Title: Suuren hiljaisuuden miehiä
Editor: Yrjö Karilas
Release date: November 12, 2006 [eBook #19773]
Language: Finnish
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/19773
Credits: Produced by Sami Sieranoja and Tapio Riikonen
SISÄLLYS:
Johdanto.
BLAISE PASCAL.
Ihmisen suuruus.
Petolliset voimat.
Ihmisen heikkous.
RALPH WALDO EMERSON.
Itseluottamus,
Ajattelija.
LEO TOLSTOI.
Rakastakaa toinen toistanne.
Rakkauden vaatimukset.
MAURICE MAETERLINCK.
Syvä elämä.
Sisäinen kauneus.
JOHANNES MÜLLER.
Epävarmuus.
Aamu.
HANS LARSSON.
Valikointi.
Kokonaisuus.
Sisäinen näkemys.
Kokoelman laatimiseen on ottanut osaa varatuomari Arvo Manner, joka on kääntänyt Johannes Müllerin kirjoitelmat ja kirjoittanut niihin johdannon. Maeterlinckin molemmat kirjoitelmat on otettu F. E. Sillanpään suomentamasta teoksesta »Köyhäin aarteet». Vaimoni Ester Karilas on kääntänyt Emersonin »Ajattelijan».
Kokoelman tekijä.
Metsä, joka toisin palkoin anivihreänä vaippana, toisin palkoin vuodenaikojen vaihtelua noudattavana väriverhona peitti isäimme maata, on hakattu pois. On paljastunut maaperä, kalseita kalliolta, soita ja autioita ahoja.
Metsän möivät suurisukuiset. Ostajan palkkalaiset tulivat meluten ja kaatoivat maahan metsän viimeistä puuta myöten. Armotta iski kirves kumoon nuoren elinvoimaisen vesan, kasvussa keskitiehen jääneen ja vanhemman lahoamassa olevan puun. Elämän mahlat valuivat maahan.
Jotakin arvokasta on hävinnyt tässä metsässä, joka aikojen halki on pitänyt vireillä uskoa maan kasvuvoimiin.
On kuitenkin säästynyt jotakin. On sieltä täällä ahoilla yksinäisiä valkorintaisia koivuja, jotka ihmeen kautta ovat säilyneet ja jääneet kalvan maan papittariksi, on maasta versovia vesoja, jotka vavisten ovat kätkeneet tulevaisuuden sisäänsä, ja vihdoin vielä jollakin perukalla koskemattomia, uhkaavia ja salaperäisiä korpia.
Metsällä on kulienkin vielä tulevaisuutta, ellemme myy viimeistämme ja elleivät vuotuiset kulot tee tuhojaan.
Väkivalloin paljastettu maaperä on otettava käytäntöön. Kaskettakoon ahot, ojitettakoon suot ja louhittakoon temppelien rakennuskiviksi paljaat paadet. Ja toisiin paikkoihin kylvettäköön uutta metsää. Niin peittäessämme väkivallan jäljet teemme tulevaisuuden työtä. Panemme alulle uuden kasvun, joka elää silloinkin, kun metsän myyjät ja kaatajat ovat hyökkäysasennostaan herpoutuneet.
Olimme tottuneet siihen, että hiljaisuuden metsät peittävät isäimme maata. Ajattelimme, että sen kansa oli niissä suuruuteen kasvanut. Mutta aika on näyttänyt, ettei hiljaisuutta ole enää yksin ulkoapäin etsittävä. Se on nyt kätkeytynyt ajan myrskyjen sisäisiin tienristeyksiin. Metsä kaatuu ja hiljaisuus väistyy aran linnun tavoin ihmisen sisäelämään. Kun siellä tulee järkytysten aika, pakenee hiljaisuus elämän perusajatuksen etsijän tieltä vielä syvemmälle, tutkimattomiin syvyyksiin, kunnes etsijä saapuu iäisyyden lähteelle.
Hiljaisuutta etsii hengen suuruus varttuakseen. Sitä tarvitaan joka päivä sen korvenkäynnin lisäksi, joka ensin on kestettävä. Sillä olivatpa ulkonaiset vaiheet mitkä tahansa, aina on sama kysymys ihmisten ratkaistavana: ihmisen suhde itseensä ja elämäänsä. Siitä el pääse suurilla sanoilla, ei melulla eikä väkivallalla; niillä voidaan vain vaikeuttaa sitä. Ihminen voi tehdä itsensä kuuroksi, mutta kuurous on sekin kohtalokasta hiljaisuutta. Hiljaisuudessa täytyy ihmisen tehdä tiliä itsensä kanssa. Jos se käy onnellisesti, kasvattaa hiljaisuus suuruutta.
Tarvitaanko sitten meidän aikanamme suurmiehiä ja heidän aatteitaan?
— Emme tarvitse suurmiehiä! — huutavat joukot — Emme tarvitse aatteita — huutavat suurisukuiset.
Mutta joukkojen huuto väsyy ja nyrkkiin puristetut kädet näivettyvät Suurisukuisten madaltunut sivistys levittää turmelustaan ja nostattaa tuhoatuottavia myrskyjä.
Suurmiehiä tarvitaan aina. »Nuorukainen, jonka sielua ei suuren miehen läheisyys saa väräjöimään ja soimaan voimakkain sävelin, on tarpeeton oksa ihmiskunnan puussa», sanoo Albert Corvey.
Vähän on niitä, jotka hiljaisuudessa viljelevät persoonallisen elämän arvoja. Astukaa siis esiin te maan nuoret, jotka tunnette sisäisen kutsumuksen. Taisteltuanne hiljaisuuden erämaassa itseänne vastaan rohkaiskaa mielenne ja suorittakaa se suurtyö, jota aikamme odottaa. Muodostakaa persoonallisen elämän järjestelmä ja yrittäkää sitä toteuttaa sisäisellä varaväellä toimintaanne tukien. Sillä ennenkuin elämä osapuilleen asettuu niihin uomiin, joita omasta kohdastanne noudatatte ja joita tahdotte yhteiselämän jalostuneena alkavan noudattaa, on tarpeen, että hiljaista, eheätä ja voimakasta työtä tehdään ja että tulee yleinen nousun aika, jolloin ihmiselämän alkuperäinen tarkoitus alkaa hiljaisuuden valkenevien vainioiden takaa maalle häämöttää.
»Luonto näyttää olevan olemassa jaloimpia varten. Maailman säilyttävä voima on parhaitten ihmisten totuudenrakkaus: he ovat maan suola ja terveys. Ken on elänyt heidän kanssaan, hänelle on elämä ollut iloista ja virkistävän voimakasta.» Näin puhuu Emerson. Jos jokukaan tuntee sydämensä sykähtävän näitä sanoja lukiessaan, olemuksensa kautta kulkevan rohkeuden väreilyn ja jalouden virtailun, on se tosiasia, joka osoittaa, että suurmiehillä on jotakin sijaa meidänkin aikanamme.
Nykyisenä aikana on paikallaan kokoelma, jonka muutamat suurmiehet muodostavat. Ulkonaisille silmillemme se on joukko liikahtamattomia marmorihahmoja, mutta sisäisenä näkynä se lähestyy meitä hiljaisuuden metsässä istuessamme. Kun se kulkee ohitsemme, liittykäämme uteliaina joukkoon nähdäksemme, mihin sen matka vie. Seuratkaamme sitä ensin näkymättömänä pysähdyspaikasta toiseen, sitten ilmaiskaamme itsemme ja vihdoin ottakaamme suuren julistuksen miesten kanssa osaa siihen yhteiskunnalliseen työhön, jonka maisemat liikkuessamme ovat silmiemme ohi siirtyneet.
Kaikkien aikojen suurmiehet ja ajattelijat ovat jollakin tavoin sukua toisilleen ja lukijapiirilleen. Niin kulkee ajattelijain ketju ajasta aikaan suurine saattojoukkoineen.
Suuren hiljaisuuden miehet ovat tällä kertaa kokoontuneet esittämään ajatuksiaan. Pascal, kärsivän hiljaisuuden mies, Emerson, suurten metsien kävijä ja kirkkaan yksinäisyyden mies, Tolstoi, rakkauden hiljaista maata etsimään lähtenyt mies, Maeterlinck, hämärän hiljaisuuden mies, Müller, hiljaisten kosketusten mies, ja Larsson, keskitetyn hiljaisuuden mies. He pysähtyvät kaikkialle, missä on hiljaisuutta, ja heidän keskustelunsa kuulee jokainen, joka pidättää hätäistä hengitystään ja on hetken hiljaa.
Tavan takaa toistuvat aikojen kiertokulussa ne nousukohdat, joissa Blaise Pascal tulee esille aivan kuin ajankuvaan kuuluvana.
Hän oli taistelujen rohkea mies.
Taistelut alkoivat tieteen alalla, geometrian lukemisella salassa isältä — tähän aineeseen vetivät poikaa voimakkaat taipumukset —, ne jatkuivat piileksivän kirjapainon avulla ja kohdistuivat julkisuuden hävittäviin voimiin, joina hänen aikanaan olivat jesuiitat, ja siirtyivät lopulta sisäisen elämän hiljaisuuteen, missä tehtiin tiliä kaikkien aikojen kipeistä kysymyksistä ja joka niinmuodoin oli Jaakobin taistelua aamuruskon nousussa Jumalaa vastaan.
Blaise Pascal, joka oli syntynyt kantamaan neron aseita ja käytteli niitä jo varsin taitavasti toisella vuosikymmenellään, tuli tapojen parantajaksi ja kuoli huulillaan sanat: »Jumalani, älä minua koskaan jätä!»
Tällainen kehitys on kulkua taistelusta taisteluun saavutusten merkitysten laajetessa samoin kuin laajenevat väreet veden tyynellä pinnalla, kun vesilintu vie kulman kärkeä eteenpäin. Sisäistäkin taistelua käydään kouraantuntuvin ottein. Taistelu on näet aina hyvin todellista; sen kärki suuntautuu aina eteenpäin ja rintama laajenee. Taaksepäin kulman sisälle kasvaa voittoisa lepo ja kirkastuva kärsimys. Sellainen taistelu, jos se saa häiritsemättä jatkua ja temmata mukaansa kaikki suuret sisäiset voimat, painuu miltei säännöllisesti uskonnolliselle alalle. Sellainen on monen suurmiehen kehitys ollut.
Nero, jolla on ylenmäärin lahjoja käytettävänään omalla erikoisalallaan, haluaa jo luonnostaankin koetella voimiaan toisilla aloilla, joen tavoin, joka mahtumatta uomaansa etsii tulvehtien ja voitonvarmana uusia mahdollisuuksia.
Ensin Blaise Pascal saavutti vuosisataisia voittoja geometrian ja fysiikan alalla, sitten hän kohtasi tiellään jesuiitat, kauhistui hengessään, pysähtyi, kokosi voimansa ja saavutti voiton, kulki rohkeasti ohi ja vetäytyi maaelämän hiljaisuuteen, ryhtyi siellä ratkaisevaan taisteluun omaa itseään vastaan, kaivoi saartokaivannot, uuvutti nälällä ja janolla sairaan vastustajansa ja saikin valloitetuksi joitakin etuvarustuksia. Silloin hän kuoli.
Blaise Pascal oli ihmelapsi, keksijä, tiedemies ja ajattelija.
Hän syntyi kesäkuun 10:ntenä 1623 Clermontissa. Lapsena hänen henkensä pohti kysymyksiä, jotka koskevat asioiden olemusta ja luontoa, siis ydinkysymyksiä, joiksi myöhemmin tuli elämän merkityksen ja ihmisten ominaisuuksien tutkiminen. Vastausten täytyi olla tarkkaan määriteltyjä, sillä hänen selvyydentarpeensa oli suuri; hänellä oli terävä arvostelukyky ja erikoinen taipumus löytää puutteita. Poika alkoi taistelun sotimalla isän määritelmiä ja oppineiden lausuntoja vastaan.
Kaksitoistavuotiaana Blaise Pascalilla jo oli monta hyödyllistä taitoa, muun muassa hän osasi jokseenkin täydellisesti latinaa, ja laati omin päin alkeisgeometrian. Näin aikainen itsenäisesti tuottava kyky lienee ainoa laatuaan matemaattisten tieteiden historiassa.
Kuusitoistavuotiaana hän saavutti uuden voiton. Hän otti jo täysikuntoisena osaa oppineiden kokouksiin ja laati kirjoitelman kallioleikkauksista, joka herätti tunnetun oppineen Descartesin suurta ihmetystä ja ihailua.
»Voittaja, valmistaudu uuteen taisteluun.» Blaise Pascal sai näihin aikoihin uuden, vaarallisen vihollisen. Arvatenkin liian aikaisesta ja ankarasta älyntoiminnasta aiheutunut päänkivistys alkoi jo nyt häiritä tieteellistä työskentelyä, niin että hänen täytyi tuontuostakin laskea matemaattiset teokset kädestään. Onneksi hän vaihtelusta lepoa etsiessään otti silloin käteensä mietekirjoja, Epiktetoksen, Montaignen Ja Descartesin teoksia.[1] Vihollinen saavutti kuitenkin näennäisen voiton, sillä sairaus tuotti lopulta kuolemaa. Viimeisillään saattoi Pascal työskennellä vain pari tuntia päivässä, jonka ajan hän käytti sen teoksen suunnitteluun ja valmisteluun, josta tähän kokoelmaan on käännetty muutamia lukuja.
Pascalin tunnetuimpia tieteellisiä saavutuksia ovat tutkielmat nesteiden tasapainosta ja ilman paineesta. Oli nerokas tuo johtopäätös, että Arkimedeen keksimä laki vedessä vallitsevasta paineesta soveltuu myöskin ilmaan. Se oli samantapainen sovellutus kuin Pascalin suorittama järjen aseiden siirto siveysopin palvelukseen ja ihmisten heikkouksien paljastamiseen. Pascalin muita tieteellisiä keksintöjä ja voittoja olivat korkeuden mittaaminen elohopeaan vaikuttavan ilmanpaineen avulla, isän työskentelyn jouduttamiseksi suunniteltu laskukone, jota Leibniz myöhemmin paranteli, todennäköisyyslaskelmat, aritmeettinen kolmio, sykloiidin ominaisuudet ja omnibusliikenne Pariisissa. Onhan siinä yhden miehen osalle keksintöjä, joista kannatti ylpeillä. Ainakin paljon suuremmalla syyllä, kuin sellaisen itserakkaan ja kunnianhimoisen nykypäivien ihmisen, joka ei ole mitään keksinyt.
Blaise Pascal oli myös tullut siihen johtopäätökseen, ettei luonnossa ollut olemassa Aristoteleen olettamaa tyhjyyden kammoa. Tyhjyys ei näyttänyt hänestä mahdottomalta. Luonto ei kammoakaan tyhjyyttä, ajatteli hän, tyhjyys on näennäistä, sillä se on jonkinlaisten tasapainovoimien ja vaikutusten lakien toinen pää.
Tyhjyyttä näki Pascal ihmisen sisässäkin, toisissa ihmisissä ja, siitä huolimatta, että oli päässyt tieteellisen tutkimuksen ylängöille, myöskin itsessään. Tyhjyys kelpasi toisille, mutta hän oli toista mieltä, häneen oli pantu suuri paine sisästä ulospäin ja ulkonaisen päämäärän hän oli saavuttanut; syntyi kaivertava sisäinen tyhjyys, joka häntä kammoksuu! Vasta kolmas vuosikymmen toi uutta sisältöä hänen elämäänsä. Ulkonaisesti antoi siihen aihetta kaksi sysäystä, jotka mursivat kunnianhimon kovan kiiltokuoren, niin että elämän aurinko pääsi halkeamista pilkistämään sisään. Hänen isänsä joutui hengenvaaraan ja vuoteen omaksi ja häntä itseään kohtasi samankaltainen tapaus; kerran hän ajoneuvoineen oli pudota sillalta Seine-jokeen. Ilmakehän järkytysten ohella alkoi sisäinen oras kasvaa. Aikaisemmin hän oli tutustunut mietekirjallisuuteen, nyt hän sai käsiinsä erittäin mielenkiintoisen kirjan, hollantilaisen jumaluusoppineen Jansenin teoksen »Sisäisen elämän uudistus». Hän tutustui uuteen liittolaiseen, parempaan itseensä. Vastustajaksi tuli suurin osa hänen entisestä itsestään, se, joka tähän asti oli hänen valtakirjallaan elellyt ja toiminut.
Taistelun ensi otteluissa hän oppi ymmärtämään toisiakin ihmisiä, niitä, joista hänen täytyi vieroittautua ja opettaa muita tekemään samoin, ja yleensä voittamaan. Hän oli jo katsonut sisäänsä. Kun hän käänsi katseensa ulospäin, huomasi hän ensiksikin, ettei hän ollut kaikkein huonoimpia, joten hän sai omaa taistelua varten uutta toivoa ja voitonvarmuutta, ja toiseksi, että ulkopuolellakin häntä oli paljon tehtävää ja sama vihollinen voitettavana, jonka alkuvoitolla hän oli valmistautunut maksamaan veroaan yhteiskunnalle. Taistelu ulospäin ja sisäänpäin hedelmöittivät näin toisiaan. Hän »tahtoi nähdä ihmisen turmeluksen syvyyden mutta samassa myöskin hänen elämänsä korkean tarkoituksen». Ajan mädännäisyyttä edustivat jesuiitat. Heidän voittamisekseen tarvittiin paitsi tietoja ja uskallusta ennen kaikkea uutta mieltä.
Pascalin hengenheimolaisten suljetussa kokouksessa kuuluisassa Port Royalin luostarissa tuli kerran puheeksi erään vääryyttä kärsineen aatetoverin puolustaminen jesuiittojen hyökkäyksiä vastaan. Pascal sai tehtäväkseen puolustuskirjelmän luonnoksen laatimisen. Suurella antaumuksella hän ryhtyi työhön, josta sitten tulikin historiallinen merkkiteos.
Vähän ajan kuluttua ilmestyivät näet maailmalle »Maaseutukirjeet» (1656—57) herättäen kaikkialla tavatonta huomiota, jesuiitat etsivät kirveltävin sydämin turmeltuneen kauppahenkisen moraalinsa tuntematonta paljastajaa ja kirjapainoa, jossa kirjaa painettiin. Kaikki käsiinsä saamansa kappaleet he polttivat kaupungin torilla. Sama kohtalo olisi odottanut kirjan tekijääkin, jos hän olisi löytynyt, nimittäin kidutus ja polttorovio, joissa kaikkien aikojen suurmiehet ovat vakiinnuttaneet aatteitansa.
Se ei kuitenkaan tullut Pascalin osaksi. Jesuiitat olivat jo katkaisseet kaikkivoivan mahtinsa kärjen rikosten ja turmeluksen tulessa. Heidän polttorovionsa hankki tuskin kunniaa Pascalin kirjoillekaan. Ja Pascalin itsensä oli vielä käytävä taistelua omaa itseään vastaan, kypsyttävä hiljaisesti tuleentuvan viljan tavoin.
Teosta painettiin kahden vuoden aikana kaikessa rauhassa erääseen vesimyllyyn sijoitetussa kirjapainossa, ja tekijä itse asui täydessä turvassa jesuiittain päämajaa vastapäätä olevassa majatalossa.
Siitä jesuiittain aatteet saivat kuoliniskun.
Toiset aloittavat elämänsä hiljaisella sisäisellä taistelulla ja sitten vasta laajentavat sen useampia elämänaloja käsittäväksi. Hengen miehet astuvat julkisuuteen ja koettavat voimiaan eri työmailla levittäen hengen ja työn pappeutta ympärilleen. Toisilla, kuten Pascalilla, on hiljainen taistelu viimeinen. Pascal vetäytyi pois suuresta maailmasta ja lähti etsimään maaseudun harrasta hiljaisuutta alkaakseen taistelun omia heikkouksiaan vastaan. Taistelujen rohkea mies sai lopullisen valmistuksensa kärsivän hiljaisuuden miehenä. Se oli hänen profeetallinen valmistuksensa erämaassa.
Taistelun ulkonaiset seikat olivat tällaisia.
Huoneessa, missä hän asui, ei ollut huonekaluja eikä esineitä, joita hän piti tarpeettomina. Hänen pukunsa oli tuiki vaatimaton. Yksinkertaisiin elämäntapoihin kuului myös, että hän auttoi itse itseään, teki vuoteensa, valmisti ruokansa ja kantoi sen huoneeseensa. Yhä kiihtyvä sairaus lisäsi hänen kärsimyksiään; se esti hänen syömistään, lepäämistään ja työskentelyään. Päästäkseen siitä huolimatta elämässä eteenpäin hän laati tarkat ohjeet jokapäiväiselle elämälleen. Itsekurin asiaa hän ajoi ruoskalla ja pakkopaidalla viimeiseen hetkeen asti, sillä hän huomasi nämä aseet erittäin hyödyllisiksi. Paljon aikaa hän käytti rukouksiin ja Raamatun lukemiseen, mikä tuotti hänelle uskomatonta iloa ja virkistystä. Hänen mielestään ei Raamattu ollut järjen, vaan sydämen tiedettä, minkä vuoksi sitä käsittävät vain ne, joilla on sydän paikallaan, kun taas muut löytävät siitä vain hämäriä asioita. Milloin aikaa ja tilaisuutta oli, kirjoitti hän ajatuksiaan paperille. Kirjoittaminen sujui häneltä vaivatta. Kun hänellä oli erinomainen äly ja miltei ilmiömäinen muisti, järjesti hän ensin ajatuksensa; sitten sai hän ne sanotuksi niinkuin tahtoi. Yksinkertaisuus ja sattuvat sanonnat ovat hänen kirjoituksilleen ominaista. Ranskan kirjallisuuden historiassa on hänellä tunnustettu paikka.
Pascal tahtoi poistaa ympäriltään kaiken, mikä saattoi olla taistelussa esteeksi, jottei vihollinen voisi piiloutua sen taa. Vähentämällä ulkonaista hän koetti lisätä hengen voittoja. Hän rakasti sanomattomasti köyhyyttä, hengen vapautusta pikku rihkamasta. Hän otti kodissaan vastaan köyhiä eikä koskaan kieltänyt heiltä almua, olipa itse kuinka köyhä tahansa. Vuonna 1661 hän lähti kotoaan ja luovutti sen eräälle köyhälle perheelle asettuen itse asumaan sisarensa luo. Kun häntä moitittiin rajattomasta uhrautuvaisuudesta, pani hän sen pahakseen ja sanoi: »Olen huomannut erään seikan, että olipa kuinka köyhä tahansa, aina jättää jotakin kuollessaan jälkeensä». Joskus hän antoi kukkarosta kaikki rahansa. Hän kehoitti käymään usein köyhien kodeissa, jotta opittaisiin näkemään kurjuus, sairaudet ja puute, jotka köyhiä ahdistavat, jotta opittaisiin paremmin suhtautumaan omaan yltäkylläisyyteen ja saataisiin elämään ulkokohtaisen todellisuuden tuntua. Pascalilla oli toisenlainen katse köyhyyttä ja kurjuutta näkemään kuin Emersonilla, jota Carlyle turhaan saatteli Lontoon köyhien kaupunginosassa.
Kaikki nämä ulkonaiset toimenpiteet ja varustautumiset tähtäsivät sisäiseen taisteluun. »Kuta vähemmän me omistamme, sitä lähempänä jumalia me olemme», sanoo Sokrates.
Blaise Pascalin sisar lausuu kirjoittamassaan veljensä elämäkerrassa: »Voidaan sanoa, että totuus on aina ja kaikissa asioissa ollut hänen henkensä ainoa kohde». Totuutta janosi hänen järkensä ja sitä janosi hänen sydämensä. »Totuus on aina kaunis», sanoo Tolstoi lausuessaan totuuden sodasta. Pascal ei totuutta janotessaan perustanut uutta uskontoa, hän päinvastoin nimellisesti pysyi katolisen kirkon helmassa, vaikka ankarasti arvostelikin sen puutteita, mutta hän keksi uuden geometrian ja uusia maailmankaikkeuden lakeja ja sovellutti vanhoja totuuksia käytännölliseen elämään ja ihmisen itsekasvatukseen. Alexandre Vinet sanoo hänestä: »Hän tiesi, että elämä ja totuus eivät ole kaksi eri asiaa, vaan että on olemassa vain yksi olennainen totuus... Hän on niitä, joiden sisältä vuotavat elämän veden virrat.»
Hän ei lähtenyt maaseudun hiljaiseen yksinäisyyteen julistamaan kristinuskon perustotuuksia, kuten olisi voinut odottaa hänenlaiseltaan matemaattisen kehityksen saaneelta kyvyltä, eikä esittääkseen maailmankaikkeuden äärimmäisiä kysymyksiä, vaan tutkimaan sisäisiä asioita päästäkseen sydämessään vakuutetuksi jokapäiväisen elämän arvoista, sillä hän oli tullut huomaamaan, että teot kulkevat sydämen kautta ja intohimot turmelevat tahdon ja uskon. Sydämen hän varusti linnoitukseksi. Käytännöllinen äly tuli hänelle tässäkin avuksi. Uskonnon vaatimus täydellisestä antautumisesta korkeammille päämäärille ja sydämen puhdistaminen ja eheyttäminen tuntui hänestä niin silminnähtävän todelta, niin hyödylliseltä ja välttämättömältä, että hän hylkäsi korkean opillisuutensa, joka lähetti kunnianhimoiset joukkonsa valloittamaan sydäntä, ja siirsi kehittyneet kykynsä elämänkysymysten ihanaan ilmakehään. Hän halusi säännöstää, kuten matematiikan ja järjen mailla oli tehnyt, aatteittensa sovellutukset ja käyttää järkensä käytännöllisten ohjeiden keksimiseen. Elämäntapojen perinpohjaisesta ulkonaisesta mullistuksesta sekä ylellisyydestä ja maailman menosta luopumisesta hän näki seuraavan sisäisiä muutoksia. Tämä suuri ja merkillinen nero otti lapsen uskolla vastaan uskonnon totuudet ja rupesi niiden pohjalla tutkimaan ihmisen täydellistymistä. Sen tuloksista on osa nähtävänämme hänen viimeisessä teoksessaan, jonka hän suunnitteli ja pani alulle, ja joka hänen kuolemansa jälkeen, vuonna 1670, on julaistu nimellä: »Ajatelmia uskonnollisista asioista». Tästä teoksesta on kokoelmaamme käännetty muutamia ihmisen sisäisen elämän seikkoja koskevia lukuja.[2]
Ajatelmien kirjoittamisen hän aloitti muutamia vuosia ennen kuolemaansa. Teos jäi keskeneräiseksi, sillä erinomaiseen muistiinsa luottaen hän ei pääajatuksiaan eikä järjestelmäänsä pannut paperille; kerran vain hän selosti niitä ihastuneille ystävilleen. Sairaana hän kirjoitti mietelmiään keskeytyksinkin irtonaisille paperiliuskoille, jotta niiden ohimenevät kuvat painuisivat myöhemmin mieleen. Siksi ovat toiset niistä parempia ja valmiimpia kuin toiset ja siitä myöskin johtuu teoksen katkelmallisuus. Monella tutkijalla on ollut täysi työ tulkita niiden katkonaisia ja puolinaisia sanamerkkejä.
Mutta keskeneräisenäkin teos puhuu kirjailijan alkuperäisestä päämäärästä, joka on ollut laajempi kuin voi kuvitella. Hän halusi kiihkeästi tehdä työtä saadakseen kaadetuksi jumalankieltäjät ja tutki suurella huolella heidän todistelujaan. Hän oli jo voittanut aikansa yltiöpäät; nyt hän hyökkäsi kaikkien aikojen itsepetoksenihmisiä vastaan ja antautui tähän tehtävään kokonaan. Eikä hän tyytynyt sotimaan yksistään niitä vastaan, jotka tahtoivat järjestelmällisesti horjuttaa kristinuskon perustotuuksia, hän ei voinut sallia sitäkään, että uskonnon pyhyyttä loukattiin ja tahrattiin vähäisissä asioissa. Kaikkia jumalankieltäjiä, epäuskoisia ja harhaoppisia vastaan, ja kaikkia kristittyjä vastaan, jotka kirkkoon kuuluen eivät kuitenkaan eläneet evankeliumin puhtaiden ohjeiden mukaan, hän julisti pyhän sodan.
Pascalin viimeisen teoksen ajatelmat puhuvat lukemattomista sisäisistä voitoista.
Henkisten voittojen voittaja voitti samaan aikaan sellaisella sankaruudella ja kärsivällisyydellä ylivoimaiset ruumiilliset tuskat, jotka olivat hänen elämänsä ankarin ulkonainen koetus, ja vaimensi niistä johtuvat kärsimykset niin uljaasti, että se hämmästytti ja rohkaisi kaikkia, jotka sen näkivät, ja hän kävi varhaiseen kuolemaan elokuun 19:ntenä 1662 kolmenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana.
Pascalin elämä oli ollut lakkaamatonta taistelua.
Tieteen, julkisuuden ja itsekasvatuksen taistelut tuovat hänet eri aikoina nähtäväksemme.
Hiljainen taistelu alkoi lähinnä olevasta, taistelijasta itsestään, kyti aikansa ja voitti sitten alaa leimahtaen voimakkaana yli maailman, missä taistelua oli jo valmistavasti käyty, aina pintapuolisimpaan yksityiseen ihmiseen saakka omassa ja vastustajien leirissä. Siinä Blaise Pascalin suuruus ja laajakantoisuus. Ensin hän voitti ruumiilliset kärsimykset, sitten henkiset kiusaukset ja näissä voitoissa hän karaistui hengen taisteluun laajalle ulospäin, koko pintapuolista ja tyhjäsisältöistä maailmaa vastaan.
Erityisesti vaikea ja pitkällinen oli taistelu kunnianhimon kiusausta vastaan, jolle hänen neronsa lahjat antoivat virikettä ja tukea. Ajatelmissaan hän sanoi: »Ne, jotka sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne jotka sen lukevat, tahtovat saada kunnian lukemisestaan ja minulla, joka kirjoitan tämän, on ehkä sama mieliteko kuin niillä, jotka tämän lukevat.» Taistelu on sytyttänyt näin laajat alat. Yksi rintama on avattu kunnianhimoisten kirjoittajien joukkoja vastaan. Toisella rintamalla ovat vastassa kunnianhimoisten lukijain laumat. Kolmas vakava vastustaja on oma kunnianhimo, jonka takaa vastustajan varajoukot häämöttävät niin eloisan hämmästyneinä. Turhaa ei ollutkaan avata kuluttava tuli kunnianhimoa, monen suuren kyvyn loukkauskiveä vastaan. Tuskin mikään intohimo pitää näet ihmistä niin kauan ja johdonmukaisesti vallassaan viimeiseen hetkeen asti kätkien turhuuden taa elämän tarkoituksen, kuin kunnianhimo, esiintyipä se sitten pikkumaisen turhamaisuuden tai maailmanvalloittajan itserakkauden muodossa. Useimmat suurmiehet saavat kokea tätä intohimoa; he myöskin voivat vapautua siitä suurilla hengenvoimillaan. Samat voimat, jotka opastavat nopeaan kunnian saavuttamiseen, näyttävät samalla sen mitättömyyden. Kuta kauemmin suuret kyvyt ovat kunnianhimon vallassa, sitä jyrkemmin he loittonevat kaikesta, mitä ovat aikaansaaneet. Itse koettuaan pohjia myöten kunnianhimon raatelut Pascal tahtoi vieroittaa siitä toisia. Hän sanoo useissa kohdin, että ihmiset ovat valmiit kuolemaankin, jos vain sillä hankkivat hitusenkaan kunniaa itselleen. Hän halusi omien sanojensa mukaan temmata ihmisten kädestä valovarjostimen, jota edessään pitäen he juoksevat kuiluun.
Pascalin taistelut kysyivät aina uskallusta, sitäkin enemmän, kun taistelujen kehä laajeni ulospäin. Taistelu jesuiittoja vastaan oli paras todistus siitä. Ja Pascalilla oli uskallusta.
Merkillistä uskallusta mielipiteittensä julkilausumisessa. Henkensä kaupalla sanoivat Tolstoi, Luther ja Pascal vakaumuksensa julki ja lausuivat sen niin painokkaasti, että se on omansa viemään tunnonrauhan meidänkin päivien eläjiltä.
Uskallammeko me sanoa julki sisimmän sanottavamme? Onko sellaisia henkilöitä, jotka osaavat kolkuttaa rautaisella nyrkillään aikamme omaatuntoa? Onko sellaisia, jotka osaavat tehdä levottomiksi ne henkilöt, jotka juoksevat vallan, rikkauden ja joukkojen jäljessä ja nauravat niille, jotka aikamme kiireessä pysähtyvät hengähtämään tienviereen toistaen Salomonin sanoja: »Turhuutta, kaikki turhuutta».
Erikoisella tavallaan ja aikaansa katsoen tarkkanäköisesti Pascal koskettelee ihmisten puutteita ja rajoituksia, käsitellen sattuvasti etenkin heidän heikkouksiaan, pintapuolisten ihmisten heikkouksia, ja arvostelee heitä iäisyysarvojen valossa. Avautuvatko sitten näiden ihmisten silmät, eikö heidän heikkoutensa heitä hävetä? Mies, joka paljasti oman aikansa jesuiittain teennäisyyden ja kavaluuden, kykenee sen tekemään vielä meidänkin päivien itsekylläisille olioille ja itsekkäille materialisteille. Hän riisuu päältämme pintakuoren ja jättää meidät miettimään elämän sisältöä. Tämä sisältäpäin lähtenyt ruumiillisten ja henkisten kärsimysten hiljaisuudessa kypsynyt pinnallisuuden arviointi on puhdashenkisellä sanomallaan elähyttänyt ja ihastuttanut Tolstoita ja muita eri aikojen suuruuksia. Norjalainen professori Gerhard Gran sanoo siitä: »Pascal on henkilöiden historian merkillisimpiä ilmiöitä, sellaisen persoonallisen suuruuden ympäröimä, jota kaikkien täytyy kumartaa. Se, joka lähestyy hänen ajatusmaailmaansa, paljastaa väkisinkin päänsä kuin kirkossa. Ei tiedä mitä enemmän ihailisi, hänen älynsä korkeutta, hänen läpitunkevaa ihmistuntemustaan, vaiko hänen viehättävää henkevyyttään, tai melkein yliluonnollista hurskauttaan.»
Blaise Pascal puhuu paljon ihmisen kurjuudesta, ja hänen sanansa sopivat verrattomasti meidän aikaamme, jolloin yleinen aatteellinen rappio niin puolella kuin toisellakin on räikeä ja tekee ihmiset kurjiksi olennoiksi. Mutta hän sanoo myös kärsimystensä vankalta pohjalta nämä lohdulliset ikikirkkaat sanat: »Kuta parempi ihminen on, sitä enemmän hyvää huomaa hän toisissa ihmisissä.» Siihen lauseeseen kätketty ajatus tulee esille silloin, kun kurjuudesta käydään tuomiota.
Ne, jotka yksistään ylistävät ihmistä, ovat mielestäni yhtä väärässä kuin ne, jotka vain moittivat häntä, samoin kuin ne, jotka koettavat kaikin tavoin huvittaa häntä. Voin antaa hyväksymykseni vain niille, jotka nöyrästi etsivät. Stoalaiset sanovat: »Menkää omaan sisimpäänne; sieltä löydätte rauhan.» Mutta se ei ole totta. Toiset sanovat: »Astukaa ulos omasta itsestänne ja etsikää onnea nautinnoista.» Ei sekään ole totta. Tulee sairauksia. Onni ei ole sisässämme eikä ulkopuolellamme, se on Jumalassa, joka on sisässämme ja ulkopuolellamme.
Ihmistä voi tarkastella kahdelta eri puolelta: ensinnäkin hänen tarkoituksensa kannalta, jolloin hän on suuri ja ilman vertaista, ja toiseksi suvun ominaisuuksien kannalta, samoin kuin arvostellaan hevosta tai koiraa ja niiden rotuominaisuuksia, jolloin ihminen on halpa ja alhainen. Siinä on kaksi tietä, jotka synnyttävät toisistaan eriäviä arvosteluja ja johtavat niin moniin kiistoihin ajattelijain kesken, kun toinen kieltää sen mitä toinen edellyttää. Toinen sanoo: »Ihminen ei ole syntynyt tätä tarkoitusperää tavoitellakseen, sillä kaikki hänen tekonsa ovat ristiriidassa sen kanssa.» Toinen sanoo: »Hän loittonee päämäärästään, kun hän tekee näin alhaisia tekoja.»
Meillä on suuri ajatus sielustamme. Emme voi sietää, että toiset halveksivat meitä eivätkä anna meille tunnustusta. Niin meidän koko onnemme perustuu toisten arvosteluun.
Kunnianhimo on ihmisen alhaisuuden merkki, mutta samalla se on merkki hänen synnynnäisestä ylevyydestään. Sillä kuinka paljon ihminen omistaneekin täällä maailmassa, kuinka paljon terveyttä ja muita tärkeitä etuja hän nauttineekin, hän ei kuitenkaan ole tyytyväinen, ellei hänellä ole ihmisten arvonantoa. Hän pitää niin suuressa arvossa ihmisten mielipiteitä, että vaikka hänellä olisikin korkea asema maapallollamme, hän ei suinkaan tunne itseään tyytyväiseksi, ellei hänellä ole korkea asema myöskin ihmisten mielipiteissä. Se on hänen mielestään maailman paras paikka. Ei mikään voima voi tukahuttaa tätä hänen kaipuutaan, sillä se on syvimmälle ihmissydämeen juurtunut ominaisuus. Nekin, jotka eniten halveksivat ihmisiä ja asettavat heidät eläinten tasalle, tahtovat kuitenkin nauttia toisten kunnioitusta ja luottamusta, joten tämä heille ominainen tunne saattaa heidät ristiriitaan oman itsensä kanssa. Luonnon ääni, joka on voimakkaampi kuin kaikki muu, saa heidät ihmisen suuruudesta vakuutetuksi varmemmin, kuin heidän järkensä ihmisen alhaisuudesta.
Kaikkinaisesta meitä ahdistavasta ja henkeämme uhkaavasta kurjuudesta huolimatta on meillä vaisto, joka kohottaa meitä korkeuksia kohti. Sitä emme voi lannistaa.
Ihmisen suuruus on sellainen selviö, että se käy ilmi yksin hänen kurjuudestaankin. Sillä sanoessamme eläimissä ilmenevää luontoa ihmisessä kurjuudeksi tunnustamme, että hän on luontonsa, joka nyt on eläinten luonnon vertainen, sortanut alas paremmasta luonnosta, joka hänelle joskus ennen on kuulunut.
Sillä kukapa muu surisi sitä, ettei hän ole kuningas, kuin valtaistuimelta syösty kuningas? Pidettiinkö onnettomana Paulus Aemiliusta, kun hän ei enää ollut konsuli.[3] Päinvastoin, kaikki ajattelivat, että hän oli onnellinen saatuaan olla konsulina, sillä hänen asiansa ei ollut olla sinä aina. Mutta Perseusta, joka ei enää ollut kuningas, surkuteltiin, koska se oli hänen kutsumuksensa, eikä voitu käsittää, kuinka hän saattoi tulla toimeen. Kuka valittaa sitä, että hänellä on vain yksi suu? Ja kukapa ei valittaisi sitä, että hän on menettänyt toisen silmänsä? Samaten ei liene kukaan koskaan tullut murehtineeksi sitä, ettei hänellä ole kolme silmää; mutta kauheatahan olisi, jos ei olisi ainoatakaan.
Ei olisi olemassa kurjuutta, ellei sitä kukaan tuntisi. Raunioiksi sortuneella talolla ei ole sellaista tunnetta. Vain ihminen voi tuntea kurjuutensa.
Ihmisen suuruus on juuri siinä, että hän voi tuntea olevansa kurja olento. Puu ei voi tuntea itseään kurjaksi. Voidakseen tuntea kurjuutensa täytyy todellakin olla kurja, mutta suurta on tulla tietoiseksi tästä kurjuudesta.
Tunne kaikkinaisesta kurjuudesta ilmaisee niinmuodoin ihmisen ylevyyttä. Se on köyhtyneen ylimyksen ja vallasta syöstyn kuinkaan kurjuutta.
Kun kurjuus voidaan johtaa suuruudesta ja suuruus kurjuudesta, ovat toiset kiinnittäneet huomionsa kurjuuteen sitäkin suuremmalla syyllä, kun he suuruudesta ovat saaneet sille todisteen. Toiset taas ovat pysähtyneet suuruuteen sitäkin suuremmalla luottamuksella, kun ovat saaneet sen johdetuksi suorastaan kurjuudesta. Kaikki mitä toiset ovat voineet sanoa suuruudesta, on tullut todistuskappaleeksi toisille, jotka ovat tahtoneet puhua kurjuudesta. Sillä kuta korkeammalla ihminen on langennut, sitä kurjempi hän on, ja päinvastoin. Niin ovat he perustaneet olettamuksensa toinen toiseensa loppumattomassa kehässä. Ja varmaa on, että mikäli ihmisten valistus kasvaa, sikäli löytävät he ihmisessä yhä enemmän suuruutta ja yhä enemmän kurjuutta. Sanalla sanoen, ihminen tuntee olevansa kurja. Hän on kurja, koska hän on tietoinen siitä, mutta samalla hän on hyvin suuri, koska hän voi sen tuntea.
Voin hyvin kuvitella mielessäni ihmisen ilman käsiä, jalkoja ja päätä. Vain kokemus on meille opettanut, että pää on tärkeämpi kuin jalat Mutta en voi kuvitella mielessäni ihmistä, jolla ei ole järkeä. Sellainen olento olisi vain kivi tai pelkkä luontokappale.
Järki on siis sellainen seikka, joka kuuluu ihmisen olemuksen määritelmään ja jota ilman häntä ei voi mielessään kuvitella. Mikä meissä tuntee iloa? Onko se ehkä käsi? Onko se käsivarsi? Onko se liha? Onko se veri? Nähtävästi täytyy sen olla jotakin aineetonta.
En suinkaan aio avaruudesta etsiä todistuksia olemukseni ylevyydelle, vaan ajatusteni säännöllisestä kulusta. Sen parempia todistuksia minulla ei olisi, vaikka omistaisin kokonaisia maailmoja. Avaruudellaan maailmankaikkeus käsittää ja nielaisee minut kuin pienen hiukkasen. Ajattelullani minä puolestani käsittelen maailmankaikkeutta.
Ihminen on vain hento ruoko, luonnon heikkorakenteinen esine, mutta hän on ajatteleva ruoko. Sen murtamiseksi ei tarvita, että koko maailmankaikkeus nousee aseisiin. Ilman henkäys, vesipisara riittää tuhoamaan sen. Mutta vaikkapa maailmankaikkeus olisikin murtanut ihmisen, hän on kuitenkin yhä vielä ylevämpi sitä, joka on hänet surmannut, sen tähden että hän kuolee tietoisesti. Mutta maailmankaikkeus ei ole tietoinen ulkonaiseen mahtiin perustuvasta etevämmyydestään.[4]
Meidän arvokkuutemme perustuu kokonaan ajatteluumme, järkeemme. Ja juuri sillä alalla tahdomme kohottautua emmekä ajassa ja paikassa, joita emme voi täyttää. Ahkeroikaamme sentähden ajattelumme kehittämistä. Se on siveysopin perussääntö.
On ilmeistä, että ihminen on luotu ajattelemaan. Siinä on hänen etevämmyytensä ja arvokkuutensa. Mutta hänen velvollisuutensa on ajatella oikein. Ja ajattelun järjestykseen kuuluu, että ajattelu aloitetaan omasta itsestä, omasta alkuperästä ja tarkoituksesta.
Mutta mitä ajattelee maailma? Ei koskaan sitä, vaan tanssiaisia, soittamista, laulamista, runojen sepittämistä, osanottoa piiriratsastukseen ja niin edespäin, oman talon rakentamista ja oman itsensä tekemistä kuninkaaksi, huolimatta laisinkaan siitä, mitä on kuningas ja mitä ihminen.
Ihmisen koko etevämmyys on ajattelussa.
Sentähden on ajattelu luonnostaan ihmeteltävää ja ilman vertaa. Ennenkuin voimme halveksia sitä, täytyy sen joutua kerrassaan harhateille. Mutta voiko löytää mitään sen naurettavampaa, kuin että se kuitenkin on eksynyt sellaisiin erehdyksiin.
Kuinka suurta ajattelu onkaan luonnostaan! Kuinka surkuteltava se on puutteineen ja vikoineen.
On vaarallista liiaksi teroittaa ihmisille, kuinka suuresti he ovat eläinten kaltaisia osoittamatta samalla heidän etevämmyyttään ja suuruuttaan luonnossa. Vielä vaarallisempaa on puhua heille heidän suuruudestaan laisinkaan kiinnittämättä huomiota heidän alennustilaansa. Ja kaikkein vaarallisinta on jättää heidät tietämättömyyteen molemmista seikoista. Mutta sangen hyödyllistä on selvittää heille niitä molempia.
Ihminen ei saa kuvitella olevansa eläinten tasolla, yhtä vähän kuin enkelien kaltainen, mutta hän ei myöskään saa olla tietämätön kuuluvaisuudestaan toiseen tai toiseen tyhmään. Hänen tulee tuntea suhteensa molempiin,
Ihmisen on arvosteltava itseään todellisen arvonsa mukaan. Hänen tulee rakastaa itseään, sillä hänessä on hyvään altis luonto, mutta tämän ohella tulee hänen varoa rakastamasta sitä alhaista, joka myöskin kuuluu hänen luontoonsa. Toiselta puolen tulee hänen halveksia itseään, koska hänen alttiutensa on hedelmätön, kuitenkaan halveksimatta sen ohella itse tätä luonnollista alttiutta. Hänen täytyy siis vihata ja rakastaa itseään. Hänellä on kyky oppia tuntemaan totuutta ja tulla onnelliseksi, mutta hän ei omista mitään ehdotonta ja tyydyttävää totuutta.
Tahtoisinpa opastaa ihmistä kaipaamaan totuutta ja olemaan valmis ja intohimoista vapaa seuraamaan sitä siellä, missä hän kerran on sen löytänyt. Mutta kun tiedän, kuinka suuresti intohimojen pimittämä hänen ymmärryksensä on, tahtoisin välttämättä, että hän vihaisi itsessään asustavia himokkaita pyyteitä, jotka pitävät häntä pauloissaan, jotta ne eivät sokaisisi häntä silloin, kun hän tekee valintansa, eivätkä pysähdyttäisi häntä sen jälkeen, kun valinta on tehty.
Kuta enemmän valistus lisääntyy, sitä enemmän huomataan ihmisessä suuruutta ja pienuutta.
Ihmisten muodostamassa yhteisössä on eri valistuksen asteita.
Ajattelijat, jotka herättävät joukon kummastusta.
Ja kristityt, jotka herättävät ajattelijain kummastusta.
Kuka voi silloin ihmetellä, että uskonto tuntee täydellisesti sen, mikä kirkastuu meille sitä mukaa kuin valistuksemme lisääntyy?
Käsitän, että voisi olla niinkin, ettei minua ollenkaan olisi olemassa, sillä minun oma minäni perustuu tietoisuuteeni. Se minä, joka ajattelee, ei suinkaan olisi voinut tulla herätetyksi tietoisuuteen itsestään, jos esimerkiksi äitini olisi saanut surmansa ennenkuin minä olisin saanut elämäni. En ole siis mikään ehdottomasti välttämätön olento. En ole myöskään iäinen enkä ääretön. Mutta näen kuitenkin selvästi, että luonnossa asuu joku välttämätön, iäinen ja ääretön olento.
Tämä ihmisen harhaan viepä osa, tämä eksytyksen ja viekkauden valtiatar on sitä vaarallisempi, kun se ei ole aina sellainen, sillä jos se olisi pettämättömästi aina valhetta, tulisi siitä eksyttämätön tosiasia. Mutta vaikka se useimmissa tapauksissa onkin epätodellinen, ei se kuitenkaan anna mitään tietoa oikeasta olemuksestaan merkitessään samanluontoisiksi oikean ja väärän.
Minä en puhu nyt hulluista, vaan minä puhun kaikkein viisaimmista. Juuri heidän käyttelemänään on näet mielikuvituksella erinomainen taito vaikuttaa vakuuttavasti ihmisiin. Järki koettaa turhaan saattaa ääntänsä kuuluviin, se ei voi määritellä asioiden arvoja.
Tämä korskea voima, tämä järjen vihollinen, joka huvikseen tarkkaa ja mestaroi vastustajaansa osoittaakseen pystyvänsä kaikkeen, on muodostanut ihmisen toisen luonnon. Sillä on kannattajia onnellisten, onnettomien, terveiden, sairaiden, rikkaiden ja köyhien joukossa. Se saattaa uskomaan, epäilemään ja kieltämään järjen. Se pidättää aistit toiminnasta ja panee ne taas työhön. Sillä on kannattajansa hullujen ja viisaitten joukossa. Ei mikään kiusoita meitä enemmän kuin se, että näemme sen tarjoavan holhokeilleen rikkaamman ja täydellisemmän tyydytyksen kuin järki. Ne, jotka kuvittelevat olevansa älykkäitä, ovat sanomattoman paljon tyytyväisempiä itseensä kuin todella viisaat koskaan voivat olla. He katselevat mahtavin ilmein ihmistä. He väittelevät rohkeasti ja itsetietoisesti, kun taas jälkimmäiset lausuvat ajatuksensa peläten ja itseään epäillen. Ja heidän elämäniloinen ulkomuotonsa antaa heille usein kuulijoiden mielessä etusijan. Niin suuressa veroistensa tuomarien suosiossa ovat nämä tekoviisaat. Kuvittelu ei voi tehdä hulluja viisaiksi, mutta se tekee heidät onnellisiksi, päinvastoin kuin järki, joka tekee ystävänsä vain onnettomiksi. Edellinen peittää omansa kunnialla, jälkimmäinen häpeällä.
Mikä tuo mukanaan kuuluisuutta, mikä arvonantoa ja kunnioitusta henkilöllisyyksille, taideteoksille, laeille ja tämän maailman mahtaville, ellei juuri tämä mielikuvituksen voima? Kaikista maailman rikkauksista ei ole mihinkään ilman sitä.
Ettekö esimerkiksi voisi väittää, että tämä tuomari, jonka kunnioitettava vanhuus herättää arvonantoa kaikessa kansassa, antaa puhtaan ja ylevän järjen ohjata toimintaansa ja että hän arvostelee asioita niiden todellisen luonnon mukaan takertumatta tyhjänpäiväisiin sivuseikkoihin, jotka kirveltävät vain heikkojen ihmisten mielikuvitusta? Katsokaa kuinka hän käy kirkkoon täynnä innokasta hartautta liittäen järjen perusteellisuuteen rakkauden hehkun. Hän valmistautuu kuuntelemaan saarnaa esimerkiksikelpaavalla arvonannolla. Nyt astuu saarnaaja esiin. Mutta jos luonto on antanut saarnaajalle käheän äänen ja naurettavannäköiset kasvot, jotka parturi on huonosti ajanut, ja jos sattumalta hänen kasvoihinsa on vielä jäänyt saippuaakin, niin, julistipa saarnamies kuinka suurta totuutta tahansa, lyön vetoa, että tuomarimme vakavuus on mennyttä.
Jos maailman suurin ajattelija seisoisi oikein leveällä laudalla ja tietäisi, että hänen allaan on ammottava kuilu, veisi kuvittelu hänestä voiton, vaikka hänen järkensä saisikin hänet vakuutetuksi turvallisuudestaan. Eivätkä monet kykene kestämään edes ajatusta vaaran mahdollisuudesta kalpenematta ja tuskan hikeen tulematta.
Kukapa ei tietäisi, että kissan tai rotan näkeminen, hiilen musertaminen tai sensellainen voi saattaa ihmisen järjiltään? Äänen sävy vaikuttaa viisaimpiinkin ja voi muuttaa puheen tai runon koko merkityksen.
Rakkaus ja viha muuttavat oikeuden muotoa. Edeltäkäsin hyvin palkattu asianajaja pitää puolustamaansa asiaa paljon oikeutetumpana kuin muutoin. Hänen varmat eleensä asettavat hänet parempaan valoon tuomarien silmissä, jotka antavat ulkonäön pettää itsensä. Naurettava järki, joka antaa tuulen ajella itseään joka taholle!
En tahdo kuvailla kaikkia mielikuvituksen seurauksia; silloin saisin kuvailla kaikki ihmisen teot, jotka ovat melkein järjestään tämän kuvittelun sysäysten alaisia. Sillä järjen on ollut pakko peräytyä, ja kaikkein viisainkin ottaa periaatteikseen ihmisten mielikuvituksen yltiöpäisesti joka paikkaan tuomia mielijohteita.
Itserakkauden ja inhimillisen minän luontoon kuuluu olla rakastamatta ja ajattelematta muuta kuin omaa itseään. Mutta mitä voi sille tehdä? Ei käyne päinsä estää tätä omaa itseä, jota se rakastaa, olemasta täynnä puutteita ja kurjuutta. Se tahtoo olla suuri ja se huomaa olevansa pieni. Se tahtoo olla onnellinen ja se näkee olevansa onneton. Se tahtoo olla täydellinen ja se huomaa olevansa täynnä puutteellisuuksia. Se tahtoo olla ihmisten rakkauden ja kunnioituksen esine ja se näkee, että sen viat herättävät vain heidän kammoaan ja halveksimistaan. Tämä hämmennys, johon me huomaamme joutuneemme, aiheuttaa meissä epäoikeutetuimman ja rikollisimman intohimon, mitä kuvitella voi. Sillä me nostatamme mielessämme leppymättömän vihan tätä totuutta kohtaan, joka antaa meille ojennuksia ja toteaa vikamme. Me tahdomme tuhota sen perinjuurin, mutta kun emme voi lannistaa sen olemusta, hävitämme sen mikäli voimme tietoisuudestamme ja toisten tietoisuudesta. Toisin sanoen, teemme kaiken voitavamme peittääksemme vikojamme sekä toisilta että itseltämme emmekä voi kärsiä, että niitä vedetään nähtäväksemme ja että niitä yleensä nähdään.
On epäilemättä ikävä olla täynnä vikoja, mutta vielä murheellisempaa on, että on niitä täynnänsä eikä tahdo tunnustaa niitä omiksensa, sillä siten vielä lisätään onnettomuutta tahallisella harhaluulolla. Emme tahdo, että toiset pettävät meitä, ja pidämme kohtuuttomana, että he vaativat meiltä suurempaa arvonantoa, kuin he ansaitsevat. Mutta ei ole myöskään oikein, että me petämme heitä ja että tahdomme, että he kunnioittaisivat meitä enemmän, kuin me ansaitsemme.
Siitä johtuu, että kun toiset eivät keksi meissä muuta kuin niitä puutteita ja paheita, jotka meitä todellisuudessa vaivaavat, he eivät tietenkään tee meille mitään vääryyttä, sillä eiväthän he ole niihin syypäitä. He tekevät meille vain hyvän työn auttaessaan meitä etsiessämme vapautusta pahasta, nimittäin puutteitamme koskevasta tietämättömyydestä. Emme saa siis olla suutuksissamme heille siitä, että he tuntevat vikamme ja että he halveksivat meitä, milloin he ovat oikeassa ja tuntevat meidät sellaisiksi, kuin olemme, ja että he halveksivat meitä, milloin me ansaitsemme halveksimista.
Sellaisia ovat ne tuntemukset, jotka viriävät tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta täynnä olevasta sydämestä. Mutta mitä saatammekaan sanoa omasta sydämestämme, nähdessämme siellä aivan päinvastaisen taipumuksen? Sillä eikö olekin totta, että me vihaamme totuutta ja niitä, jotka meille sitä julistavat, ja että me pidämme siitä, että he tulevat petetyiksi meidän hyväksemme ja että me tahdomme heiltä aivan toisenlaista arvonantoa, kuin mihin me todellisuudessa olisimme oikeutetut?
Mainitsen esimerkin, joka saa minut kauhistumaan. Katolinen kirkko ei velvoita meitä ilmaisemaan rikkomuksiamme erotuksetta kaikille. Se sallii, että niitä pidetään peitossa kaikilta muilta paitsi yhdeltä,[6] jolle se käskee paljastamaan sydämen syvyydet ja näyttäytymään oikeassa valossa. Maailmassa on vain tämä yksi ainoa ihminen, jolle meidän täytyy tunnustaa erehdyksemme ja jonka se velvoittaa ehdottomaan vaikenemiseen, niin että tämä tietoisuus asuu hänessä aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan. Voiko ajatella mitään sen armeliaampaa ja lauhkeampaa? Ja kuitenkin on ihmisen turmelus niin suuri, että hän pitää tätäkin lakia lilan ankarana. Siinä on yksi niistä päätekijöistä, jotka ovat aiheuttaneet, että suuri osa Eurooppaa on noussut kapinaan tätä kirkkoa vastaan.
Kuinka kohtuuton ja ymmärtämätön onkaan ihmissydän paheksuessaan sitä, että sille on asetettu velvoitus tehdä yhdelle henkilölle se, minkä tavallaan olisimme velvolliset tekemään kaikille ihmisille. Sillä onko oikein, että petämme heitä?
On erilaisia asteita tässä totuuden kammossa, mutta voidaan sanoa, että sitä jossakin määrin on jokaisessa, koska se on itserakkauden erottamaton osa. Se on sitä väärää hienotunteisuutta, joka pakottaa niitä ihmisiä, joiden velvollisuus on muistuttaa toisia, käyttämään niin monia kiertoteitä ja lieviä lausetapoja kuin suinkin, jotta eivät suinkaan loukkaisi heitä. Heidän on pakko pienennellä vikojamme, olla puolustelevinaan niitä ja sekoittaa moitteisiin ylistyksiä ja vakuutteluja omasta kiintymyksestään ja kunnioituksestaan. Kaikesta huolimatta on tämä lääke karvas itserakkaudelle, joka nauttii sitä niin vähän kuin mahdollista ja aina vastenmielisesti, usein vielä salaisella kiukulla niitä kohtaan, jotka sitä ojentavat.
Siitä johtuu, että jos toisilla on jotakin iloa rakkaudestamme, he välttävät tekemästä meille palvelusta, jonka tietävät olevan meille vastenmielisen. He kohtelevat meitä niinkuin tahdomme itseämme kohdeltavan: me vihaamme totuutta, he kätkevät sen meiltä; me tahdomme kuulla imarteluja, he imartelevat meitä; me kaipaamme tulla petetyksi ja meitä petetään.
Silloin jokainen myötäkäymisen askel, joka vie meitä tässä maailmassa ylöspäin, loitontaa meitä yhä enemmän totuudesta, sillä eniten juuri pidättäydytään haavoittamasta sitä, jonka kiintymys on meille hyödyllisin ja vastenmielisyys vaarallisin. Kuka ruhtinas tahansa voi olla koko Euroopan pilkkana, ilman että hän itse siitä mitään tietää. Se ei kummastuta minua yhtään. Totuuden sanominen on hyödyllinen sille, josta se sanotaan, mutta mitä epäedullisin niille, jotka sen sanovat, koska he joutuvat vihattaviksi. Ja ne, jotka elävät ruhtinaitten seurassa, rakastavat enemmän omia etujaan kuin sen ruhtinaan etuja, jota he palvelevat, ja niinmuodoin he varovat suomasta hänelle totuuden sanomisesta koituvaa etua, joka olisi heille itselleen vahingoksi.
Tämä onnettomuus on epäilemättä suurempi ja säännöllisempi ylhäisön piireissä, mutta eivät alemmatkaan kerrokset ole siitä vapaat, sillä jokaisesta on aina jonkin verran viehättävää saada osakseen ihmisten rakkautta. Näin on ihmiselämä vain ainaista harhanäkyä; täällä vain toinen toistaan petetään ja imarrellaan. Ei kukaan puhu meistä läsnäollessamme niin kuin puhuu poissaollessamme. Yksimielisyys ihmisten kesken perustuu vain tähän keskinäiseen pettämiseen; ja harvat ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi, mitä hänen ystävänsä sanoo hänestä silloin, kun hän ei ole saapuvilla, vaikka hän puhuu vilpittömästi ja ilman kiihkoa.
Ihminen on siis vain pelkkää teeskentelyä, valhetta ja kerskuntaa sekä itseään että toisia kohtaan. Hän ei tahdo kuulla totuutta; hän välttää sanomasta sitä toisille. Ja kaikilla näillä oikeudelle ja järjelle niin vierailla taipumuksilla on luonnolliset juurensa hänen sydämessään.
Kunnian suloisuus on niin suuri, että me tavoittelemme kaikenlaista, yksinpä kuolemaakin, vain sen takia, että toivomme sen tuottavan kunniaa.
Ylpeys painaa yhtä paljon kuin kaikki kärsimykset yhteensä. Se kätkee ne, tai jos se paljastaa ne, ylvästelee se niiden tuntemisesta. Se pitää meitä vallassaan niin luonnonomaisesti keskellä kärsimyksiämme ja erehdyksiämme, että me ilomielin kadotamme yksin elämämmekin, jotta siitä puhuttaisiin.
Turhamaisuus on niin syvälle juurtunut ihmisen sydämeen, että sotamies, kuormarenki, laivankokki ja tavarankantajakin kerskuvat ja tahtovat saada ihailua osakseen. Ja ajattelijat tahtovat samaa. Ne, jotka sepittävät kirjoituksia kunnianhimoa vastaan, tahtovat niittää kunniaa siitä, että ovat kirjoittaneet erinomaisesti; ne, jotka sen lukevat, tahtovat saada kunnian siitä, että ovat sen lukeneet; minä, joka kirjoitan tämän, tunnen ehkä samaa mielitekoa, samoin kuin ehkä ne, jotka tämän lukevat.
Ihminen on niin itseluuloinen, että hän tahtoo olla koko maailman tuntema, vieläpä niiden ihmisten, jotka aloittavat elämänsä silloin, kun häntä ei enää ole olemassa; ja hän on niin turhamainen, että viiden tai kuuden häntä ympäröivän henkilön kunnioitus ilahduttaa ja tyydyttää häntä.
Uteliaisuus ei ole mitään muuta kuin turhamaisuutta. Useimmiten tahdotaan tietää asioita vain siksi, että voitaisiin niistä puhua, ihmiset eivät varmaankaan matkustaisi maita ja meriä saadakseen vain itse iloa näkemästään, ilman toivoa, että voivat siitä joskus kertoa toisille.
Ei kukaan etsi kunnianosoituksia kaupungeista, joiden kautta matkustaa, mutta heti kun on pakotettu oleskelemaan niissä jonkun aikaa, tulee jo suuri huoli. Kuinka pitkä aika tarvitaan siihen? Aika, joka vastaa turhamaisuutemme ja kehnoutemme pysyväisyyttä.
Ken tahtoo täydelleen oppia tuntemaan ihmisen turhamaisuuden, voi tarkastella vain rakkauden intohimon syitä ja vaikutuksia. Sen syy mikä lieneekään (Corneille), sen vaikutukset voivat olla kauhistavia. Tämä mikä lieneekään, vaikkapa vain niin pieni seikka, ettei sitä voi tuntea, järkyttää maita, ruhtinaita, sotajoukkoja ja koko maailmaa.
Jos Cleopatran nenä olisi ollut lyhyempi, olisi koko maailma toisennäköinen.
On ihmeellistä, että niin silminnähtävä seikka kuin maailman turhamaisuus voi olla niin vähän tunnettu, että voi herättää kummastusta ja tuntua oudolta, kun sanotaan, että on typerää etsiä kunniaa ja mahtavuutta.
Ihminen on olento, jonka tie kulkee luonnollisten erehdysten kautta, eikä hän voi välttää niitä ilman jumalallista armoa. Ei mikään voi ohjata häntä totuuteen; kaikki johtaa hänet harhaan. Molemmilta totuuden alkulähteiltä, järjeltä ja aisteilta puuttuu rehellisyyttä ja ne pettävät vuorotellen toinen toistaan. Aistit vievät järjen harhaan valheellisilla virvatulilla ja joutuvat vuorostaan järjen petettäviksi samaten kuin ne ovat järkeä pettäneet. Järki antaa vahingon kiertää. Sielun intohimot hämmentävät aisteja ja eksyttävät niitä valheellisiin havaintoihin. Siten valhettelevat ja pettävät ne toisiaan kilpaa.
Minua hämmästyttää eniten juuri havainto, ettei koko maailma ole hämmästynyt heikkouttaan. Kaikki ovat vakavissa puuhissa ja seuraavat omia mielijohteitaan, ei siksi, että se on luonnollista ja että niin on tapana tehdä, vaan ikäänkuin tietäisivät kaikki varmasti, mikä on oikein ja kohtuullista. Jokainen huomaa lakkaamatta pettyneensä ja uskoo hullunkurisella nöyryydellä sen syyksi kovan onnensa, eikä ymmärryksen puutetta, jonka omistamisesta hän alati ylvästelee. Mutta onhan hyvä, että on täällä maailmassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole pyrrhonismin[7] kannattajia tämän suunnan itsensä tuottaman kunnian vuoksi, sillä siitä huomaamme, kuinka mukautuvainen ihminen on mitä mahdottomimpiin mielipiteisiin, kun hän on taipuvainen uskottelemaan itselleen, ettei hän ole luonnostaan ja välttämättä heikko, vaan että hän päinvastoin on luonnostaan viisas.
Aikaisemmat vaikutelmat eivät yksin kykene viemään meitä harhaan; uutuuden viehätyksellä on sama voima. Siitä juontuvat kaikki riitaisuudet ihmisten kesken. He syyttävät toisiaan joko seuratessaan vääriä lapsuuden vaikutelmia tai umpimähkään juostessaan uusien jäljessä. Kuka noudattaa oikeata keskitietä? Astukoon hän esiin ja osoittakoon niin tekevänsä. Ei ole ainoatakaan periaatetta, olipa se kuinka luonnonomainen tahansa ja lähtöisin vaikka kaikkein aikaisimmasta lapsuudesta, jonka ei voisi sanoa kulkevan väärän käsityksen merkeissä, olemmepa sen sitten omaksuneet opetuksen tai oman kokemuksen avulla. Koska, sanotaan, te olette uskoneet hamasta lapsuudesta, että jokin arkku on tyhjä siksi, että te ette näe sen sisältävän mitään, niin uskotte, että on olemassa tyhjyyttä; mutta se on aistienne harhakuva, jota tottumuksen voima vahvistaa, ja tieteen on siis oikaistava se. Toiset taas sanovat: Koska teille on sanottu koulussa, ettei tyhjää tilaa ole olemassa, on teidän terve arvostelukykynne turmeltu, sillä luonnostaan käsititte asian oikein ennenkuin vastaanotitte tämän väärän vaikutelman, jonka nyt saamme korjata palaamalla takaisin teidän alkuperäiseen luontoonne. Kuka on tässä syypää petokseen? Aistitko vai opetus?
Meillä on toinenkin eksytysten alkulähde, nimittäin sairaudet. Ne turmelevat arvostelukykymme ja aistimme. Ja koska vakavat sairaudet muuttavat niitä tuntuvasti, on hyvin luultavaa, että lievätkin sairaudet aiheuttavat suhteellisesti yhtä suuren vaikutuksen.
Oma harrastuksemme on vielä oivallisempi ase, sillä se sokaisee miellyttävällä tavalla järjen näkökyvyn. Maailman tasapuolisimmankaan ihmisen ei sallita olla tuomarina omassa asiassaan. Tiedän henkilöitä, jotka peläten joutuvansa puolueellisuuteen itseään kohtaan, ovat vastapainoa etsiessään tulleet maailman epäoikeudenmukaisimmiksi ihmisiksi. Luotettavin keino, jolla voisimme menettää täysin oikean asian, olisi se, että panisimme jonkun läheisistä sukulaisistamme puolustamaan asiaamme. Oikeus ja totuus ovat kaksi niin hienoa kärkeä, ettemme tylsillä aseillamme voi niitä satuttaa. Jos aseemme kohtaavat sellaisen kärjen, katkaisevat ne sen ja koskettavat sitä kaikkialta muualta kuin oikeasta kohdasta.
Maailman parhaimman miehen sielu ei ole niin riippumaton, että hän voisi olla häiriintymättä mitättömästä melusta, joka kuuluu hänen lähimmästä ympäristöstään. Ei tarvita kanuunanlaukausta keskeyttämään hänen ajatuksenjuoksuaan. Siihen riittää tuuliviirin tai vintturin narahdus. Älkää ihmetelkö, kun hänen ajatuksensa eivät tällä haavaa ole kyllin selkeät. Kärpänen surisee hänen korvansa juuressa. Se riittää tekemään hänet kykenemättömäksi antamaan hyviä neuvoja. Jos tahdotte, että hän osuu oikeaan, niin ajakaa pois tuo eläin, joka pitää hänen järkeään lamassa ja sumentaa tuota voimakasta älyä, joka hallitsee kaupunkeja ja kuningaskuntia! Kuinka naurettava jumaltenkaltainen olento!
Kuinka vaikea onkaan antaa mitään asiaa toisen ratkaistavaksi horjuttamatta hänen arvosteluaan tavalla, jolla me asian hänelle esitämme. Jos sanon: Minun mielestäni tämä on kaunista, minun mielestäni tämä on epäselvää tai jotain muuta sellaista, kiinnitän hänen mielikuvituksensa heti tähän arvosteluun tai yllytän häntä sanomaan vastaan. On parempi olla sanomatta mitään, sillä silloin arvostelee toinen omien ajatustensa mukaan, toisin sanoen, sen mukaan, mitä hän sillä hetkellä on, ja sen mukaan kuin aivan toiset asianhaarat määräävät kuin ne, joita on itse ajatellut. Silloin ainakaan ei ole koetettu millään tavoin hänen arvosteluunsa vaikuttaa, mikäli vaikenemisella ei tässä myöskin ole merkitystä, mikä seikka riippuu tavasta ja tulkinnasta, jonka hän mielentilansa mukaan vaikenemiselle tahtoo antaa, tai siitä, arvaako hän eleet ja kasvonilmeet tai äänensävyn, tai onko hän kasvonilmeitten tuntija. Niin vaikea on olla saattamatta pois arvostelua luonnolliselta tolaltaan tai pikemminkin, niin vaikea on pysyä lujana ja järkkymättömänä mielipiteessään.
Tärkein asia elämässä on toimialan valitseminen. Sattumalla on siinä suuri määräämisvalta. Tottumus tekee ihmiset muurariksi, sotilaaksi ja puusepäksi. Hän on erinomainen puuseppä, sanotaan, ja sotilaista puhuttaessa: Kuinka suuria hölmöjä he ovat! Toiset taas päinvastoin sanovat; Ei mikään ole uljaampaa kuin sodankäynti; kaikki muut ihmiset ovat pelkureita. Valintaan vaikuttaa se, kuuleeko lapsena kiitettävän vai moitittavan joitakin ammatteja, sillä luonnollisesti rakastetaan sitä, mitä pidetään hyvänä, ja vihataan sitä, mikä leimataan huonoksi. Näitä asioita koskevat sanat jättävät vaikutelmia mieleemme, mutta erehdymme suuresti, kun niiden mukaan menettelemme. Niin suuri on totunnaisuuden voima, että niistä, jotka luonto on tehnyt vain ihmisiksi, tehdään kaikenlaisten ammattien harjoittajia. Toisilla seuduilla ovat kaikki järjestään muurareita, toisilla kaikki sotilaita, ja niin edespäin. Tällainen yksitoikkoisuus ei voi perustua luonnon järjestykseen. Olosuhteet ne ovat tämän aikaansaaneet, sillä ne orjuuttavat luontoa. Mutta joskus voittaa luonto ja ohjaa ihmisen tämän synnynnäisten lahjojen alalle kaikista olosuhteista huolimatta, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.
Me emme koskaan elä nykyhetkessä. Me riennämme tulevaisuutta kohti, ikäänkuin saapuisi se liian vitkallisesti, ikäänkuin tahtoisimme jouduttaa sen kulkua. Tai kutsumme me takaisin menneisyyden pysäyttääksemme sen, ikäänkuin se olisi liian joutuisa. Olemme niin ymmärtämättömiä, että harhailemme ajanjaksoissa, jotka eivät kuulu meille, emmekä ajattele yksinomaan sitä pistettä, joka todella kuuluu meille. Ja niin turhamaisia olemme, että uneksimme sitä, mitä ei ole enää olemassa, ja päästämme huomaamattamme karkuun sen ainoan, joka on läsnä! Nykyhetki on säännöllisesti meidän loukkauskivemme. Me kätkemme sen näkyvistämme, koska se tuottaa meille tuskaa; ja jos se meitä miellyttää, suremme me nähdessämme sen loittonevan. Me yritämme tehdä sen siedettäväksi tulevaisuuden avulla ja me aiomme järjestellä asioita, jotka eivät vielä ole vallassamme, sellainen ajankohta silmämääränämme, jonne pääsemisestä meillä ei ole mitään takeita.
Jokainen, joka tutkii ajatuksiaan, huomaa aina askaroitsevansa menneessä ja tulevassa ajassa. Emme ajattele juuri ollenkaan nykyisyyttä ja jos ajattelemmekin, niin teemme sen vain valmistaaksemme tulevaisuutta. Nykyisyys ei ole koskaan meidän tarkoituksenamme: menneisyys ja nykyisyys ovat meidän keinojamme, tulevaisuus yksin on meidän tarkoituksemme.[8] Siten me emme elä koskaan, vaan ainoastaan toivomme elävämme, ja lakkaamatta valmistellessamme onnelliseksi tuloamme, menetämme ainiaaksi onnellisena olon mahdollisuudet.
Mielikuvituksemme liioittelee niin suuresti nykyhetken merkitystä, kiinnittäessään siihen alinomaiset mietteensä ja pienentää siihen määrään iäisyyden arvoa kun se on suuntaamatta siihen mietteitään, että me teemme iäisyydestä olemattomuuden ja olemattomuudesta iäisyyden. Ja kaikella tällä on niin elinvoimaiset juuret meissä, ettei kaikki meidän järkemme pysty meitä siitä varjelemaan.
Cromwell oli hävittämäisillään koko kristikunnan: kuninkaallinen perhe oli syösty vallasta ja hänen oman perheensä mahti ikipäiviksi taattu. Mutta esteeksi tuli pieni hiekanjyvänen, joka asettui hänen virtsa tiehyeeseensä. Yksinpä Roomakin oli alkanut vavista hänen tähtensä; mutta tuli sitten tuo pieni hiekanjyvänen, hän kuoli, hänen perheensä suistui, rauha palasi kaikkialle ja kuningas asetettiin jälleen valtaan.
Tahto on uskon tärkein elin. Ei siksi, että se muodostaisi uskon, vaan siksi, että asioiden oikeus tai vääryys riippuu siitä, miltä taholta niitä katsotaan. Tahto, jota miellyttää enemmän toinen katsantokanta kuin toinen, ei salli ajatuksen tarkastella niitä asioiden hyviä puolia, joita se itse ei halua katsoa; siten ajatus kulkien yhtä rintaa tahdon kanssa, pysähtyy katsomaan vain sitä puolta asiasta, joka tahtoa miellyttää, ja arvostelee vain sen perusteella, mitä se tällöin näkee.
Mielikuvitus suurentaa pienet seikat, niin että ne lopulta täyttävät meidän sielumme ilmiömäisellä kunnioituksella, ja uhkarohkealla ylimielisyydellä se pienentää suuret seikat, niin että ne noudattavat samoja mittasuhteita kuin hän itse. Samoin tekee hän puhuessaan Jumalasta.
Kaikki ihmisten hankkeet tarkoittavat omaisuuden kokoamista; mutta he eivät voi kuitenkaan koskaan osoittaa, että he pitävät sitä hallussaan minkään oikeuden nojalla, sillä he omistavat tavaransa vain mielikuvituksessaan eikä heillä ole mitään mahtia pitää niitä varmasti hallussaan. Samoin on tietommekin laita, sillä sairaus voi riistää sen meiltä.
Jos me joka yö näkisimme unissa saman asian, vaikuttaisi se meihin samaten kuin esineet, joita joka päivä näemme ympärillämme. Ja jos joku käsityöläinen olisi varma saavansa joka yö kaksitoista tuntia läpeensä nähdä sellaista unta, että hän on kuningas, olisi hän luullakseni yhtä onnellinen kuin kuningas, joka samaan aikaan näkisi unta, että hän on käsityöläinen. Jos me näkisimme joka yö sellaista unta, että olemme vihollisten vainoamia ja jos tuskaatuottavat aaveet ahdistaisivat meitä päivisin erilaisissa askareissa tai matkalla ollessamme, kärsisimme unesta melkein yhtä paljon kuin todellisuudesta, ja varoisimme vaipumasta uneen samoin kuin varoisimme heräämistä silloin, kun todellisuus tarjoaa meille vain kurjuutta. Nämä unet tuottaisivat todellakin melkein yhtä suuria kärsimyksiä kuin todellisuus. Mutta koska unet ovat kaikki erilaisia ja vaihtuvat, liikuttaa meitä se, mitä niissä näemme, paljon vähemmän kuin se, mitä näemme valveilla jatkuvaisuuden vaikutuksesta, joka ei kuitenkaan sekään ole niin yhtämittaista ja samantapaista, ettei se joskus muuttuisi. Nämä muutokset eivät tapahdu erikoisen nopeasti muulloin kuin muutamissa harvinaisissa tapauksissa, kuten esimerkiksi matkoilla, jolloin sanotaankin: minusta tuntuu, että näen unta. Elämä on uni, tosin vähemmän häilyväinen.
Me edellytämme, että kaikki ihmiset käsittävät ja tuntevat samalla tapaa. Mutta tällainen edellyttäminen on sangen mielivaltaista, sillä meillä ei ole siihen mitään todisteita. Näen kyllä, että käytetään samoja sanoja samoista asioista ja että joka kerta kun kaksi ihmistä näkee kappaleen muuttavan paikkaa, he kumpikin ilmaisevat havaintonsa tästä esineestä samalla sanalla sanoen kumpainenkin, että se on liikkunut. Ja tämän ilmaisumuodon yhtäläisyyden nojalla tehdään varma johtopäätös mielteiden yhdenmukaisuudesta. Mutta johtopäätös ei ole ehdottomasti sitova eikä lopullisesti todistettu, vaikka siinä on paljon sellaista, joka oikeuttaa panemaan merkille rinnakkaisilmiöitä, koska tiedetään, että usein voidaan tehdä sama johtopäätös erilaisista olettamuksista.