearea ei voida koskaan tehdä Shakespearea tutkimalla. Tee se, mikä sinun on määrä tehdä, niin et voi toivoa liikaa tai uskaltaa liikaa. Siinä hetkessä näet sinulle selviää rohkea ja loistava sanonta, yhtä suurenmoinen kuin Pheidiaan taltan, egyptiläisten muurauslapion tai Mooseksen ja Danten kynän ilmaisu, mutta erilainen kuin kaikki nämä. On mahdotonta, että sielu kaikkine rikkauksineen, kaikkine puhekauneuksineen ja tuhatkäänteisine kielineen alentuisi toistamaan itseään, mutta jos voit kuulla mitä nämä esi-isät sanovat, osaat varmaan vastata heille samassa äänilajissa, sillä korva ja kieli ovat kaksi saman luonnon elintä. Viivähdä elämäsi yksinkertaisilla ja ylhäisillä seuduilla ja tottele sydämesi ääntä, niin sinä voit uudelleen saattaa esiin menneisyyden maailman.
4. Samoin kuin uskontomme, kasvatuksemme ja taiteemme suuntaa myös meidän yhteiskuntamme henki silmänsä kaikkeen vieraaseen. Kaikki ihmiset ylpeilevät yhteiskunnan edistyksestä eikä kukaan ihminen edisty.
Yhteiskunta ei koskaan kulje eteenpäin. Se vetäytyy yhtä kauas toiselle puolelle kuin se edistyy toisella. Se on herkeämättömien muutoksien alainen; se on raakalaistilassa, se on sivistykseen saatettu, se on kristinuskoon käännetty, se on rikas ja se on monitieteinen, mutta nämä eivät ole muutoksia parempaan päin. Kaikesta, mitä annetaan, otetaan jotakin. Yhteiskunta saavuttaa uusia taitoja ja kadottaa vanhoja vaistoja. Mikä vastakohta hyvin pukeutuneen, puhuvan, kirjoittavan ja ajattelevan, kello, kynä ja vekseli taskussaan liikkuvan amerikkalaisen ja alastoman uusseelantilaisen välillä, jonka ainoana omaisuutena on nuija, heittokeihäs, niinimatto ja jakamaton kahdeskymmenesosa hökkeliä, joka on varattu makuupaikaksi. Mutta vertaa näiden kahden miehen terveyttä toisiinsa, niin näet, että valkoinen mies on menettänyt alkukantaisen väkensä. Jos matkailijain kertomukset ovat tosia, niin villiin leveällä kirveellä isketty haava kasvaa umpeen ja parantuu päivässä tai parissa, aivan kuin olisi lyönyt iskun pehmeään pihkaan; sama isku lähettäisi valkoisen miehen toiseen maailmaan.
Sivistynyt ihminen on rakentanut ajoneuvot, mutta hän on menettänyt kykynsä käyttää jalkojaan. Häntä tukevat kainalosauvat, ja sikäli on hän vailla lihasten tukea. Hänellä on hieno sveitsiläinen kello, mutta häneltä puuttuu harjaantumus laskea aika auringosta. Greenwichin merikalenteri on hänellä; tietäen varmasti löytävänsä siitä tarvittavat osviitat ihminen ei osaa kadulla erottaa ainoatakaan tähteä taivaalta. Päivänseisausta hän ei huomaa; yhtä vähän hän tuntee päiväntasausta; ja vuoden koko kirkas kalenteri on ulkopuolella hänen sielunsa numerotaulun. Hänen muistikirjansa heikontavat hänen muistiaan; hänen kirjastonsa rasittavat liiaksi hänen ymmärrystään; vakuutusyhtiöt lisäävät tapaturmien lukua ja kysymyksenalaista on, eivätkö koneet saata meitä orjuuteen, emmekö ole menettäneet hienostumisen ohella jotakin tarmostamme ja kristinuskon ohella laitosten ja muotojen saartamina jotakin villin hyveen jäntevyydestä. Sillä jokainen stoalainen oli stoalainen, mutta missä on kristikunnan kristitty?
Siveellisyyden säännöistä ei ole suurempaa poikkeusta kuin kasvun tai mittasuhteidenkaan säännöistä. Nykyään ei ole suurempia miehiä kuin ennen on ollut. Harvinainen yhtäläisyys on havaittavissa ensimmäisten ja viime vuosisatojen suurmiehissä, eivätkä kaikki yhdeksännentoista vuosisadan tieteet taiteet, uskonto ja filosofia kykene kasvattamaan suurempia miehiä kuin Plutarkhon sankarit, jotka elivät kaksikymmentäkolme tai kaksikymmentäneljä vuosisataa sitten. Rotu ei edisty ajan mittaan. Phokion, Sokrates, Anaxagoras ja Diogenes ovat suuria miehiä, mutta he eivät jätä jälkeensä mitään suurmiesten luokkaa. Ken todella kuuluu heidän koulukuntaansa, ei tahdo nimittää itseään heidän nimellään, vaan tahtoo olla oma suurmiehensä ja vuorostaan uuden suunnan perustaja. Jokaisen aikakauden taiteet ja keksinnöt ovat vain sen puku eivätkä anna sisäistä voimaa ihmisille. Täydellisentyneen koneen tuottama turmio on korvauksena sen tuottamasta hyödystä. Hudson ja Bering saivat riittävästi aikaan kalastusveneissään ihastuttaakseen Parrya ja Franklinia, joiden retkikunnilla oli käytettävänään kaikki tieteen ja taiteen tarjoamat apuneuvot.[32] Galilei keksi teatterikiikarillaan enemmän taivaan loistokkaiden ilmiöiden sarjoja kuin kukaan sen jälkeen. Kolumbus löysi uuden maanosan lähdettyään matkalle kannettomassa purressa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka aseet ja koneet ajoittain häviävät käytännöstä ja unohtuvat, vaikka ne olivat äänekkäin ylistyksin otetut käytäntöön muutamia vuosia tai vuosisatoja aikaisemmin. Suuri nero tulee uudelleen oikeaksi ihmiseksi. Me pidimme sotataidon parannuksia tieteen riemuvoittoina ja kuitenkin Napoleon valloitti Euroopan ulkoilmaleireillään sälyttämättä joukkojensa niskoille kaikkinaisten apuneuvojen raskasta taakkaa ja perustaen voittonsa yksinomaan miehuuteen. »Keisari piti mahdottomana täydellisen armeijan muodostamista», sanoo Las Casas, »jollei siitä jätetä pois meitä rasittavat aseet, varastoaitat, toimitsijat ja kuormastot, ja pyrki roomalaisten tapaa jäljitellen siihen, että sotamies saa vilja-annoksensa, jauhaa sen käsimyllyssään ja leipoo siitä leipänsä itse.»
Yhteiskunta on aalto. Aalto liikkuu eteenpäin, mutta ei vesi, josta se on muodostunut. Sama hiukkanen ei nouse aallon pohjasta sen harjalle. Aallon yhteys on vain ilmiömäistä. Henkilöt, jotka nykyhetkellä muodostavat kansan, kuolevat ensi vuonna ja heidän kokemuksensa menevät heidän kerrallaan.
Ja samoin on luottamus omaisuuteen, joka käsittää myös luottamuksen sitä suojeleviin hallituksiin, itseluottamuksen puutetta. Ihmiset ovat niin kauan itsestään välittämättä katsoneet ulkonaisia asioita, että he ovat ruvenneet pitämään uskonnollisia, opillisia ja yhteiskunnallisia laitoksia arvokkaina omaisuuden vartioina ja he tuomitsevat niitä vastaan tehdyt hyökkäykset, koska he tuntevat niiden olevan hyökkäyksiä omaisuutta vastaan. He mittaavat toinen toistaan kohtaan tuntemansa arvonannon sen mukaan, mitä kukin omistaa eikä mitä kukin on. Mutta sivistynyt ja jalo ihminen saa hävetä omaisuuttaan, kun hänessä herää uusi arvonanto omaa luontoaan kohtaan. Eritoten vihaa hän sitä, mitä hän omistaa, jos hän näkee sen olevan tilapäistä — perintönä tai lahjana tai rikoksen kautta tullutta, sillä hän tuntee, ettei se ole oikeaa omaisuutta; se ei voi kuulua hänelle eikä sillä ole hänessä juurta ja se pelkästään ajelehtii siinä hänen edessään, koska ei vallankumous eikä vaara ota sitä pois. Mutta se mitä ihminen itsessään on, aiheuttaa alati välttämättömän etsimisen tarpeen ja mitä ihminen etsii, se on elävää omaisuutta, joka ei odota hallitusmiesten tai meluisan joukon tai vallankumousten tai tulipalon tai hirmumyrskyn tai vararikkojen viittauksia, vaan joka lakkaamatta uudistuu missä hyvänsä ihminen hengittää. »Sinun arpasi tai elämänosuutesi», sanoo Kalifi Ali, »etsii sinua; ole sentähden rauhassa äläkä etsi sitä.» Riippuvaisuutemme ulkonaisista antimista johtaa meidät orjamaiseen numeroitten kunnioittamiseen. Valtiolliset puolueet kerääntyvät mieslukuisiin kokouksiin. Kuta suurempi joukko ja kuta useammin kajahtavat ilmoitukset: »Essexin edustajat!» »New-Hampshiren kansanvaltaiset!», »Mainen whigit!»,[33] sitä voimakkaammaksi nuori isänmaanystävä tuntee itsensä uusien tuhansien silmä- ja käsiparien tulosta. Samalla tapaa uudistajat kutsuvat kokoon kokouksia ja äänestävät ja tekevät päätöksiä tukuttain. Kun näin menettelette, oi ystävät, ei Jumala alennu käymään sisälle ja asettumaan teihin, aivan päinvastoin on meneteltävä. Vasta silloin, kun ihminen hylkää kaikki vieraat tuet ja seisoo yksin, näen hänen tulevan voimakkaaksi ja saavuttavan voiton. Jokainen hänen lippunsa luo tuleva nostokas tekee hänet heikommaksi. Eikö ihminen ole parempi kuin kaupunki? Älä vaadi mitään ihmisiltä, niin loppumattomassa muuttumisessa sinä yksin pääset järkkymättömänä tukipylväänä heti kaiken sen kannattajaksi, mikä ympäröi sinua. Ken tuntee tämän mahdin synnynnäiseksi ja tietää olevansa heikko siksi, että on etsinyt hyvää itsensä ulkopuolelta ja kaikkialta muualta, ja ken tämän vuoksi luottaa päättävästi omaan ajatukseensa, hän samassa silmänräpäyksessä suoristaa itsensä ja asettuu ryhdikkääseen asentoon, käskee jäseniään ja tekee ihmeitä; aivan samoin kuin ihminen, joka seisoo jaloillaan, on voimakkaampi päällään seisovaa ihmistä.
Niin käyttäkää hyväksenne kaikkea mitä kutsutaan onneksi. Useimmat ihmiset pelaavat uhkapeliä sillä ja voittavat kaikki ja menettävät kaikki, kun sen pyörä kääntyy. Mutta jätä nämä laittomat voitot ja käy jakosille syyn ja seurauksen Jumalan kanslistien kanssa, toimi ja pyri tahdon merkeissä, niin kytket kahleisiin sattuman pyörän ja olet täst'edes istuva sen pyörähdysten vaaran ulkopuolella. Valtiollinen voitto, koron nousu, sairaasi toipuminen tai poissaolleen ystäväsi paluu tai jokin muu onnellinen tapaus ylentää sinun mieltäsi ja sinä ajattelet, että hyvät päivät ovat sinulle valmistetut. Älä usko sitä. Ei mikään muu voi tuottaa sinulle rauhaa kuin sinä itse. Ei mikään muu voi antaa sinulle rauhaa kuin periaatteiden riemuvoitto.
Hyvät herrat! Osoittaaksenne kunnioitustanne olette pyytäneet minua puhumaan teille tänä päivänä. Riensin noudattamaan pyyntöänne, sillä se oli tervetullut. Kutsu saapua opiskelijoiden kanssa viettämään kirjallista juhlapäivää, oli niin houkutteleva, että voitin epäilykset, joita minulla oli kyvystäni esittää teille tarkkaavaisuutenne arvoisia ajatuksia. Olen saavuttanut ihmisen keski-iän, mutta uskon, että olen yhtä iloinen ja toivehikas kuin silloin, kun poikana ensi kerran näin opinarvon saaneiden meidän oppilaitoksessamme kokoontuvan vuosijuhlaansa. Eivät vuodet eivätkä kirjat ole voineet irroittaa silloin mieleeni juurtunutta ensi vaikutelmaa opiskelijasta ajattelijana, taivaan ja maan suosikista, isänmaansa ylpeydestä ja onnellisimmasta ihmisestä. Hänen velvollisuutensa johdattaa hänet suoraan pyhään maahan, jonne toisten ihmisten kaipaus vain viittailee. Hänen saavutuksensa tuottavat kaikille ihmisille mitä puhtainta riemua. Hän on sokean silmä ja ramman jalka. Hänen tappionsa, jos hän on suuri, aukaisevat tien korkeampiin antimiin. Ja koska ajattelija jokaisella ajattelemallaan ajatuksella ulottaa uudisviljelyksensä ihmisten yhteiseen ajatusmaailmaan, ei hän enää ole yksi, vaan monta. Ne ajattelijat eri maissa, joiden neron tunnen, eivät mielestäni juuri ollenkaan edusta yksilöllistä, vaan yhteistä ajatustapaa; ja suurien tapahtumien sattuessa minä luotan näihin edustajiin, joissa yleinen mielipide vaikuttaa, yhtä paljon kuin kokonaisiin kansoihin. Ja vaikkakin heidän kättensä työt olisivat sanoin selittämättömiä, on älyn ominaisuuksissa, jos ne kuvastavat heidän luottamustaan omaan henkeensä, jotakin niin pyhää, että heidän olemassaolonsa ja etsintänsä on tosiasia, joka loistaa onnellisen ennustähden tavoin.
Tiedän kuitenkin, että ajattelijan säätyä arvostellaan tässä maassa kovin eri tavalla, ja että häikäilemättömyys, jolla yhteiskunta teroittaa vaatimuksiaan nuorille miehille, pyrkii kääntämään ylösalaisin nuorison näköalat, jotka ovat suunnatut älyn viljelyn kunnioittamiseen. Tästä johtuu historiallinen puute, jota Eurooppa ja Amerikka ovat vakavasti pohtineet. Tämä maa ei ole aikaansaanut mitään sellaista, jonka voisi katsoa vastaavan ihmiskunnan oikeutettua odotusta. Ihmiset arvelivat, kun kaikki läänityslaitoksen siteet ja kahleet olivat murtuneet, että liian kauan kääpiöiden äitinä ollut luonto oli saava hyvitystä titaanien[34] jälkisuvusta, jotka nauraen harppaisivat maankamaralle ja rientäisivät Lännen vuoristoihin neron ja rakkauden lähetteinä. Mutta taidemaalauksessa, kuvanveistossa, kirjallisuudessa, runoudessa ja kaunopuheisuudessa ilmeneville amerikkalaisten taipumuksille näyttää olevan tunnusmerkillistä määrätynlainen sulokkuus ilman huomattavaa suuruutta, eikä sekään ole uutta, vaan johdannaista; kukkamaljakko, jonka ääriviivat ovat sirot, mutta joka on tyhjä, — joka siellä, missä se nähdään, voi tyydyttää omalla viisaudellaan ja luonteellaan, mikäli sillä sitä on, mutta joka ei ladatun pilven tavoin lennä ylitsemme peloittavan kauniina eikä singauta salamoitaan kaikille katsojille.
En tahdo eksyä tarkoituksettomasti tutkimaan, mitkä ovat tämän tosiasian rajat ja syyt: mielestäni riittää, kun sanon yleisesti, että ihmiskuntaan on aitoamerikkalaiseen henkeen hiipinyt epäilys sielua kohtaan; että ihmiset täällä kuten muuallakin ovat vastahakoisia uudistuksille ja pitävät kaikkea vanhaa, kaikkia tapoja ja kaikkia mukavuutta tai hyötyä tuottavia hankkeita parempana kuin ajatuksen palkatonta palvelusta.
Henkisen terveyden hetkinä huomaa kuitenkin, että ajatuksen palvelus on järkevää ja aistien itsevaltius mieletöntä. Eksyköön ajattelija koulukuntiin sekä sanoihin ja tulkoon pikkumaiseksi, mutta jos hän käsittää velvollisuutensa, on hän ennen kaikkia muita ihmisiä todellisuuden tunnustaja ja seurustelee olioiden kanssa. Sillä ajattelija tutkii maailmaa, ja kuta suurempi arvo on maailmalla ja kuta suuremmalla painolla se puhuu ihmissielulle, sitä suurempi arvo ja suurempi kutsumus on ajattelijalla.
Aikamme tarve ja tämän vuosipäivän erikoinen luonne kiinnittävät huomiomme kirjalliseen siveysoppiin. Sanottavani tästä opista koskettelee ajattelijan apulähteitä, ainehistoa ja koulutusta.
1. Ajattelijan apulähteet vastaavat hänen luottamustaan järjen ominaisuuksiin. Ajattelijan apulähteet ovat yhtä laajat kuin luonto ja totuus, mutta hän ei omista niitä, ennenkuin hän on pyrkinyt niitä saavuttamaan vastaavalla hengen suuruudella. Hän ei voi niitä tuntea, ennenkuin hän on katsellut kunnioituksella tietokyvyn äärettömyyttä ja persoonattomuutta. Kun hän on nähnyt, että se ei ole hänen eikä kenenkään ihmisen, vaan että maailman on luonut sielu, joka on hänelle kokonaan avoinna, niin tietää hän, että hän sen palvelijana täydellä oikeudella saa pitää kaikkia olioita sen alamaisina ja sille vastuunalaisina. Kaikki oliot odottavat hänen askeleitaan, kun hän jumalallisena pyhiinvaeltajana kulkee luonnossa. Hänen yllään kiitävät tähtien sarjat; hänen yllään kiitää aika samoin kuin nekin, vaivoin kuukausiksi ja vuosiksi jaettuna. Hän hengittää sisäänsä vuoden kuin autereen: sen tuoksuavaa kesäilmaa, sen tuikkivaa tammikuuntaivasta. Ja niin kulkevat sisälle hänen mieleensä kirkastumistaan kirkastuen historian suuret tapahtumat saadakseen häneltä uuden järjestyksen ja mittakaavan. Hän on maailma, ja aikakaudet ja ajan sankarit ovat kuvia, joissa hän ilmaisee ajatuksensa. Ei ole tapahtumaa, joka ei jostakin ihmissielusta versoisi, ja siksi ei ole ollenkaan sellaisia tapahtumia, joita ei ihmissielu voisi selittää. Jokainen sydämen aavistus on toteutunut jossakin jättiläismäisessä teossa. Mitä muuten olisivat Kreikka, Rooma, Englanti, Ranska ja St. Helena?[35] Mitä muuten olisivat kirkot, kirjallisuudet ja keisarikunnat? Uuden ihmisen pilaa tuntea, että hän on todella uusi eikä ole tullut maailmaan pantattuna Euroopan, Aasian tai Egyptin mielipiteille ja tavoille. Henkisen riippumattomuuden tunne on kasteen hymyilevän välkynnän kaltainen, jonka kosketuksesta vanha, kova ja kuiva maa ja sen vanhat, alati samat tuotteet joka aamu tulevat uusiksi ja loistavat, kuin olisi taiteilija juuri laskenut ne kädestään, Väärä nöyryys ja myöntyväisyys vallitsevia koulukuntia tai vanhan ajan viisautta kohtaan ei saa estää minua käyttämästä tällaista hetkeä korkeimman palvelukseen. Jos joku toinen rakastaa vapauttaan vähemmän ja vartioi eheyttään pienemmällä innolla, niin pitääkö hänen senvuoksi jakaa käskyjään sinulle ja minulle? Sano sellaisille opettajille, että olemme heille kiitollisia samoin kuin historialle, pyramiideille ja kirjailijoille, mutta että nyt on tullut meidän aikamme: olemme syntyneet ikuisesta hiljaisuudesta ja nyt elämme me — elämme itsellemme — emme saattoväkenä hautajaisissa, vaan oman aikamme kannattajina ja luojina; ei Kreikka, ei Rooma etkä Aristoteleen kolme yhteyttä, ei Kölnin kolme kuningasta, ei Sorbonnen yliopisto eikä Edinburgh Review ole meitä enää hallitseva.[36]
Kun me olemme nyt täällä, on meidän annettava asioille oma merkityksemme ja etsittävä omille asioillemme selityksiä. Löytäköön nautintoa myöntyväisestä alamaisuudesta ken tahtoo, — mitä minuun tulee, niin pitää asioiden ottaa minun mittakaavani, eikä päinvastoin. Yhdyn sotaisen kuninkaan sanoihin: »Jumala antoi minulle tämän kruunun eikä koko maailma ole ottava sitä minulta pois.»
Historian ja elämäkertojen koko arvo on siinä, että ne lisäävät itseluottamustani osoittamalla, mitä ihminen voi olla ja mitä hän voi aikaansaada. Ne opetukset, joita ihmisten ja mielipiteiden historia meille antaa, ovat Plutarkhon, Cudworthin[37] ja Tennemannin opetuksia. Koko filosofian historia vahvistaa uskoani osoittamalla, että sellaiset korkeat opinkappaleet, joita pidin tiivistyneen sivistyksen harvinaisena ja myöhäisenä hedelmänä ja mahdollisena vasta uudenaikaisella Kantilla tai Fichtellä, ovat nopeasti ja vaivatta selvinneet myös varhaisemmille tutkijoille, Parmenideelle, Heraklitokselle ja Xenophaneelle. Näiden ajattelijain edessä näyttää sielu kuiskaavan: »On olemassa parempi keino kuin tämä työläs toisilta oppiminen. Jätä minut yksin; älä opeta minulle Leibniztä äläkä Schellingiä, niin minä löydän tämän kaiken itse.»
Vielä enemmän olemme toivomme lujittumisesta kiitollisia elämäkerroille. Jos tahdot tuntea luonteen voiman, niin katso, kuinka paljon köyhemmäksi tekisit maailman, jos voisit historiasta kokonaan poistaa Miltonin, Shakespearen ja Platonin elämän, näiden kolmen miehen elämän, ja saada aikaan sen, ettei heitä olisi ollut. Etkö näe, kuinka paljon vähäisempi olisi silloin ihmisen voima? Huomatessani ajatusteni köyhyyden, suurten miesten harvalukuisuuden ja kansojen keskinäisen vihollisuuden ja typeryyden lohdutan itseäni sillä, että voin vedota näihin yleviin muistoihin ja nähdä, mitä hedelmällinen sielu yhdessä toimeliaan luonnon kanssa voi aikaansaada; — näen, että Platon, Shakespeare ja Milton ovat olleet olemassa — kolme järkkymätöntä tosiasiaa. Silloin uskallan minäkin; minäkin tahdon koettaa olla ja elää. Alhaisin ja toivottominkin ihminen voi nyt tarkastellessaan näitä loistavia tosiasioita muodostella teorioja ja toivoa. Kaikista onnettomista epämuodostuksista huolimatta, jotka kadulla vaikeroivat ja sopertavat, horroksesta ja rikollisuudesta, sotajoukoista, kapakoista ja vankiloista huolimatta, ovat nämä mainehikkaat hengen ilmestykset olleet olemassa; ja tosi kiitollisuudesta suuria veljiäni kohtaan, joiden olemassaolo velvoittaa, minäkin ponnistan voimiani ollakseni oikeudentuntoinen ja jalo, oppiakseni pyrkimään ja puhumaan. Myöskin se, mitä Plotinos[38] ja Spinoza ja filosofian kuolemattomat opettajat ovat kirjoittaneet kärsivällisin mielin, tekee minut rohkeaksi. En ole enää kiireessä sysäävä luotani niitä näkyjä, jotka taivaallani salamoivat ja leimuavat, vaan kiinnitän katseeni niihin, tulen niitä lähemmäksi ja teen ne tutuksi itselleni, mietin niitä ja menneisyydestä ammennan tosi elämää nykyistä hetkeä varten.
Tunteaksemme tämän elämän täyden arvon niin, että se voi antaa aihetta ja yllykettä toivollemme, täytyy meidän tietää, että jokainen ihailtava nero on ainoastaan onnen suosima sukeltaja siinä meressä, jonka helmipohja on kokonaan meidän omamme. Pitkien aikojen ajattelu on köyhdyttänyt meitä, se kun on pannut liian suurta painoa yksilön erikoisuudelle ihmisen yhteisten ominaisuuksien kustannuksella. Nuorukainen, joka on hurmaantunut sankariinsa, ei saata nähdä, että hän ihailee ainoastaan oman sielunsa luonnosta. Yksinäisyydessä, jossakin syrjäkylässä hapuilee ja murehtii kukoistava nuorukainen. Säihkyvin silmin hän on lukenut tuossa uinuvassa erämaassa keisari Kaarle V:n historian, niin että hänen mielikuvituksensa on siirtänyt Milanon kanuunain heikon jyminän ja Saksassa tömisseet marssit kotimetsien lähettyville. Hän on täynnä tiedonhalua ja tahtoisi nähdä vaikka vain yhden niistä päivistä, joita tämä mies on elänyt. Mikä täytti tuollaisen päivän? Lyhyet käskyt, vakavat ratkaisut, ulkomaiden lähetystöt ja kastilialaiset tavatko? Sielu vastaa: — Katso hänen päiväänsä täällä. Näiden metsien huminassa, näiden harmaiden peltojen hiljaisuudessa, viileässä ilmassa, joka pohjolan vuoristosta tänne virtailee, työmiehissä, pojissa ja tytöissä, joita sinä tapaat, — aamun toiveissa, keskipäivän ikävyydessä ja iltapäivän joutilaassa kuljeskelussa; levottomissa vertauksissa; puuttuvan voiman murheessa; suuressa aatteessa ja sen vähäisessä täyttymyksessä: katso, siinä on Kaarle V:n päivä; toinen ja kuitenkin sama; katso, siinä Chathamin, Hampdenin, Bayardin, Alfred suuren, Scipion ja Perikleen päivä, — kaikkien vaimosta syntyneiden elon päivä. Olosuhteitten erilaisuus on vain puku. Minä elän samaa elämää — sen suloisuutta, suuruutta ja tuskaa, joita toisissa ihmisissä ihailen. Älä kysy turhaan selittämättömältä, epämääräiseltä menneisyydeltä, mitä se ei voi sanoa — tämän luonnon tai päivän yksityiskohtia, ei edes Byronin tai Burken nimissä; — kysy sitä verhoavalta nykyisyydeltä; mitä tarkemmin sen nopeasti pois entävää kauneutta tutkit, sen ihmeellisiä yksityispiirteitä, henkisiä syitä ja ihmetystä herättävää kokonaisuutta, sitä enemmän mestaroit tämän ja tuon sankarin ja kaikkien sankarien elämää. Ole päivän herra viisauden ja oikeuden perustuksella, niin voit siirtää syrjään kaikki historiankirjasi.
Näin laajoihin oikeuksiin viittaa kärsityn vääryyden herättämä, meille niin tuttu tunne, joka ihmisen valtaa niin pian kuin joku on yrittänyt rajoittaa hänen edistymisensä mahdollisuutta. Me kammoamme kaikkea arvostelua, joka meiltä kieltää sen, minkä kohtaamme eteenpäinpyrkimisemme suunnalla. Sano oppineelle, ettei hän osaa maalata Kristuksen kirkastusta, ei rakentaa laivaa eikä tulla ylimarsalkaksi — niin hän ei tunne itseään halvennetuksi. Mutta kiellä häneltä kirjallinen kyky tai äärimmäisiä kysymyksiä koskettelevan ajattelun voima, niin hän on loukkaantunut. Tunnusta, että hän on nero, mikä tavallaan on stoalainen plenum ja tekee vertauksen tyhjäksi, niin hän on tyytyväinen, mutta jos tunnustat hänessä olevan harvinaista lahjakkuutta ja kiellät hänen nerokkuutensa, niin hän on pahoillaan. Mitä tämä merkitsee? Yksinkertaisesti sitä, että sielu on vaistojensa ja aavistustensa nojalla varma kaikesta voimastaan valonsäteensä suuntaan yhtä paljon kuin erikoisista taidoistaan, joita se jo on hankkinut.
Oppiaksemme tuntemaan ajattelijan apulähteitä emme saa pysähtyä pienten kykyjen tavoin — sanoilla rakentamaan sitä tai tätä urotyötä, vaan meidän täytyy antaa pyhä lupauksemme korkeimmalle voimalle ja, mikäli mahdollista, tunkeutua hartaan rakkauden ja valvomisen kannattamina täydellisen totuuden näkyihin. Älyn kasvu on tarkalleen samanlainen kaikissa yksilöissä. Se on vastaanottamiskyvyn laajentumista. Kelpo ihmisillä on yleensä hyvät aikomukset ja he kunnioittavat oikeutta, sillä kunnon ihminen ei ole muuta kuin hyvä, vapaa ja vastaanottavainen elimistö, johon yhteinen järki vapaasti virtailee, joten hänen oikeudentuntoisuutensa rikkaudet eivät ole ainoastaan suuret, vaan myöskin äärettömät. Kaikki ihmiset ovat yleensä oikeita ja hyviä; yksityisissä tapauksissa on heille vain äärellisen ja persoonallisen hetkellinen voitollepääsy yhteisestä totuudesta esteenä. Ruumiillistumisellamme persoonalliseksi minäksi näyttää olevan seurauksena pysyvä taipumus antaa etusija yksityiselle laille, seurata omia mielihaluja ja syrjäyttää kaikkeuden laki. Sankari on suuri siksi, että hän antaa yhteiselle luonnolle ylivallan; kun hän aukaisee suunsa, puhuu se hänen kauttaan; kun hän on pakotettu toimimaan, toimii se hänen kauttaan. Kaikki ihmiset ottavat sydämellään vastaan sankarin sanat ja teot, sillä ne kuuluvat todella yhtä hyvin heille kuin hänelle; mutta heillä vain ehkäisee elimistön sairaalloinen liikavoima vastaavat ilmaukset. Mikään ei ole yksinkertaisempaa kuin suuruus; todella yksinkertainen on suurta. Hengen näyt saapuvat, jos luovumme ymmärryksen liian auliista toiminnasta ja annamme välittömälle tunteelle vapauden ja rajattoman etuoikeuden. Siitä täytyy kaiken elävän ja nerokkaan ajatusmaailmassamme versoa. Ihmiset jauhavat jauhamistaan jokapäiväisten totuuksien myllyssä eivätkä saa irti muuta kuin mitä ovat panneet sisään. Mutta niin pian kuin he jättävät kaiken perityn antaakseen sijaa välittömälle ajatukselle, kehkeytyy runous, nero, toivo, hyve, tieto ja taru, kaikki yhdessä hänen avukseen. Kiinnitä joskus huomiosi valmistamattoman keskustelun ihmeellisyyteen. Tietosivistyksen saanut, mutta luonteeltaan vaatimaton mies istuu hiljaa ja ihailee ihmisjoukolle puhuvan miehen vapaata, tulista ja kuvarikasta puhetta; — kuinka erilainen olennoltaan ja voimaltaan kuin hän. Silloin nousee hänen oma innoituksensa huulille ja muodostuu puheeksi. Hänenkin täytyy nousta ja sanoa jotakin. Kun hän on kerran alkanut ja päässyt tilanteen uutuuden herraksi, tuntuu hänestä yhtä helpolta ja luonnolliselta puhua, — ajatuksin, kuvin, poljennollisin ja tasasuhtaisin lausein, — kuin istua hiljaa, sillä sitä ei tarvitse tekemällä tehdä, ei tarvitse muuta kuin sallia sen tulla esille; hän antautuu vain vapaalle hengelle, joka hänen kauttaan iloisesti ilmoittaa itsensä; liike on silloin yhtä helppoa kuin lepo.
2. Käyn nyt tarkastamaan tehtävää, joka on tarjolla tämän maan älylle. Yleissilmäys, jonka loimme ajattelijan apulähteisiin, edellyttää yhtä laajan ajattelijan ainehiston. Näyttää siltä, kuin emme vielä olisi tietoisia sen rikkauksista. Emme ole ottaneet huomioon sen tarjoamaa kutsua. Meille riittää, että olemme yhtä eteviä oppineita kuin englantilaiset, että tiedämme yhtä paljon kuin aikalaisemmekin ja olemme kirjoittaneet sellaisen kirjan, jota luetaan. Me otaksumme, että jokainen ajatus on jo aikoja sitten lopullisesti kirjoihin kirjoitettu — jokainen mielikuvituksen välähdys runoihin; ja mitä me sanomme, sen singautamme ainoastaan vakiinnuttamaan tuota luultua kirjallista täydellisyyttä. Hyvin pintapuolinen olettamus. Runous on tuskin laulanut ensimmäistä lauluaan. Luonnon ainainen kehoitus meille on: Maailma on uusi ja tutkimaton. Älä luota menneisyyteen. Minä annan sinulle tänään maailmankaikkeuden koskemattomana.
Latinalainen ja englantilainen runous ovat synnyttäneet ja kasvattaneet meidät luonnon ylistelyjen sävelteoksissa, — kukkien, lintujen, vuorien, auringon ja kuun; mutta kuitenkin huomaa luonnontutkija tällä hetkellä, ettei hän kaikista runoista huolimatta tiedä mitään näistä ihanista asioista; että hän on ollut tekemisissä niiden kaikkien kuoren ja ulkomuodon kanssa eikä tiedä mitään niiden olemuksesta eikä historiasta. Laajempi tutkimus osoittaa, ettei kukaan, — eivät edes nuo laulurunoilijat itsekään ole tienneet mitään varmaa siitä kauniista luomakunnasta, jota he ovat ylistäneet; että he olivat tyytyväisiä kuultuaan kiireisen, lyhyen linnunlaulun ja katseltuaan välinpitämättömänä paria auringonlaskua ja toistivat sitten nämä muutamat heikot muistonsa väsyneesti laulussaan. Mutta mene metsään, niin huomaat, että kaikki, mitä löydät, on uutta ja sanoin kuvaamatonta. Yöllä lentävän villihanhen valitus; seuranhaluisen tiaisen tiuskutus talvipäivänä; hyönteisparven kuolo elokuussa, kun se taistelusta korkealta ilmasta putoaa lehdille sateen tavoin; metsälintujen kimakka vihellys; kuusi, joka sirottaa siitepölynsä uuden vuosisadan hyödyksi; pihka, jota puu hikoilee; — kaikki kasvu ja kaikki elämä, kaikki kokonaisuudessaan todellakin yhtä käyttämätöntä. Ihminen, joka seisoo merenrannalla tai samoilee metsässä, tuntee itsensä ensimmäiseksi ihmiseksi, joka on milloinkaan seisonut meren äärellä tai astunut lehtoon, niin uudet ja harvinaiset ovat hänen tunteensa. Kun luen runoilijoita, tuntuu minusta, ettei enää mitään uutta voi sanoa aamusta ja illasta. Mutta nähdessäni päivänkoiton ei minua siinä mikään muistuta Homeroksesta, Shakespearesta, Miltonista tai Chaucer'ista. Ei, mutta minä ehkä tunnen jonkun tuntemattoman maailman tuskaa; maailman, jota ei mikään ajatus ole himmentänyt; tai saattaa minut iloiseksi tämä kasteesta helmeilevä, lämmin, kimmeltävä, silmikoille puhkeava ja sävelissä helkähtelevä hetki, joka poistaa sieluni ahtaat rajat ja avartaa sen elämän ja sykinnän aina taivaanrantaan asti. Tämä se vasta on aamua, tänä välkynnän hetkenä lakata olemasta raihnaisen ruumiin vanki ja tulla avaraksi kuin luonto.
Aarniometsän keskipäivän hämärä, syvän, kaikuvan aarniometsän, jossa ilmielävät tammi- ja kuusipylväät kohoavat edellisen vuosisadan puiden raunioista; jossa kotkat ja varikset vuosikausiin eivät ole nähneet ketään muukalaista; naavapartaiset kuuset, joiden yli saa sulouden henkäys niiden juurella kasvavista metsäorvokeista; laaja, kylmä notko, joka usvapukunsa kutoo maanalaisen kiteytymisen hiljaisuudessa; jossa vaeltaja keskellä vastenmielisiä suokasveja ajattelee mieluisella kauhulla kaukaista kaupunkia; tämä kauneus, villi ja autio kauneus, jota aurinko ja kuu, lumi ja sade maalailevat ja muuntelevat, jota taide ei milloinkaan vielä ole saanut käsitellyksi, ei ole kuitenkaan kenellekään vaeltajalle yhdentekevä! Kaikki ihmiset ovat sydämessään runoilijoita. He palvelevat luontoa leipäänsä ansaitakseen, mutta joskus valtaa sen kauneus heidät. Mitä merkitsevät matkat Niagaralle ja pyhiinvaeltajat Valkoisten vuorten huipuille? Ihmiset uskovat aina hyödyn mukautumiskykyyn: vuoristossa saavat he uskoa silmän mukautumiskykyyn. Epäilemättä on geologisilla muutoksilla jokin suhde herneiden ja maissin menestykselliseen kasvuun vihannespuutarhassani, mutta ainakin yhtä paljon on suhdetta sieluni ja ylhäällä pilvissä siintävien Agiocochookin vuorenhuippujen välillä. Jokainen ihminen iloitsee kuullessaan tämän ja kuitenkin on hänen oma keskustelunsa luonnon kanssa vielä laulamatta.
Onko toisin ihmiskunnan historian laita? Eikö kokemus osoita, että jokainen ihminen, jos hänen elämänsä on kyllin pitkä, kirjoittaa itselleen historian. Mitä muuta puhuvat nuo nidokset, jotka ovat täynnä otteita, ja käsinkirjoitetut selitykset, joita jokainen oppinut kirjoittaa. Kreikan historia on toinen asia minulle ja toinen sinulle. Niebuhrin ja Wolfin syntymän jälkeen on Rooman ja Kreikan historia kirjoitettu taas uudelleen. Carlylen kirjoittamasta Ranskan historiasta näemme, ettei mikään historioistamme ole varma, vaan että uusi arvostelija antaa sille uuden filosofisemman asettelun. Thukydides ja Livius ovat vain tarjonneet ainehistoa.[39] Sinä hetkenä, jolloin nerokas ihminen lausuu pelasgien, ateenalaisten tai etruskien ja Rooman kansan nimen, näemme heidän valtionsa toiselta näkökannalta. Samoin kuin runoudessa ja historiassa, on muillakin aloilla. Mestareita on vähän tai sitten ei ollenkaan. Uskonnolla täytyy olla luja perustus ihmisen rinnassa; samoin valtiotaidolla, filosofialla, kirjallisuudella ja taiteella. Meillä ei ole vielä muuta kuin suuntia ja viittauksia.
Tämä parhaiden kirjallisten tuotteiden eriäväisyys ja poikkeaminen luonnon järkkymättömyydestä voidaan erityisesti huomata filosofiassa. Omaksuipa se itselleen kuinka itsenäisen sävyn tahansa, niin aina täytyy sen lopulta päätyä tähän katsantokantaan. Ranskalaisessa eklektisismissä esimerkiksi, jota Cousin piti niin sitovana, on näköopillinen hairahdus. Se asettaa suuret vaatimukset. Näyttää melkein siltä, että sen kannattajat ovat saavuttaneet koko totuuden ottaessaan huomioon kaikki järjestelmät ja ettei heillä ole muuta tekemistä kuin pohtia, huuhtoa ja siivilöidä, jotta kulta ja timantit jäisivät lopulta siivilän pohjalle. Mutta totuus on sellainen nopeasiipinen lintu, sellainen veitikka, niin vaikeasti kuljetettava ja telkimien takana pysymätön kapine, että sitä on yhtä vaikea saada kiinni kuin valoa. Sulje ikkunaluukut niin nopeasti kuin voit pysyttääksesi kaiken valon sisällä, se on turhaa; valo lentää tiehensä, ennenkuin ehdit huutaa »pysähdy». Samoin on ajattelumme laita. Käännä, vertaile ja seulo kaikki järjestelmät, eikä se auta sinua yhtään. Sillä totuutta ei voi pakottaa koneellisin keinoin. Mutta ensimmäinen huomio, jonka sinä luontosi yksinkertaisella teolla teet miten vähäisestä asiasta tahansa, on avaava uuden näköalan yli luonnon ja ihmisten, joka liuottimen tavoin sulattaa itseensä kaikki järjestelmät ja pitää Kreikkaa, Roomaa, stoalaisuutta, eklektisismiä ja, kuka tietää mitä kaikkea, pelkästään erittelyn tosiasioina ja ainehistona ja käyttelee sinun maailman käsittävää järjestelmääsi kovin vähäpätöisenä yksikkönä. Syvä ajatus, olipa se missä tahansa, luokittelee kaikki oliot; syvä ajatus nostaa Olympoksen korkeammalle. Filosofinen teos on saavutus, joka ei innostuta enempää eikä vähempää kuin muutkaan saavutukset; mutta viisas mies ei pidä sitä milloinkaan lopullisena ja kaikkia muita parempana saavutuksena. Mene ja puhu nerokkaan miehen kanssa, niin ensimmäinen sana, jonka hän lausuu, nostaa kaltevalle pinnalle sen mitä sinä sanot tiedoksi. Silloin Platon, Bacon, Kant ja eklektikko Cousinkin[40] laskeutuvat viipymättä ihmisten ja pelkkien tosiasioiden tasalle.
Ei ole tarkoitukseni millään muotoa näillä huomautuksilla vähentää minkään luodun järjestelmän ansiota. Sanon ainoastaan, ettei mikään erikoinen käsitys tai maailmankuva millään tavoin poista eikä edeltäpäin syrjäytä uutta yritteliäisyyttä, vaan väistyy arkana sielun tieltä, kun se sitä tarkastaa. Hengen hyökyaalto työntää edellään viisautemme ja muistimme pienet askartelut kuten vuoripuro, oljenkorret ja olkimajat. Ihmishengen tuotteet ovat suuria ainoastaan toisiinsa verrattuina, Ivanhoe ja Wawerley[41] Castle Redcliffiin ja Porterin novelleihin verraten; mutta mikään ei ole suurta, — ei mahtava Homeros eikä Milton, — äärettömään järkeen verrattuna. Se kuljettaa ne pois virran tavoin. Ne ovat kuin uni.
Niin on oikeutta jaettu jokaiselle sukupolvelle ja jokaiselle yksilölle, — viisaus opettaa ihmistä olemaan vihaamatta, pelkäämättä ja jäljittelemättä esi-isiään; olemaan valittelematta sitä, että maailma muka on vanha ja ajatus turha ja sinä olet syntynyt olioiden vanhuuden heikkouteen; sillä jumaluuden voimalla uudistuu ajatus joka päivä ehtymättä ja kaikki, mihin se säteilee, olipa se tomua tai tuhkaa, on uutta ainehistoa, joka kätkee lukemattomia suhteita.
3. Olemme nyt puhuneet ajattelijan apulähteistä ja ainehistosta. Samasta uskosta versoaa myös hänen harrastuksensa ja elämänsä mittakaava. Hänen pitää tietää, että maailma on hänen, mutta hänen täytyy se omistaa saattamalla itsensä sopusointuun luonnon olioiden kanssa. Hänen pitää olla yksinäinen, työteliäs, vaatimaton ja hyveellinen sielu.
Hänen täytyy syleillä yksinäisyyttä kuin morsianta. Hänen täytyy olla yksin riemuineen ja murheineen. Hänen oma arvostelunsa olkoon hänen mittakaavansa, hänen oma ylistyksensä riittäköön palkaksi. Ja miksi täytyy ajattelijan olla yksinäinen ja hiljainen? Siksi, että hän voisi tutustua ajatuksiinsa. Jos hän yksinäisellä paikalla kaihoksuu ja ikävöi joukkoa ja loistoa, ei hän ole yksinäisellä seudulla; hänen sydämensä on torilla; hän ei näe; hän ei kuule; eikä hän ajattele. Mutta mene ja aitaa sielusi, pidä matkakumppanit etäällä ja suuntaa tottumuksesi yksinäisyyden elämään; silloin alkavat voimat sinussa kasvaa, hedelmällisinä ja kauneina kuin metsän puut ja kedon kukat. Saat kokea sellaista, minkä voit kertoa muille ihmisille kohdatessasi heitä ja minkä he iloissaan ottavat vastaan. Älä mene yksinäisyyteen astuaksesi heti sen jälkeen julkisuuteen. Sellainen yksinäisyys on petollista. Ihmisillä on kyllin yleistä kokemusta; mutta he toivovat, että ajattelija korvaa heille ne persoonalliset, oikeat ja jumalalliset kokemukset, joita vaille he itse katuelämässään ovat jääneet. Jalo, miehekäs ja oikea ajatus on se ylevämmyys, jota sinulta odotetaan; eikä joukko, vaan yksinäisyys lahjoittaa tämän kohotuksen. Ei erillinen paikka ole välttämätön, vaan hengen riippumattomuus, ja vain sikäli kuin puutarha, maja, metsä ja kallio ovat sille asetteelliseksi avuksi, on niillä arvoa. Ole yksin ajattelussasi, niin kaikki paikat ovat suloisia ja pyhiä. Runoilijat, jotka ovat kaupungissa eläneet, ovat kuitenkin olleet erakkoja. Jumalallinen innoitus luo yksinäisyyttä kaikkialle. Pindaros, Rafael, Michelangelo, Dryden ja De Staël elävät ehkä suuren joukon keskellä, mutta niin pian kuin tulee ajatus, käy joukko heidän silmälleen näkymättömäksi; heidän silmänsä kiinnittyy avaruuteen ja tyhjyyteen; he unhottavat ympärillä olevat, he halveksivat henkilökohtaisia suhteita ja he seurustelevat käsitteiden, totuuksien ja aatteiden kanssa. He ovat yksin hengen kanssa.[42]
Tietenkään en tahdo antaa tunnustusta millekään liioitellulle ja taikauskoiselle yksinäisyyden kunnioitukselle. Nuorukainen saakoon koettaa, missä määrin yksinäisyys ja seura häntä edistävät. Hän käyttäköön hyväkseen kumpaisenkin palvelusta, mutta älköön palvelko kumpaistakaan. Syy siihen, miksi rikaslahjainen sielu karttaa seuraa, on siinä, että hänen tarkoituksensa on löytää seuraa. Rakkaudesta oikeaan hän hylkää väärän. Sinä voit hyvin pian oppia sen, mitä seura voi sinulle hetkiseksi opettaa. Sen järjettömät tavat, tanssiaiset, konsertit, huvimatkat ja näytännöt eivät voi opettaa sinulle sen enempää, vaikka niiden lukua rajattomasti lisättäisiin. Ota silloin häpeän, henkisen tyhjyyden ja autiuden merkki, jonka tosi luonto sinulle ojentaa, vetäydy yksiksesi ja piilottaudu; sulje ovi ja lyö ikkunaluukut kiinni, niin lankeaa tervetulleena ylitsesi vangitseva sade — luonnon hellä yksinäisyys. Kokoa itsesi. Rukoile ja kiitä yksin. Järjestä ja oikaise entiset kokemuksesi, sulata ne yhteen uuden ja jumalallisen elämän kanssa.
Te annatte minulle anteeksi, hyvät herrat, jos olen sitä mieltä, että me tarvitsemme ankarampaa koulutusta ja järjestystä; tarkoitan sellaista itsekuria, jonka ainoastaan ajattelijan urhoollisuus ja antaumus voi asettaa itselleen. Me elämme auringossa ja pintakerroksessa — heikkoa, näkyväistä ja ulkopuolista elämää ja puhumme runottaresta ja profeetasta, taiteesta ja luomisesta. Mutta miten voi meidän matalasta ja turhanpäiväisestä elämäntavastamme versoa milloinkaan suurta? Tulkaa nyt, menkäämme ja olkaamme hiljaa. Istukaamme käsi suulla viisi pitkää, ankaraa pythagoralaista vuotta.[43] Eläkäämme nurkissa ja tehkäämme halpaa työtä, kärsikäämme, itkekäämme ja vaivautukaamme silmin ja sydämin, jotka Herraa rakastavat. Hiljaisuus, yksinäisyys ja ankaruus tunkeutuvat syvälle olentomme suuruuteen ja salaisuuteen, ja siten sukeltavat, puhkeavat esiin ajallisesta pimeydestä siveellisen luonnon ylevyydet. Miten alhaista loistaa valtiollisissa tai kaunosielujen seuroissa kirjavana perhosena, seuran narrina, julkisen kuuluisuuden narrina, sanomalehtikirjoitusten esineenä tai katujen katseltavana ja näin menettää talonpoikaisen puvun todellinen etuoikeus, yksityiselämä ja kansalaisen lämmin tosi sydän. Kohtalokas ajattelijalle ja kohtalokas ihmiselle on olemustamme jäytävä loistamisen ja esiintymisen halu. Väärin käsittävät työnsä päätarkoituksen ne kirjailijat, jotka ollen tekemisissä kielen — ihmisten hienoimman, voimakkaimman ja pitkäikäisimmän luomuksen kanssa, jota käytetään oikein vain ajatuksen ja oikeuden aseena, — opettelevat prameilemaan tällä välkkyvällä aseella, mutta ryöstävät siltä kaikkivallan, kun eivät tee sillä työtä. Niille jotka riuhtautuvat vapaaksi maailman tehtävistä, kostaa maailma paljastamalla joka tilaisuudessa heidän epätäydellisen, pikkumaisen, hyödyttömän ja aavemaisen olentonsa järjettömyyden. Ajattelija tuntee, että rikkain romaani, ylevin runoelma, mikä milloinkaan on sepitetty — kauneuden sydän ja sielu — on kätketty ihmiselämään. Samalla kuin sillä on eittämätön arvo, tarjoaa se rikkaimman ainehiston hänen luomistyölleen. Miten oppii hän tuntemaan sen hellyyden, kauhun, tahdon ja kohtalon salaisuudet? Miten voi hän tapailla ja säilyttää niitä taivaallisen soiton säveliä, jotka siitä heläjävät? Sen lait ovat kätketyt jokapäiväisen työn yksityiskohtiin. Kaikkinaiset toimet ovat niiden mukaan tehtyjä kokeita. Hänen täytyy kantaa oma osansa yhteisestä taakasta. Hänen työskentelynsä täytyy kohdistua ihmisiin heidän kodeissaan eikä heidän nimiinsä, joita on kirjoissa. Hänen tarpeensa, halunsa, kykynsä, taipumuksensa ja taitonsa ovat avaimia, jotka hänelle avaavat ihmiselämän ihanan museon. Miksi pitäisi hänen lukea sitä kuin arabialaista satua eikä tuntea omassa ailahtelevassa povessaan sen suloisuutta ja tuskaa? Rakkaudesta ja vihasta, työansioista ja lainaksiottamisista, lainanantamisista ja tappioista, sairaudesta ja tuskasta, kotien perustamisesta ja jumalanpalveluksesta, matkoista ja vaaleista, vartiopalveluksesta ja huolista, häpeästä ja halveksimisesta kasvaa hiljaisten ja kauniiden lakien opetus. Älköön hän laiminlyökö sitä; oppikoon hän ne sydämellään. Vaivautukoon hän rehellisesti, urhoollisesti ja iloisesti ratkaisemaan sen elämän arvoitusta, joka on hänen eteensä pantu. Ja se on tehtävä täsmällisellä työllä eikä lupauksilla ja unelmilla. Uskoen yhtä varmasti, kuin Jumalaan, suurten vaikutusten läsnäoloon ja mielisuosioon ansaitkoon hän tämän suosion ja oppikoon vastaanottamaan sen ja sitä käyttämään olemalla uskollinen pienimmissäkin asioissa.
Tämä opetus ilmenee selvästi nykyajan suurimman toiminnan miehen elämässä ja antaa selityksen hänen menestykselleen. Napoleon edustaa itse asiassa suurta äsken tapahtunutta vallankumousta, jonka me tässä maassa, suokoon Jumala, saatamme mitä laajimpaan täyttymykseen. Eräs piirre Napoleonissa, joka ilmeni hänen joutuessaan englantilaisten vangiksi, on minusta sellainen, että sen opetus ei ole vähäinen uudenajan historiassa. Kun hän astui Bellerophon-laivan kannelle, teki hänelle siellä seisova englantilainen sotilasosasto sotilaallisen kunniatervehdyksen. Napoleon huomasi, että he käsittelivät aseita aivan toisella tavalla kuin ranskalaiset; työnnettyään syrjään lähinnä seisovien aseet, kääntyi hän erään sotilaan puoleen, otti hänen kiväärinsä ja teki itse liikkeen ranskalaiseen tapaan. Englantilaiset upseerit ja sotilaat katsoivat tätä hämmästyneinä ja kysyivät, oliko tämä tuttavallisuus tavallista keisarille.
Tässä tapauksessa kuten aina edustaa tämä mies, mitä puutteita ja virheitä hänellä muuten olikin, tekoa vaativaisen ylpeyden asemesta. Läänityslaitos ja itämaisuus olivat tarpeeksi kauan pitäneet tyhjäntoimittamista ylevänä; uudenaikainen ylevyys oli työssä. Hän kuului luokkaan, joka nopeasti kasvaa maailmassa, joka uskoo, että se, mitä ihminen voi tehdä, on hänen paras kaunistuksensa ja että tekemällä sen hän aina säilyttää ylevyytensä. Hän ei ollut niitä, jotka uskovat onneen. Hänen uskonsa oli kuin tähtäin keinojen sovelluttamisessa päämäärän saavuttamiseen. Keinot päämääriä kohti, se on koko hänen toimintansa tunnuslause. Hän uskoi, että vanhanajan sotapäälliköt suorittivat sankaritekonsa pelkästään oikeilla yhdistelmillä ja tarkoin vertailemalla keinojen ja seurausten, ponnistusten ja vastuksien suhdetta. Tavalliset ihmiset sanovat onneksi sitä, mikä itse asiassa saavutetaan vain neron laskelmien kautta. Mutta Napoleonilla, tosiasioissa uskollisesti pysyen, oli myös se kuninkaallinen etu, että samalla kuin hän uskoi lukuun ja painoon eikä laiminlyönyt pienintäkään viisauden hiventä, hän uskoi myös sielun vapauteen ja miltei mittaamattomaan voimaan, Napoleon, joka oli äärimmäisen varovainen mies, ei milloinkaan laiminlyönyt valmistusta eikä kärsivällistä sovittelua mitä pienimpiä yksityiskohtia myöten. Siitä huolimatta oli hänellä ylevä luottamus, kuten kaikkeen omaansa, myös rohkeuden mielijohteisiin ja usko kohtaloon, joka oikealla hetkellä korvaa kaikki tappiot ja hävittää vastustamattomien salamaniskujen tavoin ratsuväen, jalkaväen ja kuninkaat sekä keisarit. On ihmeellistä huomata, että samoin kuin puun oksalla sanotaan olevan lehden luonne ja koko puulla oksan, samoin Napoleonin sotajoukko oli johtajansa tasalla tässä kaksinkertaisessa vahvuudessa; sillä samalla kuin sotajoukko oli viimeistelty varustuksissaan ja jokaisen osaston urhoollisuus ja sotakuri vastasi kaikkia toiveita niin sivustoilla kuin keskustassakin, perustui kuitenkin aina Napoleonin koko luottamus ihmeellisiin onnenkäänteisiin, joita hänen keisarillinen kaartinsa kykeni aikaansaamaan, jos päivä muuten oli menetetty. Tässä oli hänen ylevyytensä. Hän ei luottanut enää kanuunankuulien mahdollisuuksiin. Hän oli uskollinen sotataidolle viimeiseen asti — ja kun sotataito oli lopussa, avarsi hän itsensä ja käytti maailman peloittavimpien sotilaitten valtavaa hyökkäystä.
Ajattelija pitäköön arvossa tätä lahjojen yhtymystä, joka parempiin tarkoituksiin suunnattuna luo tosi viisauden. Hän on olioiden ilmaisija. Oppikoon hän ensin olioita. Älköön hän liian halukkaana tavoittelemaan paikan ennemerkkejä laiminlyökö annettua työtä. Tietäköön hän, että vaikkakin markkinain menestys on palkassa, on tosi menestys työssä; että maailman salaisuus on opittava ja taito sen uskolliseen paljastamiseen on saavutettava yksinäisessä kuuliaisuudessa sielulle, alituisessa tutkistelussa päivästä päivään, vuodesta vuoteen olioiden olemuksesta, kaikkien keinojen käyttämisessä ja ennen kaikkea yksinkertaisen toimen ja elämän yksinkertaisten tarpeitten kunnioittamisessa — jotta kuultaisiin, mitä ne sanovat, jotta ajatuksen ja elämän molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa ajatus tehtäisiin lujaksi ja elämä viisaaksi; ja lopuksi nykyhetken mielipiteen lavertelun halveksimisessa. Tai paremmin, eikö ole totta, että tällaisen kurin avulla voitetaan aistien ylivalta ja ihmisen alhaiset taipumukset pakotetaan kuuliaisuuteen, niin että sielu vapaasti ja iloisesti virtailee siinä kuten suluttomassa kanavassa?
Oikea ajattelija ei ole kieltäytyvä kantamasta iestä nuoruudessaan; ja kokemasta, jos se on hänelle mahdollista, raskaan työn ja hellittämättömyyden syvintä salaisuutta; antamasta omille käsilleen sen maaperän tuntua, joka hänet elättää, ja hien tuntua, joka on mukavuuden ja yltäkylläisyyden yläpuolella. Maksakoon hän kymmenyksensä ja palvelkoon maailmaa todellisena ja jalona ihmisenä; älköön hän milloinkaan unohtako kuolemattomien jumalien kunnioittamista, jotka kuiskailevat runoilijalle ja tekevät hänet iäisyyden ääriä koskettavien sävelten ilmaisijaksi. Jos hänellä on tämä kaksinkertainen hyvä — koulutus ja innoitus, — niin hänellä on terveys, sillä hän ei ole murto-osa, vaan kokonaisuus, ja hänen lahjakkuutensa täydellistyminen ilmaantuu hänen teoksissaan. Tämä kaksinkertainen ansio lyö todellakin aina leiman suurten mestarien tuotteisiin. Nerokkaan ihmisen tulee täyttää koko avaruus Jumalan tai puhtaan hengen ja sivistymättömien ihmisten joukon välillä. Hänen täytyy toiselta puolen ammentaa loppumattomasta järjestä ja toiselta puolen pitää hänen tunkeutua joukon sydämeen ja ajatusmaailmaan. Toisesta täytyy hänen ammentaa voimansa; toista saa hän kiittää päämäärästään. Toinen sitoo hänet todelliseen, toinen näkyväiseen. Toisessa päässä on järki, toisessa terve ihmisymmärrys. Jos häneltä puuttuu asteikon toinen pää, ilmenee hänen ajattelunsa joko alhaisena ja pelkän hyödyn ajattelemisena tai se osoittautuu liian pilviä tavoittelevaksi ja epämääräiseksi vastatakseen elämän tarpeita.
Ajattelija on, niinkuin aina olemme teroittaneet, suuri ainoastaan siksi, että hän on altis korkeammalle hengelle. Tämä usko painakoon leimansa hänen keko työhönsä. On runsaasti pauloja ja houkutuksia johtamassa häntä harhaan; niistä välittämättä olkoon hän uskollinen. Hänen menestyksellään on myös vaaroja. Hänen asemassaan on jotain vaikeaa ja loukkaavaa. Ihmiset, joita hänen ajatuksensa ovat elättäneet ja sytyttäneet, etsivät häntä, ennenkuin ovat oppineet ajatuksen ankarat ehdot. He etsivät häntä pyytääkseen, että hän kääntäisi valonheittäjänsä hämäriin arvoituksiin, joiden ratkaisu — kuten he luulevat — on kirjoitettu heidän olemisensa äärille. He huomaavat hänet köyhäksi, tietämättömäksi ihmiseksi, jolla on yllään haalistunut ja rikkinäinen puku, kuten heilläkin, ja josta ei millään tavoin tulvi alituinen valovirta, vaan josta ainoastaan silloin tällöin välähtää loistava ajatus, jota seuraa täydellinen pimeys. Sen lisäksi he huomaavat, että hän ei voi tuosta harvinaisesta välähdyksestään tehdä käsin kannettavaa soihtua, jonka voisi viedä minne tahtoo ja jolla voisi selittää milloin minkin hämärän arvoituksen. Se synnyttää pettymystä. Ajattelija tulee murheelliseksi tukahduttaessaan oppilaiden korkealentoiset toiveet, ja nuorukainen on kadottanut tähden äsken leimahtaneelta taivaanlaeltaan. Tämä johtaa ajattelijan kiusaukseen tekeytyä salaperäiseksi, kuunnella kysymystä, miettiä sitä ja sepittää vastaus sanoista olioiden jumalallisten ennustusten puutteessa. Kiusauksista huolimatta olkoon hän kylmä ja tosi ja odottakoon kärsivällisesti, tietäen, että totuus voi hiljaisuudenkin tehdä kaunopuheiseksi ja mietelmälliseksi. Totuudessa olkoon hänelle kylliksi maailmanviisautta. Hän avatkoon rintansa kaikille rehellisille kysymyksille ja olkoon kaikkien taidetemppujen yläpuolelle kohonnut taiteilija. Osoita auliisti, kuten pyhimys tekisi, kokemuksesi, menetelmäsi, välikappaleesi ja keinosi. Kaikki tulijat lausu tervetulleeksi niitä vapaasti käyttämään. Ja tällä voitokkaalla auliudella ja lempeällä hyvyydellä opit tuntemaan luontosi korkeimmat salaisuudet, joita jumalat auttavat sinua palvomaan ja ilmituomaan.
Jos hän siten lujassa luottamuksessa voi voittaa itsensä, on hän huomaava, että runsas hyvitys virtaa hänen rintaansa hetkistä, jotka näyttivät esteiden ja tappioiden hetkiltä. Älköön hän huolehtiko liiaksi kelvottomista seuralaisistaan. Kun hän näkee, miten monista ajatuksista hän saa kiittää erilaisten hänen ohitseen kulkevien ja häntä vastaan tulevien ihmisten epämieluisaa vastustusta, niin käsittää hän helposti, että täysin samanmielisessä seurassa ei sukeutuisi sanoja, tekoja eikä saavutuksia. Hän on oppiva, ettei ole tärkeää, mitä hän lukee ja mitä hän tekee. Ajattelijana hänellä on ajattelijan osa kaikesta. Samoin kuin kauppias ei toimistossaan kysy, onko laivalasti nahkaa vai barillaa, tarkoittaako liikeasia luottokirjettä vaiko osakkeiden siirtoa; sillä olkoon kysymys mistä tahansa, tulevat hänen toimipalkkionsa siitä aikanaan näkyviin, samoin pitää sinun ottaa oppia hetkestä ja asiasta, asettivatpa sinun tai toisten tarpeet velvollisuudeksesi keskitetyn tai hajoittavan toimen, pitkäveteisen kirjan lukemisen tai koneellisen, rajoitetun päivätyön suorittamisen.
Hyvät herrat, olen uskaltanut esittää teille näitä ajatuksia ajattelijan asemasta ja toivosta, koska uskon, että teistä, jotka nyt seisotte tämän korkeakoulun kynnyksellä vyötettyinä ja lähtövalmiina ryhtyäksenne yleisiin tai yksityisiin tehtäviin isänmaassanne, ei varmaankaan ole surullista ajatella näitä järjen ensimmäisiä velvollisuuksia, joista harvoin tulette kuulemaan uusien toverienne huulilta. Te saatte joka päivä kuulla alemman viisauden periaatteita, te saatte kuulla, että ensimmäinen velvollisuus on hankkia maata, rahaa, asema ja nimi. »Mikä on se viisaus, jota sinä etsit? Mikä on se kauneus?» tulevat ihmiset pilkallisesti kysymään. Jos siitä huolimatta Jumala on kutsunut jonkun teistä tutkimaan totuutta ja kauneutta, niin ole rohkea, ole luja ja ole tosi. Jos sanot: »Samoin kuin toiset tekevät, teen minäkin: minä luovun, kaihoisalla mielellä kylläkin, entisistä näyistäni; minun täytyy elää maan hyvyydestä ja jättää oppiminen ja runolliset haaveilut sopivampaan aikaan!» — niin silloin kuolee ihminen sinussa; silloin katoavat taas kerran taiteen, runouden ja tieteen idut, niinkuin ne jo tuhansissa ja taas tuhansissa ihmisissä ovat kuolleet. Tuon valinnan hetki on elämäsi käännekohta; katso että pysyt hengessä lujana. Tämän aistillisen maailman hallitseva luonne aiheuttaa sen, että tieteen papeista on suuri puutos; mutta järjen kutsumus ja oikeus on itse arvioida itsensä eikä antaa sitä toisten tehdä. Kuuntele puhelua, joka luonnon joka esineestä sinulle virtaa, tulkitse sitä sydämestä sydämeen ja näytä villiintyneelle maailmalle, kuinka täydellisen kaunis viisaus on. Tietäessämme edeltäkäsin, että aikamme ja kansamme yleinen pahe on ylenmääräinen vaativaisuus, etsikäämme varjoa ja löytäkäämme viisautta laiminlyötyinäkin. Ole tyytyväinen pieneen valoon, kun se vain on omasi. Tutki tutkimistasi! Älä anna moitteiden tai imartelujen saattaa itseäsi pois alituisen koettelemisen tilasta, älä itse laadi opinkappaleita äläkä omaksu toisten opinkappaleita. Miksi pitäisi sinun luopua oikeudestasi kulkea totuuden tähtikirkkailla lakeuksilla pellon, talon ja ladon tuottaman ennenaikaisen hyvän tähden? Totuudellakin on kattonsa, vuoteensa ja pöytänsä. Pidä huolta siitä, että olet tarpeellinen maailmalle, niin ihmiskunta antaa sinulle leipää, ellei varastoon pantavaksi, niin kuitenkin niin paljon, ettei se riistä omistusoikeuttasi kaikkien ihmisten omaisuuteen, kaikkien ihmisten rakkauteen, taiteeseen, luontoon ja toivoon.
Te ette pelkää, että minä asetan liian ankaran itsekurin jokaisen velvollisuudeksi. Älkää kysykö: »Mitä auttaa oppineisuus, joka järjestelmällisesti vetäytyy kuoreensa?» tai »Kenellä on hyötyä ajattelijasta, joka kätkee kykynsä ja salaa ajatuksensa odottavalta maailmalta?» Salaa ajatuksensa! Kätke aurinko ja kuu. Ajatus on pelkkää valoa ja ilmaisee itsensä maailmankaikkeudelle. Se puhuu, vaikka olisit mykkä, omalla ihmeellisellä äänellään. Se virtailee esiin teoistasi, käytöksestäsi ja kasvoistasi. Se tuottaa sinulle ystävyyksiä. Ylevämielisten sydänten rakkaudella ja toivolla antaa se sinut totuudelle takeeksi.
Yhtenäisen ja täydellisen luonnon lakien pakosta se on suova kaiken todellisesti hyvän, jota sielussa on, maan ja taivaan rakastamalle ajattelijalle.