Päätössanat Beaumontin ja Fletcherin teoksesta »Kunnon ihmisen kohtalo.»[18]
Luin äskettäin erään etevän taidemaalarin kirjoittamia runoja, jotka olivat sangen omintakeisia ja vapaita kaikesta sovinnaisuudesta. Sielu löytää aina yllykettä sellaisista säkeistä, käsittelivätpä ne mitä aihetta tahansa. Tunne, jonka ne meihin henkäisevät, on arvokkaampi kuin konsanaan ajatus, jonka ne sisältävät. Usko omaan ajatukseesi, usko, että se, mikä sinusta oman sydämesi syvyydessä on totta, on totta kaikista ihmisistä — siinä neron salaisuus. Lausu julki kätketty vakaumuksesi, niin saavuttaa se yleisen merkityksen, sillä sisin on aikanaan tuleva ulommaisimmaksi — ja meidän ensimmäinen ajatuksemme palaa luoksemme viimeisen tuomion pasuunaan soidessa. Sielun ääni on tuttu jokaiselle; Mooseksen,[20] Platonin ja Miltonin suurin ansio on mielestämme se, etteivät he antaneet mitään arvoa kirjoille ja perintätavoille eivätkä sanoneet, mitä ihmiset, vaan mitä he itse ajattelivat. Ihmisen pitäisi oppia etsimään ja tarkkaamaan mieluummin sitä valonsädettä, joka hänen sisimmässään syttyen tuikahtaa läpi hänen sielunsa, kuin valonhohdetta runoilijoiden ja viisaiden taivaalta. Kuitenkin jättää hän kokonaan huomaamatta ajatuksensa vain sentähden, että se on hänen omansa. Jokaisessa neron tuotteessa me tunnemme omat hylätyt ajatuksemme; ne tulevat luoksemme takaisin jonkinlaisen vieroitetun ylevyyden ympäröiminä. Se on suurten taideteosten vaikuttavin opetus. Ne opettavat meitä hyväntahtoisen järkähtämättömästi luottamaan välittömään vaikutelmaamme, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kaikki miehissä nousevat sitä vastustamaan. Ellemme sitä tee, niin huomenna joku vieras sanoo mestarillisen älykkäästi juuri sen saman, mitä me kaiken aikaa ajattelimme ja tunsimme, ja meidän on pakko häpeäntuntein ottaa vastaan oma ajatuksemme toiselta. Jokaisen ihmisen kehityksessä on hetki, jolloin hänessä herää täysi vakaumus siitä, että kateus on tietämättömyyttä, että jäljittely on itsemurhaa, että hän saa todeta itsessään hyvät ja huonot puolet niiden keskinäisen suhteen mukaan ja että, vaikka avara maailma olisi täynnä onnenlahjoja, hän ei saa ainoatakaan tähkäpäätä ilman uurastusta, joka hänen on pantava muokattavaksi saamaansa maatilkkuun. Voima, joka hänessä asuu, on toteutuessaan uusi, eikä kukaan, lukuunottamatta häntä itseään, tiedä mitä hän kykenee tekemään, eikä hän itsekään tiedä, ennenkuin on koettanut. On täysin ymmärrettävää, että toiset kasvot, toiset luonteet ja toiset tosiasiat tekevät häneen voimakkaan vaikutuksen, mutta toiset eivät mitään. Tämä mielen vaikutelmaherkkyys perustuu jonkinlaiseen edeltäpäin järjestettyyn sopusointuun. Silmä on sijoitettu siihen, mihin valonsäteen pitää langeta, jotta se voisi todeta tämän määrätyn valonsäteen. Me ilmaisemme vain puoleksi omaa itseämme ja häpeämme sitä jumalallista aatetta, jota jokainen meistä edustaa. Siihen aatteeseen, sopusuhtaiseen ja hedelmälliseen, mikäli se on uskollisesti ilmituotu, saattaa turvallisesti luottaa, siliä Jumala ei ota pelkureita julistamaan tekojaan. Ihminen tuntee kohottavaa vapautusta ja iloa, kun hän on työhönsä pannut omaa sieluaan ja tehnyt parhaansa, mutta jos hän on sanonut ja tehnyt toisin, ei hän saa mitään rauhaa, se kun on vapautusta, joka et anna vapautta. Silloin hänen neronsa jo ensi yrityksessä jättää hänet eikä mikään runotar suosi häntä, ei mikään kekseliäisyys eikä toivo tue häntä.
Luota itseesi: jokainen sydän alkaa värähdellä tämän rautaisen soittimenkielen kosketuksesta. Hyväksy se paikka, jonka jumalallinen kaitselmus on sinulle löytänyt, aikalaistesi seura ja ympäröivien tapausten yhteydellisyys. Suuret miehet ovat aina tehneet niin ja ovat lasten tavoin luottaneet aikakautensa henkeen; he ovat siten ilmaisseet vakaumuksensa olevan, että se, mikä on ehdottomasti luotettavaa, on sijoitettu heidän sydämeensä, tekee työtä heidän käsillään ja hallitsee koko heidän olemustaan. Ja me, jotka olemme näitä samoja ihmisiä, saamme hyväksyä ylevin mielin saman ylimaailmallisen kohtalon; ei alaikäisten ja suojatussa nurkassaan kyyröttävien työkyvyttömien tavoin eikä yhteiskunnallisia mullistuksia pakenevien pelkurien tavoin, vaan oppaina, vapahtajina ja hyväntekijöinä, totellen Kaikkivaltiaan tarkoitusperiä ja eteenpäin vaeltaen läpi sekasorron ja pimeyden.
Kuinka ihania vastauksia näihin kysymyksiin luonto antaakaan meille lasten, pienokaisten ja luontokappalten eleissä ja olemuksessa. Heillä ei ole sellaista hajanaista ja kapinoivaa mieltä, sellaista epäluottamusta tunteeseen, laskelmistamme johtunutta, kun olemme väärin arvioineet päämäärämme tielle asetetun vastustusvoiman ja mahdollisuudet. Heidän mielensä on eheä ja heidän silmänsä on vielä lannistumaton ja kun katsomme heidän kasvoihinsa, tunnemme itsemme epävarmoiksi. Lapsuus ei mukaudu kenenkään mukaan, vaan kaikki mukautuvat sen mukaan, niin että yksi pienokainen kerää ympärilleen jokeltamaan ja leikkimään kanssaan neljä tai viisi täysikasvuista. Niin on Jumala varustanut nuoruuden, murrosiän ja miehuuden kunkin omalla yhtä suurella viehättävyydellä ja lumolla ja on tehnyt ne kadehdittaviksi ja suloisiksi ja niiden vaatimukset sellaisiksi, ettei niitä pidä syrjäyttää, mikäli ne ilmaisevat itsenäisyyttä. Älä luule, ettei tämä nuorukainen kykene mihinkään, sentähden, ettei hän osaa keskustella sinun eikä minun kanssani. Kuulehan! Viereisessä huoneessa on hänen äänensä kyllin kirkas ja painokas. Hän näyttää osaavan puhua ikäistensä kanssa. Olipa hän kaino tai rohkea, aina hän osaa näet tehdä meidät iäkkäämmät tarpeettomiksi.
Pojat, jotka ovat varmat päivällisestään ja yhtä haluttomia kuin vapaaherrat panemaan rikkaa ristiin valmistaakseen sen itselleen, ovat esimerkkinä huolettomuudesta, joka on ihmisluonnon terve ilmaus. Poika on vierashuoneessa samassa asemassa kuin katsomo teatterissa — riippumaton ja vastuunalaisuudesta vapaa, katselee nurkastaan ohikulkevia ihmisiä ja tapauksia, arvostelee ja tuomitsee nopeasti ja lyhyesti, kuten poikien on tapana, kutakin ansionsa mukaan hyväksi, pahaksi, jännittäväksi, typeräksi, kaunopuheiseksi tai ikäväksi. He eivät koskaan huolehdi seurauksista eivätkä eduista; he antavat riippumattoman ja väärentämättömän tuomion. Te voitte imarrella häntä; hän ei taivu imartelemaan teitä. Mutta aikaihminen on ikäänkuin lyöty oman tietoisen harkintansa kahleisiin. Niin pian kuin hän kerran on huomiota herättäen suorittanut tai puhunut jotakin, on hän sidottu satojen ihmisten tunteisiin, joko myötätuntoiseen vaarinpitoon tai vihaan, jotka hänen nyt täytyy ottaa lukuun. Ei ole kysymystäkään mistään levosta. Oi, jospa hän voisi palata takaisin riippumattomuuteensa. Ken siis voi välttää kaikkia kunnianosoituksia ja tarkata ympäristöään taas, kuten ennenkin, saman kiihkottoman, puolueettoman, lahjomattoman ja väistymättömän viattomuuden ilmakehästä, hänen täytyy aina olla peloittava. Hänen tulee lausua kaikista asioista ja tapauksista mielipiteensä, jota ei pidetä yksityislaatuisena, vaan ehdottomasti pätevänä ja jonka tulee langeta nuolen tavoin ihmisten tietoisuuteen ja täyttää heidät pelolla.
Tällaisia ääniä kuulemme yksinäisyydessä. Mutta ne heikkenevät ja mykistyvät, kun astumme maailmaan. Yhteiskunta on kaikkialla salaliitossa jossakin sen yksityisessä jäsenessä ilmenevää miehenmieltä vastaan. Yhteiskunta on osakeyhtiö, jonka jäsenet suostuvat uhraamaan vapautensa ja henkisen sivistyksensä saadakseen varmemman vakuuden leivän hankkimisesta jokaiselle osakkeenomistajalle. Enin kysytty hyve on samanlaisuus. Itseluottamus on sen kammoksumisen kohde. Se ei rakasta todellisia arvoja eikä luovia kykyjä, vaan nimiä ja tapoja.
Ken tahtoo tulla mieheksi, hänen täytyy tulla omalaatuiseksi. Ken tahtoo voittaa kuolemattoman voitonseppeleen, hän ei saa antaa hyvyyden nimen johtaa itseään harhaan, vaan hänen on tutkittava, mikäli kulloinkin kysymyksessä on todellista hyvyyttä. Ei sittenkään mikään muu ole niin pyhää kuin sinun oman sielusi eheys. Vapauta itsesi, niin saavuttaa menettelysi koko maailman hyväksymyksen. Muistan vastauksen, jonka minä ollessani vielä nuori aivan kuin itsestäni annoin eräälle arvossapidetylle neuvonantajalle, jonka oli tapana tuskastuttaa minua rakkailla vanhoilla kirkon opinkappaleillaan. Minun sanoessani: »Mitä minulla on tekemistä perintätietojen pyhyyden kanssa, jos elän todellisesti sisästä kumpuavien herätteiden mukaan?» ystäväni huomautti: »Mutta sellaiset sisäiset liikahdukset voivat olla kotoisin alhaalta eikä ylhäältä.» Minä vastasin: »Ne eivät näytä tulevan alhaalta, sillä jos minä olisin pahanhengen lapsi, tahtoisin elää pahastahengestä...» Ei mikään laki ole minulle niin pyhä kuin oman luontoni laki. Hyvä ja paha ovat vain nimiä, jotka sangen hyvin soveltuvat siirrettäviksi mille seikalle hyvänsä; se yksin on oikeaa, joka vastaa kokoomustani, ja se yksin väärää, joka on ristiriidassa sen kanssa. Ihmisen on voitettava itsensä kohdatessaan kaikkinaisia vaikeuksia, niinkuin kaikki muu, paitsi hän, olisi nimellistä ja katoavaista. Minua hävettää, kun ajattelen, kuinka helposti me suostumme arvomerkkeihin, suuriin seuroihin ja kuolleisiin laitoksiin. Jokainen siivo ja sujuvasti puhuva yksilö vaikuttaa minuun ja ohjaa minua enemmän kuin on kohtuullista. Minun täytyy kulkea pää pystyssä ja elinvoimaisena ja sanoa peittelemätön totuus kaikkien teiden risteyksissä. Jos ilkeämielisyys ja turhamaisuus kantavat ihmisrakkauden pukua, sallimmeko sitä? Kun häijy yltiöhurskas ottaa omakseen orjien vapauttamisen jalon asian ja saapuu luokseni mukanaan viimeiset uutiset Barbados-saarelta,[21] niin miksi en sanoisi hänelle: »Mene ja rakasta lapsiasi; rakasta halonhakkaajaa; ole hyväsydäminen ja vaatimaton, omaksu nämä miellyttävät piirteet, äläkä koristele kovaa, rakkaudetonta kunnianhimoasi tuolla uskomattomalla hellyydellä, jota olet tuntevinasi tuhannen peninkulman päässä asuvaa mustaa kansaa kohtaan. Kauas suuntautuva rakkautesi on kotona vihaa.» Karkea ja sievistelemätön olisi sellainen tervehdys, mutta totuus on kauniimpi kuin keinotekoinen rakkaus. Hyvyydelläsi täytyy olla jonkun verran jyrkkyyttä sellaista kohtaan —muuten se ei ole mistään kotoisin. Vihan oppia on saarnattava vastapainoksi surkuttelevalle ja voivottelevalle rakkauden opille. Minä pakenen isää ja äitiä ja vaimoa ja veljeä, kun neroni kutsuu minua. Tahtoisin kirjoittaa oven poikkipienaan sanan mieliteko. Toivon, että se sittenkin on jotakin parempaa kuin mieliteko, mutta me emme voi menettää aikaa selittetyihin. Älkää odottako, että osoittaisin syyn, miksi etsin tai miksi kartan seuraa. Älkää siis sanoko minulle, kuten muuan hyvä ihminen teki tänään, että minun velvollisuuteni on sijoittaa kaikki köyhät ihmiset hyviin asemiin. Ovatko ne minun köyhiäni? Minä sanon sinulle, sinä typerä ihmisystävä, että minä kitsastelen markkaa, kymmenpennistä ja penniä antaessani sen sellaisille ihmisille, joilla ei ole mitään asiaa minulle ja joille en myöskään tiedä itselläni mitään asiaa olevan. On ihmisluokka, jolta minä kaiken henkisen heimolaisuuden nojalla olen saanut ja jolle olen antanut; heidän tähtensä olen valmis astumaan vankilaan, jos tarvitaan; vaikka tunnustan häpeällä silloin tällöin antaneeni markan teidän sekalaisiin yleisiin hyväntekeväisyyslaitoksiinne, kasvatukseen hullujenkoulussa, kokoushuoneiden rakentamiseen turhanpäiväisiä tarkoitusperiä varten, jotka nyt niin monia tempaavat mukaansa, almuihin juomareille ja tuhatkertaisiin auttajayhdistyksiin — niin on se vahingollinen markka, josta kieltäytymiseen minulla ennen pitkää tulee olemaan riittävästi miehuullisuutta.
Hyveet ovat yleisen käsityksen mukaan pikemmin poikkeus kuin laki. Tuossa on ihminen ja tuossa hänen hyveensä. Ihmiset tekevät niinsanottuja hyviä töitä, esimerkiksi jonkin miehuutta tai rakkautta osoittavan teon, vain sentakia, että maksaisivat sillä sakon siitä, että päivittäin jäävät pois juhlanäytöksestä. Heidän tekonsa ovat tehdyt puolustamaan tai anteeksipyytämään heidän elämäänsä maailmassa — samoin kuin raajarikot ja mielenvikaiset maksavat suuren summan ylöspidostaan. Heidän hyveensä ovat katumusrangaistuksia. Minä en tahdo kärsiä rangaistuksia, vaan elää. Elän elämää sen itsensä takia enkä näytteeksi. Minusta on parempi, että se on alempisukuista, jotta se olisi oikeaa ja tasaista, kuin että se on loistoisa ja epävakainen. Tahtoisin, että se olisi tervettä ja suloista eikä niukkaan ruokajärjestelyyn ja suonen lyötteihin sidottu. Tärkeimpänä vaadin sinulta todistusta siitä, että olet mies, ja hylkään vetoamisen miehestä hänen tekoihinsa. Minä tiedän, etten tee mitään erotusta, teenkö vai vältänkö tekoja, joita pidetään erinomaisina. En voi suostua maksamaan etuoikeudesta siinä, missä minulla on eittämätön oikeus. Niin köyhät ja mitättömät kuin kykyni lienevätkin, olen tosiasiallisesti olemassa, enkä minä tarvitse siitä omia tai tovereitteni vakuutuksia enkä mitään toisarvoisia todistuskappaleita.
Mitä minun on tehtävä, siinä kaikki mikä kiinnittää mieltäni, eikä se merkitse mitään mitä ihmiset ajattelevat. Tämä laki, jota on yhtä vaikea sovelluttaa todellisuuteen kuin henkiseen maailmaan, olkoon suuruuden ja pienuuden erottaja. Se on sitäkin vaikeampi tehtävä, kun aina olet löytävä niitä, jotka ajattelevat, että he tietävät paremmin kuin sinä, mikä on sinun velvollisuutesi. On helppo elää maailmassa maailman mukaan; on helppo elää yksinäisyydessä omintakeisesti, mutta suuri mies on se, joka keskellä joukkoa säilyttää ihastuttavan täydellisesti yksinäisyyden riippumattomuuden.
Sinulle kuolleiksi käyneisiin tapoihin mukautumista vastaan voi sanoa, että sellainen menettely hajoittaa voimiasi. Se kuluttaa hukkaan aikaasi ja tahrii luonteesi jättämät vaikutelmat. Jos kannatat rappeutunutta kirkkoa, annat avustusta riutuneelle raamattuseuralle, äänestät enemmistön mukana joko hallituksen puolesta tai sitä vastaan ja katat pöydän matalamielisen majatalonisännän tavoin — on minun vaikea kaikkien näiden suojustimien alta päästä perille, mikä sinä olet miehiäsi. Ja luonnollisesti on vastaava määrä voimia jätetty käyttämättä sinun omaan elämääsi. Mutta tee tehtäväsi, niin minä olen tunteva sinut. Tee omaa työtäsi, niin olet välähyttävä uutta voimaa itseesi. Ihmisen täytyy ottaa mietittäväkseen, mitä sokkosillaoloa tämä samanlaistumisella leikkiminen on. Jos minä tiedän sinun lahkosi, niin voin edeltäkäsin sanella sinun todistelusi. Minä kuulen, että saarnaaja ilmoittaa aikovansa puhua jonkun kirkon laitoksen tarkoituksenmukaisuudesta. Enkö tiedä jo edeltäkäsin, että hänen on mahdotonta sanoa yhtään uutta itsenäistä sanaa? Enkö tiedä, että tämän laitoksen perusteiden tutkimisen kerskailusta huolimatta hän ei ole esittävä yhtään tosiasiaa? Enkö tiedä, että hän on lupautunut olemaan katsomatta muuanne kuin yhdelle puolelle — sallitulle puolelle ja että hän ei esiinny ihmisenä, vaan seurakunnan pappina? Hän on avuksi otettu asianajaja ja nuo ylhäiset tuomitsevat ilmeet ovat merkityksetöntä mahtailua. Siten on suurin osa ihmisiä sitonut silmänsä toisella tai toisella nenäliinalla ja kiinnittänyt itsensä johonkin näistä yhteisistä katsantokannoista. Samanlaisuus ei tee heitä valheellisiksi muutamien harvojen valheiden osittaisena alkuunpanijana, vaan valheellisiksi kaikissa yksityiskohdissa. Ei mikään heidän totuuksistaan ole täyttä totta. Heidän kaksi ei merkitse todellisuudessa kahta, heidän neljä ei ole oikea neljä; sen johdosta jokainen heidän lausumansa sana loukkaa meitä, emmekä tiedä, mistä alkaisimme saattaaksemme heidät oikealle tolalle. Sillävälin pukee luonto meidät vitkastelematta sen puolueen vankivaatteisiin, johon lukeudumme. Meidän kaikkien kasvoille ja olentoon tulee sama leima ja se muuttuu asteittain mitä laupeimmaksi aasinilmeeksi. On eräs yksityisistä tapauksista saatu nöyryyttävä kokemus, joka pitää paikkansa myöskin ihmissuvun historiassa; tarkoitan »hyväksymisen houkkiomaista hymyä», pakotettua hymyilyä, jonka me puristamme esiin seurassa, missä emme tunne itseämme halukkaiksi samassa äänilajissa vastaamaan keskusteluun, joka ei kiinnitä mieltämme. Lihakset, joita ei liikuteta tahallisesti, vaan alhaisten tahdonilmausten pakotuksesta, jännittyvät kankeasti kasvonpiirteiden ympärille herättäen epämiellyttäviä tunteita.
Samanlaistumista vastustavaa maailma ruoskii epäsuosiollaan. Ja sen tähden ihmisen on hyvä tietää, minkäarvoisina on pidettävä happamia kasvoja. Sivulliset katsovat samanlaisuuteen mukautumatonta henkilöä karsaasti keskellä katua ja ystävän vierashuoneessa. Jos tämä vastenmielisyys juontuu halveksimisesta ja vastustushalusta samoin kuin se, mitä asianomainen henkilö tuntee, on hänellä tietysti syytä mieli suruisena mennä kotiin, mutta ihmisjoukon happamilla kasvoilla samoin kuin suloisilla ilmeillä ei ole syvällistä syytä. Ne ovat nostetut ylös ja alas sen mukaan kuin tuuli puhaltaa ja sanomalehdet vihjaavat. Kuitenkin on joukon paheksunta paljon peloittavampi kuin hallituksen ja oppineiston. On jokseenkin helppo voimakkaan ihmisen, joka tuntee maailman, kestää sivistyneiden luokkien raivoa. Niiden kiihtymyksessä on jotakin säädyllistä ja varovaista, sillä ne ovat arkoja, koska ovat itse sangen helposti haavoitettavissa. Mutta kun heidän naiselliseen kiihtymykseensä yhdistyy rahvaan suuttumus, kun oppimaton ja köyhä ovat yllytetyt liikkeelle, kun älytön raaka voima, joka piilee yhteiskunnan pohjalla, on saatu ärjymään ja maahan lyömään, tarvitaan vakiintunutta mielenuljuutta ja uskonnollisuutta, ennenkuin korkeimman olennon tavoin voimme kohdata sitä kuin pikkuseikkaa, jolla ei ole merkitystä.
Toinen pelätin, joka vieroittaa itseluottamuksesta, on meidän johdonmukaisuutemme; kunnioitus ohimenneitä tekojamme ja sanojamme kohtaan. Toisten silmät eivät näe muita tosiseikkoja arvioidakseen meidän vaellustamme kuin menneisyyteen kuuluvat tekomme ja siksi emme kernaasti tahtoisi pettää heidän odotuksiaan.
Mutta miksi sitten kannat päätäsi pystyssä? Miksi laahaat sinne tänne muistisi kuollutta ruumista pelosta, että joudut ristiriitaan jonkin seikan kanssa, jonka olet esittänyt jollakin julkisella paikalla? Ja vaikkapa puhuisitkin itseäsi vastaan, niin mitä sitten? On viisas sääntö se, ettet koskaan luota yksinomaan muistiin, tuskinpa silloinkaan kun on kysymys puhtaan muistin toiminnoista, vaan tuot menneisyyden tuomiolle tuhatsilmäisen nykyisyyden eteen ja elät alati uutta päivää. Äärimmäisessä ajattelussasi olet kieltänyt jumaluudelta persoonallisuuden, mutta kun sielun hartaat liikkeet tulevat, antaudut niille sydämelläsi ja elämälläsi, vaikka ne antaisivatkin Jumalalle ulkomuotoa ja väriä. Jätä oppijärjestelmäsi, niinkuin Josef mekkonsa syntisen vaimon käsiin, ja pakene.
Mieletön johdonmukaisuus on pienten sielujen peikko ja pienten valtiomiesten, ajattelijoiden ja jumaluusoppineiden palvonnan esine. Suurella sielulla ei yksinkertaisesti ole mitään tekemistä johdonmukaisuuden kanssa. Hän voi yhtä hyvin huvikseen leikitellä seinälle lankeavalla varjollaan. Sano uskaliain sanoin, mitä nyt ajattelet, ja huomenna taas sano uskaliain sanoin, mitä silloin ajattelet, vaikka se olisikin näennäisessä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä sanoit tänään. »Voi, mutta silloin minut varmaan väärinkäsitetään?» Onko sitten niin suuri vahinko saada osakseen väärinkäsitystä? Pythagoras ymmärrettiin väärin, ja Sokrates, ja Jeesus, ja Luther, ja Copernicus, ja Galilei, ja Newton ja jokainen puhdas ja viisas henki, joka milloinkaan on lihaksi tullut. Suuruus merkitsee väärinymmärtämistä toisten puolelta.
Minä otaksun, ettei kukaan ihminen voi rikkoa luontonsa lakeja vastaan. Kaikki hänen tahtonsa hyppäykset ovat hänen olemuksensa lain pyöristämät, samoin kuin Andien ja Himalayan[22] rosoisuudet tuntuvat vähäpätöisiltä maapallon taipeessa. Ei myöskään merkitse mitään, kuinka te mittailette ja tunnustelette häntä. Luonne on samanlainen kuin akrostikhoni tai aleksandriinisäe[23] — lukipa sen eteenpäin, taaksepäin tai poikkipuolin, aina se muodostaa saman ajatuksen. Tässä viehättävässä, hiljaisessa metsäelämässä, jonka Jumala on minulle antanut, sallittakoon minun merkitä muistiin päivä päivältä rehelliset ajatukseni katsomatta eteenpäin tai taaksepäin; ne osoittautuvat silloin epäilemättä sopusoinnussa oleviksi, vaikka en ole sitä erikoisesti ajatellut enkä pitänyt silmällä. Kirjani tuoksuu silloin männyltä ja heläjää hyönteisten surinaa. Pääskynen on ikkunani päällä punova rihman tai oljenkorren, jonka se tuo nokassaan, myöskin minun kankaaseeni. Meitä pidetään sellaisina, jommoisia me olemme. Luonne näyttäytyy tahdostasi riippumatta. Ihmiset luulottelevat ilmaisevansa hyveensä tai paheensa yksinomaan julkisissa teoissa eivätkä näe, että hyve tai pahe hengittää joka hetki.
Jokaiseen toimintojen moninaisuuteen tulee yhtäpitävyyttä, mikäli ne aikanaan ovat rehellisiä ja luonnollisia. Sillä samasta tahdosta virtailevat toiminnot tulevat sopusointuisiksi, näyttivätpä ne kuinka eriäviltä tahansa. Eriäväisyydet häipyvät näkyvistä, kun katsomme niitä jonkun matkan päästä, vähäisestäkin ajatuksen korkeudesta. Sama pyrkimys yhdistää ne kaikki. Parhaimman laivan uurtama tie on murtoviiva satoine mutkineen. Katso tätä viivaa riittävän välimatkan päästä, niin se suoristautuu keskitien suuntaan. Oikea itsenäinen tekosi selittää itsensä ja on selityksenä sinun muille oikeille teoillesi. Sinun samanlaistumisesi ei selitä mitään. Toimi itsenäisesti, niin se, mitä jo olet itsenäisesti tehnyt, puolustaa toimintatapaasi. Suuruus vetoaa tulevaisuuteen. Jos kerran tänään voin olla kyllin voimakas tehdäkseni oikein ja halveksiakseni minuun tähdättyjä silmäyksiä, niin on minun jo aikaisemmin täytynyt tehdä niin paljon oikeata, että se puolustaa nykyistä toimintaani. Oli miten oli, tee oikein nyt. Halveksi alati näennäisyyttä, niin voit aina niin menetellä. Luonteen voima on moninkertaistuvaa. Kaikki hyveellisesti eletyt päivät luovuttavat terveytensä nykyhetkelle. Mikä aiheuttaa hallintotoimien ja taistelukenttien sankarien suuruuden, joka valtaa mielikuvituksemme? Tietoisuusko heidän takanaan olevien suurten päivien ja voittojen sarjasta? Ne levittävät yhtenäistä valoa eteenpäin rientävän sankarin otsalle. Hän on ikäänkuin näkyväisen enkelijoukon saattama. Tämä se singahutti ukkosta Chathamin ääneen, arvokkuutta Washingtonin ryhtiin ja Amerikan Adamsin silmiin.[24]
Mainetta pidämme arvossa sen johdosta, että se ei ole hetkellistä. Se on aina yhtä vanha hyve. Me kunnioitamme sitä tänään sentähden, ettei se ole tämän päivän lapsi. Me rakastamme ja osoitamme sille suosiotamme, koska se ei tavoittele rakkauttamme ja suosiotamme, vaan on itsestään riippuvainen ja itsestään johtunut ja senvuoksi vanhaa tahratonta sukupuuta, silloinkin, kun se esiintyy nuoren henkilön olemuksessa. Toivon, että näinä päivinä olemme kuulleet viimeisen kerran puhuttavan samanlaistumisesta ja johdonmukaisuudesta. Tulkoot nämä sanat täst'edes vanhanaikaisiksi ja naurunalaisiksi. Päivälliskellon asemesta soitelkaamme spartalaista huilua.[25] Älkäämme enää koskaan kumarrelko ja pyydelkö anteeksi. Suuri mies on tulossa kotiini aterialle. En halua miellyttää häntä; haluan, että hän koettaisi miellyttää minua. Tahdon tällöin edustaa ihmisyyttä ja vaikka tahdon tehdä sen ystävällisesti, tahdon tehdä sen samalla todellisesti. Uhmatkaamme ja kolhaiskaamme aikamme sileätä keskinkertaisuutta ja innoittavaa itsetyytyväisyyttä ja heittäkäämme vasten kasvoja tavoille, kaupalle ja toimistoille tuo tosiasia, joka on kaiken historian tulos, että missä tahansa ihminen toimii, siinä on toimimassa suuri vastuunalainen Ajattelija ja Toiminnan mies; että todellinen ihminen ei kuulu mihinkään aikaan eikä paikkaan, vaan on asioiden keskus. Missä hän on, siellä on luonto. Hän mittaa sinut, kaikki ihmiset ja kaikki tapahtumat. Ihmiskunnan joka ainoa yksilö palauttaa säännöllisesti mieleemme jotakin muuta tai jonkun toisen henkilön. Luonne, joka on tosiolevainen, ei palauta mieleemme mitään muuta; se käsittää luomistyön kaikkeuden. Ihmisen pitäisi olla niin paljon, että hän tekisi kaikki ympäröivät olosuhteet samantekeviksi. Jokainen todellinen ihminen on syy, maa ja aikakausi, vaatii määrättömiä avaruuksia, lukuja ja ajan pannakseen täytäntöön tarkoituksensa, ja jälkipolvi näyttää seuraavan hänen askeleitaan kuin pitkä saattue palvelijoita. Ihminen Caesar on syntynyt, ja aikakausien kuluttua on nähtävänämme Rooman keisarikunta. Kristus on syntynyt, ja miljoonat sielut kasvavat kiinni ja eläytyvät hänen henkeensä niin, että häntä on sekoitettu ihmisen hyveisiin ja mahdollisuuksiin. Aikaansaannos on yhden ihmisen loitolle lankeava varjo; niinkuin munkkilaitos erakko Antoniuksen, uskonpuhdistus Lutherin, kveekarien suunta Foxin, metodismi Wesleyn ja orjien vapauttaminen Clarksonin. Scipiota nimitti Milton »Rooman huipuksi», ja koko historia on mukavasti jaettavissa muutamien voimakkaiden ja syvällisten henkilöiden elämäkertoihin.[26]
Tuntekoon siis ihminen oman arvonsa ja pitäköön olevaisuuden jalkojensa alla. Älköön hän tulko tirkistellen tai varkain pujahtako pois, tai hiiviskelkö ylös ja alas huoltolaitoksen pojan, lehtolapsen tai salakuljettajan tavoin maailmassa, joka on olemassa häntä varten. Mutta kadulla ihminen löytämättä itsestään arvoa, joka vastaa tornin rakentanutta tai marmoriin jumalankuvia hakannutta voimaa, tuntee itsensä köyhäksi katsoessaan ympärilleen. Hänestä on palatsilla, kuvapatsaalla tai kallisarvoisella kirjalla vieraan ja kielletyn leima, samanlainen kuin loistokkaissa ajoneuvoissa ajavalla ylhäisellä herralla, ja hän näyttää sanovan tähän tapaan: »Armollinen herra, kuka te olette?» Kuitenkin ovat nämä kaikki hänen huomionsa hakijoita, anojia, jotka pyytävät hänen kykyjään astumaan esiin ja ottamaan heidät huostaansa. Taulu odottaa tuomiotani: se ei käske minua, minun on määrättävä, onko sillä oikeutta kiitoksen saantiin. Kansansatu juoposta,[27] joka korjattiin kadulta puolikuolleena, kannettiin herttuan taloon, pestiin, puettiin ja pantiin herttuan vuoteeseen, jota hänen herättyään kohdeltiin samoilla alamaisilla juhlallisuuksilla kuin herttuaakin ja jolle vakuutettiin, että hän oli ollut järjiltään, saa kiittää tunnetuksi tulemisestaan sitä tosiasiaa, että se esittää oivan vertauskuvan ihmisen tilasta, joka maailmassa elää jonkinlaisen juopuneen tavoin, mutta herää silloin tällöin, käyttelee järkeään ja huomaa olevansa todellinen kuningas.
Lukemisemme on kerjäläismäistä ja liehakoivaa. Historiassa mielikuvituksemme vetää meitä nenästä. Kuninkuus ja aateluus, valta ja rikkaus, on mahtipontisempi sanaluettelo kuin yksityisnimet Juho ja Edvard, jotka tapaamme pienissä taloissa ja tavallisissa päivätöissä, mutta elämän kysymykset ovat samat molemmilla, ja molempien kokonaissumma on sama. Mistä johtuu kaikki tämä Alfred suuren, Skanderbegin[28] ja Kustaa Aadolfin kunnioittaminen? Olettakaamme että he olivat miehekkäitä; käyttivätkö he miehekkyyttä hyväkseen, niin ettei siitä jäänyt mitään jäljelle? Sinun yksityisestä teostasi tänään riippuu yhtä suuri pelipanos, kuin se, mikä seuraa heidän julkisia ja mainehikkaita askeleitaan. Kun yksityiset ihmiset alkavat toimia omintakeisten näkemystensä mukaan, siirtyy loistokehä kuninkaitten teoista tavallisten kuolevaisten tekoihin.
Maailmaa ovat kasvattaneet sen kuninkaat, jotka ovat luonneet kansakuntien silmät. Nämä mahtavat vertauskuvat ovat opettaneet sille keskinäisen kunnioituksen, jota ihminen on velvollinen ihmiselle osoittamaan. Ilahduttava uskollisuus, jolla ihmiset ovat kaikkialla sietäneet kuningasta, ylimystä, tai suurta tilanomistajaa, joka astelee heidän keskellään pitäen lakeja omaisuutenaan, tekee ihmisiä ja asioita varten oman asteikkonsa ja kääntää ylösalaisin heidän mittapuunsa, maksaa hyvistä töistä rahan asemesta kunnianosoituksilla ja edustaa omalla olemuksellaan lakia — oli hieroglyfi, jolla ihmiset hämärästi merkitsivät tietoisuutensa omasta oikeudestaan ja arvokkuudestaan, jokaisen ihmisen oikeudesta.
Lumoava vaikutus, joka säteilee kaikesta itsenäisestä toiminnasta, saa selityksensä, kun tutkimme itseluottamuksen perusteita. Kuka on henkilö, joka luottaa itseensä? Mikä on tuo alkuperäinen Itse, johon kaikkien luottamus voi perustua? Minkälainen on tuon järjestelmiä ilkkuvan tähden luonto ja mahti, jolla ei ole tähtäyskulmaa, jonka alkuaineita ei voi laskea ja joka heittää kauneuden säteen myös arkipäiväisiin ja puutteellisiin tekoihin, jos niissä on vähänkään itsenäisyyden oireita? Tutkimus johtaa meidät tuohon lähteeseen, joka samalla kertaa on neron, hyveen ja elämän ydinmehu, jota me nimitämme oma-aloitteisuudeksi tai vaistoksi. Me nimitämme tätä alkeellista viisautta sisäiseksi näkemykseksi, jolloin taas kaikki myöhemmät saavutukset ovat ilmestymyksiä. Tuossa syvässä voimassa, viimeisessä tosiasiassa, jonka taa ei yrittely voi kulkea, löytävät kaikki oliot yhteisen alkuperänsä. Sillä olemisen tunne, joka tiedottomalla tavalla orastaa sielussamme hiljaisina hetkinä, ei eroa olioista, paikasta, valosta, ajasta eikä ihmisestä, vaan on yhtä näiden kanssa, ja kumpuaa silminnähtävästi samasta lähteestä, josta niiden elämä ja olemus on kotoisin. Ensin me saamme osamme elämästä, jonka kannattamina oliot ovat olemassa, ja myöhemmin me näemme ne luonnon ilmiöinä ja unohdamme, että olemme olleet jakamassa näiden alkuperustetta. Tässä on toiminnan ja ajatuksen lähde. Tässä ovat sen innoituksen keuhkot, joka antaa ihmiselle viisautta ja jota eivät voi kieltää muut kuin pyhän pilkkaajat ja jumalankieltäjät. Me lepäämme mittaamattoman järjen sylissä, joka vihkii meidät totuutensa vastaanottajiksi ja toimintansa elimiksi. Kun me erotamme oikeudenmukaisuuden ja kun me erotamme totuuden, emme itsestämme tee mitään, vaan sallimme sen säteitten kulkea lävitsemme. Jos kysymme, mistä ne tulevat, jos yritämme katsahtaa sieluun löytääksemme niiden syyn, on koko ajattelu harhaa. Saamme tyytyä toteamaan vain sen, onko sitä kulloinkin olemassa vai eikö. Jokainen ihminen osaa erottaa sielunsa tahdontoiminnot sen tahdottomista havainnoista ja tietää, että hänen tahdottomat havaintonsa vaativat täyttä luottamusta. Hän voi erehtyä niitä ilmituodessaan, mutta hän tietää, että nämä seikat ovat yhtä riidattomia kuin yö ja päivä. Tahalliset tekoni ovat vain samoilua sinne tänne; hyödyttömimmät haaveet ja heikoimmatkin alkuperäiset mielenliikutukset herättävät uteliaisuuttani ja arvonantoani. Ajattelemattomat ihmiset vastustavat yhtä helposti havaintojen kuin ajatustoiminnan ääntä, tai paremmin sanoen, paljon suuremmalla valmiudella, sillä he eivät erota havaintoa käsitteistä. He kuvittelevat, että minä valitsen nähdäkseni tämän tai tuon esineen. Mutta havainto ei ole oikullinen, vaan kohtalokas. Jos minä näen jonkin piirteen, tulevat lapseni näkemään sen minun jäljestäni ja ajan pitkään koko ihmissuku — vaikka voi olla mahdollista, ettei yksikään ole sitä nähnyt ennen minua. Sillä minun havaintoni siitä on yhtä eittämätön tosiasia kuin aurinko.
Sielun suhteet jumalalliseen henkeen ovat niin puhtaat, että on loukkaavaa yrittää käydä auttamaan niitä. Sen suhteen pitäisi olla sellainen, että Jumala, silloin kun hän puhuu, voisi ilmaista ei vain yhden asian, vaan kaikki asiat, voisi täyttää maailman äänellään, lähettäisi ulos ympärilleen valoa, luontoa, aikaa ja sieluja kaikkialla läsnäolevan ajatuksensa keskuksesta ja uudelleen antaisi ja uudelleen loisi kaikkeuden. Milloin vain sielu on yksinkertainen ja ottaa vastaan jumalallista viisautta, saavat vanhat asiat mennä menojaan — menetelmät, opettajat ja temppelit kaatuvat, ja sielu elää nykyisyydessä ja imee menneisyyden ja tulevaisuuden nykyhetkeen. Kaikki oliot saavat pyhityksensä suhteessaan siihen toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Kaikki oliot sulautuvat alkuperusteensa kautta keskukseensa, ja ihanat yksityiset ihmeet häviävät yleismaailmalliseen luomisihmeeseen, Jos sentähden ihminen väittää tuntevansa Jumalan ja puhuvansa hänestä ja kuljettaa teidät jonkun vanhan, toisessa seudussa asuneen ja toiseen maailmaan kuuluneen poissammuneen kansakunnan sananparsien taa, — niin älkää uskoko häntä. Onko terho parempi kuin tammi, joka on sen kukkeus ja täydellisyys? Ovatko vanhemmat paremmat kuin lapset, joihin he ovat vuodattaneet kypsyneen olemuksensa? Mistä sitten tulee tämä menneisyyden palvonta? Vuosisadat ovat salaliitossa sielun terveyttä ja vaikutusvaltaa vastaan. Aika ja paikka ovat vain fysiologisia värejä, joita silmä aikaansaa, mutta sielu on valoa; missä sielu, siellä päivä; missä se on ollut, siellä ei enää ole mitään; ja historia on epäoleellisuutta ja vääryyttä, jos se on jotakin muuta kuin iloinen puolustus tai vertauspuhe olemisestani ja tulemisestani.
Ihminen on arka ja valmis puolustautumaan; hän ei enää kulje pää pystyssä; hän ei uskalla sanoa »minä ajattelen», »minä olen», vaan lainaa jonkun pyhimyksen tai viisaan sanoja. Hän seisoo häpeissään ruohon tai kukkivan ruusun edessä. Ruusut tuossa ikkunani alla eivät millään tavalla viittaa aikaisempiin tai toisiin parempiin ruusuihin; ne ovat sitä, mitä ne ovat; ne elävät nykyistä päivää Jumalan kanssa, Aika ei ole niitä varten. Siinä on yksinkertaisesti ruusu; se on täydellinen olemassaolonsa joka hetkellä. Ennenkuin lehtisilmu on puhjennut, on sen koko elämä ollut toiminnassa; täydessä kukoistuksessa olevassa kukassa ei ole elämää enemmän, lehdettömässä juuressa ei ole sitä vähemmän. Sen luonto on tyydytetty ja se puolestaan tyydyttää samalla tapaa joka hetki luontoa. Mutta ihminen siirtää aina tuonnemmaksi tai vaipuu muistoihinsa; hän ei elä nykyhetkessä, vaan suree taaksekäännetyin katsein menneisyyttään tai huomaamatta ylt'ympäriinsä avautuvia rikkauksia nousee varpailleen nähdäkseen edeltäkäsin tulevaisuuteen. Hän ei voi olla onnellinen eikä voimakas, ennenkuin hän ajan yläpuolella elää luonnon kanssa nykyhetkessä.
Tämän pitäisi olla kyllin selvää. Mutta katsokaa, kuinka voimakkaat älyt ovat uskaltaneet olla kuulematta itse Jumalaa, jollei hän ole puhunut, sanoisinko, Davidin, Jeremiaan tai Paavalin kielellä. Emme aina anna niin suurta arvoa muutamille ydintotuuksille tai muutamien henkilöiden elämälle. Me olemme lasten kaltaisia, jotka ensin toistelevat ulkomuististaan isoäitien ja kotiopettajien ajatelmia ja tultuaan isommiksi lahjakkaiden ja lujaluonteisten ihmisten ajatelmia, joita he sattuvat näkemään — vaivoin jaksaen muistaa sanasta sanaan, mitä he ovat sanoneet; jälkeenpäin, kun he nousevat näkökannalle, jolla nämä ovat seisoneet lausuessaan sanottavansa, he ymmärtävät ne ja haluavat olla piittaamatta sanoista, sillä milloin tahansa voivat he käyttää sanoja yhtä hyvin, kun tulee tarvis. Jos me elämme oikein, alamme nähdä oikein. On yhtä helppo voimakkaalle ihmiselle olla voimakas, kuin heikolle on olla heikko. Kun muodostuu uusi havainto, vapautamme ilomielin muistin sen varastoihin kätketyistä aarteista ja vanhasta romusta. Kun ihminen elää Jumalan kanssa, on hänen äänensä helisevä yhtä ihanasti kuin puron solina ja viljapellon kahina. Ja nyt lopuksi tämän kysymyksen korkein totuus, jota ei ole vielä sanottu, ja jota ei todennäköisesti voidakaan sanoa, sillä kaikki mitä sanomme on sisäisen näkemyksen etäistä muistelua. Ajatus, jonka nyt voin parhaiten tavoittaa saadakseni sen sanotuksi, on tämä. Kun hyvä on liki sinua, kun sinulla on elämä itsessäsi, ei se ole minkään tietyn tai totutun tien varrella; et ole erottava kenenkään muun jalanjälkiä; et ole näkevä ihmiskasvoja; et ole kuuleva mitään nimeä; tie, ajatus ja hyvä ovat täydelleen outoja ja uusia. Se on kulkeva esimerkin ja kokeen ulkopuolitse, Tiesi käy ihmisen luota eikä ihmisen luo. Kaikki henkilöt, jotka koskaan ovat eläneet, ovat sen unohdettuja palvelijoita. Pelko ja toivo ovat yhtä kaukana sen alapuolella. On jotakin matalaa myöskin toivossa. Selvänäköisyyden hetkellä ei ole mitään sellaista, jota voisi nimittää kiitollisuudeksi, eikä oikeastaan myöskään iloa. Mielenliikutusten yläpuolelle kohonnut sielu näkee yhtenäisyyttä ja iäistä syysuhteisuutta, tajuaa totuuden ja oikeuden itseolevaisuuden ja hiljentää mielensä tietäessään, että kaikki asiat menevät hyvin. Luonnon avarat paikat Atlantin valtameri ja Eteläinen jäämeri — ja pitkät ajanjaksot, vuodet ja vuosisadat — eivät merkitse mitään. Se, mitä minä ajattelen ja tunnen, on ollut pohjana jokaiselle aikaisemmalle elämäntilalle ja olosuhteelle, samoin kuin se on pohjana nykyisyydelleni ja sille, mitä nimitetään elämäksi, sekä sille, mitä nimitetään kuolemaksi.
Elämä yksin on arvokasta, ei se, että on elänyt. Voima lakkaa levon hetkellä; se elää siinä, missä menneisyyden tilasta siirrytään nykyisyyden tilaan, pyörremyrskyn kiidännässä ja päämäärään pyrkimisessä. Tätä yhtä tosiasiaa maailma vihaa, että nimittäin sielu kasvaa, sillä se kumoaa ainiaaksi menneisyyden, muuttaa kaikki rikkaudet köyhyydeksi, kaiken maineen häpeäksi, sekoittaa pyhimyksen maankiertäjään ja työntää samoin Jeesuksen ja Juudaan syrjään. Miksi me sitten puhumme itseluottamuksesta? Sikäli kuin sielu elää meissä, on meissä voimaa, ei luottavaa, vaan toimivaa. Luottamuksen selitteleminen on puhumisen tarjoama köyhä ulkonainen muoto. Puhu mieluummin siitä, joka luottaa, koska se toimii ja on olemassa. Kenellä on enemmän tottelevaisuutta kuin minulla, hallitsee minua tarvitsematta sormeaankaan kohottaa. Hänen ympärillään minun täytyy kiertää hengen painolain mukaan. Kun puhutaan jostakin erinomaisesta hyveestä, kuvittelemme, että se on korupuhetta. Emme vielä näe, että hyve on Korkeus, ja että kauniiksi muovailtu ja olemisen alkuperusteille herkkä ihminen tai ryhmä sellaisia ihmisiä, miehittää ja kukistaa luonnonlain mukaan kaikki kaupungit, kansat, kuninkaat, rikkaat ja runoilijat, jotka eivät merkitse mitään heidän rinnallaan.
Tämä on lopullisesti se tosiasia, jonka perille me tässä samoin kuin kaikissa muissakin kysymyksissä niin helposti pääsemme, nimittäin kaiken keskittäminen alati pyhään YHTEEN. Itseolevaisuus on Korkeimman Syyn määräyskäsite ja se vakiinnuttaa hyvän mittapuun seuraten asteikkoa, jossa se elävöittää kaikki alemmat muodot. Kaikki tosioliot ovat sellaisia kuin ovat mikäli ne sisältävät hyvettä. Kauppa, maanviljelys, metsästys, valaan pyynti, sota, kaunopuheisuus ja persoonallisuuden merkitys ovat jonkin arvoisia ja vetoavat arvonantooni esimerkkeinä hyveen läsnäolosta ja sekoitetusta vaikutuksesta. Näen saman lain vaikuttavan luonnossa säilyttämisen ja kasvamisen lakina. Valta on luonnossa oikeuden oleellinen mittapuu. Luonto ei salli sellaisen säilyvän kuningaskunnassaan, joka ei voi auttaa itseään. Kiertotähden synty ja kehitys, sen tasapaino ja kiertorata, puu, joka suoristautuu tuulenpuuskan taivutuksesta ja jokaisen eläimen ja kasvin elämiskeinot ovat itsetoimeentulevan ja sentähden itseensä luottavan sielun ilmauksia.
Siten kaikki kehittyy; älkäämme harhailko sinne tänne; istukaamme kotona alkuperustetta tutkien. Hämmästyttäkäämme ja kummastuttakaamme sisään tunkeutuvaa ihmisten, kirjojen ja laitosten meluavaa paljoutta julistamalla yksinkertaisin sanoin jumalallista tosiasiaa. Pyydä niitä, jotka hyökkäävät sisään, riisumaan kengät jaloistaan, koska Jumala on luonasi täällä sisällä. Meidän yksinkertaisuutemme tuomitkoon heidät, ja meidän kuuliaisuutemme omaa lakiamme kohtaan osoittakoon heille kuinka köyhiä luonto ja onni ovat meidän syntyperäisten rikkauksiemme ulkopuolella.
Mutta olkaamme nyt rahvas. Ihminen ei tunne kunnioitusta ihmistä kohtaan eikä hänen henkensä ole saanut kehoitusta pysyä kotona ja asettua yhteyteen sisäisen valtameren kanssa. Hän lähtee kaukaisiin maihin anelemaan lasillista vettä toisen ihmisen säiliöstä. Meidän täytyy kulkea yksin. Minä pidän hiljaisesta kirkosta ennen jumalanpalveluksen alkua enemmän kuin mistään saarnasta. Kuinka kaukaisilta, kuinka kylmiltä ja kuinka puhtailta näyttävät ihmiset, joita jokaista pyhäkön raja-aita ympäröi. Niin istukaamme alati. Miksi ottaisimme päällemme ystävämme, tai vaimon, tai isän, tai lapsen viat, sen johdosta, että he istuvat lietemme ääressä tai sanovat olevansa samaa verta? Kaikilla ihmisillä on minun vertani ja minulla on kaikkien ihmisten verta. En sen vuoksi tahtoisi omaksua heidän ärtyisyyttään enkä typeryyttään, en edes siinä määrin, että sitä kannattaisi hävetä. Mutta eristäytymisemme älköön olko koneellinen, vaan henkinen, sen on nimittäin tultava mielenylennykseksi. Aika ajoittain näyttää koko maailma olevan salaliitossa kyllästyttääkseen sinua tärkeillä pikkuseikoillaan. Ystävä, asiakas, lapsi, sairaus, pelko, puute ja armeliaisuus, kaikki ne yhtä haavaa koputtavat huoneesi ovelle ja sanovat: »Tule ulos luoksemme.» Mutta pysy paikallasi; älä mene heidän hääräilevään joukkoonsa. Niukalla uteliaisuudellani valmistan ihmisille tilaisuuden ikävystyä minuun. Ei kukaan ihminen voi tulla minua lähelle, ilman että annan siihen aihetta. »Mitä me rakastamme, se on meillä, mutta kaihotessamme me riistämme itseltämme rakkauden.» Ellemme voi yhdellä harppauksella kohota kuuliaisuuden ja uskon pyhyyksien tasalle, voimme ainakin vastustaa kiusauksiamme. Nouskaamme sotajalalle ja herättäkäämme Thor ja Wodan,[29] rohkeus ja lujuus saksonilaisissa rinnoissamme eloon. Tämä tapahtuu meidän matalamielisenä aikanamme aina kun puhumme totta. Lopeta tuo valheellinen vieraanvaraisuutesi ja valheellinen myötätuntosi. Älä elä enää näiden petettyjen ja pettävien ihmisten odotusten mukaan, joitten kanssa olet tekemisissä. Sano heille: »Oi, isä, oi äiti, oi vaimo, oi veli, oi ystävä, minä olen elänyt kanssanne tähän saakka ulkonaista elämää. Täst'edes palvelen totuutta. Kuulkaa, täst'edes minä tottelen ainoastaan iäistä lakia. En tunnusta sovinnaisuutta, vaan läheisyyden. Koetan elättää vanhempiani, ylläpitää perhettäni ja olla vaimoni puhdas puoliso — mutta näitä suhteita aion toteuttaa uudella, ennen tuntemattomalla tavalla. Minä en tyydy teidän elintapoihinne. Minun täytyy olla oma itseni. En voi enää runnella itseäni sinun takiasi. Jos sinä voit rakastaa minua sellaisena kuin olen, tulemme onnellisemmiksi. Jos et voi, koetan minä kuitenkin ansaita rakkautesi. Minä en tahdo peitellä makujani enkä vastenmielisyyttäni. Minä olen siinä määrin luottava siihen, että se, mikä on syvällistä, on pyhää, että olen järkähtämättä auringon ja kuun kasvojen edessä tekevä sen, mikä vain minua sisäisesti ilahduttaa ja sydäntäni kannustaa. Jos sinä olet jalo, olen rakastava sinua, jos et ole, en aio loukata sinua enkä itseäni teeskennellyillä kohteliaisuuksilla. Jos olet rehellinen, mutta et tunnusta samaa totuutta kuin minä, niin liity hengenheimolaisiisi; minä etsin omiani. Minä en menettele tässä itserakkaasti, vaan nöyrästi ja uskollisesti. On yhtä paljon sinun kuin minunkin pyrkimysteni mukaista elää totuudessa, olimmepa sitten kuinka kauan tahansa valheessa vaeltaneet. Tokkopa tämä enää tuntuu tuskalliselta? Olet pian rakastava sitä, mitä luontosi sanelee sinulle, samoinkuin minun luontoni tekee, ja jos me seuraamme totuutta, on se vihdoin vievä meidät pelastukseen.» Mutta siten ehkä aiheutat näille ystäville kärsimyksiä. Olkoon niin, mutta minä en voi myydä vapauttani ja voimaani pelastaakseni heidän tunteikkuutensa. Sitäpaitsi on kaikilla henkilöillä järjen kirkastuksen hetkiä, jolloin heidän katseensa kantaa ehdottoman totuuden maille; silloin he myöntävät minun olevan oikeassa ja menettelevät samoin kuin minäkin.
Joukko ajattelee, että sinä hyökätessäsi yleisesti omaksuttuja sääntöjä vastaan hylkäät kaikki säännöt ja olet täydellisen laittomuuden kannattaja ja että häikäilemätön tunneihminen käyttää filosofian nimeä kullatakseen rikoksensa. Mutta on olemassa omantunnon laki. On olemassa kaksi uskontunnustusta, ja meidän täytyy lukeutua niistä toiseen tai toiseen. Voit täyttää velvollisuuksiesi sarjan etsimällä itsellesi sovitusta suoraa tai välillistä tietä. Punnitse, oletko täyttänyt velvollisuutesi suhteissasi isään, äitiin, serkkuun, naapuriin, kaupunkiin, kissaan ja koiraan, vai voiko joku näistä soimata sinua. Mutta minä voin myös olla välittämättä tästä välillisestä ohjesäännöstä ja antaa itse itselleni synninpäästön. Minulla on omat vakavat vaatimukseni ja täydellinen velvollisuuksien kehä. Se ei hyväksy velvollisuuden nimeä useille sellaisille tehtäville, joita tavallisesti nimitetään velvollisuuksiksi. Mutta jos minä voin täyttää sen velvoitukset, tekee se minut kykeneväksi käsittelemään yleisesti käytännössä olevaa lakikokoelmaa. Jos jokunen kuvittelee, että sellainen laki on väljä, koettakoon hän yhdenkään päivän kuluessa noudattaa sen määräyksiä.
Ja totta tosiaan vaaditaankin jotakin jumalankaltaista siltä, joka on heittänyt pois luotaan ihmissuvun yleiset perustelut toiminnalleen ja uskaltaa luottaa itseensä ja omiin herätteisiinsä. Jalo on hänen sydämensä oleva, uskollinen hänen tahtonsa ja kirkas hänen katseensa, jotta hän voisi täydellä todella olla oma oppinsa, seuransa ja lakinsa ja jotta yksinkertainen päämäärä voisi olla hänelle yhtä voimakas kuin toisille rautainen välttämättömyys.
Jos joku ihminen tutkii nykyisiä näköaloja siinä piirissä, jota erityisesti nimitetään yhteiskunnaksi, on hän näkevä tällaisen siveyssäännön välttämättömyyden. Ihmisten hermot ja sydän ovat ikäänkuin vedetyt esiin ja me olemme tulleet pelokkaiksi, epätoivoisiksi ruikuttelijoiksi. Me pelkäämme totuutta, pelkäämme kohtaloa, pelkäämme kuolemaa ja pelkäämme toinen toistamme. Aikamme ei synnytä suuria eikä täydellisiä henkilöitä. Me tarvitsemme miehiä ja naisia, jotka uudistavat elämän ja yhteiskunnalliset olomme, mutta me näemme, että useimmat ovat luonnostaan kykenemättömiä, eivät voi tyydyttää omia tarpeitaan, omistavat kunnianhimoa suhteettoman paljon käytännölliseen voimaansa verraten, etsivät itselleen tukea ja pyytelevät yöt päivät läpeensä. Kotitaloutemme on kerjäläismäistä; taidettamme, hankkeitamme, avioliittoamme ja uskontoamme emme ole itse valinneet, vaan yhteiskunta on valinnut ne meille. Me olemme vierashuoneiden sotureita. Me kartamme kohtalon jäyhää taistelua, josta voima on syntyisin.
Jos nuoret miehemme kärsivät tappion ensi yritteissään, kadottavat he kaiken miehuutensa. Jos nuori kauppias tekee vararikon, sanovat ihmiset, että hän on mennyttä miestä. Jos mitä lupaavin kyky opiskelee jossakin opistossamme eikä vuoden kuluttua ole päässyt virkaan Bostonin tai New-Yorkin kaupunkiin tai etukaupunkeihin, luulevat ystävät ja hän itsekin, että hänen on syytä olla masentunut ja valitella koko loppuikänsä. Vankka nuorukainen New-Hampshiresta tai Vermontista, joka vuoronperään koettelee kaikkia ajurin, maanviljelijän ja kulkukauppiaan ammattiin kuuluvia töitä, käy läpi jonkin koulun, saarnaa, julkaisee sanomalehteä, ottaa osaa edustajakokoukseen, ostaa kaupunkialueen ja edelleen vuosien vieriessä putoaa aina kissan tavoin jaloilleen, on satojen tuollaisten kaupunkinukkien arvoinen. Hän kulkee rinnan päiviensä kanssa eikä tunne häpeää siitä, ettei »opiskele tietopuolisesti», sillä hän ei siirrä elämäänsä tuonnemmaksi, vaan elää jo nyt. Hänellä ei ole vain yksi, vaan satoja mahdollisuuksia. Paljastakoon stoalainen ihmisten elämismahdollisuudet ja kertokoon heille, että he eivät ole kyynelpajuja, vaan voivat vapauttaa ja pakostakin vapauttavat itsensä, että itseluottamusta kehitettäessä uusia voimia ilmaantuu, että ihminen on lihaksi tullut sana, syntynyt levittämään kansoille pelastusta, että hänen pitää hävetä sääliämme ja että hetkenä, jolloin hän toimii itsenäisesti heittäen lait, kirjat, epäjumalat ja tavat ulos ikkunasta, me emme enää surkuttele, vaan kiitämme ja kunnioitamme häntä — niin tällainen opettaja se uudistaa ihmiselämän entistä ehommaksi ja tekee nimensä kallisarvoiseksi koko ihmiskunnan historialle.
On helppo huomata, että suurempi itseluottamus saa aikaan mullistuksen kaikissa ihmisten toimissa ja keskinäisissä suhteissa; heidän uskonnossaan, heidän kasvatuksessaan, heidän pyrkimyksissään, heidän elämäntavoissaan, heidän yhteiselämässään, heidän omistusoikeudessaan ja heidän mietiskelyjensä näköaloissa.
1. Millaisiin rukouksiin ihmiset antautuvat! Se mitä he nimittävät pyhäksi jumalanpalvelukseksi, ei ole lainkaan rohkeata ja miehekästä. Rukous tähyilee ympärilleen ja pyytää apua ulkoapäin jonkin vieraan hyveen merkeissä ja eksyy luonnollisen ja yliluonnollisen, välittävän ja ihmeellisen loppumattomiin harhakäytäviin. Rukous, joka pyytää jotakin erikoista etua — jotakin vähempää kuin kaikki hyvä — on väärä. Rukous on elämän tosiasioiden katselemista näköalan korkeimmasta kohdasta. Se on katselevan ja riemuitsevan sielun yksinpuhelu. Se on Jumalan henki, joka julistaa tekonsa hyviksi. Mutta rukous, jota pidetään keinona jonkin yksityisen päämäärän saavuttamiseksi, on alhainen ja varkautta. Se edellyttää kaksinaisuutta eikä yhtenäisyyttä luonnossa ja omassatunnossa. Niin pian kuin ihminen on päässyt Jumalan yhteyteen, ei hänen tarvitse pyydellä. Hän on näkevä, että rukousta on kaikissa toimissa. Pellolleen kitkemään polvistuvan maanviljelijän ja jokaisella airon vedolla kumartuvan soutajan rukous ovat tosi rukousta, jota koko luonto tarkkaa, vaikka sen esine on halpa. Kun Caratahia Fletcherin »Bonducassa» kehoitettiin tiedustelemaan Audate-jumalan mieltä, vastaa hän —