Minä en mene! Minun paikkani on tässä.
Sinä menet nyt!… tai muuten käy sinun huonosti… (Lähenee uhkaavasti.)
(asettuu eteen, Johannalle).
Mene nyt! (Tarttuu hänen käsiinsä, katsoen lujasti silmiin.) Johanna!
Me emme luovu toisistamme! tapahtukoon mitä tahansa!… Jää hyvästi!
(alttiisti).
Jaako…
(polkee jalkaa).
Totteletko siinä! (Johanna menee oikealle.)
Älkää noin kovuudella heitä rangaisko! — Lapsi parka! (Yrittää seurata.)
Pysykää alallanne!
(kääntyy takaisin).
Siunatkoon!… En minä enää ymmärrä…
(kuohuksissa, hillitysti).
Minä kysyn vielä kerran… Annatko minulle Johannan…?
Etkö jo kuullut!… (Polkien jalkaa.) En ikinä!… en ikinä!
Sinä saatat meidät epätoivoon… Älä ole noin kova…! Minä rukoilen sinua: Ajattele hiukan Johannaa … armahda häntä! ja anna hänet minulle!… Sääli toki omaa lastasi … vaikk'et minua säälisikään…
Älkää paaduttako sydäntänne omalle lapsellenne, säälikää häntä…!
Säälikää jo vaivojanne! — (Asettuen Jaakon eteen.) Ja sinä!… sinä viekastelija! (Osoittaen ovea.) Ulos minun talostani! ulos heti paikalla!… Äläkä astu jalallasi enää toisten tämän kynnyksen yli!… muista se.
Armahtakaa heitä…! emäntä. (Istuutuu sivummalle itkien.)
(kiihtyy).
Sinä et siis suostu…? sinä kiellät minulta Johannan?… No hyvä! Tiedä siis myös: Minä en luovu Johannasta niin kauan kuin minussa pisarakin elinvoimaa sykähtelee… Me olemme toinen toisellemme koko elämäksemme lupautuneet … ja tämän lupauksen me myös pidämme pyhänä kaikista vastuksista huolimatta. Ja sinä päivänä, jolloin sinun valtasi hänen ylitsensä loppuu, tulen minä ja otan hänet omakseni.
Säästä lorusi! — Sinä menet nyt, äläkä tule enää ikinä minun silmieni eteen!
(kuohuksissa).
Minä menen … ja jätän sinut… Iloitse ja nauti työstäsi!… ** Tuossa on sinulla Johanna joka päivä oleva silmäisi edessä elävänä todisteena … voitko sinä päivä päivältä katsoa, miten hän nääntymistään nääntyy?… Rohkenetko sinä paaduttaa mielesi hänen sanattoman tuskansa ja kärsimyksensä edessä … ilman että se sinua alati soimaa?… ** — (Tukahtuneella äänellä.) Jää hyvästi!… ja elä niin onnellisena kuin omalta mieleltäsi voit… (Poistuu kiivaasti.)
(on aikonut keskeyttää, jää hämmästyneenä kuuntelemaan; havahtuu vasta, kun ovi lyö kiinni; puoliksi Kreetaan kääntyen).
** Hän uskaltaa! hän uskaltaa syytää tuollaista pötyä minulle vasten kasvoja … minulle? minun omassa talossani!… Vielä tuo on hävytönkin kaiken muun lisäksi! — Onpa sekin mies!… eikö hän itse tullut tänne minua liehakoimaan?… ja juuri minua!… minäkö hänet tänne kutsuin, vai?… Käskinkö minä hänen iskeä silmänsä tuollaiseen ruikuttelevaan raukkaan?… Onko sekin minun syyni muka?… Nyt näkee, mitä siitä seuraa, ja nähköön! — Minäkö tässä annan pettää ja pilkata itseäni mielin määrin? Minäkö tässä rupean ihmisten naurun alaiseksi?… Tässä minun vaan pitäisi sanoa: Kiitos kaunis ja amen! Mutta ei! siitä kaupasta ei tulekaan mitään! sen sanon minä… Vielä minä olen Sillankorvan Mailiisa, sama kuin ennen… Ja tuolle miehelle minä kostan, kostan samalla mitalla kuin hänkin on minua loukannut ja nöyryyttänyt… (Hampaittensa välistä) Senkin vehkeilijä! ja mielistelijä! ** Kyllä minä sinulle näytän! Vielä sinä tunnet, ketä olet loukannut!… tunnet sen omassa lihassasi… Ei pidä sinulla oleman ilon päivää siitä, että olet minua pettänyt! minua, Sillankorvan Mailiisaa!
Sama tupa; lehdet poistettu. — Syksyisen harmaa iltapäivä lokakuussa, lopulta alkaa heikosti hämärtää. Äänettömyys.
(istuu kangastuolissa, pää käsien varassa; huokaa syvään, antaa käsiensä hervotonna vaipua).
En jaksa enää … olen väsynyt … niin väsynyt… Olisi jo edes ilta, että loppuisi tämäkin päivä!
(istuu sukankutimineen ikkunan pielessä, korjaa väliin tulta; vilkaisee aina tavan takaa Johannaan).
Lapsi raukka! jätä nyt tuo kutominen jo … sinä väsyt vaan… Ja mitä tuolla kankaallakaan sen kiireempää on … päivä sinne tai tänne, saman tekevää tuo!
Saa siinä kutoessa edes päivän kulumaan … se hyvä sillä! — Tässä minä nyt olen istunut ja kutonut koko armaan suven … päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen… (Huokaa syvään). Ooh… kuinka ne päivät ovat olleet pitkiä … loppumattoman pitkiä…! — On jo syksy … yhtä ja samaa, yhtä ja samaa päivästä toiseen…! Tulee talvi … samaa samaa aina vaan…! ** Eikö tämä sitte koskaan lopu?… minä en kestä enää… (Purskahtaa itkuun, painaa päänsä alas.) **
(lohdutellen).
Joko sinä taas itket?… Johanna … mitä tuo tuollainen on! Et saa jättää itseäsi noin suremaan … et saa!
Oi, Kreeta!… minun on niin vaikeata olla … niin vaikeata.
** Johanna … älä nyt ole lapsellinen! (Pyyhkii silmiään.) ** Suotta sinä suret!… sinun täytyy toivoa! ja olla iloinen … sinun täytyy! — Ajattele, ehkä hän tuleekin nyt tänä yönä taas…?
(tuskallisesti).
Mitä iloa on siitäkään…? enemmän vaan tuskaa ja kipeyttä… Päivisin usein toivon ja odotan: tänä yönäkö…? seuraavanako hän tulee?… * Odotan ja toivon… Sitte hän ei tulekaan… Mikä tuskallinen pettymys ja levottomuus … tuskin unta silmääni saan koko yönä… Taas tulee päivä … taas sama odotus, sama toivo… *
Ja sitte hän tulee…
Niin … viimeinkin hän tulee … pari kevyttä näpäystä ruutuun, avaan ikkunan ja hän on luonani! Vihdoinkin taas yhdessä monen pitkän päivän perästä!… Mikä kyyneleinen ilo … mikä tuskallinen onni!.. Ja sitte ero … ero taas epämääräiseen aikaan. — * Ja näin pitää jatkua yhä vaan … loppumattomia päiviä ja tuskallisia öitä… Minä en kestä tätä, en kestä enää kauempaa… *
(lohdutellen).
* Lapsi parka, älä nyt taas! Johanna, mitä sinä nyt… Olet käynyt niin kalpeaksikin ja heikon näköiseksi. Oletpa sinä toivoton tänään! * — Ajattele, ettet ollenkaan saisi häntä tavata… Silloin vasta olisi sinun syytä itkeä ja surra. Mutta nyt!… mikä hätä sinulla nyt on? Onhan kaikki käynyt paljoa paremmin kuin mitä alussa olisi voinut toivoa … eikö olekin vaan?
(hymyilee heikosti).
Onhan se niinkin.
(pahoittaen).
Ja nyt sinä lopetat!… kas noin! ja tulet pois siitä istumasta!… noin.
(nousten ylös).
Ihan te, Kreeta, väkisin ajatte minut pois … täytyyhän minun totella. — * (Suoristautuu.) Kyllä tuossa kutomisessa ja ainaisessa istumisessa kangistuu. Saisin edes käydä navetassa niin kuin ennen, kuluisi aikakin nopeammin. Mutta emäntä kai epäilee, että minä sieltäkin voisin varastautua kohtaamaan Jaakoa. * — Täällä saan minä elää kuin vanki … tuvasta salin peräkamariin, siinä minun päiväinen kulkutieni!
Onhan sekin parempi kuin jos saisit istua lukittuna tuonne peräkamariin, etkä saisi vaihtaa sanaa kenenkään kanssa.
(hymyilee raukeasti).
Osaattepa te, Kreeta, aina löytää valopilkkeen joka paikassa. — (Ikkunassa.) Syksy tulee … lehdet tuolla koivikossa ovat kellastuneet ja varisevat. (Kiertää käsivartensa yhteen.) Uh, huh! tuntuu niin kolealta ja autiolta … ja täällä sisällä ahdistaa ja painostaa mieltä. — En jaksa kestää tätä oloa enää kauempaa…! jokin päätös täytyy tulla ja pian!… muuten menehdyn tähän. — Tai… (Painaa kädet rintaansa vastaan.) Hyvä Jumala!… Kunpa se olisi totta…! Siinä on oleva pelastukseni!… Kreeta! (Tarttuu Kreetaa takaa olkapäihin, nojaten päätään häneen.)
Johanna, mikä sitte?… Sano!
(liikutettuna).
Jaakosta erotettunakin olen siitä onnellinen… Hyvä Jumala … salli sen tapahtuvan! — Olen sitä usein rukoillut.
Johanna … minkä?… mitä sinä rukoilet?
(hiljaa, syvästi liikutettuna).
Lasta…
(pelästyen).
Herra meitä varjelkoon!… Johanna!
(jatkaa).
Silloin en pelkäisi odotusta … en pitkiä päiviä ja öitä… Minulla olisi ehtymätön ilon ja onnen lähde itsessäni … lapsessani … oi Kreeta!
(pyyhkii silmiään).
Lapsi, lapsi! Jumala sinua siunatkoon, Johanna!
Oi Kreeta… Kreeta! Te olette ollut minulle äiti … minun turvani ja lohduttajani näinä raskaina aikoina. Miten minä muuten kestäisinkään tätä oloa! — Ja nyt … kun minulle tulee lapsi…
(sävähtäen).
Johanna! Luuletko sinä…? Oletko varma…?
Olen aavistanut sitä jonkun aikaa…
* Johanna, lapseni…! * — Mutta mitä sanoo emäntä? … Oletko sitä ajatellut?
Niin, mitä…? Hän on muutenkin käynyt niin tylyksi ja kovaksi. — Mutta täytyyhän hänen nyt lopultakin suostua päästämään meidät yhteen.
Niin, täytyyhän emännän suostua … jo häpeänkin vuoksi!
Siihen minäkin luotan. — Nyt tulee Jaako jonakin päivänä tänne ja silloin yritämme vielä kerran puhua asiasta. Odotin häntä jo tänään, mutta hän ei tunnu tulevankaan.
(varoittaen).
Lapsi, lapsi! ettekö sentään uskalla liiaksi?…
Tämä on viimeinen mahdollisuutemme! Ja jos se pettää, saamme tyytyä odottamaan… Pahempaa ei voi kuitenkaan sattua. — Enkä minä pelkää! En tunne tehneeni väärin … en tunne rikkoneeni ketään vastaan. Tunnen itseni rauhoittuneeksi lapseni kautta… Elämäni tuntuu kuin pyhitetyltä … on kuin olisin saanut suuren armon, josta minun on oltava syvästi kiitollinen elämän Herralle.
(liikutettuna).
Jumala sinua auttakoon, Johanna! Turvaa häneen! Hän voi vielä muuttaa kaiken hyväksi… Hän voi taivuttaa kovimmankin sydämen.
(huokaa).
Kunpa se olisi mahdollista! — (Lieden ääressä, lämmittelee käsiään.) Tässä tuntuu niin lämpöiseltä ja hyvältä… Näyttää tulevaisuuskin taas helpommalta ja valoisammalta. (Vaitiolo.)
(sisään oikealta, tuimasti).
No…? onko päivä loppunut? vai loppuiko työ kesken, kun täällä jo puhdetta pidetään? Olisi tuossa, vielä kutoakin nähnyt … ei se niin hengen päälle käypää ole, ettei sitä nyt vähän runsaamminkin kynsistä lähtisi. (Johanna on siepannut huivinsa, menee ulos.)
Onhan Johanna kutonut koko armaan päivän ja ahkerasti sittenkin. Juuri äsken vasta lopetti … oli raukka niin väsynyt.
Vai väsynyt…? niin kai! Nuori ihminen … mitä vielä!
Eihän Johannaa nyt enää voida enempään pakoittaa, kun ei ole aiemminkaan pakoitettu … liikaa tekee nytkin jo … tuossa istuu aamusta iltaan päivän toisensa jälkeen. Liian nuori on vielä noin kovaan työhön! (Tapani sisään, pistää avaimia seinäkaappiin, kuuntelee).
Liian nuori työhön!… kylliksi vanha muuhun! — Siinä te, Kreeta, häntä taas puolustelette ja silittelette! Ei se muuta kuin yllyttää vastustukseen, sen minä sanon. Ettekö jo itsekin huomaa, mitä siitä on ollut seurauksena? On siinä teilläkin osanne!
Syytättekö te, emäntä, minua siitä, mitä on tapahtunut?… minua! ja oikeinko todella?
No, ettekö te aina pidä tuon puolta minua vastaan!
Enhän minä muuta kuin mikä on oikeus ja kohtuus. Ja siitä minä en väistä, en tuumaakaan!
(astuu esiin).
Kuule nyt, Mailiisa! On tässä minullakin vielä sana sanomatta sinulle.
Te nyt vielä! On sitä harmia ja vastusta muutenkin tarpeeksi.
Niin minä! Olen isäsi kasvinkumppani … olen ollut talossa jo ennen sinun syntymääsi, että tiedän ja uskallan sanoa sinulle totuuden vasten silmiä: Älä sinä syytä muita siinä, missä itse olet syyllinen… Sillä jos joku tässä asiassa on väärässä ja tekee vääryyttä toisille, niin olet se juuri sinä, Mailiisa!… sinä itse.
Vai minä!… minäkö heidät tyrkytin yhteen? Onko se minun syyni … sekin?
(merkitsevästi).
Luonto vaatii osansa aikanansa… Mailiisa. Ja varo sinä itsesi, ettet asetu sen tielle… (Korostaen.) Se kostaa itsensä! — Muista sinä omaa nuoruuttasi! äläkä tuomitse muita kovemmin kuin itseäsi!
No, sitä nyt ei kannata muistella! Erehdys se oli! ja sen sain karvaasti kokea. — Parempi on nytkin katsoa … kuin katua. Ei silloin ainakaan sovi ketään syyttää siitä, ettei ole ajoissa varoitettu ja estetty.
Tässä ei ankaruus ole paikallaan!
Ei kai tuollaiselle miehelle kukaan mene, joka vähänkin pystyy ajattelemaan! Ikuiseen onnettomuuteen joutuisi… Ennen pitkää saisi nähdä, miten tuo alkaa mielistellä muita … vaikkapa vaan omia piikojaan. Olisi se kaunista … sekin elämä!
Mailiisa! Sinä annat vihan ja kiukun soaista itsesi ja pimittää selvän järjen.
(vakuuttaen).
Te erehdytte, emäntä!… ja aivan perin juurin sittenkin!
Antakaa te vaan uskotella itseänne! mutta minä en anna. — Kyllä minä tuon viettelijän tiedän ja tunnen… Tänne se vaan on tullut, kun tietää tässä pesässä tavaraa olevan. Siinä sen vetovoima!
Sen sinä voit sovittaa kehen tahansa! — Ja omaa sukuasi soimaat, kun häntä moitit.
Joku mätä muna pesässä aina on…
Minä tiedän sanoa ja uskallan ottaa sen vaikka valalleni: Tässä on tosi kysymyksessä… Katsokaa Johannaa…! Eikö ole hän elävä todistus siitä?
On antanut tuon veijarin narrata itsensä ja uskoo sitte sen puheita. Mutta minua ei narratakaan! ja osaan minä varjella taloni ja tavarani, ettei tuo täältä mitään hyödy.
(katkerasti).
Sinun talosi … ja tavarasi…! Kuka niitä silloin tarvitsee? Ketä ne kostuttavat? (Painokkaasti.) Ne sinä saat viedä mukanasi hautaan. — (Raskaasti) Ei tule sinulle sukusi jatkajaa, ei talosi perijää…
Ottakoon minun puolestani kenen muun tahansa! — (Kovuudella) Mutta sen sanon minä: Tuolle miehelle hän ei mene niin kauan kuin minä sen voin estää! (Koputtaa nyrkillä pöytään.) Ja jona päivänä hän sille sitte uskaltaa mennä … ei ole hänen enää astumista tuon kynnyksen yli.
(raskaasti).
Kova sinä olet ja säälimätön. Se on sitä vanhaa verta…
(kiihtyneenä).
Voitteko te, emäntä, vastata teoistanne? Rohkenetteko te kerran tehdä tiliä Johannasta elämän Herralle?… Minä rukoilen teitä, emäntä: Antakaa nöyryyttää mielenne! säälikää lastanne!… ja antakaa heidän saada toisensa!
Mailiisa!… peruuta sanasi!… Muista sukuasi ja taloasi!
Säästäkää ruikutuksenne muille! minä en niitä tarvitse. — Eikö minulla ole valta talossani? Eikö minulla ole oikeus tehdä ja toimia, miten parhaaksi näen? — Pysykää te vaan omissanne, kyllä minä pidän huolen siitä, mikä minun autuuteeni kuuluu.
(järkytettynä).
Sen minä vielä sanon, että jos ette pelkääkään ihmisten tuomiota, niin pelätkää edes Jumalan … sillä Jumala ei salli…
(polkee jalkaa).
Suu kiinni! ja paikalla! — Jo te olette ihan villissä!
(ponnella).
Mailiisa!… Kunnioita vanhempiesi muistoa! Sillä kerran vielä on sinun vastattava siitä, miten olet hoitanut sukusi perinnön! — (Tukahtuneella äänellä.) Mailiisa! Ajattele … että talo, jossa olet syntynyt ja elänyt, tämä Sillankorva!… sinun jälkeesi joutuu vieraalle! että vieras tallaa näitä maita…
(hammasta purren).
Tallatkoon…! Ennemmin vieras … kuin tuo mies!
(järkytettynä).
Ja jos se kerran tapahtuu … niin syy on sinun! Mailiisa … yksin sinun!… muista se. (Painaa lakin päähänsä, menee ulos.)
(katsoo pitkään Tapanin jälkeen, ajatuksissaan).
Minunko syyni…? — (Hermostuneesti) On sekin höperö! — (Kreetalle) Onko maito tuotu?… mitä?
(on istunut ja itkenyt; nousee ylös, pyyhkii silmiään).
Ei… (Puuhaa astioita kuntoon.)
Ei!… ei suinkaan! No, sen minä arvasinkin. Kaikkeen muuhun sitä aikaa riittää, mutta katsotaanko töitä, että ne tulevat kunnolla ja ajallaan tehdyiksi. (Johanna on tullut sisään; ottaa vyyhdin, hankkii puolausvehkeitä kuntoon.) Olette te kaunista väkeä! Pitäisi joka hetki olla vieressä manaamassa, että jotain tulisi toimitetuksi… Niinkuin ei sitä maitoakin jo olisi ehtinyt tuoda sisään moneen kertaan.
(maitokannu kädessä, lähdössä ulos).
Ainahan tuo lypsy on venynyt myöhempään nyt, kun ei Johannaakaan ole päästetty auttamaan. (Menee.)
Vähät niistä avuista! Tulevat ne ilmankin toimeen.
(sisään).
Hyvää ehtoopuolta!
Teitä tässä nyt vielä kaivattiin!
Poikkesinpa vaan ohimennessä sisään katsomaan, kuinka talossa voidaan … kun en ole pitkään aikaan…
Tietäähän tuon katsomattakin!
(Johannalle).
Hyvää päivää, Johanna! Mitä sinulle kuuluu? (Ojentaa kätensä.)
(väistää pelokkaana).
Ei mitään… (Laskee työnsä pois, aikoen poistua.)
Mitä nyt…? Johanna, odotahan toki! Minnekä sinulla niin kiire? — (Johanna menee oikealle.) Eipä tahtonut kuulla sillä korvalla.
(lyhyesti).
No … mitä te taas? Mitä tekoa teillä yhä täällä on?
(salamyhkää).
Olen kuullut kylällä kerrottavan, että…
(jyrkästi).
Pitäkää kuulemisenne omana tietonanne!
(pitkään).
Vai niin … arka paikka!… No, ei puhuta, ei puhuta! — Tulin vaan lopullisesti kuulemaan, suostuisiko Johanna minulle nyt … kun tuo toinenkaan ei enää … uskalla näyttäytyä…
(katkaisten).
Kysykää häneltä!
En ole tahtonut kiusata häntä aiemmin … niin kauan kuin tuo juttu vielä oli tuore…
Pitäkää te vaan huoli omasta asiastanne, ettei se kiveen iske.
Puhuen asiat paranevat!… Arvelin vaan … ei suinkaan Johannalla nyt enää mahda olla mitään sitä vastaankaan…?
(Kreetalle, joka on tullut sisään kannuineen).
Kreeta, käskekää Johanna tänne!
Olisi tässä hiukan asiaa … mutta ei sillä niin kiirettä ole…
(vilkaisten mennessään epäillen kumpaankin).
Saahan sitä mennä… (Oikealle.)
(syrjään).
Jospa hänkin nyt suostuisi … niin pääsisi tuosta alituisesta kiusasta ja harmista rauhaan… Pitäisi hänenkin jo ymmärtää, että turhia ne muut toiveet ovat…
Hän tuntuu viivyttelevän… Ehk'ei hän tulekaan…?
(sisään, sopertaen).
Johanna sanoi … että … ettei hän…
(pikaistuen).
Sanoi ja sanoi!… Ettekö saa sanaa suustanne! tuleeko hän, vai eikö?
(katkonaisesti).
Johanna sanoi … ettei Savelan isännällä … hänen tietääkseen … ole mitään asiaa hänelle.
(suuttuen).
Vai niin…! Hän ei siis tule? Hän ei siis tahdo totella? Kyllä minä näytän, ketä on toteltava! (Menee oikealle.)
(hätääntyen).
Emäntä … älkää! — (Savelalle) Jumalan tähden, isäntä! olkaa varovainen! älkää kiihoittako emäntää! Hän saattaa tehdä Johannalle mitä tahansa. — (Valittaen) Voi, voi! mitä tästä taas tulee?… Lähden hakemaan Tapaniakin tänne. (Kiireesti ulos.)
(sisään, Johanna edellä; Johannalle).
Tässä on toteltava! sanon minä… Ja sinä vastaat, kun sinulta kysytään … muista se! (Istuutuu penkille käsivarret rinnalla, jalat pitkänään.)
(mairitellen).
Ei sinun tarvitse pelätä, Johanna!… ei ensinkään … enhän minä mitään pahaa tahdo. — Jäi se silloinen puhelumme näin vastaisen varaan … ja arvelin, että olisi siitä vielä tarkemmin puhuttava nyt, kun sinäkin olet tyystemmin ehtinyt asiaa ajatella…
(päättävästi).
Sama vastaus on minulla nyt kuin silloinkin!
Ei saa hätäillä!… eihän sinun tarvitse vielä varmaa vastausta antaa!… jätetään vaan asia tuonnemmaksi vielä … niin ennätät ajatella…
Ei! sitä ei enää jätetä! minä tahdon, että tästä tulee loppu.
(hilliten).
No, no, no … eihän tässä niin kiirettä ole … ehtiihän sinun ijässäsi vielä!
Tahdon päästä rauhaan. Minä en kärsi, että minua taas ja taas tullaan kiusaamaan, kun en kuitenkaan tule muuttamaan mieltäni.
(sovittaen).
Ei nyt saa turhista kiivastua! — Nyt on Savelassa se uusi rakennuskin valmiina … niin suuri ja komea, että saa etsiä vertaista näillä tienoin. Kelpaa siinä emäntänä olla!… ei tarvitse hävetä!
(on yrittänyt keskeyttää).
Ei ne komeudet minua houkuttele! Hakekaa toinen soveliaampi. (Yrittää mennä.)
No…? minne sinä!
Älä nyt vielä, Johanna… Puhutaan nyt järkevästi … voisit vielä jälestäpäin katua ajattelematonta kieltoasi…
(naurahtaa).
Vai vielä katua…? (Menee kiihtyneenä Savelan eteen.) Tiedättekö,
Savela, sitä minä en usko koskaan tekeväni.
Kukapa tietää!… kukapa tietää…
(kiihtyen).
En koskaan!… Sillä olen jo lupautunut toiselle.
(pilkallisesti hymähtäen).
No! sitä sinun vielä käskee odottaa!
(lujasti).
Ja minä myös häntä odotan.
Se odotus voi käydä pitkäksi…
Niin … parempi pyy pivossa… — Johanna, ole järkevä … ajattele vielä asiaa…
(kuohuksissa).
Kun ette kerran ota vähemmästä ymmärtääksenne, niin tietäkää sitte: Olen
Jaakon vaimo Jumalan edessä.
(ponnahtaa ylös).
Mitä…? Hänen vaimonsa…? Mitä se tietää?
(rohkeasti).
Olen hänen lapsensa äiti.
No, en minä sitte. (Vetäytyy poispäin.)
(raivostuen).
Sinä?… sinä uskallat sen sanoa minulle vasten kasvoja! sinä uskallat! (Lähenee uhaten.)
(varmasti).
En ole luvannut olla häntä tapaamatta! sen te tiedätte.
(puristetuin nyrkein).
Vielä sinä uhittelet, sinä hävytön!
(peräytyen).
Älkää lyökö! Jumalan tähden, älkää…
Kyllä minä sinut opetan!
Älkää lyökö! Lapseni tähden minä rukoilen teitä: Älkää lyökö.
Sinä kehtaat sen omistaa! Vielä sinä kehtaat!
(asettuen väliin).
Emäntä!… Antakaa hänen olla, emäntä!
(työntää Savelan sivulle).
Pois siitä! älkää sekaantuko tähän! — (Johannalle) Tämä häpeä!…
Sinä olet uskaltanut!… sinä! (Yrittää tarttua häneen.)
Auttakaa!… auttakaa! (Pakenee taustalle.)
(suunniltaan raivosta).
Minä sinulle näytän! (Tarttuu Johannaan.)
(valittaen).
Älkää lyökö!… Hyvä Jumala!… (Vaipuu polvilleen.) Auttakaa, auttakaa!
(lyö).
Tuosta saat! Suusi kiinni! Sinä kurja elukka! ettet häpeä!
(juoksee hätäytyneenä puolelta toiselle).
Eikö ketään kuulu…! Emäntä, älkää! (Juoksee ovelle, huutaa.) Apuun … apuun!
(itkien).
Hän tappaa minut! Auttakaa! (Vaipuu lattiaan taustalla sängyn luona.)
(ovessa).
Jesus siunatkoon! Emäntä…!
(sisään, huutaa).
Mailiisa! Sinä uskallat! — (Tarttuu Mailiisaa käteen.) Mailiisa … oletko järjiltäsi…?
(puristetuin nyrkein).
Maatkoon siinä!… Sinä kelvoton, kyllä minä sinut opetan tottelemaan! — (Palaa etualalle.) Voi tätä häpeää!… tätä häpeää!… (Istuutuu penkille, selin toisiin.)
(kumartuneena Johannan yli).
Johanna!… lapseni! Hän ei liikahda!… Herra Jumala!… Johanna!…
Johanna!
Nostetaan hänet sänkyyn! (Nostavat yhdessä.) — Johanna!… vastaahan toki! Johanna!
(kovana, hampaittensa välistä).
Siinä tuo elkeilee… Sai kerrankin niin, että muistaa…
(valitellen).
Hän ei vastaa … hän ei liikahda vieläkään!… Johanna!… Voi, voi … onko hän kuollut?
Vai kuollut?… mitä vielä! Kyllä tuo siitä nousee!
(vie vettä Kreetalle).
Kostuta hänen päätään!… ehkä hän vielä virkoo.
(alkaa hätäytyneenä virvoitella Johannaa).
Kyllä, kyllä…! — Oi taivaan herra!… Eihän hän vaan kuole…?
(järkytettynä Mailiisalle).
Voi sinua, Mailiisa!… mitä olet sinä tehnyt! — Mene tuonne ja katso työtäsi! Hän ei liikahda … ei hengen, hievahdusta hänessä näy… Voi sinua onnetonta! Jumala olkoon sinulle armollinen!… olet voinut lyödä hänet kuoliaaksi.
(säikähtyen, torjuu).
Se ei ole totta!… Te valehtelette!… te valehtelette…? Se ei voi olla totta! ei voi! ei, ei, ei! (Hätääntyen) Niin kovasti ei Jumala voi minua rangaista… — Kreeta, valelkaa hänen otsaansa!… Kyllä hän siitä vielä virkoo … hänen täytyy virvota!
(on pysytellyt taampana, lähenee).
Siinä nyt näette, emäntä! Enkö minä teitä estänyt ja kieltänyt?
(istuu, pää käden varassa, raskaasti).
Voi tätä taloa … tätä taloa…
(nyyhkien).
Lapseni, lapseni…! oma lapseni…
Auttakaa! Jumalan laupeuden tähden, auttakaa! Hän ei saa kuolla! hän ei saa! — Tapani! menkää katsomaan, ehkä hän vielä toipuu… Menkää katsomaan! menkää…!
(nousten).
En minä voi häntä auttaa…
(puoliksi itsekseen, tuijottavin silmin).
Minä en uskalla nähdä häntä!… (Kammoksuen) En voi katsella hänen kasvojaan … en uskalla!… ne syyttävät minua… Tästä lähtein olen aina näkevä ne silmieni edessä…
(valittaen).
Ei auta mikään!… ei mikään. — (Parkaisten) Jumalani! hän kuolee…!
(järkytettynä).
Me emme voi enää mitään!… Voi sinua, Mailiisa! (Katkonaisesti, tukahtuneella äänellä.) Tyttäresi … hengetönnä … ainoa lapsesi!… sinun oman kätesi kautta.
(peräytyy kauhuissaan, äkkiä parkaisten).
Johanna! lapseni … anna minulle anteeksi…!
(raskaasti).
Et sinä häntä enää herätä…
(oven luona, erikseen).
Olisiko parasta livistää matkaansa…? Voi tästä muuten joutua oikeuteen todistajaksi.
(sisään).
Hyvää ehtoopuolta!
(kiiruhtaa vastaan).
Jumalan kiitos! että tulit. (Tarttuu Jaakoa käsivarteen) Sinä pelastat hänet! sinä pelastat … sinun täytyy pelastaa hänet!
(syrjään).
Odotanpa sentään…
(hämmästyen).
Mi- - -mitä…? kenet…? — Mitä tämä tietää…?
Älä viivyttele! (Osoittaa sänkyyn.) Tuolla! Hän on tuolla!… Johanna!
(säikähtyen).
Johanna…? Hyvä Jumala! (Kiiruhtaa sängyn luo, parahtaen) Johanna!
Hän on pelastava hänet!… jos hän vielä on pelastettavissa… (Kuuntelee henkeään pidätellen.)
(rukoilevasti).
Johanna!… minun omani, rakkaani!… avaa silmäsi! vastaa minulle, Johanna! — (Epätoivossa) Ei! sinä et ole kuollut … sinä et voi olla kuollut…? Sinä elät vielä … sinä elät…? Johanna! (Johanna huokaa kerran valittaen.)
Hän voihkasi!… Johanna, lapseni! elätkö sinä?
Johanna, rakkaani!… älä mene pois minulta!
(rukoillen).
Herra Jumala…! pelasta hänet! Voi taivaan Herra, armahda minua!… älä tee minua oman lapseni murhaajaksi! Armoa! armoa!
Johanna … omani! Älä jätä minua yksin!… Minä en voi elää ilman sinua… Johanna!
Nyt!… hän liikahti! — Johanna…
(rukoillen).
Hyvä Jumala! Älä kosta minulle minun kovuuttani ja leppymättömyyttäni lastani kohtaan! Älä rankaise minua näin kovasti!… vaikka olen sen ansainnut… Herra Jumala! älä jätä tunnolleni tätä taakkaa loppu-ijäkseni! älä salli hänen kuolla…! Herra Jumala! minä rukoilen sinua: Salli hänen elää … sinun suuren laupeutesi tähden…!
(toivon ja epätoivon vaiheilla).
Johanna…! Johanna!
(heikosti).
Jaako…
Johanna! minun omani! sinä elät…! (Painaa päänsä alas, nyyhkii.)
Hän avaa silmänsä … hän elää! — Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!
Jumalani!… minä kiitän sinua! (Purskahtaa hillittömään itkuun.)
Jumalan kiitos!… hän elää.
Asia näyttää valkeentuvan… No, ei hätää sitte!
(raukeasti).
Jaako … sinä tulit? — Jaako … itketkö sinä…? mutta miksi?…
Jaako?
Älä puhu nyt, Johanna!… sinun täytyy olla hiljaa! aivan hiljaa.
(tunnustellen päätään).
Pääni tuntuu vaan niin kummallisen raskaalta… (Yrittää nousta.)
(pidättäen).
Lepää sinä vaan rauhassa … älä ponnista liikoja, Johanna!
Ei minua mikään vaivaa… Antakaa minun nousta ylös! (Nousee istumaan sängyn laidalle, selvittelee ajatuksiaan.) Minusta tuntuu niin oudolta täällä… Ja sinä, Jaako?… Koska sinä tulit tänne?… en muista…
(välttäen).
Älä nyt mitään koetakaan muistella…
Kun tulin, olit sinä jo tajuttomana.
(koettaa muistella).
Minä olin… (Parkaisee äkkiä, heittäytyy Jaakon syliin, hätäytyneenä) Jaako! vie minut pois täältä! ota minut mukaasi! nyt heti! heti, kuuletko! (Tarrautuu Jaakoon.)
(rauhoittaen).
Johanna … mitä sinä puhelet? — Rauhoituhan!… Johanna … ihan sinä vapiset…
(kiihtyen).
Minä en jää enää tänne! en, en, en hetkeksikään! Jaako, sinun täytyy viedä minut pois täältä! sinun täytyy! täytyy!
(on havahtunut kuuntelemaan, erikseen).
Hän pelkää minua … hän kammoo minua kuin ruttoa…
Johanna … miksi sinä olet noin kiihtynyt?… mitä on tapahtunut?
(nojaten Jaakon rintaa vasten, itkee haikeasti).
Oi Jaako… Jaako…
(lohdutellen).
Miksi sinä itket noin…? Johanna, sano!… sanohan toki…! (Pelästyen) Hyvä Jumala, mikä sinun on? — (Tutkivasti) Mitä täällä on oikeastaan tapahtunut?… (Katsoo kysyvästi toisesta toiseen.) Eikö kukaan vastaa…?
(erikseen).
Hän tulee vaatimaan minut tilille…
(kiihtyen).
Mitä tämä kaikki tietää…? (Johannalle) Johanna, rauhoituhan nyt! minä olen luonasi. — (Kreetalle) Kreeta, koettakaa saada hänet tyyntymään.
(taluttaen Johannaa taustalle).
Lapsi parkani!… älähän nyt enää… (Istuutuvat, Johanna nojaa Kreetaa vasten, nyyhkii; rauhoittuu vähitellen.)
(Tapanille, vaativasti).
Mitä täällä on tapahtunut?… Vastatkaa minulle, Herran nimessä!… (Tapani välttää) Mitä…? Te käännytte pois! te vaikenette…? Mitä pitää minun tästä kaikesta ajatteleman…? — (Muistutellen) Johanna tiedottomana… — Hyvä Jumala!… Älkää enää kiusatko minua tällä epätietoisuudella! (Savelalle) Savela! te tiedätte?
(puoliksi kuiskaten, kääntyen selin Mailiisaan, osoittaa häntä peukalollaan).
Emäntä suuttui … ja löi…
(säikähtyen).
Mitä?… löi…? ketä? Johannaa…? (Tarttuu Savelaa olkapäihin, ravistaa häntä.) Johannaako?… Ihminen, vastatkaa!
Älä … älä helkkarissa! — (Jaako hellittää.) Niin sinä jyskytät, että hampaat loukkua lyövät…
(kiihtyneenä).
No, sanokaa sitte!… Emäntä löi…?
(ojennellen itseään, harmistuneena).
Niin! olisi nyt kieleni mennyt mäsäksi … kuka sinulle tässä vastaisi!
Löikö hän todellakin…? ja Johannaa?… Onko se totta?
Pääni pantiksi!… jos valehtelen.
(kuohuksissa, itsekseen).
Lyönyt häntä…! Johannaa!… Kauheata … kauheata! — (Astuu Mailiisan eteen.) Voi sinua kurjaa äitiä! Niinkö pitkälle sinä olet joutunut, että sinä lyöt häntä! Johannaa…? Sinä siis et tietänyt, että hän on tulemassa äidiksi … minun lapseni äidiksi.
(pelästyen).
Mailiisa…! Jumala sinua auttakoon! Voi tätä taloa! — Nyt vasta minä ymmärrän…
(jatkaa).
Ajattele, mihinkä tilaan sinä hänet olisit voinut saattaa…! — Kiitä Jumalaa, ettet sitä tiennyt! että tuntosi ainakin siitä rikoksesta on vapaa.
(istuu liikahtamatta, tuijottaa jäykästi eteensä, itseensä vaipuneena).
Sekin rikos minulla on tunnollani…
(jatkaa).
Ja Johannan, oman lapsesi! sinä olisit voinut lyödä kuoliaaksi sokeassa vihassasi! Niin … sen sinä olit vähällä tehdä… Sinusta oli tulla murhaaja!… kaksinkertainen murhaaja!
(moittien).
Jaako…!
(kuten ennen, toistaa koneellisesti).
Kaksinkertainen murhaaja…
(jatkaa).
Kavahdatko jo viimein itseäsi ja tekojasi?… näetkö mitä olet rikkonut?… * Olet tukahuttanut toisten elämän ympärilläsi … polkenut ja sortanut muita. — Tuolla on Johanna, lapsesi! Häntä olet sinä vieronut ja hylkinyt pienestä pitäen, olet riistänyt häneltä hänen vapautensa, hänen oikeutensa elämään… *
(tarttuu Jaakon käteen, puoliksi kuiskaten).
Jaako…! lopeta jo!… minun tähteni, Jaako!
(kuten ennen, jäykästi).
Sellainen minä olen… Jatka, jatka vaan!
(Johannalle).
Johanna!… Pyydätkö sinä hänen puolestaan?… sinä? Säälitkö sinä häntä, joka ei sinua ole säälinyt?
(liikutettuna).
Jaako!… Hän on äitini…
(harvaan).
Johanna … sinä olet oikeassa. (Seisovat vastatusten liikutettuina.)
(kuten ennen).
Hän pyytää minun puolestani … hän? Hän säälii minua … minua!
(Mailiisalle).
Ja nyt me lähdemme täältä! Ja Johannan vien minä mukanani kotiini
Hallaan. — Jää hyvästi.
(kuten ennen).
Hän lähtee… Minä en ole muuta ansainnut…
(Johannalle).
Lähdemme heti! Hanki itsesi matkalle! (Puristaa hellästi hänen kättään.) Odotan sinua, Johanna!
(herkästi.)
Jaako … minä tulen … olen heti valmis. (Menee oikealle.)
Silloin menen minäkin! (Alkaa sääliä nyyttejään kokoon.)
(kuten ennen).
Hän sanoi totuuden… Heitä olen minä sortanut … ensin miestäni … sitten lastani… Olen tukahuttanut heiltä elämän ilon ja onnen…
(Tapanille).
Tuon hevoseni valmiiksi tuohon kuistin eteen. Tulkaa te, Tapani, pitämään siitä kiinni.
Odota, Jaako!… Minulla on sinulle vielä jotain sanottavana.
Sanokaa te vaan, Tapani!
Muista se: Johanna on Sillankorvan ainoa perillinen. Tätä taloa ei jätetä vieraalle, ei saa jättää! sanon minä. Tässä on tämä sama suku asunut polvesta polveen… Vieras ei saa näitä maita astella! niin kauan kuin yksikään jäsen tätä vanhaa kantasukua elossa on. Paina se mieleesi!
Kuulun itsekin samaan sukuun … tiedän ja tunnen, mihin se minut velvoittaa…
Sinä et hylkää tätä taloa?… et jätä sitä vieraalle? Lupaa se minulle!
Olkaa te vaan rauhassa, Tapani! — Minä lupaan: Ellen itse tänne Sillankorvaan tulisikaan, niin lapsilleni sen perintönä säästän … jos se vaan minusta riippuu. Tässä käteni! (Ojentaa kätensä.)
(pudistaa sitä liikutettuna).
Se oli miehen sana. — Nyt voi Tapanikin jo laskea luunsa levossa hautaan. (Menevät ulos.)
(vilkuilee ympärilleen).
Vielä ei ole kaikki menetetty… Nyt tulee minun vuoroni. — (Lähestyy
Mailiisaa.) Kuulkaapa, emäntä!
(havahtuu).
No, oletteko tekin vielä täällä?
Minä en hylkää teitä!… kuten muut. — Ajatelkaa, emäntä! Jos nyt me kaksi hyljättyä löisimme tuumamme yhteen…? Vai mitä arvelette?
(katsoo pitkään).
Te…! ja minä…? (Jännitys laukeaa, hän purskahtaa vapauttavaan nauruun.) Oletteko järjiltänne!… Te… (Nauraa herkeämättä.) ja minä…
No…! Eikö tämä juuri osoita, miten selkeästi ja kirkkaasti järki päässäni juoksee…?
(vielä naurusta hytkähtäen).
Älkää siinä enää viisastelko! — Ei siitä mitään lähde! ei nyt! eikä vast'edeskään.
(viekkaasti).
Älkää olko siitä niin varma…
En jaksa kinailla kanssanne tänään! — Mutta aina joukkoon — ei kuitenkaan liian usein — voitte käydä talossa juttuamassa. Se virkistää mieltä. (Ojentaa kätensä.) Hyvästi nyt vaan, Savela.
(pudistaen kättä).
Hyvästi, hyvästi! Sillankorvan emäntä. — (Merkitsevästi.) Mutta vartokaahan!… pieni pisara uurtaa lopulta vuoren … emäntä!
Eipä niinkään!
Saadaanpa nähdä … saadaanpa nähdä… (Menee.)
(huomaa Kreetan).
Kreeta! Mitä te siellä toimitatte?
Laitan nyyttejäni kokoon. (Johanna sisään matkavalmiina, pieni nyytti kädessä, saali käsivarrella; pysähtyy ovelle.)
Aiotteko tekin mennä…? jätättekö tekin minut?
Täällä ei minulla ole enää mitään tekemistä. Mutta Johanna tarvitsee minua … ja siellä missä hän on, sinne menen minäkin.
(puoliksi itsekseen).
Tännekö minä sitte jään ypö yksin? — Ties' saanko enää koskaan nähdä Johannaakaan…? Hän vieroo minua ja kammoo minua … ja sen olen minä ansainnut. — Mahtaako hän koskaan voida unohtaa tätä päivää?… (Vaivalla) Kreeta … luuletteko … että hän joskus antaa minulle anteeksi…?
(vakuutuksella).
Antaa kyllä! luottakaa siihen, emäntä! Johannalla on hellä luonto … kun hän saa lapsensa, on hän muistava äitiänsäkin. Siitä olen varmasti vakuutettu.
(puoliksi itsekseen).
Hänen lapsensa… Se on oleva sovituksena välillämme!… ja juuri tuo lapsi, jonka syntyminen tuntui niin häpeälliseltä ja katkeralta … se on tuleva välittäjäksemme! Jumala suokoon sille elämän! — Hänen lapsensa … siitä on tuleva Sillankorvan perijä!… sukuni jatkaja.
Miten ihmeellisesti kaikki muuttuu toisin kuin me ihmiset ajattelemme ja suunnittelemme… Kiitos olkoon taivaan ja maan Luojan, joka viisaudessaan kaikki järjestää … ja sovittaa. (Jaako sisään, jää oven suuhun odottamaan.)
(on liikutettuna kuunnellut, Jaakolle).
Nyt olen valmis. — (Menee Kreetan luo.) Hyvästi, Kreeta…! Te jäätte tänne … täällä teitä paremmin tarvitaan.
Johanna, lapseni…? etkö sinä sitte huolikaan minusta? (Itkee.)
(liikutettuna).
Huolin, huolin kai!… mutta sitte … sitte keväästä vasta … te tulette … tulette katsomaan minun lastani… — Hyvästi, Kreeta … ja kiitos teille kaikesta … kaikesta!
(liikutettuna).
Johanna! lapseni! — Niin … sitte minä tulen … tulen katsomaan sinun lastasi, Johanna… Jää Jumalan haltuun!