(ääni ulkoa).
Ja sitte ajamme kilpaa!… Olkoon menneeksi!… Ja Puni vie voiton … sen saatte nähdä!
(pelästyen).
Hyvä Jumala!… Hän voisi huomata jotain..
Älä pelkää … osaan minä peitellä.
Jaako… (Juoksee ulos, Jaako käy edestakaisin.)
(sisään).
Ei se niin hullumpi hevonen ollutkaan!… Oli sitä Savelaa taas onnestanut noissa kaupoissa. Mutta eipä vaan sanonut, paljonko oli maksanut … se vanha kettu!… Sellainen irvihammas koko mies!… Tekisi mieleni ravistaa sitä oikein aika tavalla … senkin siunattu veijari, savisorkka! sanon vieläkin.
(hymähtäen, kevyesti).
Mitenkä Savela sinut noin on vihoittanut?
(harmistuneena).
Eikö vaan tuo mies iske hampaitaan joka asiaan … väännä ja käännä! että lopulta ei tiedä, irvisteleekö tuo, vai puhuuko tosissaan. — (Hyvillään) Mutta sainpa sentään sitä taas pistetyksi kerrankin, sain kuin sainkin! (Nauraen) Haukuin sen tamman pahanpäiväisesti ja kehasin meidän Punia, ja se sitä näytti harmivan! Enemmän olisi vielä tarvinnut!
(huvitettuna).
Kylläpä sinä osaat! — (Kevyesti) Voi meitä mies parkoja! Mikä meidät lopulta perii?
(keimaillen).
Kiusaus … ja lankeemus…!
Sitte ei auta muu kuin pako.
(riemuiten).
Liian myöhäistä, liian myöhäistä! — Annoin jo riisua oriisi valjaista ja viedä talliin.
Siinäkö kiusaus?
Niin!… ja lankeemus seuraa: sillä nyt sinä jäät tänne!…
Minä alistun.
(asettuu Jaakon eteen, aistillisesti).
Ja saat viettää täällä koko päivän ja illan … ja yön… Tuonne peräkamariin saat sinä mennä nukkumaan … sinne, ellet pelkää tonttuja… Niitä voi sattua näin juhannusöinä … ja silloin … saattaa käydä kuinka tahansa…
(väistää, kiusaantuneena).
Kyllä minun sittenkin vaan on lähdettävä kotiin.
Pelkäätkö, vai…? — Sinä pelkäät…! (Nauraa.) — Mutta äskenhän sinä juuri lupasit jäädä tänne! Oletpa sinä oikukas! Tuskin olet taloon päässyt, niin yks' kaks' taas heti matkaan!… ja vielä juhannuspäivänä. — E- -ei! Ei sinua nyt täältä päästetä! Et sinä Sillankorvasta niin vähillä suoriudu, tiedä se!
(puoliksi itsekseen).
Jo tuli mutka matkaan!
(toimeliaasti).
Ja tänään katselemme kaikki pellot ja niityt, käymme tuonne takamaille asti. Saatpa nähdä, miten siellä vielä on paljon alaa, minkä voisi ottaa pelloksi, jos niin mielii. — Niin, Jaako!… Saat kerrankin nähdä, miltä Sillankorva keskikesällä näyttää! — Mutta eikö jo ala tuo kahvikin kuulua? Missä ne taas kuhnailevat? (Huutaa ovesta.) Hei, hei!… väki hoi!… Tuokaa nyt jo se kahvi!
Juhannuksen jälkeinen päivä. Vaihteleva sää: milloin kirkas auringonpaiste, milloin taas pilveilee. Tupa sama kuin ensimäisessä; koivunoksilla lehditettynä juhannukseksi (lehviä ikkunan- ja ovenpielissä ja orsista riippumassa sekä hienoksi hakattua katajanhakoa siroteltuna pitkin lattiaa).
(liikkuu levottomana tuvassa, menee ikkunaan, katsoo ulos).
Ei ketään kuulu… Missä Kreetakin mahtaa oleskella? (Kääntyy.) ** En saa missään rauhaa … välistä olen niin levoton … ja minut valtaa kauhea pelko… Mutta sitte taas … voin istua samassa paikassa hetken toisensa jälkeen … tunnen itseni niin iloiseksi … tai en iloiseksikaan … mieleni on kuin hartaassa rukouksessa … toivon, toivon … ja tunnen itsessäni kuin täytyisi minun silloin tulla paremmaksi ihmiseksi. **
(nopeasti oikealta).
Johanna! Viimeinkin löydän sinut täältä! (Tarttuu Johannaan, kiihkeästi.) Johanna, tiedätkö sinä, mitä olet tehnyt minulle?
Jaako … älä, älä…
(jatkaa).
Sinä olet karttanut minua, paennut minua, Johanna! En koko eiliseen, pitkään iltapäivään, enkä tänään ole saanut nähdä sinua, saati sitte puhua kanssasi. Jos olisin voinut aavistaa tämän, en olisi sittenkään vaan jäänyt tänne.
Jaako … enhän minä voinut…
(jatkaa).
Olin toivonut, että sentään joskus olisin saanut hetken puhella kanssasi … tai ainakin saanut katsella sinua…
Luuletko sinä … että minä enää sen jälkeen, mitä eilen tapahtui välillämme, välinpitämättömänä olisin voinut olla mukana siinä … ilman että jokainen heti koko olostani olisi päässyt salaisuutemme perille.
En tullut sitä ajatelleeksi. — (Kiusaantuneena) Mutta minua tämä on kiusannut!… Monasti olen jo ollut vähällä menettää malttini. En voi sietää enää kauempaa tätä menoa, en jaksa enää teeskennellä, enkä tahdo antaa aihetta kiusalliseen väärinymmärrykseen. — Tuolla olen nyt juossut pellot ja niityt, aitat ja navetat… Minun on täytynyt koettaa keksiä jotain vastaukseksi, samalla kuin ajatukseni ovat olleet aivan toisaalla … sinun luonasi täällä. — Näin ei voi jatkua kauemmin, ei saa! Meidän täytyy ilmaista välimme!… käsitäthän sen?
Jaako, minä en uskalla … minua niin peloittaa…
Sinun täytyy koettaa voittaa tuo pelkosi. Johanna!… sinun täytyy! Muu ei auta.
Odotetaan vielä! Jaako, minä pyydän sinua: Odotetaan vielä…
Se ei käy laatuun! Minun täytyisi silloin yhä vaan ylläpitää tätä kiusallista asemaa, kierrellä ja kaarrella. Ei! en voi enää kauempaa!… se on minulle vasten luontoa. — Olen aina tottunut käymään asioihin suoraan käsiksi. Miksi nyt kulkisin kiertoteitä siinä, mikä koskee lähimmin minua itseäni kuin mikään muu aiemmin? — * Istu tähän viereeni, että saan sinulle puhua… Johanna, meidän kahden välillä ei saa olla mitään salattua … ymmärrätkö? *
Niin … meidän täytyy luottaa toisiimme.
Luottaa ja uskoa toisiimme… Johanna! — No, niin! Kuten tiedät jätti isäukko minulle talon viime syksynä… Eihän emännätön talo pitkälle riitä!… ja niinpä aloin minäkin katsoa emäntää talooni. Siinä mielessä satuin tänne Sillankorvaankin … sinä tiedät?
Niin…
(jatkaa).
No niin! Äitisi antoi minun ymmärtää, ettei hän jätä taloaan, eikä aio asettua vieraaseen oloon… Niin aloin epäröidä… Silloin satuit sinä tielleni… Näin koko olentosi armaan sulon… En muistanut enää ajatella yksinomaan vaan taloa … minulle selkeni aivan kuin itsestään, että sinä!… juuri sinä olit se ihminen, jota minä tarvitsin ja kaipasin itseäni varten.
(liikutettuna).
Jaako! sinä…
Enkä minä nyt enää osaa ajatella oloani ilman sinua, Johanna! Ja jos minun nyt vielä epämääräisesti täytyisi jättää sinut tänne, nousee koko luontoni sitä vastaan.
Jaako … meidän täytyy mukautua siihen vielä toistaiseksi…
(keskeyttää).
Johanna, sinun pitäisi toki käsittää…
Anna, kun ensin selitän. Näes … olen siksi vielä nuorikin, etten senkään vuoksi vielä tahtoisi ilmaista väliämme… Tahtoisin säilyttää sen vielä toistaiseksi … meidän kahden yhteisenä salaisuutena. Se ikäänkuin liittäisi minut lujemmin sinuun…
(hellästi).
Voi sinua…
(pyytäen).
Jaako … anna minun vielä olla näin … niinkuin ennenkin… — Minulla ei nyt ole rohkeutta… Sitte myöhemmin vasta, kun itse olen saanut tuntea ja kokea, mitä ero sinusta merkitsee…
Johanna, luuletko sitte uskaltavasi…?
Kyllä varmaankin! Luulen, että kaipaus ja ero piankin antavat minulle tarvittavan uskalluksen ja rohkeuden kestämään mitkä vastukset tahansa… Luota siihen!
(sisään, Jaako ja Johanna ponnahtavat ylös).
Täälläkö sinä oletkin, Johanna? Tapani kysyi sinua, olisi… (Hämmentyen) Ja isäntä…? En ymmärrä…
(rientää Kreetan luo, peittää käsillä hänen silmänsä).
Ei teidän mitään tarvitsekaan ymmärtää … eikä liioin nähdäkään … mutta jotain te sentään saatte kuulla … jotain hyvin ihmeellistä.
(irroittaa itsensä).
Älä siinä tyttö taas vehkeile! — Mitä sinä tarkoitat…?
(Jaakolle).
Kreetalle me sen kerromme … mutta ei muille!… ei kenellekään!
Minkä sitte…? sanohan!
Katsokaa, Kreeta, me … (Katsahtaa Jaakoon.) ei! en osaa sanoa!
No, autanko minä?
Ihan minä jo alan pelätä…
Eihän tässä toki mitään pelkäämistä ole. — No, Johanna…?
Niin, nähkää … me pidämme toisistamme… Kreeta!
Kutka…? (Katsoo pelästyneenä toisesta toiseen.) Hyvä Jumala!…
Sanokaahan nyt!… Keitä sinä tarkoitat?
(kärsimättömästi).
No, me … tietysti!
(tarttuen Johannan käteen).
Me kaksi … minä ja Johanna.
Niin, Jaako ja minä!
(säikähtäen).
Jesus siunatkoon! (Vaipuu penkille istumaan.) Ettehän vaan tee pilaa minusta?
(nauraa heleästi).
Mutta Kreeta…! Tehän vasta…
(hymyillen).
Uskokaa te vaan! — Kyllä me pidämme toisistamme. Eikö totta, Johanna?
(vakuuttaen).
Aivan totta, Kreeta!… ihan totisen totta.
(huokaillen).
Että näin piti tapahtuman… Voi taivaan herra! — Mitä sanoo emäntä…?
Voi, se on kauheata…!
(sisään).
Siinä sinä oletkin, Johanna! — Nyt on pyhät ohi, eikä sinua enää estä rippikoulukaan, eikä muukaan… Lähdemmekö nyt orivarsaa jalottelemaan?… (Odottaa.) No, tuletko sinä?
(neuvottomana).
Enhän minä nyt…
Tule nyt vaan vähän ulos maailmalle tuulettumaan! Sinä oletkin muuten ollut vähän nyrpeällä tuulella nyt viime aikoina. Lähde nyt vaan mukana pois täältä kotinurkista, täällä sitä vaan myrtyy ja happanee.
(katsahtaa Jaakoon).
Ei minua haluta…
(houkutellen).
Ajetaan oikein aika kyytiä! niin että tomu pilvenä takana sauhuaa. Saat itse ajaakin, mennen tullen … sen minä lupaan. No, tuletko, vai?
Älä sinä Johannaa siinä kärty! On hänellä parempaakin ajattelemista kuin kaarestaa hevosilla ympäri lääniä.
(leikillä).
Vai parempaa ajattelemista!… ja Johannalla…? — Jopa jo! kun ei ole vielä edes sulhasistakaan tietoa!
Kukapa tietää senkään taata … eivät taida nekään niin kaukana olla.
(katsahtaa Johannaan, joka nyökäyttää myöntäen; reippaasti Tapanille).
Niinkuin ei olekaan! — Nähkää, Tapani! Johanna on minun morsiameni.
(tapaillen sanoja).
Mi… mitä?… Sinun morsiamesi…?
Niin juuri.
Ja Johanna…! Johannako…?
Juuri Johanna … eikä kukaan muu!… ymmärrättekö?
Usko sinä vaan!… vaikka se uskomattomalta kuuluu.
(matalaan).
En olisi minä tällaista voinut ajatella…
Voi lapsi parat teitänne! Teidän olisi toki aiemmin pitänyt ymmärtää … ettei tällaista…
Eihän sille itse mitään voi … eihän sitä tiedä itsekään…
Eihän sellaista osaa ajatella, ennenkuin vasta jälkeenpäin.
(huokaa).
Mitä tästä lopulta tulee? — Ja emäntä…! Hän oli niin varma asiastaan.
Ja nyt…
(raskaasti).
Niin, Mailiisa … ja talo…
(hätääntyen).
Voi, voi!… en ymmärrä mitään enää…
(juhlallisesti).
Se on Jumalan sormi: Jumala kurittaa emäntää teidän kauttanne. Ihmisen täytyy nöyrtyä … muuten hän saa rangaistuksensa.
(Johannalle).
Kuule Johanna, mene sinä tuonne salin puoleen… Minun täytyy puhua Tapanin ja Kreetan kanssa. Saattaisi vielä äitisikin tulla ja yllättää meidät yhdessä.
(säikähtyen).
Hyvä Jumala…!
(pelästyen).
Niin, emäntä saattaa tulla minä hetkenä tahansa! — Kyllä minä asetun tuonne ikkunaan tarkkaamaan. (Istuutuu penkille ikkunan pieleen.)
(Kreetalle).
Tehkää niin. — (Jaakolle, levottomana.) Ja koska sinä sitte lähdet…?
En tiedä vielä … mutta sitä ennen täytyy minun vielä saada puhua kanssasi, Johanna?
Kyllä Kreeta sen parhaiten osaa sovittaa!
No hyvä! — Mene sinä nyt vaan … ja älä ole huolissasi. Mene nyt!
(hymyillen, keventyneenä).
Menenhän minä… (Menee oikealle.)
(päättävästi).
Minun täytyy tarkemmin neuvotella kanssanne, Tapani ja Kreeta. — Te tunnette parhaiten olosuhteet täällä, ja voitte siis sanoa, mitä meidän nyt on tehtävä?
(Jaakolle).
Jaa- - -a! Sen minä sanon: Oletpa sinä pistänyt pääsi kiperään paikkaan!
Sillä tiedä!… Mailiisan kanssa ei ole leikkimistä.
Niin … jos emäntä suuttuu…
Ja tämä juttu hänet vasta suututtaa, jos mikään!… Sinusta on hän ollut varma ja nyt sinä käännytkin tyttäreen…! Se tulee saamaan hänet raivoihinsa!
Mutta eihän Mailiisa kuitenkaan olisi jättänyt Sillankorvaa!… Ja mitä minä Hallassa sellaisella emännällä tekisin?
(suuttuneena).
No, se sinun olisi pitänyt jo aiemmin ymmärtää! — Ei suinkaan Mailiisa
Sillankorvasta lähde!… se on selvä.
Se ei sattunut mieleenikään…
Ei … ei suinkaan! — Ja nyt jää Sillankorva isännättä … jää perijättä! — Ajattele sinä, mitä vahinkoa olet saanut aikaan!
Mitä se minuun kuuluu! Tahdon Johannan vaimokseni … enkä muuta mitään.
(pitkään).
Vai ei muu sinua liikuta…? — No!… Et tule sitäkään saamaan, mitä tavoittelet. Se on varma, se!
(yllätettynä).
Voisiko hän kieltää Johannan minulta…? Niin pitkälle hän ei sentään voi mennä…
(huoaten).
Ei sitä tiedä…
Ja mikä hänet estäisi?
(kiivaasti).
Minä estän! Sillä ellen saa Johannaa hyvällä, otan minä hänet kuitenkin … kaikista vastuksista huolimatta! Vien väkipakolla, ellei muu auta!
Siunaa ja varjele!
Johanna on vielä alaikäinen … muista se! Jos Mailiisa kieltää suostumuksensa, et sinä mahda siihen mitään.
(kuohuksissa).
Hän voi siis kieltää…? Kuinka meidän silloin käy…? — Ei, ei! Hän ei voi, hän ei saa estää meitä! Hänen täytyy myöntyä, hänen täytyy!
(lähestyen).
Ette saa noin kiivastua, isäntä! Älkää tehkö mitään ajattelemattomia!… Älkää ärsyttäkö emäntää!… hän vaan siitä yltyy ja kovenee. — (Huoaten.) Ja Johanna parka saa lisää kärsimistä…
(säikähtäen).
Johanna…? Saattaisiko hänelle tapahtua jotain? tohtisiko Mailiisa…?
Jos häntä vastustetaan, joutuu hän suunniltaan … ja silloin saattaa hän tehdä mitä tahansa.
Hyvä Jumala! — Mikä sitte on neuvona?… Sanokaa!
Olkaa varovainen!… ja hillitkää mielenne, isäntä. Johannan tähden minä rukoilen teitä: Olkaa varuillanne! — Teidän täytyy odottaa… Se on ainoa keino! uskokaa minua.
(vakuuttaen).
Niin! se on ainoa keino. — Minä tunnen Mailiisan … ja voin vakuuttaa sinulle: Tässä ei ole muuta neuvona kuin odottaa.
(raskaasti).
Hyvä Jumala!… miten me sen voimme kestää…?
Anna sinä Mailiisan ensin pettyä odotuksessaan ja itse alkaa epäillä asiaansa… Sitte myöhemmin vasta voit sinä päästä toiveittesi perille.
(istuu penkillä, pää käden varassa, raskaasti).
Odottaa … odottaa … ties' kuinka kauan… Eikä toivoa mitään…
(Jaakolle).
Turvatkaa Jumalaan! Hän voi kääntää kaiken hyväksi. — (Kääntyy, huokaa.) Lapsi parat!… Minun sydämeni on niin kipeä heidän tähtensä…
(raskaasti huoaten).
Ja minun sydämeni talon tähden…
Niinkuin sillä nyt joku hätä olisi?… talolla!
Talo tässä onkin kysymyksessä … juuri talo! Minne se nyt joutuu?… minne? Sano se, jos tiedät!
Sinä … ja sinun talosi…!
Et sinä sellaisia ymmärrä! Et ole sinä Sillankorvan maalta peräisin.
Kuten sinä…!
Vieraasta tulit … vieraaseen voisit vieläkin mennä, jos niiksi tulee.
Jos Johanna lähtee talosta … seuraan minä häntä.
(ylenkatseella).
** Arvasinhan tuon! — (Raskaasti, tuijottaen eteensä.) Mutta talo…! ** Ei mene Mailiisa naimisiin tämän erän jälkeen … ja Johannakin joutuu vieraaseen… Kaikki on hukassa … kaikki! (Menee.)
Kreeta! minun täytyy vielä saada tavata Johannaa ennen kuin lähden. En uskalla nyt … olen liika kuohuksissa ja masentunut … peloittaisin hänet vaan tarpeettomasti. Koettakaa sovittaa niin, että saan puhella hänen kanssaan häiriintymättä. (Aikoo mennä.)
(toimeliaasti).
Kyllä!… kyllä minä sovitan! Olkaa te, isäntä, vaan levollinen.
(sisään).
Kas! täällä sinä, Jaako, oletkin! Käväsin jo tallissakin katsomassa, kun puhuit siellä pistäytyväsi.
(peitellen mielenliikutustaan).
Jo minä hetki sitten tulin sieltä.
(innoissaan).
No, eikö ollutkin vaan kaunis ruis tuolla meidän riihivainiossa?
(hajamielisesti).
Kaunis oli… (Menee ikkunaan.)
(katsoo pitkään Jaakoon).
Eipä tunnu se sinua sen enempää huvittavan.
(väkinäisesti).
Kaunista oli tosiaan … sopii sitä kehua. Ei Hallassa ainakaan tänä vuonna sellaista tule. — (Katselee ulos.) Yhä vaan taivas synkkenee … taitaa nousta oikein kova ilma.
(katsoo ulos, huokaa).
Synkältä näyttää … ja uhkaavalta… Mutta Jumala antaa taas kirkkaan päivänsä paistaa, kun me häneen turvaamme.
Mitä tekin siinä höpisette…!
Täytyy tästä jo kotiin lähtöäkin ajatella…
Vai kotiin lähtöä?… että viitsit puhellakaan!
Täytyisi ehtiä ennen sadetta … ettei pahasti kastuisi.
No, kyllä siihen muukin neuvo keksitään… Jos pelkäät sateesta pahenevasi, silloin on sinun parasta jäädä tänne pahan ilman pitoon.
Miten mahtavat työtkin kotona sujua, kun isäntä näin kauan kylässä viipyy… Olisi jo aika kotiutua.
Eivät ne työt enää tältä päivältä isännästä paljoa parane! Kun kerran olet näin kauan ollut, on samantekevää, tuletko kotiin illalla vai päivällä.
Ehtisi sitä sentään tänään vielä töihinkin puuttua, jos heti lähtöä tekisi.
(harmistuneena).
Mikä tulinen kiire sinulle noin yht'äkkiä on tullut?… Mikä vetovoima siellä kotona on, kun et enää millään tahdo täällä pysyä?
(vältellen).
Eihän minulla mitään … arvelin vaan, että on tässä jo tullut kyläillyksikin aivan kylliksi.
Vai olet sinä jo niin saanut kylliksesi Sillankorvasta…?
Osaatpa sinä, Mailiisa, kääntää toisen puheet!
Sydämen kyllyydestä suu puhuu…
(kiusaantuneena).
Ei kinailla suotta. — Täytyy lähteä sitä orittakin katsomaan: se on aina niin levoton oudoissa paikoissa.
Niin hevonen … kuin isäntäkin!
Se kun yrittelee pilttuun laitaa pureskella … täytyy mennä rauhoittamaan…
Äskenhän sinä juuri siellä käväisit! — (Suuttuneena) On tuo liiallista puuhaa!… että sitä oritta nyt joka tunti pitää katsomassa käydä. En minä vaan yhden elukan takia jaksaisi enkä viitsisi tuollaista peliä pitää!
(jyrkästi).
Mutta minä viitsin. (Menee nopeasti ulos, paiskaa oven kiinni.)
(katsoo Jaakon jälkeen).
Kas vaan!… mahtoiko tuo suuttua? — Mutta jo minua alkoi harmittaa tuo tuollainen… Ajatelkaa nyt, Kreeta! jo tuo oli neljäs tai viides kerta tänä aamuna… Niinkuin sillä oriilla nyt joku hätä olisi! — On se sentään merkillistä… Mikä häneen on mennyt…? Tuossa vaan kulkee edestakaisin … puhelee ja vastailee jotain aivan umpimähkään…
(levottomana).
Mitä te, emäntä, turhia…
(miettien).
Jotain siinä sittenkin täytyy olla takana… Alkaisiko hän jänistää…? Mitä tuo äkkinäinen lähtöpuuha muuta merkitsisi…? Ihan se muistuttaa pakoa. — Ja kun oikein ajattelen … ei ole hän nyt sanallakaan maininnut sen enempää koko naimisesta … vaikk'ei häneltä tilaisuutta siihen suinkaan ole puuttunut!
(pelokkaasti).
Älkää nyt, emäntä… (Syrjään) Hyvä Jumala! ihan minä alan vavista pelosta…
(jatkaa).
* Eikä tullut hän yöllä koputtamaan ovellenikaan … vaikka olisi hänen toki pitänyt sen verran ymmärtää, täysi miehen! — Olisi hänen sentään pitänyt tehdä jotain valmista näinä päivinä… nyt jos koskaan! * Olisiko hän alkanut katua kauppaansa…? — Mutta mahdotontahan se on!… Onhan täällä Sillankorvassa kaikki, mitä suinkin mies saattaa toivoa. — Kreeta, eihän hän vaan mahtanut suuttua?… Lähtee vielä sitä kyytiä kotiin… Täytyy mennä katsomaan. (Menee ovellepäin.)
(sisään).
Hyvää päivää taloon.
(lyhyesti).
Mikä teidätkin taas tänne lennätti!
Jumal'antakoon.
Hyvä hevoseni ja paha aavistukseni…
Ei minulla ole nyt aikaa teidän kanssanne laverrella.
(siristää silmiään, katselee emäntää).
Eipä taitanut vainuni pettää…
Pois nyt kaikki koirankurit!… No! mitä te taas tahdotte?
Hän on siis vielä talossa…?
Kuka hän…? Hallan Jaakoko?… Käykö kateeksi?
(nauraa hihittää).
E- - -ei! Osuin siis oikeaan…
Ja mitä se teihin kuuluu … onko hän täällä, vai eikö? — (Kreetalle) Kreeta! Missä Johanna on? Siinä hänkin vaan luimii pitkin nurkkia, aika-ihminen! Saisi istua työnsä ääressä.
Tuonne Johanna meni sisäpuolelle … lähden kutsumaan… (Menee ovellepäin.)
(Kreetalle).
Pitäkää te vaan huolta omista askareistanne!
(kääntyy takaisin, mutisten itsekseen).
Ei tässä enää ymmärrä, mitä pitää tehdä… (Menee ulos.)
Tulin vaan kotona ajatelleeksi eilistä sopimustamme tarkemmin … ja tuumin näin: Mikä estää häntä seuraamasta minun esimerkkiäni…?
(nauraen).
Teidän esimerkkiänne…? Olette tekin kaunis esimerkki!
(jatkaa).
Mutta tietämättään … tietysti. Miksi ei hänkin voisi muuttaa mieltä…? Nuoret ovat huikentelevaisia…
Mitä…? muuttaa mieltä … te tarkoitatte…?
(jatkaa).
Ja sentähden on parasta … että mitä pikemmin menet ja teet asiasta selvän, sitä parempi sinulle. — Ja niin tulin jo heti tänään takaisin.
Turha vaiva! sillä siitä ei puhuta tänään sen pitemmälti kuin eilenkään.
Älkää sanoko … älkää sanoko! — Mutta myöntänette sentään, että minulla on etuoikeus?… Sillä minä olen ensin puhunut asiasta.
(ylpeästi).
Mitä etuoikeuksia teillä täällä on?… Teidän on kauniisti tyydyttävä siihen, mitä armosta annetaan … tai ollaan antamatta … ja sillä hyvä! — Ja nyt olemme kuitit! (Kääntyy selin Savelaan, aikoo mennä.)
(lähenee).
Eipä niinkään! — Odottakaa emäntä, vielä vähäisen!
(yli olkansa).
En jaksa kuunnella lorujanne!
(lähestyy, tekeytyen nöyräksi).
Pyydän, ettette pane pahaksenne, emäntä … sanon vaan kaikessa ystävyydessä … sillä luulen, ettei kukaan uskalla sitä suoraan teille sanoa … vaikka kaikki sen kyllä huomaavat…
(kääntyy, jännittyneenä).
No…? mitä sitte?
Alatte vanheta … emäntä…
(suoristautuu, kädet lanteilla).
Teidän rinnallanne olen vielä kuin nuori tyttö! Verratkaapa vaan! — Ja muutama aika sitte oli teillä sama käsitys minusta … ellen ole sattunut erehtymään…?
Aivan oikein!… muutama aika sitte!… niin oikein! Ette ole erehtynyt vähääkään, emäntä. — Mutta … teillä on nyt täysikasvuinen tytär…!
(ylenkatseella).
Johon te!… vanha mies! olette iskenyt silmänne … kun minä en teistä huolinut.
Aivan oikein! — Mutta se ei olekaan pahinta … mitä teille saattaa tapahtua.
(halveksivasti).
Löytyisikö sitäkin pahempaa?
Aivan oikein!… (Vahingoniloisena, osoittaa.) että hän!… tuo toinen … ja tyttärenne iskevät silmänsä toisiinsa!
(äkkiä, jännittyneenä).
Tiedättekö jotain?…
(pitkään).
Minä…? — Enhän minä ole ollut heitä vahtimassa!… Mutta te, emäntä, kai itse parhaiten tiedätte, jos heillä jotain väliä olisi?
(nauraa väkinäisesti).
Kaikkea teidän päähänne pistääkin! — (Erikseen) Siinäkö siis syy…? Ei, se on mahdotonta!… Olenhan itse aina ollut mukana… (Hampaittensa välistä, puristetuin nyrkein.) Mutta auttakoon heitä! jos uskaltavat… — (Kääntyy Savelaan.) No, mitä te vielä tahdotte?
(alistuvasti).
Jospa sentään koettaisi puhua Johannalle sitä minunkin asiaani…?
Minä en puutu teidän puuhiinne!… saatte itse koettaa onneanne. (Menee oikealle, huutaa.) Johanna!
(lyö polviinsa, nauraa hyvillään).
Se naula veti … arvasinhan tuon! — Kas Johanna! Hyvää päivää.
(on tullut sisään).
Päivää… Onko teillä asiaa minulle?
(lähenee).
Juuri sinulle, tyttöseni!… Mutta aivan sinä olet kuin kasvanut ja vanhentunut eilisestä!… Ihan sinä olet totinen ja vakavan muotoinen?
(pelästyen).
Niinkö! — (Hymyilee väkinäisesti.) Te olette aina niin lystikäs, ettei teille voi olla nauramatta.
Kas niin!… noin sinä olet sentään somempi… Pidän aina iloisista ihmisistä. (Lähenee.) No…? oletko jo arvannut arvoitukseni?
(kysyvästi).
Minkä arvoituksen? — (Nauraen) En ole muistanutkaan!
Paha juttu! — (Tutkivasti) Onko sinulla sitte ollut niin paljon muuta muistettavaa…?
(hämillään).
Mitäpä minulla… (Innoissaan) Mutta sanokaa nyt uudestaan, Savela!
Kyllä koetan arvailla ensi kerraksi!
Liian myöhäistä arvailla! Sillä nyt saat suoran selityksen. — (Lähennellen) Onpa sinusta tullut korea tyttö… Johanna!… niin saakutin korea!
(väistää nauraen).
Oli sekin arvoitus!
Älä naura noin! sinä voit saada miesten päät pyörälle… Kunpa vaan et jo olisi saanutkin?
(jännittyneenä).
Mitä te tarkoitatte…?
(lähennellen).
Sinulla on solakka vartalo … olet tuores ja koskematon kuin ruusunnuppu… Johanna, sinusta saisi sorean emännän…!
(väistyy arkana).
Mitä…! Mitä te tarkoitatte…?
(intohimoisesti).
Johanna…! tule minulle … tule minulle emännäksi!
(säikähtyen).
Teille!… Teillekö…?
(jatkaa).
Niin, minulle!… Siellä on taloni tyhjänä… Tule sinne emännäksi! Syksyksi valmistuu uusi rakennuskin … siitä tulee suuri ja komea, komeampi kuin Sillankorva. Ei sinun silloin tarvitse hävetä omistaa, että olet Savelan emäntä.
(kiihkeästi, torjuen).
Ei, ei! älkää puhuko! en koskaan!
(lauhkeasti).
Johanna, älä sano niin…! Olet nuori vielä … et ymmärrä omaa parastasi… Ajattele asiaa … älä päätä vielä!
(päättävästi).
Ei se parane ajattelemisesta! En voi! enkä tahdo.
Johanna, ole järkevä! Et sinä missään saa sellaista oloa … niin suuren talon emännäksi ei päästäkään joka päivä! — Minä olen pitävä sinut kuin kultaa kämmenellä … saat hallita ja vallita, niin kuin haluat… (Johanna yrittää lähteä.) Ei, älä mene!… Ajattele itse, mitä on sinulla täällä sen rinnalla…? mitä olet sinä äitisi talossa? Et mitään, et niin mitään! Minun talossani olet yksin emäntänä…
(keskeyttäen).
Älkää viitsikö! Ei siitä tule mitään. — Olen sitäpaitsi vielä liian nuorikin…
Niinpä ajattele asiaa vielä!… En tahdo sinua kiirehtiä … enkä pakoittaa sinua mitenkään…
(sisään oikealta).
No…? — (Johannalle, joka on aikonut lähteä.) Minne sinä?
(Mailiisalle).
Johanna arvelee olevansa liian nuori … ettei hänellä vielä ole niin halua…
On sitä nuorempanakin menty! — Mutta jätetään se sikseen nyt tällä kertaa … hän saa ajatella asiaa… Eihän tässä mitään kiirettä ole! — (Johannalle) Saat mennä! (Johanna vasemmalle.) — (Savelalle) Mitä hän sanoi?
Hän vastusti ensin kiivaasti. — Ei taida tulla mitään koko puuhasta.
Ei se vielä niin taattua ole! — Antaa hänen ensin tottua siihen ajatukseenkin.
Entä jos siinä sittenkin on tuo toinen tiellä?… Ei se niinkään mahdotonta olisi…
(jyrkästi).
Siitä asiasta ei ainakaan tule mitään! Sen minä takaan.
Jos siinä ei kysytäkään teidän mieltänne…?
On pakko kysyä! — Mutta kaikkea turhia te uskottelettekin ihmisille!…
Kylläpä te osaatte, senkin vanha veijari!
Taisinpa osua arkaan paikkaan?
(uhaten nyrkillään).
Ähää!… huomaatte te raiskan toisen silmässä, vaan ette tiedä, mitä omassanne sattuu olemaan! (Kreeta tuo puita sisään.) Mutta jättäkää jo nuo hammastelemiset! Ei minulla ole aikaa, eikä halua niitä kaiket päivää tässä kuunnella!… Ja toimittakaa itsenne nyt jo pois talosta ja heti! (Kääntää Savelan ovellepäin.) Nyt te menette! kas noin vaan!
Kyllä minä sen yskän ymmärrän!… En tahdo minä olla tiellä.
(hoputtaen).
Mennään nyt! — Tuolla on Hallan Jaakokin tallissa … saatte nyt näyttää tammaanne hänellekin. (Ovessa) No, no tulkaa! (Menevät.)
(sisään oikealta, nopeasti).
Kreeta, missä Johanna on? Kutsukaa hänet heti tänne! heti, kuuletteko!
(kiirehtien).
Kyllä, kyllä! Tuolla hän muuten odottaakin… (Ovella) Menen tuonne emäntää viivyttämään. — Mutta olkaa varoillanne! herran tähden … olkaa varoillanne, isäntä! Muistakaa se. — (Johannalle, joka on tulossa sisään.) Kas, siinä sinä jo oletkin! (Menee.)
(Johannaa vastaan).
Johanna!… sinä Johanna! (Tarttuu Johannan käsiin, vetää etualalle.)
Jaako…
Mitä…! oletko itkenyt?
Tiedätkö millä asioilla Savela täällä nykyään liikkuu?
Mitä me hänestä!… eivät ne meitä koske, hänen asiansa! — Meillä on jo kylliksi omistamme.
Koskevat ne enemmän kuin luuletkaan… Hän tavoittelee minua.
(naurahtaa).
Sinua…? Mitä hullua!… eihän siitä tule mitään.
(korostaen).
Mutta jos minut yritetäänkin naittaa hänelle?
Yritetään naittaa…? sinut?
(nyökäyttää päätään).
Niin…
Ja hänelle…! (Tempaa Johannan syliinsä.) Ei koskaan!… niin kauan kuin minussa miestä on.
(purskahtaa itkuun).
Jaako… Jaako!… voi Jaako…
(silittää hänen hiuksiaan, hellästi.)
Oma, rakas kulta … älä nyt itke… Johanna, rauhoituhan! — Nyt me
istumme tähän penkille ja puhumme järkevästi. (Istuutuvat.) — Kuule
Johanna, ei suinkaan äitisi tarkoittanut, että sinä ottaisit Savelan?…
Siinä sinä olet erehtynyt … aivan varmaan?
En tiedä oikein … hän sanoi, että minä saisin ajatella asiaa … vaikka heti olin aivan jyrkästi kieltänyt Savelalle.
Ei suinkaan hän aio pakoittaa sinua?
(varmasti).
Hän ei voi pakoittaa minua mihinkään … ellen itse suostu. Ja suostumaan he eivät minua saa!… eivät millään.
Uljas tyttöni!… sinä uskallat asettua äitiäsi vastaan?
Uskallan!… kun se koskee meitä molempia.
(suojelevasti).
Oma kultani…! — Mutta, Johanna, oletko sinä ajatellut, kuinka voimme tästä lähtien tavata toisemme?… Enhän voi enää tulla tännekään … ja niin täytyy meidän kohdata toisemme salaa…
(innokkaana, luottavaisesti).
Kreeta auttaa meitä … ja Tapanin minä kyllä saan puolelleni. Hänen kauttaan voit sinä saada ja lähettää tietoja hänen kaupunkimatkoillaan … ja sitte voimme aina kohdata toisemme jossain täällä lähellä sekä sunnuntaisin kirkolla.
(hellästi).
Voi sinua!… kuinka selvältä ja luonnolliselta se sinusta näyttää. — (Kiihtyy) Mutta oletko sinä ajatellut, Johanna, että näin tulee jatkumaan viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen … vuoden, kaksi ja kauemminkin vielä! että elämme sittenkin ilman toivon kipinää… Luuletko sinä, että me tätä kestämme näin tyynesti ja levollisesti kuin mitä nyt tässä puhelemme…?
(siirtyen lähemmäksi, tuskallisesti).
Jaako…
(kiihkeämmin).
Ja joka kerta, kun tapaan sinut, täytyy minun ajatella: Heti, heti taas on erottava!… ja jätettävä sinut epätietoisena siitä, koska jälleen taas saan sinut kohdata, puhella kanssasi, pitää näin kättäsi, katsoa sinua silmiisi… Tiedätkö, Johanna, mitä tuo kaikki merkitsee?… mitä tuskaa ja epäröintiä se herättää mielessä!
Jaako!… älä puhu noin! — (Rohkaisevasti) Katso … meidän täytyy uskoa tulevaisuuteen, meidän täytyy!… Muuten olemme hukassa. — Jaako, rakas! minä rukoilen sinua: Ole rohkea ja luottavainen!… minun tähteni, Jaako!… meidän molempien tähden…
(pyyhkäsee kädellä otsaansa).
Johanna … minä koetan … minä koetan. (Nousee, menee ikkunaan.)
(herkästi).
Jaako…!
(kääntyy takaisin).
Ja nyt!… meidän täytyy erota!… Johanna! (Ojentaa kätensä.)
(tarttuu hänen käsiinsä, tuskallisesti).
Ei! ei vielä!… Jaako, ei vielä…
Johanna!… omani, rakkaani!… Näetkö nyt itsekin, miten vaikeata on erota!
Minä en kestä tätä…! en voi!… en voi…
Johanna… Johanna…
(kohottaa päänsä, äkkiä).
Ei!… me emme saa olla heikkoja! Nyt!… meidän täytyy! (Koettaa irroittautua.) Jaako … laske minut…
(kiihkeästi).
Minä en voi! en voi erota sinusta… Johanna!
(silittää hänen otsaansa).
Rauhoitu, Jaako!… ei niin!… päästä minut nyt … päästä!
Ei vielä… Johanna!
Jaako…! minä rukoilen sinua … älä tee eroa minulle liian vaikeaksi… Jaako! minun täytyy … nyt! (Irroittautuu.)
(ojentaa kätensä).
Johanna … omani…
(väistyy, torjuen).
Ei! ei, ei, Jaako!… ei enää!… (Seisovat vastakkain, jonkun matkaa toisistaan.)
(sisään, tuimasti).
Mitä nyt! (Johanna kirkasee, aikoen paeta.) Seis! ei askeltakaan!…
Mitä tämä tietää?
(Johannalle).
Nyt täytyy ilmaista kaikki, muu ei auta.
(Johannalle).
No…? Etkö saa suutasi auki?… vai! Siinä sinä seisot kuin kiinni naulattuna!
(hiljaa).
Hyvä Jumala, mikä nyt on edessä?
(asettuu suojelevasti Johannan eteen).
Älä pelkää, Johanna, kyllä minä tämän selvitän.
(tiukasti).
Eikö tule vastausta?… vai mitä!… Kuinka kauan pitää minun odottaa?
(sisään hengästyneenä).
Siunaa ja varjele! (Vaipuu penkille, painaen kädellä rintaansa.)
(reippaasti).
Asia on niin … että minä ja Johanna, me pidämme toisistamme … ja minä…
(pitkään).
Vai niin…! vai sinä…?
(jatkaa).
Ja minä pyydän: Anna minulle Johanna, vaimokseni!
(kuohuksissa).
Vai sinulle…? sinulle! — En! en ikinä!
Hyvä Jumala!… emäntä!
(tarttuu Jaakoa takaa käsivarteen).
Jaako…
(pidättäen kiihtymystään).
Sinä siis kiellät?… millä oikeudella?… minkä tähden…
(hampaittensa välistä).
Millä oikeudella…! minkä tähden! Vielä sitä kysyt, sinä mairittelija! sinä simasuu! senkin vehkeilijä!
Älä anna kiukun soaista itseäsi!… Minä rukoilen sinua: Älä tee meitä onnettomiksi! Anna meidän mennä yhteen hyvällä!
Emäntä … antakaa suostumuksenne!
(asettuu Jaakon rinnalle).
Niin, antakaa…! Minä pyydän ja rukoilen.
(Johannalle, tiukasti).
Sinua siinä vielä tarvitaan! Laita itsesi pois täältä, tuonne peräkamariin! ja heti!… kuuletko?
(päättävästi).