Kun me näemme saman seurauksen aina johtuvan samasta syystä, päätämme, että edessämme on luonnonlaki samoin kuin siinä, että päivä valkenee taas huomenna jne. Mutta usein luonto tekee meille tepposet, kun se ei alistu omiin lakeihinsa.
Tietämisemme muodostaa kaksi äärimmäisyyttä, jotka koskettavat toisiaan. Ensimmäinen on puhdas luontainen tietämättömyys, jota kaikki ihmiset edustavat syntyessään. Toinen äärimmäisyys on se, johon tulevat suuret henget, kun he läpikäytyään kaiken sen, mitä ihmiset voivat tietää, huomaavat, etteivät tiedä mitään ja kohtaavat saman tietämättömyyden, josta he ovat lähtöisin. Mutta tämä on oppinutta tietämättömyyttä, joka tuntee itsensä. Ne taas, jotka ovat lähteneet luontaisesta tietämättömyydestä saavuttamatta tätä toista äärimmäisyyttä, ovat saaneet jonkun verran itsekylläisen tiedon alkeita ja ovat olevinaan viisaita.
Nämä juuri ne järkyttävät maailmaa ja näkevät kaikki huonommassa valossa kuin nuo toiset. Joukko ja sen älyniekat määräävät säännöllisesti maailman tapahtumien kulun; nämä ne halveksivat kaikkea ja joutuvat itse halveksittaviksi.
Kuinka olet tähän asti voinut tulla toimeen ilman Emersonia? Kuinka olet voinut elää itsenäisesti? Oletko itseesi luottanut? Ja jos jonkun kerran olet itsenäisesti menetellyt ja jotenkuten tullut toimeen elämän salahautojen keskellä, niin oletko voinut itsenäisyydessäsi kehittyä tuntematta häntä, innostumatta hänen sanoistaan ja ylentymättä hänen esikuvastaan?
Itsenäinen ihminen ei tarvitse toisen ihmisen apua eikä tukea »Voimakas mies on voimakkain seisoessaan yksin». Mutta vallan yksinäinen ja itsenäinen ihminen ei tarvitsekaan mitään. Ihminen voi osoittaa ja toteuttaa itsenäisyyttään parhaiten suhteessaan toisiin. Ja ihmisten väliset kosketukset ovat sellaisia, että epäitsenäisyys ja väärinkäsitetty itsenäisyys, jota vastaan elämässä törmäämme, herättää jalostetun itsenäisyyden kaipuuta. Kuitenkin vasta silloin, kun itsenäinen, olemustamme voimakkaasti koskettava mies sanoo meille: »luota itseesi», alkavat sisässämme harpunkielet soida ja säestää tekojamme. Emersonin sanoilla on tällainen vaikutus.
Olet kulkenut rauhassa tietäsi, mutta nyt sinä yht'äkkiä kohtaat tämän kirkkaan hiljaisuuden miehen. Pysähdyt kohdatessasi hänet. Herää kysymyksiä. Oletko ollut niin itsenäinen kuin olisit voinut olla? Oletko luottanut sisässäsi omalla erikoisella tavalla kumpuaviin elämän lähteisiin? Oletko laisinkaan ymmärtänyt luonnon kauneutta ja syvällisyyttä? Oletko sitä omalla uudella tavallasi ymmärtänyt? Oletko ollut rohkea ja onko sinulla ollut siihen sisäisiä valtuuksia?
Itsenäisyyskysymys on päiväjärjestyksessä vain nimellisesti, ellei se ole myöskin yksilöiden päiväjärjestyksessä. Itsenäisyysaate ei ole voittoisa, elleivät itsetietoiset, vapaat ja jalot yksilöt ole sitä kannattamassa ja kehittämässä. Henkilö, joka nojautuu vieraisiin tekijöihin, omiin kehittymättömiin, jonkun toisen yksityisen, omaisten, puolueen, suuren joukon, kenen tahansa tai ei kenenkään mielipiteisiin, tapoihin ja tekoihin eläytymättä niihin mieskohtaisesti, joka tuskan hiki otsalla huolehtii siitä, mitä toiset hänestä ajattelevat ja oven takana kuuntelee, mitä toiset hänestä sanovat, joka karttaa tehdä tai sanoa itselleen mitään epäedullista ja joka pelkää jättäneensä tekemättä jotakin valitellen sitä, ettei ole voinut tietää kaikkia toisten ajatuksia, ei ole itsenäinen ihminen.
Emerson, seestyneen ajatuksen ja miehekkään ihanteellisuuden mies opettaa sinua luottamaan itseesi ja kehittämään itsenäisyyttäsi.
Hän ei viivytä kohdatessaan sinut. Hänessä ei piile mitään vaaraa olemuksellesi, kuten ystävässä, joka tyrkyttää sinulle mielipiteitään ja koettaa taivuttaa sinut mukaansa. Päinvastoin hän jouduttaa kulkuasi ja tekee sen tehokkaammaksi ilman että sinun tarvitsee jäädä minkäänlaiseen kiitollisuuden velkaan hänelle. Tunnet vapautusta, ja henkesi pääsee ahdistuksesta. Kohoat ja lennät eteenpäin linnun lailla. Kallisarvoinen sisäinen kutsumus velvoittaa sinua liikuttamaan siipiä.
»Luota itseesi», sanoo hän lyhyesti ja selvästi jokaiselle vastaantulijalle. Kaikki muu on sen toistamista ja selittämistä. Tavallisia jokapäiväisiä sanoja, mutta vasta hänen käyttäminään ne tuntuvat uusilta ja ihmeellisiltä.
Ensin lähdet hänen kanssaan aarniometsään katsomaan luonnon suurten korpien näkyjä. Hän osoittaa sinulle kastehelmiä sammalessa ja valkoisia talvikkeja ikivihreiden kuusien alla. »Metsän himmeä valo», opettaa tämä metsänkävijä, »muistuttaa alati kestävää aamua ja vaikuttaa innostavasti ja virvoittavasti. Tämän paikan lumous, jota jo ikimuistoisista ajoista on ylistetty, kietoo meidät. Mäntyjen, kuusien ja tammien rungot säihkyvät kuin rauta avartuneiden silmiemme edessä. Vaiteliaat puut alkavat kutsua meitä ja kehoittavat meitä elämään kanssaan ja jättämään taakseen juhlallisiksi leimattuja mitättömyyksiä täynnä olevan elämän. Mitään historiaa, kirkkoa tai valtiota ei ole kiinnitetty Jumalan taivaalle eikä kuolemattomaan vuoteen. Kuinka helppoa on täällä samota eteenpäin kohti avautuvia maisemia, nopeasti toinen toistaan seuraavien uusien näköalojen ja ajatusten virratessa mieleen, kunnes sieltä vähitellen on työnnetty pois muistelmat kodista ja koko muisti on nykyhetken mahdin poispyyhkäisemä, jonka jälkeen kuljemme luonnon riemusaaton etunenässä.» Eikö tunnu kuin olisi kotisi, pyhättösi täällä puiden keskessä? Ja syvällä on luonnon kaipuu olemuksessamme. »Mitä vesi on janolle, sitä on kallio ja multainen maa silmillemme, käsillemme ja jaloillemme», sanoo saattajamme.
Sitten hän vie meidät vuorelle. Kuta korkeammalle tämä vuorelaishenki johdattaa meidät, sitä laajemmaksi avartuu näköpiiri ympärillämme ja me näemme yhä suurempia maailmankaikkeuden renkaita. »Silmä on ensimmäinen kehä», hän sanoo, »taivaanranta, jonka se muodostaa, on toinen; ja kautta koko luonnon toistuu tämä peruskuvio lakkaamatta. Se on maailman salakirjoituksen korkein tunnusmerkki. Pyhä Augustinus kuvasi Jumalan olemuksen kehäksi, jonka keskipiste on kaikkialla ja jonka ympärysmittaa ei ole missään.» Ja hän jatkaa uuden mielijohteen vallassa: »Ihmeellisintä jokaisessa näköalassa on se kohta, jossa maa ja taivas koskettavat toisiaan, ja sen me näemme lähikukkulalta yhtä hyvin kuin Alleghany-vuorten huipulta.»
Tässä mielenvireessä laskeudumme vuorelta ja lähestymme äärettömien valtamerien rantaa kokeaksemme maailmankaikkeuden iloa ja nähdäksemme luoteessa ja vuoksessa suuren vastakkaisuuksien lain. »Aina siitä lähtien kun olin poika», kertoo tämä ihmisten ilmoille saapunut saarenasukas, »olen halunnut kirjoittaa tutkielman tasoituksista. — Kaksinapaisuuden (polariteetin) eli vaikutuksen ja vastavaikutuksen tapaamme kaikissa luonnon tekijöissä, valossa ja pimeydessä, kuumassa ja kylmässä, meren luoteessa ja vuoksessa. — Jokainen teko palkitsee itsensä tai toisin sanoen täydentää itsensä kaksinaisella tavalla: ensin olioissa eli oikeassa todellisessa luonnossa ja toiseksi olevissa oloissa eli näkyväisessä luonnossa. — Syytä ja seurausta, keinoa ja tarkoitusta, siementä ja hedelmää ei voi erottaa toisistaan, sillä seuraus kukkii jo syyssä, tarkoitus on keinossa läsnä ja hedelmä siemenessä. — Maailmankaikkeus kuvastuu kaikissa pienimmissäkin osasissaan.»
Poikkeat vielä hänen työhuoneeseensa. Tätä työn ihannoijaa ja kaikkinaisen työn tekijää viehätti vapaa näköala ikkunan edessä. Talonsa hän oli valinnut kylän laidalta ja ostanut liittävän maa-alan sen ympäriltä päästäkseen ehdottomaan rauhaan. Hän kaipasi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta työskennelläkseen ja ajatellakseen. Ikkunan alla kasvoi ruusu, johon hänen katseensa usein pysähtyi, kun hän ajatteli luomakunnan salaisuuksia, ja etäämpänä olivat muut puutarhan istutukset. Emerson keskeyttää työnsä, kun hän tarvitsee lepoa tai etsii virkistystä työn vaihtelusta, tai kun hän tuntee innoitusta; hän nousee työpöytänsä äärestä ja menee puutarhaansa. »Kun vaellan puutarhaan kädessäni lapio ja käännän kukkapenkkiä, tunnen sellaista iloa ja sellaista terveyden tunnetta, että huomaan tehneeni väärin, kun olen antanut toisten suorittaa puolestani, mitä olisin omilla käsilläni voinut tehdä.» Ruumiillinen työ ja ajatustyö, siinä kaksi rinnakkaista voimaa, jotka Emersonin ajattelua veivät varmasti ja terveesti eteenpäin.
Seurattuasi Emersonia opit häneltä vihdoin jakamaan oman elämäsi alkutekijöihin, ajatuksiin, ja näin saat käsiisi rakennusaineet, joista sitten yhdistät uuden oman maailmankatsomuksen. »Maailmankaikkeus on edustettuna yhdessä ainehiukkasessa ja yhdessä ajan silmänräpäyksessä. — Ihminen kantaa maailmaa päässään. — Kun luonnonhistoria on kirjoitettu hänen aivoihinsa, on hän luonnon salaisuuksien profeetta ja keksijä. — Oikea oppi kaikkiallaläsnäolevaisuudesta on se, että Jumala kaikkine voimineen kuvastuu uudelleen joka sammalessa ja hämähäkinverkossa.» Siinä muutamia tämän ajattelija-runoilijan panteistisen maailmankatsomuksen ydinlauseita, joita sinäkin lienet joskus tavoitellut.
Sitten osaat kulkea jo yksinkin.
Osaat mennä metsään, nousta vuorelle, kulkea meren rantaan ja vetäytyä työhuoneeseesi. Mutta ennenkaikkea osaat ajatella yksin.
Sinusta tulee taiteilija, kirjailija tai ajattelija ja uuras työntekijä. Ja ellei näitä, niin ainakin kunnon ihminen, jonka sielussa Emerson koskettaa maailmankaikkeuden tunnuissa elämisen mahdollisuuksia. Hän syventää, rikastuttaa ja vapauttaa sinun henkeäsi, jotta taas voit rohkaistuna jatkaa matkaasi.
Ralph Waldo Emerson syntyi toukokuun 25. päivänä 1803 Bostonissa Yhdysvaltain Massachusets-valtiossa. Hänen esivanhempansa olivat säilyttääkseen henkisen vapautensa ja varjellakseen uskonnollista vakaumustaan muuttaneet Amerikkaan, uuteen maailmaan, joka lakeuksineen ja avarine aarniometsineen on ollut niin monen matkalaisen silmämääränä silloin, kun vanhassa maailmassa on alkanut tuntua liian ahtaalta ja hallituksen asestetut sanansaattajat ovat alkaneet vainota kodin vakaumuksia.
Suvun uskonnollisten taipumusten lisäksi, joiden voima ilmeni vapauden maata etsivässä henkisessä siirtolaisuudessa, Emerson sai periä ahkerasti viljellyt älylliset lahjat. Esi-isissä oli ollut kymmenittäin sivistyksen tienraivaajia, etenkin pappeja. Hänen isänsä oli pappi, historioitsija ja runoilija.
Suurmies herättää eloon ja keskittää itseensä sukunsa henkisen rikastumisen mahdollisuudet. Ja edelleen, kuta syvemmältä hän leivisköitään etsii, sitä edustavamman paikan hän saa ihmiskunnan historiassa. Emerson, joka on kirjoittanut teoksen ihmiskunnan edustajista ja sanonut siinä, että »edustajissamme toistuvat voimamme moninkertaisina», on itse niin monien tuhansien etsijöiden edustaja, eitä hänen oma yksityinen elämänsä ja sen ulkonaiset puitteet näyttävät jäävän sen rinnalla selittämättömän hiljaisuuden peittoon.
Emersonin kehitys näyttää, kuinka suuri merkitys on puhdashenkisen ja sisäisesti riippumattoman ja eheän kodin kasvatuksella lapsiin, jotka säilyttävät tulevaisuuden suuria salaisuuksia sisässään. Emersonista tuli ajattelija, joka osasi irtautua maankamarasta, ei menettämällä, vaan kartuttamalla voimia. Kasvatus ja ulkonaiset vaikeudet vahvistivat hänen olemuksensa pääsäikeitä. Emersonin koti oli sellainen, jossa yhteiskunnan uudistus pannaan alulle ja toteutetaan yksilöissä. Uutisviljelijät, jotka ovat raivanneet metsiä, rakentaneet kaupunkeja ja luoneet uuden maailman, kasvattavat lapsiaan ankarasti ja totuttavat heitä tietoihin, puhtauteen ja työhön.
Yhdeksänvuotiaana Ralph Waldo oli jo koulutöissä. Vuotta aikaisemmin oli isä kuollut ja toimeentulo oli vaikeaa. Mutta perheessä, jossa köyhyyttä pidettiin hyveenä, karaisivat koettelemukset mieltä. Ralph Waldolla oli erään veljensä kanssa yhteinen päällystakki, jota he vuorotellen käyttivät koulussa toverien pilkasta huolimatta. Ilo ja leikki olivat kodissa kylläkin tuttuja asioita, mutta Ralph Waldo eli kuitenkin enimmäkseen itseensä sulkeutunutta mietiskelevää elämää, sillä tunteita ei kodissa sallittu tuoda esille.
Aikaisin heräsi hänessä kaipuu »mietiskelevän yksinäisyyden pyhään erämaahan.» Vuonna 1839 hän kirjoittaa päiväkirjaansa: »Kun minä olin kolmetoistavuotias, kääntyi enoni kerran puoleeni ja kysyi: 'Miksi eivät toverit pidä sinusta, Ralph, eivätkä viihdy seurassasi, kun taas täysikasvuiset ovat sinuun mieltyneet? Nyt olen 36-vuotias ja tämä ihmisten suhtautuminen minuun on aivan päinvastainen: vanhat suhtautuvat minuun epäillen ja vihamielisesti, mutta nuoriso rakastaa minua.»
Retkeilyt luonnossa kuuluivat päiväjärjestykseen. Emerson ei voinut ajatella toisten seurassa, se onnistui vain silloin, kun hän oli yksin. Nuorukaisena hänen oli tapana samoin kuin Rousseaun kuljeksia ja haaveilla päivät päästään kedoilla. »Suljen kirjani», kertoo hän päiväkirjassaan, »puen ylleni vanhat vaatteet, painan päähäni vanhan lakin ja hiivittyäni pois asumattomien merenlahtien viidakkoihin minä vaellan tyytyväisenä pientä karjapolkua sinne, missä tiedän olevani kätkössä kaikkien katseilta. On vähän sellaisia hetkiä, jolloin nautin yhtä paljon kuin silloin. Minä muistelen siellä talvea ja odotan uutta kevättä.»
Tiedonhalu ja rautainen ahkeruus vaativat myös osansa aikaiselta lapsuudelta. Lomahetkinä, kun ei tarvinnut juosta äidin ostoksilla, hän istui kotona, kädessään jokin uskonnollinen tai historiallinen kirja. »Köyhyyden ja ankaran puutteen rautarengas» karaisi häntä ja hänen omaisiaan työssä, vaatimattomuudessa ja kieltäymyksessä.
Usein hän istui ullakolla vanhaan päällystakkiin korviaan myöten kääriytyneenä lukien Platonin[9] »Pitoja», niin että myöhemmin villavaatteen tuoksu toi aina hänen mieleensä nämä nuoruudenaikaiset harrastukset. Sunnuntai-aamuisin hän kiersi kaikki Bostonin kirkot saadakseen tietää, missä hänen mielisaarnaajansa puhui.
Neljätoistavuotiaana lopetettuaan Bostonin latinakoulun hän lähti Bostonin ja Cambridgen läheisyydessä sijaitsevaan Harvardin yliopistoon. Erityisesti välttelemättä tovereitaan hän eli eristettyä elämää. Hän tuki Platonin, Plutarkhoksen, Chaucerin, Shakespearen, Burnsin, Miltonin, Wordsworthin, Coleridgen ja Montaignen teoksia, jotka siis jo näin varhaisilta ajoilta tulivat hänen mielikirjailijoikseen ja opettajikseen.[10] Kaunokirjalliset taipumukset tulevat ilmi ja niitä harjoittaa hän ahkerasti. Saarnaajaksi tullakseen harjoittaa hän myös puhujataitoaan. Hänen kirjoitelmansa »Sokrateen luonteesta» ja »moraalifilosofian nykyisestä tilasta» tulivat palkituiksi.[11]
Suuret harrastukset herättävät suuria ajatuksia. Ne raottavat mahdollisuuden ovea kunnes tullaan sille ovelle, jonka takana odottaa ihmisen tietoinen minä. Alkaa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpataistelu. Kysymyksiä ratkaistaessa löytyvät vastakohdat ja häviävät rajat. Seisotaan rannattoman elämän meren edessä. Alkaako heitellä kiviä mereen, etsiäkö helmiä rannan simpukoista vaiko vaipua uneen rantahiekalle? Vaiko elää meren hengessä, levätä, kun se lepää, ja taistella kun se taistelee?
Emersonin harrastukset tuovat hänet pian runoilijan ja ajattelijan maailmannäkyjen pariin. Pian saa hän astua tilinteolle oman tietoisen itsensä kanssa. Kymmenkunta vuotta kestää taistelu. Sitten vasta selviytyy hän nuoruuden ja itsetietoisen heräämisen kiirastulesta virvoittavien vesin partaalle.
Kehitys kulkee tähän suuntaan. Suuria ajatuksia hautoen puhujamaineesta ja uuden uskonnon perustamisesta, kuten Tolstoikin nuoruusvuosinaan, sielun tarpeita paremmin vastaavalla tavalla Lutherin ja Calvinin tapaan hän opiskeli jumaluusoppia henkevyydestä köyhässä yliopistossa. Opiskeli huolimatta ympäristönsä tukahduttavasta keskinkertaisuudesta ja kuolleisuudesta. Hän oli kuin innokas, uupumaton opettaja huonon luokan edessä. Voittaen sisäisen vastenmielisyytensä kirkon ahdasta kaavamaisuutta kohtaan hän oli päättänyt antautua papilliselle uralle saadakseen julistaa sitä uutta, joka vielä selittämättömänä väreili hänen sisässään. Parin vuoden kuluttua, v. 1829 hän suoritti papintutkinnon ja ilmestyy synnyinkaupunkinsa unitaariseurakunnan pastoriksi, kalpeana ja hiljaisena, sillä hänellä oli ollut paljon epäilyksiä, niin että hänen terveytensä oli siitä kärsinyt ja luvut hetkeksi keskeytyneet.
Ulkonaisesti hillitty, arka, pidättyväinen ja hieno nuori pastori ei kaikkien seurakuntalaisten mielestä osannut täyttää virkansa töitä eikä ollut heidän mielestään syntynyt papiksi. Toisaalta hänen henkevyytensä ja hienoutensa viehätti yksinkertaisiakin sanankuulijoita. Hän sai ihmeellisen ajatusrikkaan saarnaajan maineen ja häntä verrattiin Channingiin.[12] Yleisö alkoi tunkeutua kirkkoon kuulemaan nuorta pastoria, joka sydämensä innoituksesta puhui julistaen raikkaita totuuksia jokapäiväisen elämän arvosta. Emersonin sisäinen säilyi, varmistui ja voimistui, niin että se alkoi tulla ulkonaisestikin ratkaisevaksi. Taistelu alkoi uudelleen. Hän halusi lausua julki totuuden ja kehittää johdonmukaisesti ajatuksiaan, mutta pelkäsi sen ulkonaisia seurauksia ja ennenkaikkea melua. Hän vastusti kaikkia kaavoja, virallista hyväntekeväisyyttä ja oli eri mieltä kirkonmiesten kanssa ehtoollisesta.
Aavistaen suurta sisäistä murrosta hän vetäytyi joksikin aikaa Valkoisille vuorille[13] ja siellä erämaassa, kaukana maailmasta, joka oli vaimentanut hänen sisäisiä ääniään, hän ratkaisi asiansa omantuntonsa mukaisesti. Palattuaan Bostoniin hän ilmoitti eroavansa papinvirasta. Hän oli silloin 29-vuotias koettelemusten karaisema nuori mies. Sisäisten taisteluiden ohella hän oli saanut huolehtia omaistensa toimeentulosta.
Hänen henkensä oli vihdoinkin vapaa. Mutta hän kaipasi lepoa ja virkistystä. Hänen nuori vaimonsa oli myöskin kuollut. Joulupäivänä 1832 hän astui laivaan matkustaakseen Eurooppaan. Hän kävi Sisiliassa, Italiassa, Ranskassa ja Englannissa. Tämän merkillisen matkan vaikutelmat ja jäljet näkyvät hänen tuotannossaan myöhempinä vuosina. Toiselta puolen näytti matka hänestä turhalta ja hän suuntaa sanansa aikalaistensa matkustamisvimmaa vastaan, mutta toiselta puolen hän kiittää päiväkirjassaan Jumalaa matkastaan. Vanhassa maailmassa hän oli luullut löytävänsä virvoituksen sielulleen, tapaavansa aikansa suurmiehet ja oppivansa korkeampaa viisautta sekä elämän ja ihmissalaisuuden syvemmän käsittämisen. Mutta muinaisen Rooman nähtävyyksiä katsellessaan hän huomaa yhtäläisyyden niiden ja oman hajallisuutensa kanssa. Ajan kuuluisuuksia ja oppineita tavatessaan hämmästytti häntä heidän rajoittuneisuutensa ja se, että he esittäytyivät lukemalla omia teoksiaan ikäänkuin olisivat olleet kiinnikasvaneita suuruuteensa. Vain hengenheimolaisensa Carlylen[14] kanssa hän solmi tavatessaan ystävyyden ja henkisen vuorovaikutuksen siteen koko elinajakseen.
Kun hän seisoi laivankannella paluumatkalla kotimaahansa, tuntuivat pilvet hänelle puhelevan: »Sinun ei tarvitse etäältä mennä etsimään sitä, mitä et etsisi, jollei sitä jo olisi sinussa.»
Vuonna 1838 hän palasi löydettyään vanhasta maailmasta saman ihmissuvun, jonka hän jo Bostonissa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Mutta matka oli ollut hänelle hyödyksi ja kypsyttänyt hänen ajatuksiaan. Etsittyään itselleen ulkoa, vieraista oloista ja vieraista suuruuksista tyydytystä ja huomattuaan herkentyneellä ja kypsentyneellä hengellään, ettei se, mitä hän löysi, vastannut hänen henkisiä tarpeitaan, käsittää hän, eitä hänellä on oma yksinkertainen ja selkeä kutsumuksensa menetellä omien lakien ja oman uskonsa mukaan, joka johdattaa yleismaailmallisen Hengen tuntemiseen oman olemuksen sisäisessä solmukohdassa. Näin käsitti hän jo silloin elämänsä tarkoituksen.
Mutta ajattelija ei ollut vielä kypsä. Tähän asti oli kestänyt valmistuskautta. Matkan jälkeen alkaa sotilaallinen kansi »Hengen evankeliumin» merkeissä. Harvat ovat kutsutut ja pääsevät tälle kehitysasteelle, vaikka harjoittavat sotilaallista kuntoaan ja valmistautuvat koko ikänsä. Emerson noudatti kutsua ja otti ratkaisevan askelen. Erosaarnansa aiheeksi hän oli valinnut lauseen: »Kun totuuden henki saapuu, opastaa se teitä kaikessa totuuteen.» Jumalallinen ilmestys jatkuu kautta vuosisatojen. Se tapahtuu ihmisen sisässä hänen luontoaan vastaten ja erottaa hänet muusta maailmasta. Ihminen kuulee äänen, joka täyttää taivaat ja maat ja julistaa, että Jumala asuu hänessä. Tämä on innoituksen ääni, sama, joka puhuu profeetoille ja sankareille. Se on päivä, jossa ei ole yötä.
Saarnaajanviran hän vaihtoi työteliääseen yksityiselämään. Vuonna 1835 hän meni toisiin naimisiin ja asettui asumaan Concordin kaupunkiin, jonka hänen esi-isänsä olivat perustaneet. Kaksi luentomatkaa, jotka hän teki Bostoniin esittääkseen uudenajan filosofian historiaa, elämäkertoja ja kirjallisuutta, nostivat hänet Amerikan julkisten puhujien ja opettajien eturiviin. Vuonna 1836 hän julkaisi luennot teoksessaan »Luonto», jossa hän käsittelee kaikkia asioita ja laitoksia filosofiselta katsantokannaltaan ja nousee puolustamaan ihmisen jumalallista alkuperää. Se sisälsi hänen uuden moraalifilosofiansa idut, joita hän sitten kehitteli myöhemmissä tuotteissaan.
Uteliaat ihmiset täyttivät luentosalin nähdäkseen virastaluopuneen papin ja kuullakseen mitä hänellä oli sanottavaa. Mutta kun he eivät käsittäneet hänen taivaita ja maita piirteleviä järjestelmiään ja henkisiä lakejaan, laimeni heidän mielenkiintonsa. Kun kirjoitelma »Luonto» tuli julkisuuteen, jäi tapaus miltei huomaamatta suuren yleisön puolelta tai pidettiin teosta sekasotkuna ja kesti useita vuosia, ennenkuin ensimmäinen painos meni kaupaksi.
Harvardin yliopiston kirjallinen seura pyysi v. 1837 häntä juhlassaan pitämään jonkin esitelmän. Emerson päätti noudattaa kutsua ja astui puhujalavalle vapaasti ja pelottomasti esittääkseen aatteitaan, jotka olivat kypsyneet hiljaisuudessa. Hän piti huomiotaherättävän esitelmän »The american scholar», jossa hän piirtäen ihanteellisen amerikkalaisen ajattelijan ääriviivat nousi koko uljaan olentonsa voimalla ajan tylsyyttä, jäljittelyä, kaavamaisuutta ja kauppahenkisyyttä vastustamaan. Hän vetosi vapauden henkeen, herätti amerikkalaiset tietoisuuteen voimistaan ja kutsui tulevaisuuden Amerikkaa vapautumaan eurooppalaisten jäljittelystä, astumaan omia polkujaan, tekemään omintakeisia töitä ja puhumaan oman sydämensä mukaan.
Tätä Emersonin loistavaa, suurenmoista puhetta on sanottu Amerikan henkisen riippumattomuuden julistukseksi. Nuoriso, johon se oli kohdistettu, otti sen haltioituneena vastaan. Samaten puhe »Literary ethics», joka kokoelmaamme on käännetty nimellä »Ajattelija», herätti huomiota ja Emersonia ruvettiin pitämään uuden henkisen elämän keskuksena. Näihin aikoihin kirjoitti Carlyle hänelle: »Te aloitatte uuden aikakauden, ystäväni. Teihin on kätkettynä uusi, suuri maa».
Kun myöskin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan oppilaat pyysivät häntä esitelmöimään, julkaisi hän mainitulle tiedekunnalle osoitetun kirjelmän, jossa hän moittii oikeaoppisuuden orjamaista kaavamaisuutta ja muotojen ahtautta ja joka oli siis uskonnollisen riippumattomuuden julistus. Kirjelmä aiheutti suoranaisen tyrmistymisen, jota pian seurasi suuri paheksumisen myrsky. Vaarattomasta haaveilijasta oli tullut ilmivallankumouksellinen. Vastalauseita, ankaria arvosteluja ja tuomioita sateli ilmassa. Saarnamiehet, jumaluusoppineet ja professorit puhuivat häntä vastaan ja sanomalehdet paheksuivat tätä mielettömyyden ilmausta. Emersonia itseään ei tämä »myrsky vesilasissa» liikuttanut. Hän oli yhtä rauhallinen kuin kouluaikoina, jolloin eräs tovereista kertomuksensa mukaan turhaan koetti järkyttää hänen mielentyyneyttään ja yllyttää häntä vihaan. Emerson jatkoi työtään. Silloin tällöin hän oli vielä saarnaajana esiintynyt. Nyt v. 1838 hän luopui lopullisesti surunsekaisen tyydytyksen tuntein kirkosta.
Huolimatta vanhoillisten vastustuksesta tuli nuoriso mielellään kuuntelemaan Emersonin luentoja. Suvaitsemattomuutta oli ilmassa, mutta uudistusten ja riippumattomuuden henki ei ollut kuollut. Päinvastoin näihin aikoihin oli havaittavissa suurta nousua nuorisossa, sellaista ihanteellisuuden nousua kuin uskonpuhdistuksen aikoina, ja samalla järjen heräämistä. »Uusi nuoriso tunsi olevansa syntynyt teräaseet päässä.» Uusi liike, joka tunnetaan transcendentalismin nimellä, oli saanut vaikutuksia saksalaisilta filosofeilta, Kantilta, Schellingiltä Ja Hegeliltä, jumaluusoppineelta Schleiermacherilta, englantilaiselta individualismilta, Carlylelta, ja ranskalaiselta sosialismilta, Fourier'lta, mutta se sai pian aitoamerikkalaisen leiman. Se »tahtoi tuoda uskontoon hartautta, avioliittoon rakkautta ja tasa-arvoisuutta, kirjallisuuteen persoonallisuutta, kasvatukseen järkiperäisiä menetelmiä, liikeasioihin rehellisyyttä, valtiotaitoon moraalia, työn lakeihin inhimillisyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.»
Kun Emersonin esiintyminen käy yhteen Amerikan transcendentalismin kanssa, on luonnollista, että sen parhaimmat aatteet keskittyivät häneen. Hänestä tahdottiin tehdä liikkeen johtajakin, mutta on kuvaavaa hänen vapaudenrakkaudelleen, että vaikka hän otti osaa tähän aatteelliseen koulukuntaan ja oli jonkin aikaa sen äänenkannattajan sieluna, hän saattoi sanoa: »Minä en ole se mies, jona te minua pidätte.» Ja kun kiihkein aika oli ohitse ja sen tukkeutumat olivat puhjenneet, saattoi Emerson vapaana, mitään menettämättä palata työnsä ääreen. Puun oksia oli vain karsittu, mutta Emerson tahtoi uudistaa juuret.
Vuosi vuodelta hänen vaikutuksensa kasvaa Yhdysvalloissa. Ja hänen toimintansa kehä laajenee. Vuodesta 1850 lähtien hän matkusteli uudenlaisena uudisviljelijänä ja uranuurtajana esitelmämatkoilla itään ja länteen. Esitelmät, jotka hän sitten julkaisi painettuina, käsittelivät hengen filosofiaa sekä kaikkia ajan kysymyksiä. Emersonin silmät olivat kiinni käsikirjoituksessa tai häipyivät kauas etäisyyteen, kun hän sointuvalla äänellä sanoi sanottavansa eikä hän tehnyt ainoatakaan liikettä käsillään. Hän tuntui olevan omissa ajatuksissaan kuin vuoristossa liikkuva yksinpuhuja. Sellainen oli tämä runoilija, puhuja, ajattelija, kirjailija ja idealisti. Hänen neronsa ilmeni hienostuneessa voimassa. Kuulijat seurasivat henkeään pidättäen tämän kansan opettajan, nuorison innostuttajan ja kaikkien suurten harrastusten ystävän esitystä. Vuonna 1847 hän oli käynyt esitelmämatkalla Englannissa, missä suurella mielenkiinnolla kuunneltiin tämän merkillisen »Massachusettsin intiaanin» aatteita.
Aluksi kasvoi vastustuskin yhtä rintaa. Kun Emerson v. 1841 julkaisi esseittensä ensimmäisen sarjan, yrittivät hänen valppaat vastustajansa ajaa sen karille arvostellen ankarasti hänen yltiömäistä itseluottamustaan. Emerson oli kuitenkin jo saavuttanut sellaisen kehitysasteen, että hän välitti yhtä vähän ylistyksistä kuin epäsuopeista arvosteluista. V. 1844 hän julkaisi esseittensä toisen sarjan. Esseet sisälsivät kirjoitelmia historiasta, itseluottamuksesta, tasoituksesta, henkisistä laeista, rakkaudesta, ystävyydestä, viisaudesta, sankariudesta, yli-sielusta, älystä, runoilijasta, luonteesta ja luonnosta. Hän julkaisi myöskin runokokoelmia, teoksen »Ihmiskunnan edustajia» (1850), joka käsittelee Platonin, Swedenborgin, Montaignen, Shakespearen, Napoleonin ja Goethen merkitystä, uuden kirjoitelmakokoelman »Miscellanies», joka sisälsi hänen huomattavimmat puheensa, niiden joukossa jo mainittujen lisäksi puheet »Uudistusten mies», »Transcendentalisti» ja »Nuori amerikkalainen». Huomattavia kokoelmia ovat vielä »Yhteiskunta ja yksinäisyys» (1860), jonka ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa päivässä, »English Traits», muistelmia Englannin-matkalta (1856), »Conduct of Life» (1860), jonka ensimmäisessä kirjoitelmassa kosketellaan samoja seikkoja, joita sitten myöhemmin Herbert Spencer ja Darwin kehitysopissaan järjestelmällisesti esittivät, ja vielä »Letters and social aims» (1875).
Emersonin elämässä oli tullut tyynen voittamattomuuden kausi. Hänen sanojaan vahvisti hänen elämänsä, jonka päivät olivat kirkkaita ja puhtaita kuin kappaleet valkoista marmoria. Mitä korkeimpien yksilöllisten velvollisuuksien ohella hän tunnusti omassa elämässään suuria kansalaisvelvollisuuksia. Olisi odottanut, että hän voimakkaasti korostaessaan yksilöllisen elämän merkitystä olisi kokonaan vetäytynyt erilleen yhteiskunnallisesta harrastuksesta.
Kun 1838 oli kysymyksessä muutaman Cherokee-intiaanien omistaman alueen valtaaminen, kirjoitti Emerson Yhdysvaltain presidentille, Van Burenille paheksumiskirjeen. Ystäviensä ihmeeksi kieltäytyi Emerson ensin liittymästä orjien vapauttamista ajaviin henkilöihin sanoen, että hänen kutsumuksensa on henkisten orjien vapauttaminen ja että jokainen pysyköön omalle tehtävälleen uskollisena älköönkä tavoitelko liian etäisiä asioita laiminlyödäkseen lähimmät velvollisuutensa, kuten hän kirjoitelmassaan »Itseluottamus» mainitsee. Toisessa yhteydessä hän sanoo: »Koko yhteiskunnallinen sekasorto on vain todistus sisäisestä sekasorrosta. Sitä vastaan ei ole muuta lääkettä kuin se, jonka jo tunnemme — sisäisen ihmisen uudistus.» Mutta kun 1850 julkaistiin epäinhimillinen pakenevien orjien kiinniottolaki, nousi hänen sydämensä kapinaan ja tämä elämän tosi tapaus oli riittävä nostamaan hänet ankaraan vastarintaan, ja muistopuheessaan orjuudenvastustajasankarin John Brownin[15] kuoleman johdosta hän sanoi tätä »pyhimykseksi, jonka marttyrius tekee hirsipuun yhtä kunniakkaaksi kuin ristin.» Hän osoitti kunnioitustaan myöskin presidentti Lincolnille ja tuki hänen julistustaan neekeriorjien vapauttamisesta pitämällä voimakkaan puheen. Washingtonissa hän piti 1862 Lincolnin läsnäollessa puheen Amerikan sivistyksestä, ja kun Lincoln oli saanut surmansa salamurhaajan kädestä, piti Emerson hänelle lämpimän muistopuheen Concordissa. Kaikin käytettävissä olevin keinoin tuki tämä suuri idealisti, osoittaen juuri näin ajattelunsa elinvoimaisuuden, Pohjois-Amerikan kansalaissotaan osaaottavia, orjuutta vastaan taistelevia nuorukaisia, joiden joukossa oli hänen oma poikansa. Sitäpaitsi hän otti osaa kaikkiin kansallisiin rientoihin, kirjoitti nimensä naisten äänioikeusanomuksen alle ja piti puheen heidän oikeuksiensa puolustukseksi. Concordissa asuessaan hän tarkasteli kouluja. Kodissaan hän ylläpiti lukuisia ystäviä, milloin nämä vain olivat avun tarpeessa.
Siinä tämän erakkosieluisen »Concordin viisaan» harrastukset, joissa hän maksoi veroa yhteiskunnalle. Hänen elämäntyönsä painopiste on kuitenkin yksilöllisen jalostusviljelyksen tehostamisessa. Se alkoi hänen omasta yksityiselämästään ja ulottui yli maailman kaikkialle, missä harrastetaan sisäisen elämän hiljaista kehittämistä suurempaan seestyneisyyteen.
Emersonin yksityiselämään on erikoisen mielenkiintoista tutustua. Hänen sisäinen elämänsä oli yhtä vakuuttava kuin hänen parhaat puheensa.
Tämä työn ihailija, joka puhuu kirjoitelmissaan paljon työn ilosta ja siunauksesta, on uuras työntekijä. Kahdeksan tai yhdeksän tuntia päivässä hän luki, kirjoitti tai mietti. Hän haki työn lomassa metsästä puut, sytytti tulen takkaan ja tuli yleensä mahdollisimman paljon toimeen omin voimin ruumiillisissakin töissä. »Henkisen työn tekijällä pitää aina olla pohjanaan jokin ulkonaisen maailman tutkimiseen suunnattu käsityö tai ammatti.» Virkistääkseen itseään työn ohella hän keskusteli ystäviensä kanssa tai käyskenteli tapansa mukaan Concordin metsissä. Työhuoneen rauha saattoi joskus tuntua hänestä riittämättömältä; »päästäkseen yksinäisyyteen täytyy vetäytyä yhtä kauas työhuoneesta kuin maailmasta», ajatteli hän. Silloin hän lähti ulos mietiskelläkseen korpien povessa. Metsän hiljaisuudessa hän tunsi olevansa aineessaan ja täällä puhtaan rauhan pyhätössä laskeutui innoitus hänen sieluunsa.
Innoitus oli tärkein tekijä hänen työtavassaan, Sen luonteesta johtuu hänen tuotantonsa puuskittainen voima ja samalla hänen esityksensä pääpuutteellisuus.
Hänellä oli oma omituinen järjestelmänsä sisäisen elämän asioiden esittämiseksi; sen yhteys syntyi innoituksen yhteydestä ja samaan aatteeseen suunnatusta ajattelusta. Tämä koskee sekä hänen kirjoitettua että lausuttua sanaansa. Harvoin hän tarttui kynään. Silloin hän vuodatti mieleensä kasaantuneet ajatukset yhteen menoon paperille jonkun katsantokannan mukaan, jonka hän sovellutti kaikkiin niihin muistiinpanoihin, joita hän oli tehnyt päiväkirjaansa tai papereihinsa aina milloin lukemisen tai ajattelun aikana jokin erikoiselta näyttävä ajatus kohotti hänen mieltään. Mahdollisimman suppeasti hän merkitsi muistiin kaikki herätteet, mielikirjailijoittensa lauselmat, vertauskuvat ja aatteet ja innoituksen valamat kirkkaat vaikutelmat, ja kun hänen piti kirjoittaa tai pitää puhe jostakin määrätystä aiheesta, selaili hän näitä muistiinpanojaan ja valikoi ja muovaili siellä helmeilevää ainehistoa.
Tällainen työskentelytapa on jättänyt jälkensä hänen kirjoitustapaansa.
Toiset ovat verranneet hänen tyyliään armeijaan, joka on kokoonpantu yksinomaan ylemmistä upseereista, ja hänen teoksiaan mosaiikkisarjoihin tai mitaleista rakennettuihin taloihin. Jotkut ovat vakuuttaneet, että jokainen hänen sivuistaan voidaan lukea yhtä hyvin lopusta alkuun kuin alusta loppuun. Kuten renessansin kirjailijoilla, on hänelläkin runsaasti lainauksia toisilta kirjailijoilta. Joku on laskenut, että hänen teoksissaan on kaikkiaan 3,393 lainausta 868:lta englantilaiselta, latinalaiselta, kreikkalaiselta, hindulaiselta ja persialaiselta kirjailijalta.
»Tietoisuus teosteni puutteista estää minua miltei ollenkaan kirjoittamasta», kirjoittaa Emerson Carlylelle. Emersonin suurin puute on yhtenäistyttävän, pitkittyvän järjestelmän puute. Hän tunsi sen itse ja myönsi: »Minun päävikani on älyllinen tuhlailu», millä hän tarkoitti sitä työn katkelmallisuutta, joka johtui siitä, että hän selaili milloin yhtä milloin toista kirjaa ja halusi sanoa ajatuksensa aforismeissa. Mutta sanotaan, ettei hänen jälkisäädöksensä maailmalle ollutkaan järjestelmissä, vaan herätteissä täydelliseen elämään.
Sitä todistaa hänen vaikutuksensa, jonka aaltoilut ilmenevät hänen elämänsä loppuaikoina.
Vuonna 1860 alkaa viimeinen kehityskausi hänen elämässään, vaikutuksen kausi. Ihminen kohtaa oman itsensä. Hänen työnsä etsii häntä toisissa ihmisissä. Emerson sanoo, että jos ihminen on luja, tulevat toiset hänen luokseen. Hän sai nähdä sen jossakin määrin pitävän paikkansa omassa elämässään. Hän oli koettanut aikalaisissaan herättää henkistä elämää. Se oli ainakin osaksi onnistunut, mikäli ulkonaisista merkeistä saattoi päättää.
Emerson on saanut aikaan ihmeitä. Hänestä lähtee vaikutusten ketju, vaikka hänellä, samoin kuin Sokrateella, ei ollut koulukuntaa. »Olen ylpeä siitä, ettei minulla ole koulukuntaa eikä oppilaita. Uskon, että sisäiset näköalat eivät ole seestyneet sillä, joka ei luo ympärilleen riippumattomuutta.» Yhtä valmis kuin hän oli ihailemaan toisten suuruutta, yhtä tietämätön hän oli henkilöllisestä arvostaan.
Hänen vaikutuksensa moninkertaistuu Tolstoissa, Müllerissä j.n.e. ja mainitaan näiden nimillä. Hän tahtoo vetäytyä syrjään. Hän saa olla hiljaisuudessa kuin kasvattaja konsanaan. Hän on jäänyt syrjään teoksineen kuin pyhiinvaelluspaikka, jossa harvat käyvät, mutta jota kohti useat rukoilijat kääntävät kasvonsa. Emersonin oppilaina, ystävinä tai sellaisina, joihin hänen sanansa ovat ulottuneet, voidaan mainita: Theodor Parker, Louisa Alcott, Margaret Fuller, James Lowell, Fredrika Bremer, Herman Grimm, Friedrich Nietzsche, Carlyle, Mathew Arnold, Max Müller, Tyndall. Useimmilla englantilaisilla ja saksalaisilla kirjailijoilla on ollut elämässään kehitysjakso, jolloin he ovat olleet hänen vaikutteittensa alaisia. Emersonin asunnosta tuli pyhiinvaelluspaikka, kävijöitä oli Euroopasta asti. Cambridgen yliopisto, haluten sovittaa menneisyyden ikävät muistot, valitsi hänet kunniatohtoriksi. Viimeisellä Euroopan-matkalla pitivät ajattelijat kaikkialla häntä mestarinaan.
Emersonin ollessa matkalla hävitti tuli hänen kotinsa raunioiksi. Liikuttava kunnianosoitus tuli tämän johdosta hänen osakseen. Kun hän palasi matkalta, saattoivat ystävät hänet kellojen soidessa uudelleen rakennettuun kotiin. Emersonin tapana oli kätkeä hiljaisuuteen kaikki, mikä koski häntä itseään. Tulipalon jälkeen pelkäsivät hänen lapsensa, että tapaus saattaisi horjuttaa hänen terveyttään. »Puhukaa minulle kaikesta muusta, mutta ei minusta itsestäni», hän sanoi. Eikä hän vanhanakaan mielellään kertonut henkilökohtaisia muistelmiaan. Emersonin havaittavalla täydellisyyden rakkaudella ja toteuttamisella on miltei poikkeuksellinen luonne. Mutta hän oli altis myöskin inhimillisille tunteille. Hänellä oli arka ja niin hieno tuntehikkuus, että jokin uutinen saattoi riistää häneltä unenkin.
Kuunnellen elämänsä aamussa aavistamiaan ääniä hän jatkoi esitelmöimistään matkustaen joka talvi Idän ja Kaukaisen Lännen maihin. Joka päivä hän piti esitelmän tai kaksi. Hänen esitelmissään ja kirjallisessa tuotannossaan koskettelemansa asiat ovat rikkaat, kuten aina on jonkin hedelmällisen johtavan aatteen sovellutusten laita. Tämä johtava aate, joka toistuu lakkaamatta, on Emersonilla »luota itseesi», luota kirkkaalla ja hartaalla hiljaisuudella siihen sumuun, joka sitoo korkean syntyperäsi säikeet tulevaisuutesi mahdollisuuksiin, jotka ovat jollakin tavalla jo nyt vallassasi ja valintasi varassa. Olkoon luottamuksesi suotuisana ilmakehänä tuon silmun kasvulle. Kasvi luovuttaa ilmaan niitä aineita, joista ilma on kokoonpantu ja saa ilmalta ravintonsa.
Ihminen tuntee tuon silmun tavalla, johon tieteellinen tutkimus ei ole voinut tunkeutua. Se on tosiasia, joka kehittyy jakautumisen ja yhdistymisen lakien mukaan. Jakautuminen tapahtuu, kun ihminen luottaa johonkin itsessään, ja yhdistyminen, kun hän toimii itsenäisesti.
Luottamus on aatteellinen voima, joka ammentaa elinvoimaa luotettavastaan. Ihminen ei ole luottamuksen arvoinen muulloin kuin iäisenä olentona, jolla on oma kehityksensä. Ihminen on liikkuva olento, joka liikkuu kehitystään kohti. Niin kauan kuin hän ei tiedä, mitä varten hän ajattelee, tuntee ja tahtoo, on hänen ajateltava, että hänellä on oikeus sitä tehdä ja että se on hänen terve, luonnollinen ja iloinen velvollisuutensa. Siitä johdutaan sekä alkeellisella että kehittyneellä asteella valoisaan maailmankatsomukseen, jonka edustaja Emerson on harvinaisen suuressa määrässä ja etevällä järkitavalla.
Ihminen etsii yhteyttä. Läheisin yhteys on hänellä sisässään. Se viittaa suurempaan yhteyteen. Tämä sisäinen yhteys on näet läheltä nähtyjen liikahdusten ja muutosten alainen ja täytyy etsiä liikunnon ja kehityksen yhteys ja tarkoitus, joka aateloi kehityksen. Jumala on korkeampi tarkoitus.
Emersonin aatteen rikkaissa sovellutuksissa on havaittavissa yhtenäisen järjestelmän puutetta, mutta jonkinlaisen ytimen voinemme kuitenkin erottaa.
Ihminen löytää sisästään näkemysten lähteen, hän sanoo, ja se kumpuaa sinne hengestä, yhdestä iäisestä, joka on kaikkeuden keskuslähde ja olemus, niinkuin Paavali sanoo: »Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.» Luonto ja maailmankaikkeuden ilmiöt ovat sen ilmestymyksiä.
Emerson on ihanteellisuuden parhaimpia edustajia. Hänellä oli horjumaton usko ihmiseen ja ihmisluonnon kykyyn kehittyä hyvässä ja hän puolustaa senvuoksi voimakkaasti persoonallisuuden oikeutta vapaaseen kehittymiseensä sisästä kumpuavien lakien mukaan. Siksi on Emerson saanut niin suuren yleismaailmallisen vaikutuksen, joka tosin on ollut hidas ja rajoitettu, mutta varma. Hän rakastaa omien sanojensa mukaan ihmistä, mutta ei ihmisiä, sillä hän ei ole kaunokirjailija, joka pysähtyy yhteen tai useampaan elävään esimerkkiin, vaan hänellä on silmiensä edessä yleistetty kuva, jota hän elävöittää oman sielunelämänsä selkeistä syvyyksistä ammennetuilla piirteillä. Hän, samoin kuin suurmiehet, kuten esimerkiksi Tolstoi, sanoo ja korostaa sitä, että »ihmiset ovat kaikki samanlaisia.» Niin ajattelevat kaikki ihmiskunnan parantajat.
Paha erottaa ihmiset. Emerson ei tunne pahaa. Hänen ei ole tarvinnut itsensä taistella sitä vastaan eikä hän osaa vastata taistelevan kysymykseen, kuinka paha on voitettava. Mutta silti on hänen uskonsa hyvään oikeutettu. Se kohottaa ihmistä luonnollisella tavalla. Kärsivä ei saa häneltä lämmittävää ja ymmärtävää rakkautta osakseen, mutta sensijaan hän sanoo sairaalle Jeesuksen tavoin: »Ota vuoteesi ja käy.» Olisi hyvä, jos ihminen voisi unohtaa sairautensa ja uskoa terveyteensä, mutta tavallisen ihmisen usko ei ole voimakas. Hänen taistelunsa ja kehityksensä kulkee näet puuskittain. Ulkonaisen ja sisäisen pakon alla hän ei voi kulkea omaa tietään. Emerson vertaa ihmistä yleensä suurmiehiin. Mutta on kurjiakin ihmisiä, joita oma tai vieras kohtalo raskaasti painaa. Nykyaika näyttää näitä runsaan valikoiman. Heihin katsoo Pascal, ruumiillisia kärsimyksiä ja hengen intohimoja kokenut mies, Emersonin terveyden vastakohta.
Emersonin mielestä ihmisen sisäinen kehitys kulkee yleispiirteisen samankaltaisuuden ohella yksilölliseen itsenäiseen erilaisuuteen. Hän moittii joukkojen yhdenmukaisuuden tavoittelua ja kaavamaisuutta ja asettaa sen vastakohdaksi jalostetun sisäisen henkisyyden, joka sisältää molemmat, siis yhdenmukaisuuden ja erilaisuuden.
Tämä on miehekästä optimismia. Carlyle koetti järkyttää Emersonin optimismia kuljettamalla hänet Lontoon kurjimpaan kaupunginosaan, mutta se ei voinut horjuttaa Emersonin uskoa ihmiseen. Emersonin yleistävä ihanteellisuus ei ota lukuun, kuten jo on mainittu, sitä, että ihmiset toimivat ulkonaisten olosuhteiden ja sisäisen pakon alaisina, eivätkä laisinkaan välitä sisäisistä arvoista. Monen monella ei ole määrättyä elämän kutsumusta; he horjuvat eri alojen välillä ja valitsevat sen tien, jonka olosuhteet heille osoittavat. Mutta Emersonin ihanneihmiseen, jota hän nimittää ajattelijaksi, kuuluu tärkeänä osana muutamia käytännöllisiä elävöittäviä piirteitä, jotka tekevät hänestä verrattain elinvoimaisen henkilön. Emerson käsittelee jokapäiväisen elämän asioita korkeammassa valaistuksessa, liikemiestä, käsityötä, kotien uudistusta, rahan arvoa, työtä; hänen Englannin-matkastaan kirjoittamiaan havainnoita on pidetty historioitsija Tainen esityksen veroisina, ihanteeseensa hän osasi liittää liikemiehen käytännöllisen mielen, joka tunsi dollarin arvon yhtä hyvin kuin kukaan farmari. Vain hänellä oli oikea lahja sekoittaa tuoreesti todellista ja ihanteellista toisiinsa. Siinä on hänen vaikuttava voimansa, joka on saanut aikaan sen, että hänen maanmiehensä kuuntelevat häntä.
Vihdoin alkoivat Emersonin voimat ehtyä. Viimeisen teoksensa korjausta hän ei enää itse jaksanut suorittaa. Viimeisenä päivänä hän pyysi, että hänet talutettaisiin sairasvuoteelta työhuoneeseensa ikäänkuin hän olisi tahtonut kuolla pystyssä vartiopaikallaan. Kuolema kohtasi hänet huhtikuun 27;ntenä 1882. Amerikan älyllinen valiojoukko kantoi mestarinsa, ajattelun ja sisäisen elämän sankarin hautaan.
Mitä on Emerson? Kuvanveistäjän taltta kilpistyy hänestä. Eivätkä ystävät ole voineet lähestyä hänen sisintään, vaan ovat pysähtyneet ikäänkuin kuilun partaalle. Hän on ollut aikalaisilleen mysteerio. Kuvaava legenda kertoo, että kun hän oli Egyptissä, oli sfinksi katsonut häntä silmiin ja sanonut: »Sinä olet toinen minä.»
Kuvanveistäjä French veisti hänen rintakuvansa. »Hänellä on», sanoi French, »miltei lapsellisen eloisa liikkuvaisuus, joka synnyttää loppumatonta ilmeitten vaihtelua ja tekee mahdolliseksi tuon kasvojen ihmeellisen säteilyn, josta ne ovat usein puhuneet, jotka tuntevat hänet. Tämän ylevän ilmeen käsittelemisen vaikeus on pannut usein minut epäilemään kuvanveistostani.» David Scott, jonka piti maalata hänen muotokuvansa, sanoo: »Tähän saakka en ole vielä päässyt perille hänen henkensä rakenteen pohjasta, jos todellisuudessa sellaista on olemassa.» Moni, joka koetti laskeutua Emersonin sielun syvyyksiin, tunsi liukuvansa pohjattomaan henkevyyteen.
Emersonia on pidetty aikansa miehekkäimpänä nerona. »Olen tavannut Emersonin, ensimmäisen ihmisen, jonka olen nähnyt», kirjoittaa George Eliot. »Emerson on enemmän näkijä kuin ajattelija ja vähemmän filosofi kuin runoilija», sanoo G. W. Cooke. »Hän oli täysin vailla puutteita; turha oli kiihdyttää häntä vihaan», kertoo eräs koulutoveri ja ystävä hänestä.
Lue hänen teoksiaan ja katso hänen kuvaansa, niin ymmärrät, mikä hän on sinulle. Ymmärrät hänen vaikuttavan yksinkertaisuutensa, hyväntahtoisuutensa, ylevän ja oikean rakkautensa, johon sisältyy ajatus, että hyvä saavuttaa voiton pahasta, hänen säteilevän ja läpikuultavan kirkkaan luonteensa, hänen kiintymyksensä yksilön riippumattomuuteen, joka aiheutti sen, että hän osasi pitää itsensä aina vapaana, hänen henki-käytännöllistä älyään ja metsien mystiikkaansa, joka vieroittaa hänet tieteellisistä järjestelmistä taiteellisen näkemyksen hyväksi. Mutta yli kaiken ymmärrät, että hän on itsenäisyyden mies.
Hänen itsenäisyytensä on niin ihmeellinen, että hänen täytyy saada sanoa sanottavansa suoraan sinulle itsellesi, ennenkuin voit ymmärtää mitä hän tarkoittaa ja mitä hän on. Hänen vaikutuksensa ja kosketuksensa on välitön ja pyrkii pysymään salassa samoin kuin kaikkinainen hyvä, joka verhoutuu hiljaisuuteen. Ja varmaan antaa hän välittömästi itsenäisyydestään jotakin sinulle, nimittäin sinulle kuuluvan osan. Jotakin sellaista siis, jota ilman et haluaisi olla lähtiessäsi etsimään suurempaa ja täydellisempää itsenäisyyttä, jonka alkulähde on selvempi kaikkia selittelyjä, niin että voit siihen vielä suuremmalla hengen vapautuksella luottaa.